Arvostelu: Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes - 2009)

PILVILINNA JOKA ROMAHTI

LUFTSLOTTET SOM SPRÄNGDES

Ohjaus: Daniel Alfredson
Pääosissa: Michael Nyqvist, Noomi Rapace, Annika Hallin, Lena Endre, Anders Ahlbom, Niklas Hjulström, Aksel Morisse, Georgi Staykov, Micke Spreitz, Tomas Köhler, Hans Alfredson ja Lennart Hjulström
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia / Extended TV Version: 3 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Luftslottet som sprängdes, eli suomalaisittain Pilvilinna joka romahti perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2007. Kirja on kolmas ja viimeinen osa Larssonin Millennium-trilogiasta, jonka Yellow Bird -elokuvayhtiö päätti filmatisoida kerralla kokonaan. Alunperin vain trilogian aloitusosan, Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009) oli tarkoitus ilmestyä teattereissa, mutta sen saaman suuren suosion vuoksi myös jatko-osat päätettiin pistää leffateatterilevitykseen. Toinen osa Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden - 2009) sai ensi-iltansa jo seitsemän kuukautta ensimmäisen osan jälkeen ja lopulta trilogian huipennus Pilvilinna joka romahti ilmestyi marraskuussa 2009. Elokuva oli pieni hitti, vaikkakin tuotti alle puolet trilogian avausosan lipputuloista. Kriitikot eivät erityisemmin innostuneet leffasta, vaan kutsuivat sitä päätösosaksi, joka ei tyydytä katsojiaan. Itse tutustuin Millennium-trilogiaan kunnolla vasta tänä vuonna. Tulin tietoiseksi sarjasta jo 2009, kun leffat ilmestyivät nopealla tahdilla (kenties liiankin nopealla, ottaen huomioon roimasti pudonneet lipputulot), mutten kiinnostunut niistä tarpeeksi katsoakseni leffat. Kuitenkin kun kuulin, että Millennium-sarjaa jatkanut David Lagercrantzin kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss" - 2015) kääntyisi samannimiseksi elokuvaksi (The Girl in the Spider's Web - 2018), päätin vihdoin katsoa koko leffasarjan läpi. Ostin kerralla nämä ruotsileffat, sekä yhdysvaltalaisen uudelleenfilmatisoinnin The Girl with the Dragon Tattoon (2011). Pidin Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvasta todella paljon, mutta Tyttö joka leikki tulella tuotti pettymyksen. Katsoin siis Pilvilinna joka romahti -leffan hieman varautunein mielin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Miehet jotka vihaavat naisia ja Tyttö joka leikki tulella!

Lisbeth Salander toipuu sairaalassa ja odottaa oikeuskäsittelyään. Samaan aikaan Mikael Blomkvist jatkaa yritystä todistaakseen Lisbethin viattomuuden. Tutkimus pistää Mikaelin salaperäisen järjestön jäljille.

Noomi Rapace palaa viimeistä kertaa Lisbeth Salanderin rooliin, muttei vieläkään saa mitään erityistä tehtäväksi. Lisbeth viettää suuren osan ajastaan joko sairaalassa tai oikeudessa, jolloin hahmon potentiaalia ei päästä hyödyntämään. Loppupäässä Lisbeth onneksi pääsee hieman toimintaan ja näyttämään coolilta punkkari-tyylinsä kanssa, mutta muuten hahmosta on kadonnut se tietty hohto, mikä teki hänestä niin kiehtovan sarjan aloitusosassa. Rapace tekee tietysti parhaansa sen kanssa, mitä hänelle on annettu ja osoittaa jälleen lahjansa näyttelijänä.
     Viime vuonna menehtyneen Michael Nyqvistin hahmoa Mikael Blomkvistia onneksi hyödynnetään paljon paremmin kuin Tyttö joka leikki tulella -leffassa. Mikael tuntuu tekevän paljon intensiivisemmin hommia todistaakseen Lisbethin syyttömyyden ja paljastaakseen järjestön kaiken pahan takana, mikä johtaa paikoitellen hyvinkin vaikeisiin tilanteisiin. Valitettavasti tästäkin leffasta puuttuu se erinomainen ydin Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvasta, eli Mikaelin ja Lisbethin yhteiset kohtaukset. Kaksikko nähdään yhdessä pari kertaa enemmän kuin viime leffassa, mutta siinä he hädintuskin esiintyivät yhdessä, joten huimaa parannusta ei ole tapahtunut, mikä on suuri sääli.
     Elokuvassa nähdään myös muita edellisistä osista tuttuja hahmoja, kuten asianajaja Annika (Annika Hallin) joka nousee isoon osaan puolustaessaan Lisbethiä oikeudessa, Millenniumilla työskentelevä Erika (Lena Endre), Lisbethiä aikoinaan tutkinut tohtori Teleborian (Anders Ahlbom), Lisbethin inhottava isä Zalatsenko (Georgi Staykov), sekä tämän järkälemäinen poika Niedermann (Micke Spreitz). Annikasta saadaan aikaiseksi kiinnostava hahmo, minkä lisäksi kunnolla esiin nostetusta tohtori Teleborianista tehdään pienillä tavoilla kiero äijä.

