Mortal Kombat II (2026) - elokuva-arvostelu

MORTAL KOMBAT II

Ohjaus: Simon McQuoid

Näyttelijät: Karl Urban, Adeline Rudolph, Jessica McNamee, Ludi Lin, Mehcad Brooks, Lewis Tan, Tati Gabrielle, Martyn Ford, Tadanobu Asano, Damon Herriman, Josh Lawson, Chin Han, Joe Taslim, Hiroyuki Sanada, Ana Thu Nguyen, CJ Bloomfield, Max Huang ja Desmond Chiam

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Samannimiseen videopelisarjaan perustuva elokuva Mortal Kombat (2021) ei menestynyt kaksisesti lippuluukuilla, mutta New Line Cinema, Atomic Monster ja Warner Bros. Pictures päättivät silti näyttää vihreää valoa jatko-osalle. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023, mutta jo kuukautta myöhemmin ne piti keskeyttää Hollywoodin näyttelijöiden lakon takia. Kuvaukset jatkuivat taas tammikuussa 2024 ja nyt Mortal Kombat II on vihdoin saapunut teattereihin, yli puolen vuoden viivästymisen jälkeen. Itse mielsin edellisen Mortal Kombat -leffan aika keskinkertaiseksi toimintarainaksi, enkä ole juuri odottanut jatko-osan näkemistä. Kuitenkin kun ennen julkaisua monet alkoivat kehua leffaa edellisosaa huomattavasti paremmaksi, kävin lopulta uteliaana katsomassa Mortal Kombat II:n sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Toimintaelokuvatähti Johnny Cage vedetään mukaan taisteluturnaus Mortal Kombatiin, missä vaakalaudalla on koko ihmiskunnan tulevaisuus.

Monet edellisestä Mortal Kombat -elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun. Lord Raiden (Tadanobu Asano) on koonnut Maan, eli Earthrealmin mahtavimmat soturit, Liu Kangin (Ludi Lin), Sonya Bladen (Jessica McNamee), Cole Youngin (Lewis Tan) ja Jaxin (Mehcad Brooks) taistelemaan Mortal Kombatissa, jumalten suunnittelemassa taisteluturnauksessa, jossa kymmenen kertaa voittanut taho saa vallata häviäjän maailman. Earthrealm on hävinnyt jo yhdeksän kertaa, joten nyt on tosi kyseessä. Asano, Lin, McNamee, Tan ja Brooks jatkavat kelpuutettavasti rooleissaan, mutta hahmoina Raiden, Liu, Sonya, Cole ja Jax jäävät tällä kertaa enemmän sivuosaan.

     Mortal Kombat II:n keskiössä ovat nimittäin Karl Urbanin näyttelemä Johnny Cage, entinen toimintaelokuvatähti, joka vedetään kauhukseen mukaan Mortal Kombatiin taistelemaan Earthrealmin puolesta, Kung Laon kuoltua edellisosassa ja Adeline Rudolphin esittämä Kitana, edenialainen prinsessa, joka joutuu taistelemaan Outworldia hallitsevan julman Shao Kahnin (Martyn Ford) riveissä, Shao Kahnin vallattua Edenian vuosia aiemmin Mortal Kombatissa. Johnny ja Kitana ovat oivalliset hahmot, joista löytyy sopivasti syvyyttä tarinan edetessä. Urban on näyttelijäkaartin selvä valopilkku ja tuo hyvää huumoria ylidramaattisen patsastelun keskelle. Rudolphkin on hyvä Kitanana, joka pohtii paikkaansa ja lojaaliuttaan Mortal Kombatissa. Shao Kahn jää pahishahmona aika yksiulotteisen julmaksi valloittajaksi, mutta on hän sentään huomattavasti uhkaavampi ilmestys kuin Mortal Kombat 2 - hävityksen (Mortal Kombat: Annihilation - 1997) myötähäpeällisen huono tulkinta hahmosta.

Edellinen Mortal Kombat -elokuva oli monille pelisarjan faneille ristiriitainen kokemus. Toisaalta se oli leffana laadukkaampi ja peleille uskollisemmin verisempi kuin ysärin räpellykset, mutta monia jäi ihmetyttämään, minne se varsinainen Mortal Kombat -turnaus unohtui? Edellinen osa olikin pelkkä hahmojen pohjustus ja turnaukseen valmistautuminen, kun taas Mortal Kombat II:ssa pistetään saman tien haisemaan. Pelisarjan faneille luvassa on aikamoista nannaa, kun nämä tutut hahmot pistetään pelien tapaan ottamaan vuorotellen toisistaan mittaa. Jatko-osasta ei onneksi ole lähdetty tekemään lapsiystävällisempää, vaan veri pulppuaa ja vastustajia suorastaan pilkotaankin palasiksi.

Toimintakohtauksissa on kieltämättä viihdearvonsa, mutta minulle Mortal Kombat II oli silti vain aika keskinkertainen raina. Urban pelastaa paljon lystikkäänä Johnny Cagena ja huomasinkin pitäväni leffasta aina hieman enemmän, kun hän on ruudulla. Ympärillä oleva leffa on nimittäin jopa aika korni ja koomisen ylidramaattinen, sekä kerronnaltaan hitusen ontuva paketti, josta tuntuu puuttuvan palasia. Erityinen ongelma mielestäni on jännityksen täysi puute. Itse turnaus on pitkän odotuksen jälkeen erikoisen pienimuotoinen ja lopulta melkeinpä sivuseikka muun seikkailun ohessa. Toisaalta on nostettava hattua, että tekijät eivät kammoa pistää suosikkihahmoja lihoiksi, mutta samalla he myös hieman nössöilevät, kun mukana on hahmo, jonka ainoa funktio on herättää kuolleita takaisin henkiin. Jos olisin kymmenvuotias, Mortal Kombat II olisi varmaan kevään huippuleffa, mutta ironista kyllä, sen ikäisenä en edes pääsisi katsomaan elokuvaa korkeahkon ikärajan takia.

