Arvostelu: Borderlands (2024)

BORDERLANDS

Ohjaus: Eli Roth

Pääosissa: Cate Blanchett, Kevin Hart, Ariana Greenblatt, Jack Black, Florian Munteanu, Jamie Lee Curtis, Edgar Ramírez, Janina Gavankar ja Haley Bennett

Genre: scifi, toiminta, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

Borderlands perustuu samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 2009. Pian ensimmäisen pelin ilmestyttyä tuottaja Avi Arad tapasi Gearbox Software -yhtiön pomon Randy Pitchfordin ja esitteli tälle idean elokuva-adaptaatiosta, mistä Pitchford innostui. Leigh Whannell palkattiin ohjaajaksi ja Aaron Berg ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta. Oren Uziel, Craig Mazin, Juel Taylor ja Tony Rettenmaier työstivät kukin vuorollaan tekstiä uudestaan ja lopullisen käsikirjoituksen rustasi Eli Roth, joista jälkimmäinen korvasi Whannellin ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja kaksi vuotta myöhemmin tyytymätön studio palkkasi Tim Millerin ohjaamaan uudelleenkuvauksia Zak Olkewiczin uusien käsikirjoitussivujen pohjalta. Nyt Borderlands on saapunut elokuvateattereihin, yllättävän vähin äänin, ottaen huomioon, kuinka suosittuja lähdemateriaalina toimivat pelit ovat ja kuinka pinnalla videopeliadaptaatiot tällä hetkellä ovat. Itse olin tiennyt pelisarjasta jo pitkään, mutta vasta viikkoa ennen elokuvan ilmestymistä pelasin Borderlands 2:a (2012), huomattuani sen löytyvän tyttöystäväni pelikirjastosta. Kävin uteliain mielin katsomassa Borderlands-elokuvan sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Palkkionmetsästäjä Lilith matkustaa vihaamalleen lapsuutensa kotiplaneetalle Pandoralle etsimään rikkaan bisnesmiehen tyttären, jonka uskotaan olevan ainoa, joka voi avata Pandoraan piilotetun mysteerisen holvin.

Borderlands sisältää peleistä tuttujen hahmojen ryhmän, jotka päätyvät seikkailulle Pandoralla. Ei siis Avatar-leffoista (2009-) tutulla sinisten avaruusolentojen täyttämällä Pandoralla, vaan Mad Max -leffoista (1979-2024) lainailevalla aavikoituneella ja rämäpäisten rikollisten täyttämällä postapokalyptisellä joutomaaplaneetalla. On Cate Blanchettin näyttelemä Lilith, tiukka ja liipaisinherkkä palkkionmetsästäjä, Kevin Hartin näyttelemä Roland, päämääräinen soturi, jolla on sydän paikallaan, Jamie Lee Curtisin esittämä Patricia Tannis, tekniikkavelho, Florian Munteanun esittämä Krieg, vähäsanainen ja -älyinen hullu lihaskimppu, Jack Blackin ääninäyttelemä robotti CL4P-TP, eli tuttavallisesti Claptrap, sekä Ariana Greenblattin näyttelemä Tiny Tina, nuori ja rasavilli räjähdeintoilija sekä rikkaan Atlasin (Edgar Ramírez) tytär, jonka uskotaan olevan ainoa, joka voi avata Pandoran mahtavia voimia sisällään pitävän holvin. Näyttelijäkaarti sai monet nostelemaan kulmiaan heti, kun heidän mukanaolonsa ilmoitettiin. Blanchett ja Curtis ajavat mukiinmenevästi asiansa ja Blackin ääni istuu hyvin ärsyttävälle robotille. Komediallisista ja kovaäänisistä rooleista tuttu Hart tuntuu kuitenkin hassulta valinnalta tarkan ja päättäväisen sotilaan osaan, Greenblattin irrottelu on enemmän vaivaannuttavaa kuin hupaisaa, eikä Ramírez pahemmin vakuuta tylsässä antagonistiroolissa.

En tiedä, johtuiko se siitä, että odotukseni Borderlands-elokuvaa kohtaan olivat todella alhaiset jo pelkän markkinoinnin (ja sen vähyyden) takia, vai siitä, etten ollut paria kertaa enempää pelannut lähdemateriaalina toimivia pelejä, vai siitä, että olin juuri edellisiltana saanut loppuun myötähäpeällisen surkean videopeliadaptaatio Knuckles-televisiosarjan (2024), mutta minun täytyy tunnustaa, että osittain jopa viihdyin Borderlands-leffan parissa ihan menevästi. Kyseessä ei ole järin hyvä elokuva ja näkemänsä unohtaa luultavasti pian leffan päättymisen jälkeen, mutta silti näkemäni oli kaikessa keskinkertaisuudessaan tarpeeksi passelia hömppää.

Elokuva käyttää heti alussa vajaan minuutin kertoakseen taustaa tälle intergalaktiselle maailmalle ja mistä Pandorassa ja sen holvissa on oikein kyse, ennen kuin se pistää haisemaan, eikä jarrua juuri painella koko loppuleffan ajan. Tekijöillä on sentään ollut älliä pitää elokuva vain hieman päälle puolentoista tunnin mitassa, jolloin turbovauhdilla eteenpäin kiitävän toimintaseikkailun kanssa ei juuri aika käy pitkäksi. Ruutuun pusketaan koko ajan menoa ja meininkiä, ja hahmoja heitellään vaaratilanteesta toiseen. Jännitettä ei juuri ole ja tarinan etenemisen on helppoa arvata ennalta, jopa juonenkäänteisiin asti, mutta homma toimii tarpeeksi kivasti. Oikeastaan vasta turhan hölmöksi ja överiksi ampuvassa lopputaistelussa aloin kokea ähkyä, mutta muuten sekopäisyys tyydytti. Pelisarjan vannoutuneimmille faneille Borderlands voi kuitenkin olla iso pettymys, jo sen takia, että toisin kuin räävitöntä kielenkäyttöä ja veristä toimintaa sisältävät pelit, elokuvasovitus on siistitty lapsiystävällisemmäksi.

