Scary Movie 3 (2003) - elokuva-arvostelu

SCARY MOVIE 3

Ohjaus: David Zucker

Näyttelijät: Anna Faris, Charlie Sheen, Simon Rex, Regina Hall, Drew Mikuska, Anthony Anderson, Leslie Nielsen, Kevin Hart, Jianna Ballard, Queen Latifah, Eddie Griffin, Camryn Manheim, George Carlin, Pamela Anderson, Jenny McCarthy, Denise Richards, Edward Moss ja Simon Cowell

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Parodiaelokuva Scary Movie (2000) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Scary Movie 2 (2001) ei menestynyt yhtä hyvin, mutta se keräsi silti tarpeeksi katsojia, että Dimension Films -yhtiö halusi tehdä kolmannenkin elokuvan, joka kulki aluksi työnimellä "Scary Movie 3: Episode I - Lord of the Brooms". Kaksi ensimmäistä leffaa ohjannut Keenen Ivory Wayans, sekä ne käsikirjoittaneet ja niitä tähdittäneet Shawn ja Marlon Wayans olivat kuitenkin ärtyneet rahanhimoissaan kiirehtineen Dimension Filmsin toimintaan jatko-osan aikana niin paljon, että he ilmoittivat, etteivät suostuisi jatkamaan sarjan parissa. David Zucker palkattiin uudeksi ohjaajaksi ja aluksi Kevin Smith työsti käsikirjoitusta, mutta jätti lopulta projektin. Jason Friedberg ja Aaron Seltzer kirjoittivat uuden käsikirjoituksen, joka oli tarkoitus kuvata, mutta Zucker piti lopulta Craig Mazinin ja Pat Proftin käsikirjoituksesta ja elokuva muuttui reippaasti juuri ennen kuvausten alkamista maaliskuussa 2003. Lopulta Scary Movie 3 sai ensi-iltansa saman vuoden lokakuussa. Elokuva menestyi paremmin kuin kakkososa ja se sai kriitikoiltakin hieman positiivisemman vastaanoton. Itse näin Scary Movie 3:n jo lapsena kahden ensimmäisen osan tapaan, ilman että olin nähnyt juuri yhtäkään niistä elokuvista, joita leffat parodioivat. Tämä ei kuitenkaan tuolloin haitannut minun viihtymistäni niiden parissa. Nyt kun elokuvasarja saa yli vuosikymmenen jälkeen jatkoa elokuvalla Scary Movie (2026), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat osat uudestaan ja samalla arvostella ne. 

Cindy ryhtyy tutkimaan mysteeristä videokasettia, jonka katsojat kuolevat seitsemän päivää myöhemmin. Samaan aikaan erään maatilan maissipellolle ilmestyy omituisia kuvioita.

Anna Faris palaa rooliinsa Cindy Campbelliksi, joka selvisi niin Ghostfacen hyökkäyksiltä kuin yöstä kummituskartanossa ja joka päätyy jälleen uuden kauhukertomuksen pyörteisiin. Tällä kertaa toimittajana työskentelevä Cindy saa tietää videokasetista, jonka katsoja saa videon päätyttyä puhelun, jossa sanotaan, että katsoja kuolee seitsemän päivää myöhemmin. Myös aiemmista kohtaloistaan huolimatta Regina Hallin esittämä Brenda on mukana ja kun hän katsoo tämän kohtalokkaan videon, Cindy muuttuu pakkomielteiseksi mysteerin selvittämisestä. Faris ei vieläkään huimaa näyttelijäntaidoillaan, mutta on silti jälleen varsin hupaisa pääroolissa. Hall sen sijaan on todella hauska turhan lyhyeksi jäävässä ruutuajassaan.

     Wayansin veljesten poistuttua kuvioista on näyttelijäkaarti mennyt muutenkin lähes täysin uusiksi. Miehen puolikkaista (Two and a Half Men - 2003-2015) tuttu Charlie Sheen ja Simon Rex näyttelevät Loganin veljeksiä Tomia ja Georgea, jotka asuvat maatilalla, jonka maissipellolle ilmestyy kummallisia kuvioita. Drew Mikuska nähdään Cindyn veljenpoikana Codynä, josta Cindy huolehtii, kun taas Anthony Anderson ja Kevin Hart esittävät Georgen räppärikavereita Mahalikia ja CJ Iziä. Queen Latifah ja Eddie Griffin näyttelevät Oraakkelia ja tämän miestä Orpheusta ja itse parodiaelokuvien kuningas Leslie Nielsen esittää Yhdysvaltojen presidenttiä. Nähdäänpä elokuvassa myös lyhyesti Pamela Anderson ja useiden musiikkiohjelmien kasvoina tunnettu Simon Cowell, minäpä muunaan kuin laulukilpailun tuomarina. Uudet näyttelijät hyppäävät menoon pääasiassa lystikkäästi mukaan, joskin Rex on lähinnä vain kehno rap-artistin urasta haaveilevana Georgena. Vähemmän yllättäen hauskinta antia tarjoaa kuivan huumorin legenda Nielsen, joka on täydellinen valinta presidentiksi.

Kuten jo varmaan pelkästä juonikuvauksesta pystyi päättelemään, Scary Movie -elokuvasarjan kolmas osa ottaa tällä kertaa parodiansa kohteeksi edellisvuonna ilmestyneet japanilaisen kauhuelokuva Ringun (リング - 1998) pohjalta tehdyn amerikkalaisen uudelleenfilmatisoinnin The Ringin (2002) ja M. Night Shyamalanin avaruusoliojännäri Signsin (2002). Scary Movie 3 yhdistää nämä kaksi leffaa varsin vekkulisti toisiinsa ja tarjoaa kummankin leffan tunnetuimpia kohtauksia omalla hupaisalla twistillään. Etenkin kohtaus, jossa Brenda kohtaa televisiosta ryömivän kaivotytön on aivan hulvaton. Sekaan on ripoteltu parodiaa myös muistakin leffoista, jotka eivät kaikki edes ole kauhua, kuten 8 Milesta (2002) ja The Matrixista (1999). Onpa mukana silmäniskuja Taru sormusten herrasta -trilogiaan (The Lord of the Rings - 2001-2003), Air Force Oneen (1997) ja Pamela Andersonin, öh, kotivideoihin.