Yllättäen pidin Pilvilinna joka romahti -elokuvaa parempana kuin Tyttö joka leikki tulella -leffaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole läheskään yhtä mahtava leffa kuin Miehet jotka vihaavat naisia, mutta elokuva piti kuitenkin mielenkiintoni yllä paremmin kuin trilogian keskimmäinen osa. Leffasta löytyy huomattavasti enemmän jännitystä kuin edeltäjästään. Mikaelin tutkimukset johtavat tosiaan pahoihin paikkoihin, minkä lisäksi on jännittävää nähdä, mitä tapahtuu, kun Lisbeth ja Zalatsenko ovat hoidossa samassa sairaalassa. Terminaattoria muistuttava Niedermann on vapaalla jalalla ja osoittaa uhkaavuutensa jo alkuvaiheissa hyvin. Kaiken takana oleva paha järjestö on selvästi valmis ottamaan järeät keinot käyttöön hiljentääkseen Lisbethin, jolloin kaiken aikaa ilmassa leijailee painostava tunnelma. Loppua kohti jännitys vain kasvaa ja yllättävää kyllä, aluksi kuivalta kuulostava oikeuskäsittely onkin erittäin mielenkiintoista seurattavaa.

Vaikka pidin elokuvasta enemmän kuin edellisestä osasta, ymmärrän hyvin kriitikoita, jotka ovat sanoneet, ettei leffa tunnu riittävältä finaalilta trilogialle. Onhan se pakko sanoa, että vaikka oikeuskäsittely onkin kiehtova, on se huipennuksena pettymys, etenkin kun muistelee, kuinka intensiivinen ja ahdistava Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvan lopetus oli. Trilogian aloitusosassa palaset loksahtelivat upeasti kohdilleen, eivätkä sen jatko-osat valitettavasti nouse lähellekään samaa tasoa. Vaikka Lisbethin menneisyyden selvittäminen on kiinnostavaa, ei se ole lainkaan yhtä mukaansatempaavaa kuin aloitusosan katoamismysteerin selvittäminen. Useaan otteeseen jatko-osien aikana toivookin, että nekin olisivat itsenäisempiä jännäreitä. Pilvilinna joka romahti -leffaa on myös kritisoitu liiasta pituudesta ja sen ymmärrän oikein hyvin. Elokuvalla on kestoa noin kaksi ja puoli tuntia, ja siitä saisi helposti leikattua kymmenisen minuuttia pois. Vaikka filmissä tapahtuu paljon kiinnostavia asioita, on siinä myös pitkäveteisiä kohtauksia, jotka latistavat tunnelmaa juuri, kun sitä on ehditty nostattaa. Kokonaisuutena kyseessä on siis mainio, vaikkakin kompasteleva teos, joka saa lähinnä toivomaan, että katsoisi sarjan aloitusosaa uudestaan kuin että pääsisi näkemään jatkoa.

Ohjaajana toimii Tyttö joka leikki tulella -leffan ohjaaja Daniel Alfredson, mikä on toimiva ratkaisu, sillä elokuvan ollessa suoraa jatkoa edelliselle osalle, on hyvä että puikoissa pyörii sama tekijä. Alfredson tekee leffan kanssa parempaa työtä ja saa luotua oivallista tunnelmaa mukaan. Käsikirjoittajana toimii yhä Jonas Frykberg, joka on saanut toverikseen Ulf Rydbergin. Kaksikko onnistuu edellistä filmiä paremmin käsittelemään monimutkaista tarinaa ja pitämään pakettia kasassa. Valitettavasti tästäkään elokuvasta ei löydy sarjan aloitusosan vahvaa visuaalisuutta, vaan siitä huomaa usein, että Pilvilinna joka romahti oli alunperin tarkoitus julkaista suoraan televisiossa. Kuvaus on hyvää, muttei mitään ihmeellistä. Leikkaamossa leffaa olisi voinut tiivistellä sieltä sun täältä. Puvustajat ovat päässeet vauhtiin Lisbethin punkkarityylin kanssa ja maskeeraajat ovat tehneet hyvää työtä erilaisten ruhjeiden kanssa. Äänimaailma ei erityisemmin erotu, eivätkä Jacob Grothin kierrättämät musiikit tee enää vaikutusta.

Millennium-leffat kuvattiin mahdollisimman tarkoiksi kopioiksi Larssonin kirjoista, mutta koska leffoille tuli siten liikaa pituutta, tarpeettomammat juonikuviot karsittiin pois ennen kuin elokuvat julkaistiin teattereissa. Vuonna 2010 nämä pidemmät versiot julkaistiin kuusiosaisena minisarjana ja edellisten osien tavoin myös Pilvilinna joka romahti -leffan pidennetty minisarjaversio löytyy Suomessa Blu-raylta ja DVD:ltä. Pidennetty versio kestää hieman yli puoli tuntia kauemmin ja siitä löytyy useita pidennettyjä sekä täysin uusia kohtauksia. Elokuvan alkupää on hieman eri tavalla rakennettu ja pidempi versio keskittyy sivuhahmoihin enemmän. Tyttö joka leikki tulella tavoin tämäkään leffa ei hyödy lisäkestostaan, vaan tuntuu paikoitellen hieman puuduttavalta, mutta toisin kuin Tyttö joka leikki tulella, tätä elokuvaa ei ole tarvinnut venyttämällä venyttää kolmeen tuntiin.

