Arvostelu: Blade: Trinity (2004)

BLADE: TRINITY

Ohjaus: David S. Goyer

Pääosissa: Wesley Snipes, Jessica Biel, Ryan Reynolds, Dominic Purcell, Parker Posey, Triple H, Callum Keith Rennie, Kris Kristofferson, John Michael Higgins, Mark Berry, Natasha Lyonne, Haili Page, Patton Oswalt, James Remar ja Michael Anthony Rawlins

Genre: toiminta, fantasia, jännitys

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia - Unrated Cut: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 18

Marvelin sarjakuviin perustuva toimintaelokuva Blade (1998) oli taloudellinen menestys, joten se sai tietty jatkoa. Blade II (2002) oli vielä edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla, joten kolmannen elokuvan teko lähti heti liikkeelle. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Oliver Hirschbiegel, mutta hän päättikin tehdä tositapahtumiin perustuvan Perikadon (Der Untergang - 2004), jolloin ohjauspestin sai aiemmat Blade-leffat käsikirjoittanut David S. Goyer. Kuvaukset käynnistyivät ja niissä koettiin useita vaikeuksia. Päätähti Wesley Snipes ei ollut tyytyväinen Goyerin käsikirjoitukseen tai ohjaukseen ja osoittikin usein mieltään, joko kieltäytymällä kuvaamasta kohtauksia tai kommunikoimalla muille pelkillä muistilapuilla. Snipes jopa haastoi Goyerin ja New Line Cineman oikeuteen, sillä hänen mukaansa hän ei saanut täyttä palkkiotaan, minkä lisäksi häntä olisi syrjitty päätöstenteossa, vaikka hän työskenteli myös elokuvan tuottajana. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Blade: Trinity sai ensi-iltansa joulukuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen hitti edellisien osien tapaan, mutta sai lähes täystyrmäyksen kriitikoilta, eivätkä sarjakuvafanitkaan lämmenneet lopputulokselle. Vuosien varrella jopa elokuvan tekijät ovat todenneet, ettei leffasta tullut kovinkaan hyvä. Itse näin kaikki kolme Blade-leffaa jo hyvin nuorena. Ensimmäisellä katselulla pidin jokaisesta osasta, mutta uusintakatseluiden ja vuosien varrella mielipiteeni Blade: Trinitystä on muuttunut. Nyt kun hahmo on palaamassa takaisin valkokankaille Mahershala Alin esittämänä, päätin katsoa aiemmat Blade-elokuvat pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella ne.

Poliiseja pakeneva Blade kohtaa uuden ongelman, kun vampyyrit herättävät horroksestaan kaikkien aikojen ensimmäisen vampyyrin, Draculan.

Wesley Snipes nähdään kolmatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa Bladena, puoliksi ihmisenä ja puoliksi vampyyrinä, joka käy edelleen sotaansa vampyyrejä vastaan. Blade pistetään ahtaammalle kuin koskaan ennen, sillä nyt hän ei joudu huolehtimaan vain vampyyreistä, vaan myös ihmisistä, jotka ovat leimanneet tämän hulluksi sarjamurhaajaksi. Hän on yksi etsintäkuulutetuimmista rikollisista, eikä homma helpotu yhtään, kun vampyyrit herättävät rinnalleen lajin ensimmäisen edustajan. Kuvauskiukuttelustaan huolimatta Snipes suoriutuu yhä erittäin hyvin roolistaan, heittäytyen taitavasti toimintakohtauksiin mukaan ja näyttäen aivan pirun siistiltä miekkaa pidellessään, aurinkolaseissaan ja mustassa vaatetuksessaan.

     Myös Kris Kristofferson palaa rooliinsa Whistlerinä, joka kuoli ykkösosassa, muttei sitten kuollutkaan, vaan muuttui vampyyriksi, kunnes Blade muutti hänet takaisin ihmiseksi ja nyt kärttyisä hahmo on jälleen Bladen apuna. Kristofferson hoitaa tonttinsa yhä oivallisesti. Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään vampyyreitä metsästävän Yövaanijat-tiimin jäsenet, joista tärkeimmät ovat Jessica Bielin näyttelemä Abigail ja Ryan Reynoldsin esittämä Hannibal King. Biel on osassaan mainio, mättäen vampyyreitä kumoon tyylikkäästi. Reynolds on oma hölösuu itsensä, eikä oikein millään sovi leffaan. Hän on lähinnä ärsyttävä ja hänen vitseissään hauskinta on lähinnä se, kuinka tympeästi Blade joka kerta tuijottaa häntä hölmön heiton jälkeen. Useamman mutkan jälkeen Reynolds löysi onneksi myöhemmin kunnollisen jalansijan supersankarifilmatisointien oven välistä, kun hän pääsi tähdittämään mahtavia Deadpool-elokuvia (2016-2024)

Pahisosastoa taas edustavat vampyyrisisarukset Danica (Parker Posey) ja Asher (Callum Keith Rennie), iso korsto Jarko (showpainija Triple H), sekä ihka ensimmäinen vampyyri, eli Dracula, jota näyttelee myöhemmin Pako-sarjasta (Prison Break - 2005-2017) parhaiten tunnettu Dominic Purcell. Posey on kiusallisen kehno osassaan, näytellen todella ylidramaattisesti kaikki kohtauksensa. Rennie ei saa mitään irti Asher-hahmostaan, mutta Triple H ajaa asiansa vahvan Jarkon roolissa. Kolmikko on kuitenkin varsin toimiva, kun heitä vertaa elokuvan tulkintaan Draculasta, joka on aivan kamala emämunaus - yksi elokuvahistorian surkeimmista Dracula-versioista ikinä. Tiedättekö sen, kun elokuva yrittää pönkittää itseään tarjoamalla tulkinnan ikonisesta hahmosta, pistämällä sivuhahmot puhumaan siitä, kuinka yleensä mediassa hahmo esitetään itse asiassa ihan lällynä ja että "todellisuudessa" hahmo on kahta kauheampi, mutta lopulta hahmosta esitetään nimenomaan se lällyin versio? Blade: Trinityssä tehdään juuri näin. Ensinnäkin Purcell ei istu rooliin ollenkaan, minkä lisäksi hahmosta ei löydy mitään siitä karmivuudesta, mystisyydestä, viettelevyydestä ja eleganttiudesta, mitkä tekevät Draculasta niin vaikuttavan. Tämä Dracula on vaatetukseltaan ja habitukseltaan kuin itsestään liikoja luuleva hip hop -stara ja mikä pahinta, hahmot jopa kutsuvat häntä Drakeksi. Hahmo ei ole koskaan vakuuttava tai uhkaava, pikemminkin vain nolo.

