Arvostelu: Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (Freddy's Dead: The Final Nightmare - 1991)

VIIMEINEN PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ: FREDDYN KUOLEMA

FREDDY'S DEAD: THE FINAL NIGHTMARE

Ohjaus: Rachel Talalay

Pääosissa: Lisa Zane, Robert Englund, Lezlie Deane, Shon Greenblatt, Breckin Meyer, Ricky Dean Logan, Yaphet Kotto, Lindsey Fields, Johnny Depp ja Alice Cooper

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli kehuttu hitti, joten jatkoa oli luvassa. Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985), Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987), Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master - 1988) ja Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi (A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child - 1989) saivat vaihtelevamman vastaanoton ja kun viides elokuva menestyi selvästi edeltäjiään heikommin, New Line Cinema -yhtiö päätti, että seuraava osa tulisi jäämään sarjan viimeiseksi. Yhdessä kohtaa Peter Jackson oli kiinnitettynä käsikirjoittajaksi ja hänen tekstissään nuoret olisivat lakanneet pelkäämästä Freddyä ja ottavat vapaaehtoisesti unilääkettä kohdatakseen tämän. Lopulta tekijät päätyivät tuottaja Rachel Talalayn ideaan ja hänet päätettiin myös valita ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema sai ensi-iltansa syyskuussa 1991. Elokuva menestyi paremmin kuin Painajaisten lapsi, mutta sai kriitikoilta siihen asti sarjan negatiivisimmat arviot ja elokuva sai huonoimman laulun Razzie-ehdokkuuden. Itse olin katsonut elokuvasarjasta aiemmin vain pari ensimmäistä osaa, Freddy vs. Jasonin (2003) ja vuoden 2010 uudelleenfilmatisoinnin ja kun huomasin alkuperäisen elokuvan täyttäneen viime syksynä 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja samalla arvostella koko leffasarjan läpi.

Kymmenen vuoden päästä tulevaisuudessa Freddy Krueger on onnistunut tappamaan kaikki Springwood-kaupungin nuoret ja etsii nyt keinoa laajentaa häijyjä puuhiaan muualle.

Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema ei jatka aiempien osien hahmojen tarinaa, vaan se nostaa keskiöönsä laitoksessa kasvavat ongelmanuoret, jotka tietty päätyvät Elm Streetille uneksimaan tutusta veitsihansikkaasta veijarista. On John Doe (Shon Greenblatt), karkuteillä oleva nuorukainen, joka tietää Freddystä eikä siksi uskalla mennä nukkumaan, Tracy (Lezlie Deane), isänsä hyväksikäytöstä kovan kuoren kasvattanut uhmakas teinityttö, Spencer (Breckin Meyer), hupsu pilviveikko, sekä Carlos (Ricky Dean Logan), kuuro poika. Laitoksen työntekijöitä, Maggieta ja Docia taas esittävät Lisa Zane ja Alien - kahdeksannesta matkustajasta (Alien - 1979) tuttu Yaphet Kotto. Uudet näyttelijät eivät valitettavasti ole järin hyviä. Zane ajaa asiansa ja Kotto on mainio osassaan, mutta nuoret näyttelijät tuntuvat oikein kilpailevan siitä, kuka onnistuu tarjoamaan leffan yliampuvimman roolisuorituksen ja usein heidän puuhansa kameran edessä aiheuttavat lähinnä myötähäpeää.

     Vanhana tuttuna unien valtiaana, Freddy Kruegerina nähdään toki jälleen Robert Englund, joka on yhä kuin kotonaan tänä palaneena sarjamurhaajana. Elokuvan mukaan Freddy on onnistunut tappamaan kaikki nuoret alueeltaan, siis koko Springwoodin kaupungista, laajennettuaan toimintaa vanhalta kunnon Elm Streetiltä. Sekään ei vielä riitä miehelle, vaan hänen aikomuksenaan on levitä koko maailmaan. Englund on lystikkäässä vireessä, oikein kunnolla pitäen hauskaa roolissaan.

Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolemaa pidetään nähtävästi usein elokuvasarjan huonoimpana osana, enkä toisaalta ihmettele. Se on niin pöljä tapaus, että kerran jos toisenkin katsojana ehtii tuumia, mitäköhän helvettiä on oikein meneillään? Tekijöiden inspiraationa toimi tuohon aikaan juuri käynnistynyt Twin Peaks -sarja (1990-2017), jonka unenomaisuutta ja mysteerisyyttä on yritetty kopioida naurettavin lopputuloksin. Taitavasti työstetyn paketin sijaan Freddyn kuolema tuntuu läpikotaisin tajunnanvirtaleffalta, jota on käsikirjoitettu sitä mukaa, mitä sitä on kuvattu. Seasta puuttuu palasia ja välillä on vaikea pysyä kärryillä, missä nyt mennään. Tällainen tajunnanvirtameno johtaa myös lopulta siihen, että elokuva muuttuu loppusuorallaan jo jopa tylsäksi, enkä olisi uskonut, että leffalla on todellisuudessa kestoa alle puolitoista tuntia. Loppuhuipennus on varsinainen lässähdys ja on onni, ettei tämä nimestään huolimatta jäänyt "viimeiseksi painajaiseksi", sillä niin kököllä tavalla Freddystä päästään tällä kertaa eroon (en laske spoileriksi, kun elokuva jo nimessään puhuu hahmon kuolemasta).

Mojova syy fanien närkästymiseen oli toki myös se, että Freddyn kuolema on hädin tuskin enää kauhuleffa. Jo parissa aiemmassa osassa oli hoksattu, että fanit pitivät Freddyn vekkulista luonteesta ja synkästä huumorintajusta ja tällä saralla on vedetty nupit kaakkoon. Elokuva on melkeinpä jopa kauhukomedia, sillä niin höpsöjä juttuja se tarjoaa. Osa näistä aiheuttavat suurta myötähäpeää, mutta mahtuupa sekaan pari aidosti viihdyttävääkin hetkeä. Kohtaus, jossa hyödynnetään Carlosin kuuroutta, on elokuvan parasta antia ja kun eräs hahmo jää jumiin Freddyn pelaamaan videopeliin, on kohtaus kaikessa kökköydessään hupaisa.

Elokuvan ohjauksesta vastasi Rachel Talalay, joka lähti varsin villeille teille, eikä hän rakenna kauhuhenkeä juuri lainkaan. Talalay myös kehitteli elokuvan tarinan, minkä pohjalta Michael De Luca työsti varsinaisen käsikirjoituksen, jossa ei ole tosiaan juuri päätä eikä häntää. Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema ei ole edes teknisesti kummoinen tapaus. Sen kameratyöskentely on lähinnä kelvollista, lavasteet toimivat hyvin ja puvustus on oivaa, mutta erikoistehosteet ovat usein jopa naurettavan huonot. Äänimaailma ajaa asiansa, mutta eipä Brian Mayn säveltämistä musiikeista jää juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Freddy's Dead: The Final Nightmare, 1991, New Line Cinema, Nicolas Entertainment

Arvostelu: Clueless (1995)

CLUELESS

Ohjaus: Amy Heckerling

Pääosissa: Alicia Silverstone, Paul Rudd, Stacey Dash, Brittany Murphy, Dan Hedaya, Jeremy Sisto, Breckin Meyer, Justin Walker, Wallace Shawn, Twink Caplan, Julie Brown, Donald Faison, Elisa Donovan ja Aida Linares

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 3

Clueless pohjautuu löyhästi Jane Austenin kirjaan Emma vuodelta 1815. 1990-luvun alussa Twentieth Century Fox halusi tehdä televisiosarjan siisteistä teineistä ja pyysi Amy Heckerlingiä kehittelemään idean. Heckerling oli lukenut Emmaa ja piti erityisesti sen päähenkilöstä, haluten tuoda hahmon nykyaikaan. Heckerling vieraili Beverly Hillsin kouluissa, nähdäkseen millaisia tuon ajan teinitytöt olivat ja ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta, joka kulki aluksi nimellä "No Worries". Heckerlingin agentti Ken Stovitz luki tekstin ja ehdotti, että sarjan sijaan siitä tehtäisiin elokuva. Fox ei ollut kuitenkaan kiinnostunut naisvetoisesta komediaelokuvasta, jolloin teksti päätyi tuottaja Scott Rudinin kautta Paramount Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1994 ja lopulta Clueless sai maailmanensi-iltansa 7. heinäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen hitti, josta on muodostunut yksi ysärin merkittävimmistä teinileffoista, jonka myötä elokuvan pohjalta on myöhemmin tehty kirjoja, sarjakuvia, televisiosarja, musikaalinäytelmä ja videopeli. Itse katsoin Cluelessin joskus vuosia sitten, mutten pahemmin piitannut siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella leffan juhlavuoden kunniaksi.

Koulunsa suosituin tyttö Cher Horowitz päättää ryhtyä "hyväntekijäksi" ja parittaa koulunsa oppilaita ja opettajia, joiden hän uskoo sopivan toisilleen.

Päärooliin Cher Horowitziksi pohdittiin muun muassa Angelina Jolieta, Reese Witherspoonia ja Gwyneth Paltrow'ta, kunnes lopulta roolin sai Alicia Silverstone, joka oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä Aerosmith-yhtyeen musiikkivideoista. Silverstone on nappivalinta rooliin ja hän pystyy tekemään periaatteessa aika epämiellyttävästä hahmosta hassun pidettävän. Cher tulee rikkaasta perheestä ja hän on nätti, mitkä ovat nousseet hänellä pahasti päähän. Hän ei tiedä asioista läheskään niin paljon kuin luulee ja hän on erittäin itsekeskeinen, pinnallinen ja teennäinen. Cheristä on kuitenkin saatu myös varsin huvittava, minkä lisäksi hänelle kirjoitettu kasvutarina vie häntä onneksi parempaan suuntaan ihmisenä.

     Elokuvassa nähdään myös Dan Hedaya Cherin juristi-isänä Melinä, Stacey Dash Cherin parhaana ystävänä Dionnena ja Donald Faison tämän poikaystävänä Murrayna, Jeremy Sisto monien tyttöjen ihastuksenkohteena Eltonina, Breckin Meyer pilviveikko Travisina, Elisa Donovan Cherin inhoamana Amberina, Justin Walker vuorotellen kahta koulua käyvänä Christianina, Brittany Murphy uutena kouluun tulevana Taina, Wallace Shawn ja Twink Caplan opettajina herra Hallina ja neiti Geistinä, Julie Brown valmentaja Stoegerinä, sekä Paul Rudd Cherin ex-velipuolena Joshina, joka oli hetken osa Horowitzin perhettä, kun Mel-isä oli jonkin aikaa naimisissa Joshin äidin kanssa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti, mutta lopulta Clueless on puhtaasti Silverstonen show.

Kuten alussa kerroin, en juuri tykännyt Cluelessista, kun katsoin sen ensi kertaa varmaan kymmenisen vuotta sitten. Kun pistin elokuvan nyt pyörimään uudestaan, pohdin, että noinkohan olisin edelleen negatiivinen sitä kohtaan? As if! Uusintakatselulla Clueless oli erittäin positiivinen yllätys, enkä yhtään ihmettele nyt, miksi se nousi ysärinuorten keskuudessa niin suosituksi. Kyseessä taitaa jopa olla oman vuosikymmenensä määrittelevä teinielokuva, samaan tapaan kuin The Breakfast Club (1985) oli kymmenen vuotta aiemmin ja Mean Girls (2004) kymmenen vuotta myöhemmin.

