Arvostelu: Perjantai on pahin 2 (Freakier Friday - 2025)

PERJANTAI ON PAHIN 2

FREAKIER FRIDAY

Ohjaus: Nisha Ganatra

Pääosissa: Lindsay Lohan, Jamie Lee Curtis, Julia Butters, Sophia Hammons, Manny Jacinto, Maitreyi Ramakrishnan, Mark Harmon, Chad Michael Murray, Rosalind Chao, Vanessa Bayer, Stephen Tobolowsky ja Ryan Malgarini

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 7

Freakier Friday, eli suomalaisittain Perjantai on pahin 2 on jatko-osa vuoden 2003 Perjantai on pahin -elokuvalle (Freaky Friday), joka puolestaan perustuu samannimiseen kirjaan vuodelta 1972. 2020-luvulla Disney-yhtiö on tehnyt jatko-osia useille vanhoille hittileffoilleen ja vuonna 2023 Perjantai on pahin -elokuvan 20-vuotisjuhlan kunniaksi yhtiö ilmoitti tekevänsä myös sille jatkoa ja että elokuvan tähdet Lindsay Lohan ja Jamie Lee Curtis palaisivat rooleihinsa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt laiskasti suomennettu Perjantai on pahin 2 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän paljon ensimmäisestä elokuvasta, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Kävinkin hieman skeptisin ennakkofiiliksin katsomassa Perjantai on pahin 2:n sen ensi-iltapäivänä.

Anna Coleman on menossa naimisiin tapaamansa miehen Ericin kanssa, mutta hänen tyttärensä Harper ja Ericin tytär Lily vihaavat toisiaan. Eräänä aamuna Anna ja Harper heräävät toistensa kehoissa ja kauhukseen myös Lily ja Annan äiti Tess heräävät toistensa kehoissa.

Lindsay Lohan ja Jamie Lee Curtis palaavat kahden vuosikymmenen jälkeen rooleihinsa Anna Colemaniksi ja tämän äidiksi Tessiksi, jotka vuosia sitten joutuivat erikoisen tapahtuman keskelle, kun he eräänä aamuna heräsivät toistensa kehoista. Tämä kehonvaihdos sai heidät ymmärtämään toisiaan paremmin, mikä rikkoi kiroukselta tuntuneen homman ja he palasivat omiin kehoihinsa. Nyt Anna on kasvanut aikuiseksi ja hänellä on oma lapsi, Harper-tytär (Julia Butters). Harper inhoaa luokkansa tyttöä Lilyä (Sophia Hammons) ja tunne on molemminpuoleinen. Harperin ja Lilyn pahin painajainen käy toteen, kun Anna tapaa Lilyn isän Ericin (Manny Jacinto) ja he rakastuvat välittömästi. Häiden lähestyessä tunnelmat ovat kireät huushollissa, eikä meno helpotu, kun tuttu kehonvaihdos toistuu, mutta kaksinkertaisena. Anna ja Harper heräävät toisinaan ja Tess ja Lily toisinaan. Lohan ja Curtis palaavat ilahduttavalla antaumuksella rooleihinsa ja pääsevät revittelemään taas kerran, joskin kummankin näytellessä tällä kertaa nuorempiaan. Tulokkaat Butters ja Hammons ovat muuten passelit rooleihinsa, joskin täytyy sanoa, ettei Hammons onnistu myymään sitä, että hän esittäisi Curtisin hahmoa Tessiä puolet leffasta. Vastavuoroisesti on sääli, ettei Curtis ole opetellut paksua brittiaksenttia, jolla Hammons puhuu Lilynä.

     Elokuvassa nähdään myös vanhoja tuttuja, kuten Mark Harmon Tessin miehenä Ryanina ja Chad Michael Murray Annan nuoruudenihastuksena Jakena, kun taas uusina mukaan hyppäävät muun muassa Vanessa Bayer meedio Madame Jeninä ja Maitreyi Ramakrishnan laulajatähti Ellana, jonka managerina Anna työskentelee.

Perjantai on pahin 2 ei saanut minua vielä päätyttyäänkään ajattelemaan, että kyseessä olisi mitään muuta kuin Disneyn jälleen yksi yritys rahastaa uudestaan tutulla nimellä. Silti minun täytyy myöntää, että elokuva on yllättävänkin viihdyttävä jatko-osa, johon on saatu pestattua juuri oikeat tyypit, jotta homma tuntuu rakkaudesta lajiin tehdyltä. Jos jossain elokuva onnistuu, niin 2000-luvun alun Disney-komedian fiiliksen toistamisessa, lähtien tietystä räikeästä menosta ja yliampuvuudesta. Lisäksi elokuvan lopputeksteissä nähdään mokaotoksia! Milloin olette viimeksi nähneet mokaotoksia komedialeffan lopussa? 

Kaikki tämähän on toisaalta myös tarkkaan laskelmoitu tapa osua katsojien nostalgiasuoneen. Vuoden 2003 leffaa kerta toisensa perään nuorena katsoneet voivat palata mielessään niihin vanhoihin hyviin ja helpompiin aikoihin. Hymy leviää väkisinkin huulille, joskin samalla takaraivossa kolkuttaa ajatus siitä, että on nyt itse aikuinen ja jälkikasvuakin saattaa jo löytyä. Sitä huomaa yllättäen samaistuvansa stressaantuneisiin aikuisiin, eikä kapinoiviin nuoriin. Tästä huolimatta leffan överiin menoon hyppää sujuvasti mukaansa. Vaikka elokuva onkin hitusen ylipitkäksi venytetty ja menettää energiaa puolenvälin tietämillä, minkä lisäksi toisinaan on pakko hetkeksi pysähtyä muistelemaan että "hetkinen, kuka onkaan kenenkin kehossa?", Perjantai on pahin 2 viihdyttää passelisti. Tarinallisesti käsikirjoitus kulkee turhankin tuttuja latuja vailla sen suurempaa mielikuvitusta, eikä lopputulemaa ole vaikea arvata. Päivänselvistä vioistaankin huolimatta pidin elokuvasta enemmän kuin etukäteen uskoin ja jos sitä vertaa vaikkapa Hokkus Pokkus 2:een (Hocus Pocus 2 - 2022), on Perjantai on pahin 2 selvästi niitä Disneyn parempia nostalgiarahojen perässä tehtyjä jatko-osia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Nisha Ganatra, joka on aiemmin tehnyt muun muassa mainion Late Night -komedian (2019). Ganatra selvästi intoilee ensimmäisen Perjantai on pahin -leffan, sekä 2000-luvun alun Disney-komedioiden perään, sillä niin toimivasti hän onnistuu matkimaan sitä aikakautta. Jordan Weissin käsikirjoitus menee paljon sieltä, mistä aita on matalin, joten onkin onni, että Ganatra saa tuotua elokuvaan aitoa sydäntä. Teknisesti Perjantai on pahin 2 on pätevä. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus paikoin todella eksentristä ja äänityöskentelykin on oivaa. Amie Dohertyn säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Freakier Friday, 2025, Walt Disney Pictures, Burr! Productions, Gunn Films

Arvostelu: Perjantai on pahin (Freaky Friday - 2003)

PERJANTAI ON PAHIN

FREAKY FRIDAY

Ohjaus: Mark Waters

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Lindsay Lohan, Mark Harmon, Ryan Malgarini, Harold Gould, Chad Michael Murray, Stephen Tobolowsky, Christina Vidal, Haley Hudson, Rosalind Chao, Lucille Soong, Willie Garson ja Dina Waters

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 7

Freaky Friday, eli suomalaisittain Perjantai on pahin perustuu Mary Rodgersin samannimiseen kirjaan vuodelta 1972. Kirjan oikeudet ostanut Walt Disney -yhtiö oli tehnyt kirjan pohjalta jo kaksi elokuvasovitusta, vuoden 1976 Perjantai on pahin (Freaky Friday) ja vuoden 1995 suoraan televisiossa esitetty Freaky Friday. Disneyn omistaman Buena Vista Motion Pictures Groupin johtaja Nina Jacobson halusi pestata tuottaja Andrew Gunnin firmaan, mutta tällä oli kuitenkin ehtona, että hän saisi tehdä joko uuden Perjantai on pahin -elokuvan tai uuden elokuvan Alexander Keyn Pako taikavuorelle -kirjan (Escape to Witch Mountain - 1968) pohjalta. Jacobson epäröi, sillä Disney oli juuri tehnyt vuoden 1995 elokuvan, mutta päätti lopulta antaa Gunnin tehdä uuden Perjantai on pahin -filmatisoinnin. Alun perin uuden elokuvan oli tarkoitus kertoa psykiatriäidistä ja koulun lehteä kirjoittavasta tyttärestä, mutta ohjaaja Mark Waters halusi tarinaan enemmän särmää ja teksti kirjoitettiin uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Perjantai on pahin sai ensi-iltansa elokuussa 2003. Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen jättihitti, joka sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Vaikka olen ollut tietoinen elokuvasta lapsesta saakka, en jostain syystä ole koskaan katsonut Perjantai on pahin -leffaa. Kuitenkin nyt kun elokuva on saamassa jatkoa elokuvalla Perjantai on pahin 2 (Freakier Friday - 2025), päätin vihdoin ja viimein katsoa, mistä on oikein kyse?

Häihinsä valmistautuva psykiatri Tess ja hänen kapinoiva tyttärensä Anna huomaavat eräänä perjantaina kauhukseen vaihtaneensa kehoja. Tessin ja Annan täytyy keksiä keino palauttaa asiat normaaliksi, ennen kuin heidän elämänsä murenevat ympäriltä.