Siinä, missä Scary Movie 2:sta näkyi, että se tehtiin ykkösen suosion vanavedessä kauhealla kiireellä, Scary Movie 3:een on saatu käyttää hitusen enemmän aikaa ja ajatusta, ja mielestäni kolmososa onkin hieman kakkososaa parempi. Periaatteessa aika kökköhän tämäkin leffa on, mutta mukana on silti joitain todella hauskoja kohtauksia ja vitsejä. Jutut eivät ole ihan niin roiseja kuin kahdessa edellisosassa, vaan mukana on enemmän aika lapsellista pissa-kakka-kamaa, sekä yliampuvaa slapstick-komediaa. Tunnin ja parinkymmenen minuutin kesto on erittäin passeli mitta ja siinä, missä kakkososassa puhti hiipui leffan edetessä, Scary Movie 3 pitää kivan tasonsa loppuun saakka.

Wayansien häivyttyä kuvioista, ohjaajaksi valittiin parodiaelokuvien mestari David Zucker, jonka filmografiaan kuuluvat genren parhaimmistoa edustavat Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ja Mies ja alaston ase (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988). Vähemmän yllättäen Scary Movie 3 ei tosiaankaan kuulu samalle tasolle niiden kanssa, mutta on se silti varsin hupaisa tapaus ja Zucker pitää lystiä ilmapiiriä hyvin yllä. Lopullisesta käsikirjoituksesta vastanneet Pat Proft ja Craig Mazin yhdistelevät toimivasti eri leffoja toisiinsa. Ja jos Mazinin nimi kuulostaa tutulta, niin hän on myöhemmin tullut tunnetuksi arvostettujen HBO-sarjojen Chernobylin (2019) ja The Last of Usin (2023-) päätekijänä. Teknisiltä ansioiltaan Scary Movie 3 on ihan kiva. Se on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivat, avaruusolentojen puvut tarkoituksellisesti naurettavan huonot ja maskeeraus enemmän koomista kuin pelottavaa. Efektit eivät huimaa päätä, mutta äänityöskentely on toimivaa, vaikkei James L. Venablen musiikeista jääkään mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scary Movie 3, 2003, Dimension Films, Brad Grey Pictures, Thomas FX Group

Arvostelu: Mies ja alaston ase (The Naked Gun - 2025)

MIES JA ALASTON ASE

THE NAKED GUN

Ohjaus: Akiva Schaffer

Pääosissa: Liam Neeson, Pamela Anderson, Paul Walter Hauser, Danny Huston, CCH Pounder, Kevin Durand, Liza Koshy, Cody Rhodes, Busta Rhymes, Moses Jones, Dave Bautista, "Weird Al" Yankovic ja Priscilla Presley

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Leslie Nielsenin tähdittämä komediasarja Hei, me pamputetaan! (Police Squad! - 1982) lopetettiin jo kuuden jakson jälkeen, mutta se vakuutti oikeat ihmiset, jotta sama tekijätiimi pystyi työstämään sarjan pohjalta elokuvan. Tämä Mies ja alaston ase -leffa (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) oli kehuttu hitti, joten se sai kaksi jatko-osaa - positiivisen vastaanoton saaneen Mies ja alaston ase 2½:n (The Naked Gun 2½: The Smell of Fear - 1991) ja negatiivista palautetta saaneen, sekä kehnommin menestyneen Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeisen solvauksen (The Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994). Nielsenin kanssa suunniteltiin vielä neljättä elokuvaa, joka kulki työnimellä "The Naked Gun: What 4? Rhythm of Evil", mutta kun tekijät olivat eri mieltä studion kanssa Nielsenin roolin merkittävyydestä, projekti lopulta kaatui, kun Nielsen menehtyi marraskuussa 2010. Vuonna 2013 Paramount Pictures suunnitteli käynnistävänsä elokuvasarjan uusiksi Ed Helmsin kanssa ja uusi leffa kulki työnimillä "The Naked Gun: Episode IV: A New Hope" ja "Naked: Impossible", mutta tämäkään projekti ei edennyt. Vuonna 2021 Seth MacFarlane palkattiin työstämään uusi elokuva aiheesta, tämän puhuttua pitkään siitä, että haluaisi nähdä Liam Neesonin Nielsenin roolissa. Vuotta myöhemmin paljastettiin, että Neeson on palkattu uuteen leffaan ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024. Nyt uusi Mies ja alaston ase -elokuva on saapunut teattereihin ja ennakkoon pidin koko hommaa suorastaan pyhäinhäväistyksenä. Mieleeni nousi heti kauhukuvia vastaavista yrityksistä herättää vanhoja leffasarjoja uudelleen henkiin, enkä ajatellut Neesonin sopivan tällaiseen leffaan yhtään. Elokuvan mainokset ovat kuitenkin hissuksiin voittaneet minua puolelleen ja kaikkien yllätykseksi leffa sai todella positiivisen vastaanoton kriitikoilta. Kävinkin uteliaana katsomassa uuden Mies ja alaston ase -elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Police Squadin Frank Drebin Jr. ryhtyy selvittämään pankkiryöstöä ja itsemurhaa, ja hoksaa pian, että tapaukset liittyvät toisiinsa kierolla tavalla.

Leslie Nielsenin näyttelemän Frank Drebinin poikana, Frank Drebin Jr:na nähdään tosiaan Liam Neeson, jota pidin etukäteen täysin vääränä valintana rooliin. Totaalisten tusinatoimintaleffojen syöksykierteeseen ajautunut Neeson ei ole juuri vakuuttanut parissa komediallisemmassa roolissa, joissa olen hänet nähnyt. Ilahduttavaksi yllätyksekseni kenties juuri kaikki tämä tekee miehestä täydellisen valinnan. Neeson vetää roolinsa tutulla kivikasvoisuudellaan, laukoen vitsejä pokerinaamalla. Kontrasti on hauska ja se on myös loogista jatkoa Nielsenin tyylille, miehen harvoin itse hymyiltyä Frank Drebininä. Itselleni huvittavinta Neesonin valinnassa on se, että jos Mies ja alaston ase -elokuvat tapahtuvat niinä vuosina kuin ne ovat ilmestyneet, Frank Drebin Jr. olisi syntynyt vuonna 1994, mikä tarkoittaa, että uutuuselokuvassa 73-vuotiaan Neesonin hahmo olisi vasta 31-vuotias. Jos näin on, rankka poliisiura näkyy kyllä Frank Drebin Jr:n naamassa.

