Arvostelu: Piiat (The Help - 2011)

PIIAT

THE HELP

Ohjaus: Tate Taylor
Pääosissa: Viola Davis, Emma Stone, Octavia Spencer, Bryce Dallas Howard, Jessica Chastain, Allison Janney, Ahna O'Reilly, Sissy Spacek, Chris Lowell ja David Oyelowo
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 7

"You is kind. You is smart. You is important."

The Help, eli suomalaisittain Piiat perustuu Kathryn Stockettin samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. Jo ennen kirjan ilmestymistä Tate Taylor hankki sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia DreamWorksin ja 1492-yhtiön avulla. Kuvaukset lähtivät käyntiin heinäkuussa 2010 ja lopulta Piiat sai maailmanensi-iltansa 9. elokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai mm. neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja paras naispääosa), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, naispääosa ja laulu), joista se voitti jälleen parhaan naissivuosan palkinnon. Itse näin Piiat pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun se näytettiin meille koulussa historian tunnilla. Pidin elokuvasta todella paljon ja olenkin nähnyt sen pari kertaa uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin tietty katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1963 Jacksonissa, Mississippissä nuori Skeeter päättää tehdä kirjan mustien piikojen elämistä ja kohtelusta rasistisessa valtiossa.

Nuorta Eugenia "Skeeter" Phelania näyttelee Emma Stone, joka oli tässä kohtaa uraansa vasta nousemassa tunnetuksi tähdeksi ja osoittaa jälleen kerran, miksi hän on nykyään niin arvostettu. Stone on todella hyvä hahmona, joka on alkanut hoksaamaan kotikaupunkinsa rasistisuuden ja päättää yrittää tehdä asialle jotain. Hän kokeekin kirjan olevan paras ratkaisu, sillä siten saisi piikojen äänet kuuluviin anonyymisti. Stone pursuaa energiaa ja tekee erityisen hyvää työtä silloin, kun hänen hahmonsa ymmärtää yhä vain paremmin, millaista piikojen elämä todellisuudessa on.

Elokuvan todelliset tähdet ovat kuitenkin kahta tarinan tärkeintä piikaa, Aibileenia ja Minnyä näyttelevät Viola Davis ja Octavia Spencer, jotka ovat molemmat mielettömän hyviä. Spencer jopa voitti niin Oscarin kuin BAFTA:n ja Golden Globen roolisuorituksellaan! Hahmot ovat todella mielenkiintoisia tapauksia ja persoonia, niin yksin kuin yhdessä. Kummankin juonikuvioita seuraa tarkkaan ja on sekä surullista että paikoitellen myös hauskaa, kun he yhdessä ollessaan kertovat päivistään. Spencerin näyttelemä Minny on huomattavasti äkkipikaisempi kuin Davisin rauhallinen ja sympaattinen Aibileen.
     Lisäksi filmissä nähdään myös mm. Bryce Dallas Howard omaa rasistista joukkoaan johtavana neiti Hillynä, jonka perheelle Minny työskentelee, Ahna O'Reilly neiti Elizabethina, jonka lasta Aibileen hoitaa, Allison Janney Skeeterin äitinä, sekä Jessica Chastain Celia Footena, joka haluaisi kovasti kuulua neiti Hillyn porukkaan, mutta jota neiti Hilly ja muut kohtelevat ikävästi. Näyttelijäsuoritukset ovat läpikotaisin mahtavia. Dallas Howard oikein herkuttelee iljettävällä hahmollaan, kun taas Janney onnistuu naurattamaan sarkastisella luonteellaan, vaikka hänenkin hahmoltaan löytyy ärsyttävät hetkensä. Nykyään huomattavasti tunnetumpi Chastain katoaa täysin blondattujen hiusten ja hömelön luonteen taakse. Minulta kesti aika kauan, että hoksasin Chastainin näyttelevän Celiaa.