Yhteenveto: Pilvilinna joka romahti on hieman sarjan edellistä osaa parempi elokuva, muttei pääse lähellekään sarjan avausosan tasoa. Filmistä löytyy jännittävää tunnelmaa ja mukavaa mysteerisyyttä, mutta päähenkilö Lisbeth Salanderille ei keksitä lähes lainkaan kiinnostavaa tekemistä. Noomi Rapace joutuu oikein etsimään jotain kiinnostavaa hahmostaan, kun taas Michael Nyqvist pääsee paremmin toimintaan toimittaja Mikael Blomkvistina. Anders Ahlbom vakuuttaa hyvin kierona tohtori Teleborianina. Yllättävää kyllä, puuduttavalta kuulostava oikeuskäsittely onkin erittäin mielenkiintoinen ja pitkäveteiset hetket löytyvät muualta leffasta. Liikapituutta elokuvasta kyllä löytyy ja siitä saisikin helposti pätkittyä lähes vartin pois. Kokonaisuudessaan kyseessä on kelpo huipennus Millennium-trilogialle, vaikka se jättääkin toivomisen varaan useilla osa-alueilla. Hieman harmittaa, että tason pudotus trilogian rautaisen avausosan jälkeen on näin huima, mutta kyllä elokuvasta löytyy todella hyvätkin puolensa. Jos siis pidit sarjan kahdesta edellisestä osasta, kannattaa myös Pilvilinna joka romahti vilkaista. Ensi viikolla siirrymmekin sitten takaisin tarinan alkuun ja katsomme, mitä ohjaaja David Fincher sai aikaan Larssonin tarinasta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.svenskfilmdatabas.se
Luftslottet som sprängdes, 2009, Yellow Bird, Nordisk Film Sveriges Television, Film i Väst, ZDF Enterprises

Arvostelu: Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden - 2009)

TYTTÖ JOKA LEIKKI TULELLA

FLICKAN SOM LEKTE MED ELDEN

Ohjaus: Daniel Alfredson
Pääosissa: Noomi Rapace, Michael Nyqvist, Lena Endre, Per Oscarsson, Peter Andersson, Micke Spreitz, Georgi Staykov, Yasmine Garbi, Paolo Roberto, Johan Kylén, Hans-Christian Thulin ja Jennie Silfverhjelm
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia / Extended TV Version: 3 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Flickan som lekte med elden, eli suomalaisittain Tyttö joka leikki tulella perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2006. Kirja on toinen osa Larssonin Millennium-trilogiasta, minkä Yellow Bird -elokuvayhtiö päätti filmatisoida kerralla kokonaan. Alunperin vain trilogian ensimmäisen osan, Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009) oli tarkoitus ilmestyä teattereissa, mutta sen saaman suuren suosion takia jatko-osatkin päätettiin pistää teatterilevitykseen. Jo seitsemän kuukautta ensimmäisen osan jälkeen Tyttö joka leikki tulella sai ensi-iltansa ja sekin oli pidetty elokuva, vaikkei päässyt nauttimaan ihan yhtä suuresta suosiosta katsojien ja kriitikoiden keskuudessa kuin edeltäjänsä. Itse törmäsin Millennium-trilogiaan ensimmäisen kerran juurikin 2009, kun elokuvat alkoivat ilmestymään myös Suomessa ja monet tutuistani innostuivat lukemaan Larssonin kirjat. Olen kuitenkin vierastanut pohjoismaisia elokuvia, enkä ole siksi katsonut näitäkään. Vasta lähiaikoina olen alkanut pohtia leffojen katsomista ja kun kuulin, että David Lagercrantzin kirjoittama Millennium-sarjan uusi osa "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss" - 2015) kääntyisi filmiksi Se mikä ei tapa (The Girl on the Spider's Web - 2018), päätin vihdoin antaa leffoille mahdollisuuden. Ostin kerralla kaikki kolme ruotsalaista leffaa, sekä Yhdysvalloissa tehdyn uudelleenfilmatisoinnin The Girl with the Dragon Tattoo (2011). Katsoin Miehet jotka vihaavat naisia kesällä ja vaikka yllätyin, kuinka paljon pidin siitä, kesti muutama kuukausi, kunnes katsoin Tyttö joka leikki tulella.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Miehet jotka vihaavat naisia!

Lisbeth Salanderia syytetään kolmesta murhasta. Toimittaja Mikael Blomkvist ei kuitenkaan usko ystävänsä syyllisyyteen ja päättää selvittää, kuka on lavastanut Lisbethin.

Noomi Rapace palaa tietty Lisbeth Salanderin rooliin ja vaikka hänestä löytyy samaa uhmakkuutta kuin edellisessä osassa ja Rapace osoittaa usein lahjakkuutensa, ei hahmo tee läheskään yhtä isoa vaikutusta. Tämä johtuu pääasiassa siitä, ettei Lisbethille ole kirjoitettu kovin kiinnostavaa tekemistä. Hänkin yrittää kyllä selvittää, kuka hänet on lavastanut ja samalla yrittää vältellä virkavaltaa, mutta tämä tapahtuu aika tylsällä tavalla. On kuitenkin hienoa, että elokuva syventyy tarkemmin Lisbethin synkkään menneisyyteen ja avaa enemmän, miksi hän on sellainen kuin on.
     Myös Michael Nyqvistin näyttelemä Mikael Blomkvist jättää toivomisen varaa. Vaikka tällä kertaa toimittaja yrittää todistaa ystävänsä viattomuuden, ei hän tunnu tekevän sitä samalla vimmalla kuin edellisen elokuvan tutkimuksen selvittämistä. Nyqvistkin osoittaa olevansa hyvä näyttelijä, mutta jotain jää hänenkin roolityöstä uupumaan.
     Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut Lena Endre ja Peter Andersson Millennium-lehdellä työskentelevänä Erikana ja Lisbethin inhottavana huoltaja Bjurmanina, sekä Yasmine Garbi Lisbethin rakkaana Miriam Wuna, joka saa paljon enemmän ruutuaikaa. Uusina tuttavuuksina esitellään Lisbethin nyrkkeilytuttava Paolo Roberto (tosielämän nyrkkeilijä Roberto esittämässä itseään), vanha Holger (Per Oscarsson), suuri ja vahva Niedermann (Micke Spreitz), sekä ihmiskauppaa tutkiva pariskunta Dag (Hans-Christian Thulin) ja Mia (Jennie Silfverhjelm). Harmillisesti sivuhahmoista yksikään ei herätä kovin kummoista mielenkiintoa ja paikoitellen he saavat liian paljon näkyvyyttä pääkaksikkoon verrattuna.