Vuoden 1976 Perjantai on pahin -elokuvassa Annaa esittänyttä Jodie Fosteria yritettiin kalastella uudelleenfilmatisointiin esittämään Tess-äidin roolia, mutta Foster piti roolitusta hölmönä kikkana ja kieltäytyi, jolloin roolin sai ensin Annette Bening. Bening kuitenkin jätti elokuvan neljä päivää ennen kuvausten alkua, joten hänet piti kiireen vilkkaa vaihtaa ja roolin nappasi lopulta Halloween-elokuvien (1978-2022) Jamie Lee Curtis. Anna-tyttäreksi taas palkattiin aluksi Michelle Trachtenberg, mutta tämä joutui jättämään leffan, koska häntä tarvittiin Buffy, vampyyrintappaja -sarjan (Buffy the Vampire Slayer - 1997-2003) kuvauksissa, jolloin roolin sai Lindsay Lohan, tekijöiden pidettyä hänen suorituksestaan Ansa vanhemmille -elokuvassa (The Parent Trap - 1998). Curtis ja Lohan ovat kummatkin loistovedossa rooleissaan, eikä ole ihme että Lohania pidettiin 2000-luvun alussa niin lupaavana näyttelijätulokkaana. Curtisin ja Lohanin työ ei ole helppo, sillä heidän täytyy aluksi näytellä äitiä ja tytärtä, sitten näytellä toistensa roolihahmoja, kun Tess ja Anna eräänä perjantaina heräävät toistensa kehoista ja sitten vielä näytellä toistensa roolihahmoja yrittämässä esittää omaa hahmoaan, jotta kukaan ei ala luulla heidän seonneen. Curtisin ja Lohanin kemiat iskevät täysillä yhteen. Lohan pärjää hämmästyttävän hyvin, kun hän esittää tiukkaa Tess-äitiä ja Curtis taas revittelee hulvattomasti, kun hän tulkitsee kapinahenkistä Anna-tytärtä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ryan Malgarini Annan Harry-veljenä, Harold Gould lasten isoisänä, Mark Harmon Tessin uutena miesystävänä Ryanina, Chad Michael Murray Annan ihastuksenkohteena Jakena, Stephen Tobolowsky opettaja Batesina, Willie Garson Tessin potilaana Evanina, Rosalind Chao kiinalaista ravintolaa pyörittävänä Pei-Peinä ja Lucille Soong tämän äitinä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, etenkin Chao ja Soong ovat huvittavia parissa kohtauksessaan.

Miksi en ollut älynnyt katsoa Perjantai on pahin -elokuvaa jo vuosia sitten?! Pidin elokuvasta jo nyt paljon ja voin vain kuvitella kuinka innokkaasti olisin palannut sen pariin, jos olisin nähnyt elokuvan jo lapsena. Kyseessä on todella vekkuli ja kekseliäs elokuva, sekä hämmentävän toimiva tapaus ollakseen jo kolmas filmatisointi saman kirjan pohjalta ja vieläpä samalta leffastudiolta. Jo Curtisin ja Lohanin roolisuoritusten vuoksi tätä hupaisaa kehonvaihtotarinaa jämähtää seuraamaan kiinnostuneena ja hymyssä suin, mitä auttaa se, millaisia hauskoja ja vaivaannuttavia tilanteita käsikirjoittajat ovat keksineet äidin ja tyttären pään menoksi. Koska heti hoksattuaan tilanteensa laidan, Tess ja Anna tulevat samaan tulokseen, että heidät lukittaisiin mielisairaalaan, jos he yrittäisivät saada muita vakuuttuneiksi siitä, että Tess elää nyt tyttärensä kehossa ja Anna äitinsä, joten he päättävät yrittää elää toistensa elämiä.

On erittäin hilpeää nähdä, kun Tess, joka on varma siitä, että hänen tyttärensä vain valittaa tyhjästä ja että tämän elämä olisi oikeasti helppoa kuin heinänteko, joutuu palaamaan koulun penkille 2000-luvulla, pärjätä opettajien, kiusaajien ja ihastuksenkohteen kanssa, samalla kun Annan, joka on varma siitä, että hänen äitinsä elämä on ruusuilla tanssimista, pitää käydä äitinsä töissä ja valmistella tämän tulevia häitä. Kehonvaihtoskenaariosta revitään kaikki ilo irti ja muutamaa minuuttia päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Loppupäässä niin päähahmojen kuin katsojankin tunteet ovat herkät, kun äiti ja tytär alkavat vihdoin ymmärtämään toisiaan. Tarina on tavallaan hyvin ajaton, eikä siis ihme, että sitä on haluttu vuosien varrella kertoa uudestaan ja uudestaan. Ei tämä Perjantai on pahin silti jatkoa tarvitsisi.

Elokuvan ohjauksesta vastasi Mark Waters, joka teki vuotta myöhemmin Lohanin kanssa supersuositun Mean Girlsin (2004). Watersin rakentama ilmapiiri on veikeä ja mukaansatempaava, ja leffa pursuaa energiaa. Heather Hachin ja Leslie Dixonin käsikirjoitus on mainio, etenkin kun heidän on pitänyt jatkuvasti muistaa, millaisina kirjoittaa hahmojen käytöksen ja puhetavan, vaikka he ovat eri kehoissa. Perjantai on pahin on myös kelvollisesti kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu. Lavastukset ovat oivat ja puvustus- ja maskeeraustiimit ovat päässeet hieman leikittelemään Tessin ja Annan kanssa, kun nämä vaihtavat kehoja ja tuovat omat piirteensä esiin myös ulkonäöllisesti. Äänimaailma on hyvin rakennettu Rolfe Kentin säveltämiä musiikkeja ja muita leffassa käytettyjä kappaleita myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Freaky Friday, 2003, Walt Disney Pictures, Casual Friday Productions, Gunn Films

Arvostelu: The Last Showgirl (2024)

THE LAST SHOWGIRL

Ohjaus: Gia Coppola

Pääosissa: Pamela Anderson, Billie Lourd, Brenda Song, Kiernan Shipka, Jamie Lee Curtis, Dave Bautista ja Jason Schwartzman

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: S

The Last Showgirl perustuu Kate Gerstenin näytelmään Body of Work, johon hän sai inspiraation Las Vegasin Jubilee!-esityksistä, mitkä lakkautettiin vuonna 2016. Gersten ei kuitenkaan vuosien yrittämisenkään jälkeen saanut kirjoittamaansa tekstiä teatterin lavoille, mutta kun kirjoitus päätyi Gia Coppolan käsiin, tämä innostui ja pyysi Gersteniä muovaamaan sen elokuvan käsikirjoitukseksi. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2024 ja The Last Showgirl sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla saman vuoden syyskuussa. Nyt parhaan naispääosan ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet saanut elokuva saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin Pamela Andersonin tekevän hyvin poikkeuksellisen roolin ja halusin nähdä, kuinka hän pärjää. Ilokseni Rakkautta & Anarkiaa -festivaali järjesti elokuvasta näytöksen viikkoa ennen ensi-iltaa ja kävin positiivisin mielin katsomassa The Last Showgirlin.

Shelly Gardnerin täytyy pohtia elämänsä tärkeitä asioita uudestaan, kun hänen jo kolmen vuosikymmenen ajan tähdittämä Razzle Dazzle -esitys lopetetaan.

Baywatch-sarjasta (1989-2003) tuttu Pamela Anderson oli jo melkein luovuttanut näyttelijäuransa suhteen, sillä hän ei päässyt eroon imagostaan ysärin seksisymbolina ja koki sen rajoittavan hänen mahdollisuuksiaan. Kun Andersonille lähetettiin The Last Showgirlin käsikirjoitus, hänen agenttinsa nakkasi sen suoraan roskakoriin. Onneksi Andersonin Brandon-pojan kautta käsikirjoitus löysi tiensä naisen käsiin ja Anderson ihastui lukemaansa totaalisesti ja koki, että hänen kuului näytellä juuri tässä elokuvassa. Anderson onkin kenties koko uransa parhaassa vedossa Shelly Gardnerina, joka nappasi 1980-luvulla roolin Las Vegasin nakushow Razzle Dazzlesta ja on rakentanut koko elämänsä show'n ympärille, suostumatta näkemään, että niin Razzle Dazzlen kuin hänen suosionsa ovat tulleet tiensä päähän jo aikoja sitten. Rooli on kuin luotu Andersonille ja hän on varmasti pystynyt tutkimaan omaa uraansa roolihahmonsa kautta, vähän samaan tapaan kuin Michael Keaton teki Birdmanissa (Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) - 2014) vuosikymmen sitten. Shelly on oiva hahmo, jonka kehitystä myötäilevästä hissukasta on mielenkiintoista seurata. Andersonin työ vain vahvistuu elokuvan edetessä ja hänen hahmonsa muovautuessa.

     Elokuvassa nähdään myös Dave Bautista Razzle Dazzlea pyörittäneenä Eddienä, Jamie Lee Curtis show'sta jo joitain vuosia sitten lähteneenä Annettena, Brenda Song ja Kiernan Shipka show'ssa esiintyvinä Mary-Annena ja Jodiena, sekä Billie Lourd Shellyn Hannah-tyttärenä, joka on katkera äidilleen, tämä keskityttyä Razzle Dazzleen Hannahin koko lapsuuden ajan. Myös sivunäyttelijät ovat mainioita, etenkin Bautista rauhallisemmassa roolissa ja Curtis varsin räikeänä persoonana.

The Last Showgirl osoittautui oikein mainioksi draamaelokuvaksi, joka toimii niin Pamela Andersonin yllättävänkin vaikuttavana paluuna kuin mielenkiintoisena katsauksena jonkin sortin keski-iän kriisiin. Shelly on tosiaan rakentanut koko elämänsä Razzle Dazzlen ympärille, mistä on kärsinyt erityisesti hänen suhteensa omaan tyttäreensä. Kun Razzle Dazzle siis lakkautetaan, Shelly huomaa jäävänsä tyhjän päälle ja että aika on mennyt hänestä jo kauan sitten ohi, uusien, vastaavien esitysten palkatessa vain huomattavasti nuorempia esiintyjiä. Äidin yritys korjata välinsä tyttäreensä on kirjoitettu väkevästi ja on muutenkin kiinnostavaa seurata, kuinka Shelly alkaa pohtia elämälleen uutta merkitystä nyt, kun hänen niin kovasti rakastamansa valokeila viedään häneltä pois. Shelly on tosiaan hyvin ja moniulotteisesti kirjoitettu hahmo, jonka ongelmat ovat usein itse aiheutettuja ja joka ei usein näe, mitä hän tekee ympärillään oleville ihmisille.

Elokuva tasapainottelee pätevästi draaman ja komedian välimaastossa ja kertomusta rakennellaan ja kypsytellään hyvin. Ainoa ongelmani onkin oikeastaan se, kuinka kömpelösti The Last Showgirl viedään päätökseensä. Leffalla on kestoa noin puolitoista tuntia ja elokuva kaipaisi hieman lisää aikaa loppua kohti, sillä erilaisten juonikuvioiden loppuun vieminen tuntuu joko hutiloidulta tai jäävän keskeneräiseksi. Lopun tietty unenomaisuus jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, mutta juuri sitä ennen elokuva vaikuttaa unohtaneen tehdä sen työn, että tämä tulkinnanvaraisuus tuntuisi ansaitulta. Etenkin Jodien vaikea suhde omaan äitiinsä ja kuinka se peilaantuu Shellyyn ja Hannahiin, tuntuu unohtuneen kesken kaiken.

Gia Coppolan ohjaus on pätevää, niin tunnelmanluojana kuin näyttelijöiden parissa. Kate Gerstenin käsikirjoitus hänen oman näytelmänsä pohjalta on loppua lukuun ottamatta mainio, sisältäen runsaasti oivaa ja paikoin todella hauskaa dialogia. The Last Showgirlin tekninen puoli jätti mielestäni pienesti toivomisen varaa, etenkin usein suttuiset ympärykset sisältävän ja turhan paljon heiluvan kameratyöskentelyn kohdalla. Lavasteet ovat kuitenkin hienot, puvustus mainiota ja värimaailma miellyttävä pastellisävyjen kera. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Andrew Wyattin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Showgirl, 2024, Utopia, Digital Ignition Entertainment, High Frequency Entertainment, Pinky Promise

Arvostelu: Halloween: Resurrection (2002)

HALLOWEEN: RESURRECTION

Ohjaus: Rick Rosenthal

Pääosissa: Bianca Kajlich, Busta Rhymes, Katee Sackhoff, Ryan Merriman, Daisy McCrackin, Sean Patrick Thomas, Luke Kirby, Thomas Ian Nicholas, Tyra Banks, Brad Loree ja Jamie Lee Curtis

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 18

John Carpenterin ohjaama kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli kriitikoiden kehuma kassamagneetti, josta on vuosien varrella muodostunut klassikko, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Halloween II - tappajan paluu (Halloween II - 1981), Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982), Halloween 4 (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988), Halloween 5 (Halloween: The Revenge of Michael Myers - 1989) ja Halloween: The Curse of Michael Myers (1995) saivat yhä vain heikompaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojiltakin, joten elokuvasarjassa päätettiin ottaa takapakkia. Vuonna 1998 julkaistu Halloween H20 oli jatko-osa kahdelle ensimmäiselle elokuvalle, unohtaen muut jatko-osat kokonaan. Elokuva sai kriitikoilta vaihtelevaa palautetta, mutta taloudellisesti se oli sarjan menestynein osa, joten jatkoa päätettiin tehdä vielä lisää - siitäkin huolimatta, että päätähti Jamie Lee Curtis halusi Halloween H20:n jäävän sarjan päätösosaksi. Aluksi Daniel Farrands kirjoitti käsikirjoituksen "Halloween 8: Lord of the Dead", jossa Curtisin hahmo olisi ollut murhaaja Michael Myersin sijaan, mutta idea ei toteutunut. Larry Brand kirjoitti uuden, "Halloween: MichaelMyers.com" -nimellä kulkeneen tekstin, josta tuottajat innostuivat, joskin vaatien nimen vaihtamista. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2001 työnimellä "Halloween: Homecoming" ja lopulta Halloween: Resurrection sai ensi-iltansa heinäkuussa 2002. Elokuva ei ollut kuitenkaan toivottu hitti, jääden lipputuloissa vain puoleen siitä, mitä Halloween H20 oli tuottanut. Sen lisäksi niin kriitikot kuin sarjan fanit antoivat lähes täydessä yhteisymmärryksessä murskavastaanoton leffalle. Jopa alkuperäisen elokuvan ohjannut Carpenter on julkisesti haukkunut leffan. Itse tutustuin Halloween-elokuviin Rob Zombien vuonna 2007 ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin myötä ja vasta vuonna 2017 katsoin alkuperäisen elokuvan. Pidin siitä valtavasti ja arvostelin sen halloweenin kunniaksi. Päätin ottaa perinteeksi arvostella joka vuonna yhden Halloween-elokuvista ja nyt olen päässyt sarjan kahdeksanteen osaan, Halloween: Resurrectioniin.

Kuusi collegeopiskelijaa osallistuvat uudenlaiseen internetohjelmaan, jossa heidän täytyy yöpyä Myersien hylätyssä talossa ja selvittää, mikä teki perheen pojasta Michaelista murhaajan. Pian opiskelijat kuitenkin huomaavat, että kuolleeksi luultu Michael Myers majailee talon uumenissa edelleen.

Vaikka Halloween: Resurrectionia mainostettiin Jamie Lee Curtisin ja hänen hahmonsa Laurie Stroden kautta, Curtisillä on lopulta vain muutama minuutti ruutuaikaa leffan alussa. Hänen sijaan leffa keskittyy uusiin hahmoihin, collegeopiskelijoihin Saraan (Bianca Kajlich), Jeniin (Katee Sackhoff), Jimiin (Luke Kirby), Donnaan (Daisy McCrackin), Rudyyn (Sean Patrick Thomas) ja Billiin (Thomas Ian Nicholas), jotka houkutellaan uudenlaiseen, internetissä esitettävään reality-ohjelmaan, "Vaaraviihteeseen", jossa heidän on tarkoitus yöpyä ränsistyneessä ja pahamaineisessa Myersin perheen talossa. Lukuun ottamatta tylsän geneeristä päähenkilöä Saraa, muut hahmokuusikosta ovat toinen toistaan ärsyttävämpiä ja himokkaampia nulikoita, joiden hormonit hyrräävät siihen tahtiin, etteivät he malta pitää näppejään erossa toisistaan, huolimatta kameroista tai toisen osapuolen kielloista.

     Elokuvassa nähdään myös rap-artisti Busta Rhymes ja Tyra Banks Vaaraviihdettä pyörittävinä Freddienä ja Norana, Ryan Merriman ohjelmaa seuraavana Mylesinä, sekä Brad Loree ikonisena sarjamurhaaja Michael Myersina, jonka ulkonäössä on jokin mennyt niin pieleen, että Michael näyttää enemmän huvittavalta kuin uhkaavalta. Näyttelijäkaartissa ei ole pahemmin kehumista. Nuoret näyttelijät ovat pääasiassa kiusallisen kehnoja rooleissaan. Poppoon kirkkain tähti on Rhymes, joka on myös poppoon huonoin näyttelijä. Rhymes ampuu roolissaan kuitenkin niin yli, että hän on huonoudessaan koominen, mitä muista ei voi sanoa.

Ei ole mikään ihme, että jälkikäteen niin Jamie Lee Curtis kuin koko Halloween-sarjan käynnistänyt John Carpenter ovat haukkuneet Halloween: Resurrectionin lyttyyn. Kyseessä on aikamoinen pökäle, jonka ainoaksi kehuksi voisi mieltää sen, että oikeassa mielentilassa ja seurassa katsottuna elokuva on varsin hupaisa kaikessa kökköydessään. Elokuva on täynnä ratkaisuja, jotka pistävät kerta toisensa perään kummastelemaan, että mitäköhän käsikirjoitushuoneessa on polteltu tekstiä työstäessä? Larry Brandin idea keskelle reality-ohjelman kuvauksia putkahtaneesta sarjamurhaajasta voisi olla vekkuli omana juttunaan, mutta Halloweeniin idea ei oikein istu. Kun kauhujen yö Myersien talossa alkaa, katsojan päähän juolahtaa jatkuvasti kysymyksiä, kuten että miten Michael onnistuu kaiken aikaa välttelemään kameroita ja erityisesti että miksi ihmeessä hahmot eivät vain pakene talosta? Leffa näyttää useaankin otteeseen, että ränsistynyt talo on aika heiveröisessä kunnossa, joten eiköhän sitä tarpeeksi isossa pelkotilassa ja adrenaliiniryöpyssä saisi puskettua itsensä talosta pihalle. Viimeistään lopputeksteihin päästessä ei voi kuin pohtia, että miten ihmeessä elokuva edes pääsi julkaisuun asti?