Elokuvan ohjauksesta vastasivat lopulta Eli Roth ja tuottaja Tim Miller, jälkimmäisen hoidettua viimevuotiset lisäkuvaukset, Rothin oltua kiireinen Thanksgiving-kauhuelokuvan (2023) parissa. Kumpikaan ei saa sekoboltsista konseptista niin paljoa irti kuin voisi toivoa. Usean käsikirjoittajan läpi käynyt teksti on aika lattea, mutta sentään meno on leikattu niin napakaksi, että hahmoja pusketaan yhä vain uusiin tilanteisiin. Jos jotain täytyy kehua, niin sitä, kuinka tämä pelien hullunkurinen maailma on tuotu valkokankaille lavastuksen, puvustuksen ja tietokonetehosteiden avulla. Kaikki efektit eivät todellakaan näytä hyviltä ja esimerkiksi selvät digi-ihmiset ja Pandoran olennot näyttävät viimeistelemättömiltä, mutta digitaalisesti toteutetut maisemat näyttävät mainioilta. Leffa on myös kivan värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat ihan menevästi taustalla. Mieltäni toki lämmitti, että mukaan oli ujutettu suosikkiyhtyeeni Musen Supermassive Black Hole -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Borderlands, 2024, Lionsgate Films, Media Capital Technologies, Arad Productions, Picturestart, Gearbox Studios, 2K Games

Arvostelu: Barbie (2023)

BARBIE

Ohjaus: Greta Gerwig

Pääosissa: Margot Robbie, Ryan Gosling, America Ferrera, Ariana Greenblatt, Simu Liu, Michael Cera, Kate McKinnon, Issa Rae, Alexandra Shipp, Hari Nef, Emma Mackey, Dua Lipa, Kingsley Ben-Adir, Ncuti Gatwa, Scott Evans, Will Ferrell, Connor Swindells, Rhea Perlman, John Cena ja Helen Mirren

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 7

Barbie perustuu Mattel-yhtiön Barbie-nukkeleluun, jonka Ruth Handler loi vuonna 1959. Vuonna 2009 Mattel teki diilin Universal-studion kanssa elokuvasovituksesta, mutta projekti ei edennyt ja Mattel vei oikeudet Sonylle vuonna 2014. Amy Schumer valittiin päärooliin ja leffaa käsikirjoitettiin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes Schumer lopulta poistui projektista ja Anne Hathawayta yritettiin kalastella rooliin. Syksyllä 2018 Sony menetti Barbien elokuvaoikeudet ja Warner Bros. nappasi ne itselleen. Margot Robbie palkattiin pääosaan ja Greta Gerwig valittiin ohjaajaksi. Gerwig ja Noah Baumbach saivat studiolta vapaat kädet käsikirjoituksen kanssa ja koronaviruspandemian takia tapahtuneiden viivästysten jälkeen kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein maaliskuussa 2022. Nyt Barbie saa ensi-iltansa ja itselleni kyseessä on yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. En ole koskaan omistanut Barbie- tai Ken-nukkea, enkä ole koskaan pahemmin leikkinyt sellaisilla. Kun leffasta ilmoitettiin, olin aluksi epäileväinen, mutta 2001: Avaruusseikkailua (2001: A Space Odyssey - 1968) täysin yllättäen parodioinut traileri voitti minut puolelleen ja olen innolla odottanut leffan näkemistä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Barbien sen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Barbie elää unelmaelämäänsä Barbiemaailmassa muiden Barbien ja Kenien kanssa, kunnes eräänä päivänä mikään ei suju ja ajatukset kuolemasta täyttävät hänen mielensä. Outo-Barbie ohjeistaa, että Barbien täytyy matkata todelliseen maailmaan ja etsiä se tyttö, joka leikkii hänellä, saadakseen elämänsä kuntoon.

Margot Robbie näyttelee Barbieta - sitä alkuperäistä, stereotyyppistä versiota nukesta. Elokuvassa nähdään myös muita Barbieita, joita esittävät muun muassa Kate McKinnon, Issa Rae, Emma Mackey, Alexandra Shipp, Hari Nef ja Dua Lipa. Robbie on rooliin täydellinen. Sen lisäksi, että hän näyttää ulkoisesti osaltaan, hän myös heittäytyy riemukkaasti hahmonsa vietäväksi. Aluksi huoletonta, iloista ja kaiken kaikkiaan ihanaa elämää viettävä Barbie alkaa yllättäen saamaan synkkiä ajatuksia, mitkä ajavat tämän erityiselle matkalle, jonka aikana Robbie pääsee tosissaan loistamaan. Hän ei kohtele produktiota kuin jotain yhdentekevää höttöä, vaan antaa kaikkensa ja pistää aitoja tunteita peliin.

     Ja mitä olisikaan Barbie ilman Keniä? Kenejä esittävät muun muassa Simu Liu, Kingsley Ben-Adir, Scott Evans, Ncuti Gatwa ja John Cena, mutta kaikista merkittävimpänä Keninä nähdään Ryan Gosling. Robbie on erinomainen osassaan, mutta Gosling varastaa show'n kaiken aikaa. Hän heittäytyy niin valloittavan mainiosti rooliinsa aika pöljänä miehenä, joka yrittää kaikkensa saadakseen Barbien huomion. Kun Barbie lähtee matkalleen, Ken hyppää tietty menoon mukaan ja myös Gosling vakuuttaa yhä enemmän, mitä enemmän matka vaikuttaa hahmoon. Robbien ja Goslingin kemiat kohtaavat täydellisesti ja paria on suuri ilo seurata.