     Elokuvassa nähdään myös Paul Walter Hauser poliisikapteeni Ed Hocken Jr:na, CCH Pounder poliisipäällikkö Davisina, Danny Huston rikkaana teknologiapohatta Richard Canena, Kevin Durand tämän kätyrinä Sig Gustafsonina, sekä Pamela Anderson itsemurhasta epäillyn kuolleen miehen siskona Beth Davenportina, johon Frank tietty iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa, joskin olen alkanut kyllästyä siihen, että Huston näyttelee aina aika samanlaisia pahiksia. Anderson on mainio valinta osaansa ja hänen ja Neesonin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Kemia ei jäänyt huomaamatta näyttelijöiltä itseltään, sillä Neeson ja Anderson seurustelevat nyt tosielämässä!

Vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani uusi Mies ja alaston ase osoittautui todella toimivaksi ja ennen kaikkea erittäin hauskaksi elokuvaksi. Siis joo, onhan leffa varmasti pohjimmiltaan rahanahneen studion yritys tienata vielä muutama miljoona tutulla elokuvasarjalla, mutta tärkeintä on, että pestiin on saatu juuri oikeat ihmiset (tuottaja Seth MacFarlane ja The Lonely Island -komediaporukasta tuttu Akiva Schaffer), joiden kädenjäljestä näkyy palava rakkaus alkuperäisleffoja kohtaan ja halu kunnioittaa niitä. Mies ja alaston ase vuosimallia 2025 on ehdottomasti "perintöjatko-osa" sieltä paremmasta päästä, joka ei tee hallaa edeltäjiensä muistolle. Se ei keksi juuri mitään omaa, mutta kulkee tuttuja latuja ilahduttavan onnistuneesti.

Tarina elokuvassa on aika yhdentekevä, mutta toisaalta niin se tuppasi olemaan edellisissäkin leffoissa. Näissä elokuvissa juoni lähinnä vain asettaa raamit erilaisille hauskoille kohtauksille. Yleensä Mies ja alaston ase -leffoista ihmiset muistavat ne hulvattomat repliikit ja tilanteet, eivätkä niinkään itse tapauksia, joita Frank ja kumppanit tutkivat. Ja uusi Mies ja alaston ase on pullollaan hulvattomia repliikkejä ja tilanteita, jotka palaavat mieleen naurattamaan vielä moneen otteeseen leffan päätyttyä. En ole aikoihin nauranut näin makeasti uutuuselokuvan parissa ja jo nyt haluan nähdä sen uusiksi, koska uskon, että ensimmäisellä katselulla osa taustalle piilotetuista lisävitseistä meni ohi. Enkä pistäisi pahitteeksi, jos Neeson palaisi jatko-osaankin. Alkuperäisideat saattavat olla vähissä Hollywoodissa, mutta silloin tällöin on kivaa nähdä, että vanhankin kierrättäminen voi toimia näin hyvin.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Akiva Schaffer on ymmärtänyt, mikä alkuperäistrilogiassa viehättää ja on päättänyt sukeltaa suoraan siihen tuttuun nokkelaan pöljyyteen, mitä ne edustivat. Schafferin päätarkoituksena on ollut naurattaa katsojaa napakan puolitoistatuntisen ajan ja siinä hän myös onnistuu. Elokuva jättääkin toivomaan, että teattereihin saataisiin lisää jenkkikomedioita, joiden puhdas tarkoitus on hauskuuttaa koko rahan edestä. Teknisiltä ansioiltaan uusi Mies ja alaston ase on hyvin tehty, joskin tehosteet, maskeeraukset ja muut ovat tarkoituksellisesti hieman kökköjä lisähuvituksen vuoksi. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu, lavasteet näyttävät päteviltä ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Lorne Balfen säveltämät musiikit ajavat asiansa taustalla, mutta itse olisin toivonut, että leffa olisi hyödyntänyt Ira Newbornin mahtavaa tunnusmusiikkia useammin ja jo ennen lopputekstejä.

Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä muutama kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Naked Gun, 2025, Paramount Pictures, Fuzzy Door Productions

Arvostelu: The Last Showgirl (2024)

THE LAST SHOWGIRL

Ohjaus: Gia Coppola

Pääosissa: Pamela Anderson, Billie Lourd, Brenda Song, Kiernan Shipka, Jamie Lee Curtis, Dave Bautista ja Jason Schwartzman

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: S

The Last Showgirl perustuu Kate Gerstenin näytelmään Body of Work, johon hän sai inspiraation Las Vegasin Jubilee!-esityksistä, mitkä lakkautettiin vuonna 2016. Gersten ei kuitenkaan vuosien yrittämisenkään jälkeen saanut kirjoittamaansa tekstiä teatterin lavoille, mutta kun kirjoitus päätyi Gia Coppolan käsiin, tämä innostui ja pyysi Gersteniä muovaamaan sen elokuvan käsikirjoitukseksi. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2024 ja The Last Showgirl sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla saman vuoden syyskuussa. Nyt parhaan naispääosan ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet saanut elokuva saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin Pamela Andersonin tekevän hyvin poikkeuksellisen roolin ja halusin nähdä, kuinka hän pärjää. Ilokseni Rakkautta & Anarkiaa -festivaali järjesti elokuvasta näytöksen viikkoa ennen ensi-iltaa ja kävin positiivisin mielin katsomassa The Last Showgirlin.

Shelly Gardnerin täytyy pohtia elämänsä tärkeitä asioita uudestaan, kun hänen jo kolmen vuosikymmenen ajan tähdittämä Razzle Dazzle -esitys lopetetaan.

Baywatch-sarjasta (1989-2003) tuttu Pamela Anderson oli jo melkein luovuttanut näyttelijäuransa suhteen, sillä hän ei päässyt eroon imagostaan ysärin seksisymbolina ja koki sen rajoittavan hänen mahdollisuuksiaan. Kun Andersonille lähetettiin The Last Showgirlin käsikirjoitus, hänen agenttinsa nakkasi sen suoraan roskakoriin. Onneksi Andersonin Brandon-pojan kautta käsikirjoitus löysi tiensä naisen käsiin ja Anderson ihastui lukemaansa totaalisesti ja koki, että hänen kuului näytellä juuri tässä elokuvassa. Anderson onkin kenties koko uransa parhaassa vedossa Shelly Gardnerina, joka nappasi 1980-luvulla roolin Las Vegasin nakushow Razzle Dazzlesta ja on rakentanut koko elämänsä show'n ympärille, suostumatta näkemään, että niin Razzle Dazzlen kuin hänen suosionsa ovat tulleet tiensä päähän jo aikoja sitten. Rooli on kuin luotu Andersonille ja hän on varmasti pystynyt tutkimaan omaa uraansa roolihahmonsa kautta, vähän samaan tapaan kuin Michael Keaton teki Birdmanissa (Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) - 2014) vuosikymmen sitten. Shelly on oiva hahmo, jonka kehitystä myötäilevästä hissukasta on mielenkiintoista seurata. Andersonin työ vain vahvistuu elokuvan edetessä ja hänen hahmonsa muovautuessa.

