Näyttelijät: Zazie Beetz, Myha'la, Patricia Arquette, Tom Felton, Paterson Joseph, Heather Graham ja Angus Sampson
Genre: toiminta, komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16
They Will Kill You on Zazie Beetzin tähdittämä toimintaelokuva. Kirill Sokolov ja Alex Litvak työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja saivat Andy ja Barbara Muschiettin tarttumaan projektiin vastikään perustamansa tuotantoyhtiö Nocturnan kautta. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2024 ja nyt They Will Kill You saapuu elokuvateattereihin. Itse innostuin leffasta, kun näin sen trailerin pari kuukautta sitten ja olen positiivisin mielin odotellut elokuvan näkemistä. Kävinkin hyvillä fiiliksillä katsomassa They Will Kill Youn sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.
Asia Reaves saa työpaikan sisäkkönä arvostetusta Virgil-hotellista, tietämättä että paikkaan ja sen asukkaisiin liittyy erittäin synkkiä salaisuuksia ja pian Asian ensimmäinen yövuoro muuttuu veriseksi selviytymistaisteluksi.
Deadpool 2:sta (2018) ja Jokerista(2019) parhaiten tunnettu Zazie Beetz näyttelee menneisyytensä haamuja pakenevaa Asia Reavesia, joka on onnistunut saamaan työpaikan arvostetun Virgil-hotellin uutena sisäkkönä. Työ olisi todennäköisesti haastavaa ilmankin sitä, että hotellin muu henkilökunta ja asukkaat yrittävät tappaa hänet heti ensimmäisenä yönä. Usein sivurooleihin tyytynyt Beetz on huippuvedossa They Will Kill Youssa, kanavoiden täysillä hahmonsa huimaa raivokkuutta ja päättäväisyyttä, kun Asia ei tyydy olemaan vain yksi hotellin lukuisista katoamistapauksista, vaan päättää pistää lopun hommalle ja päästä lopulta itse elävänä kotiin. Beetz on myös täysin uskottava toimintakohtauksissa ja naisesta näkee, että hän on päättänyt pistää itsensä likoon oikein tosissaan.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Patricia Arquette Virgilin johtajana Lilith Woodhousena ja Paterson Joseph hänen miehenään Rayna, sekä Harry Potter -leffoista (2001-2011) tuttu Tom Felton yhtenä Asiaa jahtaavista miehistä. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa ja kaikki vetävät yhteen hiileen täysillä. Arquette on toki nappivalinta hotellin arvokkaaksi johtajaksi, joskin täytyy todeta, että nyt tämän elokuvan ja Severance - Erotus -sarjan (Severance - 2022-) nähtyäni en suosittelisi ketään ottamaan työtä vastaan, jos sitä tarjoaa Patricia Arquette.
Kuten jo traileri antoi olettaa, They Will Kill You on erittäin viihdyttävä toimintaa, komediaa ja jopa kauhuelementtejä yhdistelevä elokuva, josta ei todellakaan verta ja irtoraajoja sun muita raakuuksia puutu. Elokuva käyttää lyhyen tovinsa hahmojen ja paikan esittelyyn, mutta heti yön koittaessa mähinä ja mäiske alkaa ja loppuleffa onkin sitten sellaista selviytymistaistelua, ettei aika ehdi käydä pitkäksi. Leffa on myös älytty pitää maltillisessa puolentoista tunnin kestossa ja mitta onkin juuri täydellisen napakka.
Elokuvan tarina on mainio, etenkin kun siihen tuodaan mukaan omat käänteensä ja koukkunsa, jotka tekevät tästä hotelliyöstä entistä herkullisempaa katsottavaa. Mutta leffan isoin ässä hihassa on sen riemastuttavan älytön ja räiskyvä toiminta. Ihmisiä pilkotaan palasiksi, ammutaan tuusan nuuskaksi, sytytetään tuleen ja turpaanvetoa on myös hyvissä määrin. Tekijät eivät ole halunneet hillitä itseään, vaan meininki muuttuu kohtaus kohtaukselta sekopäisemmäksi ja samalla leffan viihdearvo vain kasvaa. Tekijöillä on myös sopivasti kieli poskessa ja raakuudet esitetään pääasiassa vinksahtaneen huumorintajun läpi. They Will Kill You on aikamoista nannaa komediallisen toiminnan ja kauhun ystäville, jotka eivät vähästä hetkahda ja osoitus siitä, että uudet ja lennokkaat ideat eivät todellakaan ole kuolleet Hollywoodissa, vaikka niin nykyään kovasti väitetään.
Elokuvan on ohjannut itselleni tuntematon Kirill Sokolov, joka on myös työstänyt leffan käsikirjoituksen yhdessä Alex Litvakin kanssa. They Will Kill You jätti minut kyllä odottamaan positiivisin mielin, mitä Sokolovilla on seuraavaksi annettavanaan, koska tässä hän osoitti todella vekkulia tyylitajua. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin, varsinkin komeiden toimintakohtausten aikana, sekä väkevästi leikattu. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeeraajat pääsevät peittämään hahmot yhä ikävämmän näköisiin ruhjeisiin ja tekovereen. Käytännön tehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä, vaikka eräs irtopää onkin varsin feikin näköinen, mutta digiefekteistä korostuu leffan pienehkö budjetti. Äänimaailma on päräyttävästi rakennettu ja Carlos Rafael Rivera tuo vahvan lisänsä tunnelmaan musiikeillaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
They Will Kill You, Yhdysvallat, 2026, New Line Cinema, Nocturna, Skydance Media
Ohjaus: Rupert Wyatt Pääosissa: James Franco, Andy Serkis, Freida Pinto, John Lithgow, David Oyelowo, Tyler Labine, Brian Cox, Tom Felton, Jamie Harris, Karin Konoval, Terry Notary ja Christopher Gordon Genre: draama, seikkailu, toiminta Kesto: 1 tunti 45 minuuttia Ikäraja: 12 "La Planète des Singes", eli suomeksi "Apinoiden planeetta", on Pierre Boullen tieteiskirja vuodelta 1963. Kirja herätti huomiota Yhdysvalloissa ja sen pohjalta tehtiin elokuva Apinoiden planeetta (Planet of the Apes) vuonna 1968. Elokuva oli menestys ja kriitikot ihastuivat siihen, joten jatkoa tietenkin ilmestyi. Jatko-osia tuli jopa neljä kappaletta, mutta kun sarjan viides osa, Taistelu apinoiden planeetasta (Battle for the Planet of the Apes - 1973) ei saanut hyvää vastaanottoa, ei leffoja tehty enää lisää. Tarinaa kuitenkin jatkettiin televisiosarjalla Planet of the Apes, joka pyöri vuonna 1974. Tämän lisäksi vuonna 1975 ilmestyi animaatiosarja Return to the Planet of the Apes, mutta sen jälkeen ei apinasarjasta kuulunut kovin paljoa mitään, kunnes vuonna 2001 Tim Burton ohjasi uuden version Apinoiden planeetasta, jonka tarkoituksena oli aloittaa sarja alusta. Teos sai kuitenkin heikon vastaanoton, eikä jatkoa ilmestynyt. Kesti jälleen muutama vuosi, kunnes 2006 Rick Jaffa sai idean tarinasta, joka keskittyi apinoihin ja niiden väleihin ihmisten kanssa. Hyvin nopeasti Jaffa tajusi, että hänen ideansa voisi yhdistää Apinoiden planeettaan ja kertoa näin alkutarina koko saagalle. Twentieth Century Fox innostui tarinasta ja leffan teko lähti liikkeelle. Rise of the Planet of the Apes, eli suomalaisittain Apinoiden planeetan synty sai ensi-iltansa elokuussa 2011 ja sekä kriitikot, että tavalliset katsojat pitivät siitä paljon. Itse myös näin elokuvan (syntymäpäivänäni!), kun se ilmestyi ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan, viimeksi alle vuosi sitten. Nyt kun leffan aloittama uusi sarja on saamassa jatkoa teoksella Sota apinoiden planeetasta (War for the Planet of the Apes - 2017), oli aika katsoa Apinoiden planeetan synty uudestaan ja arvostella se.
Will Rodman on keksinyt lääkeaineen, jolla uskoo voivansa parantaa Alzheimerin taudin. Lääkettä testataan apinoilla ja yksi apinoista, Caesar päätyy poikasena Willin hoteisiin. Vuosien kuluessa Caesarin älykkyys kehittyy yhä vain enemmän ja hän alkaa miettiä paikkaansa maailmassa, joka näkee hänet pelkkänä vaarallisena eläimenä.
Will Rodmania esittää James Franco, joka ei yleisesti tunnu kovin ihmeelliseltä näyttelijältä, mutta tässä elokuvassa hän suoriutuu roolistaan mainiosti. Will on pitkään työskennellyt projektinsa parissa ja kun hänellä on mahdollisuus jatkaa tutkintaansa ikioman simpanssin kautta, pääsevät hänen aivonsa kunnolla töihin. Williä painaa jatkuvasti huoli eri asioista, muttei halua näyttää sitä muille, joten kaikki näkevät hänet reippaana työntekijänä. Tämä luo hahmoon toimivaa syvyyttä, etenkin kun alkaa miettiä, mitä hän ajattelee eläinkokeista, kun hän itse saa hoidettavaksi simpanssin, jonka huomaa hyvinkin ihmismäiseksi. Franco on jokseenkin uskottava tiedemiehenä, mutta paremmin hän onnistuu ollessaan vain Caesarin isähahmo. Itse Caesaria näyttelee Andy Serkis, joka on aivan mieletön roolissaan! Caesar ei ole vain tietokoneella tehty apina, vaan Serkis on esittänyt hahmon kaikki liikkeet ja ilmeet, sekä tehnyt joitain ääntelyjä ja hänen näyttelemisensä pohjalta on luotu digiapina. Leffan aikana ei kuitenkaan koskaan ajattele, etteikö Caesar olisi oikea, sillä niin vakuuttavaa ja täydellistä Serkisin työ on. Serkis on aiemmin työskennellyt samalla tavalla Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) Klonkkuna ja King Kongissa (2005) nimikkohahmona, joten esiintymistapa hänelle on todella tuttua puuhaa. Hahmona Caesar on äärimmäisen mielenkiintoinen. Aluksi hän tuntuu pelkältä apinalta, mutta leffan aikana hän alkaa muistuttaa enemmänkin todella karvaista ihmistä. Kuitenkin Caesarin alkaessa pohtia, kuka hän oikeasti on, alkaa apinapuoli nousta enemmän esille. Vaikkei Caesar puhu (jos nyt viittomakieltä ei laske mukaan), koko hänen ajatusmaailmansa välittyy kunnolla katsojille, jolloin on täysin perillä, miksi hän tekee eri asioita. Caesarin upeasti luotujen tunteiden ansiosta hän ei ole vain apina, vaan kunnon hahmo muiden joukossa.