Upeat näyttelijäsuoritukset ovat vain yksi osa Piiat-elokuvan hienoutta. Kyseessä on todella monisävyinen teos, mikä tarjoaa valtavan tunneskaalan katsojalleen. Elokuva onnistuu koskettamaan syvästi ja siitä löytyy useampikin aidosti liikuttava hetki. Piikojen elämä saa niin surulliseksi kuin vihaiseksi. Tuohon aikaan monet Yhdysvaltojen eteläosavaltiot käyttivät mustia yhä hyväkseen kuin orjia ja nämä olivat vain lain silmissä vapaita. Läpi elokuvan nähdäänkin raivostuttavia tilanteita, joissa juuri neiti Hillyn ryhmä keskustelee muka-hienostuneesti hirveistä asioista ruokapöydässä. He esittävät olevansa hyviä ja reiluja mustia kohtaan, mutta tekevät silti häijyn selväksi, kuinka paljon alempiarvoisina he mustia pitävät. Ja yleensä nämä keskustelut käydään tietty, kun joku piioista on kuuloetäisyydellä. Mustien lisäksi he onnistuvat myös painamaan kenkänsä alle ne valkoiset, jotka haluaisivat parantaa mustien asemaa. Aivan mahtavaa onkin, kun joku piioista pääsee vihdoin näpäyttämään takaisin. Etenkin yksi piirakkaan liittyvä kohtaus on erittäin palkitseva kaiken jälkeen.

Karuista puolista huolimatta elokuvassa on jotain hyvin kaunistakin. Kaikki koskettavuus ei johdu vain traagisista tilanteista. Aibileenin ja Elizabethin tyttären Mae Mobleyn (Emma ja Eleanor Henry) välit muistuttavat enemmän äidin ja tyttären kuin piian ja hoidettavan lapsen suhdetta. Elizabethin laiminlyödessä tytärtään, on ihanaa, kun Aibileen saapuu lohduttamaan. Tunnelma on muutenkin taidokkaasti rakennettu. Vaikka elokuva onkin pääasiassa draamapainotteinen, mukaan mahtuu yllättävässäkin määrin huumoria. Vaikka rasistiset jutut lähinnä suututtavat, ovat jotkut valkoisten teot jopa naurettavia kaikessa typeryydessään. Hienojen näyttelijöiden, tunnelman ja iskevän kertomuksen takia elokuvaan todella uppoutuu ja sen lähes kahden ja puolen tunnin kesto menee nopeasti. Vain parissa kohtaa sitä olisi voitu typistää hieman. Sitten taas leffa voisi vähän vielä enemmän keskittyä itse piikoihin sen sijaan, että se näyttää niin paljon heidän rasistisia työnantajiaan.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Tate Taylor, jonka työstä näkyy kiehtomus Kathryn Stockettin kirjaa kohtaan. Hän luo tunnelmaa hienosti ja onnistuu mainiosti myös käsikirjoituksen kanssa. Piiat on tekniseltä toteutukseltaankin oivallisesti tehty. Elokuva on hyvin kuvattu ja ajankuva on erinomaisesti toteutettu upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänitehosteet ovat mainiosti luodut ja säveltäjä Thomas Newman tunnelmoi lumoavasti musiikkiensa kanssa.

Yhteenveto: Piiat on hieno ja liikuttava elokuva, joka onnistuu monisävyisesti kertomaan aiheestaan ja hahmoistaan. Filmi osaa olla niin herkkä ja ikävä kuin myös hauska ja hyväntuulinen. Piikojen kohtelu suututtaa, jolloin virne leviääkin kasvoille, kun piiat onnistuvat näpäyttämään takaisin. Kauniita hetkiä on myös luvassa ja erityisesti Aibileenin ja Mae Mobleyn välisessä äiti-tytärmäisessä suhteessa on jotain todella suloista. Elokuva onnistuu vakuuttavasti tasapainottelemaan useiden juonikuvioiden kanssa, yhdistäen kaikki tarinat ja hahmot saumattomasti toisiinsa. Hahmot ovat toinen toistaan kiinnostavampia tyyppejä (niin hyvässä kuin pahassa) ja heidän näyttelijänsä ovat läpikotaisin loistavia. Stone, Davis, Spencer, Howard, Janney ja Chastain ovat kaikki nappivalintoja osiinsa ja jo heidän lahjojensa ansiosta filmiä seuraa mielellään. Tähän kun lisää vielä päälle mielenkiintoisen aiheen, onnistuneen toteutuksen sen pohjalta, voimakastunteisen ohjauksen ja upeasti luodun ajankuvan, on Piiat vaikuttava elokuva, joka kannattaisi edes kerran elämässään katsoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Help, 2011, DreamWorks, Reliance Entertainment, Participant, 1492 Pictures, Harbinger Pictures, Imagenation Abu Dhabi FZ

Arvostelu: Mami (Ma - 2019)

MAMI

MA

Ohjaus: Tate Taylor
Pääosissa: Diana Silvers, Octavia Spencer, McKaley Miller, Juliette Lewis, Corey Fogelmanis, Gianni Paolo, Dante Brown, Luke Evans, Missi Pyle ja Allison Janney
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Ma, eli suomalaisittain Mami on Tate Taylorin ohjaama ja Octavia Spencerin tähdittämä kauhuelokuva. Leffa lähti liikkeelle Taylorin halusta tehdä jotain todella sairasta elokuvassa ja Spencerin toiveesta esittää välillä jotain poikkeavaa perinteisistä rooleistaan. Taylor oli eräänä päivänä käymässä tuottajaystävänsä Jason Blumin luona ja kertoi ajatuksistaan. Blum oli juuri saanut käsiinsä Scotty Landesin työstämän kauhutekstin ja tarjosi sitä Taylorille, joka innostui siitä heti. Taylor kysyi välittömästi Spenceriä mukaan, joka suostui lukematta edes käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2018 ja nyt Mami on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä. Olen jo pidemmän aikaa pitänyt Spenceriä erinomaisena näyttelijänä ja innostuin ajatuksesta, että hän olisi mukana kauhuleffassa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Mamin heti ensi-iltaviikonloppuna yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Pieneen kaupunkiin muuttanut nuori Maggie päätyy kavereidensa kanssa viinakaupan eteen, jotta he saisivat jonkun aikuisen ostamaan heille juomat. Mukavalta vaikuttava Sue Ann käy heidän puolestaan kaupassa, minkä lisäksi hän ehdottaa, että nuoret tulisivat juomaan hänen kellariinsa. Aluksi paikka vaikuttaa unelmien biletysmestalta, mutta nopeasti käy selväksi, että Sue Annissa, eli "Mamissa" on jotain pahasti vialla...

Octavia Spencer nähdään yleensä draamaelokuvien sivurooleissa ja vaikka hän onkin lähes poikkeuksetta erinomainen, ei ole ihme, että hänestä on alkanut tuntua kuin hän esittäisi samanlaista hahmoa yhä uudestaan ja uudestaan. Sue Annin - tai kuten nuoret alkavat kutsumaan häntä "Mamiksi" - roolissa Spencerillä on selvästi todella hauskaa ja hän pääsee irrottelemaan oikein kunnolla. Spencer on selvästi parasta koko leffassa ja hänen mahtava tyylinsä esittää kieroa hahmoaan pitää katsojan mielenkiinnon yllä heikompinakin hetkinä. Vasta loppupäässä Spencerillä tuntuu karkaavan mopo käsistä, mutta ennen sitä hän suorastaan loistaa erittäin poikkeuksellisen kauhuhahmon roolissa.
     Nuorena Maggie Thompsonina nähdään aloitteleva näyttelijä Diana Silvers, joka on oikein passeli valinta osaansa. Hahmo on todella perinteinen kauhuleffan päähenkilö, ollessaan kiltti tyttö, joka ei halua käyttää alkoholia, mutta haluaisi olla suositumpi ja on tietty kiinnostunut jostain luokkansa pojasta. Maggie on onneksi tavallista kiinnostavampi tapaus, mikä taitaa tosin johtua siitä, kuinka stereotyyppisten teinihahmojen kanssa hän hengailee. Haley (McKaley Miller) on koulun suosituin tyttö, Chaz (Gianni Paolo) on sporttinen muka-äijä, Andy (Corey Fogelmanis) on kilttinä poikana tietty se, johon Maggie iskee silmänsä ja Darrell (Dante Brown) lähinnä vain on. Hahmoista ei jaksa välittää ja suurimmaksi osaksi leffasta huomasin kannustavani Mamia.
     Elokuvassa nähdään Octavia Spencerin lisäksi muitakin mainioita aikuisnäyttelijöitä, kuten Juliette Lewis Maggien äitinä, Luke Evans Andyn isänä ja Missi Pyle tämän tyttöystävänä, Allison Janney Mamin pomona, sekä ohjaaja Taylor poliisina. Lewis ja Evans sopivat oivallisesti vanhempien rooleihin, mutta Janneyn mukanaolo aiheutti itsessäni suurta kummastelua. Janney on fantastinen näyttelijä, mutta tässä hänet on tungettu todella mitättömään sivurooliin, mistä on mahdotonta saada mitään irti. Miten ihmeessä hän suostui tähän leffaan?