Nuorempana pidin tosiaan Bladea aika tasaväkisenä trilogiana, mutta nykyään mielipiteeni on muuttunut. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat mielestäni edelleen todella hyviä ja ennen kaikkea modernin sarjakuvafilmatisointibuumin uranuurtajia, mutta kolmas osa on aikamoinen lässähdys niiden jälkeen. Kuten alussa kerroin, muun työryhmän mukaan Snipes oikutteli läpi kuvausten, mikä johti siihen, että hänet jouduttiin toisinaan korvaamaan sijaisnäyttelijällä ja tietokoneella. Päätähden ja muun työryhmän välille syntyi kiista siitä, kuka oikein pilasi elokuvan ja minun täytyy kyllä sanoa, että olen Snipesin puolella, enkä juuri ihmettele, miksi hän osoitti niin voimakkaasti mieltään. Hän on ehdottomasti parasta koko leffassa ja pelastaa paljon muuten melko kököstä toimintarainasta.

Blade: Trinity lähtee periaatteessa lupaavasti liikkeelle. Ensimmäinen toimintakohtaus Bladen kera on vauhdikas ja viihdyttävä, ja ideana vampyyrinmetsästäjän ja Draculan kohtaaminen kuulostaa siltä, että luvassa olisi trilogian paras osa. Mutta äh, sitten leffan taso luiskahtaa liukumäkeen. Dracula on pilattu täysin, minkä lisäksi on turhauttavaa, kuinka Bladea pusketaan jatkuvasti sivurooliin ja Abigailia ja Hannibalia nostetaan keulakuviksi. Abigail toimii mainiosti, mutta Hannibal on vain ärsyttävä. Reynolds yrittää ihan liikaa olla hauska ja hänen selvästi improvisoimansa huumori aiheuttaa lähinnä silmienpyörittelyä. Snipes on hauska täysin vaivattomasti. Bladen yksittäiset virneet ja vitsit ovat kummallisuudessaan ja kuivuudessaan suorastaan hulvattomia.

David S. Goyer otti tässä kolmosleffassa tosiaan myös ohjausvastuun, toimittuaan kahdessa edellisosassa vain käsikirjoittajana. Goyer on tainnut olla niin innoissaan pestistä, että hänen tekstinsä on jäänyt tällä kertaa raakileeksi, useiden juonikuvioiden - erityisesti poliiseihin liittyvän - jäädessä tyngiksi. Goyer ei vakuuta ohjaajana. Hänen työnsä on ponnetonta, jolloin potentiaalisesti viihdyttävä hömppä on paikoitellen jopa pitkäveteistä seurattavaa. Toimintakohtauksissa Goyer luottaa liikaa räväkkään leikkaukseen ja tarpeettomasti välkkyviin valoihin. Blade: Trinity on kuvattu kohtalaisesti, mutta sen värimaailma ei ole kovin mairitteleva. Lavasteet ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta puvustajat ovat mokanneet täysin Draculan (tai siis Draken) kanssa. Erikoistehosteet eivät enää oikein vakuuta, mutta ääniefektit toimivat pääasiassa hyvin. Ramin Djawadin ja The RZA:n yhteistyönä tehdyt musiikit pitävät sisällään perinteisempiä elokuvasävelmiä ja aiemmista Blade-leffoista tuttua teknojumputusta.

Blade: Trinitystä on olemassa kymmenisen minuuttia pidempi Unrated-versio. Versio pitää sisällään lähinnä lisättyjä kuvia ja repliikkejä siellä täällä läpi leffan, mutta merkittävin ero on erilainen loppukohtaus. Kohtaus käy paremmin järkeen alkuperäisessä teatteriversiossa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blade: Trinity, 2004, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Shawn Danielle Productions Ltd., Peter Frankfurt Productions, Imaginary Forces

Arvostelu: Beau Is Afraid (2023)

BEAU IS AFRAID

Ohjaus: Ari Aster

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Patti LuPone, Stephen McKinley Henderson, Amy Ryan, Nathan Lane, Kylie Rogers, Denis Ménochet, Parker Posey, Armen Nahapetian, Julie Antonelli, Zoe Lister-Jones, Julian Richings, Hayley Squires, Richard Kind ja Bill Hader

Genre: draama, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 59 minuuttia

Ikäraja: 16

Beau Is Afraid on Hereditary - Pahan perinnön (Hereditary - 2018) ja Midsommar - loputtoman yön (Midsommar - 2019) ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Asterin uusi elokuva ja se perustuu hänen lyhytelokuvaansa Beau vuodelta 2011. Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2021, jolloin sitä kutsuttiin nimellä "Disappointment Blvd.". Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden kesäkuussa ja nyt Beau Is Afraid on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin valtavan paljon Hereditarysta ja Midsommarista ja innostuinkin heti, kun kuulin, että Aster työsti uutta elokuvaa. Kävinkin katsomassa Beau Is Afraidin positiivisin mielin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Kaikkea pelkäävän Beau Wassermannin matka äitinsä luokse muuttuu surrealistiseksi seikkailuksi, jonka aikana Beau joutuu kohtaamaan kauhunsa.

