WHIPLASH
Ohjaus: Damien Chazelle
Pääosissa: Miles Teller, J. K. Simmons, Paul Reiser, Melissa Benoist, Austin Stowell, Nate Lang ja Chris Mulkey
Genre: musiikki, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12
Whiplash on Damien Chazellen ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Yrittäessään saada musikaalielokuvaansa La La Land (2016) tehtyä, Chazelle työsti tarinan omien kokemustensa pohjalta Princetonin koulussa, missä hänen musiikinopettajansa oli erittäin vaativa ja häijy persoona. Saadakseen rahoituksen täyspitkään elokuvaan, Chazelle tiivisti käsikirjoituksensa pohjalta 18-minuuttisen lyhytelokuvan, joka esitettiin tammikuussa 2013 Sundancen elokuvajuhlilla. Siellä lyhäristä innostuttiin niin paljon, että Chazelle sai kerättyä tuotantotiimin ympärilleen ja täyspitkän leffan teko käynnistyi. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin syyskuussa 2013 ja lopulta Whiplash sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 16. tammikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Hiljalleen leffa sai festivaalien lisäksi kunnon teatterikierroksen ja Suomeen filmi saapui vasta alkuvuodesta 2015. Elokuva oli ylistetty menestys, joka sai muun muassa viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja sovitettu käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosan, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosan, leikkauksen ja äänen palkinnot, sekä parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon ja parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden. Itse katsoin Whiplashin vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin siitä paljon. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen.
Andrew Neiman opiskelee Shafferin konservatoriossa New Yorkissa, haaveenaan nousta seuraavaksi rumpalisuuruudeksi. Hän pääsee osaksi arvostetun, mutta julman opettajan, Terence Fletcherin bändiä, missä hänen haaveensa joutuu todelliselle koetukselle.
Pääroolissa rumpalipyrkyri Andrew Neimanina nähdään Miles Teller, joka tekee elokuvassa uransa tähän asti parhaan roolisuorituksensa. Teller on aivan mahtava itseään ääriraajoille puskevana nuorukaisena, jonka matka alkaa varsin sinisilmäisenä haaveilijana, mutta joka muovautuu elokuvan edetessä onnistuneesti hurjempaan suuntaan. Teinistä asti rumpuja soittanut Teller hikoilee ja hakkaa menemään rumpusetin äärellä läpi leffan ja voin kuvitella, että pitkien, itseään toistavien kuvauspäivien jälkeen hänen kätensä olivat oikeastikin verillä.
Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin J. K. Simmons, joka voitti roolityöllään parhaan miessivuosan palkinnot muun muassa Oscar-, Golden Globe-, BAFTA-, Satellite- ja Screen Actors Guild -gaaloissa, ihan vain muutaman merkittävimmän mainitakseni - ja kaikki täysin ansaitusti. Simmons on häkellyttävän upeassa vedossa, näytellessään Shafferin konservatoriossa jazz-bändiä opettavaa Terence Fletcheriä, jonka metodit ovat lievästi sanottuna kyseenalaisia, käyttäytyminen vähätellysti ilmaistuna tökeröä ja ego niin iso, ettei huoneeseen toista vastaavaa mahtuisi. Ravintolaohjelmien kokki-ikoni Gordon Ramsayta hieman muistuttava Fletcher on aivan hirvittävä mulkero, joka ei kuitenkaan muutu millään lailla vihattavaksi, pääasiassa Simmonsin ansiosta. Simmons suoltaa aikamoisia kamaluuksia oppilailleen ja vieläpä aikamoisella tahdilla, eikä katsojana voi muuta kuin pöyristyä ja nauraa. Simmons herkuttelee inhottavalla hahmollaan oikein tosissaan, vetäen menon niin intensiiviseksi, että kotikatsomossakin nousee hiki ohimoille. Fletcheriin on onneksi kirjoitettu muitakin puolia, jotka inhimillistävät muuten mahdollisesti liian hirviömäistä kusipäätä.
Näiden kahden hahmon välisen vastakkainasettelun ympärille on rakennettu aivan fantastinen elokuva, joka säväyttää katselukerta toisensa jälkeen. Whiplash nappaa heti mukaansa kohtauksella, jossa Fletcher sattuu bongaamaan Andrew'n harjoittelemassa rumpusooloaan ja rakentuu siitä sitten yhä vain koukuttavammaksi tahtojen taisteluksi, joka käy ajoittain jopa psykologisen jännärin rajoilla. Kaikki rakentuu tehokkaasti kuin kaiken aikaa menoaan kasvatteleva kappale, johtaen lopulta täydelliseen finaaliin, jossa näiden hahmojen vaikea suhde huipennetaan päräyttävästi. Se on esimerkillisen onnistunut nostatus, jonka päätteeksi katsojan on helppo sanoa hymyssä suin, että "Huh huh, mikä leffa!" Finaali haastaa myös katsojansa moraalin. Fletcher perustelee kyseenalaisia toimintatapojaan, joilla on useanlaisia vaikutuksia. Onko oikein rikkoa nuorten mieliä kerta toisensa perään, kunnes seasta löytyy se lannistumaton lahjakkuus, jolla on potentiaalia saavuttaa korkeudet?
Huipennuksen lisäksi elokuva on täynnä muitakin täydellisyyteen asti hiottuja kohtauksia, joista tunnetuin on takuulla ensimmäinen treenisessio Fletcherin bändin kanssa, jonka aikana opettaja paljastaa todellisen luonteensa. Yhä vain intensiivisemmäksi nouseva kohtaus on ensimmäinen osoitus siitä, kuinka hyvää työtä Miller ja Simmons tekevät ja kuinka täydellisesti heidän kemiansa kohtaavat. Näyttelijäsuorituksia vain vahvistaa Damien Chazellen erinomainen käsikirjoitus, joka on täynnä nasevaa dialogia ja sellainen määrä erilaisia solvauksia, että niistä olisi riittänyt useampaankin leffaan. Simmonsin ärjymistä olisi helposti voinut katsoa yksinään parin tunnin ajan. Chazellen tekstin ainoa kauneusvirheeksi laskettava puoli on hieman turhalta tuntuva romanssi Andrew'n ja Supergirl-sarjasta (2015-2021) tutun Melissa Benoistin esittämän elokuvateatterityöntekijän kanssa. Sitä lukuun ottamatta Whiplash on aika lailla täydellinen elokuva.
Käsikirjoituksen lisäksi Chazellen ohjaus on erittäin väkevää ja vaikka miehellä oli taustalla vain yksi täyspitkä filmi, lähes täysin unholaan jäänyt indie-elokuva Guy and Madeline on a Park Bench (2009), Chazelle suoriutuu kuin kokenut ammattilainen. Chazelle ällistyttää monella tapaa ja hänellä on myös silmää vahvoille visuaalisuuksille ja korvaa voimakkaalle äänimaailmalle. Whiplash on todella tyylikkäästi kuvattu ja kuvaaja Sharone Meir uskaltaa mennä lähelle kohteitaan, tehden filmistä entistä intiimimmän ja jännittävämmän. Loppuhuipennuksen kamerapyöritykset ovat myös vakuuttavaa seurattavaa. Leffa on onnistuneesti leikattu ja rytmitetty - pakkohan sen on olla, jos Chazelle on täyttänyt käsikirjoituksensa repliikillä "not quite my tempo". Puitteet ovat mainiot, valaisu tyylikästä, värimäärittely räikeän leikittelevä ja äänimaailma tietty täynnä rumpujen hengästyttävää pauketta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Whiplash, 2014, Bold Films, Blumhouse Productions, Right of Way Films, Sierra / Affinity
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti