Arvostelu: Borderlands (2024)

BORDERLANDS

Ohjaus: Eli Roth

Pääosissa: Cate Blanchett, Kevin Hart, Ariana Greenblatt, Jack Black, Florian Munteanu, Jamie Lee Curtis, Edgar Ramírez, Janina Gavankar ja Haley Bennett

Genre: scifi, toiminta, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

Borderlands perustuu samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 2009. Pian ensimmäisen pelin ilmestyttyä tuottaja Avi Arad tapasi Gearbox Software -yhtiön pomon Randy Pitchfordin ja esitteli tälle idean elokuva-adaptaatiosta, mistä Pitchford innostui. Leigh Whannell palkattiin ohjaajaksi ja Aaron Berg ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta. Oren Uziel, Craig Mazin, Juel Taylor ja Tony Rettenmaier työstivät kukin vuorollaan tekstiä uudestaan ja lopullisen käsikirjoituksen rustasi Eli Roth, joista jälkimmäinen korvasi Whannellin ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja kaksi vuotta myöhemmin tyytymätön studio palkkasi Tim Millerin ohjaamaan uudelleenkuvauksia Zak Olkewiczin uusien käsikirjoitussivujen pohjalta. Nyt Borderlands on saapunut elokuvateattereihin, yllättävän vähin äänin, ottaen huomioon, kuinka suosittuja lähdemateriaalina toimivat pelit ovat ja kuinka pinnalla videopeliadaptaatiot tällä hetkellä ovat. Itse olin tiennyt pelisarjasta jo pitkään, mutta vasta viikkoa ennen elokuvan ilmestymistä pelasin Borderlands 2:a (2012), huomattuani sen löytyvän tyttöystäväni pelikirjastosta. Kävin uteliain mielin katsomassa Borderlands-elokuvan sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Palkkionmetsästäjä Lilith matkustaa vihaamalleen lapsuutensa kotiplaneetalle Pandoralle etsimään rikkaan bisnesmiehen tyttären, jonka uskotaan olevan ainoa, joka voi avata Pandoraan piilotetun mysteerisen holvin.

Borderlands sisältää peleistä tuttujen hahmojen ryhmän, jotka päätyvät seikkailulle Pandoralla. Ei siis Avatar-leffoista (2009-) tutulla sinisten avaruusolentojen täyttämällä Pandoralla, vaan Mad Max -leffoista (1979-2024) lainailevalla aavikoituneella ja rämäpäisten rikollisten täyttämällä postapokalyptisellä joutomaaplaneetalla. On Cate Blanchettin näyttelemä Lilith, tiukka ja liipaisinherkkä palkkionmetsästäjä, Kevin Hartin näyttelemä Roland, päämääräinen soturi, jolla on sydän paikallaan, Jamie Lee Curtisin esittämä Patricia Tannis, tekniikkavelho, Florian Munteanun esittämä Krieg, vähäsanainen ja -älyinen hullu lihaskimppu, Jack Blackin ääninäyttelemä robotti CL4P-TP, eli tuttavallisesti Claptrap, sekä Ariana Greenblattin näyttelemä Tiny Tina, nuori ja rasavilli räjähdeintoilija sekä rikkaan Atlasin (Edgar Ramírez) tytär, jonka uskotaan olevan ainoa, joka voi avata Pandoran mahtavia voimia sisällään pitävän holvin. Näyttelijäkaarti sai monet nostelemaan kulmiaan heti, kun heidän mukanaolonsa ilmoitettiin. Blanchett ja Curtis ajavat mukiinmenevästi asiansa ja Blackin ääni istuu hyvin ärsyttävälle robotille. Komediallisista ja kovaäänisistä rooleista tuttu Hart tuntuu kuitenkin hassulta valinnalta tarkan ja päättäväisen sotilaan osaan, Greenblattin irrottelu on enemmän vaivaannuttavaa kuin hupaisaa, eikä Ramírez pahemmin vakuuta tylsässä antagonistiroolissa.