Elokuvan pääosassa Beau Wassermannina nähdään Joaquin Phoenix, joka on nappivalinta rooliin. Phoenix tulkitsee erinomaisesti Beaun monimutkikkaita tunnetiloja, kun tämä päätyy elämänsä kauhistuttavimmalle matkalle. Neuroottinen Beau pelkää aika lailla kaikkea ja luokin ahdistuneessa mielessään mitä villeimpiä skenaarioita. Hahmoa koetellaan ja riepotellaan matkallaan oikein toden teolla ja Phoenix heittäytyy tämän riepottelun pyörteisiin totaalisella antaumuksella. Hän tekee sympaattisesta Beausta välittömästi pidettävän ja katsojana lähtee kiinnostuneena ja jännittyneenä seuraamaan, mitä hänen matkansa äitinsä (Patti LuPone) luokse tuo tullessaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Stephen McKinley Henderson Beaun terapeuttina, Amy Ryan ja Nathan Lane pariskuntana, jonka Beau kohtaa matkansa varrella, Kylie Rogers heidän tyttärenään Tonina, Denis Ménochet sotaveteraani Jeevesinä, sekä Parker Posey Beaun lapsuudenihastuksena Elainena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat kummallisista rooleistaan mainiosti, mutta loppujen lopuksi elokuva on puhtaasti Phoenixin show.

Beau Is Afraid ei todellakaan ole elokuva jokaiseen makuun, vaan se tulee takuulla jakamaan mielipiteitä todella rajusti kahtia. Joko sen kummallisuuteen ihastuu tai sitten se tuntuu todella luotaantyöntävältä. Se on erittäin vinksahtanut ja outo tapaus, joka ei paljoa selittele tapahtumiaan, vaan vyöryttää katsojalle mitä hämärintä materiaalia. Lisäksi leffalla on kestoa jopa kolme tuntia, joten jos ensimmäisen puolen tunnin aikana tuntuu siltä, että tämä ei iske, suosittelen melkeinpä lähtemään teatterista kesken kaiken. Itse pidin elokuvasta, ajoittain todella paljonkin, mutta täytyy myöntää, että Beau Is Afraid tuotti minulle pettymyksen liki täydellisen Hereditary - Pahan perinnön ja hienon Midsommar - loputtoman yön jälkeen. 

Elokuvan ensimmäinen tunti on erinomainen ja sen aikana ehdin jo pohtia, että tämähän tulee olemaan suosikkileffani tähän mennessä tältä vuodelta. Heti alussa leffa kuljettaa katsojan anteeksipyytelemättömästi Beaun pään sisälle ja esittää maailman hänen vinkkelistään. Läpi elokuvan jää epäselväksi, mikä tapahtumista on totta ja mikä Beaun mielikuvitusta. Luultavasti kaikki leffassa tapahtuva on äärimmäisen väritelty kuvaus totuudesta, Beaun kauhukuvien ottaessa jatkuvasti vallan. Ainakin itse koin asian niin, että Beau on esimerkiksi jossain kuullut, että kaupungissa esiintyy rikollisuutta ja niinpä hän näkee koko kaupungin rosvojen, murhaajien ja muiden ilkikuristen valtaamana. Leffan ensimmäinen tunti tässä kaupungissa, ennen varsinaisen matkan alkua, on sekopäinen ja energisen sähäkkä, minkä lisäksi se on täynnä todella absurdia, parhaimmillaan hulvatonta huumoria. Se lupailee todellisesta elämysmatkasta, mutta valitettavasti matkan käynnistyessä leffasta alkaa pikkuhiljaa hiipua puhti.

Beau Is Afraid on ollut Ari Asterin intohimoprojekti jo pitkään ja hän olisikin halunnut käynnistää elokuvauransa tällä. Hän taisi kuitenkin tietää, ettei mikään studio antaisi hänelle heti tarvittavaa budjettia näin outoon rainaan, joten hän teki ensin pari helpommin lähestyttävää, mutta silti häiriintynyttä kauhuelokuvaa. Niiden kautta Aster sai A24-yhtiön heltymään ja antamaan hänelle käyttöönsä isomman budjetin kuin missään yhtiön aiemmassa leffassa. Aster on lähtenyt toteuttamaan mielenvikaista elokuvaansa juuri niin auteuristi kuin hän oli haaveillut ja täytyy sanoa, että olisi ollut hyvä, jos joku olisi silloin tällöin ollut paikalla sanomassa hänelle jyrkästi vastaan. Aivan mahtavasti starttaava Beau Is Afraid ei jaksa kantaa läpi kolmen tunnin kestoaan, vaan se käy puolen välin paikkeilla raskassoutuiseksi kokemukseksi. Elokuva on pullollaan loistavia ideoita, joita kuitenkin venytetään välillä niin pitkälle, että ne menettävät tehoaan. Aster puskee leffaan jatkuvasti uutta ja outoa, mikä muuttuu jossain kohtaa riehakkaaksi tikanheittelyksi. Osa tikoista osuu maalitauluun, osa osuu jopa suoraan napakymppiin, mutta osa tikoista lentää selkeästi ohi. Beau Is Afraid on epätasainen kokonaisuus, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö toista vastaavaa kuumehoureista seikkailua olisi vaikea löytää.

Aster yhdistelee elokuvassaan paljon eri lajityyppejä ja kolmetuntisen filmin varrella onkin mukana niin komediaa kuin seikkailua, jännitystä, toimintaa, romantiikkaa, seksiä, kauhua, animaatiota ja ties vaikka mitä. Kauhuosastolla Aster voisi panostaa enemmän, sillä mies on osoittanut lahjansa sillä saralla aiemmin. Elokuvassa on pari kohtausta, joissa Aster olisi voinut mennä huomattavasti pidemmälle kauhuelementtien kanssa. Teknisiltä ansioiltaan Beau Is Afraid on erittäin mainio, joskin siitä olisi voinut karsia varmaan puolenkin tunnin verran kamaa leikkaushuoneen lattialle. Kameratyöskentely on vaikuttavaa, lavasteet hienot ja Beaun saamat ruhjeet onnistuneen inhottavan näköiset. Äänimaailma on hyvin rakennettu Bobby Krlicin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Beau Is Afraid on oikein mainio surrealistinen seikkailu, joka tarjoaa joitain mahtavia huippujuttuja, mutta joka kompastelee liian pitkään kestoonsa. Elokuvan ensimmäinen tunti on aivan fantastinen ja likimain hulvaton absurdissa huumorintajussaan. Kuitenkin kun varsinainen matka käynnistyy, taso alkaa ailahdella. Mukana on paljon hyviä ideoita, jotka on venytetty liian pitkiksi tapahtumajaksoiksi. Leffasta loppuu puhti useasti, mutta välillä se onnistuu myös säväyttämään uudestaan. Ari Aster leikittelee vekkulimaisesti eri lajityypeillä, mutta hän olisi voinut panostaa enemmän kauhuelementteihin. Lisäksi hänen olisi pitänyt tiivistää leikkaustaan, sillä energisen sähäkästi käynnistyvä filmi ei jaksa kantaa kolmen tunnin kestoa. Joaquin Phoenix on loistava pääroolissa, tulkiten vaikuttavasti Beaun ahdistunutta mielenmaisemaa. Visuaalisesti filmi on komeaa katseltavaa. Beau Is Afraidissa olisi ainekset erinomaiseen kuumehoureiseen teokseen, mutta siinä on samanaikaisesti liikaa ja liian vähän, mikä muodostaa hieman epätasaisen kokonaisuuden.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beau Is Afraid, 2023, A24, Access Entertainment, IPR.VC, Square Peg

