The Prestige (2006) - elokuva-arvostelu

THE PRESTIGE

Ohjaus: Christopher Nolan

Näyttelijät: Christian Bale, Hugh Jackman, Michael Caine, Scarlett Johansson, Rebecca Hall, Andy Serkis, David Bowie, Piper Perabo, Ricky Jay ja Roger Rees

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

"Are you watching closely?"

The Prestige perustuu Christopher Priestin samannimiseen kirjaan vuodelta 1995. Markkinoidessaan elokuvaansa Mementoa (2000), ohjaaja Christopher Nolan luki Priestin kirjan ja innostui siitä. Hän esitteli kirjan veljelleen Jonathanille ja yhdessä he ryhtyivät kynäilemään sen pohjalta elokuvan käsikirjoitusta. He esittelivät ideaansa tuottaja Aaron Ryderille, joka hankki kirjan filmatisointioikeudet ja saatuaan työryhmän ja näyttelijät kasaan, kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2006. Lopulta The Prestige sai maailmanensi-iltansa 17. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan kuvauksen ja lavastuksen Oscar-ehdokkuudet. Itse katsoin elokuvan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaan ja kun huomasin The Prestigen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa leffan jälleen kerran ja samalla arvostella sen.

1800-luvun lopun Lontoossa kaksi taikuria ryhtyvät häikäilemättömään kilpailuun siitä, kumpi on parempi alallaan.

Christopher Nolanin edellistä elokuvaa, Batman Beginsiä (2005) tähdittänyt Christian Bale ja toista ikonista supersankaria, Wolverinea näytellyt Hugh Jackman esittävät Alfred "Professori" Bordenia ja Robert "Great Danton" Angieria, kahta taikuria, joiden matka alkoi kavereina, mutta jotka riitautuivat näytöksessä sattuneen tragedian myötä ja jotka ovat siitä lähtien yrittäneet päihittää toisensa taikatempuissa ja suosiossa. Alfred on omistautunut itse temppujen täydellistämiseen, kun taas Angierille show ja suuret yleisöt ovat kaikki kaikessa. Bale ja Jackman ovat nappivalinnat rooleihinsa, tulkiten hienosti hahmojensa kasvavaa katkeruutta ja pakkomiellettä niin omaan työhönsä kuin toisen työn ja uran tuhoamiseen. Kumpikaan miehistä ei ole mikään puhdas pulmunen ja läpi leffan on vaikea sanoa, kumman puolelle tässä kiistassa edes asettuisi.

     Elokuvassa nähdään myös Michael Caine Angierin taikatempuissa auttavana Cutterina, Rebecca Hall Alfredin vaimona Sarahina ja Samantha Mahurin heidän tyttärenään Jessinä, Scarlett Johansson taika-assistentti Oliviana, sekä David Bowie tieteellisiä kokeita syrjäisellä vuorella suorittavana Nikola Teslana ja Andy Serkis tämän apulaisena Alleyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa ja laulajatähti Bowie oli täydellinen valinta hieman mysteeriseksi erakko-Teslaksi. Cutter, Sarah ja Olivia yrittävät parhaansa mukaan toimia Alfredin ja Angierin järjen ääninä, mutta kun miehet ovat näin vannoutuneet temppuihinsa, ei heidän päitä käy kääntäminen.

Christopher Nolanilla oli jo takanaan pari loistavaa elokuvaa, Memento ja Batman Begins, mutta mielestäni The Prestige on miehen ensimmäinen mestariteos - täydellinen filmi kaikin puolin. Elokuva on kuin Nolanin oma taikatemppu, joka rakentuu hyvin samaan tapaan kuin Alfredin ja Angierin silmänkääntötemput. Kuten hahmotkin selittävät, jokainen taikatemppu tarvitsee alustuksen, käänteen ja huipennuksen. Katsoja toisaalta haluaa tietää tempun salaisuuden, mutta ei kuitenkaan, koska se veisi osan ihmetyksestä pois. Vastausta oikein etsimällä etsii ja usein tempun niksi on niin selvä, että sitä oikein pöllämystyneenä toteaa "no joo totta kai, miten en älynnyt". The Prestige toimii hyvin samalla tavalla. Sitä oikein etsimällä etsii vastauksia, jotka leffa ovelasti piilottaa täysin näkyville. Ensimmäisellä katselulla elokuva räjäyttää tajunnan ja uusilla katseluilla se tarjoaa lukuisia "ahaa"-elämyksiä, kun kaiken näkee täysin uudessa valossa. Tässä tosin tempun toteutuksen tietäminen ei kuitenkaan pilaa temppua, vaan ainoastaan rikastuttaa sitä.