En tiedä, johtuiko se siitä, että odotukseni Borderlands-elokuvaa kohtaan olivat todella alhaiset jo pelkän markkinoinnin (ja sen vähyyden) takia, vai siitä, etten ollut paria kertaa enempää pelannut lähdemateriaalina toimivia pelejä, vai siitä, että olin juuri edellisiltana saanut loppuun myötähäpeällisen surkean videopeliadaptaatio Knuckles-televisiosarjan (2024), mutta minun täytyy tunnustaa, että osittain jopa viihdyin Borderlands-leffan parissa ihan menevästi. Kyseessä ei ole järin hyvä elokuva ja näkemänsä unohtaa luultavasti pian leffan päättymisen jälkeen, mutta silti näkemäni oli kaikessa keskinkertaisuudessaan tarpeeksi passelia hömppää.

Elokuva käyttää heti alussa vajaan minuutin kertoakseen taustaa tälle intergalaktiselle maailmalle ja mistä Pandorassa ja sen holvissa on oikein kyse, ennen kuin se pistää haisemaan, eikä jarrua juuri painella koko loppuleffan ajan. Tekijöillä on sentään ollut älliä pitää elokuva vain hieman päälle puolentoista tunnin mitassa, jolloin turbovauhdilla eteenpäin kiitävän toimintaseikkailun kanssa ei juuri aika käy pitkäksi. Ruutuun pusketaan koko ajan menoa ja meininkiä, ja hahmoja heitellään vaaratilanteesta toiseen. Jännitettä ei juuri ole ja tarinan etenemisen on helppoa arvata ennalta, jopa juonenkäänteisiin asti, mutta homma toimii tarpeeksi kivasti. Oikeastaan vasta turhan hölmöksi ja överiksi ampuvassa lopputaistelussa aloin kokea ähkyä, mutta muuten sekopäisyys tyydytti. Pelisarjan vannoutuneimmille faneille Borderlands voi kuitenkin olla iso pettymys, jo sen takia, että toisin kuin räävitöntä kielenkäyttöä ja veristä toimintaa sisältävät pelit, elokuvasovitus on siistitty lapsiystävällisemmäksi.

Elokuvan ohjauksesta vastasivat lopulta Eli Roth ja tuottaja Tim Miller, jälkimmäisen hoidettua viimevuotiset lisäkuvaukset, Rothin oltua kiireinen Thanksgiving-kauhuelokuvan (2023) parissa. Kumpikaan ei saa sekoboltsista konseptista niin paljoa irti kuin voisi toivoa. Usean käsikirjoittajan läpi käynyt teksti on aika lattea, mutta sentään meno on leikattu niin napakaksi, että hahmoja pusketaan yhä vain uusiin tilanteisiin. Jos jotain täytyy kehua, niin sitä, kuinka tämä pelien hullunkurinen maailma on tuotu valkokankaille lavastuksen, puvustuksen ja tietokonetehosteiden avulla. Kaikki efektit eivät todellakaan näytä hyviltä ja esimerkiksi selvät digi-ihmiset ja Pandoran olennot näyttävät viimeistelemättömiltä, mutta digitaalisesti toteutetut maisemat näyttävät mainioilta. Leffa on myös kivan värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat ihan menevästi taustalla. Mieltäni toki lämmitti, että mukaan oli ujutettu suosikkiyhtyeeni Musen Supermassive Black Hole -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Borderlands, 2024, Lionsgate Films, Media Capital Technologies, Arad Productions, Picturestart, Gearbox Studios, 2K Games

Arvostelu: Gold (2016)

GOLD (2016)

Ohjaus: Stephen Gaghan
Pääosissa: Matthew McConaughey, Edgar Ramírez, Bryce Dallas Howard, Corey Stoll, Joshua Harto, Toby Kebbell ja Bruce Greenwood
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

En tiedä miksi, mutta kun kuulin Goldista, luulin kyseessä olevan elokuva jostain tähtilaulajasta. Turha tosiaan kysyä syytä, sillä sellaista en osaa sanoa. Kun kuulin, mistä leffa oikeasti kertoo, niin pysyin kyllä kiinnostuneena, sillä kullanetsintätarinan lisäksi sitä tähdittäisi Matthew McConaughey. Ajattelin, että kyseessä voisi olla viihdyttävä pätkä, mutta tunnelmaani latisti se, ettei elokuva saanut kovin hyviä arvioita. Kävin kuitenkin katsomassa Goldin, enkä ymmärrä, miksi sitä on haukuttu, sillä kyseessä on hyvä elokuva.