Elokuvan kauhuosasto rakentuu täysin toinen toistaan naurettavampien ja huonompien hyppysäikyttelyjen varaan. Mitään jännitettä ei pääse muodostumaan, etenkään kun elokuva ei saa katsojaa välittämään ainoastakaan hahmosta. Tarina myös asettaa katsojan herkästi Michaelin puolelle. Tämähän on hänen kotinsa, ei ihme, että hän haluaa päästä epätoivotuista tunkeilijoista eroon! Pelottavaksi elokuvaa ei voi kutsua, vaan Halloween: Resurrection menee lähinnä tahattomasta komediasta.

Leffan ohjauksesta vastaa Rick Rosenthal, joka oli aiemmin ohjannut elokuvasarjan toisen osan, Halloween II - tappajan paluun. Vaikkei Rosenthalin työ ollut siinäkään kovin hääviä, on pöyristyttävää, kuinka paljon surkeammin hän hoitaa tonttinsa Halloween: Resurrectionissa. Asiaa ei tietenkään auta Brandin ja Sean Hoodin käsikirjoitus heikon juonen, ärsyttävien hahmojen, puisevan dialogin ja typerien käänteiden kera. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kummoinen. Tekijät ovat selvästi halunneet toistaa muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneen The Blair Witch Projectin (1999) suosiota, pistämällä hahmot itse toimimaan kuvaajina osan ajasta. Hahmojen kuvaamat materiaalit ovat lähinnä ärsyttävää katseltavaa rumasti venytetyn ja pahasti rakeisen kuvan heiluessa kaiken aikaa. Sentään Myersin talon lavasteet ovat oivalliset. Tehosteet eivät pahemmin vakuuta, eikä äänimaailma ole kummoisesti työstetty. Carpenterin säveltämä ikoninen tunnusmelodia soi tietty pari kertaa leffan aikana, mutta jokin Danny Luxin sovituksessa tuntuu laiskalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2023

Lähteet: elokuvan juliste www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween: Resurrection, 2002, Dimension Films, Nightfall Productions, Aon/Ruben-Winkler Entertainment Insurance, Trancas International Films

Arvostelu: Borderlands (2024)

BORDERLANDS

Ohjaus: Eli Roth

Pääosissa: Cate Blanchett, Kevin Hart, Ariana Greenblatt, Jack Black, Florian Munteanu, Jamie Lee Curtis, Edgar Ramírez, Janina Gavankar ja Haley Bennett

Genre: scifi, toiminta, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

Borderlands perustuu samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 2009. Pian ensimmäisen pelin ilmestyttyä tuottaja Avi Arad tapasi Gearbox Software -yhtiön pomon Randy Pitchfordin ja esitteli tälle idean elokuva-adaptaatiosta, mistä Pitchford innostui. Leigh Whannell palkattiin ohjaajaksi ja Aaron Berg ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta. Oren Uziel, Craig Mazin, Juel Taylor ja Tony Rettenmaier työstivät kukin vuorollaan tekstiä uudestaan ja lopullisen käsikirjoituksen rustasi Eli Roth, joista jälkimmäinen korvasi Whannellin ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja kaksi vuotta myöhemmin tyytymätön studio palkkasi Tim Millerin ohjaamaan uudelleenkuvauksia Zak Olkewiczin uusien käsikirjoitussivujen pohjalta. Nyt Borderlands on saapunut elokuvateattereihin, yllättävän vähin äänin, ottaen huomioon, kuinka suosittuja lähdemateriaalina toimivat pelit ovat ja kuinka pinnalla videopeliadaptaatiot tällä hetkellä ovat. Itse olin tiennyt pelisarjasta jo pitkään, mutta vasta viikkoa ennen elokuvan ilmestymistä pelasin Borderlands 2:a (2012), huomattuani sen löytyvän tyttöystäväni pelikirjastosta. Kävin uteliain mielin katsomassa Borderlands-elokuvan sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Palkkionmetsästäjä Lilith matkustaa vihaamalleen lapsuutensa kotiplaneetalle Pandoralle etsimään rikkaan bisnesmiehen tyttären, jonka uskotaan olevan ainoa, joka voi avata Pandoraan piilotetun mysteerisen holvin.

Borderlands sisältää peleistä tuttujen hahmojen ryhmän, jotka päätyvät seikkailulle Pandoralla. Ei siis Avatar-leffoista (2009-) tutulla sinisten avaruusolentojen täyttämällä Pandoralla, vaan Mad Max -leffoista (1979-2024) lainailevalla aavikoituneella ja rämäpäisten rikollisten täyttämällä postapokalyptisellä joutomaaplaneetalla. On Cate Blanchettin näyttelemä Lilith, tiukka ja liipaisinherkkä palkkionmetsästäjä, Kevin Hartin näyttelemä Roland, päämääräinen soturi, jolla on sydän paikallaan, Jamie Lee Curtisin esittämä Patricia Tannis, tekniikkavelho, Florian Munteanun esittämä Krieg, vähäsanainen ja -älyinen hullu lihaskimppu, Jack Blackin ääninäyttelemä robotti CL4P-TP, eli tuttavallisesti Claptrap, sekä Ariana Greenblattin näyttelemä Tiny Tina, nuori ja rasavilli räjähdeintoilija sekä rikkaan Atlasin (Edgar Ramírez) tytär, jonka uskotaan olevan ainoa, joka voi avata Pandoran mahtavia voimia sisällään pitävän holvin. Näyttelijäkaarti sai monet nostelemaan kulmiaan heti, kun heidän mukanaolonsa ilmoitettiin. Blanchett ja Curtis ajavat mukiinmenevästi asiansa ja Blackin ääni istuu hyvin ärsyttävälle robotille. Komediallisista ja kovaäänisistä rooleista tuttu Hart tuntuu kuitenkin hassulta valinnalta tarkan ja päättäväisen sotilaan osaan, Greenblattin irrottelu on enemmän vaivaannuttavaa kuin hupaisaa, eikä Ramírez pahemmin vakuuta tylsässä antagonistiroolissa.

En tiedä, johtuiko se siitä, että odotukseni Borderlands-elokuvaa kohtaan olivat todella alhaiset jo pelkän markkinoinnin (ja sen vähyyden) takia, vai siitä, etten ollut paria kertaa enempää pelannut lähdemateriaalina toimivia pelejä, vai siitä, että olin juuri edellisiltana saanut loppuun myötähäpeällisen surkean videopeliadaptaatio Knuckles-televisiosarjan (2024), mutta minun täytyy tunnustaa, että osittain jopa viihdyin Borderlands-leffan parissa ihan menevästi. Kyseessä ei ole järin hyvä elokuva ja näkemänsä unohtaa luultavasti pian leffan päättymisen jälkeen, mutta silti näkemäni oli kaikessa keskinkertaisuudessaan tarpeeksi passelia hömppää.

Elokuva käyttää heti alussa vajaan minuutin kertoakseen taustaa tälle intergalaktiselle maailmalle ja mistä Pandorassa ja sen holvissa on oikein kyse, ennen kuin se pistää haisemaan, eikä jarrua juuri painella koko loppuleffan ajan. Tekijöillä on sentään ollut älliä pitää elokuva vain hieman päälle puolentoista tunnin mitassa, jolloin turbovauhdilla eteenpäin kiitävän toimintaseikkailun kanssa ei juuri aika käy pitkäksi. Ruutuun pusketaan koko ajan menoa ja meininkiä, ja hahmoja heitellään vaaratilanteesta toiseen. Jännitettä ei juuri ole ja tarinan etenemisen on helppoa arvata ennalta, jopa juonenkäänteisiin asti, mutta homma toimii tarpeeksi kivasti. Oikeastaan vasta turhan hölmöksi ja överiksi ampuvassa lopputaistelussa aloin kokea ähkyä, mutta muuten sekopäisyys tyydytti. Pelisarjan vannoutuneimmille faneille Borderlands voi kuitenkin olla iso pettymys, jo sen takia, että toisin kuin räävitöntä kielenkäyttöä ja veristä toimintaa sisältävät pelit, elokuvasovitus on siistitty lapsiystävällisemmäksi.

Elokuvan ohjauksesta vastasivat lopulta Eli Roth ja tuottaja Tim Miller, jälkimmäisen hoidettua viimevuotiset lisäkuvaukset, Rothin oltua kiireinen Thanksgiving-kauhuelokuvan (2023) parissa. Kumpikaan ei saa sekoboltsista konseptista niin paljoa irti kuin voisi toivoa. Usean käsikirjoittajan läpi käynyt teksti on aika lattea, mutta sentään meno on leikattu niin napakaksi, että hahmoja pusketaan yhä vain uusiin tilanteisiin. Jos jotain täytyy kehua, niin sitä, kuinka tämä pelien hullunkurinen maailma on tuotu valkokankaille lavastuksen, puvustuksen ja tietokonetehosteiden avulla. Kaikki efektit eivät todellakaan näytä hyviltä ja esimerkiksi selvät digi-ihmiset ja Pandoran olennot näyttävät viimeistelemättömiltä, mutta digitaalisesti toteutetut maisemat näyttävät mainioilta. Leffa on myös kivan värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat ihan menevästi taustalla. Mieltäni toki lämmitti, että mukaan oli ujutettu suosikkiyhtyeeni Musen Supermassive Black Hole -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Borderlands, 2024, Lionsgate Films, Media Capital Technologies, Arad Productions, Picturestart, Gearbox Studios, 2K Games

Arvostelu: Tosi valheita (True Lies - 1994)

TOSI VALHEITA

TRUE LIES

Ohjaus: James Cameron

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Jamie Lee Curtis, Tom Arnold, Art Malik, Bill Paxton, Tia Carrere, Eliza Dushku, Grant Heslov, Marshall Manesh ja Charlton Heston

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 16

True Lies, eli suomalaisittain Tosi valheita on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta toimintakomediasta La Totale! vuodelta 1991. James Cameron kiinnostui tekemään oman elokuvasovituksensa leffan pohjalta ja tarjosi Arnold Schwarzeneggerille pääosaa, joka suostui. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1993, joiden aikana elokuvan budjetti paisui ennätyksellisen suureksi - kyseessä oli ensimmäinen elokuva, joka maksoi yli sata miljoonaa dollaria. Lopulta Tosi valheita sai maailmanensi-iltansa 12. heinäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista menestyksistä, joka keräsi positiivista palautetta myös kriitikoilta, sai parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden ja voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan naispääosan Golden Globe -palkinnon. Itse näin Tosi valheita ensimmäistä kertaa joskus lapsena, kun isäni esitteli minulle Arnold Schwarzeneggerin tuotantoa. Pidin elokuvasta, mutten ole nähnyt sitä uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen noin kymmenen vuoden jälkeen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Perheensä silmissä Harry Tasker on tavallinen tietokonekauppias, mutta todellisuudessa Harry on salainen agentti. Harry on parhaillaan tutkimassa ydinaseita Yhdysvaltoihin salakuljettavaa terroristiorganisaatiota, kun hän saa vihiä, että hänen vaimollaan olisi salasuhde.