Vaikka katsoja onnistuisikin hoksaamaan jutun juonen ennen varsinaisia paljastuksia, ei leffa silti menetä tippaakaan tehostaan, sillä niin tarkasti ja ällistyttävällä taituruudella Nolan elokuvaansa operoi. Kuten miehen elokuvissa yleensä, tarinaa kerrotaan hieman nurinkurisessa järjestyksessä, palaten toisinaan aiempiin tapahtumiin, näyttäen ne uudessa valossa tiettyjen paljastusten myötä. Kerronta ei ole koskaan kömpelöä tai hämmentävää, vaan totaalisen mukaansatempaavaa ja erityisen palkitsevaa.

Kaiken keskiössä on tosiaan näiden kahden miehen, Alfredin ja Angierin kilpailu siitä, kumpi on parempi taikuri. Kypsät aikuiset ihmiset siirtyisivät eri kaupunkeihin, ymmärtäen että kummallekin löytyy yleisönsä ja he voivat molemmat menestyä. Nämä kaksi miestä ovat kuitenkin valmiit tekemään kaikkensa noustakseen kisassa niskan päälle. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä häikäilemättömämpiä juttuja he ovat valmiit tekemään voittaakseen, uhraten mahdollisesti jopa kaiken siinä samassa. Kuten jo totesin, läpi elokuvan on vaikea sanoa, kumman taikurin taakse itse asettuisi. Kummastakin löytyy varjopuolensa, mikä tekee hommasta erityisen kiehtovaa. Katkeruus ja pakkomielle syövät molempia tuhoavalla tavalla. Kaikki tämä johtaa huikeaan finaaliin, jolloin temppujen salat vihdoin paljastuvat, katsojan suut loksahtavat auki ja elokuva sementoi asemansa yhtenä suosikeistani.

Myös teknisesti The Prestige on erinomainen. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja muutamissa otoksissa valaisua ja värejä hyödynnetään erittäin näyttävästi. Leikkaus on fantastista, tukien huikeaa käsikirjoitusta täydellisesti. Lavasteet ovat upeat, puvustus komeaa ja maskeeraukset ovelat. Tehosteet toimivat mainiosti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu David Julyanin mysteerisiä ja lumoavia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Prestige, 2006, Warner Bros., Touchstone Pictures, Newmarket Films, Syncopy

Arvostelu: Karvinen 2 (Garfield: A Tail of Two Kitties - 2006)

KARVINEN 2

GARFIELD: A TAIL OF TWO KITTIES

Ohjaus: Tim Hill

Pääosissa: Bill Murray, Breckin Meyer, Jennifer Love Hewitt, Billy Connolly, Tim Curry, Bob Hoskins, Ian Abercrombie, Lucy Davis, Roger Rees, Jane Carr, Oliver Muirhead, Rhys Ifans, Vinnie Jones, Joe Pasquale, Greg Ellis ja Richard E. Grant

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 17 minuuttia

Ikäraja: 7

Jim Davisin sarjakuviin perustuva elokuva Karvinen (Garfield: The Movie - 2004) oli kriitikoiden haukuista huolimatta taloudellinen menestys, jolle ryhdyttiin heti työstämään jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2005 ja lopulta Garfield: A Tail of Two Kitties, eli suomalaisittain Karvinen 2 sai ensi-iltansa kesäkuussa 2006. Tämäkin elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta se sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta ja aikuiskatsojilta, minkä lisäksi leffa sai huonoimman jatko-osan ja huonoimman perhe-elokuvan Razzie-ehdokkuudet. Itse kävin katsomassa Karvinen 2:n äitini kanssa elokuvateatterissa, kun se julkaistiin. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt ainakin vuosikymmen. Nyt kun on tulossa uusi Karvinen-elokuva (The Garfield Movie - 2024), päätin odotellessa katsoa nämä kaksi aiempaa leffaa uudestaan ja samalla arvostella ne.

Karvinen joutuu kansainväliseen selkkaukseen, kun Englannin matkalla hänet sekoitetaan rikkaan lady Carlylen hemmoteltuun kissaan, Prinssiin, joka näyttää täysin Karviselta.