Valitettavasti Tyttö joka leikki tulella jää kauas Miehet jotka vihaavat naisia -leffan tasosta. Siinä, missä Millennium-trilogian ensimmäinen osa pitää tiukasti otteessaan, saa jännittämään hahmojen puolesta ja pistää katsojan hienosti miettimään kuka on kaiken takana, Tyttö joka leikki tulella ei tarjoa mitään tällaista. Elokuvalla on suuria vaikeuksia napata katsoja mukaansa ja aina, kun siinä alkaa tapahtua jotain kiinnostavaa, kohtaus ehtiikin jo vaihtua. Lisbethin taustojen avaaminen on kiehtovaa, mutta itse leffan tarina ei ole. Kuten jo sanoin, päähahmot saavat yllättävän vähän tekemistä, minkä lisäksi on erittäin ikävää, ettei edellisessä osassa nähtyä mahtavaa yhteistyötä Mikaelin ja Lisbethin välillä nähdä tässä filmissä lähes ollenkaan. Mikä suuri sääli! Elokuvasta puuttuu siis yksi edellisen osan tärkeimmistä koukuista, millä katsoja kalastettiin mukaan tapahtumiin.

Ei kyseessä mikään huono leffa kuitenkaan ole. Heikkouksistaan huolimatta filmi saa pidettyä mielenkiinnon yllä ja loppuhuipennus nostaa tasoa tarpeeksi, jotta kokonaisuutta voi kutsua hyväksi elokuvaksi. Loppuun on saatu jännitettä ja mukavaa vaaran tuntua, mikä muuten tuntuu ikävästi puuttuvan. Vasta lopussa elokuva löytää ensimmäisestä leffasta tuttua henkeä, miksi onkin harmi, että toisin kuin itsenäisenä jännärinä erinomaisesti toimiva Miehet jotka vihaavat naisia, tämän tarina päätetään jättää ikävästi kesken. Loppujen lopuksi filmi siis lähinnä pohjustaa mielenkiintoisempaa päätösosaa, sen sijaan että se olisi oma piinaava jännitysnäytelmänsä. Toki taustalla pyörivää Lisbethin tarinaa on hyvä jatkaa kaikissa kolmessa osassa, mutta yksittäisenä leffana Tyttö joka leikki tulella jää lähinnä pettymykseksi, mutta ihan meneväksi sellaiseksi.

Sarjan ohjausvastuu on vaihtunut Niels Arden Oplevilta Daniel Alfredsonille, joka ei onnistu luomaan yhtä vahvaa tunnelmaa. Myös käsikirjoittajaduo Nikolaj Arcel ja Rasmus Heisterberg on lähtenyt vaihtoon ja korvattu Jonas Frykbergillä, jonka teksti hyppii liikaa, eikä saa katsojasta kunnolla kiinni. Voihan toki olla, että jo Stieg Larssonin kirja kärsii tästä ongelmasta ja Frykberg koki vaikeuksia siirtää tarinaa kirjan sivuilta elokuvamuotoon. Visuaalisestikaan kyseessä ei ole yhtä taidokkaasti tehty teos kuin edeltäjänsä. Tyttö joka leikki tulella oli alunperin suunniteltu suoraan televisiolevitykseen ja paikoitellen sen myös huomaa. Kuvaus ei ole yhtä vaikuttavaa, mutta toisaalta filmin puitteetkaan eivät ole yhtä tyylikkäät kuin viimeksi. Maskeeraustiimi on sentään päässyt pitämään hauskaa leffan loppupäässä. Äänimaailma on tässäkin leffassa toimiva ja Jacob Grothin säveltämät musiikit yrittävät luoda hyvää tunnelmaa, kun ohjaus ja käsikirjoitus ei siinä onnistu.

Millennium-elokuvat haluttiin kuvata mahdollisimman tarkoiksi kopioiksi Larssonin kirjoista, mutta koska niille tuli niin paljon pituutta, täytyi tarpeettomampia juonikuvioita karsia pois. Vuonna 2010 nämä pitkät versiot päätettiin julkaista kuusiosaisena minisarjana ja Miehet jotka vihaavat naisia tavoin myös Tyttö joka leikki tulella -leffan pidennetyn minisarjaversion voi löytää Suomesta Blu-raylta ja DVD:ltä. Kyseessä on lähes tunnin pidempi versio, mikä sisältää hurjan määrän kohtauksia, juonikuvioita ja hahmoja, jotka puuttuvat teatteriversiosta. Lähes jokaista kohtausta on venyttämällä venytetty mm. näyttämällä kuvia kauemmin ja lisäämällä tarpeettomia täytekuvia mukaan. Jotkut kohtaukset nähdään jopa eri järjestyksessä kuin teatteriversiossa. Toisin kuin hahmoja onnistuneesti syventävä pidempi versio ensimmäisestä elokuvasta, Tyttö joka leikki tulella pidennetty versio tuntuu todella väkinäiseltä.