Ohjauksesta vastaa edellisosan tapaan Simon McQuoid, joka pääsee alkulämmittelyn jälkeen vauhtiin ja saa parhaimmillaan aikaiseksi ihan mukaansatempaavia kohtauksia. Ongelma on kuitenkin Jeremy Slaterin kökkö ja perin ohkaiseksi jäävä käsikirjoitus. Eihän toki Mortal Kombat -elokuvan käsikirjoitukselta kannatakaan juuri muuta odottaa kuin että tutut huudahdukset "Finish him!" ja "Get over here!" ovat menossa mukana, mutta olisi Slater vähän enemmän voinut nähdä vaivaa. Teknisestikin Mortal Kombat II on ailahteleva. Siitä löytyy kelpo kuvausta ja fanit hihkuvat riemusta, kun matsit alkavat tutuilla sivukuvilla, joissa hahmot valmistautuvat ottamaan toisistaan mittaa. Lavasteet ovat oivalliset ja mainiolla puvustuksella ja maskeerauksella tutut hahmot siirtyvät tyylikkäästi peleistä elokuvaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu kaikenlaisia iskuja myöten ja Benjamin Wallfisch tunnelmoi sujuvasti musiikeillaan, sisällyttäen toki sen vuoden 1995 Mortal Kombat -leffan mahtavan tunnusmelodian. Tietokonetehosteet näyttävät kuitenkin paikoin aika kehnoilta ja on usein liian selvää, että näyttelijät patsastelevat lähinnä taustakankaiden edessä, sillä niin keinotekoisilta maisemat välillä näyttävät. Kenties se toki oli tekijöiden tarkoituksena, jotta leffan estetiikka muistuttaisi enemmän videopelejä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mortal Kombat II, Yhdysvallat, 2026, New Line Cinema, Atomic Monster, Broken Road Productions, Fireside Films

Arvostelu: Together (2025)

TOGETHER

Ohjaus: Michael Shanks

Pääosissa: Dave Franco, Alison Brie, Damon Herriman, Mia Morrissey, Nancy Finn, Mark Robinson, Sarah Lang, Michael Shanks, Tom Considine ja Melanie Beddie

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Together on uusi body horror -kauhuelokuva. Michael Shanks sai idean elokuvaan jo 2010-luvun lopulla ja ryhtyi kynäilemään siitä käsikirjoitusta. Hän sai rahoitustukea vuonna 2020, mutta kesti muutama vuosi, ennen kuin hän sai tuotantotiimin itse elokuvan tekoa varten. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin keväällä 2024 ja lopulta Together sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 2025 Sundancen elokuvajuhlilla. Hiljalleen elokuva on saanut laajemman teatterilevityksen, mitä on varjostanut indieohjaaja Patrick Henry Phelanin syytökset, että elokuva olisi plagioitu Phelanin leffasta Better Half (2023). Nyt Together on saapunut Suomeen ja itse olen odottanut sen näkemistä innolla. Kävinkin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Vuosia yhdessä olleet Tim ja Millie muuttavat kauas perheistään ja ystävistään pikkukaupunkiin, Millien saatua työpaikan opettajana. Siellä heidän rakkautensa joutuu koetukselle, kun vanhat riidat nostelevat päätään ja kun jokin selittämätön voima yrittää yhdistää Timin ja Millien - kirjaimellisesti.

Tosielämän aviopari Dave Franco ja Alison Brie näyttelevät Tim Brassingtonia ja Millie Wilsonia, jotka ovat olleet jo monta vuotta yhdessä, mutta joiden suhteen palo on jo hiipunut lähes kokonaan. Vanhempiensa kuolemasta järkyttynyt Tim on vetäytynyt erilleen ja keksii milloin mitäkin tekosyitä läheisyyden välttämiseksi, mikä on alkanut turhauttaa Millietä. Suhde joutuu todelliselle koetukselle, kun pari muuttaa pikkukaupunkiin, kun Millie saa pestin paikallisen koulun opettajana. Kaukana ystävistään ja perheistään Timillä ja Milliellä on vain toisensa ja piankos vanhat hiertymät palaavat vaivaamaan. Tämä ei suinkaan ole ainoa vaiva, sillä jokin mystinen voima yrittää yhdistää heidät toisiinsa. Siis kirjaimellisesti sulauttaa heidät kiinni toisiinsa. Franco ja Brie ovat pääasiassa hyvät rooleissaan, vaikka Francon kiihtyneemmät replikoinnit eivät aina täysin vakuuta. Ottaen huomioon, että he ovat oikeasti naimisissa, on kiinnostavaa katsoa, kun he yrittävät näytellä sitä, ettei heillä olisi enää lainkaan kemiaa. Franco ja Brie tulkitsevat hyvin hahmojensa etääntymistä toisistaan, sekä kauhua, kun he ensimmäistä kertaa heräävät toistensa jalat liimautuneena toisiinsa.

Togetherin julkaisua on tosiaan varjostanut Patrick Henry Phelanin syytökset, että elokuvantekijät olisivat varastaneet idean häneltä. Phelanin mukaan hän oli tarjonnut Better Half -elokuvansa käsikirjoitusta Francolle ja Brielle elokuussa 2020, mutta pariskunta oli kieltäytynyt ja varastanut idean omiin nimiinsä. Phelanin syytösten mukaan elokuvissa on useita samanlaisia kohtauksia, minkä lisäksi molemmissa elokuvissa on mukana sama Spice Girls -yhtyeen kappale. Tämä oikeuskiista voi toki kääntyä kumpaan suuntaan tahansa, mutta kaiveltuani muutaman tunnin internetin syövereistä lisätietoja, tulin itse siihen tulokseen, että Phelan ja Michael Shanks yksinkertaisesti saivat samanlaiset ideat samaan aikaan ja kummatkin tarjosivat tekstiään samalle pariskunnalle, toiveenaan, että he tähdittäisivät elokuvaa ja Franco ja Brie tarttuivat Shanksin tarinaan. Phelanin syytökseen ristiriitaa aiheuttaa nimittäin se, että Shanks on dokumentoidusti kirjoittanut oman käsikirjoituksensa ja saanut siihen tukirahaa jo ennen kuin Phelan tarjosi omaa tekstiään näyttelijäparille. Lisäksi elokuvat ovat genreltään ja teemoiltaan erilaiset. Siinä, missä Better Half on vinksahtanut romanttinen komedia miehestä ja naisesta, jotka päätyvät yhden yön juttuun, mutta yön aikana heidän vartalonsa alkavat sulautua toisiinsa, Together on kauhuelokuva pitkään seurustelleesta pariskunnasta, joiden rakkaus on jo hiipunut, kun heille alkaa tapahtua vastaavaa. Oikeusjuttu voi tosiaan kallistua kumman tahansa tahon puolelle, mutta itse epäilen, että plagiointia olisi tapahtunut ja koen enemmänkin rikkautena, että samanlaisesta ideasta on saatu kaksi hyvin erilaista elokuvaa aikaiseksi.