Siitä huolimatta, että Bill Murray täysin julkisesti haukkui ensimmäisen Karvinen-elokuvan lyttyyn, hän päätti silti palata ikonisen oranssin kissan rooliin jatko-osassa. Murrayn ääni istuu edelleen täydellisesti sarkastiselle katille, joskin välillä hänen puheestaan voi kuulla, ettei mies ollut yhtä täysillä menossa mukana kuin edellisellä kerralla. Karvinen on periaatteessa vanha tuttu, aina nälkäinen ja laiskotteleva kissa... tai niin hän väittää, sillä vähän väliä Karvinen nähdään hyvin epäkarvismaisissa puuhissa tanssimassa ja juoksentelemassa.

     Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät myös Karvisen omistaja Esko (Breckin Meyer), tämän tyttöystävä Lissu (Jennifer Love Hewitt), sekä tietty koira Osku, jolle Karvinen on alkanut lämmetä ykkösosan jälkeen. Tuttu kolmikko jää varsin tylsäksi, vaikka Eskolle onkin kirjoitettu sivujuoni, jossa hän yrittää kosia Lissua, mutta jatkuvasti yritys tyssähtää johonkin. Meyer ja Hewitt suoriutuvat tälläkin kertaa kelvollisesti osistaan.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään rikkaan lady Carlylen kissa Prinssi XII (äänenä Tim Curry), joka muistuttaa ulkoisesti hämmästyttävän paljon Karvista, Prinssin uskollinen neuvonantajabulldoggi Winston (Bob Hoskins), Carlylen linnan hovimestari Smithee (Ian Abercrombie), sekä lady Carlylen vallanahne sukulaispoika Dargis (Billy Connolly), joka yrittää saada Carlylen linnan itselleen, kun iäkäs lady menehtyy ja jättää omaisuutensa perinnöksi rakkaalle kissalleen. Uudet hahmot toimivat passelisti. Prinssistä löytyy hieman samoja piirteitä kuin Karvisesta, mutta tämä on huomattavasti hienostuneempi kisu. Lordi Dargis sopii passelisti tämänkertaiseksi pahikseksi.

Ei ensimmäinen Karvinen-elokuva kummoinen ollut, mutta ei se mielestäni ollut myöskään niin huono kuin monet antavat ymmärtää. Karvinen 2 on sen sijaan todella laimea koko perheen raina, jota edes useammat päällekkäiset nostalgialasitkaan eivät onnistu nostamaan plussan puolelle. Ei tämäkään leffa surkea ole, lähinnä vain heikko ja laiska. Perheen pienimpiä elokuvan luulisi viihdyttävän, mutta itse huomasin jopa tylsistyväni sen parissa - ja kestoahan leffalla on vain tunti ja vartti.

Elokuvan tarinasta löytyy ainekset oivaan seikkailuun. Mark Twainin Prinssi ja kerjäläispoika -klassikkokirjan (The Prince and the Pauper - 1881) juonta lainaava kertomus Karvisesta, joka vaihtaa paikkaa aateliskissan kanssa ja joutuu keskelle vallankaappausjuonittelua, on paperilla toimiva, mutta lopputulos ontuu. Ensimmäisestä Karvinen-leffasta paluun tekevän käsikirjoitusduo Joel Cohenin ja Alec Sokolow'n teksti jää monin puolin latteaksi. Tämänkertainen ohjaaja Tim Hill ei saa paljoa aikaiseksi tekstin pohjalta, vaan hänen työnsä on aika ponnetonta. Ruudulla tapahtuu jatkuvasti jotain, mutta sekoilusta ja hölmöilystä puuttuu täysin aito into ja riemu. Lapset pääsevät nauramaan, mutta aikuisille leffa ei tarjoa juuri yhtään mitään. Välillä lähinnä vain hävettää ja sitten taas kummastuttaa, että miten näin lyhyt elokuva voikin tuntua näin pitkältä?