Alzheimerin taudin parantaminen on Willille äärettömän tärkeää, sillä hänen isänsä (John Lithgow) sairastaa sitä. Tämä tuo oivallisen lisän Willin hahmoon ja tämän takia hänen tekonsa ovat kaiken aikaa ymmärrettäviä, minkä lisäksi katsojana haluaa nähdä Willin onnistuvan. Charles-isä ei ole onneksi pelkkä potilashahmo, vaan hänestä on tehty tyyppi, josta näkyy oikeita tunteita; rakkautta poikaansa ja perheen uutta tulokasta kohtaan. Lithgow on erittäin sympaattinen roolissaan, jolloin hänestä alkaa välittämään hyvinkin nopeasti. Freida Pinto esittää Willin tyttöystävä Carolinea, joka työskentelee eläinlääkärinä. Valitettavasti alun lyhyttä kohtausta lukuunottamatta hänen ammattinsa ei nouse esille, eikä häneen luoda muuta lisäsisältöä. Caroline on Willin tukena ja leikkii innoissaan Caesarin kanssa, mutta siihen se jää. Hahmo roikkuu poikaystävänsä mukana ja heittää välillä osuvia tai fiksuja repliikkejä, mutta muuten Carolinella ei ole mitään merkitystä tarinan etenemisen kannalta. Elokuvassa nähdään myös David Oyelowo Willin pomona herra Jacobsina, Tyler Labine Willin työkaveri Franklinina, Brian Cox tunteettomana eläinsuojan omistajana, Tom Felton suojan inhottavana työntekijä Landonina, Jamie Harris suojan kivana työntekijä Rodneyna ja David Hewlett Willin naapurina, joka ei voi sietää Caesaria. Muuten sivunäyttelijät hoitavat hommansa toimivasti, etenkin Oyelowo varakkaana yhtiön johtajana, joka ei tosin ymmärrä apinoista mitään, mutta Harry Potterista (2001-2011) tuttu Tom Felton vetää aika heikon Draco Malfoy -kopion, mikä on erikoista, sillä hän esitti kymmenen vuotta kyseistä hahmoa ja näytti osaavansa Pottereissa.
Caesarin lisäksi leffassa esiintyy myös muitakin apinoita. Koba (Christopher Gordon) on häijynnäköinen simpanssi, joka on viettänyt elämänsä laboratorioissa tutkittavana ja nopeasti huomaa, ettei Koba ole pitänyt elämästään yhtään. Maurice (Karin Konoval) on suloinen iso oranki, joka ottaa rennosti ja seurailee tilanteita taustalla. Rocket (Terry Notary) on eläinsuojan apinoiden johtaja. Buck (Richard Ridings) on suurikokoinen gorilla, jota muut apinat pelkäävät. Muutkin apinahahmot on toteutettu samalla tavalla kuin Caesar ja jokaista esittää joku henkilö. Näin muidenkin apinoiden tunteet nousevat hienosti esille ja vaikka he eivät puhu muuten kuin omilla ääntelyillään, katsojana on silti täysin perillä heidän mietteistään. Apinoiden planeetan synty ei ole kovin tavallinen ison budjetin tehoste-elokuva. Vaikka rahaa on selvästi mennyt apinoiden luomiseen ja suureen loppuhuipennukseen, on kyseessä lähinnä draamateos, jossa käsitellään hahmojen tunteita ja ajatuksia, sekä pohdiskellaan, millaista olisi olla, kun ei apinana kuulu ihmisten joukkoon, mutta todella älykkäänä apinana ei kuulu edes omiensa pariin? Tarina kertoo siitä, millaista on, kun lähellä on henkilöitä, jotka rakastavat sinua, mutta olet silti hylkiö ja miten sellainen vaikuttaa sinuun. Caesarin matka on kerrottu hienosti ja rauhallisesti, jolloin hänen kasvava vihansa tuntuu oikeasti ymmärrettävältä. Aluksi teos tuntuu kertovan Willistä, vaikkakin Caesar on vahvasti läsnä, mutta jossain kohtaa tarina uskaltaa vaihtaa päähenkilöksi apinan, joka ei sano mitään. Yksi suuri ero perinteisiin megaleffoihin on se, että mukana on useita kohtauksia, joissa ei puhuta ollenkaan, vaan asioita näytetään ja katsojien annetaan päätellä, mitä on tapahtumassa. Tämä on iso riski ja on olemassa monia, jotka eivät näistä dialogittomista kohtauksista pidä, mutta minusta on upeaa, että riski on otettu. Hieman kuitenkin harmittaa, että asioiden näyttäminen kertomisen sijaan ei päde läpi leffan ja mukana on muutamia kohtia, joissa Willin ääni selittää asioita katsojille, jotka voisi ihan hyvin nähdä kuvinakin. Onneksi nämä repliikit eivät vie makua kokonaisuudesta kuin vain hieman, jolloin teoksesta nauttii kunnolla tällaisenaankin.
Mukana on tosiaan iso finaali, jota kohti tarina kaiken aikaa vie katsojia, mutta sen lisäksi toimintaa ei erityisemmin ole mukana. Tarina kulkeekin rauhallisesti eteenpäin, vaikka rytmi nopeutuu hieman, mitä pidemmälle päästään, jolloin jännitekin kasvaa. On todella mahtavaa, että elokuva saa katsojan hämilleen siitä, kumpaa lajia pitäisi kannustaa voittoon. Tavallaan haluaisi olla ihmisten puolella, sillä alkuperäisessä tarinassa haluaa nähdä ihmisen päihittävän apinoiden perustaman sivilisaation, mutta tällä kertaa apinoihin on saatu niin paljon tunnetta, että he muuttuvat enemmän ihmisiksi kuin ihmiset ja haluaa nähdä tarinan vievän apinat voittoon. Elokuvan nimi ei ole kovin salaileva ja monet tietävät alkuperäisen Apinoiden planeetan, jolloin loppuratkaisu ei tule minään yllätyksenä. Kuitenkin teos saa pidettyä katsojan mielenkiinnon yllä täysillä, jolloin ei edes haittaa, että lopputuloksen tietää etukäteen. Alkuperäisen teoksen faneille on luvassa paljon viittauksia, joista monet voivat riemastua. Itse en ole alkuperäistä nähnyt, mutta tiedän monia juttuja, mitä siinä tapahtuu. Tim Burtonin Apinoiden planeetan olen nähnyt ja olenkin kiitollinen, että saimme tämän sarjan sen sijaan, että Burtonin tarinaa olisi jatkettu.
Vaikka Apinoiden planeetan synty on jo tällaisenaan erittäin hyvä teos, on tarinaan laitettu mukaan sivujuoni koskien Willin kehittelemää ALZ-113 -lääkettä, joka tuntuu aluksi aika pieneltä jutulta, mutta lopputekstien kohdalla tajuaa viimeistään, että tämä sivujuoni olikin erittäin tärkeä. Leffan aikana kannattaakin keskittyä kunnolla, sillä muuten voi olla, ettei huomaa tärkeää hetkeä, joka pohjustaa seuraavan elokuvan lähtökohtia. Sivujuoni on kirjoitettu mukaan erinomaisesti ja se nostaa leffan laatua hieman, jolloin kyseessä on loistava teos.
Elokuvan ohjauksesta vastaa aika tuntematon Rupert Wyatt, joka oli tätä ennen ohjannut vain elokuvan The Escapist (2008). Wyatt kuitenkin osoittaa taitonsa erinomaisesti ja hän on saanut mukaan hienon tunnelman, jolloin haluaisi nähdä lisää hänen teoksiaan. Käsikirjoituksesta vastaavat idean isä Rick Jaffa ja hänen vaimonsa Amanda Silver, jotka ovat kynäilleet loistokkaan tarinan. Kaksikko olisi kuitenkin voinut poistaa muutamia tarpeettomia repliikkejä tai ne olisi voinut älytä poistaa leikkausvaiheessa. Muuten leikkaus on erittäin hyvää, kuten myös kuvaus. Lavasteet ovat mainiot, etenkin eläinsuojassa. Visuaalisesti Apinoiden planeetan synty on aivan tajuttoman hieno! Vain muutamissa kuvissa apinat näyttävät digitaalisilta, mutta muuten on vaikea uskoa, että kyseessä on ihmisnäyttelijä, jota on muokattu tietokoneella. Apinat ovat uskomattoman aidon näköisiä, jolloin niiden olemassaolon uskoo ja jotkut voivat ehkä ihmetellä, miten apinat saatiin koulutettua noin hyvin. Ääniefektit ovat erinomaisia, minkä lisäksi säveltäjä Patrick Doyle on tehnyt todella mainiota työtä musiikkien kanssa. Elokuvan musiikilliset pääteemat ovat jopa kauniita. Blu-rayn kuvanlaatu on todella mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on trailereita, poistettuja kohtauksia, kuvagallerioita, sarjan historiasta lyhyesti kertova Mythology of the Apes, elokuvan teosta kertovat pätkät A New Generation of Apes ja Breaking Motion Capture Boundaries, musiikista kertova Composing the Score with Patrick Doyle, apinoista kertova kolmiosainen The Great Apes ja Andy Serkisin roolityöstä Caesarina kertova The Genius of Andy Serkis. Katsottavaa on yhteensä noin puoleksitoista tunniksi.
Yhteenveto: Apinoiden planeetan synty on aivan mahtava elokuva. Tarinankerronta on rauhallista ja jännitettä kasvatetaan hienosti, jolloin loppuhuipennus on erittäin pysäyttävä. Mukaan on myös saatu todella mainio sivujuoni, joka on loppujen lopuksi hyvinkin tärkeä seuraavien osien kannalta. Apinoihin on saatu kunnolla mukaan tunteita, jolloin heistä välittää ja heitä kannustaa. Andy Serkis on täydellinen Caesarina, eikä kukaan muu voisi suoriutua roolista yhtä loistokkaasti kuin hän. Muutkin näyttelijät ovat pääasiassa hyviä, vaikka Tom Felton onkin aika rasittava ilkeänä nuorena. Mukana on useita kohtia, joissa ei puhuta mitään ja näin katsojat saavat päätellä asioita itse, mikä on erinomaista. Valitettavasti mukaan on lisätty tarpeettomia repliikkejä toisiin kohtauksiin, joita elokuva ei tarvitse onnistuakseen. Visuaalisesti teos on äärimmäisen näyttävä ja muutamia kuvia lukuun ottamatta apinat näyttävät täysin aidoilta. Tekninen toteutus on muutenkin onnistunut. Alkuperäisten elokuvien fanien kannattaa katsoa Apinoiden planeetan synty, sillä sen lisäksi, että se on erinomainen elokuva, mukana on paljon viittauksia alkuperäiseen teokseen, sekä se aloittaa kertomuksen siitä, miten päästään siihen vaiheeseen saagaa, että alkuperäinen elokuva tapahtuu. Muutenkin suosittelen katsomaan leffan, vaikka epäilisitte sen toimivuutta, kun kyseessä on syntytarina vanhalle klassikolle. Myös ne, jotka eivät isoista tehostepätkistä välitä, voivat kokea tästä riemua, sillä kyseessä on erilainen ja syvällinen teos. Lopputekstien alussa nähdään vielä lyhyt kohtaus, joka todella kannattaa katsoa, sillä se pohjustaa sarjan seuraavaa osaa, Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes - 2014).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste flickfeast.co.uk
Rise of the Planet of the Apes, 2011, Twentieth Century Fox Film Corporation, Dune Entertainment, Chernin Entertainment, Ingenious Media, Big Screen Productions, Ingenious Film Partners, Dune Entertainment III
Ohjaus: Amma Asante Pääosissa: David Oyelowo, Rosamund Pike, Jack Davenport, Tom Felton, Laura Carmichael, Terry Pheto, Vusi Kunene ja Nicholas Lyndhurst Genre: draama, romantiikka Kesto: 1 tunti 51 minuuttia Ikäraja: 12
A United Kingdom perustuu tositapahtumiin suhteesta, joka muutti erästä Afrikan maata erittäin paljon. Itse en ollut aiemmin kuullutkaan tällaisesta tapahtumasta ja kun näin leffan julisteen ensimmäisen kerran, ajattelin kyseessä olevan normaali romanttinen draamaelokuva muiden joukossa. Kuitenkin kun tutkin asiaa, huomasin, että leffalla olisi muutakin tarjottavanaan ja että se pohjautuu oikeisiin tapahtumiin. Kiinnostukseni heräsi hieman, mutten ollut kuitenkaan suunnitellut meneväni katsomaan elokuvaa. Kuitenkin viimeistä lehdistönäytöstä edeltävänä iltana huomasin, että seuraavana päivänä minulla olisi juuri sopiva kolo käydä katsomassa A United Kingdom, joten päätin tietty mennä katsomaan sen.