Mamin idea on mielestäni kiehtova ja ajatuksen tasolla inhottavan karmiva. Kertomus lempeästä naisesta, joka osoittaa ystävyyttään nuoria kohtaan, mutta alkaa välittömästi tunkeutumaan näiden elämään kyseenalaisin tavoin, sisältää suuren potentiaalin ja kun kyseisen naisen rooliin on valittu niin hieno näyttelijä kuin Octavia Spencer, voiko mikään mennä vikaan? Mamin mysteeri ja sen hidas avautuminen on jokseenkin koukuttavaa seurattavaa, mutta kun ennen finaalia paljastetaan, mistä koko hommassa on ollut kyse, katsojana ymmärtää, ettei leffalla ollut muuta tarjottavanaan. Salaisuuksien paljastuessa myös Spencerin roolityö lähtee alamäkeen, jolloin filmin hyvien puolien verho liukuu pois ja tilalle jää vain kehnompi osuus. Jo ennen paljastumista voi huomata, että mysteeri on elokuvan ainoa, hieman epätoivoiseltakin tuntuva kiinnostava puoli. On ymmärrettävää, että tekijät haluavat avata salaisuuksia hitaasti ja vähän kerrallaan, mutta kun leffassa ei ole erityisemmin muuta tarinallista sisältöä, junnaa elokuva pääasiassa paikoillaan. Joko biletetään Mamin luona tai pohditaan, kannattaako Mamin luokse mennä bilettämään. Muutaman vartin ajan elokuva on aika lailla pelkästään tuota ja pariin otteeseen näytetään takaumia Mamin menneisyydestä. Useassa kohtaa leffan voisi helposti viedä päätökseen, mutta jotta kestoa saataisiin edes puolitoista tuntia, on ohutta tarinaa tietty pitänyt venyttää vaikka väkisin.

Tavallaan voisin sanoa, että Mami on todella ennalta-arvattava elokuva, sillä hoksasin kaikki käänteet etukäteen, mutta toisaalta kenelle tahansa, joka on nähnyt leffan trailerin filmi on ennalta-arvattava, sillä traileri spoilaa yllättävänkin paljon. Trailerissa on jopa useita pätkiä loppuhuipennuksesta ja sen nähneenä oli helppo arvata, mistä koko hommassa on oikeasti kyse. Tämä on tietty erittäin surullista ja mielestäni elokuvan markkinointitiimi teki työnsä huonosti. Sitten taas toisaalta aika lailla kaikki "kauhu"-kohtaukset on jätetty vasta loppuun (poislukien parit hölmöt äkkisäikäytykset), joten on siinä mielessä ymmärrettävää, että lopun pätkiä on ollut pakko näyttää, jotta potentiaaliset katsojat saisi kiinnostumaan. On selvää, mitä kaikkea tekijät ovat yrittäneet saada aikaiseksi leffalla, mutta valitettavasti lähes mitkään yrityksistä eivät saavuta päämääräänsä. Aikomuksena on tainnut olla rakentaa hitaasti jännitystä, mikä päästetään lopuksi valloilleen, mutta itse en kokenut elokuvaa jännittäväksi. Puoliväli oli lähinnä pitkäveteinen paikoillaan junnaavan tarinan takia. Juoni on ajatuksen tasolla ahdistava, mutta toteutus menee usein siitä, mistä aita on matalin. Silti pidin ensimmäistä tuntia ihan kelvollisena elokuvana. Finaali on kuitenkin todella huono, etenkin kun sen yritykset shokeerata jäävät lopulta laimeiksi. Erittäin kehno lopetus jättää katsojalle ikävän maun suuhun. Mamissa olisi ollut potentiaalia huomattavasti parempaan.