     Elokuvassa nähdään myös Dave Bautista Razzle Dazzlea pyörittäneenä Eddienä, Jamie Lee Curtis show'sta jo joitain vuosia sitten lähteneenä Annettena, Brenda Song ja Kiernan Shipka show'ssa esiintyvinä Mary-Annena ja Jodiena, sekä Billie Lourd Shellyn Hannah-tyttärenä, joka on katkera äidilleen, tämä keskityttyä Razzle Dazzleen Hannahin koko lapsuuden ajan. Myös sivunäyttelijät ovat mainioita, etenkin Bautista rauhallisemmassa roolissa ja Curtis varsin räikeänä persoonana.

The Last Showgirl osoittautui oikein mainioksi draamaelokuvaksi, joka toimii niin Pamela Andersonin yllättävänkin vaikuttavana paluuna kuin mielenkiintoisena katsauksena jonkin sortin keski-iän kriisiin. Shelly on tosiaan rakentanut koko elämänsä Razzle Dazzlen ympärille, mistä on kärsinyt erityisesti hänen suhteensa omaan tyttäreensä. Kun Razzle Dazzle siis lakkautetaan, Shelly huomaa jäävänsä tyhjän päälle ja että aika on mennyt hänestä jo kauan sitten ohi, uusien, vastaavien esitysten palkatessa vain huomattavasti nuorempia esiintyjiä. Äidin yritys korjata välinsä tyttäreensä on kirjoitettu väkevästi ja on muutenkin kiinnostavaa seurata, kuinka Shelly alkaa pohtia elämälleen uutta merkitystä nyt, kun hänen niin kovasti rakastamansa valokeila viedään häneltä pois. Shelly on tosiaan hyvin ja moniulotteisesti kirjoitettu hahmo, jonka ongelmat ovat usein itse aiheutettuja ja joka ei usein näe, mitä hän tekee ympärillään oleville ihmisille.

Elokuva tasapainottelee pätevästi draaman ja komedian välimaastossa ja kertomusta rakennellaan ja kypsytellään hyvin. Ainoa ongelmani onkin oikeastaan se, kuinka kömpelösti The Last Showgirl viedään päätökseensä. Leffalla on kestoa noin puolitoista tuntia ja elokuva kaipaisi hieman lisää aikaa loppua kohti, sillä erilaisten juonikuvioiden loppuun vieminen tuntuu joko hutiloidulta tai jäävän keskeneräiseksi. Lopun tietty unenomaisuus jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, mutta juuri sitä ennen elokuva vaikuttaa unohtaneen tehdä sen työn, että tämä tulkinnanvaraisuus tuntuisi ansaitulta. Etenkin Jodien vaikea suhde omaan äitiinsä ja kuinka se peilaantuu Shellyyn ja Hannahiin, tuntuu unohtuneen kesken kaiken.

Gia Coppolan ohjaus on pätevää, niin tunnelmanluojana kuin näyttelijöiden parissa. Kate Gerstenin käsikirjoitus hänen oman näytelmänsä pohjalta on loppua lukuun ottamatta mainio, sisältäen runsaasti oivaa ja paikoin todella hauskaa dialogia. The Last Showgirlin tekninen puoli jätti mielestäni pienesti toivomisen varaa, etenkin usein suttuiset ympärykset sisältävän ja turhan paljon heiluvan kameratyöskentelyn kohdalla. Lavasteet ovat kuitenkin hienot, puvustus mainiota ja värimaailma miellyttävä pastellisävyjen kera. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Andrew Wyattin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Showgirl, 2024, Utopia, Digital Ignition Entertainment, High Frequency Entertainment, Pinky Promise

Arvostelu: Borat (Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan - 2006)

BORAT

BORAT! CULTURAL LEARNINGS OF AMERICA FOR MAKE BENEFIT GLORIOUS NATION OF KAZAKHSTAN

Ohjaus: Larry Charles

Pääosissa: Sacha Baron Cohen, Ken Davitian, Pamela Anderson ja Luenell

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan tai ihan vain Borat on Sacha Baron Cohenin tähdittämä komediallinen pseudodokumentti kazakstanilaisesta toimittajasta. Baron Cohen loi hahmon jo 1990-luvulla ja teki tästä sketsejä Granada Televisionin F2F-ohjelmaan - silloin hahmo tosin kulki nimellä Alexi Krickel. Hahmo muovautui Boratiksi, kun Baron Cohen teki komediaohjelmaansa Da Ali G Show (2000-2004). Hän kiinnostui hahmosta lopulta niinkin paljon, että päätti tehdä tästä oman elokuvan. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2004, joissa koettiin useita ongelmia, sillä Baron Cohen esitti kaiken aikaa Boratia, eivätkä tekijät kertoneet kuvauksissa muille, mitä olivat oikeasti tekemässä. Suuri osa filmiin päätyneistä luulivat oikeasti olevansa mukana Boratin tekemässä dokumentissa. Tekijät kuvasivat useamman sata tuntia materiaalia, joista he leikkasivat paljon pois mm. lakisyistä. Lakiongelmia syntyi myös, kun tekijät ja studio haastettiin kerta toisensa perään oikeuteen. Kazakstanissa elokuvasta suututtiin, leffan näyttäminen teattereissa kiellettiin ja Baron Cohenille asetettiin porttikielto maahan. Myös Venäjällä elokuvan levittäminen teattereihin kiellettiin. Lisäksi tekijät joutuivat sulkemaan verkkosivuston, jonka he tekivät hahmolle. Lopulta Borat ilmestyi syksyllä 2006 ja se oli valtava menestys. Jotkut kriitikot halveksuivat elokuvaa, mutta monet taas ylistivät sitä. Elokuva sai parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, minkä lisäksi se sai myös Golden Globe -ehdokkuuden parhaana komediaelokuvana. Sacha Baron Cohen nappasi Golden Globe -palkinnon parhaasta miespääosasta komediaelokuvassa. Itse näin Boratin ensimmäisen kerran teatterileirillä kahdeksan vuotta sitten. Kyseessä oli yksi hauskimmista leffoista, minkä olin nähnyt ja olenkin katsonut leffan monta kertaa uudestaan. Nyt kun elokuva on täysin yllättäen saamassa jatko-osan, Borat Subsequent Moviefilm: Delivery of Prodigious Bribe to American Regime for Make Benefit Once Glorious Nation of Kazakhstan (2020), päätin katsoa alkuperäisen leffan jälleen uudestaan ja vihdoin arvostella sen.