Arvostelu: Scream 3 (2000)

SCREAM 3

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Patrick Dempsey, Parker Posey, Scott Foley, Lance Henriksen, Jenny McCarthy, Emily Mortimer, Deon Richmond, Matt Keeslar, Patrick Warburton, Liev Schreiber, Kevin Smith, Jason Mewes, Carrie Fisher ja Jamie Kennedy
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin kauhuelokuva Scream (1996) oli valtava hitti, mitä kriitikotkin kehuivat, joten jatkoa oli tietty tulossa. Alle vuotta myöhemmin ilmestynyt Scream 2 (1997) oli myös hitti ja sai kehuja, joten jatkoa oli jälleen luvassa. Kaksi ensimmäistä osaa käsikirjoittanut Kevin Williamson oli työstänyt studiolle valmiiksi luonnostelman kolmannen osan tarinaan, mutta ei omien kiireidensä vuoksi ehtinyt kirjoittamaan kunnon käsikirjoitusta. Niinpä hänen tilalle palkattiin Ehren Kruger. Elokuva oli juuri siirtymässä kunnolla tuotantoon, kun huhtikuussa 1999 Columbine High Schoolissa tapahtui hirvittävä kouluampuminen. Mediassa teosta alettiin syyttämään väkivaltaisten elokuvien ja videopelien vaikutusta ja Scream 3:n tekijät pohtivatkin, onko leffaa järkevää tehdä? Lopulta studio päättikin vähentää raakuuksien näyttämistä ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1999. Siellä tekstiä työstettiin jatkuvasti uudestaan ja näyttelijöiden pitikin kuvata useampia versioita kohtauksistaan, sillä tekijät eivät olleet varmoja, miten homma tulisi menemään lopullisessa filmissä. Scream 3 saatiin lopulta valmiiksi ja se sai ensi-iltansa helmikuussa 2000. Elokuva menestyi hyvin, mutta jäi lipputuloissa edellisten osien jalkoihin. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle ja fanienkin keskuudessa elokuva sai leiman sarjan heikoimpana osana. Itse näin Scream 3:n ensimmäisen kerran vasta loppuvuodesta 2016. En pitänyt siitä, enkä ole myöskään katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa Screamin (2022) voimin, päätin katsoa aiemmat osat uudestaan. Jo muutama päivä Scream 2:n jälkeen katsoin Scream 3:n.

Kun joku alkaa murhaamaan fiktiivisen "Stab 3" -elokuvan näyttelijöitä, Sidney, Gale ja Dewey vedetään jälleen takaisin selvittämään mysteeriä. Kuka on tämänkertainen murhaaja ja miten kaikki liittyy Sidneyn vuosia sitten murhattuun äitiin?

Edellisistä osista juuri ja juuri elossa selvinnyt kolmikko Sidney Prescott (Neve Campbell), Gale Weathers (Courteney Cox) ja Dewey Riley (David Arquette) joutuvat kolmatta kertaa hyytävän murhamysteerin keskelle... ja täytyy sanoa, että itse kenestäkin voi huomata "joko taas" -ilmeen leffan aikana. Sidney kärsii vakavista traumoista ja hän onkin erakoitunut kauas pois pitääkseen itsensä turvassa. Piilopaikassaan Sidney on kuitenkin oman mielensä vankina, eikä niin hahmo kuin katsojakaan täysin tiedä, milloin murhaaja on oikeasti Sidneyn kimpussa ja milloin hän vain kuvittelee tapahtumat. Elokuvassa kestää kuitenkin yllättävän kauan, ennen kuin Sidney saapuu kunnolla kuvioihin mukaan ja suuri osa leffasta käytetään Galeen ja Deweyyn (joiden näyttelijät olivat muuten keskenään naimisissa elokuvaa kuvatessaan). Dewey on yhä pidettävä heppu, mutta Galen aiemmat kehityskaaret eivät ole johtaneet mihinkään. Hahmo lähtee jälleen liikkeelle ärsyttävänä toimittajana, joka uuden tapahtumavyyhdin myötä muuttuu jokseenkin pidettäväksi. Campbell, Cox ja Arquette tekevät tarpeeksi sujuvaa työtä, mutta heistä ei todellakaan enää löydy samaa paloa tätä leffasarjaa kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Patrick Dempsey murhia tutkivana komisario Kincaidina, Lance Henriksen "Stab"-kauhurainojen tuottaja Miltonina, Scott Foley "Stab 3" -leffan ohjaaja Romanina, sekä Parker Posey, Deon Richmond, Jenny McCarthy, Emily Mortimer ja Matt Keeslar "Stab 3:n" näyttelijöinä, jotka joutuvat tietty niin uhreiksi kuin murhaepäillyiksi. Lisäksi Liev Schreiber palaa lyhyeksi aikaa esittämään Cotton Wearya, jota alun perin luultiin Sidneyn äidin murhaajaksi. Leffasta löytyy myös muutama todella kummallinen cameo, jotka eivät istu mukaan lainkaan. Dempsey on mainio poliisina ja Henriksen sopii Hollywood-tuottajaksi, mutta Foley on lähinnä rasittava valittaja. Vielä pahempi on Posey, joka käy usein jopa raivostuttavaksi tyhmyytensä kanssa.