On todella kummallista, ettei erittäin hyvän Piiat-elokuvan (The Help - 2011) ohjaaja Tate Taylor ole tässä saanut enempää aikaiseksi. Hänen yrityksensä rakentaa epämiellyttävää tunnelmaa jää lopulta pelkäksi yritykseksi, eikä hänellä riitä lopussa uskallusta lähteä oikeasti shokeeraamaan. Isoimmat ongelmat syntyvät kuitenkin hänen ja Scotty Landesin käsikirjoituksesta. Kaksikko on halunnut tehdä karmivan tarinan, mikä sisältäisi tavallisesta poikkeavan kauhuhahmon. Hahmo löytyy ja idea karmivaan tarinaan, mutta käsikirjoitus tuntuu jääneen siihen vaiheeseen, missä sillä haetaan rahoittajaa, eikä tämä tunnu lopulliselta versiolta, mitä kannattaa lähteä kuvaamaan. Nuoret hahmot ovat jääneet kauhukliseiksi, motiivit Mamin tekoihin ovat vasta löyhästi olemassa ja kaiken kaikkiaan tarina tuntuu olevan kesken. Tarvittavien viimeistelyjen sijaan tekijät ovat vain ryhtyneet kuvaamaan ja lopputulos onkin todella ponneton esitys. Sentään kuvauspuoli filmissä on kunnossa. Etenkin muutamat kuvat, joissa hyödynnetään syvyyttä pistämällä joku hahmo lähelle kameraa ja kauas hänen taakse asetetaan jotain mielenkiintoista, ovat upeita. Leikkauksessa filmiä voisi tiivistää reippaasti, kun käsikirjoitus on jämähtänyt paikoilleen puolessa välissä tarinaa. Lavastajat ovat tehneet oivaa työtä Mamin bilekellarin kanssa ja äänisuunnittelukin on mainiota. Gregory Tripin säveltämät musiikit eivät valitettavasti nouse esille, eivätkä nekään pysty luomaan tunnelmaa silloin, kun ohjaaja Taylorilta se ei luonnistu.

Yhteenveto: Mami on mainioista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen laimea elokuva. Filmin idea on kiehtova ja Octavia Spencer on nappivalinta karmivaksi Mamiksi, mutta muuten kaikessa mennään sieltä, mistä aita on matalin. Ensimmäinen tunti on vielä ihan menevää mysteerin rakentelua, vaikka itse tarina ei tunnu etenevän mihinkään, mutta kun asiat vihdoin paljastuvat (mitkä ovat toisaalta hyvin ennalta-arvattavia paljastuksia), loppu lässähtää täysin. Leffan shokeerausyritykset jäävät erikoisen muka-tuhmiksi ja lopulta elokuvassa on pelottavaa vain sen konsepti. Nuoret hahmot ovat mitä perinteisimpiä stereotyyppejä ja kauhukliseitä, eikä aikuisnäyttelijöille ole Spenceriä lukuunottamatta keksitty mitään kiinnostavaa tekemistä. Allison Janneyn raahaaminen mukaan ihmetyttää minua vielä pitkään. Kauhuelokuvaksi Mami on harmillisen jännityksetön ja mysteerinä se on valitettavan lattea. Ilman Octavia Spencerin erittäin hyvää roolisuoritusta tästä olisi vaikea löytää hyvää sanottavaa. Potentiaalia löytyisi paljon parempaan, mutta elokuva on lähinnä pettymys, eikä siihen kannata rahoja tuhlata. Jos Mami kiinnostaa, niin kannattaa vain odottaa sen saapumista vaikkapa Netflixiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ma, 2019, Blumhouse Productions, Wyolah Films

Arvostelu: The Girl on the Train / Nainen junassa (2016)

THE GIRL ON THE TRAIN (2016)

NAINEN JUNASSA

Ohjaus: Tate Taylor
Pääosissa: Emily Blunt, Haley Bennett, Rebecca Ferguson, Justin Theroux, Luke Evans, Allison Janney ja Edgar Ramírez
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

En tiennyt The Girl on the Trainista paljoa, kun menin katsomaan sen. Lyhyen juonikuvauksen olin lukenut ja tiesin, että pääosassa nähtäisiin Emily Blunt. Tiesin myös, että elokuva perustuu Paula Hawkinsin samannimiseen kirjaan vuodelta 2015. Hyvä, etten tiennyt enempää, sillä monet asiat tulivat yllätyksinä minulle, kuten se mistä elokuvassa on oikeasti kyse. Tämä on jälleen niitä "pitäisi vain käydä katsomassa kaikki, mitä ilmestyy" -elokuvia.

Rachel Watson näkee joka aamu ja ilta pariskunnan, kulkiessaan junalla heidän talonsa ohitse ja kuvittelee, millainen heidän elämänsä on. Eräänä päivänä hän näkee jotain, mikä saa Rachelin suunniltaan.