1940-luvulle sijoittuva tarina mustan miehen ja valkoisen naisen rakkaudesta. Kumpikin joutuu kohtaamaan rasismia; mies naisen kotimaassa ja nainen miehen kotimaassa. Pahat katseet eivät kuitenkaan ole ainoa ongelma pariskunnalle, sillä mies on kotimaansa päällikön perillinen, eikä suhde ole poliittisesti hyväksytty.
Mustaa miestä, eli Betsuanamaan päällikön perillistä Seretse Khamaa näyttelee David Oyelowo, joka ei aluksi täysin vakuuta, mutta pitäessään hienoa puhetta, hänestä löytyy oikeaa asennetta roolia varten, joka jatkuu loppuelokuvan ajan. Seretsen huoli kotimaataan kohtaan välittyy hyvin, minkä lisäksi hän myös selvästi rakastaa tyttöystäväänsä Ruthia. Katsojana tekee pahaa nähdä, kuinka Seretse joutuu henkisesti kamppailemaan Ruthin ja kansansa välillä, sillä hänelle ei anneta mahdollisuutta valita molempia. Valkoisena naisena, eli Ruth Williamsina nähdään Rosamund Pike, joka on väärä valinta rooliin. Piken esiintyminen tuntuu väkinäiseltä ja vaikka hän kuinka yrittää näyttää tunteita, hän vaikuttaa todella usein elottomalta, mikä syö uskottavuutta päähenkilöiden rakkaudesta. Vain Gone Girlissä (2014) Pike on ollut oikeasti mainio, esittäessään aika psykoottista tapausta, mutta muuten hän ei oikein tunnu osaavan. Ruth on tavallinen virkailija ja hänen elämänsä kokeekin suuren muutoksen, kun hän pääsee matkustamaan Seretsen kotimaahan. Vaikka Pike ei täysin vakuuta, niin tuntuu silti aika pahalta, kun näkee, miten häntä ei hyväksytä Betsuanamaassa. Ensimmäisistä Pirates of the Caribbeaneista (2003-2007) tuttu Jack Davenport näyttelee sir Alistair Canningia, joka tuntuu yrittävän kaikkensa, jotta Seretsen ja Ruthin suhde ei onnistuisi. Sir Canning yrittää olla ystävällinen ja esittää uhkauksensa hienostuneesti, mutta tyylikkään ulkokuoren alta pilkistää kaiken aikaa suuri ääliö. Hahmoa alkaa pikkuhiljaa inhoamaan, mutta on silti pakko myöntää, että Davenport on todella hyvä osassaan. Betsuanamaan päällikköä, eli Seretsen setä Tshekediä esittää Vusi Kunene, josta välittyy arvokkuus heti, kun hän ilmestyy ruudulle. Valitettavasti Tshekedikään ei pidä Seretsen naisvalinnasta, minkä takia päähenkilöille aiheutuu vielä enemmän ongelmia. Kunene sopii hyvin rooliinsa, minkä takia on harmi, ettei hahmo esiinny kovin paljoa elokuvassa. Elokuvassa nähdään myösHarry Potter -leffasarjasta (2001-2011) tuttu Tom "Draco Malfoy" Felton komissaari Rufus Lancasterina, josta ei täysin tiedä, kenen puolella hän on, Laura Carmichaelin esittämä Ruthin sisko Muriel, joka pelkää pariskunnan puolesta, Nicholas Lyndhurstin esittämä Ruthin isä George, joka on täysin Seretseä vastaan, Terry Pheton näyttelemä Seretsen sisko Naledi, joka ei täysin pidä Ruthista ja Abena Ayivorin näyttelemä Tshekedin vaimo, joka ei pidä Ruthista yhtään. A United Kingdomin alku tuntuu lähinnä kiirehtivältä romanttiselta elokuvalta, jossa ei ole mitään ihmeellistä. Sellainen tavallinen romanttinen pätkä, jossa nainen ja mies tapaavat, rakastuvat, jotain tapahtuu ja leffa viihdyttää kestonsa läpi, muttei jää erityisemmin mieleen. Sellainen, mutta nopeutettuna. Aluksi lähinnä miettii, että onpas leffassa kehno rytmitys ja että tätäkö pitäisi nyt katsoa vielä vähän yli puolitoista tuntia? Onneksi kun Seretse paljastaa todellisen henkilöllisyytensä Ruthille ja hahmot päättävät muuttaa Betsuanamaahan, elokuvan tempo rauhoittuu. Aivan kuin tekijät olisivat odottaneet sitä hetkeä, kun Lontoosta päästään pois, jolloin koko Lontoo-osuus on tiivistetty hölmösti. Samalla alkaa ilmestyä erilaisia ongelmia, kun pariskunnan suhdetta ei hyväksytä. Tapahtumat sijoittuvat 1940-luvulle, jolloin tummaihoisten asema ei ollut monissa maissa kovin erityinen, joten vaikka monet hyväksyvät Seretsen, monet myös katsovat häntä pahasti ja huutelevat hänen peräänsä törkeitä. Sen lisäksi, että Ruth joutuu kuuntelemaan, kuinka kaduilla liikkuvat tuntemattomat huutelevat pariskunnalle, kun he ovat ulkona, hän joutuu myös kestämään isäänsä, joka ei hyväksy Seretseä ollenkaan, eikä suostu pitää Ruthia tyttärenään, jos hän valitsee mustan miehen. Tässä kohtaa luulisi, että kaikki muuttuisi paremmaksi, kun päästään Betsuanamaahan.
Mutta ei. Ruth on joutunut näkemään rasismia koko elämänsä, mutta hän ei ole koskaan ollut se, jota halveksutaan ihonvärin takia. Betsuanamaan kansa ei hyväksy Ruthia ollenkaan ja he suostuvat puhumaan hänelle tai auttamaan häntä vain, jos Seretse käskee heitä tekemään niin. Yhtäkkiä Ruthia vastaan tuntuu olevan satoja ihmisiä, minkä lisäksi hänen kotimaassaan on tärkeitä henkilöitä, jotka tekevät kaikkensa estääkseen suhteen jatkumisen. Katsojana käy hyvin nopeasti sääliksi pariskuntaa ja haluaa todella tietää, miten tilanne ratkeaa? Vaikka rasismi on kauhea asia, on hienoa, että leffassa se esitetään kumpaankin suuntaan, jolloin kumpikaan osapuoli ei oikeastaan ole toista hyväksyvämpi ja inhimmillisempi. Vaikka elokuvasta löytyykin näitä todella mainioita teemoja ja asioita, niin valitettavasti elokuva tuntuu välillä hieman junnaavan paikoillaan, eikä tarina oikein etene. Loppuosio leffasta ei enää pidä samalla lailla mukanaan, jolloin elokuva ei pääse hienouteensa, jota se on tavoitellut. Tämän lisäksi myös kohtaukset, joissa Ruth esiintyy ilman Seretseä, eivät oikein tunnu miltään Piken esiintymisen takia, jolloin elokuvasta puuttuu oikeaa tunnetta. Lopputuloksena on hyvä, mutta hieman epätasapainossa heiluva rakkaustarina, jonka olisi voinut tehdä paremmin muutamilla muutoksilla. Elokuvan on ohjannut Amma Asante, joka on aiemmin ohjannut vain pari elokuvaa, minkä lisäksi hän on näytellyt televisiosarjoissa. Asante on saanut useasti tuotua elokuvaan kauneutta sekä henkisesti että visuaalisesti, mutta jotain siitäkin jää uupumaan. Guy Hibbertin kynäilemä käsikirjoitus tarjoaa välillä hieman kummallisen kuuloisia repliikkejä, jotka eivät tunnu kovin luonnollisilta. A United Kingdom on kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa rytmitys tuntuu heittelevän oudosti. Ajankuva on saatu hyvin luotua puvustuksen kautta. Myös lavasteet ovat mainioita. Patrick Doylen säveltämä musiikki ei erityisemmin pääse esille, eikä jää mieleen.
Yhteenveto: A United Kingdom on hyvä elokuva, mutta siitä jää uupumaan vielä paljon, jotta se olisi hieno. Aluksi se tuntuu lähinnä tavalliselta romanttiselta leffalta, joka vain hyppii kohtauksesta toiseen oudon kiirehtivästi. Vasta kun päästään Afrikkaan, elokuva alkaa vihdoin rauhoittua ja tarinaan pääsee paremmin mukaan. Päähenkilöiden parisuhteesta tulee uskottavampi ja leffasta nauttii paremmin. Vaikka rasismi on hirveä asia, niin on tavallaan hienoa, että se näytetään myös toisinpäin, Ruthin huomatessa, että Betsuanamaan asukkaat eivät hyväksy häntä, koska hän on valkoinen. Valitettavasti Ruthia esittävä Rosamund Pike on väärä valinta rooliin ja hän on läpi elokuvan todella eloton, eikä hänestä erityisemmin voi nähdä aidon tuntuisia tunteita. David Oyelowo sen sijaan on mainio osassaan Seretsenä, etenkin pitäessään vaikuttavaa puhetta, minkä lisäksi oli hienoa nähdä Jack Davenport ja Tom Felton pitkästä aikaa. Jos elokuvan aihe kiinnostaa, niin kannattaa se käydä katsomassa, sillä siitä löytyy todella hyviä juttuja. Valitettavasti lopputulos on useaan otteeseen hieman vaisu, jolloin A United Kingdom ei tunnu osuvan maalitauluunsa - ainakaan kovin keskelle.
Kirjoittanut: Joonatan, 17.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
A United Kingdom, 2016, Pathé, BBC Films, Ingenious Media, British Film Institute, Yoruba Saxon Productions, Harbinger Pictures, Perfect Weekend, Film United
Ohjaus: David Yates Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Ralph Fiennes, Alan Rickman, Maggie Smith, Helena Bonham Carter, Matthew Lewis, Tom Felton, Bonnie Wright, Julie Walters, David Thewlis, Ciarán Hinds, Evanna Lynch, James Phelps, Oliver Phelps, Jason Isaacs, Helen McCrory, Warwick Davis, Robbie Coltrane, Jim Broadbent, David Bradley, Emma Thompson, John Hurt ja Michael Gambon Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia Ikäraja: 12
Harry Potter on ehdottomasti minulle kaikista tärkein tarina. Äitini luki minulle Potter-kirjoja (1997-2007), kun olin ihan pieni ja olin nähnyt Potter-elokuvia (2001-2011) sitä mukaan, kun niitä ilmestyi kauppoihin. Sarjan taikamaailma on ollut minulle tuttu ihan lapsesta lähtien ja Tylypahka on osittain ollut minun "toinen kotini". Sinne oli helppo paeta muuta maailmaa ja oli aina niin hienoa päästä jälleen seikkailemaan Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa. Ei siis mikään ihme, että sarjalla on niin suuri arvo minulle. Muistan, kun menin katsomaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n, sen ensi-iltapäivänä kesällä 2011 ja minun vatsani oli jännityksestä sekaisin aamusta alkaen siihen asti, että elokuva oli päättynyt. Se oli tietysti minun eniten odottamani elokuva siltä vuodelta. Minua jännitti, miten sarjan lopetus oltiin saatu muutettua elokuvaksi ja olisiko se niin hieno kuin toivoin. Kun elokuva päättyi, minulle oli hyvin vaikeaa sisäistää se fakta, että tämä olisi viimeinen osa. Olen nähnyt elokuvan tietysti jälkikäteen useaan otteeseen, enkä vieläkään pysty katsomaan elokuvaa läpi ilman, että sisälläni on voimakas tunne, joka kertoo siitä, kuinka tärkeä elokuva on kyseessä. Kuitenkaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 ei ollut sarjan viimeinen tuotos ja tarina jatkuikin Harry Potter ja kirottu lapsi (Harry Potter and the Cursed Child - 2016) -nimisellä näytelmällä, jonka käsikirjoitus julkaistiin myös kauppoihin. Se jatkaa tarinaa siitä, mihin tämä loppuu. Sen lisäksi tänä vuonna ilmestyy myös elokuva Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), joka taas kertoo ajasta pitkälti ennen Harry Potterin tapahtumia. Juuri sitä elokuvaa varten täytyi jälleen ottaa vanhat kunnon Potter-elokuvat hyllystä, katsoa ne uudestaan ties kuinka monetta kertaa ja arvostella ne.