Ohjaaja James Cameronin scifitoimintaelokuvia Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) ja Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) tähdittänyt ja niiden myötä Hollywoodin kovimmaksi toimintastaraksi noussut Arnold Schwarzenegger nähdään elokuvan pääroolissa Harry Taskerina, salaisena agenttina, joka valehtelee vaimolleen Helenille (Jamie Lee Curtis) ja tyttärelleen Danalle (Eliza Dushku) olevansa tietokoneiden kaupittelija, joka myyntireissujensa takia joutuu vähän väliä poistumaan maasta. Schwarzenegger sopii tietty täydellisesti vakoojaksi, joka pistää pahiksia kumoon toimintakohtauksissa ja murjoo samalla pöljiä vitsejä. Hän ei onneksi vedä rooliaan tosikkona, vaan hän tarjoaa paljon aidosti hauskoja hetkiä olemuksellaan ja ilmeillään. Mainio on myös Curtis tietämättömänä vaimona, jolla on kanssa oma salaisuutensa. Dushku suoriutuu mallikkaasti osastaan perheen tyttärenä.

     Elokuvassa nähdään myös Tom Arnold Harryn työparina Gibinä, Art Malik terroristiorganisaatio Verenpunaisen jihadin johtajana Salim Abu Azizina, Tia Carrere taiteesta kiinnostuneena Juno Skinnerinä, sekä Cameronin luottonäyttelijä Bill Paxton kenties uransa parhaassa roolissa Simonina, jonka kanssa Harry epäilee vaimonsa vehtailevan. Arnold on oivan vekkuli pari pääsankarille, Malikin istuessa passelisti varsin stereotyyppisen terroristipomon osaan. Hahmon ja hänen johtaman liikkeensä motiiveja tuodaan esille yhdessä kohtauksessa, missä olisi mahdollista ottaa kantaa Yhdysvaltojen kyseenalaisiin toimiin Lähi-Idässä, mutta lopulta Salimista maalaillaan aika yksiulotteinen roisto.

Ai että, enpä muistanutkaan Tosi valheita olevan näin hyvä elokuva! Muistin kyllä pitäneeni filmistä, mutta uusintakatselulla elokuvahan osoittautui aivan mahtavaksi. Leffa koukuttaa heti alussa mukaansa James Bond -agenttiklassikoista (1962-) paljon lainaavalla vakoojatehtävällä, jossa smokkiin pukeutunut Harry käy ensin liehittelemässä neitokaista juhlissa ja pakenee sitten paikalta hiihtävät sotilaat perässään. Elokuvassa käy nopeasti selväksi, että mistään ryppyotsaisesta patsastelusta ei ole kyse, vaan filmiä on tehty pilke silmäkulmassa. Leffa on täynnä hulvattomia vitsejä ja hetkiä, ilman että elokuva muuttuu koskaan miksikään puhtaaksi komediaksi tai koheltamiseksi. Erityisesti osio, jossa Harry alkaa arvella Helenin pettävän häntä, on hykerryttävän hauska, Harryn etsiessä eksentrisen miehen käsiinsä.

Elokuvan tarina vie tehokkaasti mennessään ja on erittäin mielenkiintoista seurata niin salasuhdekuvion avautumista kuin Harryn päätehtävää pysäyttää Verenpunainen jihad, ennen kuin tämä toteuttaa uhkauksensa ydinaseillaan. Meno toki sen kuin paranee, kun nämä kaksi juonikuviota risteytyvät ja Harrylla on varsinainen soppa selvitettävänään. Elokuva tarjoaa tasaväkisesti niin hyvää huumoria kuin toinen toistaan sähäkämpiä toimintakohtauksia. Cameron oli muutamaa vuotta aiemmin tehnyt ehkä kaikkien aikojen parhaan toimintaelokuvan, Terminator 2:n ja vaikkei hän sitä tässä ylitäkään, hän esittelee jälleen huikeita lahjojaan genren saralla. Tosi valheita on täynnä mitä luovempia taisteluita ja takaa-ajoja, joissa hyödynnetään kekseliäästi niin moottoripyöriä kuin hevosia, autoja ja hävittäjälentokoneitakin. Elokuvan liki kahden ja puolen tunnin kesto alkaa hieman tuntua yhä vain isommaksi paisuvassa loppuhuipennuksessa, mutta pääasiassa leffa pitää kutinsa loppuun asti ja kasvattelee jännitystä tehokkaasti.

Cameron tasapainottelee vakuuttavasti toiminnan ja huumorin välillä niin ohjauksessaan kuin käsikirjoituksessaan. Tekstin komedia ei synny pääasiassa mistään hihhahhoo-hölmöilystä, vaan ovelasti keksityistä skenaarioista ja hahmojen reaktioista niihin. Teknisiltä ansioiltaan Tosi valheita on erittäin vakuuttava teos, eikä ajan julma hammas ole purrut siihen oikeastaan ollenkaan. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää pienesti, mutta pääasiassa elokuvan kerronta soljuu vahvasti eteenpäin. Leffa on tyylikkäästi kuvattu ja taidokkaasti valaistu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja erikoistehosteet ovat toinen toistaan näyttävämpiä. Äänimaailma tykittelee hyvin niin efektiensä kuin Brad Fiedelin musiikkien puolesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

True Lies, 1994, Twentieth Century Fox, Lightstorm Entertainment

Arvostelu: Halloween H20 (Halloween H20: 20 Years Later - 1998)

HALLOWEEN H20

HALLOWEEN H20: 20 YEARS LATER

Ohjaus: Steve Miner

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Josh Hartnett, Adam Arkin, Michelle Williams, LL Cool J, Adam Hann-Byrd, Jodi Lyn O'Keefe, Janet Leigh, Nancy Stephens, Joseph Gordon-Levitt, Branden Williams ja Chris Durand

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli valtava menestys, jota pidetään nykyään yhtenä lajityyppinsä suurklassikoista, joten elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Halloween II - tappajan paluussa (Halloween II - 1981) tekijät päättivät viedä murhaaja Michael Myersin tarinan päätökseen ja aloittaa kolmososassa Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982) puhtaalta pöydältä täysin uuden idean kanssa. Elokuvan saaman murskapalautteen jälkeen studio päätti herättää Michael Myersin takaisin henkiin Halloween 4:ssä (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988). Sitä seuranneet Halloween 5 (Halloween 5: The Revenge of Michael Myers - 1989) ja Halloween: The Curse of Michael Myers (1995) saivat murskapalautetta, eivätkä menestyneet toivotusti. Seitsemännen osan teko lähti silti pian liikkeelle Daniel Farrandsin kirjoittamana ja työnimellä "Michael Myers: Lord of the Dead". Hän kuitenkin jätti ideansa kesken ja hänen sijaan Robert Zappia ryhtyi työstämään tekstiä nimeltä "Halloween 7: Two Faces of Evil", mutta sekään projekti ei edennyt. Screamin (1996) kirjoittanut Kevin Williamson työsti uudenlaisen idean, joka toimisi jatko-osana kahdelle ensimmäiselle leffalle, unohtaen muut jatko-osat kokonaan. Hänen "Halloween: The Revenge of Laurie Strode" -ideaansa tartuttiin ja leffaan kosiskeltiin aluksi itse Carpenteria, mutta tämän vaatiman korkean palkkion vuoksi studio palkkasikin Steve Minerin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1998 ja Halloween H20 -nimen saanut elokuva sai ensi-iltansa jo saman vuoden heinäkuussa. Elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, mutta se oli siihen asti parhaiten menestynyt osa leffasarjasta. Itse tutustuin elokuvasarjaan kymmenisen vuotta sitten, kun katsoin Rob Zombien ohjaaman Halloween-uudelleenfilmatisoinnin vuodelta 2007. Alkuperäisleffan katsoin vasta vuonna 2017, jolloin myös arvostelin sen halloweenin kunniaksi. Päätin samalla ottaa perinteeksi katsoa ja arvostella joka halloweeniksi yhden osan elokuvasarjasta. Nyt on päästy sarjan seitsemänteen elokuvaan, Halloween H20:een.

On kulunut 20 vuotta siitä, kun Laurie Strode kohtasi veljensä Michael Myersin kauhistuttavana halloweenyönä. Oman kuoleman lavastamisesta ja nimensä vaihtamisesta huolimatta Laurie joutuu jälleen taistelemaan hengestään, kun Michael löytää hänet jälleen halloweenina.