Valitettavasti uusintakatselu ei saanut minua näkemään Scream 3:a paremmassa valossa, vaan etenkin nyt, kun katsoin sen lähes heti kahden ensimmäisen osan jälkeen, sen viat vain korostuivat paremmin. Elokuvasta löytyy kyllä omat onnistumisensa ja se osaa olla paikoitellen tehokkaan jännittävä. Kohtaukset tämänkertaisen Ghostface-naamaria käyttävän murhaajan kanssa rakentuvat pääasiassa oivallisesti, vaikka monelle fanille voikin tulla pettymyksenä, että verisyys on vähennetty lähes minimiin vuoden 1999 kouluampumisen vuoksi. Murhaajan identiteetin selvittely on taas kiinnostavaa, vaikka samalla se alkaa jo tuntua aika kulutetulta idealta omassa elokuvasarjassaan. Siitä täytyy antaa kehuja, että tekijät onnistuivat ajamaan minua harhaan, sillä olin koko elokuvan ajan täysin varma siitä, kuka murhaaja on, mutta olinkin lopulta täysin väärässä. Leffan tasosta kuitenkin kertoo paljon se, että olin täysin unohtanut murhaajan identiteetin.

Vaikka Scream 3:sta löytyykin joitain hyviä puolia, eivät ne riitä pelastamaan kokonaisuutta. Sen lisäksi, että muutama hahmo ärsyttää suuresti (mitä ei auta yhtään se, kuinka paljon he saavat ruutuaikaa), Sidney tuntuu puolet ajasta statistilta omassa tarinassaan ja leffan cameot ovat häiritseviä, elokuvassa on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkin Scream 3 on aika tylsä elokuva. Jo Scream 2 tuntui hieman pitkäveteiseltä lähes parin tunnin kestonsa kanssa, mutta kolmososa tuntuu kestävän pitkälti yli kaksi tuntia. Vaikka mukana onkin joitain tiivistunnelmaisia hetkiä, jännite on kuitenkin täysin kadoksissa, kun Ghostface ei ole kohtauksessa mukana. Leffaa olisikin voinut tiivistää ainakin kymmenellä minuutilla.

Toiseksi Scream 3 alkaa muistuttamaan sellaista kauhuelokuvaa, mistä alkuperäinen Scream teki pilkkaa. Ja tämä on kenties vielä pahempi ongelma kuin se, että leffa on pitkäveteinen. Alkuperäinen Scream tehtiin, kun kauhugenre oli muuttunut lähes täysin Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978), Perjantai 13. -leffan (Friday the 13th - 1980), Painajainen Elm Streetillä -elokuvan (A Nightmare on Elm Street - 1984) ja muiden vastaavien kauhuklassikoiden tyhjänpäiväisten jatko-osien tulvaksi. Filmi heitti vitsiä lajityypin kustannuksella ja leikitteli sen kliseillä. Oli kenties jopa vääjäämätöntä, että jos Screamille tehtäisiin jatko-osia, pilkka lankeaisi jossain kohtaa omaan nilkkaan. Scream 3 kyllä yrittää vielä epätoivoisesti liikkua neljättä seinää rikkovilla meta-tasoilla, mutta toteutus on erittäin kömpelö. Pahinta on täysin päälleliimatulta ja jopa typerältä tuntuva kohtaus, missä hahmot katsovat edellisessä osassa kuolleen Randyn (Jamie Kennedy) nauhoittaman videon, missä hän selittää, kuinka toimia trilogian päätösosassa. Tämä hyppii jo aivan liikaa silmille ja on täysin hölmöä, että Randy olisi kuvannut tällaisen videon, jos kävisi niin, että hän ei selviäisi kakkososasta ja joku ryhtyisi murhaajaksi vielä kolmannen kerran.

Elokuvasta löytyy kuitenkin eräs metatason juttu, mikä jäi kummittelemaan mielessäni pahemmin kuin itse murhaaja. Filmissä hahmot nimittäin nostavat monta kertaa esille sen, että Hollywoodissa naisnäyttelijät saavat roolinsa vain harrastamalla seksiä jonkun ison kihon kanssa. Tämä ei ole mikään nopea huomautus, vaan tähän palataan yhä uudestaan ja se on lopulta merkittävä kuvio loppuhuipennuksessakin. Tämä on tärkeä aihe ja viime vuosien aikana onkin noussut esille useita naisnäyttelijöitä, jotka ovat paljastaneet, että joutuivat tekemään jotain seksuaalista tuottajien tai ohjaajien kanssa saadakseen tietyt roolit. Toisaalta voisi siis sanoa, että Scream 3 oli aikaansa edellä ja sen olisi pitänyt jo ilmestyessään nostaa isompaa kohua. Mutta samalla ei voi muuta kuin ihmetellä, miten viesti on saatu mukaan leffaan, kun yksi elokuvan tuottajista on Harvey Weinstein, joka on jopa tuomittu vankeuteen, kun hänen ahdistelunsa tuotiin vihdoin ilmi.

Kahden ensimmäisen Screamin ohjaajalla Wes Cravenilla oli sopimus vielä kolmannesta elokuvasta, joten hän on vastuussa myös tämän filmin teosta. Scream 3 tuntuukin sopimuksen takia ohjatulta leffalta, eikä Cravenilta enää löydy intohimoa sarjaa kohtaan. Ongelmana on myös Ehren Krugerin käsikirjoitus. Kruger ei ole yhtä nokkela kirjoittaja kuin Kevin Williamson, vaikka hän kuinka yrittää kikkailla itsetietoisuuden kanssa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin toimii pääasiassa. Marco Beltramin säveltämät unenomaisen aavemaiset musiikit tehostavat kohtauksia silloin, kun ne eivät muuten toimisi kaksisesti.