Harry, Ron ja Hermione palaavat Tylypahkaan tuhoamaan viimeiset hirnyrkit. Valitettavasti lordi Voldemort on saanut selville heidän suunnitelmansa ja taikakoulu muuttuu sotatantereeksi.
Vaikka Daniel Radcliffe olikin useaan otteeseen humalassa kuvauksissa, hänen suorituksensa Harry Potterina tuntuu olevan vihdoin juurikin oikea. Harry on hyväksynyt paikkansa maailmassa ja hän tietää tasan tarkkaan, mitä hänen täytyy tehdä, voittaakseen Voldemortin. Hän myös tietää, ettei hänen oma tulevaisuutensa välttämättä ole kovin valoisa, mutta onkin valmis menemään niin pitkälle kuin vain voi, jotta hänelle rakkaat henkilöt olisivat turvassa. Harry nähdään tässä erittäin vakavana, eikä hänen kasvoillaan näy hymyä kovinkaan usein. Eipä hänellä oikeastaan ole mitään syytä hymyillä. Rupert Grintin näyttelemä Ron Weasley ja Emma Watsonin esittämä Hermione Granger pysyvät tietysti Harryn tukena, vaikka mikä olisi. Hahmot toimivat taistelussa enemmän kahdestaan ja he alkavat vielä enemmän lämmetä toisilleen. Sekä Grint että Watson suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan. Matthew Lewisin näyttelemä Neville Longbottom on muuttunut kömpelöstä pojasta sankariksi, joka johtaa muita Tylypahkan oppilaita taistoon. Nevillen hahmokaari on yksi parhaista, sillä muutos on niin selkeä. Harryn tyttöystävä/Ronin sisko Ginny Weasley (Bonnie Wright) ei paljoa tee, mutta näkyy välillä taustalla taistelemassa. Luna Lovekiva (Evanna Lynch) pääsee auttamaan Harrya tehtävässä, muttei erityisemmin osallistu sotaan. Muut tutut oppilaat, kuten Seamus Finnigan (Devon Murray), Dean Thomas (Alfred Enoch), Cho Chang (Katie Leung) ja Lavender Brown (Jessie Cave) nähdään myös elokuvassa. Seamusin pyrotaidoille on vihdoin oikeatakin käyttöä.
Maggie Smithin näyttelemä Professori McGarmiwa nähdään jälleen, kuten muutkin Tylypahkan opettajat. McGarmiwa on synkempi kuin aiemmin, mutta hän tuo myös hieman huumoria mukaan ja välillä hän näyttää äidillistä huolta oppilaitaan, etenkin Harrya kohtaan. Professori Kuhnusarvio (Jim Broadbent) ei paljoa tee, mutta pääsee silti näkymään ruudulla, kuten myös professori Lipetit (Warwick Davis). Emma Thompsonin näyttelemä ennustuksen opettaja professori Punurmio nähdään taas, mutta Robbie Coltranen osuus Hagridina jää hyvin pieneksi. Vahtimestari Voro (David Bradley) käväisee elokuvassa pari kertaa ja on kaikessa yrmyilyssäänkin oikein mainio tapaus. Feeniksin killan jäsenet osallistuvat tietysti mukaan taisteluun. Remus Lupin (David Thewlis), Nymfadora Tonks (Natalia Tena) ja Kingsley Kahlesalpa (George Harris) nähdään kaikki lyhyesti. Molly ja Arthur Weasley (Julie Walters ja Mark Williams) ovat saapuneet koululle suojelemaan lapsiaan ja mukana ovat myös Fred ja George Weasley (James ja Oliver Phelps), sekä pari kertaa taustalla vilahtava Percy Weasley (Chris Rankin). Arthur Weasley ei paljoa tee elokuvan aikana, mikä oli hieman sääli. Bill Weasley (Domhnall Gleeson) ja hänen vaimonsa Fleur Delacour (Clémence Poésy) nähdään elokuvan alussa lyhyesti. Ralph Fiennesin näyttelemä lordi Voldemort tuntuu samaan aikaan sekä vaarallisemmalta, että myös heikommalta. Fiennes on edelleen täydellinen valinta pimeyden ruhtinaan rooliin, ja hänen eleensä ja ilmeensä toimivat pahiksella uskomattoman hienosti. Voldemort päästelee välillä hieman kummallisia äännähdyksiä, jotka ovat aika koomisia, mutta ne tuovat tavallaan oman lisäyksensä hahmoon. Voldemort myös näyttää ensimmäistä kertaa oikeasti pelkoa, tajutessaan, että Harrylla on todellinen mahdollisuus voittaa hänet.
Muina pahiksina nähdään tietysti Alan Rickmanin näyttelemä Severus Kalkaros, jonka taustoja avataan hieman enemmän. Kalkaros on myös yksi parhaiten kirjoitettuja hahmoja sarjassa, sillä hänestä paljastuu kaiken aikaa jotain uutta, eikä hän oikeasti ole se luihu, ilkeä mies, millaisena hänet esitettiin ensimmäisessä elokuvassa. Alan Rickman on tietysti erinomainen roolissaan. Levätköön hän rauhassa. Helena Bonham Carter sopii täydellisesti hulluksi Bellatrix Lestrangeksi. Hahmo nähdään hieman erilaisena elokuvan alussa, mutta silloin kyseessä ei olekaan oikea Bellatrix. Jason Isaacsin näyttelemä Lucius Malfoy on vielä heikommassa hapessa kuin aiemmin. Narcissa Malfoy (Helen McCrory) ei paljoa tee taistelussa. Luciuksen ja Narcissan poika Draco Malfoy (Tom Felton) on yhä vain vähemmän ja vähemmän paha, eikä enää tiedä, mitä haluaa elämältään. Sarjan alkupäässä ylimielisiltä vaikuttaneet Lucius ja Draco ovat myös muuttuneet hienosti sarjan aikana. Muita hahmoja elokuvassa on mm.Harry Potter ja viisasten kivestä tuttu maahinen Lujahaka, jota näyttelee myös Warwick Davis. Samasta elokuvasta tuttu Ollivander (John Hurt) nähdään ihan elokuvan alussa. Uutena hahmona sarjaan esitellään professori Dumbledoren veli, Aberforth Dumbledore, joka on hyvin erilainen hahmo kuin veljensä, vaikka vaikuttaakin myös arvokkaalta. Aberforthina nähdään Ciarán Hinds.
Elokuvan alussa näytetään Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:n loppukohtaus pätkittynä, jossa lordi Voldemort löytää seljasauvan Dumbledoren haudasta. Sen enempää aiempia tapahtumia ei oikeastaan pohjusteta, vaan tarinaa jatketaan sillä oletuksella, että katsojat ovat nähneet aiemmat elokuvat. Harry, Ron, Hermione, Luna, Lujahaka ja Ollivander ovat turvassa Billin ja Fleurin luona Simpukkamökissä, mutta eivät kauaa; pääkolmikon täytyy saada tehtävänsä päätökseen. Lujahakan kautta he saavat selville, että yksi hirnyrkeistä on piilotettu Irveta-pankkiin ja Harrylle selviää myös, että yksi löytyisi Tylypahkasta. Heidän täytyy siis suorittaa mahdottomuus mahdottomuuden perään, eli murtautua pankkiin, mitä kukaan ei ole ennen pystynyt toteuttamaan ja sen jälkeen päästä salaa Tylypahkaan, jota vartioivat Voldemortin kuolonsyöjäjoukot ja ankeuttajat. Todelliset ongelmat alkavat, kun Voldemort saa selville Harryn suunnitelman ja johtaa joukkonsa kohti Tylypahkaa. Kuten jo aiemmin on saattanut arvata, Harry Potterin lopetus on massiivinen, eikä kovin monelle hahmolle käy hyvin.
Siitä hetkestä, kun Warner Brosin logo liukuu pilvien halki, kuva kulkee sen läpi ja näytetään tylyksi muuttunut, ankeuttajien ympäröimä Tylypahka, elokuva on täydellinen. Tai ainakin melkein. Muutama asia on poistettu kirjasta, jotka olisivat mielenkiintoisia sivujuonia, mutta kun muuten kokonaisuus toimii niin mielettömän hienosti, ei katsojana välttämättä edes jää kaipaamaan niitä. Henkilölle, jolle Harry Potter on erittäin tärkeä - jolle tarina on tuttu lapsuudesta lähtien, tämä elokuva pääsee koskettamaan niin voimakkaasti, ettei sitä välillä ole kovin helppoa katsoa. Elokuvasta näkee, että sen tekijät ovat tienneet sen olevan viimeinen osa. Näyttelijöistä näkee, että he tietävät tämän olevan viimeinen. Katsojat tietävät, että tähän Harryn tarina päättyy. Ja sen ei tietenkään halua päättyvän. Kun lopputaistelu lähestyy, niin itsestäni alkaa tuntua jo pahalta, sillä en halua, että tarina olisi jälleen ohi. Joka kerta, kun Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 päättyy, minulle tulee todella tyhjä olo. Kuin ankeuttaja, sarjan päättyminen vie itsestäni onnen tunteen, vaikka tiedänkin, että pystyisin katsomaan elokuvat vaikka heti uudestaan. Tai lukemaan kirjat. Kovin moni elokuva ei pysty koskettamaan minua niin syvästi kuin tämä. Minä en yleensä itke elokuvien aikana, mutta on se pakko tunnustaa, että parina kertana, kun olen tätä katsonut, niin kyynel on valunut poskea pitkin. Siinä on ehkä suurin syy, miksi tämä kuuluu suursuosikkieni joukkoon.
Silti minun on pakko myöntää, että itsenäisenä teoksena tämä ei ole kaikista parhain. Jos ei ole koskaan ennen nähnyt Harry Potter -elokuvia tai lukenut sarjan kirjoja ja katsoo tämän vaikkapa televisiosta, niin eihän tässä ole paljoa järkeä. Se ei selittele erityisemmin mitään, eikä muisteluosioihin pääse kiinni, jos tarina ei ole tuttu. Toisaalta on täysin järjetöntä miettiä tätä itsenäisenä teoksena. Nimensä mukaisesti tämä on "osa 2" ja se kuuluukin katsoa yhdessä ensimmäisen osan kanssa. Ja ne kaksi osaa kuuluu katsoa yhdessä muiden sarjan elokuvien kanssa. Jos siis joku on nyt jostain kumman syystä tehnyt sen virheen, että on aloittanut tästä elokuvasta, niin omapa on mokasi. Katso aiemmat elokuvat läpi ja palaa vasta sitten tähän osaan. Siinä kohtaa elokuvan hienous aukeaa.
Takaisin itse tarinaan: Elokuvan alku on tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin edellisen osan loppu. Sama seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja Irveta-kohtaus on aivan loistava aloitus. Tavallaan elokuva tuntuu enemmän Potterilta kuin edellinen osa, sillä tässä paikat ovat tutumpia, kun taas Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:ssä käytiin useissa paikoissa, joita ei oltu aiemmin nähty, esimerkiksi joissain metsissä ympäri Brittejä. Katsoja pääsee heti jännitykseen mukaan, eikä elokuva päästä irti otteestaan - ei edes siinä kohtaa, kun lopputekstit alkavat. Kun päästään Tylypahkaan, niin elokuva muuttuu sotaleffaksi; kivääreiden ja konetuliaseiden sijaan vain käytetään taikasauvoja ja loitsuja. Etenkin kovimmille faneille voi elokuva tuottaa helposti surua, kun näkee tuttujen hahmojen kuolevan ja rakkaan Tylypahkan tuhoutuvan taistelussa. Kun taikakoulua pitää kuin kotinaan, niin ei sellaisen paikan romuttumista ole helppoa katsoa. Eikä ole Harryllekään. Hän joutuu seuraamaan sivusta, kun hänelle rakkaat ihmiset menehtyvät ja hänen silmistään näkyy syyllisyyden tunne, sillä hän kokee olevansa taistelun aiheuttaja. Silti hän tietää, että sille kaikelle on tarkoituksensa. Hänen täytyy vain löytää itsestään voimaa, jotta voi voittaa Voldemortin.
Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 on erittäin synkkä elokuva. Ei vain teemoiltaan, vaan kuvat ovat oikeasti useasti todella pimeitä. Elokuva tapahtuu suurimmaksi osaksi yhden yön aikana, joten päiväsaikaan sitä voi olla vaikea katsoa, kun valo heijastaa ruudulta. Suosittelenkin siis jopa pimentäviä verhoja tai ihan vain katsomaan elokuvan illalla tai yöllä. Vaikka hahmoja näkee kuolevan ja kamalat tunteet, joita hahmot kokevat, välittyvät hienosti kotikatsomoonkin, niin elokuvaan on silti saatu toimivasti mukaan hieman huumoriakin, etenkin professori McGarmiwan ja vahtimestari Voron, sekä varmaan monelle tulleen yllätyksen, eli lordi Voldemortin kautta. Pidän siitä, että sarjassa on uskallettu ottaa jälleen askel synkempään suuntaan, enkä usko kovinkaan monen odottaneen, että sarja päättyisi iloisissa merkeissä. Jos on herkkä itkemään elokuvien aikana, niin annan neuvoksi kaivaa nenäliinat esiin kyyneleiden pyyhkimistä varten. Varsinkin noin puolessa välissä elokuvaa on pitkä, surullinen osuus, kunnes jälleen taistellaan. Taistelukohtaukset ovat todella hienoja ja etenkin lopputaistelu on aivan huikean upea!
Kuten jo sanoin, elokuvasta näkee, että tekijät ovat tienneet sen olevan sarjan viimeinen. Siitä syystä elokuvaan on lisätty mukaan paljon viittauksia aiempiin elokuviin. Ensinnäkin tarvehuoneessa katsoja pääsee näkemään esimerkiksi Viisasten kivestä tutut shakkinappulat, Salaisuuksien kammiosta tutut riiviöt ja possupatsaan, joka näkyi Valedron muistossa. Myös pimeyden voimilta suojautumisen luokasta tuttu lohikäärmeen luuranko näkyy vilaukselta. Sen lisäksi taistelun aikana yhdessä kohtauksessa Harry, Ron ja Hermione kohtaavat erilaisia, entuudestaan tuttuja vaaroja, jotka ilmestyvät samassa järjestyksessä kuin sarjassa: peikko, jättihämähäkit, ihmissusi ja lauma ankeuttajia. Tällaiset pienet yksityiskohdat tuovat vielä lisää eloa ja tunnetta mukaan elokuvaan ja lisäävät "nautintoa" katsojan - etenkin fanin - kokemukseen. Uusia asioita tai paikkoja ei oikeastaan esiinny elokuvassa, vaan lähes kaikki on jo tuttua. Merkittävimmät uudet jutut ovat Aberforth Dumbledore, Tylypahkan taistelevat patsaat, sekä peikot/jättiläiset, jotka ovat hyvin erilaisia kuin Viisasten kivessä esiintynyt yksilö. Sarjassa päästään myös jälleen näkemään lohikäärme, tällä kertaa vaalean harmaa, sokea "ukrainalainen rautamaha".
Kolmen edellisen osan tapaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n on ohjannut David Yates, joka on tehnyt erittäin hienoa työtä sarjan päätöksen kanssa. Steve Kloves on saanut kirjan siirrettyä upeasti elokuvakäsikirjoitukseksi. Vaikka jotkut asiat puuttuvat, joita kirjassa esiintyy, pysyy kokonaisuus silti täydellisesti kasassa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja kaikkien tyylikkäiden taistelukuvien ohella yhdet lempikuvistani elokuvassa ovat Irvetassa nähtävät, yläkulmasta otetut kuvat Hermionesta ja Ronista, jotka tuovat uhkaavaa tunnelmaa todella hienosti lisää. Leikkaus on sujuvaa. Visuaalisesti elokuva on tietysti erittäin hieno. Ainoa ongelmani on, että kohta jossa lennetään luudanvarsilla liekkien läpi, näyttää hieman heikosti toteutetulta ja siitä näkee selkeästi, että luudat heiluvat todellisuudessa vihreiden kankaiden edessä. Värikkääksi tätä ei voi oikeastaan kutsua, sillä saturaatiota on vähennetty selvästi, jolloin harmaan eri sävyt tuntuvat luovan elokuvan värimaailman. Musiikista vastaa edellisen elokuvan tavoin Alexandre Desplat ja hän on luonut erittäin kauniin ja täydellisyyttä hipovan soundtrackin sarjan päätöselokuvalle. Vaikka elokuvaa varten sävellettyä musiikkia jaksaisi kuunnella ties kuinka paljon ja se tuo tunnelmaan oman lisäkosketuksensa, niin kohdat joissa musiikkia ei esiinny lainkaan, ovat myös todella vaikuttavia. Välillä pelkkä hiljaisuus on äärimmäisen koskettavaa kuultavaa. Ilman musiikkia myös huikeasti luotu äänimaailma pääsee paremmin esille. Hienoa oli tietysti kuulla tuttu, ensimmäisten elokuvien teemamusiikki parissakin kohtaa, mikä aiheuttaa joka kerta itselleni kylmiä väreitä. Iho menee muutenkin kananlihalle useaan otteeseen elokuvan aikana. Lavastus, puvustus ja maskeeraukset ovat täydellisesti toteutettuja.
Blu-rayn kuvanlaatu on upea; se on terävä ja täysin moitteeton. Lisämateriaalina Blu-raylla on Maximum Movie Mode, jolla elokuvan voi katsoa tietoiskujen kanssa, jolloin leffa kestää hieman kauemmin. Mukana levyllä on myös pätkä Final Farewells from Cast and Crew. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten Pottermoren esittelyvideo, Harry Potterin päättymisestä kertovia pätkiä, leffojen tekosalaisuuksien paljastuksia, paljon elokuvan teosta kertovia pätkiä, Daniel Radcliffen ja J.K. Rowlingin keskustelu sarjasta, sekä sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter kahdeksas, lähes tunnin kestävä osa Growing Up, jossa näyttelijät ja tekijät kertovat, millaista oli kasvaa sarjan kanssa.
Yhteenveto: Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 on täydellinen päätös elokuvasarjalle! Se nappaa katsojan mukaan heti alussa ja pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka. Näyttelijät suoriutuvat kaikki todella hyvin rooleistaan ja on hienoa nähdä todella monen palaavan rooleihinsa, vaikka näkyisivätkin vain hetken. Hagrid olisi voinut olla isommassa roolissa. Pääkolmikon kemia toimii täydellisesti. Aberforth Dumbledore on mainio lisäys tarinaan ja avaa Albus Dumbledoren taustoja lisää. Faneille elokuvan katsominen voi olla vaikea paikka, sillä siinä on niin suuri tunnelataus mukana. Itse en vain kykene katsomaan tätä ilman, että se koskettaa minua syvästi. Kun näkee Tylypahkan tuhoutuvan ja tuttujen hahmojen kuolevan, niin eihän sitä vain kykene neutraalisti katsomaan elokuvaa läpi. Yksinäisenä teoksena Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 ei tietenkään ole niin vaikuttava, muttei sitä olekaan tarkoitus katsoa sellaisena. Jos ette ole vielä nähneet Harry Pottereita, niin tehkää itsellenne palvelus ja katsokaa ne! Minulle kyseessä on hienoin ja tärkein tarina, mitä tiedän. Kun katsoin elokuvaa, minulla oli Kuoleman varjelukset -paita päällä ja join kaakaota Potter-mukista. Saa nähdä, tekeekö Ihmeotukset ja niiden olinpaikat oikeutta näin hienolle sarjalle. "Harry Potter ja kirottu lapsi" ei nimittäin tehnyt ollenkaan. En usko, että koskaan tulee olemaan niin hienoa tarinaa kuin Harry Potter, joka vaikuttaisi yhtä monen henkilön elämään samalla tavalla. J. K. Rowling on nero. Ihan oikeasti, katsokaa nämä elokuvat ja lukekaa HarryPotter -kirjat!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.insightfulinnovations.com
Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2, 2011, Warner Bros, Heyday Films, Moving Picture Company
Ohjaus: Chris Columbus Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Richard Harris, Robbie Coltrane, Maggie Smith, Alan Rickman, Kenneth Branagh, Tom Felton, Jason Isaacs, Richard Griffiths, Fiona Shaw, Julie Walters, Mark Williams, Christian Coulson ja Toby Jones Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia / Extended Version: 2 tuntia 54 minuuttia Ikäraja: 12
J.K. Rowlingin kirjoittama Harry Potter (1997-2007) on ehdottomasti suosikkikirjasarjani. Olen kasvanut sekä Harry Potter -kirjojen, että niistä tehtyjen elokuvien (2001-2011) parissa, joten ne ovat jopa äärettömän tärkeitä minulle. Kirjojen pohjalta tehty ensimmäinen elokuva Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001), oli huikea menestys, joten elokuvasarjaa päätettiin tietty jatkaa. Menestys oltiin kuitenkin arvattu jo etukäteen ja toisen osan esituotanto oli jo alkanut, kun edellistä elokuvaa vasta viimeisteltiin. Loppuvuodesta 2002 ensi-iltansa saikin Harry Potter ja salaisuuksien kammio, mikä oli jälleen iso hitti. Itse olin kuitenkin silloin niin pieni, etten olisi mitenkään päässyt elokuvateatteriin katsomaan sitä. Muistan kuitenkin, miten näin leffan ensimmäistä kertaa - nimittäin salaa kurkkimalla tuolien välistä, kun äitini ja isäni katsoivat sitä kotona. Ensimmäisellä kerralla katsoessani en nähnyt vielä ensimmäisiä minuutteja, mutta olen sen jälkeen nähnyt elokuvan niin monta kertaa, että muistan sen lähes ulkoa. Nyt kun Rowlingin velhomaailma saa jatkoa elokuvalla Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), oli aika katsoa Harry Potter -filmit uudestaan ja arvostella ne. Katsoin Salaisuuksien kammion päivä Viisasten kiven jälkeen.
Kotitonttu Dobbyn varoituksista huolimatta Harry Potter palaa Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Kun myyttinä pidetty Salaisuuksien kammio aukeaa, ei koulu ole enää turvallinen ja Harryn, Ronin ja Hermionen täytyy selvittää, kuka tai mikä on kammottavien hyökkäysten takana.