Kazakstanilainen toimittaja Borat Sagdiyev lähtee tekemään dokumenttia "US ja A:sta", maailman mahtavimmasta maasta. Perillä Borat huomaa nopeasti valtavat kulttuurierot, mitkä tekevät hänen reissustaan aikamoisen seikkailun. 

Ei ole mikään ihme, että Sacha Baron Cohen nappasi parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon komedialeffasta - hän on ilmiömäinen, ei vaan nyt jo suorastaan legendaarinen Boratina! Tätä voi todella kutsua metodinäyttelemiseksi, sillä Baron Cohen oikeasti esitti Boratia kaiken aikaa kuvauksissa, eivätkä monet edes tienneet, että kyseessä on näytelty hahmo. Ihmisenä Borat on aivan kamala sovinisti, misogynisti, rasisti, seksisti, antisemitisti ja ties mitä, mutta Baron Cohen on niin valloittava ja jotenkin jopa sympaattinen roolissa, että Boratin kyytiin hyppää, vaikkei olisi mistään samaa mieltä tämän kanssa. Ei ole mikään ihme, että Boratia on pidetty loukkaavana hahmona, mutta Baron Cohen ei selvästi ole tarkoittanut hahmoa loukkaukseksi kazakstanilaisia tai muutenkaan Lähi-Idässä asuvia kohtaan. Borat on enemmänkin keljuilua amerikkalaisten stereotyyppisiä käsityksiä kohtaan. Koko Kazakstan esitetään monen amerikkalaisen stereotyyppisen ajatustavan mukaan kamalana takapajulana, missä esimerkiksi päiväkodeissa lapset leikkivät rynnäkkökivääreillä. Yksi Boratin haastattelemista ihmisistä toteaakin, että Borat on ulkonäöllisesti juuri sitä, mitä amerikkalainen kuvittelee, kun puhutaan terroristeista. Borat on hahmona nerokkaan satiirinen ja Baron Cohen herättää tämän täydellisesti henkiin. Mukaan matkalleen Borat ottaa tuottajansa Azamatin (Ken Davitian), joka ei jaa Boratin intoa nähdä US ja A:an ihmeitä. Heidän lisäksi leffan aikana nähdään pikaisesti pari muutakin näyttelijää, kuten Baywatchin (1989-2003) tähti Pamela Anderson omana itsenään, mutta muuten elokuvassa nähdyt ihmiset ovat kaikenlaisia tavan tallaajia, jotka Baron Cohen on päättänyt repäistä mukaan filmiinsä.

Borat ei vain osaa lopettaa minun hämmästyttämistä. Yhä monienkin katselukertojen jälkeen nauran vedet silmissä ja vatsa kipeänä niin, että koko naapurusto kuulee. Elokuva on niin anteeksipyytelemättömän hävytön ja hulvaton, ettei mitään rajaa. Ensiminuuteista lähtien on selvää, että joku katsoja loukkaantuu ja pahasti. Alussa Borat tietty esittelee itsensä ja kotikylänsä Kazakstanissa - mikä on tosin kuvattu romanialaisessa kylässä, jonka asukit raivostuivat, kun heille vihdoin selvisi, ettei Borat ollutkaan todellinen toimittaja, vaan kyseessä olivatkin komediaelokuvan kuvaukset. Kuten jo totesin, on Kazakstan esitetty juuri niin ikävänä ja kaikin tavoin kehittymättömänä valtiona kuin millaiseksi monet sen varmasti kuvittelevat. Kazakstanilaisten lisäksi julmaa vitsiä ja stereotypisiä mielikuvia heitetään myös mm. mustalaisista ja juutalaisista. Baron Cohen itse on juutalainen ja siten karut juutalaispilkat voi nähdä itseironiana. Hän tuokin nerokkaan käänteen hahmonsa juutalaisvihaan sillä, että kun hahmo puhuu muka kazakkia, hän puhuukin oikeasti hepreaa.

Jotta elokuva saisi loukkaantuvatkin katsojat nopeasti puolelleen, Borat lähtee heti lyhyiden esittelyjen jälkeen matkalleen US ja A:han (pysähtyy muuten sekavan lentomatkansa varrella Helsingissäkin), missä leffa todella näyttää, ettei kyse ole niinkään Lähi-Idän ja eri uskontojen pilkkaamisesta, vaan monien amerikkalaisten (etenkin Keski-Amerikan kansalaisten) takapajuisesta tyhmyyden kommentoimisesta. Pintapuolin Boratin erilaiset kohtaamiset amerikkalaisten kanssa voisi nähdä siten, että onpas hassua, kuinka tyhmä ja tietämätön Borat on. Oikeastihan nämä kohtaamiset ovat Baron Cohenin tapa näyttää, kuinka tyhmiä ja tietämättömiä hänen "uhrinsa" ovat. Koska suurta osaa ihmisten kohtaamisista ei ole käsikirjoitettu, ei Baron Cohen ole aina voinut etukäteen tietää, millaisia ihmisiä hän oikeasti tapaa. On siinä pokan pidättelemistä, kun hän joutuu kuuntelemaan ties mitä törkyä ja soopaa, ja esittää siinä sitten kazakstanilaista toimittajaa. Monet Boratin kamalista kommenteista ovatkin tarkoituksellista piikittelyä ja provokaatiota, jotta Baron Cohen saisi ihmisistä mahdollisimman herkullisia reaktioita elokuvaan. Ja niitä totta vie riittää!