Halloween H20 on tosiaan jatkoa vain kahdelle ensimmäiselle Halloween-elokuvalle, unohtaen niin sanotun Thorn-trilogian, eli neljännen, viidennen ja kuudennen leffan kokonaan. Eli toisin kuin Halloween 4:ssä esiteltiin, Laurie Strode ei ole kuollut, eikä hänellä ole tytärtä. Halloween H20:ssä Jamie Lee Curtis tekee lähes kahden vuosikymmenen jälkeen paluun tunnetuimpaan rooliinsa Lauriena, joka on vain lavastanut oman kuolemansa ja vaihtanut sitten nimensä. Nyt hän työskentelee Hillcrest-akatemian rehtorina, valenimellä Keri Tate ja hänellä on aikuisuuden kynnyksellä oleva poika John (Josh Hartnett debyyttiroolissaan). Curtis palaa rooliinsa innokkaasti ja karismaattisemmin kuin ennen. On mielenkiintoista nähdä, kuinka hirvittävän yön jälkeen Laurie on kovasti yrittänyt elää vapaasti, eikä antaudu pelolle, vaikka näkeekin jatkuvasti painajaisia tapahtuneesta. Hartnett on oiva valinta Laurien pojaksi, vaikka hahmona uhmakas John onkin hieman rasittava.

     Elokuvassa nähdään myös Michelle Williams Johnin tyttöystävänä Mollynä, Adam Hann-Byrd Johnin kaverina Charliena ja Jodi Lyn O'Keefe tämän tyttöystävänä Sarahina, Adam Arkin akatemian opettajana ja Laurien salarakkaana Willinä, LL Cool J koulun portinvartijana Ronnynä, sekä Chris Durand Laurien veljenä, murhaaja Michael Myersinä. Curtisin äiti Janet Leigh tekee nopean roolin opettajana ja elokuvassa kuullaankin ovelana silmäniskuna lyhyt pätkä Leighin tähdittämän Psyko-kauhuklassikon (Psycho - 1960) tunnusmusiikista. Nuoret näyttelijät eivät ole erityisen vakuuttavia rooleissaan, mutta Arkin ja etenkin huumoria mukaan tuova LL Cool J toimivat osissaan. Durandin toiminta Michael Myersinä on onnistuneen tarkkaa ja hillittyä, mutta rooliin kaipaisi jotakuta hieman isokokoisempaa ja uhkaavampaa järkälettä. Silti hahmo toimii, vaikka valoisemmissa otoksissa Michaelin maski ei oikein vakuuta. Näkyvät silmät vähentävät uhkaavuutta ja kaikista pahinta on yhdessä kuvassa nähtävä selvä diginaamio. Miksi ihmeessä tekijät eivät käyttäneet siinä oikeaa maskia?

Halloween-elokuvien tason laskettua keskinkertaiseen heti alkuperäisen klassikon jälkeen ja kuudennen leffan, Halloween: The Curse of Michael Myersin räpiköidessä jo ihan pohjamudissa, Halloween H20 on piristävän onnistunut jatko-osa - sanoisinpa jopa, että paras Halloween-elokuva sitten alkuperäisen! Ihan menevästi käynnistynyt, mutta surkeaksi valahtanut Thorn-trilogia saa kyytiä ja tekijät ovat päättäneet jatkaa tarinaa 20 vuotta siitä, mihin Halloween II - tappajan paluussa jäätiin. Ratkaisu on oivallinen ja filmi tuntuu luontevammalta jatkumolta. Vaikkei elokuva millään ylläkään alkuperäisen elokuvan hienouteen, Steve Miner on sujuvasti ottanut siitä paljon mallia tätä filmiä tehdessään. Aiempien jatko-osien raakuuksilla mässäily on vaihdettu takaisin tiiviin tunnelman rakentamiseen ja sen sijaan, että katsoja vain haluaisi nähdä Michaelin tappavan kaikki, jotka vastaan kävelevät, voi jopa huomata jännittävänsä hahmojen selviytymisen puolesta.

Michael Myersin paluuta rakennetaan oivallisesti ja katsojaa pidetään onnistuneesti varpaillaan. Uhka tuntuu vaanivan kaiken aikaa ja katsojaa johdatetaan ovelasti harhaan. Silloin tällöin katsoja on varma, että nyt lähtee henki, kun joku hahmoista päätyy yksin vaeltelemaan jonnekin pimeään, mutta mitään ei välttämättä tapahdukaan. Alkupuoliskon jännityksen nostatusta kuitenkin rikkovat todella typerät äkkisäikyttelyt, jotka koostuvat kaikki siitä, kun joku hahmoista törmää vahingossa toiseen kovan pamauksen saattelemana. Kun Michael pääsee vihdoin valloilleen Hillcrestissä, muuttuu meno entistä jännittävämmäksi. Vanhemman ja kokeneemman Laurien yhteenotto veljensä kanssa huipennuksessa on mainio, huipentaen filmin varsin yllättävällä ja tehokkaalla tavalla.

Vaikka ohjaaja Steve Miner syyllistyykin aika ajoin laiskoihin äkkisäikäyttelyihin, hän ei muuten kulje aidan matalimmista kohdista. Hänen rakentama tunnelmansa on oivallinen ja hän pitää katsojasta hyvin kiinni läpi vajaan puolentoista tunnin keston. Kevin Williamsonin ideoiden pohjalta Robert Zappia ja Matt Greenberg ovat laatineet käsikirjoituksen, joka on tehokas kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kulttikuviot on onneksi heitetty roskakoriin ja Michael palautettu juurilleen. Halloween H20 on teknisiltä ansioiltaan ihan sujuvasti tehty. Kuvaus toimii kelvollisesti ja valaisua hyödynnetään mainiosti. Lavasteet ja maskeeraukset ovat pätevät, mutta Michaelin maskia tekijät olisivat voineet pohtia uudelleen. Tukkansa puolesta naamari näyttää siltä kuin murhaaja olisi juuri herännyt ja silmänrei'istä näkyvät silmät ovat joissakin kuvissa lähinnä koomiset. Mikä siinä onkin, että alkuperäisleffan jälkeen tekijät ovat elokuvasta toiseen kokeneet suuria vaikeuksia saada aikaiseksi onnistunutta Michael Myers -naamaria? Turhanpäiväisiä böö-säikäytysääniä lukuun ottamatta äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Carpenterin säveltämää ikonista tunnusmelodiaa hyödynnetään ihan passelisti läpi leffan.

Yhteenveto: Halloween H20 on usean kehnonpuoleisen jatko-osan jälkeen yllättävänkin toimiva elokuva, nousten omissa kirjoissani Halloween-sarjan toiseksi parhaaksi osaksi. Alkuperäisestä klassikosta jäädään pahasti jälkeen, mutta Halloween H20 on silti oikein kelpo kauhuleffa. Jamie Lee Curtis palaa pätevästi Laurien rooliin, näyttäen hyvin, miten traumaattinen yö on vaikuttanut hahmoon viimeisten 20 vuoden aikana. Muu hahmokattaus ei ole järin erityinen, mutta hahmojen puolesta silti jopa jännittää hieman, eikä katsoja vain toivo heidän joutuvan Michaelin uhreiksi. Itse Michael Myers aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, etenkin kökön naamarinsa puolesta. Ohjaaja Steve Miner luottaa ajoittain turhan paljon kovaäänisiin hyppysäikyttelyihin, mutta muuten rakentaa karmivaa ilmapiiriä toimivasti. Elokuva kasvattelee hyvin menoaan, johtaen kohti tehokasta loppuhuipennusta. Ei Halloween H20 mikään erityisen ihmeellinen elokuva ole, mutta se voittaa kevyesti suuren osan elokuvasarjan muista osista ja suosittelenkin sitä lämpimästi Michael Myersin faneille. Aikajanasotkun takia leffaa ennen tarvitsee nähdä vain kaksi ensimmäistä osaa sarjasta. Halloween-sarja sisältää useita erilaisia aikajatkumoita, oli kyse sitten Thorn-kulttihommista, Rob Zombien uudelleenfilmatisoinneista tai vastikään huipentuneesta uudesta trilogiasta. Omasta mielestäni parhaan kokemuksen saa, kun katsoo alkuperäisen Halloween - naamioiden yön, Halloween II - tappajan paluun ja Halloween H20:n trilogiana, unohtaen muut osat tyystin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween H20: 20 Years Later, 1998, Dimension Films, Nightfall Productions, Trancas International Films

Arvostelu: Haunted Mansion (2023)

HAUNTED MANSION

Ohjaus: Justin Simien

Pääosissa: LaKeith Stanfield, Rosario Dawson, Owen Wilson, Chase W. Dillon, Tiffany Haddish, Danny DeVito, Jamie Lee Curtis, Jared Leto ja Winona Ryder

Genre: komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Haunted Mansion perustuu Disneylandin samannimiseen huvipuistolaitteeseen. Laitteen pohjalta oli jo 20 vuotta sitten tehty Eddie Murphyn tähdittämä lapsiystävällinen kauhukomedia Kummituskartano (The Haunted Mansion - 2003), joka oli taloudellinen menestys, mutta joka sai kriitikoilta negatiivista palautetta. Vuonna 2010 Disney-yhtiö ilmoitti uuden elokuvaversion olevan tekeillä, jonka käsikirjoittajana ja ohjaajana toimisi Guillermo del Toro. Pari vuotta myöhemmin del Toro jätti ohjausvastuun ja jonkin ajan jälkeen myös koko projektin, kun Disneyllä todettiin hänen käsikirjoituksensa olevan liian pelottava ja synkkä perheille. D. V. DeVincentis saapui uudeksi käsikirjoittajaksi vuonna 2015 ja vuonna 2020 Katie Dippold kirjoitti seuraavan tekstin, josta studio vihdoin tykkäsi. Kuvaukset käynnistyivät viimein lokakuussa 2021 ja nyt Haunted Mansion on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole koskaan käynyt alkuperäisessä huvipuistolaitteessa, mutta pidin lapsena Murphyn Kummituskartanosta. Aikuisiällä se ei tosin toiminut enää erityisen hyvin (tarkempaa arvostelua siitä leffasta tulossa marraskuussa). En ole ollut kovinkaan kiinnostunut uudesta Haunted Mansionista missään kohtaa. Se tuntui jälleen yhdeltä tylsältä uudelta versiolta Disneyn aiemman leffan pohjalta, eivätkä traileritkaan voittaneet minua puolelleen. Päin vastoin, trailerit näyttivät mielestäni kehnoilta ja elokuvan yleisilme oudon halvalta, jolloin jopa kummastelin, miten ihmeessä filmiä ei ole vain suoraan puskettu Disney+ -palveluun? Elokuvan saamat negatiiviset arvostelut ja taloudellinen epäonnistuminen maailmalla vain alensivat odotuksiani, mutta kävin silti katsomassa Haunted Mansionin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Astrofyysikko, pappi, meedio ja professori auttavat äitiä ja tämän poikaa, jotka hoksaavat muuttaneensa kummituskartanoon.