Daniel Radcliffe parantaa suoritustaan Harry Potterina. Ihan sama, vaikka hänellä on väärän väriset silmät, minun mielestäni Radcliffe näyttää tässä juurikin sellaiselta, miten Rowling kuvaili hahmon kirjoissa. Elokuvassa ei selitetä ollenkaan, miksi Harry joutui palaamaan takaisin hirveän Dursleyn perheen luo. Vernon-setänä nähdään jälleen edesmennyt Richard Griffiths, Petunia-tätinä Fiona Shaw ja kiusaajahahmo Dudleyna Harry Melling. Potterista näkee elokuvan alussa, että paluu Dursleyn perheen luo oli kova pala ensimmäisen vuoden seikkailuiden jälkeen, etenkin kun hän ei ole saanut yhtä ainoaa kirjetta ystäviltään koko kesän aikana. Tässä elokuvassa Harry pääsee vihdoin taikomaan ja olemaan vielä suurempi sankari kuin aiemmin. Harry Potterin ystävät Ron Weasley (Rupert Grint) ja Hermione Granger (Emma Watson) ovat jälleen Harryn mukana uudessa seikkailussa. Sekä Grint, että Watson parantavat myös roolisuoritustaan. Pääkolmikon näyttelijät ovat kasvaneet vuodessa huomattavasti. Heidän ystävyytensä näkyy selvästi katsojille. Edellisestä elokuvasta tutut Tylypahkan opettajat palaavat, paitsi Zoë Wanamakerin näyttelemä matami Huiski. Vanha viisas rehtori Albus Dumbledore (Richard Harris) pääsee jälleen antamaan filosofisia neuvoja Harrylle, professori Severus Kalkaros (Alan Rickman) on yhtä inhottava kuin ennenkin, Rohkelikon tuvanjohtaja professori McGarmiwa (Maggie Smith) näyttää todellista huolta, kun Kammio avataan ja on äidillisempi hahmo kuin aiemmin. Tietysti myös äreä vahtimestari Voro (David Bradley), ja Tylypahkan avainten ja tilusten vahti Hagrid (Robbie Coltrane) ovat mukana. Katsojille annetaan tässä hieman lisätietoja Hagridin menneisyydestä.
Uusina opettajina esitellään professori Verso, jota näyttelee Miriam Margoleys. Versoa ei paljoa nähdä, mutta hänellä on omalla tavallaan tärkeä rooli elokuvan lopputuloksen kannalta, kuten myös sairaalasiiven hoitaja Matami Pomfreylla, jona nähdään Gemma Jones. Merkittävin uusista opettajista on uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, professori Gilderoy Lockhart, jota näyttelee Kenneth Branagh. Branagh suoriutuu ylimielisen, itseään ylistävän hahmon roolista erinomaisesti. Hahmon narsistisen luonteen tuo täydellisesti esille se, että hänellä on maalaus itsestään, joka maalaa maalausta itsestään. Myöt tutut oppilaat ovat mukana, kuten toilaileva Neville Longbottom (Matthew Lewis), kiusaajahahmo Draco Malfoy (Tom Felton) ja tämän kaverit Crabbe ja Goyle, joiden näyttelijät Jamie Waylett ja Josh Herdman pääsevät paremmin esille tässä osassa, sekä Ronin veljet Fred (James Phelps), George (Oliver Phelps) ja Percy Weasley (Chris Rankin). Edellisessä osassa vain nopeasti esiintynyt Ginny Weasley on isommassa ja tarinan kannalta tärkeämmässä roolissa kuin edellisessä elokuvassa. Ginnya näyttelee Bonnie Wright. Kokonaan uutena oppilaana nähdään Harryn ihailija Colin Creevey (Hugh Mitchell), joka ottaa kaiken aikaa kuvia Harrysta. Hahmoa nähdään enemmän elokuvan alkupuolella ja Mitchellin suoritus ärsyttävänä fanipoikana on onnistunut. Muina uusina hahmoina nähdään Ronin isä Arthur Weasley, jota esittää Mark Williams (myös Julie Waltersin näyttelemä Ronin äiti Molly on hieman isommassa roolissa), sekä Taikaministeri Cornelius Toffee, jota näyttelee Robert Hardy, Dracon isä Lucius Malfoy (Jason Isaacs), joka on yhtä inhottava kuin poikansa, koulun tyttöjen vessassa kummitteleva Murjottava Myrtti, jota esittää Shirley Henderson, sekä mystinen Tom Valedro (Christian Coulson), jonka ikivanhaa päiväkirjaa Harry lukee. Näistä suosikkini on ehdottomasti Murjottava Myrtti, jonka ankeus on esitetty erittäin koomisesti ja Hendersonin suoritus on oikein mainio.
Paras uusi hahmo on kuitenkin digitaalisesti toteutettu kotitonttu Dobby, jonka äänenä kuullaan Toby Jones. Minulla on sydämessäni paikka kaikille suloisille hahmoille, joita olen nähnyt elokuvissa, mihin kuuluvat mm. BB-8 -droidi Star Wars: The Force Awakensista (2015), nimikkohahmo elokuvasta WALL-E (2008), Nasu Disneyn Nalle Puh -elokuvista (1977-) ja Jyrsis-orava Ice Age -sarjasta (2002-). Dobby kuuluu sinne ehdottomasti, vaikka onkin tavallaan myös aika ruma. Dobby on suunniteltu erittäin tarkkaan, aina designista Jonesin ääneen asti. Dobby saattaa ehkä olla jopa lempihahmoni Harry Potter -sarjasta. Muita uusia ei-ihmishahmoja elokuvassa ovat mm. Dumbledore feenikslintu Fawkes ja jättihämähäkki Hämäkäk, jonka äänenä kuullaan Julian Glover.
Elokuvan alussa Harryn luona vierailee kotitonttu Dobby, joka kertoo, että on luotu suunnitelma aiheuttamaan hirveyksiä Tylypahkassa. Harry ei kuuntele Dobbya, mutta saa selville, että Dobby on varastanut kaikki hänen ystäviensä lähettämät kirjeet. Jahdatessaan Dobbya Harry onnistuu pilaamaan Vernon-sedältä tärkeän työasian, jonka seurauksena Harry lukitaan huoneeseensa ja hänen ikkunoihinsa laitetaan kalterit, jotta hän ei koskaan pääsisi takaisin taikamaailmaan (tämä on taas näitä juttuja, joista lastensuojeluliitot olisivat hyvin kiinnostuneita). Kuitenkin hädässä ystävät tunnetaan ja eräänä yönä Ron, Fred ja George saapuvat pelastamaan Harryn lentävällä Ford Anglia -autolla ja muutaman vastoinkäymisen jälkeen Harry pääsee aloittamaan toisen vuotensa Tylypahkassa. Ei aikaakaan, kun alkaa tapahtua kummia; ihmisiä kangistuu ja koulun hämähäkit pakenevat sankoin joukoin metsään. Harry, Ron ja Hermione alkavat yhdessä selvittää, kuka on kaiken takana ja mikä oikein on salaisuuksien kammio.
Harry Potter ja viisasten kivessä oli jo samanlaista salapoliisityöskentelyä, mutta tässä se on suuremmassa roolissa kuin edellisessä. Päähenkilöt käyttävät monipuolisesti erilaisia keinoja, kuten monijuomalientä ja tuttua näkymättömyysviittaa yrittäessään saada selville totuuden. Harry Potter ja salaisuuksien kammio hyötyy tietty siitä, ettei sen tarvitse esitellä velhomaailmaa, vaan voi hypätä nopeammin mysteeriin mukaan ja laajentaa maailmaa siinä samalla. Edellisen elokuvan tavoin myös tämä filmi kulkee Tylypahka-osiossaan loistavasti kohtauksesta toiseen ja kaiken aikaa saadaan kokea jotain uutta, jolloin elokuva pitää otteessaan tiukasti loppuun saakka. Myös alun rytmitys sujuu tyylikkäämmin, mutta silti leffa ei ole ihan yhtä koukuttava kuin edeltäjänsä. Se on myös hyvin uskollinen kirjalle, vaikka muutamia asioita on muutettu ja joitain juttuja on jätetty kokonaan pois. Koska Harrylle monet asiat ovat vielä uusia, niin myös katsojalle ne tulevat uusina, sillä tarinaa seurataan Harryn näkökulmasta. Tämä elokuva on samaan aikaan sekä synkempi, että myös hauskempi. Huumoria riittää paljon, kuten jännitystä ja seikkailua. Loppupuoliskolla lähes kaikki viittaukset lastenelokuvaksi katoavat pois ja loppu voi tuntua jopa hieman pelottavalta. Perheen pienimmille ei tätä kannata näyttää, etenkin jos he ovat kovin herkkiä. Kirja kannattaa silti tietysti lukea!
Uusina asioina ulkonäköä muuttavan monijuomaliemen ja lentävän auton lisäksi on mm. Tällipaju, joka on aggressiivinen puu; hormipulveri, jolla voi siirtyä paikasta toiseen; räyhääjäkirjeet, jotka huutavat asiansa lukijalleen; siniset cornwallilaiset ilkiöt; kirkuvat alruunakasvit; sekä kärmessuut, jotka kykenevät puhumaan käärmeille. Lisäksi velhomaailmassa on termi "kuraverinen", mikä tarkoittaa jästisyntynyttä velhoa. Termiä voi helposti verrata erääseen haukkumasanaan tummaihoisista ja mielestäni on mielenkiintoista (vaikkakin surullista), että myös velhomaailmassa voi olla rasismia. Se ei tietenkään ole oikein, mutta se tuo tietynlaista realismia mukaan, sillä rasismi on yhä vakava asia todellisessa maailmassa. Rasismi ja tummaihoisten kokema kohtelu on verrattavissa myös kotitonttujen orjuuteen ja millä lailla esitetään Dobbyn kokemia asioita. Harry Potterin maailma tuntui laajalta jo Viisasten kivessä, joten on hienoa, että sitä on pystytty laajentamaan todella paljon jo toisessa osassa. Silti ei olla päästy vielä näkemään läheskään kaikkea, jolloin jokaisessa uudessa elokuvassa on omaa tuoreutta katsojan silmissä. Kun Harry käy Weasleyn perheen kotona Kotikolossa, hän ja katsojat pääsevät näkemään ensimmäistä kertaa, millaista on oikeassa velhokodissa. Muutamat asiat, kuten Taikaministeriö ja Azkabanin vankila mainitaan, mutta niitä ei vielä pohjusteta lähes mitenkään.
Harry Potter ja salaisuuksien kammion on ensimmäisen elokuvan tapaan ohjannut Chris Columbus. Columbus on jälleen tehnyt hyvää työtä ja hän on yhdessä tuottaja David Heymanin ja käsikirjoittaja Steve Klovesin kanssa saanut siirrettyä kirjan onnistuneesti elokuvaksi, vaikka joitain asioita jää puuttumaan. Columbusin lapset Violet, Eleanor, Brendan ja Isabella Columbus esiintyvät pienissä taustarooleissa elokuvassa. Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti, kuten myös leikattu. Värimaailma on valoisissa kohdissa hyvin lämmin ja synkissä erittäin kylmä. Päiväkirjakohtauksessa on toimivasti hyödynnetty mustavalkoisuutta. Elokuvan rytmi on todella hyvä, eikä se tunnu yli kaksi ja puolituntiselta, niin kuin se todellisuudessa on. Musiikista vastaa jälleen John Williams, joka on tehnyt huikeaa työtä sävellystensä parissa. Ainoa miinuspiste Williamsille täytyy antaa siitä, että hän on kierrättänyt Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksessä (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) kuultua lyhyttä jännitysmusiikkia ja käyttänyt sitä tässä huispauskohtauksessa. Ymmärtäähän sen sinänsä, kun kyseessä on saman säveltäjän tuotos ja molemmat elokuvat tulivat samana vuonna, mutta silti se tuntuu mielestäni hieman halvalta ratkaisulta. Elokuvan äänitehosteet ovat hyvin toteutettuja.
Ottaen huomioon, että elokuvalla oli pienempi budjetti kuin edellisellä osalla, tämän tehosteet ovat säilyneet huomattavasti paremmin vuosien aikana. Digitaalisesti tehdyssä Dobbyssa on vain muutaman kerran nähtävissä, että hän on tietokoneella luotu. Kun muut hämähäkit toteutettiin tietokoneella, niin jättimäinen Hämäkäk - kuten myös Fawkes ja Tällipaju - toteutettiin robotiikalla. Tietokoneanimaatiota ja robotiikkaa yhdistelemällä on saatu luotua todella uskottavan ja karmivan näköinen jättikäärme basiliski, joka näyttää upealta yhä tänäkin päivänä. Jotkut vihreän kankaan käytöt ovat aika selkeitä, mutta ne voi helposti katsoa sormien läpi. Jälleen ovat päässeet myös lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat näyttämään todelliset taitonsa. Esimerkiksi itse Salaisuuksien kammion lavaste näyttää uskomattoman hienolta. Uusina paikkoina nähtyihin Kotikoloon ja Dumbledoren toimistoon on saatu tungettua tolkuttoman paljon pieniä yksityiskohtia. Kirjakauppa Säilä & Imupaperin kiemurtelevat kirjapinot ovat hauska keksintö.