Katsoja on usein täysin pöyristynyt filmiä katsoessaan. Vielä parin uusintakatselunkin aikana katsoja saattaa ihmetellä, kuinka rankkaa meno ja huumori ovat. Ne hetket, joissa Borat esimerkiksi naureskelee naisten oikeuksille päin feministien naamaa, pusuttelee tietämättömänä homojen poskia pridekulkueessa, kertoo ostaneensa vaimonsa, kun tämä oli vasta hieman yli kymmenvuotias tai käy ulostamassa Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin hotellin edessä (leffa oli tässä aikaansa edellä) eivät lopulta aiheuta suurimpia pöyristymisiä. Katsojan suu loksahtaa auki, kun joku alkaa esittelemään Boratille pistooleja juutalaisten tappamiseen tai kun bilettävät nuoret alkavat pohtimaan, miksei orjuutta voisi olla enää tai kun valtava yleisö alkaa hurraamaan, Boratin kailottaessa mikrofoniin, että George Bush juhlii juomalla irakilaisten verta. Jälkimmäisessä kohtauksessa syntyi muuten lähestulkoon kaaos, kun Baron Cohen onnistui raivostuttamaan yleisön niin pahasti, että nämä yrittivät käydä hänen kimppuunsa. Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, kuinka usein tekijät ovat joutuneet vaikeuksiin kuvaustilanteessa niin siviilien kuin jopa poliisienkin kanssa. Luultavasti joku on soittanut virkavallan paikalle, kun Borat masturboi keskellä katua näyteikkunaa vasten, jonka takana on naisnukkeja alusvaatteet päällä.

Borat on niitä elokuvia, mitkä eivät todellakaan sovellu kaikille (etenkään nykymaailman poliittisen korrektiuden ihannoinnin keskellä), mutta mikä kaikkien pitäisi nähdä. Sen satiirinen keskisormen näyttäminen Yhdysvaltoja kohtaan on häijyä ja ratkiriemukasta kaikessa toivottumuuden tunteen tuomassa surullisuudessakin. Elokuvassa näytetään, että ns. kehitysmaat voivat kehittyä eteenpäin, mutta Yhdysvallat taitaa jämähtää paikoilleen tai lähteä kehityksessä jopa väärään suuntaan (jälleen asia, missä filmi oli aikaansa edellä). Leffa pistää ajattelemaan, kun sitä katsoo syvällisemmin ja tarkemmalla silmällä, jolloin se paljastaa todellisen nerokkuutensa. Tai sitten elokuvan voi katsoa ilman sen kummempia pohdiskeluja ja vain nauraa niin lujaa, että leffa pitää välillä laittaa tauolle, jotta uudet vitsit eivät mene ohi. Ja silloinkin kyseessä on nerokas teos. Myötähäpeää ja kuvottavuuksiakin hyödynnetään täydellisesti. Erityisen upeaa on, että elokuvassa on kaiken koheltamisen ja yksittäisten sketsien yhteydessä oikea tarinakin. Kun kestoa on vielä alle puolitoista tuntia, on leffa jopa harmillisen nopeasti ohi. Sen parissa on kuitenkin aina niin hysteerisen hauskaa, että Boratin voisi katsoa vaikka heti uudestaan. Hahmon tavoin katsojakin kokee elämysmatkan ja tutustuu amerikkalaiseen kulttuuriin, mitä ei välttämättä kovin usein haluta nostaa esille.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Larry Charles, joka oli tätä ennen tunnettu lähinnä hittikomediasarja Seinfeldin (1989-1998) kirjoittajana. Boratissa Charles osoittaa komediakykynsä myös ohjauksen puolella ja tekee erinomaista työtä. Työ on varmasti ollut hyvin poikkeavaa tavallisista elokuvista, kun tekijöiden on täytynyt esittää tekevänsä kazakstanilaista dokumenttia. Baron Cohenin, Anthony Hinesin, Peter Baynhamin ja Dan Mazerin työstämä käsikirjoitus on hulvaton kaikessa ronskiudessaan, mutta myös ajatuksia herättävä. Ei olekaan ihme, että nelikko sai jopa Oscar-ehdokkuuden työstään. Leffa on myös kelvollisesti kuvattu. Kameratyöskentelyssä on selvää dokumentaarista henkeä, kuten myös leikkauksessa. Äänimaailmassa korostetaan välillä myös tätä tiedostavasti ja paikoitellen oikein korostetaan mikrofonin rahinaa. Leffan musiikeista vastaa päätähden pikkuveli Erran Baron Cohen, joka tunnelmoi itämaisilla melodioilla ja lauluilla, sekä hyödyntää tunnettuja amerikkalaisia hittibiisejä.

Yhteenveto: Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan on hysteerisen hauska ja liki täydellinen komediaelokuva. Huumori on todella ronskia ja häpeilemättömän hävytöntä, mikä takaa sen, että jotkut katsojista suuttuvat suuresti - etenkin tänä päivänä. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että Borat kuuluu niihin elokuviin, mitkä kaikkien pitäisi katsoa. Se ei ole niinkään loukkaus kazakstanilaisia ja muutenkin Lähi-Idän maiden asukkaita kohtaan, vaan monien amerikkalaisten tyhmyyttä korostava satiiri. Kazakstan ja itse Borat esitetään tarkoituksella amerikkalaisten stereotypioiden kautta. Boratin kertomat jutut ovat usein aivan kamalia, mutta juuri siten hän pystyy erottamaan jyvät akanoista. Boratia pahempaa törkyä suoltavat ne poloiset "uhrit", jotka eivät tiedä joutuneensa mukaan elokuvaan. Katsoja saa pöyristellä läpi keston, mutta myös nauraa vedet silmissä ja vatsa kipeänä. Näin hulvattomia teoksia ei montaa löydy. Tarina on veikeä ja se nappaa mukaansa katselukerta toisensa perään. Sacha Baron Cohen on ilmiömäisen upea nimikkoroolissa Boratina. Mokumenttityyli kruunaa paketin ja on upeaa, kuinka salakavalasti leffa onkaan toteutettu. Loukkaavan ja hävyttömän ulkokuorensa alla piilee erittäin älykäs ja suorastaan nerokas kommentaari amerikkalaisista. Upea leffa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan, 2006, Everyman Pictures, Dune Entertainment, Major Studio Partners, One America, Four by Two Films

Arvostelu: Baywatch (2017)

BAYWATCH (2017)