     Elokuvassa nähdään myös Will Ferrell Barbie-lelut luoneen Mattel-yhtiön toimitusjohtajana, America Ferrera yhtiöllä työskentelevänä Gloriana ja Ariana Greenblatt tämän tyttärenä Sashana. Ai niin ja Michael Cera Allanina. Hän on vain Allan. Myös sivuosanäyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan, kaikkien ollessa niin riemastuttavasti Barbie-maailman pyörteissä.

Yhdeksän vuotta sitten ensi-iltansa sai Lego Elokuva (The Lego Movie - 2014). Aluksi turhamaiseksi tuotesijoittelurainaksi tuomittu filmi yllätti kaikki nerokkaalla käsikirjoituksellaan, valloittavalla energiallaan, syvällisillä teemoillaan, itsetietoisella huumorillaan ja päähän jumittamaan jääneellä laulullaan. Nyt Barbie toistaa Lego Elokuvan ihmeen - menemällä jopa niin pitkälle, että roolittaa Will Ferrellin hieman samanhenkiseen rooliin todellisessa maailmassa. Väärissä käsissä Barbiesta olisi takuulla tullut hävytön mainosvideo, jonka ainoa pointti olisi myydä kyseisiä nukkeja. Lady Birdin (2017) ja Pikku naisia (Little Women - 2019) ohjanneen Greta Gerwigin kädet ovat kuitenkin juuri ne oikeat ja yhdessä Marriage Storyn (2019) tehneen Noah Baumbachin kanssa hän on kynäillyt älykkään, itseironisen ja kaikin tavoin ilahduttavan elokuvan.

Tässä kohtaa on varmaan hyvä sanoa, että Barbie ei todellakaan ole lastenelokuva. Ikäraja on kyllä K7, eikä leffassa ole sinänsä mitään haitallista perheen pienemmille, mutta elokuvan kohdeyleisö ovat selvästi nostalgiannälkäiset aikuiset, jotka leikkivät Barbieilla lapsena. Heti kättelyssä elokuva huvittaa Barbien maailmalla, joka toimii lasten leikkien säännöillä. Barbiet eivät kävele portaita alas, vaan yksinkertaisesti laskeutuvat katolta maahan. Hiusharjat ovat hieman ylisuuria, suihkusta ei tule oikeasti vettä, mukissa ei oikeasti ole juotavaa ja kun Barbiet ottavat kenkänsä pois, he kävelevät yhä kuin heillä olisi korot jaloissaan. Kun elokuva on tarpeeksi hupsutellut, se osoittaa todelliset kyntensä. Alkaa pohdinta, mitä edes on "Barbieus"? Ovatko Barbiet tärkeä osoitus tytöille, että heistä voi tulla isoina mitä vain prinsessoista lääkäreihin, presidenteistä astronautteihin ja asianajajista ydinfyysikoihin, vai ovatko Barbiet sittenkin haitallinen esikuva, joka lietsoo ulkonäköpaineita ja viestii kapitalismin perään, houkutellen tytöt rahankuluttamisen ja tavaran hankkimisen maailmaan?

Barbie on älykäs ja piikittelevä satiiri yhteiskunnastamme, naisten ja miesten asemista ja mitä naisilta ja miehiltä odotetaan. Se on myös ihanan itseironinen elokuva, joka pohtii Barbie-nuken paikkaa maailmassa, eikä pelkää kritisoida leluja myyvää ja leffankin tuotantotiiminä toimivaa Mattel-yritystä. On mahtavaa nähdä, että yritys on suostunut siihen, että heitä ei todellakaan esitetä mairittelevassa valossa. Se tulee esille heti, kun näytetään yrityksen merkittävimpien henkilöiden kokous ja kaikki ovat vähemmän yllättäen miehiä, jotka ovat mukamas naisten voimaannuttamisen asialla. Kenin kautta taas näytetään keskisormea patriarkaatille, sekä nauretaan sosiaalisen median kautta nousseelle alfamies-trendille, jossa esimerkiksi Andrew Taten kaltaisten misogyynien kautta nuoret miehet saavat haitallisia mielikuvia naisten hallitsemisesta. Elokuva uskaltaa myös näpäyttää äärifeministejä. Pääasiassa kannanotot ovat nokkelia, mutta leffasta löytyy myös pari kohtausta, jotka jakavat varmasti yleisön voimakkaasti kahtia. Toiset nyökyttelevät päätään ja taputtavat, kun taas toiset pitävät kohtausta kiusallisena saarnauksena.

Ei elokuva kuitenkaan mitään pelkkää poliittista kannanottoa ole, vaan se on aivan mielettömän viihdyttävä ja hauska tapaus, jonka nostattama hymy pysyy huulilla vielä kauan leffan näkemisen jälkeen. Se on todella kekseliäs Barbie-kliseidensä kanssa ja sen moniulotteinen, mutta silti vekkuli tarina vie täysin mukanaan. Parin tunnin kesto hujahtaa vauhdilla ja sen aikana pääsee nauramaan makeasti kerta toisensa perään. Enpä edes muista, milloin minulla olisi ollut niin hauskaa leffan parissa, että nauran oikein vedet silmissä monta kertaa. Silmät luultavasti kostuvat myös siksi, että elokuva on yllättävänkin liikuttava. Barbien eksistentiaalinen identiteettikriisi on ällistyttävän tunteikkaasti käsitelty. Leffassa on myös aivan mahtava musikaali- ja tanssinumero, sekä yksi vuoden parhaista toimintakohtauksista.