Emily Blunt vetää pääosassa aivan mielettömän hyvän roolisuorituksen. Blunt esittää Rachelia, eli elokuvan nimen mukaisesti "naista junassa", joka kulkee saman matkan joka päivä edestakaisin ja joka kerta jää katselemaan tiettyä asuntoa ja siinä asuvaa pariskuntaa. Ihan aluksi Rachel Watson vaikuttaa aika tavalliselta, ehkä hieman haaveilevalta persoonalta, mutta kun hän paljastuu alkoholistiksi ja hänen menneisyyttään avataan, tulee hahmosta yhä vain moniulotteisempi. Ja Blunt on todella loistava! Katsoja ymmärtää, miksi Rachel on sellainen kuin on, vaikka välillä kokee, että hän on ihan itse itsensä saanut siihen jamaan. Useasti katsojana kokee myös paljon sääliä hahmoa kohtaan.
     Megan ja Scott Hipwell ovat pariskunta, jota Rachel seurailee junasta. Megan Hipwelliä näyttelee Haley Bennett, joka muistuttaa useaan otteeseen häiritsevänkin paljon Jennifer Lawrencea. Eikä pelkästään nopeasti nähtynä, vaan hän myös tavallaan näytteleekin samalla tyylillä. Voisiko olla, että Lawrence on jonkinlainen idoli Bennettille? Aluksi Megan tuntuu todella ontolta, eikä osaa oikein sanoa, johtuuko se näyttelijästä vai mistä, mutta kun elokuva kulkee eteenpäin, alkaa hänenkin kohdallaan ymmärtää, miksi hän on sellainen kuin on. Scott Hipwellinä nähdään The Hobbit -trilogiasta (2012-2014) tuttu Luke Evans, joka ei ole ihan sellainen kuin aluksi vaikuttaa (mikä tuntuu olevan lähes kaikkien hahmojen juttu tässä). Evansin suoritus on myös hyvä, vaikkei jääkään samalla lailla mieleen kuin Bennettin tai Bluntin.
     Rachelin ex-mies Tom Watson (Justin Theroux) ja tämän uusi vaimo Anna (Rebecca Ferguson) asuvat Hipwellien naapurissa. Nämäkään hahmot eivät ole sitä, miltä aluksi vaikuttavat. Tom tuntuu olevan hyvin rauhallinen mies, joka käy paljon töissä ja Anna on hieman turhautunut kotiäiti. Ferguson ärsyttää alkupuolella paljon, mutta hahmoa alkaa ymmärtää, mitä pidemmälle tarina kulkee ja Fergusonin roolisuoritus tuntuu paranevan kaiken aikaa. Theroux vetää lähes koko elokuvan aika lailla yhdellä ilmeellä, mutta osaa myös yllättää.
     Elokuvassa nähdään myös Allison Janney poliisikomisario Rileyna ja minusta alkoi tuntua, etten ole nähnyt häntä erilaisissa rooleissa kuin juuri tämäntyyppisessä. Edgar Ramìrez esittää terapeutti Abdic Kamalia ja Friends -sarjasta (1994-2004) tuttu Lisa Kudrow nähdään parissa kohtauksessa Tomin pomon vaimona.

Elokuvan alussa Rachelin kertojaääni kertoo hieman itsestään ja siitä, miksi katselee kyseistä pariskuntaa. Esitellään Hipwellin pariskunta, sekä Tom ja Anna. Käy ilmi, että nämä viisi henkilöä tietävät toisensa tavalla tai toisella ja he ovat sotkeneet toistensa elämiä. Kerrotaan, miksi Rachel on ajautunut juomaan niin paljon ja miten hän muuttui niin luhistuneeksi henkisesti. Koska hän on menettänyt oman rakkautensa, hän on päätynyt kuvittelemaan, kuinka täydellistä hänen katselemansa pariskunnan elämä olisi. Eräänä päivänä kulkiessaan junalla Hipwellin talon ohi, hän näkee Meganin suutelemassa toisen miehen kanssa. Tämä järkyttää Rachelin, sillä hän ei voi hyväksyä, että hänen täydelliseksi kuvittelemansa parisuhde olisikin pettämistä ja valhetta. Hieman myöhemmin Megan katoaa, jolloin Rachel päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja auttaa Scottia etsimään tämän, yrittäessään samalla saada omaa elämäänsä takaisin kuntoon.