Clueless lainailee ja modernisoi lystikkäästi Jane Austenin Emma-kirjasta, siirtäen tapahtumat Beverly Hillsin hienostoalueelle. Vaikka hahmojen käytökselle tosielämässä pyörittelisi silmiä, leffassa heidän puuhiaan on hupaisaa seurata. On huvittavaa, kuinka Cher kokee kaikkien muiden ympärillään olevan ihan hukassa ja päättää auttaa näitä kohti oikeaa suuntaa, mutta todellisuudessa nimenomaan hän on täysin ulapalla asiasta jos toisesta. Clueless onkin täynnä hauskoja tapahtumaketjuja, juonikuvioita, hahmoja ja kohtauksia, joiden parissa puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Sekaan mahtuu hyvää kommentaaria pissistyttöhahmoista ja satiiria näiden rikkaiden lasten naurettavan pröystäilevistä elämistä. Omalla tavallaan elokuvan voi myös tulkita parodiaksi aikansa teinirainoista. Se on nokkela, näppärä ja jaksaa viihdyttää passelisti yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Niin Amy Heckerlingin energinen ohjaus kuin hänen oivaltava käsikirjoituksensa ovat mainiot. Heckerling on panostanut hyvin hahmoihin ja heidän kuvioihinsa, sekä kirjoittanut todella lystikästä dialogia. Heckerling saa näyttelijät irrottelemaan hupsusti ja hänen rakentama ilmapiirinsä vie hyvin mukanaan. Clueless on myös pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat hienot, puvustus on tarkoituksellisen yliampuvaa ja äänimaailma on hyvin työstetty David Kitayn sävellyksiä ja muita musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Clueless, 1995, Paramount Pictures, Robert Lawrence Productions, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Karvinen 2 (Garfield: A Tail of Two Kitties - 2006)

KARVINEN 2

GARFIELD: A TAIL OF TWO KITTIES

Ohjaus: Tim Hill

Pääosissa: Bill Murray, Breckin Meyer, Jennifer Love Hewitt, Billy Connolly, Tim Curry, Bob Hoskins, Ian Abercrombie, Lucy Davis, Roger Rees, Jane Carr, Oliver Muirhead, Rhys Ifans, Vinnie Jones, Joe Pasquale, Greg Ellis ja Richard E. Grant

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 17 minuuttia

Ikäraja: 7

Jim Davisin sarjakuviin perustuva elokuva Karvinen (Garfield: The Movie - 2004) oli kriitikoiden haukuista huolimatta taloudellinen menestys, jolle ryhdyttiin heti työstämään jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2005 ja lopulta Garfield: A Tail of Two Kitties, eli suomalaisittain Karvinen 2 sai ensi-iltansa kesäkuussa 2006. Tämäkin elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta se sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta ja aikuiskatsojilta, minkä lisäksi leffa sai huonoimman jatko-osan ja huonoimman perhe-elokuvan Razzie-ehdokkuudet. Itse kävin katsomassa Karvinen 2:n äitini kanssa elokuvateatterissa, kun se julkaistiin. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt ainakin vuosikymmen. Nyt kun on tulossa uusi Karvinen-elokuva (The Garfield Movie - 2024), päätin odotellessa katsoa nämä kaksi aiempaa leffaa uudestaan ja samalla arvostella ne.

Karvinen joutuu kansainväliseen selkkaukseen, kun Englannin matkalla hänet sekoitetaan rikkaan lady Carlylen hemmoteltuun kissaan, Prinssiin, joka näyttää täysin Karviselta.