Yhteenveto: Scream 3 on harmillisen laiska ja pitkäveteinen kauhuelokuva, joka alkaa voimakkaasti luisua sellaiseksi tusinakauhuksi, jollaisesta alkuperäisessä Screamissa tehtiin pilkkaa. Seasta löytyy pari ovelaa meta-tason vitsiä, mutta pääasiassa elokuvan yritykset olla nokkela aiheuttavat kiusallisuutta. Tuttu näyttelijäkolmikko Neve Campbell, Courteney Cox ja David Arquette eivät enää löydä samaa paloa roolejaan kohtaan ja ohjaaja Wes Cravenkin hoitaa hommansa lähinnä siihen suuntaan. Mukana on muutamia onnistuneita pelottelukohtauksia ja lopun käänne toimii passelisti, mutta suuri osa filmistä on yllättävänkin pitkästyttävä. Jännite katoaa vähän väliä ja filmi lankeaa jopa melodraaman puolelle. Kaiken kaikkiaan Scream 3 on heikko kauhuraina, eikä ihme, että kesti yksitoista vuotta, ennen kuin tekijät palasivat sarjan pariin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 3, 2000, Dimension Films, Konrad Pictures, Craven-Maddalena Films, Miramax

Arvostelu: Superman Returns (2006)

SUPERMAN RETURNS

Ohjaus: Bryan Singer
Pääosissa: Brandon Routh, Kate Bosworth, Kevin Spacey, James Marsden, Tristan Lake Leabu, Frank Langella, Sam Huntington, Parker Posey, Eva Marie Saint, Kal Penn ja Marlon Brando
Genre: supersankarielokuva, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Teräsmies (Superman - 1978) oli ylistetty menestys, joten se sai tietty jatkoa. Myös Teräsmies II (Superman II - 1980) sai paljon kehuja, mutta Teräsmies III (Superman III - 1983) ja etenkin lisäosa Supertyttö (Supergirl - 1984) ja Teräsmies ja uhka auringosta (Superman IV: The Quest for Peace - 1987) lytättiin täysin sekä kriitikoiden että fanien keskuudessa. Suunniteltua "Teräsmies V" -elokuvaa ei siis koskaan tehty. Hahmo haluttiin kuitenkin pitää valkokankailla, ja Warner Bros. Picturesin ostaessa hahmon oikeudet, yhtiö alkoi kehittelemään "Superman Reborn" -leffaa. Vaikka elokuva kirjoitettiin pariin otteeseen uudestaan, ei siitä tullut mitään. Kun Kevin Smith pestattiin käsikirjoittajaksi, tarina muuttui ja filmi alkoi kulkea nimellä "Superman Lives". Projektia kehiteltiin jopa niin pitkälle, että Tim Burton valittiin ohjaajaksi ja Nicolas Cage roolitettiin Supermaniksi. Tämäkään yritys ei onnistunut, ja lopulta yhtiö pisti projektin jäihin ja Burton poistui tekemään muita elokuvia. Käsikirjoittaja Alex Ford ehdotti yhtiölle omaa tarinaansa "Superman: The Man of Steel", mutta erimielisyyksien vuoksi Fordin idea ei lähtenyt liikkeelle. J. J. Abrams taas ehdotti, että koko sarja alkaisi alusta ja kirjoitti yhtiölle elokuvan "Superman: Flyby". Ohjaajana oli tarkoitus toimia McG, mutta hän päätti lopulta hylätä leffan tehdäkseen Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003). Yhtiö ajatteli yhdistää DC:n tunnetuimmat hahmot ja tehdä elokuvan "Batman vs. Superman", mutta päätti lopulta keskittyä hahmojen sooloseikkailuihin. Kun se ei lähtenyt liikkeelle, Warner Bros. kääntyi takaisin Abramsin puoleen ja "Superman: Flybyn" kehittäminen jatkui. Ohjaajaksi valittiin Brett Ratner, mutta kun projekti ei edennyt tarpeeksi nopeasti, hänkin hylkäsi elokuvan. McG palasi takaisin, mutta yhtiö päätti korvata hänet Bryan Singerillä, joka hylkäsi aloittamansa X-Men -sarjan (2000-) tehdäkseen lapsuutensa sankarista filmin. Hassua kyllä, Brett Ratner taas korvasi Singerin X-Menin puolella. Hahmot saatiin roolitettua ja kuvaukset voitiin vihdoin aloittaa. Superman Returns sai ensi-iltansa kesällä 2006 ja se oli menestys, minkä lisäksi kriitikot pitivät filmistä. Kuitenkin vuosien varrella elokuvan arvostus on alkanut selkeästi laskea ja nykyään leffaa pidetään jopa todella huonona! Itse näin leffan lapsena muiden Superman-filmien ohessa. Pidin siitä ja katsoin sen uudelleenkin, mutta siitä on jo vuosia. Kun mietin, mitä elokuvia voisin arvostella vuodelle 2019, vanhat Teräsmiehet kävivät mielessäni, sillä en ollut nähnyt niitä pitkään aikaan ja koska olin jo päättänyt arvioida vanhat Batmanit. En kuitenkaan omistanut niitä, joten unohdin idean. Sain kuitenkin ystävältäni Blu-ray -kokoelman, joka sisälsi elokuvat, jolloin päätin kirjoittaa niistä arviot. Tämä on Teräsmies-arvosteluista viimeinen tältä erää.

Superman on ollut poissa maapallolta viisi vuotta ja kun hän palaa takaisin, ovat asiat muuttuneet. Lex Luthor on kuitenkin sama rikollisnero kuin aiemmin ja häneltä löytyy jo uusi ilkeä juoni Supermanin pään menoksi.