Nyt kun sain kerrottua oman näkemykseni tästä plagiointikiistasta, on aika kertoa, mitä olin mieltä Togetherista. Mielestäni elokuva jatkaa vuoden 2025 kauhugenren voittokulkua Sinnersin, Bring Her Backin ja Weaponsin jalanjäljissä. Kyseessä on erittäin hyvä body horror -leffa, johon on saatu luotua aidosti epämukava ilmapiiri, joka saa katsojansa vetäytymään kauemmas valkokankaasta, sekä joka tarjoaa joitain todella inhottavia, jopa puistattavia näkyjä. Elokuva kasvattelee menoaan onnistuneesti kohtaus kohtaukselta, kunnes toisella puoliskollaan helvetti alkaa päästä valloilleen ja pääparia riepotellaan todella ikävän näköisesti.

Sen lisäksi, että Together toimii kauhuosastollaan, elokuva on myös temaattisesti vahva tapaus. Timin ja Millien hidas yhdistyminen toisiinsa ei ole vain visuaalisesti yököttävää katsottavaa, vaan se on myös mainio vertauskuva pariskunnille, jotka takertuvat toisiinsa erinäisistä syistä. Joko heillä ei ole muuta, he ovat mustasukkaisia tai sitten he ovat olleet niin pitkään yhdessä, että he tarrautuvat toisiinsa, vaikka on selvää, että kummallekin tekisi hyvää lähteä omille teilleen. Elokuvassa tämä takertuminen vain tapahtuu kirjaimellisesti ja katsojana palaa halusta tietää, kuinka homma lopulta ratkeaa.

Together on Michael Shanksin ensimmäinen elokuva ja mies hoitaa debyyttinsä vakuuttavasti. Hän taitaa niin tunnelman kuin inhottavan kuvaston, että myös käsikirjoituspuolella kaikkea tätä rikastuttavat teemat ja vertauskuvat. Elokuva on myös teknisesti taitavasti tehty. Se on hyvin kuvattu ja pätevästi leikattu kasaan. Lavasteet ja puvustus ovat oivallista jälkeä. Itse sulautuminen on tehty niin tietokone-efektejä kuin ihastuttavan ällöjä käytännön tehosteita hyödyntäen. Parista näystä tulee väkisinkin mieleen John Carpenterin scifiklassikko The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982). Äänimaailma on erinomaisesti laadittu, etenkin kehojen yhdistyessä ja luiden rasahdellessa yököttävästi toisiaan vasten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Together, 2025, 1.21, 30WEST, Picturestart, Princess Pictures, Tango Entertainment (III)

Arvostelu: Better Man (2024)

BETTER MAN

Ohjaus: Michael Gracey

Pääosissa: Robbie Williams, Jonno Davies, Carter J. Murphy, Steve Pemberton, Kate Mulvany, Alison Steadman, Damon Herriman, Raechelle Banno, Jake Simmance, Jesse Hyde, Liam Head, Chase Vollenweider, Tom Budge, Leo Harvey-Elledge ja Chris Gun

Genre: draama, komedia, musikaali

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Better Man perustuu tositapahtumiin artisti Robbie Williamsin elämästä ja urasta. Helmikuussa 2021 ilmoitettiin, että Michael Gracey ohjaisi ja käsikirjoittaisi elokuvan Williamsista. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022 ja nyt Better Man saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin, että Robbie Williamsista tehdään elokuva, etenkin kun sain selville elokuvan vekkulista toteutuksesta. Tätini tutustutti minut Williamsin musiikkiin jo vuosia sitten ja vei minut katsomaan Williamsia Tampereen Ratina-stadionille kesällä 2017. Veinkin nyt tätini katsomaan Better Mania elokuvan gaalaensi-iltaan viikkoa ennen ensi-iltaa.

1980-luvulla Stone-on-Trentissä kasvava nuori Robert Williams päättää tulla kuuluisaksi. Mahdollisuus tähän aukeaa, kun hän saa paikan uudesta poikabändistä, Take Thatista. Mutta kestääkö epävarman, isänsä hyväksyntää kaipaavan ja päihteisiin tykästyvän Robbien pää kuuluisuutta?

Nostetaanpa heti kissa pöydälle ja huomioidaan se tosiasia, että kyllä, Robert, eli Robbie Williams on elokuvassaan motion capture -teknologialla toteutettu tietokonetehosteapina. Artistin maneerit vakuuttavasti oppinut Jonno Davies esiintyi liiketunnistinasussa kuvauksissa, toimien myös Robbien puheäänenä, kun taas itse Robbie Williams toimii kertojaäänenä, minkä lisäksi hän on äänittänyt uusia sovituksia tutuista kappaleistaan. Eikä pidä unohtaa lapsi-Robertia esittävää Carter J. Murphyä, joka tarjoaa heti elokuvan alussa sydäntäsärkevän haikean version yhdestä Robbien tunnetuimmista kappaleista, Feelistä. Apina-aspekti on taatusti monille luotaantyöntävä juttu, mutta itse mielsin idean hauskaksi ja yllättävää kyllä, taidokkaasti luotuun digiapinaan tottuu välittömästi. Apinaidea syntyi, kun ohjaaja Michael Gracey kysyi, miksi eläimeksi Robbie itsensä kokee ja Robbie vastasi apinan, koska ajattelee, että hänet oltiin heitetty lavalle esiintymään kuin mikäkin showapina ja koska hän ei ollut omasta mielestään kehitykseltään ihan ihmisen tasolla. Jo tästä vekkulista ideasta lähtien Better Man heittää katsojan varsin armottomasti Robbien pään sisälle, tämän kunnianhimon, epävarmuuksien, kehnojen perhesuhteiden, omituisen huumorintajun ja muiden demonien sekaan. Tuskin kukaan elokuvan nähnyt fani voi enää koskaan seurata Robbien konserttia miettimättä, mitäköhän tämä käy läpi päässään todellisuudessa. Siinä, missä yleensä artisteista kertovia elämäkertaelokuvia kritisoidaan siitä, että nämä ovat liian kaunistelevia, Robbieta ei omien sanojensa mukaan kiinnostanut yhtään tehdä mitään kiiltokuvaleffaa, eikä Better Man ujostele näyttää laulajaa usein varsin negatiivisessakin valossa.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Steve Pemberton ja Kate Mulvany Robbien vanhempina, Alison Steadman Robbien isoäitinä, Damon Herriman Take Thatin managerina Nigel Martin-Smithinä, Jake Simmance, Jesse Hyde, Liam Head ja Chase Vollenweider Take Thatin muina jäseninä, Gary Barlow'na, Mark Owenina, Howard Donaldina ja Jason Orangena, Raechelle Banno All Saintsin laulajana ja Robbien ex-kihlattuna Nicole Appletonina, sekä Tom Budge lauluntekijä Guy Chambersina, joka auttoi Robbieta uuteen nousuun soolourallaan, kun mies lähti kävelemään/potkittiin pihalle Take Thatista. Sivunäyttelijät ovat myös mainiot rooleissaan, Pembertonin ollessa täydellisen inhottava Robbien välinpitämättömänä isänä, joka lähtee, kun Robbie on vielä lapsi ja palaa kuvioihin vasta, kun hänen pojastaan nousee julkimo.