Siitä huolimatta, että Bill Murray täysin julkisesti haukkui ensimmäisen Karvinen-elokuvan lyttyyn, hän päätti silti palata ikonisen oranssin kissan rooliin jatko-osassa. Murrayn ääni istuu edelleen täydellisesti sarkastiselle katille, joskin välillä hänen puheestaan voi kuulla, ettei mies ollut yhtä täysillä menossa mukana kuin edellisellä kerralla. Karvinen on periaatteessa vanha tuttu, aina nälkäinen ja laiskotteleva kissa... tai niin hän väittää, sillä vähän väliä Karvinen nähdään hyvin epäkarvismaisissa puuhissa tanssimassa ja juoksentelemassa.

     Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät myös Karvisen omistaja Esko (Breckin Meyer), tämän tyttöystävä Lissu (Jennifer Love Hewitt), sekä tietty koira Osku, jolle Karvinen on alkanut lämmetä ykkösosan jälkeen. Tuttu kolmikko jää varsin tylsäksi, vaikka Eskolle onkin kirjoitettu sivujuoni, jossa hän yrittää kosia Lissua, mutta jatkuvasti yritys tyssähtää johonkin. Meyer ja Hewitt suoriutuvat tälläkin kertaa kelvollisesti osistaan.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään rikkaan lady Carlylen kissa Prinssi XII (äänenä Tim Curry), joka muistuttaa ulkoisesti hämmästyttävän paljon Karvista, Prinssin uskollinen neuvonantajabulldoggi Winston (Bob Hoskins), Carlylen linnan hovimestari Smithee (Ian Abercrombie), sekä lady Carlylen vallanahne sukulaispoika Dargis (Billy Connolly), joka yrittää saada Carlylen linnan itselleen, kun iäkäs lady menehtyy ja jättää omaisuutensa perinnöksi rakkaalle kissalleen. Uudet hahmot toimivat passelisti. Prinssistä löytyy hieman samoja piirteitä kuin Karvisesta, mutta tämä on huomattavasti hienostuneempi kisu. Lordi Dargis sopii passelisti tämänkertaiseksi pahikseksi.

Ei ensimmäinen Karvinen-elokuva kummoinen ollut, mutta ei se mielestäni ollut myöskään niin huono kuin monet antavat ymmärtää. Karvinen 2 on sen sijaan todella laimea koko perheen raina, jota edes useammat päällekkäiset nostalgialasitkaan eivät onnistu nostamaan plussan puolelle. Ei tämäkään leffa surkea ole, lähinnä vain heikko ja laiska. Perheen pienimpiä elokuvan luulisi viihdyttävän, mutta itse huomasin jopa tylsistyväni sen parissa - ja kestoahan leffalla on vain tunti ja vartti.

Elokuvan tarinasta löytyy ainekset oivaan seikkailuun. Mark Twainin Prinssi ja kerjäläispoika -klassikkokirjan (The Prince and the Pauper - 1881) juonta lainaava kertomus Karvisesta, joka vaihtaa paikkaa aateliskissan kanssa ja joutuu keskelle vallankaappausjuonittelua, on paperilla toimiva, mutta lopputulos ontuu. Ensimmäisestä Karvinen-leffasta paluun tekevän käsikirjoitusduo Joel Cohenin ja Alec Sokolow'n teksti jää monin puolin latteaksi. Tämänkertainen ohjaaja Tim Hill ei saa paljoa aikaiseksi tekstin pohjalta, vaan hänen työnsä on aika ponnetonta. Ruudulla tapahtuu jatkuvasti jotain, mutta sekoilusta ja hölmöilystä puuttuu täysin aito into ja riemu. Lapset pääsevät nauramaan, mutta aikuisille leffa ei tarjoa juuri yhtään mitään. Välillä lähinnä vain hävettää ja sitten taas kummastuttaa, että miten näin lyhyt elokuva voikin tuntua näin pitkältä?