Ohjaus: Seth Gordon
Pääosissa: Dwayne Johnson, Zac Efron, Alexandra Daddario, Kelly Rohrbach, Jon Bass, Ilfenesh Hadera, Priyanka Chopra, Yahya Abdul-Mateen II ja Rob Huebel
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Baywatch perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri vuodesta 1989 kymmenen vuotta eteenpäin. Vaikka nykypäivänä luultavasti kaikki sarjaa katsoneet sanoisivat, että kyseessä oli kauheaa kuraa, ei kukaan voi väittää, etteikö sarja olisi ollut todella suosittu. Sarjan pohjalta tehtiin kolme suoraan televisioon päätynyttä elokuvaa, Baywatch the Movie: Forbidden Paradise (1995), Baywatch: White Thunder at Glacier Bay (1998) ja Baywatch: Hawaiian Wedding (2003), mutta leffateatteriin asti homma ei päässyt... kunnes loppuvuodesta 2012 Paramount Pictures ilmoitti tekevänsä Baywatchista elokuvan, jonka tarkoituksena on nostaa sarja takaisin suosioon uusien tähtien kautta. Monet eivät pitäneet ideasta, sillä he vihaavat alkuperäistä sarjaa, mutta jotkut ajattelivat, että siitä voisi tulla ihan menevä komedia. Itse en ollut kovin innoissani, sillä en ole katsonut jaksoakaan Baywatchia elämäni aikana, joten minulla ei ollut minkäänlaista sidettä koko hommaan. Kuitenkin kun näyttelijät julkistettiin, aloin miettiä, että kyseessä voisikin olla ihan menevä pätkä, mutten silti odottanut sitä lähes ollenkaan. Toivoin lähinnä näkeväni niin hölmön leffan, että se muuttuisi kököstä hienoksi. Toukokuun lopussa menin katsomaan elokuvan ja toivoin, ettei se olisi niin huono kuin monet väittivät.

Baywatchin rantavahdit alkavat selvittämään mystisiä kuolemantapauksia ja huumeiden salakuljetusta. Samalla vahtiporukan johtaja Mitch joutuu selviytymään ylimielisestä keltanokka Matt Brodysta, joka pyrkii Baywatch-tiimiin.

Dwayne Johnson näyttelee Mitch Buchannonia, rannan suosituinta vahtia, joka auttaa ihmisiä salamannopeasti ja urhoollisesti. Mitch on kaikkien sankari, josta kaikki pitävät ja jota kaikki ihailevat. Vaikkei Johnson olekaan erityisen lahjakas näyttelijä, hänestä löytyy tiettyä pidettävyyttä, jolloin pystyy uskomaan, että hän todella on tykätty tyyppi koko rannan keskuudessa. Johnson on myös vuosikaudet ollut loistavassa kunnossa, jolloin hän on myös uskottava sankarillisena pelastajana. Mitch rakastaa rantaansa ja siellä käyviä ihmisiä, joten hän kokee suurta velvollisuutta näitä kohtaan. Jos jokin vaara uhkaa hänelle rakkaita asioita, hän on valmis päättämään tämän vaaran, vaikkei se olisikaan laillista.
     Baywatch-tiimiin uutena tulee Matt Brody, jona nähdään Zac Efron. Matt on kaksinkertainen olympiakultavoittaja, joka päätyi kuitenkin epäsuosioon mokaillessaan kisoissa. Muut ovat leimanneet Mattin luuseriksi, mistä hän yrittää päästä pois. On kuitenkin hankala päästä tiimin suosioon, sillä Matt päättää jatkuvasti sooloilla ja kokee itsensä paljon paremmaksi kuin todellisuudessa onkaan. Elokuvan aikana hahmon täytyykin alkaa kehittämään tiimityöskentelytaitojaan, Johnsonin tapaan Efron ei ole kovin ihmeellinen näyttelijä, mutta suoriutuu tällaisista rooleista tarpeeksi toimivasti.
     Muita Baywatch-tiimin jäseniä ovat Stephanie (Ilfenesh Hadera) ja CJ (Kelly Rohrbach), jotka osaavat asiansa Mitchin tavoin, sekä tulokkaat Summer (Alexandra Daddario) ja Ronnie (Jon Bass), jolla on todella kova ihastus CJ:tä kohtaan, mikä saikin hänet pyrkimään ryhmään. Ronniesta on tehty hyväsydäminen hölmö sivuhahmo, jonka tarkoituksena on saada katsojat nauramaan mahdollisimman usein. Yleensä tällaiset hahmot ovat aika rasittavia, mutta Ronnie yllättävää kyllä toimii hyvin ja Bass sopii rooliinsa. Summer ei osaa asioita samalla lailla kuin kaksi muuta ryhmän naista, mutta hänestä löytyy paljon rohkeutta, jolloin hän pääsee mukaan huumeoperaation selvittämiseen. Summer onkin nelikosta isoimmassa roolissa, minkä lisäksi myös Ronnie ja CJ jäävät mieleen, kun katsojana haluaa tietää, mitä heidän välillä tapahtuu? Valitettavasti Stephanie jää täysin varjoon, eikä hän tee mitään olennaista leffan aikana.
     Elokuvan pahista, eli hienostunutta huumediileri Victoria Leedsia esittää Priyanka Chopra, joka on ihan kelpo valinta rooliin, mutta hahmo itsessään on valitettavan heikko. Victoria tuntuu todella persoonattomalta ja hän on vain juonitteleva naikkonen, joka on paljon häijympi kuin miltä ulkoapäin näyttää. Siihen se jääkin. Mikään Victoriassa ei ole uhkaavaa, eikä myöskään koomista, jolloin hän on lähinnä vain tylsä. Victorian kahta kätyriä, Frankieta ja Leonia näyttelevät Amin Joseph ja Jack Kesy.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Baywatchin pomo Thorpe (Rob Huebel) ja poliisi Ellerbee (Yahya Abdul-Mateen II), joka ei pidä yhtään siitä, että Mitch yrittää hoitaa poliisihommia, ollessaan pelkkä rantavahti. Elokuvassa nähdään myös tietysti alkuperäisen Baywatch-sarjan isoimmat tähdet, eli David Hasselhoff ja Pamela Anderson. Valitettavasti heidät on tungettu mukaan yhtä väkisin väännetysti kuin alkuperäinen haamujengi uuteen Ghostbustersiin (2016).