On valtava sääli, että Better Man on jo nyt ehditty tuomita taloudelliseksi fiaskoksi. Oli kyse sitten amerikkalaisyleisöstä, joka ei koskaan lämmennyt Robbielle, eikä siksi saapunut teatteriin katsomaan elokuvaa miehestä tai sitten faneista, jotka torjuivat apinaidean, mutta tämä elokuva olisi todella ansainnut paljon paremman vastaanoton. Kyseessä on aivan mahtava elämäkertafilmi omalla veikeällä, sanoisinko jopa "robbiemaisella" twistillään, joka vie katsojansa aikamoiselle tunteiden vuoristorata-ajelulle. Toisaalta elokuva on todella hauska ja inspiroiva, samalla se on myös täynnä murskaavaa tragediaa ja tuskaa.

Kuten jo kerroin, Robbieta ei ole kiinnostanut kertoa tarinaansa kaunistellen, vaan hän on halunnut tuoda kaiken mukaan, oli kyse sitten vaikeista ihmissuhteista, hänen omasta diivamaisuudestaan ja huumeongelmistaan, jotka meinasivat pahimmillaan viedä häneltä hengen. Erityisen hyvin elokuva onnistuu näyttämään, mitä tunnetun ja mahtailevan showpersoonan kuoren alta löytyy. Lapsesta asti Robbien takaraivossa jyskyttää ääni, joka toistaa, ettei hänestä voi ikinä tulla mitään ja että hän on pelkkä teeskentelijä, joka ei ansaitse mitään hyvää elämässään. Elokuvan edetessä ja vuosien varrella tämä ääni vain voimistuu ja esiintyessään Robbie näkee tyytymättömiä versioita itsestään yleisössä pudistelemassa päätään ja tuomitsemassa. Kohtaus, jossa Robbie vihdoin kohtaa sisäiset demoninsa on suoraan sanottuna mykistävän hurja. Ikävien juttujen vastapainona onkin sitten kosolti huumoria, jälleen varsin robbiemaista, eli itseironista ja sarkastista. Niinä hetkinä kun Robbiella menee hyvin, leffa levittääkin aikamoisen virneen katsojan kasvoille. Onnen kyyneleiltäkään ei luultavasti vältytä, joten nessut on tosissaan hyvä ottaa mukaan teatteriin.

Ohjaaja Michael Gracey on parhaiten tunnettu The Greatest Showmanista (2017) ja Gracey näyttää nyt toistamiseen, että häneltä todella löytyy silmää upeille musikaalinumeroille. Robbien tunnetut kappaleet vuosien varrelta esitetään toinen toistaan fantastisemmilla tavoilla. Kuten jo totesin, lapsi-Robbien laulama Feel elokuvan alussa on jo sydäntäsärkevä, minkä kanssa surullisimmista hetkistä taistelevat Come Undone ja iki-ihana Angels. Rock DJ esitetään aivan mielettömän tanssinumeron kera Lontoon kaduilla monikymmenpäisen esiintyjäryhmän kera, kun taas Robbien ja Nicolen rakastumista seuraava She's the One on erittäin kaunis ja intiimi. Let Me Entertain You on aina yhtä tarttuva, kun se vihdoin pärähtää käyntiin Robbien uralle ikonisilla Knebworthin keikoilla. Gracey hallitsee ilmapiirin taidokkaasti ja Simon Gleesonin ja Oliver Colen kanssa kirjoittamassa käsikirjoituksessaan hän onnistuu kanavoimaan sulavasti läpi jopa kolmen vuosikymmenen tapahtumat vähän päälle parissa tunnissa.

Myös tekniseltä toteutukseltaan Better Man on vaikuttava. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät hienoa työtä yhdessä efektityyppien kanssa, herättäessään eri aikakausia takaisin henkiin ja luodessaan Robbien ja Take Thatin vanhoja konsertteja uusiksi. Apina-Robbien visuaalinen toteutus ansaitsee vielä uudet kehut. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Batu Senerin musiikkeja myöten. Sener on onnistuneesti ujuttanut sekaan otteita Robbien muistakin kappaleista, kuten Candysta, jotka eivät saa varsinaista musikaalinumeroa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Better Man, 2024, Sina Studios, Facing East Entertainment, Rocket Science, Lost Bandits, Footloose Productions, Azure Centrum, RPW Productions, Partizan Films, VicScreen, Zero Gravity Management

Arvostelu: The Bikeriders (2023)

THE BIKERIDERS

Ohjaus: Jeff Nichols

Pääosissa: Jodie Comer, Austin Butler, Tom Hardy, Michael Shannon, Mike Faist, Boyd Holbrook, Damon Herriman, Beau Knapp, Emory Cohen, Karl Clusman, Toby Wallace, Norman Reedus, Happy Anderson ja Paul Sparks