Greta Gerwigin ohjaus on erinomaista ja hän pitää riemastuttavaa tunnelmaa ihailtavasti yllä. Gerwig saa kaikki näyttelemään yli, menettämättä tippaakaan tyylitajua. Hänen ja Baumbachin käsikirjoitus on todella terävä, enkä olisi ikinä uskonut, että Barbiesta voisi saada näin nerokkaan teoksen aikaiseksi. Kubrick-viittauksia viljelevä käsikirjoittajakaksikko on keksinyt toinen toistaan hulvattomampia tilanteita ja keskusteluja. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on taitavasti kuvattu, valaistu ja leikattu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet fantastista työtä, herättäessään leluista tuttua Barbie-maailmaa eloon valkokankaille. Leffan teosta jopa uutisoitiin, että maailmasta meinasi loppua vaaleanpunainen maali elokuvan takia. Kaikki on tarkkaan harkittua ja hienosti luotua, myös maskeerauksia myöten. Erikoistehosteet ovat tönköt ja juuri siksi niin ilahduttavat. Äänimaailma on vakuuttava, joskin itseäni jäi harmittamaan, ettei Aquan mahtavasta Barbie Girl -kappaleesta kuulla kuin lyhyt pätkä remix-versiossa. Biisin olisi pitänyt toimia kirsikkana kakun päällä, pärähtäen soimaan lopputekstien alkaessa.

Yhteenveto: Barbie on aivan fantastinen elokuva - suorastaan tähän mennessä vuoden paras! Elokuva ihastuttaa heti vekkulilla Barbie-maailmallaan ja säväyttää sitten, kun leffa näyttää todelliset kyntensä. Yhteiskunnallinen satiiri on väkevää ja elokuvassa on paljon pureskeltavaa. Leffan aikana pääsee pohtimaan niin Barbien merkitystä ja potentiaalista haitallisuutta kuin myös naisten ja miesten asemia yhteiskunnassa. Elokuvalla on paljon fiksua sanottavaa ja se hoitaa kommentaarinsa pääasiassa tyylikkään nasevasti, mutta äityy parissa kohtaa hieman saarnaavaksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkää kannanottoa, vaan aivan mielettömän hauska viihdeleffa, joka saa nauramaan vatsa kipeänä ja vedet silmissä ja jonka nostattama hymy ei hetkeen lähde katsojan kasvoilta. Elokuva on myös yllättävänkin liikuttava ja sen tarjoamat laulu- ja tanssikohtaukset ovat loistavia. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Margot Robbie ihastuttaa pääroolissa Barbiena, Ryan Goslingin varastaessa show'n vähän väliä Keninä. Greta Gerwigin ohjaus on energistä ja hänen ja Noah Baumbachin käsikirjoitus on ihailtavan uskalias, tekstin kritisoidessa jopa Barbien luonutta Mattel-firmaa. Visuaalisesti leffa on aikamoista silmäkarkkia. Kun Barbien teosta ilmoitettiin, moni varmaan odotti sielutonta tuotesijoittelurainaa, mutta niin vain lopputulos onnistui olemaan vuoden tähän asti paras, sekä ehkä jopa eniten ajatuksia herättävä elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Barbie, 2023, Warner Bros., Heyday Films, Mattel Films, NBGG Pictures, LuckyChap Entertainment

Arvostelu: 65 (2023)

65

Ohjaus: Scott Beck ja Bryan Woods

Pääosissa: Adam Driver, Ariana Greenblatt, Chloe Coleman ja Nika King

Genre: scifi, jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

65 on Hiljainen paikka -elokuvan (A Quiet Place - 2018) kirjoittaneiden Scott Beckin ja Bryan Woodsin uusi elokuva. Beck ja Woods suunnittelivat 65 miljoonaa vuotta menneisyyteen sijoittuvaa tieteisseikkailua ja saivat Sam Raimin kiinnostumaan projektin tuottamisesta. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2020 ja nyt 65 saapuu elokuvateattereihin. Kun viime vuoden lopulla tutkin tämän vuoden uutuuselokuvia, 65 kiinnitti huomioni kiinnostavan konseptinsa takia, kuten myös siksi, että jatko-osien, adaptaatioiden ja uudelleenfilmatisointien tulvassa elokuva oli yksi harvoista alkuperäisideoista. Odotuksiani latistivat maailmalta kuuluneet negatiiviset reaktiot leffaan ja meninkin varautunein mielin katsomaan 65:ä sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.

Avaruuslentäjä Millsin aluksen törmättyä asteroidikenttään, hän tekee pakkolaskun vieraalle planeetalle... Maahan 65 miljoonaa vuotta sitten.

Uudempien Star Wars -elokuvien (2015-2019) Kylo Ren -pahista näytellyt Adam Driver palaa scifielokuvien pariin 65-leffassa Millsinä, toisen maailman pilottina, jonka lentämä avaruusalus tekee pakkolaskun esihistorialliselle Maa-planeetalle 65 miljoonaa vuotta sitten. Karismaattinen Driver hyppää oivallisesti tieteisseikkailun pyörteisiin, hänen hahmonsa joutuessa taistelemaan vieraan planeetan asukkeja, tuohon aikaan tietty dinosauruksia vastaan, selvitäkseen hengissä. Mills ei ole kuitenkaan yksin, sillä lennolta selvisi hengissä myös Koa-tyttö (Ariana Greenblatt), jota lentäjä ryhtyy totta kai suojelemaan. Greenblatt pärjää kelvollisesti Driverin rinnalla ja heidän esittämänsä kaksikon haluaa nähdä selviytyvän Maasta takaisin omaan kotiinsa.