Yhteenveto: Tyttö joka leikki tulella on harmillinen pettymys vahvan aloitusosan jälkeen, mutta on silti kelpo jännäri. Lisbethin menneisyyttä avataan kiehtovasti, mutta itse leffan tarina ei saa pidettyä kiinnostusta yllä kovinkaan hyvin. Elokuva keskittyy liikaa kaikkiin muihin hahmoihinsa kuin Lisbethiin ja Mikaeliin, eikä edellisessä osassa nähtyä yhteistyötä löydy tästä lähes lainkaan. Noomi Rapace ja Michael Nyqvist ovat edelleen hyviä rooleissaan, mutta heidän hahmojaan ei hyödynnetä kunnolla. Loppupäässä leffan taso nousee huomattavasti ja luo vihdoin hyvää jännitettä, mutta harmi vain, että tarina päätetään jättää kesken. Toisin kuin Miehet jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella ei toimi itsenäisenä trillerinä, vaan se tuntuu loppujen lopuksi vain pohjustukselta mielenkiintoisemmalle trilogian huipennukselle. Jos pidit sarjan avausosasta ja Larssonin kirjoista, kannattaa vilkaista myös Tyttö joka leikki tulella, mutta sillä varauksella, ettei tämä pääse lähellekään trilogian ensimmäisen elokuvan tasoa. Siinä, missä Miehet jotka vihaavat naisia -leffan kanssa suosittelin katsomaan pidennetyn kolmen tunnin TV-sarjaversion, tässä suosittelen pysymään teatteriversiossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.svenskfilmdatabas.se
Flickan som lekte med elden, 2009, Yellow Bird, Nordisk Film, Sveriges Television, ZDF Enterprises, Zweites Deutsches Fernsehen, Filmpool Stockholm Mälardalen, Film i Väst, Spiltan Underhållning, Svenska Filminstitutet

Arvostelu: Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009)

MIEHET JOTKA VIHAAVAT NAISIA

MÄN SOM HATAR KVINNOR

Ohjaus: Niels Arden Oplev
Pääosissa: Michael Nyqvist, Noomi Rapace, Sven-Bertil Taube, Peter Andersson, Peter Haber, Björn Granath, Lena Endre, Marika Lagercrantz, Gösta Bredefeldt ja Stefan Sauk
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia / Extended TV Version: 3 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Män som hatar kvinnor, eli suomalaisittain Miehet jotka vihaavat naisia perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Kun kirja ja sen jatko-osat nousivat maailmanlaajuiseen suosioon, alettiin niistä työstämään elokuvasovitusta. Kirjasarja, eli "Millennium"-trilogia päätettiin tehdä yhdellä kerralla elokuviksi, jolloin ne kuvattiin peräkkäin. Sarjan ensimmäinen osa, Miehet jotka vihaavat naisia ilmestyi lopulta helmikuussa 2009 (Suomessa vasta kuukautta myöhemmin) ja siitä tuli suurmenestys. Kriitikot kehuivat leffaa ja Yhdysvalloissa siitä innostuttiin niinkin paljon, että vuonna 2011 ilmestyi jenkkiversio The Girl With the Dragon Tattoo. Siihen palaamme kuitenkin vasta muutaman viikon päästä... Muistan, kun Miehet jotka vihaavat naisia ilmestyi, kun yhtäkkiä kaikki aikuiset halusivat katsoa sen ja lukea Larssonin kirjat. En kuitenkaan tiennyt, mistä koko hommasta on kyse. Vuosien varrella olen useasti törmännyt leffaan, mutten ole katsonut sitä. Vasta lähiaikoina olen alkanut pohtimaan Millennium-elokuvien katselua ja kun ilmoitettiin, että Larssonin tarinaa jatkanut kirja "Det som inte dödar oss" (2015) kääntyisi filmiksi Se mikä ei tapa (The Girl in the Spider's Web - 2018), ajattelin, että voisin vihdoin tutustua tarinaan. Löysin eräästä elokuvadivarista kaikki kolme ruotsalaisleffaa ja vuoden 2011 yhdysvaltalaisversion tyylikkäinä pahvijulkaisuina, ja pari viikkoa myöhemmin katsoin vihdoin Miehet jotka vihaavat naisia.

Rikas Henrik Vanger palkkaa Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistin tutkimaan 40 vuotta vanhaa selvittämätöntä tapausta, jossa Henrikin sukulaistyttö katosi mysteerisesti. Avukseen Mikael saa hakkeri Lisbeth Salanderin ja yhdessä he huomaavat, että tapaukseen liittyy muutakin kuin pelkkä katoaminen...