Harry Potter ja viisasten kiven tavoin myös Salaisuuksien kammiosta on olemassa pidennetty versio, mitä ei valitettavasti ole saatavilla Suomessa. Toisin kuin edellisessä osassa, tämä sisältää lähinnä pidennettyjä kohtauksia, eikä uusia, mikä ainakin omalla kohdallani häiritsi hieman filmin rytmitystä. Jotkut lisäykset, kuten kohtaus sairaalassa, missä pääkolmikko tutkii Tom Valedron päiväkirjaa, tuovat oikeasti hyvän lisäyksensä, mutta mukana on paljon turhaa, mitkä on täysin ymmärrettävästi leikattu pois teatteriversiosta.
Blu-rayn kuvanlaatu on oikein hyvä. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on keskustelu J.K. Rowlingin ja Steve Klovesin kanssa, jossa he kertovat kirjojen siirtämisestä elokuviksi, näyttelijöiden haastatteluja, kertausvideo ensimmäisestä osasta, mainos ja lyhyet videopätkät Lockhartista. Mukana on myös Behind Hogwarts: Buildind a Scene, joka käsittelee elokuvan tekoa, sekä poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia. Muutamia hieman turhia kohtia lukuunottamatta poistetut kohtaukset toimisivat hyvin itse elokuvassa. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten HBO:n esittelyvideo elokuvalle vuodelta 2002, pääkolmikon koekuvauksia, sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter toinen, lähes puolitoista tuntia kestävä osa Characters, jossa kerrotaan sarjan hahmoista.
Yhteenveto: Harry Potter ja salaisuuksien kammio on aivan mahtava fantasiaelokuva. Se kulkee täydellisellä rytmillä eteenpäin ja se on saatu hyvin lähelle kirjaa. Elokuva on synkempi, mutta silti myös humoristisempi kuin edeltäjänsä, muttei silti pääse ihan samalle tasolle. Elokuva on täynnä hauskoja, sekä jännittäviä ja jopa hieman pelottaviakin kohtia. Pääkolmikon näyttelijöiden suoritukset ovat parantuneet ja uudet hahmot ovat hyvä lisä. Dobby on aivan ihana tyyppi! Taikamaailmasta löytyy vertauksia todellisiin asioihin, sekä myös hyviä neuvoja, jotka kannattaisi pitää mielessä oman elämän takia. Seikkailua riittää, jolloin aika ei käy pitkäksi, vaikka kyseessä onkin aika pitkä elokuva. Elokuva tuo paljon uutta Harry Potter -maailmaan ja kun se päättyy, katsojana haluaa välittömästi nähdä jatkoa. Suosittelen elokuvaa kaikille Potter-faneille, kuten myös kaikille muillekin - katsokaa silti Harry Potter ja viisasten kivi ensin ja lukekaa myös kirjat! Älkää ottako levyä vielä pois, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään lyhyt kohtaus. Tämä elokuva myös aloittaa hyvin tunnetun aloituksen, jossa Warner Brosin logo tulee katsojaa kohti pilvien läpi, elokuvan logo perässään. Pelkästään "Harry Potter and the ..." -tekstin leijuminen kohti saa katsojan oikeaan tunnelmaan ja kun näitä katsoo yhä uudestaan ja uudestaan, on pelkän logon näkeminen tunteet pintaan nostattava.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2016 - Muokattu 19.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.harrypotterfanzone.com
Harry Potter and the Chamber of Secrets, 2002, Warner Bros, Heyday Films, 1492 Pictures, MIRACLE Productions GmbH & Co. KG
Ohjaus: Chris Columbus Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Richard Harris, Robbie Coltrane, Maggie Smith, Alan Rickman, Tom Felton, Richard Griffiths, Fiona Shaw, Ian Hart, Julie Walters, Warwick Davis, John Hurt ja John Cleese Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia / Extended Version: 2 tuntia 39 minuuttia Ikäraja: 12
Harry Potter and the Philosopher's Stone (tai jos asuu Yhdysvalloissa niin "Sorcerer's Stone"), eli suomalaisittain Harry Potter ja viisasten kivi perustuu J. K. Rowlingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1997. Samaisena vuonna tuottaja David Heyman yritti saada käännettyä jotain tunnettua kirjaa elokuvamuotoon ja hänen assistenttinsa ehdotti Rowlingin kirjaa, mihin Heyman ihastui aivan totaalisesti. Heyman sai hankittua kirjan elokuvaoikeudet pari vuotta myöhemmin ja aloitti innoissaan työstämään filmatisointia. Aluksi ohjaaja Steven Spielbergin oli tarkoitus yhdistellä Rowlingin kirjoja ja tehdä niiden pohjalta animaatio, mutta Rowling ei tähän suostunut. Lopulta ohjaajaksi valittiin Chris Columbus, minkä jälkeen teko lähti kunnolla käyntiin. Käsikirjoitus työstettiin, hahmot roolitettiin ja kuvaukset alkoivat syyskuussa 2000. Lopulta Harry Potter ja viisasten kivi sai ensi-iltansa marraskuussa 2001 ja se oli suuri menestys, mitä kriitikotkin ylistivät. Vuosien varrella elokuvan ja sen jatko-osien suosio on vain noussut, minkä takia kyseessä onkin yksi maailman suosituimmista sarjoista. Itselleni Rowlingin kirjoittama Harry Potter -sarja (1997-2007) on kaikkien aikojen lempikirjasarjani ja paras tarinakokonaisuus, minkä tiedän. Kun olin pieni, äitini luki kirjoja minulle ja kun opin itse lukemaan, olen lukenut ne useita kertoja uudestaan. Olen kasvanut tarinan ja sen hahmojen kanssa, joten voi vain kuvitella, miten äärettömän tärkeä sarja minulle on. Myös elokuvat olen nähnyt monen monta kertaa. Itse asiassa olen nähnyt Harry Potter ja viisasten kiven useammin kuin minkään muun elokuvan! Osaan sen siis lähes kokonaan ulkoa, enkä yleensä voi katsoa sitä muiden seurassa, sillä minulla on paha tapa lausua repliikit, juuri ennen kuin ne kuuluvat itse elokuvassa. Olen jo pitkään aikonut katsoa Harry Potter -sarjan uudestaan ja arvostella sen, ja nyt kun Rowlingin velhomaailmaan on tulossa uusi elokuva Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), tiesin, että vihdoin koitti aika siihen. Jos totta puhutaan, niin katsoin nämä jo heinäkuun lopulla, mutta koska Tylypahkan pikajuna lähtee Tylypahkaan syyskuun ensimmäisenä päivänä, oli mielestäni loogista aloittaa arvostelunikin kyseisenä päivänä.
Harry Potter saa yksitoistavuotis syntymäpäivänään kuulla olevansa velho ja hän lähtee opiskelemaan Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun.
Elokuvan nimikkoroolissa Harry Potterina nähdään Daniel Radcliffe. Vaikka Radcliffen suoritus ei ole kovin mullistava, hän sopii rooliin täydellisesti. Hänestä tulee hyvin esille Harryn kokema kaltoinkohtelu lapsena ja kaikki hämmästys, kun hän pääsee Tylypahkaan. Harry muuttuu elokuvan aikana uskottavasti sankariksi, vaikka se tapahtuukin hieman vasten hänen tahtoaan. Oletteko koskaan pistäneet merkille, ettei Harry tee yhtä ainoaa taikaa tietoisesti koko elokuvan aikana? Ennen Tylypahkaan pääsyä hän joutuu asumaan Dursleyn perheen luona, näiden portaiden alla olevassa komerossa. Ainakin Suomessa tästä nousisi nopeasti lastensuojelujuttu, mutta nyt ollaankin fantasiamaailmassa. Dursleyn perheeseen kuuluu Vernon-setä (edesmennyt Richard Griffiths), Petunia-täti (Fiona Shaw) ja näiden lapsi Dudley (Harry Melling), joista jokainen on omalla tavallaan todella inhottava. Vaikka Dudley jää hyvin yksiulotteiseksi hahmoksi, Mellingin suoritus on hyvä ja hahmo toimii. Griffiths ja Shaw ovat hyvät roolitukset kauheille sukulaisille. Robbie Coltranen näyttelemä Hagrid-jätti kertoo Harrylle tämän olevan velho. Hagrid on todella sympaattinen hahmo ja Coltrane sopii osaan täydellisesti. Hagrid toimii Tylypahkassa avainten ja tilusten vahtina. Kokoero suurikokoisen Hagridin ja muiden hahmojen välillä on suurimmaksi osaksi hyvin toteutettu, mutta välillä näkee selvästi, että ruudulla esiintyy Coltranen isokokoisempi sijaisnäyttelijä, jolla on naamio päässään. Vaikken olekaan koiraihminen, niin Hagridin koira Tora on aika suloinen reppana. Ensi kerralla, kun katsotte elokuvan, laskekaa kuinka monta kertaa Hagrid sanoo lauseen "Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä."
Matkalla Tylypahkaan Harry tapaa Ron Weasleyn (Rupert Grint) ja Hermione Grangerin (Emma Watson), joiden kanssa hän ystävystyy - jälkimmäisen kanssa tosin vasta myöhemmin elokuvassa. Ron Weasley tulee köyhästä perheestä ja hän joutuu käyttämään isoveljiensä vanhoja vaatteita. Etenkin alkupuolella tämän huomaa Ronista ja onkin hyvä, että hän tapaa Harryn, joka on koko elämänsä joutunut käyttää Dudleyn pieneksi menneitä vaatteita. Hermione on kaikkitietävä hahmo, joka käy alkupuolella hieman rasittavaksi, mutta hahmo muuttuu tutustuessaan Harryyn ja Roniin. Sekä Grintissä ja Watsonissa näyttäisi olevan potentiaalia, mutta tuntuu, että nykyään vain Watson yrittää luoda näyttelemisellä kunnon uraa.
Koulu kun on, niin Tylypahkassa esiintyy paljon opettajia. Rehtorina toimii Albus Dumbledore, jota näyttelee edesmennyt Richard Harris. Harrisin äänessä on jotain taianomaista, kun lähes kaikki mitä hän puhuu, kuulostaa kuiskaukselta. Maggie Smith esittää Harryn tuvan opettajaa, professori McGarmiwaa, joka vaikuttaa tiukkikselta, mutta jolla on myös pehmeämpikin puoli. Vastikään edesmennyt Alan Rickman näyttelee inhottavaa professori Kalkarosta, joka tuntuu vihaavan Harrya. Ian Hart nähdään änkyttävänä Oravena ja Warwick Davis esittää professori Lipetitiä, sekä yhtä maahista Irveta-pankissa. Jokainen vanhemmista näyttelijöistä suoriutuu rooleistaan erinomaisesti.
Muita oppilaita ovat mm. kiusaajahahmo Draco Malfoy, jota esittää Tom Felton. Koska kukaan kiusaaja ei toimi yksin, niin Dracon selustaa ovat turvaamassa Crabbe (Jamie Waylett) ja Goyle (Josh Herdman). Matthew Lewisin esittämälle Neville Longbottomille sattuu ja tapahtuu kaiken aikaa. Ronin vanhemmista veljistä nähdään keppostelevat identtiset kaksoset Fred (James Phelps) ja George (Oliver Phelps), sekä tosi pienessä roolissa oleva Percy (Chris Rankin). Elokuvassa nähdään myös Julie Walters Ronin Molly-äitinä, John Cleese yhtenä Tylypahkan haamuista, jonka nimi on Melkein päätön Nick, David Bradley ilkikurisena, mutta omalla tavallaan koomisena vahtimestari Argus Vorona, sekä John Hurt taikasauvakauppias Ollivanderina.