65 ei huimaa päätä käsikirjoituksellaan, vaikka sen konsepti dinosaurusten aikaiseen Maahan tupsahtavasta ihmisen näköisestä avaruuslentäjästä onkin veikeä. Siitä tulee herkästi mieleen Will Smithin ja hänen poikansa Jaden Smithin tähdittämä pahamaineinen After Earth (2013), jossa myös aikuinen ja lapsi tekevät pakkolaskun Maahan ja yrittävät selviytyä planeetan vaaroista, samalla kun he etsivät pakokeinoa. Mielleyhtymiä syntyy myös vastikään HBO Maxissa pyörineeseen The Last of Us -sarjaan (2023-), jossa myös vaarallisessa maailmassa mies joutuu suojelemaan tyttöä erilaisilta vaaroilta ja vähitellen hahmojen välille muodostuu tiivis yhteys. 65 ei nouse The Last of Usin tasolle, ei sitten millään, mutta on se kyllä valtavan paljon parempi kuin kökkö After Earth.

Elokuvasta löytyy selvät vikansa. Käsikirjoitus on varsin kliseinen, eikä se yllätyksiä oikeastaan tarjoa. Leffan ensimmäisellä puoliskolla on hieman kummallisia rytmitysongelmia, tekijöiden kiirehtiessä viedäkseen hahmot Maahan, mutta sinne päästyään leffa jarruttelee välillä turhaan. Millsille kirjoitettu traaginen tausta ei myöskään oikein vakuuta melodramaattisuudessaan. Luultavasti pienehkön budjetin takia dinosauruksia ei nähdä niin usein ja monipuolisesti kuin voisi toivoa. Silti minun täytyy todeta, että pääasiassa viihdyin 65:n parissa. Tarina piti minut tarpeeksi mukavasti otteessaan ja kohtaamiset dinojen kanssa ovat niin viihdyttäviä kuin ajoittain jopa jännittäviäkin. Millsin ja Koan välille muodostuva ystävyys on sympaattinen ja hahmojen pienimuotoinen huumori nostaa pientä hymyntapaista huulille muuten aika vakavassa leffassa. Elokuvan kesto on älytty pitää napakasti puolessatoista tunnissa. Leffa tuntuu rehdiltä B-luokan rainalta ja koen sellaisen kivan raikkaana isompien franchise-tehostemekastusten ohessa.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat Hiljainen paikka -leffat kirjoittaneet Scott Beck ja Bryan Woods. Heidän työnsä ei ole yhtä tasokasta kuin Hiljaisessa paikassa, mutta Beck ja Woods pitävät silti monsterirainaansa tarpeeksi menevästi kasassa, lainaten aika ajoin suoraan Jurassic Park -elokuvista (1993-2022). Kirjoittajilta on oiva ratkaisu, etteivät Mills ja Koa puhu samaa kieltä ja joutuvatkin keksimään muita keinoja kommunikoidakseen. 65 on hyvin kuvattu leffa ja valaisuakin hyödynnetään mainiosti. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja erikoistehosteet ajavat asiansa yllättävänkin hyvin. Äänimaailma rymistelee passelisti dinokarjuntoja myöten ja Chris Baconin säveltämät musiikit tunnelmoivat toimivasti taustalla.

Yhteenveto: 65 on kelpo B-luokan raina, joka viihdyttää passelisti läpi puolentoista tunnin kestonsa vioistaan huolimatta. Elokuva on varsin yllätyksetön ja kliseinen, sen alkupäästä löytyy hieman rytmitysongelmia, eikä päähahmon taustasta saada niin tunteikasta draamaa irti kuin tekijät ovat selvästi olettaneet. Tarina pitää silti tarpeeksi hyvin otteessaan ja tarjoaa oikein viihdyttäviä ja välillä jopa aika jännittäviäkin dinosauruskohtaamisia. Luultavasti budjettisyistä dinosauruksia ei ole mukana niin paljon kuin voisi toivoa, mutta pääasiassa leffan erikoistehostepuoli näyttää hyvältä. Adam Driver on mainio pääroolissa ja nuori Ariana Greenblatt suoriutuu hyvin hänen rinnallaan. Bryan Woods ja Scott Beck eivät vakuuta työllään läheskään niin vahvasti kuin Hiljainen paikka -leffoissa, mutta hoitavat tonttinsa tarpeeksi menevästi. 65 on rehtiä ja oikein passelia hömppää, jonka kanssa voi toisaalta ihan hyvin odottaa kotikatselua, mutta jonka silti suosittelen käymään katsomassa elokuvateatterissa, jos elokuvan idea kuulostaa yhtään houkuttelevalta. Näiden tehostepainotteisten originaalileffojen täytyy menestyä, jotta studiot eivät huku lopullisesti jatko-osien, esiosien, lisäosien, uudelleenfilmatisointien ja muunlaisten uudelleenkäynnistysten tulvaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

65, 2023, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures, Beck Woods, Bron Creative, Raimi Productions

Arvostelu: The Boss Baby: Perhebisnes (The Boss Baby: Family Business - 2021)

THE BOSS BABY: PERHEBISNES

THE BOSS BABY: FAMILY BUSINESS

Ohjaus: Tom McGrath

Pääosissa: James Marsden, Alec Baldwin, Amy Sedaris, Ariana Greenblatt, Jeff Goldblum, Eva Longoria, Jimmy Kimmel, Lisa Kudrow ja James McGrath

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva The Boss Baby (2017) oli iso taloudellinen hitti, joka sai jopa Oscar-ehdokkuuden parhaana animaationa, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Tuotanto kuitenkin jämähti paikoilleen vuonna 2020 alkaneen koronaviruspandemian takia, mutta lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja nyt The Boss Baby: Perhebisnes on saapunut elokuvateattereihin. Itse koin ensimmäisen leffan todella keskinkertaisena lastenelokuvana, enkä kaivannut sille jatkoa. En olekaan ollut lainkaan kiinnostunut jatko-osasta, mutta päätin silti käydä kurkkaamassa sen ensi-iltaviikonloppuna, jos vaikka ennakkoepäilykseni osoittautuisivatkin turhiksi.