1980-luvulla innokas Kenny Wells lähtee yhdessä Michael Acostan kanssa Indonesiaan etsimään kultaa. Kaksikko tekee massiivisen löydön ja heistä tulee tolkuttoman rikkaita. Tämä ei kuitenkaan tapahdu ilman monia ongelmia...

Kenny Wellsina nähdään tosiaan Matthew McConaughey, jonka suorituksessa näkyy tuttuja McConaughey-merkkejä. McConaughey on mielestäni hyvä näyttelijä ja suoriutuu tästäkin roolista mainiosti. Hahmo tuntuu aluksi olevan täynnä itseään, mutta vähitellen käy selväksi, että hän on vain niin innoissaan asioista, että muut ihmiset tuntuvat menettävän arvoaan Kennyn silmissä. Kenny ei kuitenkaan ole paha henkilö, lähinnä vain liian rakastunut kultaan. Vaikka elokuva on tehty tositapahtumien pohjalta, Kenny Wells ei ole oikea henkilö, vaan muunnelma eräästä ihmisestä.
     Edgar Ramírezin näyttelemällä Michael Acostalla on maine suuren kupariesiintymän löytämisestä, jonka takia Kenny kääntyykin hänen puoleensa. Michaelilla on enemmän jalat maassa kuin Kennylla, joka pitää ryyppäämisestä ja juhlimisesta. Ramírez on hyvä roolissaan ja Michael on mielenkiintoinen hahmo.
     Bryce Dallas Howard esittää Kennyn tyttöystävää Kayta. Aluksi Kay on innoissaan miehensä kaivostoiminnasta ja kun rahaa virtaa, niin tietenkin hymy leviää hänenkin huulilleen. Kuitenkin kun Kennyn kiinnostus kultaa kohtaan tuntuu olevan paljon voimakkaampi kuin Kayta kohtaan, alkaa suhteeseen tulla säröjä. Valitettavasti Kayn rooli on todella pieni, jolloin hänestä on vaikea erityisemmin pitää, vaikka häntä esittääkin Dallas Howard.
     Corey Stoll näyttelee Brian Woolfia, joka esittää olevansa hyvä yhteistyökumppani Kennylle, mutta onkin vain rahan perässä. Brianin lisäksi monet muut haluavat hyötyä Kennyn kullasta, kuten Bruce Greenwoodin näyttelemä iso kiho Mark Hancock. Elokuvassa nähdään myös Fantastic Fourista (2015) tuttu Toby "Dr. Doom" Kebbell FBI-agentti Jenningsina.

Gold tosiaan pohjautuu tositapahtumiin, mutta hahmoja ja tapahtumia on muuteltu leffaa varten. Elokuvan alussa Kennylla menee vielä hyvin, mutta seitsemän vuotta myöhemmin, kun hänen isänsä on kuollut, rahat alkavat olla vähissä ja Kennyn täytyy miettiä, mitä tekisi. Hän päättää pistää kaikkensa likoon ja lähtee Acostan kanssa Indonesiaan. Siellä vastaan tulee paljon ongelmia - esimerkiksi Kenny sairastaa malariaa - mutta lopulta Acosta ilmoittaa, että kultaa tulee. Hieman tylsän alun jälkeen Indonesia-osuus on mainio, mutta kun kultaa alkaa tulla jo ennen elokuvan puolta väliä ja nousu alkaa, katsojana tietää varmasti, että loppuleffan aikana tulee tapahtumaan jotain pahaa.