Minun olisi kai pitänyt arvata elokuvan olevan trilleri, kun näin sen ankean julisteen, mutta jotenkin kuvittelin elokuvan olevan erilainen. The Girl on the Train on myös erittäin ahdistava pätkä. Jo pelkästään Rachelin alkoholismi saa katsojan tuntemaan pahoin, mutta kun siihen lisää muut asiat elokuvassa, kuten piinaavan "murhamysteerin", niin samaan aikaan katsoja haluaisi päästä pois salista, jottei tarvitsisi tuntea sellaista synkkyyttä, mutta samaan aikaan kokee massiivista tarvetta tietää, miten juttu päättyy. Pettäminen on vahva teema elokuvassa, etenkin henkiset arvet siitä, mitä sellainen toiminta aiheuttaa ihmisille. Myös fyysisiä arpia syntyy hahmoille, sillä elokuvassa nähdään väkivaltaa, etenkin perheen sisäistä. Lyönnit tuntuvat pahalta katsomoon saakka. Läpi elokuvan nähdään lyhyitä kohtauksia menneisyydestä, jotka avaavat hahmojen taustoja ja kertovat katsojille, että heidän synkimmilleenkin teoille voi olla edes jokseenkin ymmärrettävät syyt. Se että ovatko syyt hyväksyttäviä, onkin sitten toinen asia. Siitä pidin paljon elokuvassa, että kukaan viidestä isoimmasta hahmosta ei ole "puhdas", vaan kaikilla on jotain pimeää, jota he yrittävät salata. Vaikka Rachel tuntuu välillä olevan epämiellyttävä, niin silti tajuaa, että hän on sellainen, koska muut henkilöt ovat tehneet hänestä sellaisen. Rachel ei ole oikeasti paha ihminen... vai onko sittenkin?

Elokuvan on ohjannut Tate Taylor, joka on ohjannut ennen tätä esimerkiksi The Helpin (2011), joka on mielestäni todella hyvä elokuva. The Girl on the Train on toinen osoitus siitä, että Taylor on selkeästi oikealla alalla. Hän on myös toiminut näyttelijänä, mutta tässä hän ei tee edes cameota. Elokuva on kuvattu suurimmaksi osaksi hyvin, mutta välillä kuva on hieman epätarkka ja välillä heiluvaa käsivarakuvaa on käytetty ihan turhaan. Yllättävää kyllä, suttuiset hidastuskuvat eivät erityisemmin häirinneet minua. Useasti kamera menee erittäin lähelle hahmon kasvoja, jolloin tunteet näkyvät todella selkeästi. Leikkaus on sujuvaa ja ajassa hyppiminen toimii. Musiikin sävellyksestä vastaa Danny Elfman ja musiikki tuokin hyvin piinaavuutta mukaan, jolloin ahdistava tunnelma korostuu upeasti katsojalle. Maskeerauksesta pakko antaa pisteet sille, joka teki Emily Bluntista niin luhistuneen näköisen.

Yhteenveto: The Girl on the Train on yllättävän mainio ja ahdistava pätkä. Herkille en sitä suosittele, sillä itsekin koin oloni useasti todella epämukavaksi sen aikana. Mutta se on siinä mielestäni hienoa. Pidän paljon siitä, ettei suurissa rooleissa olevista hahmoista yksikään ole puhtaasti hyvä, vaan jokaisella on jotain pimeämpää piilossa. Emily Blunt on aivan törkeän hyvä ja toivon, että hänet huomioidaan loppuvuoden ja ensi vuoden alun palkintojen jaoissa. Muut näyttelijät vetävät myös tasokkaat suoritukset. Se on pakko myöntää, että paikoitellen elokuva kulki hieman liian hitaalla temmolla eteenpäin, mutta muuten kokonaisuus toimii. Toivottavasti ohjaaja Tate Taylorilta tulisi lisää tämän tai The Helpin kaltaisia elokuvia. Jos et kestä ahdistavia trillereitä, jotka voivat piinata vielä elokuvan päättymisenkin jälkeen, niin en tätä suosittele, mutta jos uskot, että kestät ja jos pidät tällaisista pätkistä, niin The Girl on the Train voi olla juuri oikea elokuva sinulle.

Kirjoittanut: Joonatan, 3.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Girl on the Train, 2016, Amblin Entertainment, DreamWorks SKG, Marc Platt Productions, Reliance Entertainment, Storyteller Distributor