Haunted Mansionia tähdittää varsin nimekäs näyttelijäkaarti. Rosario Dawson näyttelee Gabbieta, joka epäonnekseen muuttaa kummitusten valtaamaan kartanoon poikansa Travisin (Chase W. Dillon) kanssa ja tarvitsee apua, kun aaveet eivät jätä heitä rauhaan, vaikka he poistuisivat kartanosta. LaKeith Stanfield näyttelee astrofyysikko Beniä, joka on kehittänyt kameran, jolla voisi ottaa kuvia kummituksista. Owen Wilson esittää pappi Kentiä, joka pyydetään kartanoon suorittamaan manausta. Tiffany Haddish näyttelee meedio Harrietia, joka pystyy ottamaan yhteyden henkimaailmaan, kun taas Danny DeVito esittää professori Brucea, joka on kiinnostunut kummitustaloista ja niiden historioista. Dawson istuu passelisti kauhistuneen, mutta silti kaikkensa poikansa eteen tekevän äidin rooliin ja nuori Dillon pärjää hyvin konkareiden vierellä. Stanfield vakuuttaa näyttelijöistä parhaiten surevana Beninä ja Wilson on hupaisa pappiroolissaan. Haddish ja DeVito jättivät kuitenkin minut kylmäksi, eikä kumpikaan ollut erityisen hauska eksentrisissä osissaan.

     Elokuvassa nähdään myös Jamie Lee Curtis kristallipalloon vangittuna madame Leotana, minkä lisäksi mukana on Jared Leto hahmoja piinaavien kummitusten johtohahmona, Haunted Mansion -huvipuistolaitteesta tuttuna Hattulaatikkohaamuna. Leton ääntä on kuitenkin muunneltu niin paljon, että häntä ei leffasta tunnistaisi, jos hänen mukanaolostaan ei tietäisi etukäteen. Hattulaatikkohaamua pohjustetaan ihan kelvollisesti, mutta kun hahmo vihdoin näytetään kunnolla, on kyseessä ailahtelevin tietokonetehostein toteutettu pettymys. Viime vuosina paluuta isojen elokuvien pariin tehnyt Curtis jää Haddishin ja DeViton tavoin hieman kiusalliseksi roolityöksi.

Ilokseni voin todeta, ettei Haunted Mansion ollut niin heikko elokuva kuin etukäteen pelkäsin. Eipä se silti kovin kummoinen ole. Siitä löytyy omat onnistumisensa, mutta myös selvät kompastuskivensä, jotka muodostavat harmillisen keskinkertaisen kokonaisuuden. Lähdetään liikkeelle positiivisista puolista. Vahvinta antia elokuvassa ovat sen teemat surusta ja sen käsittelystä. Ben suree menehtynyttä vaimoaan ja hahmon läpikäymä kaari elokuvan mittaan on varsin toimiva, etenkin Stanfieldin roolisuorituksen takia. Elokuva ei kuitenkaan ole kokonaisuudessaan mitään surussa vellomista, vaan siitä löytyy joitain hauskoja vitsejä ja hetkiä, kuten myös pari ihan jännittävää kohtausta häijyjen haamujen kanssa. Haunted Mansion sopiikin passelisti lapsille, joita alkaa kiinnostaa kummitukset ja muut pelottavat jutut, mutta jotka eivät ole vielä tarpeeksi vanhoja, jotta heille voisi näyttää kunnon kauhuleffoja.

Tästä huolimatta jäin harmittelemaan, kuinka vähän elokuvassa onkaan kunnon kummittelua. Ensimmäinen tunti on muutamia lyhyitä hetkiä lukuun ottamatta erityisen harmillinen haamujen puutteessa. Leffan olisi pitänyt tehdä parempaa työtä rakentaakseen jännitettä kartanon ympärille, jotta katsojalla olisi oikeasti selvillä, mitä Gabbie ja Travis niin kovasti pelkäävät. Toinen mojova ongelma on elokuvan kesto. Haunted Mansionilla ei ole mitään syytä kestää kahta tuntia. Siitä voisi helposti leikata pois ainakin vartin, jotta leffasta saisi karsittua turhaa tyhjäkäyntiä ja useita myötähäpeällisen huonoja vitsejä. En myöskään paljoa piitannut turhan mammuttimaiseksi paisuvasta loppuhuipennuksesta, jolloin elokuva päättää vihdoin läväyttää kerralla kaikki kummituksensa ruutuun.

Elokuvan on ohjannut Justin Simien, joka oli tätä ennen tehnyt vain pari pienemmän luokan filmiä. Simien onnistuu parissa kohtaa rakentamaan kelvollisia kauhukohtauksia, pitäen menon silti tarpeeksi perheystävällisenä. Hän kuitenkin jättää liikaa löysää leffaan, kun hän olisi voinut tehdä elokuvasta napakamman ja sitä kautta mukaansatempaavamman kummitusajelun. Ongelma piilee Katie Dippoldin käsikirjoituksessa, joka jo itsessään kaipaisi enemmän ja luovempaa kummittelua ensimmäiselle puoliskolleen. Haunted Mansion on oivallisesti kuvattu ja ihan hyvin valaistu. Kummituskartanon lavasteet ovat hienot ja asuin ja maskeerauksin toteutetut aaveet ovat mainioita ilmestyksiä. Sen sijaan leffan digitehosteet jättävät toivomisen varaa. Äänimaailma luottaa kauhuosastolla liikaa kovaäänisiin säikäytyksiin, eivätkä Kris Bowersin säveltämät musiikit ole kummoiset.

Yhteenveto: Haunted Mansion on keskinkertainen kummitusraina, joka toimii kuitenkin oikein passelisti pelottavammista jutuista kiinnostuneille lapsille, joiden ikä ei kuitenkaan riitä vielä kunnon kauhuelokuviin. Kummittelukohtauksia jää kaipaamaan enemmän, etenkin leffan vaisulla alkupuoliskolla. Menoa kasvatellaan loppua kohti, mutta finaali paisuukin sitten turhan massiivisiin mittoihin. Elokuvan toiseksi merkittäväksi ongelmaksi koituu sen ylipitkä kesto, johon mahtuu ihan liikaa tyhjäkäyntiä. Leffasta saisi helposti leikattua ainakin vartin pois. Komediaosasto on erityisen ailahtelevaa. Osa vitseistä saa hymähtelemään tyytyväisenä, toiset taas enemmänkin tuhahtelemaan kiusaantuneena. Yleensä mainiot Tiffany Haddish ja Danny DeVito ovat oudon epähauskoja läpi leffan. Parasta elokuvassa on sen teema surusta, jonka kautta LaKeith Stanfield tekee mainiota työtä pääroolissa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset näyttävät hyviltä, mutta erikoistehosteiden taso vaihtelee. Haunted Mansion on todella epätasainen paketti, joka saa jälleen huolestumaan Disney-yhtiön tulevaisuudesta. Vaikka elokuva olikin parempi kuin odotin, olisi sen ihan hyvin voinut heivata suoraan Disney+ -palveluun, jossa se olisi luultavasti löytänyt paremmin yleisöä kuin teattereissa. Leffan alhaisia lipputuloja ei myöskään auta outo julkaisuajankohta. Eikös kummituksia sisältävä perhe-elokuva olisi kannattanut säästää lokakuulle halloweenin aikaan?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Haunted Mansion, 2023, Walt Disney Pictures, Walt Disney Productions, Rideback

Arvostelu: Vaihtokaupat (Trading Places - 1983)

VAIHTOKAUPAT

TRADING PLACES

Ohjaus: John Landis

Pääosissa: Dan Aykroyd, Eddie Murphy, Ralph Bellamy, Don Ameche, Denholm Elliott, Jamie Lee Curtis, Kristin Holby, Paul Gleason ja Robert Curtis-Brown