Tim Templeton on kasvanut aikuiseksi ja hänellä on nyt oma perhe. Kun paljastuu, että hänen vauvansa Tina työskentelee BabyCorpille, Tim ja pikkuveli Ted päätyvät uuteen seikkailuun, jossa heidän pitää soluttautua tohtori Armstrongin kouluun, jossa lapset opetetaan syrjäyttämään vanhempansa.

Tutut hahmot ensimmäisestä The Boss Baby -elokuvasta tekevät paluun, mutta leffojen välillä on kulunut rutkasti aikaa ja aiemmin pienenä poikana nähty Tim (James Marsden) on nyt kasvanut aikuiseksi. Hänellä on vaimo Carol (Eva Longoria), jonka kanssa hänellä on kaksi lasta, kouluikäinen Tabitha (Ariana Greenblatt) ja vauva Tina (Amy Sedaris). Silti tietty leikkimielisyys ja suuri mielikuvituksellisuus ovat pysyneet läsnä Timin elämässä. Tim toimii kelpo hahmona ja vielä paremmin toimii hänen isäsuhteensa tyttäriinsä Tabithaan, joka on alkanut osoittaa itsenäistymisen merkkejä ja Tinaan, joka paljastuu BabyCorpin työntekijäksi. Carol-vaimo sen sijaan jää aika tylsäksi.

     Timin pikkuveli, eli itse boss baby Ted (Alec Baldwin) on menossa myös mukana, mutta eipä hänkään ole enää lapsi. Ted jää tällä kertaa selvästi tylsemmäksi tapaukseksi veljeksistä, aivan kuin tekijät eivät olisi keksineet hahmoille mitään iskua enää. Koin elokuvan selvästi kiinnostavammaksi, kun se keskittyi Timiin ja hänen tyttäriinsä, eikä veljeksiin.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat veljesten vanhemmat Ted Sr. ja Janice (Jimmy Kimmel ja Lisa Kudrow), Timin velhokello (James McGrath), sekä salamyhkäistä koulua pyörittävä tohtori Erwin Armstrong (Jeff Goldblum). Velhokello tuntuu tälläkin kertaa varsin kummalliselta ja turhan satumaiselta lisäykseltä tarinaan. Vaikkei tohtori Armstrong ole hahmona kaksinen, tavanomaisen hupsu Goldblum on kuitenkin varsin ilahduttava valinta rooliin.

Vaikka koinkin aluksi, että tekijöiltä oli yllättävä ja jopa hieman rohkea veto kertoa jatko-osan tarina parisenkymmentä vuotta ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen, koin The Boss Baby: Perhebisneksen lopulta aika heikkona ja väkinäisenä leffana. Uusi tarina ei saa napattua mukaansa ja elokuva äityy turhankin usein vain villiksi koheltamiseksi, jotta perheen pienimmät saataisiin helposti viihdytettyä. Enpä tosin tiedä, kuinka hyvin tässä onnistuttiin. Kävin katsomassa elokuvan täysin tavallisessa yleisönäytöksessä lehdistönäytöksen sijaan ja paikalla oli tietty useita lapsiperheitä. Katsomosta kuului hädin tuskin naurua, eli kenties ongelma ei ole vain siinä, että olen liian vanha tälle filmille. Itse olin tylsistynyt pitkin leffaa ja koin yhä vain vauhdikkaammaksi mekastukseksi äityvän tapahtumaketjun ärsyttävämmäksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee.

Ilman kelvollista isä-tytär-draamaa elokuva olisi jopa aika kehno lastenraina. Tällaisenaan se vain vajoaa samanlaiseen tyhjänpäiväisyyden kastiin, mitä DreamWorksin viimeisimmät animaatiot, Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020), Croodit: Uusi aika (The Croods: A New Age - 2020) ja Spirit - Kesyttämätön (Spirit Untamed - 2021) ovat edustaneet. Samalla nämä kaikki ovat olleet jatko-osia yhtiön elokuville, jotka eivät olisi jatkoa kaivanneet. Studion toimintatapa tuntuu leffa leffalta laiskemmalta ja The Boss Baby: Perhebisnes on selvästi pelkkä yritys kaapia helpot rahat. Todellinen yritys tehdä laadukkaita animaatioelokuvia koko perheelle kuitenkin uupuu ja toivon kovasti studion muuttavan pian asennettaan.

Sentään elokuva on animoitu menevästi. Animaattorit ovat panostaneet tarpeeksi yksityiskohtiin ja tehneet filmistä visuaalisesti ihan miellyttävää seurattavaa, vaikka välillä ruudulla tapahtuukin turhan hektisesti kaikenlaista. Elokuva on värikäs ja hahmot veikeän näköisiä. Myös äänimaailma on sujuvasti rakennettu - joskin yllätyin, kun lopputeksteissä luki itse Hans Zimmerin nimi musiikkien säveltäjänä, sillä melodiat eivät ole mitenkään ihmeellisiä. Silti ongelmat syntyvät enemmän Tom McGrathin laiskasta ohjauksesta ja hänen ja Michael McCullersin tylsästä käsikirjoituksesta.