Ja niin käykin. Loppuelokuva on lähinnä sitä, että Kenny yrittää pitää kultakaivoksen itsellään ja vältellä rahanahneita ihmisiä. Paikoitellen elokuva tuntuu hieman liian pitkältä, mutta se ei koskaan ole huono. Mielestäni onkin todella outoa, ettei Gold ole saanut hyviä arvioita, sillä siinä on hyvä tunnelma ja hyviä näyttelijöitä. Etenkin kun kultaa löytyy ja juhliminen alkaa, niin hyvä fiilis leviää katsomoonkin asti. Hymy leviää kasvoille, kun Kenny ja Michael huutavat onnellisina kovaan ääneen, että he löysivät kultaa. Vaikka Kenny onkin hieman erikoinen tapaus, hänestä alkaa pitämään elokuvan aikana ja haluaisi nähdä, että hän pääsisi elämään suureellista elämää. Loppupuoli tuntuu olevan arvattava, mutta Goldista löytyy erinomainen yllätyskin. Heikoin asia elokuvassa on, että se tuntuu hieman siltä, ettei sitä luultavasti muista enää muutaman kuukauden päästä. Vaikka Gold on hyvä, en koe, että minun tarvitsisi välttämättä koskaan katsoa sitä uudelleen.

Elokuvan on ohjannut Stephen Gaghan, joka on ohjannut muutaman tuntemattomamman teoksen ennen Goldia. Tässä hän näyttää osaavansa ja toivottavasti Gaghan tekee lisää leffoja tämän jälkeen. Kuvaus on paikoitellen liian heiluvaa ja jotkut tasaisiksi tarkoitetut kuvat sisältävät liikaa liikettä. Lähikuvissa kuva on myös hieman epätarkka. Leikkaus on sujuvaa, etenkin toisella puoliskolla FBI:n tullessa mukaan tarinaan. Valitettavasti Daniel Pembertonin säveltämä musiikki ei pääse esille, mutta onneksi mukana on tunnettuja kipaleita säestämässä tarinaa.

Yhteenveto: Gold on mainio elokuva, jonka ongelmana on tosin se, että se luultavasti vaipuu unholaan jo muutaman kuukauden jälkeen. Matthew McConaughey on tuttuun tyyliinsä hyvä pääroolissa ja muutkin näyttelijät ovat ihan tasokkaita. Tunnelma on pääasiassa toimiva, mutta hieman pitkäveteisiä hetkiä on myös mukana. Vaikka helposti arvaa, ettei Kennylla mene täysillä loppuun asti, niin mukana on myös todella hyvä yllätys. Kuvaus ei ole parhaasta päästä, eivätkä sävellykset jää mieleen. Jos Beauty and the Beast (2017) ei ensi viikonloppuna kiinnosta, niin tässä on hyvä vaihtoehto sen tilalle.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Gold, 2016, Black Bear Pictures, Hwy61, Living Films

Arvostelu: The Girl on the Train / Nainen junassa (2016)

THE GIRL ON THE TRAIN (2016)

NAINEN JUNASSA

Ohjaus: Tate Taylor
Pääosissa: Emily Blunt, Haley Bennett, Rebecca Ferguson, Justin Theroux, Luke Evans, Allison Janney ja Edgar Ramírez
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

En tiennyt The Girl on the Trainista paljoa, kun menin katsomaan sen. Lyhyen juonikuvauksen olin lukenut ja tiesin, että pääosassa nähtäisiin Emily Blunt. Tiesin myös, että elokuva perustuu Paula Hawkinsin samannimiseen kirjaan vuodelta 2015. Hyvä, etten tiennyt enempää, sillä monet asiat tulivat yllätyksinä minulle, kuten se mistä elokuvassa on oikeasti kyse. Tämä on jälleen niitä "pitäisi vain käydä katsomassa kaikki, mitä ilmestyy" -elokuvia.

Rachel Watson näkee joka aamu ja ilta pariskunnan, kulkiessaan junalla heidän talonsa ohitse ja kuvittelee, millainen heidän elämänsä on. Eräänä päivänä hän näkee jotain, mikä saa Rachelin suunniltaan.