Tekniseltä puoleltaan tämäkin Karvinen-leffa ajaa asiansa. Se on ihan hyvin kuvattu, Carlylen linnan lavasteet näyttävät hienoilta ja niin puvustus- kuin maskeeraustiimi hoitavat tonttinsa passelisti. Itse Karvinen näyttää tälläkin kertaa mielestäni tarpeeksi hyvältä. Kissan digitaalisuuden huomaa, mutta toisaalta tällainen sarjakuvamaisempi tietokonekatti on lopulta parempi kuin jos Karvinen olisi toteutettu muiden eläinten tapaan aitona kissana, jonka suuta liikutettaisiin erikoistehosteilla. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Christophe Beckin säveltämät musiikit ovat omiaan lisäämään leffan tylsän tekopirteää ilmapiiriä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Garfield: A Tail of Two Kitties, 2006, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Dune Entertainment, Major Studio Partners, Ingenious Film Partners

Arvostelu: Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993)

ROBIN HOOD - SANKARIT SUKKAHOUSUISSA

ROBIN HOOD: MEN IN TIGHTS

Ohjaus: Mel Brooks

Pääosissa: Cary Elwes, Roger Rees, Amy Yasbeck, Dave Chappelle, Richard Lewis, Mark Blankfield, Eric Allan Kramer, Matthew Porretta, Isaac Hayes, Tracey Ullman, Dom DeLuise, Steve Tancora, Megan Cavanagh, Dick Van Patten, Mel Brooks ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Robin Hood: Men in Tights, eli suomalaisittain Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on Mel Brooksin tekemä parodiaelokuva. Brooks oli 1970-luvulla yrittänyt työstää Robin Hood -parodiaa televisiosarjan muodossa, nimeltä When Things Were Rotten (1975), mutta sen teko keskeytettiin pian sarjan alkamisen jälkeen. Brooks halusi kuitenkin palata hahmon pariin ja ryhtyi 1990-luvun alussa työstämään filmiä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Robin Hood - sankarit sukkahousuissa sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai heikot arviot kriitikoilta. Leffa on kuitenkin vuosien varrella noussut kulttiasemaan. Itse näin Robin Hood - sankarit sukkahousuissa joskus lapsena ja pidin siitä. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pitkästä aikaa katsoa leffan ja arvostella sen.

Paettuaan jerusalemilaisesta vankilasta, Loxleyn Robin matkaa takaisin Englantiin, huomatakseen kuninkaan ahneen pikkuveljen, prinssi Johnin pitävän hirmuhallintoa Rottinghamin seriffin kanssa. Robin kerää ympärilleen joukon iloisia veikkoja, joiden kanssa hän aikoo päihittää tyrannit - ja jos onni käy, kosia Marion-neitoa.

Pääroolissa Loxleyn Robinina, eli lainsuojattomana Robin Hoodina nähdään Cary Elwes. Hahmon parodiointi ei tule Elwesille uutena juttuna, pohjautuihan hänen esiintymisensä Prinsessan ryöstössä (The Princess Bride - 1987) Errol Flynnin tulkintaan hahmosta Robin Hoodin seikkailuissa (The Adventures of Robin Hood - 1938). Elwes sopiikin kuin valettu legendaarisen rosmon osaan, toimien niin hyvänä tulkintana hahmosta kuin myös parodiana Robin Hoodista.

     Elokuvassa nähdään myös Richard Lewis ilkikurisena prinssi Johnina, jonka luomi ei millään pysy paikoillaan, Roger Rees katalana Rottinghamin seriffinä, Amy Yasbeck Marion-neitona, johon niin Robin kuin seriffi ovat iskeneet silmänsä, Eric Allan Kramer, Mark Blankfield, Matthew Porretta ja ensimmäisen leffaroolinsa tekevä Dave Chappelle Robinia seuraavina iloisina veikkoina, Pikku Johnina, sokeana Blinkininä, Will Scarlet O'Harana ja Ahchoona, joista jälkimmäisen nimi tulkitaan toki aina aivastukseksi, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Mel Brooks rabbi Tuckmanina. Kuningas Richardia taas esittää sir Patrick Stewart, jonka yliampuva skottiaksentti on veikeä näpäytys Sean Conneryn kuningas Richardille Robin Hood - varkaiden ruhtinas -leffassa (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991). Kyseinen filmatisointi saa pilkkaa myös pääosaa esittäneen Kevin Costnerin kehnosta englantilaisaksentista. Näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Lewis ja Rees häijyinä pahiksina.