Pääroolissa toimittaja Mikael Blomkvistina nähdään kesällä 2017 menehtynyt Michael Nyqvist, joka on erinomainen roolissaan. Aluksi hiljaiselta vaikuttava Mikael muuttuu leffan aikana rohkeammaksi ja alkaa muuttamaan journalistin taitojaan salapoliisimaisiksi kyvyiksi. Katsojana alkaa vähitellen pitämään Mikaelista ja kannustamaan häntä tutkimuksissaan. Nyqvist on erittäin uskottava hieman surumielisenä miehenä, jota alkaa tosissaan vaivaamaan, ettei katoamistapausta ole selvitetty.
     Siinä missä katsoja lämpenee Mikaelille vähitellen, Noomi Rapacen esittämä hakkeri Lisbeth herättää kiinnostuksen välittömästi astuessaan mukaan. Lisbeth on kova mimmi, jolle ei kannata ryttyillä. Tummiin pukeutunut punkkari, joka huokuu mysteerisyyttä... ja Rapace on nappivalinta rooliin! Rapace on täysin uskottava niin tietokonevelhona kuin rankkaa menneisyyttä pakenevana henkilönä. Läpi elokuvan Lisbethin salaisuuksien verhoa availlaan ja katsojaa kiehtoo suuresti, miten hänestä on tullut sellainen kuin hän on.
     Muita hahmoja filmissä ovat mm. Millennium-lehdellä työskentelevät Mikaelin salarakas Erika (Lena Endre), sekä Janne (David Dencik), Christer (Jacob Ericksson) ja harjoittelija Malin (Sofia Ledarp), katoamisjuttua tutkiva poliisikomisario Morell (Björn Granath), sukulaistyttöään sinnikkäästi etsivä Henrik Vanger (rikkaasta herrasta oivasti käyvä Sven-Bertil Taube), sekä hänen erikoiset sukulaisensa kuten vanha Harald (Gösta Bredefeldt), mukavat Cecilia (Marika Lagercrantz) ja Martin (Peter Haber), ja tympeä Isabella (Gunnel Lindblom). Leffassa nähdään myös Peter Andersson Lisbethin holhoojana, Nils Bjurmanina, josta huomaa jo ensimmäisen kohtauksen aikana, että tässä tyypissä on jotain vialla. Eikä vain jotain - Bjurman on mitä inhottavin persoona ja häntä taidokkaasti näyttelevä Andersson luo painostavaa ilmapiiriä jokaiseen kohtaukseensa.

Vaikka olin kuullut paljon hyvää Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvasta, olin silti hyvin yllättynyt, kuinka paljon itse pidin siitä. En katso paljoa eurooppalaisia leffoja, mutta tämä filmi osoitti, että kenties minun kannattaisi. Kyseessä on nimittäin yksi parhaista dekkarielokuvista, minkä olen koskaan nähnyt! Elokuva on hyvin jännittävä ja hienosti rakennettu trilleri, mikä pitää otteessaan suurimman osan ajasta alusta loppuun. Filmin ensimmäinen puolikas esittelee taidokkaasti hahmot ja herättää katsojan mielenkiinnon katoamistapausta kohtaan. Jutun tutkiminen on hyvin kiehtovaa puuhaa, sillä voi vain kuvitella, kuinka vaikeaa olisi selvittää 40 vuotta vanhaa katoamista. Samaan aikaan kun Mikael pohtii ja pähkäilee, näytetään myös Lisbethin vaikeaa elämää ja hyvin ahdistavia kohtauksia holhooja Bjurmanin kanssa. Toisin kuin kevyemmissä Hollywood-teoksissa, ruotsalaiset eivät katsojaansa säästele samalla lailla, vaan leffa tarjoaa hyvinkin ronskeja kohtauksia. Oli myös hauska huomata, kuinka alastomuus tulee pohjoismaisessa elokuvassa paljon luontevammin esille kuin Yhdysvalloissa. Tämän lisäksi pidin kovasti siitä, että kun yhdessä kohtauksessa käy selväksi, että Lisbeth tykkää myös naisista, ei hahmon seksuaalisuutta ylikorosteta, vaan se esitetään normaalina juttuna, kuten mielestäni pitääkin.

Elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan pidin filmiä erittäin mainiona, mutta vasta puolen välin kohdalla leffa tuntui nappaavan oikein kunnolla mukaansa. Tämä ei johdu vain siitä, että elokuva alkaa täysillä keskittymään katoamistapaukseen ja siihen, mitä muuta hämärää katoamiseen liittyy, vaan koska Mikael ja Lisbeth alkavat vihdoin tehdä yhteistyötä. Hahmot ovat niin erilaiset toisistaan, että he luovat aivan mahtavan tiimin. Nyqvistin ja Rapacen kemiat lyövät täysillä yhteen, jolloin on toisaalta ihan sama, mitä he edes puuhaavat yhdessä; on se silti mielenkiintoista. Toisen puoliskon ajan jännitettä rakennetaan taidokkaasti ja tunnelmaa kasvatetaan vähitellen. Jossain kohtaa huomasin, että olin noussut makuuasennosta sohvan reunalle istumaan, sillä olin niin uppoutunut tarinaan. Henki pidetään loistavana loppuhuipennukseen saakka, mikä ei todellakaan päästä katsojaansa helpolla synkkien aiheidensa kanssa. On myös äärimmäisen palkitsevaa, kun palaset alkavat pikkuhiljaa loksahtelemaan paikoilleen. Kyseessä on pitkä ja hidastempoinen teos, mutta siitä ei oikeastaan tylsää hetkeä löydy. Toimintaa filmissä ei ole nimeksikään, mutta eipä elokuva sitä tarvitsekaan.

Kaikista kehuistani huolimatta minulta löytyy kuitenkin ongelma leffan kanssa. Siinä nimittäin aloitetaan tärkeältä tuntuva juonikuvio, jossa Mikael on kirjoittanut lehtijutun erään bisnesmiehen rikollisista puuhista. Nämä puuhat osoitettiin kuitenkin vääräksi tiedoksi, mutta koska ne ehtivät luoda pahaa mainetta bisnesmiehelle, haastoi tämä Mikaelin oikeuteen ja tästä syystä Mikaelia odottaa vankeustuomio. Kyseessä ei ole mikään spoileri, sillä tästä elokuva alkaa. Juonikuvio itsessään ei ole vielä ongelma, vaan se vaikuttaa kiinnostavalta. Kuitenkin tapa, miten sitä käsitellään, on ongelma. Koko tuleva vankilareissu nimittäin unohdetaan vähän väliä, kun katoamistapauksen tutkimukset alkavat ja läpi leffan on todella pitkiä pätkiä, jolloin juonikuviota ei edes mainita. Aina kun asia tuodaan esille, on katsoja jo ehtinyt unohtaa sen ja jossain kohtaa se alkaa tuntua vain turhalta pidennykseltä tarinaan. Vaikka ymmärrän, että tämä tavallaan syventää Mikaelin hahmoa, on juonikuvio harmillisen kömpelösti ujutettu mukaan. Se on kuitenkin loppujen lopuksi niin pieni osa elokuvaa, ettei se onnistu pudottamaan filmin tasoa ja Miehet jotka vihaavat naisia pysyy erinomaisena.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Niels Arden Oplev, joka on onnistunut luomaan hienoa jännitettä läpi leffan. Käsikirjoittajat Nikolaj Arcel ja Rasmus Heisterberg ovat työstäneet tiivistunnelmaisen paketin, joka toimii loppuun asti tarinan pituudesta huolimatta. Miehet jotka vihaavat naisia on myös erittäin tyylikkäästi kuvattu teos. Lumiset kuvat Ruotsista ja synkän painostavat otokset likaisista kaduista ovat näyttäviä, ja niitä tukee oiva leikkaus. Valaistus on taidolla toteutettu, minkä lisäksi maskeeraukset ja lavasteet ovat tarkasti työstetyt. Äänimaailma on hyvin rakennettu aina efekteistä Jacob Grothin säveltämiin musiikkeihin asti. Kovin mieleenpainuvia sävelmiä ei mukana ole, mutta musiikit toimivat erittäin hyvin elokuvan aikana.

Millennium-elokuvat kuvattiin lähes täysiksi kopioiksi kirjoista, mutta koska leffat todettiin liian pitkiksi elokuvateattereihin, poistettiin niistä tarpeettomampia juonikuvioita. Vuonna 2010 nämä alkuperäiset pitkät versiot päätettiin kuitenkin näyttää televisiossa kuusiosaisena minisarjana, jolloin jokainen pitkä elokuva jaettiin kahteen osaan. Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvan pidennetyt osat voi löytää Suomessa DVD:ltä ja Blu-raylta. Pidemmässä versiossa on puolen tunnin edestä kokonaan uusia ja pidennettyjä kohtauksia, jotka mm. syventävät Mikaelin hahmoa ja juonikuviota koskien hänen vankeustuomiotaan, sekä näyttävät paremmin Mikaelin ja Erikan suhdetta. Itse näin juuri tämän pidennetyn version ja olin yllättynyt, kuinka nopeasti kolme tuntia meni jännityskertomuksen parissa!

Yhteenveto: Miehet jotka vihaavat naisia on erinomainen jännitysnäytelmä, joka pitkästä kestostaan huolimatta pitää otteessaan loppuun saakka. Elokuvan ensimmäinen puolisko esittelee hienosti hahmot ja alkaa luomaan kiehtovaa tarinaa. Kuitenkin vasta puolessa välissä, kun Mikael ja Lisbeth alkavat työskentelemään yhdessä, filmi nappaa tosissaan mukaansa. Michael Nyqvist ja Noomi Rapace ovat molemmat loistavia rooleissaan ja heidän kemiansa toimii mahtavasti, mikä jo itsessään pitää katsojan mielenkiintoa yllä. Loppuhuipennuksesta on saatu hyvinkin tiivistunnelmainen, eikä leffa sorru päästämään katsojaa helpolla. Hienosti kerrotusta mysteeristä huolimatta elokuvasta löytyy kuitenkin ongelma vankilatuomiota koskevan sivujuonen kanssa, jota käsitellään hyvin kömpelösti. Muuten Miehet jotka vihaavat naisia on niin tarinallisesti kuin teknisesti esimerkillinen dekkarifilmatisointi, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi kaikille rikosmysteereistä kiehtoutuneille. Kolmen tunnin kestosta huolimatta suosittelen vilkaisemaan filmin pidemmän version, sillä se todella tuo tiettyä lisäsyvyyttä hahmoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org, www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.themoviedatabase.com
Män som hatar kvinnor, 2009, Yellow Bird, Nordisk Film, Sveriges Television, ZDF Enterprises, Zweites Deutsches Fernsehen, Filmpool Stockholm Mälardalen, Film i Väst, Spiltan Underhållning, Svenska Filminstitutet, Nordisk Film- & TV-Fond, Det Danske Filminstitut, Danmarks Radio, TV2 Norge

Arvostelu: Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011)