Emily Blunt vetää pääosassa aivan mielettömän hyvän roolisuorituksen. Blunt esittää Rachelia, eli elokuvan nimen mukaisesti "naista junassa", joka kulkee saman matkan joka päivä edestakaisin ja joka kerta jää katselemaan tiettyä asuntoa ja siinä asuvaa pariskuntaa. Ihan aluksi Rachel Watson vaikuttaa aika tavalliselta, ehkä hieman haaveilevalta persoonalta, mutta kun hän paljastuu alkoholistiksi ja hänen menneisyyttään avataan, tulee hahmosta yhä vain moniulotteisempi. Ja Blunt on todella loistava! Katsoja ymmärtää, miksi Rachel on sellainen kuin on, vaikka välillä kokee, että hän on ihan itse itsensä saanut siihen jamaan. Useasti katsojana kokee myös paljon sääliä hahmoa kohtaan.
     Megan ja Scott Hipwell ovat pariskunta, jota Rachel seurailee junasta. Megan Hipwelliä näyttelee Haley Bennett, joka muistuttaa useaan otteeseen häiritsevänkin paljon Jennifer Lawrencea. Eikä pelkästään nopeasti nähtynä, vaan hän myös tavallaan näytteleekin samalla tyylillä. Voisiko olla, että Lawrence on jonkinlainen idoli Bennettille? Aluksi Megan tuntuu todella ontolta, eikä osaa oikein sanoa, johtuuko se näyttelijästä vai mistä, mutta kun elokuva kulkee eteenpäin, alkaa hänenkin kohdallaan ymmärtää, miksi hän on sellainen kuin on. Scott Hipwellinä nähdään The Hobbit -trilogiasta (2012-2014) tuttu Luke Evans, joka ei ole ihan sellainen kuin aluksi vaikuttaa (mikä tuntuu olevan lähes kaikkien hahmojen juttu tässä). Evansin suoritus on myös hyvä, vaikkei jääkään samalla lailla mieleen kuin Bennettin tai Bluntin.
     Rachelin ex-mies Tom Watson (Justin Theroux) ja tämän uusi vaimo Anna (Rebecca Ferguson) asuvat Hipwellien naapurissa. Nämäkään hahmot eivät ole sitä, miltä aluksi vaikuttavat. Tom tuntuu olevan hyvin rauhallinen mies, joka käy paljon töissä ja Anna on hieman turhautunut kotiäiti. Ferguson ärsyttää alkupuolella paljon, mutta hahmoa alkaa ymmärtää, mitä pidemmälle tarina kulkee ja Fergusonin roolisuoritus tuntuu paranevan kaiken aikaa. Theroux vetää lähes koko elokuvan aika lailla yhdellä ilmeellä, mutta osaa myös yllättää.
     Elokuvassa nähdään myös Allison Janney poliisikomisario Rileyna ja minusta alkoi tuntua, etten ole nähnyt häntä erilaisissa rooleissa kuin juuri tämäntyyppisessä. Edgar Ramìrez esittää terapeutti Abdic Kamalia ja Friends -sarjasta (1994-2004) tuttu Lisa Kudrow nähdään parissa kohtauksessa Tomin pomon vaimona.

Elokuvan alussa Rachelin kertojaääni kertoo hieman itsestään ja siitä, miksi katselee kyseistä pariskuntaa. Esitellään Hipwellin pariskunta, sekä Tom ja Anna. Käy ilmi, että nämä viisi henkilöä tietävät toisensa tavalla tai toisella ja he ovat sotkeneet toistensa elämiä. Kerrotaan, miksi Rachel on ajautunut juomaan niin paljon ja miten hän muuttui niin luhistuneeksi henkisesti. Koska hän on menettänyt oman rakkautensa, hän on päätynyt kuvittelemaan, kuinka täydellistä hänen katselemansa pariskunnan elämä olisi. Eräänä päivänä kulkiessaan junalla Hipwellin talon ohi, hän näkee Meganin suutelemassa toisen miehen kanssa. Tämä järkyttää Rachelin, sillä hän ei voi hyväksyä, että hänen täydelliseksi kuvittelemansa parisuhde olisikin pettämistä ja valhetta. Hieman myöhemmin Megan katoaa, jolloin Rachel päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja auttaa Scottia etsimään tämän, yrittäessään samalla saada omaa elämäänsä takaisin kuntoon.