Yhteenveto: The Boss Baby: Perhebisnes on heikko jatko-osa keskinkertaiselle lastenrainalle, jatkaen DreamWorksin tylsää uutta putkea. Elokuvasta löytyy kelpo yritystä rakentaa isä-tytär-draamaa, minkä lisäksi leffa on oivallisesti animoitu, mutta muuten kokemus jää hyvin latteaksi. Huumoripuoli on aika kehnoa, eikä se kanssayleisöstäni päätellen tehoa kummoisesti edes lapsille. Tarina ei saa napattua mukaansa ja sitä yritetään korvata yhä vain isommaksi äityvällä sekoilulla, joka alkaa turhauttaa suunnilleen puolen välin tienoilla. Tim on hahmona toimiva, mutta pikkuveli Ted jää tällä kertaa hieman tylsäksi. Jeff Goldblum pitää lystiä tohtori Armstrongina, mutta hänen hahmonsa jää vaisuksi. Kaiken kaikkiaan The Boss Baby: Perhebisnes on laiska rahastustyö. DreamWorksin suunta alkaa tosissaan näyttää huonolta ja todella toivon studion tekevän pian muutoksia, ennen kuin se ryhtyy hakkaamaan nauloja omaan arkkuunsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Boss Baby: Family Business, 2021, DreamWorks Animation

Arvostelu: Love and Monsters (2020)

LOVE AND MONSTERS

Ohjaus: Michael Matthews

Pääosissa: Dylan O'Brien, Jessica Henwick, Michael Rooker, Ariana Greenblatt, Pacharo Mzembe, Senie Priti, Dan Ewing, Ellen Hollman, Tre Hale ja Melanie Zanetti

Genre: seikkailu, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 13

Love and Monsters on Dylan O'Brienin tähdittämä seikkailuelokuva. Leffan teko lähti liikkeelle jo 2010-luvun alussa Brian Duffieldin kynäilemän "Monster Problems" -nimisen tekstin pohjalta. Kesti kuitenkin muutama vuosi, ennen kuin projektin napannut Paramount Pictures alkoi tosissaan työstämään filmiä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja Love and Monstersin oli tarkoitus ilmestyä maaliskuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronavirusepidemian takia elokuvan julkaisua lykättiin ja lopulta se julkaistiin Yhdysvalloissa suoraan vuokralle lokakuussa 2020. Itse en ollut kuullutkaan koko leffasta, ennen kuin seuraamani YouTube-kriitikko Sean Chandler kehui sitä yhdeksi viime vuoden parhaista elokuvista. Mutta kun Love and Monsters ei saapunutkaan Suomeen viime syksynä, ehdin unohtaa sen kokonaan, kunnes Netflix ilmoitti levittävänsä elokuvan maailmanlaajuisesti suoratoistopalvelussaan. Katsoinkin Love and Monstersin heti, kun se oli julkaistu Netflixissä.

Kylmäveristen eläinten mutatoiduttua jättimäisiksi hirviöiksi ja tapettua suuren osan ihmiskunnasta, jäljelle jääneet selviytyjät piileskelevät maanalaisissa siirtokunnissa. Yksi näistä selviytyjistä on nuori ja heikkohermoinen Joel Dawson, joka päättää lähteä vaaralliselle matkalle ja löytää kouluaikaisen tyttöystävänsä.

Labyrintti-toimintaseikkailuista (The Maze Runner - 2014-2018) tuttu Dylan O'Brien nähdään elokuvan pääroolissa Joel Dawsonina, joka päättää seitsemän vuoden piileskelyn jälkeen rohkaistua ja lähteä etsimään yhä rakastamaansa Aimeeta (Jessica Henwick) hirviömaailmanlopun keskeltä. Siitä huolimatta, että ihailin, kuinka O'Brien hoiti hommansa Labyrintti - Tappavan lääkkeen (Maze Runner: The Death Cure - 2018) kuvauksissa pahasti pieleen menneestä stuntista huolimatta, mikä mursi luita hänen kasvoissaan ja aiheutti hänelle aivovaurion, en ole koskaan pitänyt häntä erityisen kaksisena näyttelijänä. Tähän leffaan hän tuntuu kuitenkin sopivan kuin valettu. O'Brienista löytyy oikeanlaista ja sympaattista intoa projektia kohtaan, mikä jo itsessään herättää katsojassa tunnetta hypätä Joelin matkaan, kun tämä lähtee vaaralliselle reissulleen. O'Brien heittäytyy täysillä seikkailun vietäväksi ja tekee parasta työtä, mitä olen häneltä tähän mennessä nähnyt.

     Matkansa varrella Joel kohtaa mm. yksinäisen koiran nimeltä Boy (jota esittävät hauvat Hero ja Dodge), selviytymisekspertti Clyden (Michael Rooker) ja tämän suojeleman tytön Minnow'n (Ariana Greenblatt), laivalla matkustavat Kapun (Dan Ewing), Danan (Ellen Hollman) ja Rockon (Tre Hale), sekä robotti Mav1sin (äänenä Melanie Zanetti). Hahmogalleria on oivallinen ja heidän näyttelijänsä hyviä. Rooker on vekkulimainen Joelille selviytymisohjeita antavana Clydena ja Greenblatt hilpeä liki yhtä kovanaamaisena Minnow'na. Erityisen ihailtavaa on kuitenkin, kuinka fantastista työtä tekevät hienosti koulutetut koirat Hero ja Dodge Boy-koiran roolissa. Boysta todella luodaan oma hahmonsa ja hänen ja Joelin välille muodostuva ystävyys on elokuvan sykkivä sydän. Eli vaikka hirviöt ja maailmanlopun seikkaileminen ei kiinnostaisi, todellisille koirafaneille Love and Monsters on pakkokatseltavaa.