Genre: rikos, draama

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

The Bikeriders perustuu Danny Lyonin samannimiseen kuvakirjaan Outlaws-moottoripyöräjengistä 1960-luvulla. Ohjaaja Jeff Nichols luki kirjan ensimmäisen kerran vuonna 2003 ja innostui siitä. Hän pyöritteli pitkään päässään ideaa elokuvasovituksesta, mistä hän puhui vähän väliä luottonäyttelijälleen Michael Shannonille. Koronaviruspandemian aikaan Nichols päätti vihdoin työstää ideansa pohjalta elokuvakäsikirjoituksen ja sai New Regency -yhtiön rahoittamaan filmin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja The Bikeriders sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2023. Alun perin Disneyn ja 20th Century Studiosin oli tarkoitus levittää leffa maailmalle, mutta viime kesän Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia alkuperäinen teatteriensi-ilta peruttiin ja lopulta Disney jättäytyi projektista. Universal Pictures nappasi leffan itselleen ja nyt The Bikeriders on vihdoin saapunut elokuvateattereihin. Itselleni kyseessä on ollut yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta, jo ihan vain sen näyttelijäkaartin takia. Kävinkin katsomassa The Bikeridersin heti sen ensi-iltapäivänä.

1960-luvulla Kathy Bauer kertoo haastatteluissa elämästään chicagolaisen Vandals-moottoripyöräjengin parissa.

Kuten jo tuli sanottua, odotin The Bikeridersia paljon jo sen näyttelijäkaartin vuoksi. Killing Eve -sarjassa (2018-2022) häikäissyt ja siitä palkintoja voittanut Jodie Comer näyttelee Kathy Baueria, joka ajautuu chicagolaisen moottoripyöräjengin kyytiin, kun hän rakastuu ensisilmäyksellä Elvis-leffasta (2022) tutun Austin Butlerin näyttelemään vähäsanaiseen oman tiensä kulkijaan Bennyyn. Vandals-jengin johtajana Johnnynä taas nähdään aina karismaattinen ja väkevä Tom Hardy. Jo paperilla kolmikko kuulostaa hyvältä ja ruudulla he toimivat vielä odotettua paremmin. Vaikka keskiössä onkin äijien moottoripyöräpoppoo ja Butler ja Hardy ovat tuttuun tapaansa erinomaisia osissaan, vekkulilla aksentilla varustettu Comer vakuuttaa parhaiten, enkä ihmettele, jos hän nappaa leffasta parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden.

     Elokuvassa nähdään myös Michael Shannon, Boyd Holbrook, Beau Knapp, Emory Cohen ja The Walking Dead -sarjassakin (2010-2022) prätkällä päristellyt Norman Reedus muina moottoripyöräjengiläisinä, Toby Wallace Vandalsiksi pyrkivänä nuorukaisena, sekä Mike Faist alkuperäisen The Bikeriders -kuvakirjan tekijänä Danny Lyonina, joka haastattelee Kathya kirjaansa varten. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa ja suunnilleen jokainen värikkään persoonallisesta jengistä saa ainakin yhden kohtauksen verran loistaa.

The Bikeriders ei onneksi tuottanut pettymystä. Kyseessä on todella väkevä draamaelokuva, joka imaisee katsojansa täysin mukaansa 1960-luvun Chicagoon, missä yhteiskunnasta syrjään jääneet miehet löytävät toisensa ja yhteisen intohimon kohteen. Moottoripyöräily ei ole näille miehille vain harrastus, vaan koko elämä. Elokuva kuvaa hyvin sitä huumaa ja vapauden tunnetta, jonka nämä miehet kokevat pyöriensä selässä, ajellen ympäri maanteitä. Samalla leffa myös näyttää, kuinka toisaalta kornia ja koomista tämä överimacho puuha on, kun hahmot viettävät päivänsä baareissa kaljaa litkien ja sitten äänekkäitä kulkuneuvojaan päristellen.

Monin tavoin elokuva tuntuu vanhemmalta kuin se onkaan ja sanon tämän vain ja ainoastaan hyvässä mielessä. Se ei kulje päivänselvän ja simppelin juonen varassa, jossa tapahtuu kaiken aikaa jotain, vaan se kertoo rauhassa tarinaansa tämän jengin synnystä, noususta ja tuhosta. Jengin sisäiset konfliktit rakentuvat onnistuneesti ja eri tyyppien kuviot viedään oivallisesti, paikoin jännittävästi päätökseensä. Toteutus tuntuu ajoittain jopa hieman dokumentaariselta ja näistä ihmisistä kaivetaan kaiken aikaa kiinnostavia puolia. Karskien kuorien alta paljastuu varsin herkkiäkin tarinoita ja rikosten ja väkivallan keskellä tässä jengissä on yhteisöllisyydessään jotain erikoisen kaunista. Hahmojen väliset kanssakäymiset ovat myös usein hersyvän hauskoja. Toisaalta näiden hahmojen parissa voisi viettää kauemminkin aikaa, mutta toisaalta vajaan parin tunnin kesto on sopivan napakka mitta The Bikeridersille.

Pohdittuaan, pähkäiltyään ja pyöriteltyään ideaa mielessään Jeff Nichols teki vihdoin 20 vuoden jälkeen intohimoprojektinsa ja se intohimo myös näkyy. The Bikeriders on kaikin puolin vahva suoritus, etenkin käsikirjoituksensa puolesta. Nicholsin rakentama tarina pohjautuu todellisiin haastatteluihin, mutta se on silti fiktiivinen. Hänen tekstinsä on erinomaista, varsinkin dialogi on ensiluokkaista. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Se on tyylikkäästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. 1960-luku on herätetty hienosti takaisin eloon upealla lavastuksella ja puvustuksella. Äänimaailma jylisee jämäkästi menemään ja rock-painotteiset kappalevalinnat säestävät menoa mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Bikeriders, 2023, Focus Features, Regency Enterprises, New Regency Productions, Tri-State Pictures, 20th Century Studios

Arvostelu: J. Edgar (2011)

J. EDGAR

Ohjaus: Clint Eastwood
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Armie Hammer, Naomi Watts, Judi Dench, Josh Lucas, Ed Westwick, Dermot Mulroney, Damon Herriman, Stephen Root, Jeffrey Donovan, Christopher Shyer ja Adam Driver
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 12

J. Edgar perustuu tositapahtumiin Federal Bureau of Investigationin, eli FBI:n perustajan ja pitkäaikaisen johtajan, John Edgar Hooverin elämästä. Clint Eastwood oli kiehtoutunut Hooverin tarinasta ja päätti lopulta tehdä elokuvan hänestä. Kuvaukset käynnistyivät ja J. Edgar sai maailmanensi-iltansa 3. marraskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys pieneen budjettiinsa verrattuna, mutta kriitikot eivät erityisemmin vakuuttuneet näkemästään. Leffa sai mm. Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta miespääosasta, muttei voittanut sitä. Itse en ollut aiemmin nähnyt J. Edgaria, mutta se on viime vuosien aikana alkanut kiinnostamaan minua yhä vain enemmän. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella J. Edgarin juhlan kunniaksi.