Elokuva alkaa yökohtauksella, jossa Dumbledore, McGarmiwa ja Hagrid jättävät vauva-Harryn Dursleyn etuovelle. Harryn vanhemmat ovat nimittäin kuolleet: heidät on tappanut paha lordi Voldemort (Richard Bremmer), joka ei kuitenkaan saanut tapettua Harrya, vaan tuhoutui itse. Tämän takia Harrysta tulee tietämättään kuuluisa. Elokuvan alkupuoli on todella nopeatempoinen. Esitellään Dursleyn perhe, eikä aikaakaan, kun Tylypahkan kutsukirjeitä alkaa lennellä talon joka kolosta ja nurkasta, ja Hagrid käy hakemassa Harryn velhokouluun. Yritin katsoa elokuvaa, niin kuin en olisi koskaan lukenut kirjoja tai nähnyt elokuvia ennen ja minun on pakko sanoa, että jos kirjat ovat lukematta, alkupuoli voi tuntua hieman hämmentävältä, sillä asioita tapahtuu niin nopealla sykkeellä. Vielä velhotavaroiden ostaminen Viistokujalla ja lajittelu Tylypahkan eri tupiin (Puuskupuh, Korpinkynsi, Luihuinen ja Rohkelikko, johon pääkolmikko kuuluu) tuntuvat paikoitellen hieman kiirehtiviltä, mutta sitten elokuva alkaa rauhoittua. En tiedä olivatko käsikirjoittajat vain niin innoissaan velhomaailmasta, etteivät malttaneet käyttää tarpeeksi aikaa alun hiomiseen, vai putosivatko kohtaukset leikkauspöydällä pois.
Vaikka elokuva rauhoittuu, kun päästään Tylypahkaan, on se loppuun asti aika nopeatempoinen pätkä. Tylypahkaosio ei kuitenkaan kiirehdi, vaan kulkee hyvällä sykkeellä eteenpäin. Erilaisia kohtauksia tulee toinen toisen perään, milloin on taistelu peikkoa vastaan, Huispaus-ottelu, salapoliisityötä kirjastossa, erikoinen peili tai lohikäärmevauva. Kun loppujen lopuksi kaiken aikaa tapahtuu jotain, niin katsoja ei ehdi kyllästyä hetkeksikään. Välillä tämä saa elokuvan tuntumaan hieman episodimaiselta, aivan kuin jokainen haaste olisi kirjan luku. Ja niinhän se onkin, minkä takia episodimaisuus ei haittaa itseäni. Nopeasta tahdista huolimatta Tylypahkaosion kohtaukset kulkevat omalla rauhallaan ja siirtyvät siitä seuraavaan asiaan. Elokuva kestää kaksi ja puoli tuntia, ja silti tuntuu, ettei elokuvaan ole saatu kirjasta kuin oleellinen, jolloin kaikki vähänkin "ylimääräinen" on jätetty pois. Kun elokuva kulkee hyvällä sykkeellä eteenpäin, ei elokuva tunnu läheskään niin pitkältä. Elokuvassa on jännä kontrasti hilpeiden ja synkkien kohtauksien välillä, jolloin se tuntuu joskus lasten seikkailuelokuvalta ja joskus lapsia pelottelevalta jännityskertomukselta. Vaikka tiedän tasan tarkkaan, mitä aina seuraavaksi tapahtuu, niin Harry Potter ja viisasten kivi pystyy pitämään minut otteessaan loppuun asti ja jännittämään, mitä hahmoille käy. Elokuva on myös monin tavoin todella filosofinen, etenkin Dumbledoren osalta.
Harry Potterin maailma on uskomattoman hienosti ja ennen kaikkea häikäisevän maagisesti luotu kaikkia pieniä yksityiskohtia myöten. Tämä elokuva on vasta pikainen pintaraapaisu velhomaailman kaikista hienouksista. Kyseessä on erinomainen avauskertomus, sillä kaikki uudet asiat katsojille ovat myös uusia Harrylle, jolloin voi helposti samaistua päähenkilöön ja kulkea elokuvan matkan hänen kanssaan. Joskus kun katsoo avaustarinoita uudestaan ties kuinka monetta kertaa, voi tuntua siltä, että haluaisi vain skipata suurimman osan elokuvasta, koska tietää jo, mitkä lähtökohdat elokuvalla ja hahmoilla on. Harry Potter ja viisasten kivi on erilainen tapaus ja matkan haluaa aina kokea alusta asti. Koko elokuva on täynnä pieniä yksityiskohtia ja vaatii monia katselukertoja löytää ne kaikki. Tuntuu, että löydän elokuvasta jokaisella katselukerralla jotain uutta, oli se sitten tekninen tai tarinallinen asia.
Elokuvan on ohjannut Chris Columbus, joka on tunnettu lastenelokuvan Yksin kotona (Home Alone - 1990) ja tämän jatko-osan Yksin kotona 2 - Eksynyt New Yorkissa(Home Alone 2: Lost in New York - 1992) ohjauksesta. Columbus on osoittanut, että hänellä on sekä taito, että kärsivällisyyttä ohjata lapsinäyttelijöitä, jotka voivat olla välillä todella hankalia kuvauksissa. Hänen tyttärensä Eleanor Columbus näyttelee yhtä Tylypahkan oppilaista, Susan Bonesia. Harry Potter ja viisasten kiveä kritisoitiin siitä, että se olisi liian uskollinen kirjalle. En kyllä ymmärrä, miten voi olla liian uskollinen kirjalle? Kun on uskollinen, niin saa yleensä parhaimman tuloksen. Eragon (2006) on hyvä esimerkki siitä, millaista kuraa saa aikaan, kun elokuva on liian kaukana kirjasta. Uskollisuudesta myös huomaa tekijöiden syvän rakkauden kirjaa kohtaan. Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti. Myös kuvauksella on korostettu Hagridin ja muiden hahmojen pituuseroa. Leikkaus on sujuvaa, vaikka alkupuoli tuntuukin paikoitellen hätäiseltä. Musiikin sävellyksestä vastaa legendaarinen John Williams, joka on tehnyt huikeaa työtä. Elokuvan soundtrack on erittäin hieno ja sitä jaksaa kuunnella uudestaan ja uudestaan. Ei pelkästään tunnusmusiikki ole tunnistettava, vaan myös monet muutkin kappaleet. Elokuvan digitehosteet ovat valitettavasti kärsineet vuosien varrella, mutta muuten monet jutut näyttävät todella hienoilta. Peikko, Nevillen luudalla lento ja Viistokujan muuttuva tiiliseinä ovat esimerkkejä kököistä tietokonetehosteista. Digitaalisesti tehdyt ihmiset näyttävät kauheilta. Onneksi Huispauksessa hahmot liikkuvat pääasiassa niin nopeasti, ettei ehdi kiinnittää tarkkaan huomiota, miltä hahmot näyttävät. Näkymättömyysviitan, leijuvien kynttilöiden, liikkuvan portaikon ja elävien maalausten efektit toimivat edelleen. Haamut ovat myös hyvin toteutettuja, kuten myös jättimäinen shakkipelikohtaus. Lavastus on aivan mieletöntä - eivät pelkästään rakennetut linnasetit tai Viistokuja, vaan aivan pienimmätkin yksityiskohdat. Laajojen kuvien aikana tekisi mieli pistää elokuva pauselle ja vain tutkia, mitä kaikkea kuvasta löytyykään. Kielletyssä metsässä ei edes kunnolla tajua, mitkä ovat "oikeita" puita ja mitkä taustamaalausta. Elokuvaan on myös tehty paljon asioita, kuten kirjoja, sanomalehtiä, karkkilaatikoita ja kaikkea muuta tilpehööriä, mitä ei löydä mistään oikeasti - tai ainakaan löytänyt siihen aikaan, nykyäänhän elokuvan oheistuotteita voi ostaa ties minkälaisia. Puvustus on myös huikeaa. Vaikka oppilaiden kaavut ovat simppelit, ne ovat myös tyylikkäät. Vanhempien velhojen ja noitien kaavut ovat erittäin taidokkaasti toteutettuja. Maskeerauksen osalta kaikkein tyylikkäintä ovat upeat maahiset. Harryn otsassa oleva ikoninen salama-arpi on tietty täytynyt tehdä jokaista kuvauspäivää varten aina uudestaan.
Elokuvasta on olemassa myös seitsemän minuuttia pidempi versio, mitä ei valitettavasti ole saatavilla Suomen julkaisuissa. Itse olen kuitenkin nähnyt sen ja suosittelen katsomaan, jos satutte löytämään version jostain. Pidennetty kohtaus laajentaa hieman alkua, minkä lisäksi se sisältää pari tarinalle tärkeää hetkeä, mitkä pitäisi löytyä jo teatteriversiosta. Kuitenkin lisätty kohtaus, missä Petunia-täti löytää Tylypahkan kirjeitä kananmunista on niin typerä, että sen olisi voinut poistaa ihan kokonaan.
Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaali yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on aika mitäänsanomaton. Siitä löytyy Behind the Story, jonka sisältämä tekijöiden selostus elokuvan teosta osiossa Capturing the Stone on mielenkiintoinen, mutta loput neljä osiota (Ghosts of Hogwarts, Yearbook Character Clips, Quidditch Lesson ja Dragon Egg Lesson) ovat alle minuutin pituisia, tyhjentäviä pätkiä. Niiden lisäksi on myös Fun & Games, jossa voi katsoa lyhyen kohdan elokuvasta eri kielille dubattuna. Tämäkin on aika turha, eikä se ole nimensä mukaisesti millään lailla hauska, eikä varsinkaan peli. Pari mainosta löytyy, joista toinen on ihan kiva ja toinen niin huono, että jos en tietäisi Harry Potterista mitään, en olisi mennyt sen perusteella katsomaan tätä. Poistetut kohtaukset ovat parasta lisämateriaalissa. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten esittelyvideo elokuvalle vuodelta 2001, sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter ensimmäinen, tunnin kestävä osa The Magic Begins, Daniel Radcliffen esittelyjen kera.
Yhteenveto:Harry Potter ja viisasten kivi on aivan mahtava ja ennen kaikkea todella maaginen aloitus sarjalle. Vaikka elokuvan alku onkin hieman liian nopeatempoinen, keskittyy elokuva silti täysin oikeisiin asioihin ja on siirtänyt kirjan onnistuneesti elokuvaksi. Tylypahkaosion alkaessa elokuva rauhoittuu hieman ja kulkee hyvällä sykkeellä loppuun asti. On kiehtovaa kokea velhomaailmaan astuminen Harryn silmin läpi elokuvan. Digitehosteet ovat kärsineet vuosien varrella ja etenkin peikko on muuttunut todella naurettavan näköiseksi. Muuten elokuva on visuaalisesti aivan mielettömän huikea! Lavasteet ovat upeita, kuten myös puvustus ja maskeeraus. Veteraaninäyttelijät ovat erinomaisia ja vaikka lapsinäyttelijöillä on homma vielä vähän hakusessa, niin monessa näkee jo potentiaalia. Vaikka monet pitävät tätä lastenelokuvana, ei tätä silti kannata näyttää ihan perheen pienimmille, sillä jännittäviä ja paikoitellen jopa pelottavia kohtia on mukana monta. Suosittelen tätä ehdottomasti kaikille, sillä yksinkertaisesti sanottuna Harry Potter -sarja on rakkautta! Siitä voi nauttia kuka tahansa ja suosittelen tietty myös lukemaan kirjat.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2016 - Muokattu 18.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.tribute.ca
Harry Potter and the Philosopher's Stone, 2001, Warner Bros, Heyday Films, 1492 Pictures