Love and Monsters osoittautui kuin osoittautuikin erittäin mukavaksi ja positiiviseksi yllätykseksi, mitä katsoessa minua jopa harmitti, että se päätettiin heittää suoraan vuokralle ja suoratoistopalveluun, eikä se saanut ansaitsemaansa teatterikierrosta. Kyseessä on vallan mainio ja piristävä seikkailuelokuva, joka yhdistelee oivallisesti lajityyppejä fantasiasta road trip -komediaan, romanttisuudesta jännitykseen ja scifistä draamaan. Se voi aluksi vaikuttaa hyvin tyypilliseltä dystopiseen tulevaisuuteen sijoittuvalta young adult -yleisön teinirainalta, mutta tietyllä pilkkeellä silmäkulmassa ja kepeän raikkaalla otteella siitä kuoriutuu lopulta oikein viihdyttävä filmi, minkä katsoo mielellään toistamiseen ja mille voisi sujuvasti katsoa jatkoakin. Harmillisesti korona-aikana vaivaisen miljoonan dollarin lipputuloilla ei mikään studio luultavasti näe kannattavaksi tehdä jatkoa.

Tarinaltaan elokuvasta löytyy omat heikkoutensa siinä, kuinka toisaalta ennalta-arvattava juoni onkaan kyseessä, mutta samalla filmi on todella hyvä osoitus siitä, että joskus ennalta-arvattava juoni tai genrekliseet eivät haittaa, jos toteutus toimii. Jo pelkkä oivallinen tunnelma antaa asioita anteeksi. Elokuva pitää mukavasti otteessaan läpi kestonsa, saaden välillä nauramaan ja toisinaan taas hieman jännittämäänkin. Leffa saa salakavalasti tehtyä päähahmosta ja hänen matkastaan katsojalle tärkeitä, jolloin otollisimpana aikana se onnistuu myös osumaan tunteisiin herkkyydellään. Kenties loppuhuipennus kaipasi mielestäni hieman enemmän, mutta jo tällaisena se toimii kelvollisesti.

Toimivuudesta puheenollen, jos jonkin elokuvassa täytyy tietty toimia, niin niiden hirviöiden. Jos elokuva epäonnistuisi monstereiden suhteen, olisi siinä jo iso kompastuskivi koko filmille. Nämä hirviöt toimivat kuitenkin erittäin hyvin - jopa yllättävän hyvin, ottaen huomioon, että elokuva maksoi vain 30 miljoonaa dollaria. Toki jo sellainen summa kuulostaa isolta, mutta yleensä tällaiset filmit tehdään vähintään 100:lla miljoonalla. Suuriksi hirviöiksi mutatoituneiden kylmäveristen eläinten, kuten sammakoiden ja ötököiden erikoistehosteet ovat vaikuttavat, eikä ihme, että elokuva on ehdolla Oscar-palkinnosta efektikategoriassa. Erityisesti pidin hirviöissä siitä, kuinka niistä tulee voimakkaasti mieleen Studio Ghiblin anime-elokuvien taianomaiset otukset, jotka pääosin pohjautuvat todellisiin eläimiin. Niissä on jotain karmivaa, mutta maagista samanaikaisesti.

Love and Monstersin ohjaajana toimii vasta toista täyspitkää leffaansa tekevä Michael Matthews, jonka esikoisteos Five Fingers for Marseilles (2017) ei sano nimeltä minulle yhtään mitään. Tässä Matthews kuitenkin näyttää taitonsa ja kykynsä leikitellä nuortenelokuvalla niin, että viime vuosina puhkikulunut ja ummehtunut genrekin tuntuu tuoreelta. Matthew Robinsonin ja Brian Duffieldin työstämä käsikirjoitus on tosiaan juonikuvioiltaan arvattava, joten on onni, että Matthewsin kaltainen ohjaaja pyörittelee siitä jotain nokkelampaa. Lisäksi leffa on kuvattu, valaistu ja leikattu hyvin. Se on tyylikkään värikäs ja niin lavasteilla kuin erikoistehosteilla tehdyt maailmanlopun maisemat ovat vaikuttavat - erityisesti kun ne eivät ole niinkään kaamivia, vaan kasvillisuuden valtaamat kaupungit ovat jopa aika kaunis näky. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Marco Beltrami ja Marcus Trumpp tuovat oman panoksensa tunnelmaan.

Yhteenveto: Love and Monsters on positiivisesti yllättävä ja oikein mainio seikkailuelokuva, joka tuo valoa ummehtuneeseen young adult -lajityyppiin. Elokuvan tunnelma ja ohjaus toimivat hyvin ja genrelle tavanomaisen synkistelyn sijaan kyseessä onkin kevytmielinen, mukaansatempaava ja viihdyttävä seikkailu, mikä yhdistelee road trip -komediaa jättimäisiin hirviöihin. Itse hirviöt ovat onnistuneesti luotuja. Niiden ulkonäöt muistuttavat usein Studio Ghiblin valloittavista töistä ja niiden toteutus on yllättävänkin näyttävä näin pienen budjetin elokuvaksi. Dylan O'Brien on aika lailla nappivalinta pääosaan ja tekee uransa parasta työtä Joelina. Muutkin näyttelijät ovat hyviä - erityisesti Boy-koiraa esittävä hauvakaksikko. Joelin ja Boyn välille luotu ystävyys tuo filmiin sydäntä. Elokuvasta löytyy tiettyjä heikkouksia koskien ennalta-arvattavaa tarinaa ja hieman laimeaa loppuhuipennusta, mutta ne asiat voi tavallaan katsoa sormien läpi, sillä muuten Love and Monsters on niin piristävän veikeä leffa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Love and Monsters, 2020, Paramount Pictures, Entertainment One, 21 Laps Entertainment