Robin Hood - sankarit sukkahousuissa ei ollut yhtä hulvattoman lystikäs kuin muistin sen olevan, mutta on se silti oikein passelin hupsu pätkä, että sen parissa viihtyy läpi lähes koko keston. Paikoitellen noin tunnin ja kolmen vartin kestossa tuntuu olevan se yksi vartti liikaa, mutta pääasiassa elokuva pitää kelvollisesti mukanaan. Itse pääaihe, eli Robin Hood ja hahmon monenmoiset elokuvasovitukset vuosien varrella aiemmin mainituista Errol Flynnin ja Kevin Costnerin versioista aina Walt Disneyn kettuanimaatio Robin Hoodiin (1973) joutuvat tietty vitsien kohteeksi niin hassuista aksenteista Sherwoodin iloisten veikkojen vaatetukseen. Leffassa pohdiskellaankin huumorin keinoin, onko miehekästä käyttää sukkahousuja? Pääaiheensa lisäksi elokuvasta voi bongata parodiaa myös Kummisedästä (The Godfather - 1972) ja koripallofilmistä Mustat donkkaa tykimmin (White Men Can't Jump - 1992).

Mel Brooksin aiempien töiden tavoin tätä Robin Hoodiakaan ei missään nimessä kannata ottaa tosissaan. Se on täysin itsetietoisen typerä. Kieli on ollut visusti poskessa leffaa tehdessä, joskin välillä tuntuukin, että kuvauksissa on ollut hauskempaa kuin itse elokuvaa katsoessa. Heti alkutekstit antavat hyvin osviittaa, millaisesta teoksesta on oikein kyse ja sama meno sen kuin jatkuu. Osa komediasta naurattaa ääneen ja koin varsin hilpeäksi, kun kesken kohtauksen hahmot kaivavat käsikirjoituksen esiin, tarkistaakseen, kuinka kohtaus etenee. Osa huumoripuolelta jää tosin latteaksi ja sekaan mahtuu aika ponnettomiakin vitsejä. Komedian lisäksi leffa tarjoaa ihan viihdyttäviä musikaalinumeroita, kuten myös hahmolle olennaisesti jännittävää ja epäuskottavan tarkkaa jousiammuntakisailua, sekä miekkojen kalinaa, kun Robin Hood ja Rottinghamin seriffi ottavat toisistaan mittaa.

Brooks pitää hilpeää henkeä yllä kaiken aikaa, eikä lähde turhia draamailemaan. Vaikka elokuva ei ole Brooksin tuotannon hauskimmasta päästä, ilmapiiri on läpikotaisin mukava. Brooks olisi kuitenkin voinut tiivistää filmiään, joko jo käsikirjoitusvaiheessa tai viimeistään leikkauksessa. Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on kelvollisesti kuvattu. Vaikka lavasteet ja asut eivät olekaan parodioitujen kohteiden tasoisia, ovat ne silti yllättävänkin onnistuneet. Kenties hauskin yksityiskohta on Ahchoon lakki, joka näyttää nurinperin puetulta lippikseltä. Erikoistehosteet ovat itsetietoisen kököt ja toimivat juuri siksi. Äänimaailma on ihan hyvin työstetty ja Hummie Mannin säveltämät musiikit sisältävät mainion seikkailullisia teemoja.

Yhteenveto: Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on kelpo parodia yhdestä kaikkien aikojen tunnetuimmista sankareista. Elokuva ei ole yhtä hulvaton kuin monet muut Mel Brooksin filmeistä, mutta se tarjoaa silti hassua menoa läpi keston. Osa vitseistä ampuu maalitaulusta huti, mutta kyllä seasta pari napakymppiäkin löytyy. Robin Hood -filmatisoinnit vuosikymmenten varrelta saavat toki tuta ja sekaan mahtuu hieman parodiaa muistakin jutuista. Elokuvasta löytyy karsimisen varaa, eikä se ihan kestä tunnin ja kolmen vartin mittaansa. Saksimalla pois kymmenestä minuutista varttiin lopputuloksena voisi olla napakampi ja tehokkaampi komedia. Näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti ja puitteiltaan leffa on tarpeeksi toimiva. Mel Brooks pitää kepeää henkeä yllä ja Hummie Mann tunnelmoi yllättävänkin hyvin musiikeillaan. Jos Brooksin komediat iskevät ja tykkäät Robin Hoodista, suosittelen kyllä Robin Hood - sankareita sukkahousuissa, vaikkei se millään kuulukaan Brooksin tuotannon kärkipäähän. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Robin Hood: Men in Tights, 1993, Brooksfilms, Gaumont