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 7

Trading Places, eli suomalaisittain Vaihtokaupat on Dan Aykroydin ja Eddie Murphyn tähdittämä komediaelokuva. 1980-luvun alussa käsikirjoittaja Timothy Harrisilla oli tapana pelata tennistä kahden varakkaan ja keskenään kilpailevan veljeksen kanssa. Seuratessaan juonittelevien miesten vedonlyöntejä muiden kustannuksella, Harris tuli siihen tulokseen, että he olivat kamalia ihmisiä ja että heidän kaltaisten ihmisten ympärille voisi rakentaa hyvän elokuvan. Hän esitteli ideansa kirjoittajakaverilleen Herschel Weingrodille, joka innostui ja kaksikko ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Paramount Pictures hankki aluksi työnimeä "Black and White" kantaneen tekstin ja John Landis pestattiin ohjaajaksi, joka tykästyi tekstiin, mutta vaati elokuvan nimen vaihtamista. Aluksi päärooleihin haluttiin Richard Pryor ja Gene Wilder, mutta Pryorin loukkaannuttua vakavasti huumeidenkäytön takia, hänet korvattiin Eddie Murphyllä ja Wilderin tilalle taas valittiin Dan Aykroyd, Landisin ystävä ja aiemman hittileffan The Blues Brothersin (1980) tähti. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1982 ja lopulta Vaihtokaupat sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joka sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä voitti parhaan miessivuosan ja naissivuosan BAFTA-palkinnot. Nykyään Vaihtokauppoja pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista komediaelokuvista, vaikka samalla se onkin vuosien varrella herättänyt kritiikkiä muun muassa blackfacen käytöstä yhdessä kohtauksessa. Itse näin Vaihtokaupat ensi kertaa joskus lapsena ja pidin leffasta. Olen tainnut katsoa elokuvan uudelleenkin, mutta viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Nyt kun huomasin Vaihtokauppojen täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Ökyrikkaat bisnesmiehet, Duken veljekset ovat eri mieltä siitä, johtuuko ihmisen käytös luonnosta vai kasvatuksesta. He ottavatkin kohteekseen rehdin ja ansiokkaan työntekijänsä, sekä kadulla asuvan huijarin ja keplottelevat nämä vaihtamaan paikkoja.

Ralph Bellamy ja Don Ameche näyttelevät Duken veljeksiä, Randolphia ja Mortimeria, jotka pyörittävät erittäin menestyksekästä bisnestä erilaisten hyödykkeiden, kuten viljan, kullan ja jopa appelsiinimehun välittäjinä. Randolph ja Mortimer ovat niljakkaita, rahanahneita mulkvisteja ja rasisteja, jotka nostavat itsensä kaikkien muiden yläpuolelle. Välillä he eivät kestä korkean asemansa jakamista ja päättävätkin testata toisiaan erilaisilla vedonlyönneillä. Tällä kertaa veljet päätyvät väittelemään siitä, mikä määrää ihmisen käytöstä; biologia ja geenit, vai kulttuuri ja kasvatus? He päättävätkin testata tätä kahdella eri aseman omaavalla ja eri taustoista tulevalla henkilöllä, Dan Aykroydin näyttelemällä varakkaalla toimitusjohtajalla Louis Winthorpe III:lla ja Eddie Murphyn esittämällä katujen kasvatilla, ihmisiä huijaavalla Billy Ray Valentinella. Louisilta riisutaan rahat ja status, kun taas Billylle annetaan mahdollisuus kokea rikkaan elämää. Bellamy ja Ameche ovat erinomaiset inhottavien bisnesmiesten osissa, mutta elokuvan todelliset tähdet ovat tuohon aikoihin lähinnä Saturday Night Live -ohjelmasta (1975-) tunnetut koomikot Aykroyd ja Murphy, jotka tekisivät isoimmat hittinsä, Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984) ja Beverly Hills kytän (Beverly Hills Cop - 1984) vuotta myöhemmin. Aykroyd tulkitsee yllättävänkin vahvasti rehtiä ja snobia Louista, jonka elämä pakotetaan syöksykierteeseen. Murphy varastaa show'n hölösuisena Billynä, joka kiskaistaan kadulta limusiinin kyytiin ja löytää itsensä omasta kartanostaan ison mammonamäärän kanssa.

Elokuvassa nähdään myös Denholm Elliott Louisin hovimestarina Colemanina, Kristin Holby Louisin kihlattuna Penelopena, sekä kauhuleffoilla, kuten Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) kuuluisaksi noussut Jamie Lee Curtis prostituoituna Opheliana, joka päättää auttaa Louista saamaan vanhan elämänsä takaisin. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös hyvin. Elliott istuu hyvin selän takana silmiään pyörittelevän hovimestarin osaan, Holby on pätevä kultalusikka suussa syntyneenä Penelopena ja Curtis näytti ensi kertaa todelliset lahjansa Ophelian roolissa. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat myös bongata näyttelijä Jim Belushin, Tähtien sota -elokuvissa (Star Wars - 1977-) jedimestari Yodaa esittäneen Frank Ozin, sekä myöhemmin muun muassa Breaking Bad -televisiosarjassa (2008-2013) esiintyneen Giancarlo Espositon yhdestä ensimmäisistä elokuvarooleistaan.

Kuten alussa kerroin, Vaihtokaupat oli ilmestyessään kehuttu komedia ja vaikka sitä nykyään pidetäänkin yhtenä lajityyppinsä parhaimmista, on elokuva ollut myös kovan kritiikin kohde. N-sanan käyttö ja eritoten loppupään junakohtaus hyvin kärkkäiden stereotypioiden ja jopa blackfacen käytön kera saavat kohottelemaan kulmia. Valveutuneemmat uudemmat sukupolvet varmasti verottavat leffaa näistä syistä. Vaikka junakohtaus on ajoittain vaivaannuttavaa katseltavaa (joskin siitä löytyy myös todella hauskat juttunsa), sanoisin muun elokuvan sen ympärillä olevan erittäin hyvä - sanoisinpa jopa että loistava. Muutamien heikommin vanhentuneiden hetkien ja vitsien ympäriltä löytyy paljon todella hauskoja ja ennen kaikkea todella oivaltavia juttuja, joiden ansiosta Vaihtokaupat on ehdottomasti ansainnut asemansa kaikkien aikojen parhaimpien komediaelokuvien joukosta.

Elokuvan tarinassa hyödynnetään nokkelasti ja moderniin maailmaan päivitettynä Mark Twainin klassikkokirjaa Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper - 1881), jossa varakas prinssi ja katujen kerjäläinen vaihtavat paikkoja 1500-luvun Lontoossa. Vaihtokaupoissa tämä, noh, vaihtokauppa ei tosin tapahdu vaihdon tekevien omasta aloitteesta, vaan rikkaiden vanhojen valkoisten miesten toimesta. Leffa sisältääkin paljon yhteiskunnallista satiiria ja kommentaaria esimerkiksi yhteiskunta- ja luokkaerottelusta, sekä rikkaiden korruptoituneesta asemasta kapitalistisessa maailmassa. Elokuvan voi katsoa ihan vain hassuna hömppäviihteenä (joka tosin uiskentelee pariin otteeseen yllättävän synkissäkin vesissä Louisin tarinan puolesta), mutta katselukokemus on rikkaampi, kun älyää pohtia filmin sanomaa ja teemoja. Jo näiden avulla elokuva erottuu edukseen puhtaasti pöljien rainojen keskeltä, mitä auttaa myös se, kuinka valloittavan hyviä Aykroyd ja Murphy ovat rooleissaan, kuinka sulavasti ja koukuttavasti tarinan kuljetus etenee ja toki kuinka hauska filmi onkaan kyseessä. Kaikki johtaa onnistuneeseen - joskin pörssijutuista mitään tietämättömille hieman vaikeaselkoiseen - finaaliin.

Elokuvan on ohjannut John Landis, joka oli tuohon aikaan tunnettu The Blues Brothersin lisäksi kauhukomediasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981). Hän oli myös vastikään joutunut vaikeaan asemaan, Hämärän pelottavat varjot -elokuvan (Twilight Zone: The Movie - 1983) kuvauksissa tapahtuneen helikopterionnettomuuden takia, jossa kolme näyttelijää menehtyivät ja Landis sai syytteen kuolemantuottamuksesta, josta hänet kuitenkin vapautettiin oikeuskäsittelyn myötä muutamaa vuotta myöhemmin. Landisin työ Vaihtokaupoissa on herralle tutusti taidokasta ja hän pitää hilpeää pakettia sujuvasti kasassa. Timothy Harrisin ja Herschel Weingrodin käsikirjoitus on likimain erinomainen muutamia vikoja lukuun ottamatta. Esimerkiksi kohtaus, jossa Duken veljekset käyvät läpi ilkikurista suunnitelmaansa vessassa, tuntuu hieman väkinäiseltä ja kömpelöltä tavalta selittää asioita niin katsojille kuin hahmoille. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit tehostavat tunnelmaa mukavasti.

Yhteenveto: Vaihtokaupat on parista kyseenalaisesta ja huonosti vanhentuneesta hetkestä ja vitsistä huolimatta loistokomedia. Klassikkosatua Prinssi ja kerjäläispoika hyödyntävä ja modernisoiva tarina nappaa nopeasti mukaansa ja koukuttaa yhä enemmän, mitä pidemmälle kertomus etenee. Veikeä, mutta samalla vihastuttava skenaario vie täysin mennessään ja tarjoaa paljon hauskoja juttuja. Elokuva toimii erittäin hyvin puhtaana hömppäviihteenä, mutta sitäkin paremmin, kun pohtii sen syvällisempiä puolia ja yhteiskunnallista satiiria. Leffa uskaltaa myös uiskennella toisinaan hieman synkemmissäkin vesissä. Dan Aykroyd ja Eddie Murphy ovat huippuvireessä päärooleissa ja muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä osissaan. Suosittelenkin Vaihtokauppoja erittäin lämpimästi - tosin enemmänkin joulun tiimoilla katseltavaksi, sillä vaikka elokuva sai ensi-iltansa kesällä, sijoittuu se talven aikoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Trading Places, 1983, Paramount Pictures, Cinema Group Ventures