Minun olisi kai pitänyt arvata elokuvan olevan trilleri, kun näin sen ankean julisteen, mutta jotenkin kuvittelin elokuvan olevan erilainen. The Girl on the Train on myös erittäin ahdistava pätkä. Jo pelkästään Rachelin alkoholismi saa katsojan tuntemaan pahoin, mutta kun siihen lisää muut asiat elokuvassa, kuten piinaavan "murhamysteerin", niin samaan aikaan katsoja haluaisi päästä pois salista, jottei tarvitsisi tuntea sellaista synkkyyttä, mutta samaan aikaan kokee massiivista tarvetta tietää, miten juttu päättyy. Pettäminen on vahva teema elokuvassa, etenkin henkiset arvet siitä, mitä sellainen toiminta aiheuttaa ihmisille. Myös fyysisiä arpia syntyy hahmoille, sillä elokuvassa nähdään väkivaltaa, etenkin perheen sisäistä. Lyönnit tuntuvat pahalta katsomoon saakka. Läpi elokuvan nähdään lyhyitä kohtauksia menneisyydestä, jotka avaavat hahmojen taustoja ja kertovat katsojille, että heidän synkimmilleenkin teoille voi olla edes jokseenkin ymmärrettävät syyt. Se että ovatko syyt hyväksyttäviä, onkin sitten toinen asia. Siitä pidin paljon elokuvassa, että kukaan viidestä isoimmasta hahmosta ei ole "puhdas", vaan kaikilla on jotain pimeää, jota he yrittävät salata. Vaikka Rachel tuntuu välillä olevan epämiellyttävä, niin silti tajuaa, että hän on sellainen, koska muut henkilöt ovat tehneet hänestä sellaisen. Rachel ei ole oikeasti paha ihminen... vai onko sittenkin?

Elokuvan on ohjannut Tate Taylor, joka on ohjannut ennen tätä esimerkiksi The Helpin (2011), joka on mielestäni todella hyvä elokuva. The Girl on the Train on toinen osoitus siitä, että Taylor on selkeästi oikealla alalla. Hän on myös toiminut näyttelijänä, mutta tässä hän ei tee edes cameota. Elokuva on kuvattu suurimmaksi osaksi hyvin, mutta välillä kuva on hieman epätarkka ja välillä heiluvaa käsivarakuvaa on käytetty ihan turhaan. Yllättävää kyllä, suttuiset hidastuskuvat eivät erityisemmin häirinneet minua. Useasti kamera menee erittäin lähelle hahmon kasvoja, jolloin tunteet näkyvät todella selkeästi. Leikkaus on sujuvaa ja ajassa hyppiminen toimii. Musiikin sävellyksestä vastaa Danny Elfman ja musiikki tuokin hyvin piinaavuutta mukaan, jolloin ahdistava tunnelma korostuu upeasti katsojalle. Maskeerauksesta pakko antaa pisteet sille, joka teki Emily Bluntista niin luhistuneen näköisen.

Yhteenveto: The Girl on the Train on yllättävän mainio ja ahdistava pätkä. Herkille en sitä suosittele, sillä itsekin koin oloni useasti todella epämukavaksi sen aikana. Mutta se on siinä mielestäni hienoa. Pidän paljon siitä, ettei suurissa rooleissa olevista hahmoista yksikään ole puhtaasti hyvä, vaan jokaisella on jotain pimeämpää piilossa. Emily Blunt on aivan törkeän hyvä ja toivon, että hänet huomioidaan loppuvuoden ja ensi vuoden alun palkintojen jaoissa. Muut näyttelijät vetävät myös tasokkaat suoritukset. Se on pakko myöntää, että paikoitellen elokuva kulki hieman liian hitaalla temmolla eteenpäin, mutta muuten kokonaisuus toimii. Toivottavasti ohjaaja Tate Taylorilta tulisi lisää tämän tai The Helpin kaltaisia elokuvia. Jos et kestä ahdistavia trillereitä, jotka voivat piinata vielä elokuvan päättymisenkin jälkeen, niin en tätä suosittele, mutta jos uskot, että kestät ja jos pidät tällaisista pätkistä, niin The Girl on the Train voi olla juuri oikea elokuva sinulle.

Kirjoittanut: Joonatan, 3.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Girl on the Train, 2016, Amblin Entertainment, DreamWorks SKG, Marc Platt Productions, Reliance Entertainment, Storyteller Distributor