J. Edgar Hoover alkaa vanhoina päivinään muistelemaan lähes 50-vuotista uraansa FBI:n perustajana ja johtajana.

Pääroolissa John Edgar Hooverina nähdään Leonardo DiCaprio, joka sai ihan ansaitusti parhaan miespääosan ehdokkuuden Golden Globe -gaalassa. DiCaprio huokuu karismaa tuttuun tapaansa ja istuu täydellisesti FBI-pomon rooliin. Kun kyseessä on yhden maailman tunnetuimman agenttiorganisaation johtaja, ei ainakaan itselleni tuottanut mitään vaikeuksia hypätä heti ensiminuuteilla Hooverin elämään mukaan. Vaikka leffa esittääkin hänet usein sankarina, joka mullisti rikostutkimuksia mm. tuomalla mukaan sormenjälkien tunnistamisen, ei elokuva pelkää näyttää myös hänen synkempiä ja ikävämpiä puolia. Nuoresta miehestä lähtien Hoover oli vainoharhainen, nähden lähes kaikki mahdollisina Yhdysvaltojen vihollisina, eikä meno yhtään helpota, kun herra alkaa olla jo lähes 50 vuotta FBI:n johdossa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Naomi Watts Hooverin sihteerinä Helen Gandyna, Armie Hammer Hooverin uskollisimpana agenttina Clyde Tolsonina, Judi Dench Hooverin äitinä ja Ed Westwick Hooverin sanelemia muistelmia paperilla kirjoittavana agenttina. Upea Dench jättää kaikki varjoonsa joka kohtauksessaan, kun taas elokuva itsessään jättää Wattsin jatkuvasti varjoihin. Hänen hahmonsa Helen esitellään aluksi merkittävänä tekijänä Hooverin elämässä, mutta alun jälkeen hän jää täysin statistiksi. Hammer sen sijaan pääsee isosti esille Clydenä, jonka suhde Hooveriin ei ollut puhtaasti ammatillinen... Nykyään uuden Star Wars -trilogian (2015-2017) Kylo Ren -pahiksena parhaiten tunnettu Adam Driver tekee tässä muuten ensimmäisen elokuvaroolinsa, agenteille vihjeen antavana nuorukaisena.

J. Edgar on toisaalta erittäin mielenkiintoinen elämäkertateos Hooverista, mutta samalla se jää hieman vaisuksi elokuvaksi. Leffa hyötyy aiheensa kiehtovuudesta, sekä Leonardo DiCaprion hienosta roolityöstä, sillä elokuva itsessään ei ole keskivertoa parempi. Iso syy tähän on, kuinka Hooverin elämä on haluttu kertoa. Leffa hyppii jatkuvasti ajassa ja palaa vähän väliä vanhaan Hooveriin (hieman kiusallisesti maskeerattuun DiCaprioon), joka selittää elämäänsä kirjurille. Hooverin selitykset eivät kuitenkaan muodosta täysin koherenttia tarinaa, vaan enemmän yksityiskohtia sieltä täältä uran varrelta. Ensimmäinen puolituntinen on vielä selkeä, kun Hooverin nousu FBI:n johtoon esitetään, mutta sen jälkeen ailahtelevaisuus alkaa. Hooverin kuullaan ottavan kunniaa merkittävien gangstereiden kiinniottamisesta, mutta leffa käyttää enemmän aikaa Charles Lindberghin vauvan kidnappaukseen, mitä FBI yritti pitkään selvittää 1930-luvun alussa.

Sekin tapaus on ihan kiinnostava, mutta se kuuluu niihin juttuihin, mitkä elokuva esittelee ja sitten lähinnä pyyhkäisee yli keskittyäkseen muuhun. Sama meinaa käydä Hooverin ja Clyden välille muodostuvalle, siihen aikaan kielletylle suhteelle. Osio on kiinnostava, mutta sekään ei tunnu täysin kiinnostavan Clint Eastwoodia. Selkeältä tuntuvan tarinan sijaan Eastwood tyytyykin lähinnä poimimaan juttuja sieltä täältä, mikä saa elokuvan paikoitellen tuntumaan filmatisoidulta Wikipedia-artikkelilta. Ainakin katsojan kokemat tunneskaalat ovat yhtä voimakkaita kuin Wikipedia-tekstejä lukiessa. Tämän vuoksi leffa myös tuntuu laahaavan paikoitellen. Kahden tunnin ja vartin kestosta voisi helposti saksia ainakin sen ylimääräisen vartin pois. Ei J. Edgar mitenkään huono teos ole. Se on oikein kelvollinen kuvaus kiehtovasta ihmisestä. Selkeäksi kuitenkin jää, että herra Hooverissa ja FBI:ssä olisi potentiaalia vahvempaankin filmiin.

Vaikka käsikirjoituksessa onkin vikansa, isommat ongelmani J. Edgarissa liittyvät sen tekniseen toteutukseen. Leikkaus voisi olla kyllä napakampaa, mutta sitäkin enemmän minua häiritsee elokuvan valaisu ja värimaailma. Jostain syystä tämä elämäkertaleffa on valaistu kuin kauhuelokuva. Lähes kaikki päivälläkin tapahtuvat kohtaukset ovat pimeitä ja varjot usein peittävät vähintään puolet näyttelijöiden kasvoista. Yrittikö Eastwood tällä sanoa, että FBI:n väki yrittää peitellä synkkiä salaisuuksiaan? Joka tapauksessa leffa näyttää usein siltä kuin sitä katsoisi aurinkolasien kera. Synkkyyttä ei auta leffan värimaailma... tai pitäisikö sanoa väritön maailma, sillä paikoitellen voisi luulla, että elokuva on mustavalkoinen. Toisinaan värien häivytys toimii tehokeinona, esimerkiksi kun kaupungin kaduilla loistavat neon-väriset kirjaimet, jotka korostuvat entisestään, mutta suurimmaksi osaksi värimäärittely tekee leffasta raskaamman. Kuvaus on kuitenkin tyylikästä kameraliikkeiden ja sommittelujen kera. Lavasteilla ja asuilla eri aikakaudet tuodaan upeasti esille. Sen sijaan maskeeraukset ovat paikoitellen aika kehnot. Äänimaailma toimii mainiosti ja Eastwoodin itsensä säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan mukavasti, vaikka eivät koskaan nousekaan kunnolla valokeilaan.