Tekniseltä puoleltaan tämäkin Karvinen-leffa ajaa asiansa. Se on ihan hyvin kuvattu, Carlylen linnan lavasteet näyttävät hienoilta ja niin puvustus- kuin maskeeraustiimi hoitavat tonttinsa passelisti. Itse Karvinen näyttää tälläkin kertaa mielestäni tarpeeksi hyvältä. Kissan digitaalisuuden huomaa, mutta toisaalta tällainen sarjakuvamaisempi tietokonekatti on lopulta parempi kuin jos Karvinen olisi toteutettu muiden eläinten tapaan aitona kissana, jonka suuta liikutettaisiin erikoistehosteilla. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Christophe Beckin säveltämät musiikit ovat omiaan lisäämään leffan tylsän tekopirteää ilmapiiriä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Garfield: A Tail of Two Kitties, 2006, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Dune Entertainment, Major Studio Partners, Ingenious Film Partners

Arvostelu: Karvinen (Garfield: The Movie - 2004)

KARVINEN

GARFIELD: THE MOVIE

Ohjaus: Peter Hewitt

Pääosissa: Bill Murray, Breckin Meyer, Jennifer Love Hewitt, Stephen Tobolowsky, Evan Arnold, Brad Garrett, David Eigenberg, Nick Cannon, Alan Cumming, Mark Christopher Lawrence, Richard Kind, Debra Messing, Eve Brent ja Jimmy Kimmel

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 7

Garfield: The Movie, eli suomalaisittain Karvinen perustuu Jim Davisin samannimisiin sarjakuviin, joita on julkaistu vuodesta 1976 lähtien. Sarjakuvien pohjalta oli pitkään suunnitteilla elokuva ja 20th Century Fox sai hankittua elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2003 ja lopulta Karvinen sai ensi-iltansa kesäkuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se keräsi paljon negatiivista palautetta kriitikoilta. Jopa itse Karvista ääninäyttelevä Bill Murray on jälkikäteen haukkunut leffan useampaan otteeseen. Minä itse näin Karvisen joskus lapsena luultavasti vuokralta ja pidin elokuvasta. Olen nähnyt sen muutamankin kerran, mutta viime katselusta on vierähtänyt ainakin vuosikymmen. Nyt kun elokuvan julkaisusta on kulunut noin 20 vuotta ja uusi Karvinen-elokuva (The Garfield Movie - 2024) on tekeillä, päätin odotellessa katsoa tämän vanhan Karvisen uudestaan ja arvostella sen.

Lihava ja laiska oranssi kissa Karvinen loikoilee ja syö päivät pitkät onnessaan. Karvisen luksuselämä saa kuitenkin takapakkia, kun hänen omistajansa Esko hankkii koiran, Oskun.

Kenties kaikkien aikojen tunnetuimman kissan, Karvisen ääneksi oli ehdolla vain Jack Nicholson ja Bill Murray, joista jälkimmäinen nappasi lopulta roolin. Murray on jälkikäteen sanonut, että otti roolin vastaan, luettuaan käsikirjoittaja Joel Cohenin nimen vahingossa väärin Joel Coenina, haluttuaan pitkään työskennellä Coenin veljesten kanssa. Murray on myös jälkikäteen kritisoinut elokuvaa ja kertonut, että äänityssessio oli yhtä tuskaa, sillä hän väitteli jatkuvasti tekijöiden kanssa repliikeistä ja yritti parhaansa mukaan muuttaa niitä sellaisiksi, jotka hän koki sopivan paremmin Karviselle. Niin tai näin, on pakko todeta, ettei tämän kyynisen, sarkastisen ja narsistisen kissan rooliin sovi oikein kukaan muu kuin Murray. Hän on nappivalinta Karviseksi ja hänen äänensä istuu täydellisesti laiskalle katille. Selvistä persoonallisuusvioistaan huolimatta Karvinen on aina ollut lystikäs hahmo ja kissa on pääasiassa hyvin siirretty elokuvamuotoon. Vaikka aluksi sarjakuvamainen digikissa pistää silmään oikeiden eläinten rinnalla, on minun lopulta vaikea kuvitella, että Karvista olisi voitu toteuttaa tämän paremmin näytellyssä elokuvassa.