Minun on pakko tunnustaa heti, että Baywatch oli mielestäni viihdyttävä elokuva. Hyvä se ei ole, mutta se toimi tarpeeksi hyvin, jotta pystyin nauttimaan siitä sellaisenaan lähes koko leffan ajan. Heti alussa nähdään, kuinka Mitch kävelee sankarillisesti vedestä, samalla kun leffan nimi nousee aalloista jättimäisenä hänen taustalleen... ja muutama delfiini hyppää iloisesti ilmaan. Jo tästä kuvasta saa hyvin käsityksen, että kovin vakavissaan tätä ei olla tehty, eikä sitä kannata kovin vakavana katsoa. Tekijät ovat selvästi tiedostaneet alkuperäisen sarjan hölmöykset ja lisänneet ne itseironisesti mukaan elokuvaan. Pariin otteeseen leffassa esimerkiksi nähdään, kuinka hyvännäköinen nainen juoksee hidastettuna rannalla ja joku vielä kommentoikin tätä: "Eikö näytäkin siltä kuin hän juoksisi hidastettuna kuin jossain elokuvassa?" Leffassa myös kommentoidaan ideaa rantavahdeista ratkaisemassa murhia sanoilla: "kuin jakso typerästä televisiosarjasta". Baywatch on eniten jotain, kun puolialastomat hahmot juoksevat rannalla hidastettuna, niin että vatsalihakset näkyvät, hauikset pullistuvat, tissit heiluvat ja peput keinuvat. Näissä kohdissa on oikeaa tunnetta ja koko juttu tuntuu niin typerältä ja yliampuvalta, että se toimii! Elokuva onkin parhaimmillaan, kun se ei ota itseään vakavasti ja tekijöillä on hauskaa. Tällöin myös katsojalla on hauskaa ja useasti mukana oleva hyvä mieli tarttuu yleisöön.

Onkin harmi, että aina kun juonen kannalta olennaiset murha- ja huumejutut nousevat esille, hyvä mieli loppuu ja elokuva tuntuu liian tavalliselta ja nähdyltä. Jotkut kohdat tähän liittyen toimivat, kun mukana on huumoria - esimerkiksi Mitchin ja Mattin soluttautuessa erääseen paikkaan - mutta usein ne ovat aika tylsiä. Etenkin leffan loppuhuipennus, jossa juttu pitää ratkaista, on jokseenkin mitäänsanomaton, eikä mukana ole hyvää tunnelmaa. Baywatch on myös liian pitkä elokuva lähes kahden tunnin kestossaan ja siitä saisi helposti pois pätkiä. Elokuva ei myöskään naurata niin paljon kuin toivoisi. Ensimmäisen tunnin aikana saa parhaat naurut ja se toimii paremmin kuin toinen tunti myös sen takia, etteivät huumehommat tunge päälle kaiken aikaa. Mitchin ja Mattin machokamppailua on hauska seurata ja sitä toivoisi mukaan lisää. Leffa olisikin parempi, jos se keskittyisi lähinnä juuri tällaiseen meininkiin ja tyylikkäisiin hidastusjuoksuihin. Samalla kaikki tiimin jäsenet saisivat paremmin näkyvyyttä ja persoonallisuutta. Vitsejä saisi olla myös paljon enemmän. Tällaisenaan elokuva on jo aika härski, mutta silti jää kaipaamaan vieläkin ronskimpaa huumoria ja enemmän hetkiä, kuten alun kohtaus, jossa Ronnien vehkeet jäävät jumiin puulautojen väliin. Tällaisessa teoksessa kovin erikoinen juoni ei ole välttämätön ja suurimmalle osalle yleisöstä riittäisi vain paljon vitsejä ja vähäpukeisia ihmisiä, joita leffa ei tarjoa riittävästi. Jos tämä saa jatkoa, niin toivon, että elokuva painottuisi enemmän sellaiseen menoon ja vähemmän rikosjuttuihin, ihan sama vaikka alkuperäinen sarja olisikin niitä sisältänyt.

Leffan ohjaajana toimii Seth Gordon, joka on ohjannut aiemmin mm. komediat Horrible Bosses (2011) ja Identity Thief (2014). Gordonilta löytyy huumorintajua, joten harmittaa, ettei sitä ole enempää leffassa. Dramaattisempia hetkiä hän ei oikein osaa luoda, jolloin ne ovat selkeästi heikompia. Damian Shannonin ja Mark Swiftin käsikirjoitus sisältää hyviä juttuja, mutta myös monia typeriä kohtia. Gordon ei ole käsikirjoittajien kanssa saanut rikostutkintahetkiä mielenkiintoisiksi ja toimiviksi. Baywatch on ihan hyvin kuvattu, mutta leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Visuaaliset efektit ovat kehnot ja useaan otteeseen voi nähdä, että hahmot esiintyvät taustakangasta vasten. Elokuva sisältää myös yhden kehnoimmista tietokoneella luoduista tulipaloista, mitä olen isohkoissa 2010-luvun leffoissa nähnyt. Kohtauksen jännitys katosi kokonaan, kun liekit eivät näyttäneet yhdessäkään kuvassa oikeilta, eli toisin sanoen vaarallisilta.

Yhteenveto: Baywatch on yllättävän viihdyttävä elokuva, joka on parhaimmillaan, kun leffa ei ota itseään kovin vakavasti. Kuitenkin aina kun huumediilerijuttuja selvitellään, taso laskee, minkä lisäksi leffan loppuhuipennus on jokseenkin tylsä. Ensimmäinen puolisko elokuvasta toimii paremmin kuin toinen ja sisältää enemmän vitsejä ja mainiota tunnelmaa. Huumoria saisikin olla mukana enemmän, kuten myös puolialastomia hahmoja juoksemassa hidastettuna. Pääosissa nähtävät Dwayne Johnson ja Zac Efron ovat toimivat, joiden lisäksi myös Daddarion esittämä Summer on ihan hyvä, ja CJ:n ja hömelön Ronnien välistä juttua on mielenkiintoista seurata. Harmi vain, että tiimin kuudes jäsen Stephanie jää voimakkaasti taka-alalle. Baywatch oli lähestulkoon juuri sellainen, mitä odotinkin, mutta siinä oli vitsivähyyden lisäksi myös liian vähän niitä kehonosia, joiden takia porukka lähtee katsomaan leffaa. Elokuva kannattaa kuitenkin käydä vilkaisemassa esimerkiksi kaveriporukalla, jos kaipaa kevyttä viihdettä alkukesään. Kesäisenä popcornhömppänä Baywatchin katsoo mielellään, mutta mitään ihmeellistä on turha odottaa. Sujuvasti voisin katsoa myös jatko-osan, jos sellainen tulee, mutta alkuperäiseen sarjaan en suostu koskemaan. David Hasselhoff oli nimittäin huonointa koko teoksessa, vaikka esiintyikin alle minuutin!

Kirjoittanut: Joonatan, 24.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.legionofleia.com
Baywatch, 2017, Paramount Pictures, Flynn Picture Productions, The Montecito Picture Company, Seven Bucks Productions, Skydance Media, Uncharted