Yhteenveto: J. Edgar on kelvollinen draamaelokuva, jossa olisi kiinnostavan aiheensa puolesta potentiaalia paljon parempaankin. Elokuva muistuttaa välillä filmatisoitua Wikipedia-artikkelia, kun siinä hypitään tapahtumasta toiseen hieman kuivalla tavalla. Tunnepuoli jää etäiseksi, eikä iäkkään Hooverin muistelmien kertominen tarjoa toivottua herkkyyttä - etenkään kun katsojaa luultavasti häiritsee Leonardo DiCaprion heikot maskeeraukset osassa kohtauksia. DiCaprio itsessään on loistava läpi leffan ja nostaakin elokuvan muuten keskinkertaista tasoa lahjoillaan. Judi Dench on myös erittäin hyvä, mutta Naomi Watts jää harmillisesti varjoihin. Varjoihin jäävät tosin aika lailla kaikki, sillä elokuva on niin kehnosti valaistu. Asiaa ei auta harmaa värimäärittely, mikä tekee leffasta ankeaa katseltavaa. Clint Eastwoodin ohjauksessa on omat vahvuutensa yksittäisten kohtausten sisällä ja näyttelijöiden kanssa, mutta kokonaisuus on todella ailahteleva paketti. Hooverista saisi varmasti paremman elokuvan, mutta sitä odotellessa jos henkilön tarina kiinnostaa, J. Edgar ajaa tarpeeksi hyvin asiansa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
J. Edgar, 2011, Imagine Entertainment, Malpaso Productions, Wintergreen Productions

Arvostelu: Petteri Kaniini: Kani karkuteillä (Peter Rabbit 2: The Runaway - 2021)

PETTERI KANIINI: KANI KARKUTEILLÄ

PETER RABBIT 2: THE RUNAWAY

Ohjaus: Will Gluck
Pääosissa: James Corden, Domhnall Gleeson, Rose Byrne, Margot Robbie, Elizabeth Debicki, Colin Moody, Aimee Horne, Lennie James, David Oyelowo, Sam Neill, Sia, Damon Herriman, Hayley Atwell, Rupert Degas ja Ewen Leslie
Genre: komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

Beatrix Potterin lastenkirjoihin perustuva elokuva Petteri Kaniini (Peter Rabbit - 2018) oli iso hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua on siirrelty moneen otteeseen. Ensi-ilta on siirtynyt alkuvuodesta kesään, sitten jouluun, sitten alkuvuoteen 2021, sitten takaisin jouluun 2020 ja sitten taas keväälle 2021 ja nyt vihdoin ja viimein Petteri Kaniini: Kani karkuteillä saa ensi-iltansa Suomessakin. Itse pidin ensimmäistä Petteri Kaniinia oikein viihdyttävänä koko perheen hömppänä ja ajattelin mielelläni katsovani jatkoa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Petteri Kaniini: Kani karkuteillä paria päivää ennen ensi-iltaa.

Bea ja Tuomas ovat menneet naimisiin ja Bea on kirjoittanut kirjan Petteri Kaniinin seikkailuista. Kun Petterille selviää, että hänet kuvataan kirjassa ilkikurisena ja pahantahtoisena, hän päättää lähteä omille teilleen. Lontoossa hän kohtaa Barnabas-kanin, joka oli Petterin edesmenneen isän hyvä ystävä.

Talkshow-juontaja James Corden palaa Petteri Kaniinin ääneksi ja hän taisi saada edellisen filmin roolityöstään kritiikkiä, sillä nyt Petteri kyselee vähän väliä leffan aikana muilta, kokevatko he hänen äänensä ärsyttäväksi. Juuri niinä hetkinä täytyy myöntää, että kyllä, kyllä koin. Muuten Corden jatkaa vekkulimaista työtään ja jänöjussin uusia seikkailuja ryhtyy katsomaan ihan mielellään. Petteriä tietty seuraavat uskollisesti kanit Penna (Colin Moody), Nykerö (Margot Robbie), Kuhnastelija (Elizabeth Debicki) ja Töpöhäntä (ääninäyttelijä vaihtunut Daisy Ridleystä Aimee Horneen). Sivuhahmoillekin - tai siis sivupupuille - keksitään tekemistä ja heidän väliltä löytyy ihan hauskoja juttuja.

     Tutut ihmishahmotkin edellisestä osasta tekevät paluun. Rose Byrnen näyttelemä Bea ja Domhnall Gleesonin esittämä Tuomas ovat nyt naimisissa ja Beasta on tullut kotikaupunkinsa julkimo kaniensa ja niistä kertovan kirjansa kanssa. David Oyelowo taas tuodaan uutena mukaan esittämään kustantaja Nigel Basil-Jonesia, joka kiinnostuu Bean työstä ja tarjoaa tälle sopimusta laajentaa Petteri Kaniini -kirjat isommaksi franchiseksi. Oyelowo sopii osaansa oivallisesti, kuten myös Gleeson ja Byrne, joskin jälkimmäisen osuus jää hieman vaisuksi, vaikka tarinan kannalta Bea on merkittävä henkilö. Lähinnä Bea joutuu vain olemaan jälleen riitelevien Petterin ja Tuomaksen erottajana.

     Uusina hahmoina Nigelin lisäksi elokuvassa nähdään myös Petterin isän vanha ystävä Barnabas-jänis (Lennie James), sekä tämän kaverit, rotta Samuli Viiksinen (Rupert Degas) ja kissat Tomi (Damon Herriman) ja Myssykkä (Hayley Atwell). Hahmot toimivat ja tarjoavat hilpeän lisänsä, joskin aikuiskatsoja voi helposti arvata, mitä heidän kohdalla tehdään leffassa.