Tällä kertaa Supermanin eli Clark Kentin eli Kal-Elin roolissa nähdään Brandon Routh, joka on mielestäni aivan väärä valinta. Ensinnäkin hän on liian nuori tämän elokuvan Supermaniksi. Routh oli 25-vuotias tämän kuvausten aikana, mikä olisi sopiva ikä, jos leffa kertoisi Supermanin syntytarinan. Tämän leffan Superman on ollut viisi vuotta poissa maapallolta, mitä ennen hän on ehtinyt tekemään sankarihommia varmaankin yli vuoden. 18- tai 19-vuotias Superman ei ole kovin uskottava tapaus, joten rooliin olisi pitänyt saada joku viitisen vuotta vanhempi. Toiseksi Routh on aika tönkkö roolissaan. Hän yrittää kai parhaansa imitoidakseen edeltäjäänsä, Christopher Reeveä, mutta se on lähinnä hieman surullista katseltavaa. Supermanista on muutenkin tehty yllättävän surullinen tapaus, mille löytyy toki syitä, mutta on se silti paikoitellen hieman kummallista. Toilailevaksi Clark Kentiksi Routh sopii ihan kivasti, muttei hän silti vakuuta olevansa mikään sankari. Toisaalta Routhista on vaikea saada irti mitään, sillä hahmolle on annettu yllättävän vähän ruutuaikaa.
     Välillä elokuvan päähenkilö tuntuu nimittäin olevan toimittaja Lois Lane, jota näyttelee Kate Bosworth. Valitettavasti Bosworthista löytyvät samat ongelmat kuin Routhista: hän on liian nuori, eikä hän ole kovin kummoinen näyttelijä. Siihen kun vielä lisää päälle sen, että hahmo on aika rasittava, ei Loisin tarinaa jaksaisi seurata. Lois ei tunnu osaavan keskittyä asioihin, eikä hän vaikuta olevan kovin hyvä toimittaja... tai kovin hyvä äiti. Lois Lane on nimittäin mennyt kihloihin lentäjä Richard Whiten (James Marsden) kanssa ja heillä on yhteinen lapsi Jason (Tristan Lake Leabu). Richardia käy hieman sääliksi, sillä Lois on selvästi yhä rakastunut Supermaniin, ja katsojana pohtiikin, kumman hän valitsee. Vaikka molemmat miesehdokkaat osaavat lentää (toinen lentokoneella ja toinen ilman mitään apua), on Superman kaikista vahvin ja paljon siistimpi, joten mitä mahdollisuuksia Richard-poloiselle jää?

Supermanilla ei todella taida olla muita vihollisia, sillä jälleen kerran pahiksena nähdään Lex Luthor. Tällä kertaa hahmoa esittää Kevin Spacey, joka tekee kyllä hyvää työtä - parempaa kuin Routh ja Bosworth - mutta silti ainakin itse haluaisin välillä nähdä jonkun toisen roiston, joka vaikuttaisi oikealta uhalta Supermanille. Läpi elokuvasarjan tekijät ovat miettineet, että seuraavassa leffassa sankari kohtaisi voimakkaat Doomsdayn, Brainiacin tai Darkseidin, mutta joka kerta he päätyvät Luthoriin. Hahmoon ei ole myöskään tuotu oikein mitään uutta, jolloin hän on entistäkin tylsempi roisto. Luthorin neroutta ei vieläkään saada korostettua tarpeeksi ja hän on jälleen onnistunut ympäröimään itsensä aika tyhmillä kätyreillä. Luthorin mukana pyörii Parker Poseyn näyttelemä Kitty, joka muistuttaa alkuperäisen Supermanin Eve Teschmacher -hahmoa ollessaan paikoitellen hieman tyhmä, pukeutuessaan kalliisti ja kokiessaan pientä empatiaa Supermania kohtaan.
     Supermanin, Loisin ja Luthorin lisäksi myös muut tutut hahmot tekevät paluun. Daily Planet -lehden pomo Perry White (Frank Langella) haluaa tehdä isoimmat jutut sankarin paluusta. Valokuvaaja Jimmy Olsen (Sam Huntington) on innoissaan kaikesta ja yrittää saada otettua valokuvan, joka voittaisi kaikki muut. Clark Kentin äiti Martha Kentkin nähdään pienessä roolissa ja häntä esittää Eva Marie Saint. Elokuvassa on myös hyödynnetty arkistokuvaa Marlon Brandosta, joka näytteli alkuperäisessä leffassa Supermanin oikeaa isää, Jor-Eliä.

Vaikka Superman Returns onkin Teräsmies-sarjan viides elokuva (kuudes, jos laskee kamalan Supertytön mukaan), ei se ole selkeää jatkumoa aiemmille tapahtumille. Elokuvaa tehdessä on selvästi mietitty, etteivät Teräsmies III ja Teräsmies ja uhka auringosta olisi koskaan tapahtuneet, vaan viittauksia on vain kahteen ensimmäiseen osaan. Ainoastaan alkuperäiselle Teräsmiehelle elokuva on varmasti jatkoa, kun ottaa huomioon Marlon Brandon Jor-Elinä, John Williamsin ikonisen tunnusmusiikin käytön ja monet repliikit, jotka viittaavat alkuperäiseen osaan. Leffasta oikein huokuu ohjaaja Bryan Singerin into alkuperäistä elokuvaa kohtaan, sillä Superman Returnsissa nähdään useita hetkiä, jotka ovat suoraan siitä kopioituja. Jotkut hetket ovat erinomaisia viittauksia, kuten lopun tuttu kuva, jossa Superman hymyilee ja lentää kohti avaruutta, mutta mukaan mahtuu myös hetkiä, jotka kopioivat hieman liikaa vanhoja juttuja. Itse pidin ehkä jopa eniten kohdasta, jossa hahmot katsovat suttuista kuvaa lentävästä Supermanista ja heidän repliikkeihinsä on saatu mukaan vanha kunnon: "Onko se lintu? Onko se lentokone?"

Lopputuloksena voisi olla mainio yhdistelmä jatko-osaa, uudelleenfilmatisointia, sarjan uudelleenkäynnistystä ja omillaan seisovaa seikkailua, mutta valitettavasti Superman Returns jää vain ihan kivaksi elokuvaksi. Leffa alkaa todella vahvasti alkuperäistä osaa kopioivilla alkuteksteillä, minkä jälkeen mukaan on saatu kiinnostavaa mysteerisyyttä. Vaikka elokuvan nimen mukaista Supermanin paluuta täytyykin odotella lähes kolme varttia, kuluu aika yllättävän nopeasti, ja siinä kohtaa, kun Clark Kent pistää tutut sinipunaiset trikoonsa ylle, on tunnelma saatu oikeaksi vauhdikkaassa lentokoneonnettomuuskohtauksessa. Valitettavasti sen jälkeen taso alkaa laskea. Kuten jo sanoin, Supermanista on tehty yllättävän surullinen hahmo, mikä ymmärrettävästi johtuu siitä, että hänen rakkautensa kohde Lois Lane on löytänyt uuden miehen. Silti Supermanin hiljaisista suremiskohtauksista on tehty jokseenkin jopa tylsiä, vaikka niistä löytyy myös hieman kaunistakin puolta. Ainakin kohtauksen, jossa Superman leijuu Loisin ja Richardin talon edessä, ja katsoo voimiensa avulla seinien läpi ja kuuntelee pariskunnan keskustelua, olisi pitänyt poistaa, sillä se tuntuu enemmänkin karmivalta.