     Leffassa nähdään myös Breckin Meyer Karvisen omistajana Eskona, Jennifer Love Hewitt tämän ihastuksenkohteensa Liisana, sekä Stephen Tobolowsky katkerana televisiojuontajana, Onni Onnisena, joka etsii itselleen taitavaa eläintä, joka nostaisi hänet kuuluisaksi. Äänirooleissa eri eläiminä kuullaan muun muassa Alan Cumming, Brad Garrett ja Jimmy Kimmel, josta oli elokuvan ilmestymisen aikoihin, juuri vuotta aiemmin tullut oman, jättisuosiota nykyään nauttivan ohjelmansa juontaja. Meyer istuu kelvollisesti vässykän Eskon osaan, mutta Hewitt on turhan kiltti Liisan roolissa. Tobolowskyn esittämä Onni toimii tarpeeksi menevästi elokuvan pahiksena.

Moni varmasti tietää, että on toisinaan jopa pelottavaa palata vuosien jälkeen aikuisiällä katsomaan elokuvia, joista piti lapsena. Monet elokuvat toimivat vahvasti myös täysikäisenä, kuten vaikkapa Disneyn Leijonakuningas (The Lion King - 1994), joka on säilyttänyt asemansa suosikkileffojeni joukossa lapsuudesta tähän päivään asti. Karvisen kohdalla minua todella jännitti, että noinkohan elokuva toimisi enää nykyään ja nopeastihan sen huomasi, ettei leffa iskenyt samalla lailla nyt kuin lapsena. Odotin kuitenkin ehkä jopa pahempaa, etenkin kun luin, kuinka nuivan vastaanoton elokuva sai jo ilmestyessään. Karvinen ei ole kovin hyvä elokuva, mutta ei se onneksi ole kovin huonokaan. Se on lähinnä keskinkertainen, mutta ihan katsottava lastenleffa.

Monet tämän oranssin kissan faneista eivät lämmenneet elokuvan ratkaisuille, joihin kuului seikkailua suurkaupungissa ja energisempää menoa. Vaikka toisaalta nämä eivät olekaan erityisen karvismaisia juttuja, on pakko todeta, että käsikirjoittajien oli pakko keksiä edes jotain, jotta muutamien ruutujen mittaiset sarjakuvat saisi käännettyä elokuvamuotoon. Elokuvan tarina toimii pääasiassa hyvin. On huvittavaa seurata, kun huushollin kuninkaana itseään pitävä Karvinen joutuu sivuun Osku-koiran tieltä ja kun kissa keplottelee tavan hankkia koirasta eroon. Mutta tietystihän se omatunto alkaa soimaamaan ja sitten Oskua pitää lähteä etsimään. Tarinasta löytyy kelpo teemoja ja elokuvan kestokin on passelin lyhyt vain vähän päälle tunnin ja vartin mitassa. Lapsia leffa viihdyttää takuulla ja löytyy seasta hauskoja hetkiä aikuisillekin, lähinnä Karvisen sarkastisten kommenttien kautta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Billin ja Tedin maailmankin (Bill & Ted's Bogus Journey - 1991) ohjannut Peter Hewitt. Hewitt pitää kepeää tunnelmaa menevästi yllä ja yhdessä Murrayn improvisaation kanssa pelastaa Joel Cohenin ja Alec Sokolow'n käsikirjoitusta. Karvinen on kelvollisesti kuvattu ja ihan hyvin leikattu kasaan. Itse Karvisen digitaalisuus on nähtävissä, mutta vuoden 2004 elokuvaksi kissa näyttää yllättävänkin pätevältä. Lavasteet ja asut ovat oivat ja äänimaailmakin toimivasti rakennettu. Christophe Beckin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Garfield: The Movie, 2004, Twentieth Century Fox, Twentieth Century Fox Animation, Davis Entertainment