Valitettavasti Petteri Kaniini: Kani karkuteillä ei saavuta ensimmäisen elokuvan mainiota tasoa, vaan se jää hyvin keskinkertaiseksi ja lähinnä kerran mulkaistavaksi perherainaksi. Siitä löytyy hyvät puolensa, mutta myös selkeät kehnoutensa, minkä vuoksi jouduin pidemmän aikaa pohtimaan, pidinkö näkemästäni vai en? Lopulta tulin siihen tulokseen, että sentään viihdyin hetkittäin tarpeeksi passelisti. Elokuvassa on muutamia hauskoja vitsejä, sekä parissa kohtaa ihan hilpeää fyysistä komediaa. Aika ajoin leffa äityy turhauttavaksi kohellukseksi ja mekastukseksi, mutta uskoisin, että kohdeyleisö, eli lapset tulevat viihtymään elokuvan parissa oikein iloisina. Itse jäin kaipaamaan kaiken sen hölmöilyn keskeltä sitä tiettyä Beatrix Potterin alkuperäistöiden sydäntä, lämpöä ja hurmaavuutta, jota löytyi edes hetkellisesti ensimmäisestä elokuvasta. Jatko-osa on lähinnä puolentoista tunnin ajan vauhdikasta menoa ja meininkiä, joka saa silloin tällöin hymähtämään, mutta hieman useammin lähinnä kiusalliseksi huonoista heitoista.

Minua ei vielä yksinään häiritse se, että näistä elokuvista löytyy paljon enemmän vauhtia ja kommellusta kuin alkuperäisistä saduista. Onhan se ymmärrettävää, että nykylapsille halutaan tehdä erilaista sisältöä kuin Potter kirjoitti noin vuosisata sitten. Lähinnä minua häiritsee se, kuinka leffa tuntuu jopa nauravan sille, kuinka isosti se eroaa Potterin töistä. Minä suorastaan rakastan itseironista huumoria ja meta-tason vitsejä silloin, kun ne ovat onnistuneesti tehtyjä. Tässä pilkka osuu kuitenkin täysin elokuvan omaan nilkkaan. Leffassa Bea (eli siis kirjailija Beatrix Potter) sanoo usein, ettei halua, että hänen kirjoistaan tehtäisiin mitään kapitalistisia kohelluksia, jotta niillä voitaisiin miellyttää isompaa yleisöä. Hän jopa sanoo, että kääntyisi haudassaan, jos hänen kirjoista tehtäisiin aivottomia Hollywood-elokuvia, minkä perään yksi kaneista kääntyy kohti kameraa ja iskee silmää. Tuntuu kuin leffantekijät näyttäisivät keskisormea Potterin töiden faneille, jotka olivat pettyneitä jo ensimmäiseen elokuvaan. Tällaisia vitsejä on enemmänkin leffassa ja läpikotaisin koin ne todella mauttomiksi ja epäkunnioittaviksi.

Ensimmäisen osan tavoin elokuvan on ohjannut Will Gluck, joka luottaa liikaa koheltamiseen, menettäen jotain tärkeää viime kerrasta. Gluckin ja Patrick Burleighin käsikirjoitus sisältää aidosti ihan menevän tarinan, mutta kaksikon työstämä komedia ampuu itseään usein jalkaan tai kompastelee hauskuuden puutteeseen. Teknisiltä ansioiltaan Petteri Kaniini: Kani karkuteillä on menevä teos. Se on kelvollisesti kuvattu, joskin liiankin lähelle kameraa tunkevat eläinhahmot ovat välillä häiritsevä kikka - erityisesti, kun filmiä ei ole tarkoitettu 3D:ksi. Edellisen leffan tavoin puput ovat upeat tietokoneluomukset ja muutkin eläimet toimivat sujuvasti. Kahdessa kohtaa nähdään kuitenkin niin selvä tietokoneella tehty ihminen, että nämä kohdat olivat hulvattomia lähinnä kökköjen efektiensä takia. Lavasteista parhaiten toimivat tietty idylliset maalaismaisemat. Äänimaailma on hyvin hektinen, kuten leffa muutenkin ja Dominic Lewisin menevät musiikit hukkuvat usein leffassa käytettyjen hittikappaleiden alle. 

Yhteenveto: Petteri Kaniini: Kani karkuteillä on harmillisen keskinkertainen jatko-osa ja muutenkin vaisu perhe-elokuva. Ensimmäisen elokuvan tietty sydän, lämpö ja sielu ovat kadoksissa ja leffa on lähinnä tyhjänpäiväistä mekastusta ja kohellusta. Paikoitellen filmi onnistuu herättämään naurut aikuiskatsojassakin muutaman hyvän vitsin ja parin surkuhupaisan huonon tietokonetehosteen ansiosta. Lapset luultavasti kokevat elokuvasta suurta riemua. Vaikka kirjoittajat ovat keksineet ihan kelpo tarinan uudeksi seikkailuksi, he epäonnistuvat täysin yrityksissään työstää mukaan itseironista huumoria. Lähinnä elokuva tuntuu vain pilkkaavan Beatrix Potteria ja nauravan sen kustannuksella, että Potterin kirjoista tehtiin juuri sellaisia leffoja, joita Potter olisi luultavasti inhonnut. Jos jo ensimmäinen leffa silitti Potterin faneja vastakarvaan, voin vain kuvitella, kuinka suuttuneita he ovat tämän jälkeen. Itse koin nämä vitsit epäkunnioittaviksi ja mauttomiksi. Tiettyjen aidosti hauskojen juttujen, tarpeeksi mielenkiintoisen juonen ja varmaan ennen kaikkea visuaalisesti suloisten pupuhahmojen vuoksi Petteri Kaniini: Kani karkuteillä tuijottaa aikuisena kerran läpi, mutta tuskin sitä enää jaksaa katsoa toistamiseen. Lapsille kyseessä on varmasti hyvin erilainen kokemus ja jos he pitävät leffasta, niin heille on luvassa ilouutisia, sillä Will Gluck on käyttänyt korona-ajan kolmannen Petteri Kaniini -elokuvan kirjoittamiseen!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Peter Rabbit 2: The Runaway, 2020, Sony Pictures Animation, 2.0 Entertainment, Animal Logic, Animal Logic Entertainment, Olive Bridge Entertainment