Filmi yrittää kopioida alkuperäistä Teräsmiestä myös siten, että sen rytmitys on todella rauhallinen, eikä mukana ole kovin paljoa toimintaa. Kopiointi on siinä mielessä toiminut, että alkuperäisen leffan tavoin myös tämä on paikoitellen pitkäveteistä katsottavaa. Ensimmäinen tunti menee kyllä nopeasti, mutta sen jälkeen elokuva käväisee pariin otteeseen jopa tylsyyden puolella. Loppuhuipennuksesta on myös väännetty aivan liian pitkä, jolloin katsoja ei enää jaksa välittää, miten siinä tulee käymään. Myös sen jälkeinen osio tuntuu vain kestävän ja kestävän. Tämä ei ole mikään Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003)! Me emme juuri päässeet kokemaan mitä eeppisintä ja täydellisintä seikkailua, josta ei halua päästää irti, jolloin pitkä päätösosio ei haittaa lainkaan. Superman Returns jatkuu vielä vartin verran lopputaistelun jälkeen, jolloin katsoja haluaisi lopputekstien jo alkavan, jotta pääsisi vessaan. Leffalla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, missä on noin 20 minuuttia liikaa. Lyhyemmällä kestolla tämän viihdearvo kasvaisi, jolloin kokonaisuutta voisi kutsua jopa kelvoksi. Tällaisenaan kyseessä on vain keskinkertainen supersankariteos, jota ei kovin montaa kertaa jaksa katsoa.

Ohjaaja Bryan Singerin olisi kannattanut tehdä X-Men: Viimeinen kohtaaminen (X-Men: The Last Stand - 2006) eikä tätä, sillä tässä hänen otteensa tuntuu jokseenkin laiskalta. Singer ei ole saanut mukaan lähes minkäänlaista jännitystä, mikä tekee lopusta vieläkin pitkästyttävämmän. Hän on kuitenkin päättänyt lisäillä paljon Jeesus-viittauksia, jotka ovat paikoitellen jopa liian päälleliimattuja. Michael Doughertyn ja Dan Harrisin käsikirjoitus ei ole kovin ihmeellinen. Huumoria on yritetty hieman, mutta ainoa hauska asia leffassa on kannibaalikoira, joka huvittaa kieroista jutuista tykkääviä. Leikkauspuolella kokonaisuutta olisi pitänyt tiivistää, mutta sentään Superman Returns on kuvattu hyvin. Visuaaliset tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, sillä monet jutut näyttävät selkeästi tietokoneella toteutetuilta. Supermanin puvusta on sentään saatu tyylikkäämpi kuin ennen, vaikkakin kalsarit olisi voinut pukea housujen alle. Lavastustiimi on tehnyt hyvää työtä, kuten ovat myös äänitehosteiden kanssa työskennelleet - vaikkakin minua häiritsivät pienoismallikaupungista kuuluvat kirkumiset ja huudot. John Williamsin upea tunnusmusiikki on tosiaan mukana, mutta pääasiassa musiikit on säveltänyt toinen leikkaaja John Ottman. Hän ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa.

Yhteenveto: Superman Returns on ihan kiva, vaikkakin liian pitkä elokuva. On tavallaan hyvä, että leffa kertoo tarinansa rauhassa, mutta paikoitellen se muuttuu lähinnä pitkäveteiseksi ja kokonaisuudesta saisi helposti leikattua noin parikymmentä minuuttia pois. Se nostaisi mukaan pientä viihdearvoa, sillä tällaisenaan kyseessä ei ole kovin mukaansatempaava teos. Toimintaa on yllättävän vähän, mutta draamailua on senkin edestä. Ratkaisu harmittaa lähinnä sen takia, ettei draamapuolesta ole saatu kovin kiinnostavaa, mikä johtuu pääasiassa kehnosta näyttelemisestä. Brandon Routh on täysin väärä valinta pääosaan Supermaniksi sekä ikänsä että lahjojensa (tai siis lahjattomuutensa) puolesta. Myös Kate Bosworth vetää aika tönkön roolisuorituksen Lois Lanena. Kevin Spacey on kyllä hyvä valinta Lex Luthor -konnaksi, mutta hahmo alkaa käydä todella tylsäksi tässä vaiheessa sarjaa. Tai no, tässä ja tässä vaiheessa, ottaen huomioon, ettei filmi tunnu olevan jatkoa kuin alkuperäiselle Teräsmiehelle. Se on selkeästi tärkeä elokuva ohjaaja Bryan Singerille, joka on lisännyt mukaan paljon viittauksia. Valitettavasti Singer on kuitenkin kadottanut tässä tietyn energian, mikä löytyy hänen X-Men -filmeistään, jolloin leffa on lähinnä vain keskinkertaista vanhojen aikojen muistelua. Jos olette pitäneet aiemmista Teräsmies-elokuvista, voihan tämänkin vilkaista. Koska Superman Returns ei ole selkeää jatkoa aiemmille osille, voi tämän katsoa ihan sujuvasti ilman, että on nähnyt muita filmejä sankarista. Monille tämä on kuitenkin pelkkä ylipitkä supersankaridraamailu, jonka unohtaa nopeasti lajityypin parempien edustajien takia. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa, mutta kun leffa ei ollutkaan täysin toivottu menestys ja Bryan Singer poistui tekemään Operaatio Valkyrien (Valkyrie - 2008), ei jatkoa ilmestynyt, vaan koko Superman-sarja päätettiin aloittaa alusta elokuvalla Man of Steel (2013).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comicvine.gamestop.com
Superman Returns, 2006, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Peters Entertainment, Bad Har Harry Productions, DC Comics, Red Sun Productions Pty. Ltd.