SHERLOCK HOLMES: A GAME OF SHADOWS (2011)

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Robert Downey Jr., Jude Law, Noomi Rapace, Jared Harris, Stephen Fry, Kelly Reilly, Paul Anderson, Geraldine James ja Rachel McAdams
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

Arthur Conan Doylen kirjoihin perustuva Guy Ritchien elokuva Sherlock Holmes (2009) oli suuri menestys, jota kriitikotkin arvostivat, joten jatkoa oli tietenkin luvassa, kuten elokuvan lopetus jo vihjaili. Jatko-osan teko alkoikin heti, kun ensimmäinen osa tajuttiin menestykseksi. Sherlock Holmes: A Game of Shadows sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 ja oli myös suurhitti, tienaten enemmän kuin edeltäjänsä. Elokuva kuitenkin jakoi sekä katsojien että kriitikoiden mielipiteitä, eikä noussut yhtä arvostetuksi kuin ensimmäinen osa. Olin erittäin innoissani, kun kuulin, että Sherlock Holmes saisi jatkoa, sillä olin pitänyt sitä erinomaisena teoksena. Kävinkin katsomassa jatko-osan leffateatterissa isäni kanssa, kun se ilmestyi ja vaikka kyseessä ei ollut mielestäni yhtä hyvä leffa, pidin A Game of Shadowsista todella paljon ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Viime vuonna en kuitenkaan katsonut Sherlock Holmeseja ollenkaan, joten minun teki kovasti mieli katsoa ne jälleen. Samalla päätin myös kirjoittaa niistä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Sherlock Holmes!

Sherlock Holmes yrittää selvittää julman professori Moriartyn suunnitelmaa. Hänen kanssaan tapausta päätyvät tutkimaan myös Holmesin tärkein ystävä tohtori John Watson ja mustalaisennustaja Simza.

Sherlock Holmesin roolissa jatkaa Iron Man (2008) -tähti Robert Downey Jr., joka on yhä erittäin hyvä roolissaan. Hahmo on edelleen sama päätteleväinen ja älykäs etsivä, josta löytyy paljon kummallisia puolia. Holmes kehittelee erilaisia kokeita, eikä usein suostu kertomaan, mitä on puuhaamassa, minkä lisäksi hän on muutenkin mysteerinen ja erikoinen tapaus. Holmesiin tuodaan lisäsyvyyttä heti leffan alussa, mistä syntyy hänelle taakka kannettavaksi loppuelokuvan ajan. Downey Jr. näyttelee roolin aivan nappiin.
     Myös Jude Law tekee paluun ja on edelleen loistava tohtori John Watson. Vaikka Holmes on Watsonin läheisin ystävä, ei hän tunnu välillä lainkaan sietävän oikukasta Holmesia. Watson on menossa naimisiin, eikä hänellä ole aikaa uusille seikkailuille. Hän kuitenkin löytää jälleen uusia syitä arvostaa etsivää enemmän, etenkin joutuessaan itse mutkikkaaseen päättelytyöhön. Watson osoittaa taas olevansa erinomainen taistelija, minkä lisäksi häneltä löytyy enemmän huumorintajua kuin aiemmin, vaikka pääasiassa tympeä ilme onkin hahmon kasvoilla.
     Uutena naissankarina esitellään ruotsalaisen näyttelijä Noomi Rapacen näyttelemä madame Simza, joka lähtee pääkaksikon mukaan, koska heidän tutkimaansa tapaukseen liittyy Simzalle erittäin läheinen henkilö. Simza työskentelee ennustajana, muttei tunnu itsekään uskovan hommaan. Simza on mielenkiintoinen hahmo, ollessaan jokseenkin salaperäinen, minkä Rapace tuo hienosti esille. Rapace on mainio näyttelijä ja suoriutuu osastaan oivasti.
     Sherlock Holmesin arkkivihollista, eli Moriartya esittää Jared Harris. Alussa kun Moriartyn kasvot vihdoin paljastetaan, hahmosta katoaa kokonaan mysteerisyys, joka ympäröi häntä ensimmäisen elokuvan ajan. Alun pienoisen pettymyksen jälkeen alkaa huomata, että kyseessä onkin oikeasti häikäilemätön ja julma hahmo, joka ei anna minkään tulla tielleen. Vaikka Moriartyn suunnitelma onkin aika suureellinen, on siinä ymmärrettäviä puolia. Hahmo haluaa pitää maailmaa vallassaan, muttei aio toteuttaa sitä monen muun pahiksen tapaan. Moriarty on nerokas henkilö, mikä tekee hänestä loistavan vastuksen Holmesille. Harrisista löytyy juuri oikeaa arvokkuutta ja pahuutta rooliin.
     Muita uusia hahmoja ovat Sherlock Holmesin veli Mycroft Holmes, jota esittää Jeeves & Wooster -sarjasta (1990-1993) tuttu Stephen Fry, joka pääsee olemaan hupaisa oma itsensä ja palkkatappaja Sebastian Moran (Paul Anderson), joka on erinomaisen sotilaskoulutuksensa ansiosta vaarallinen ja täten täydellinen vastus Watsonille. Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tuttuja hahmoja, kuten Watsonin kihlattu Mary (Kelly Reilly), viettelevä rikollinen Irene Adler (Rachel McAdams) ja Holmesin taloudenhoitaja rouva Hudson (Geraldine James).

Sherlock Holmesin lopussa Holmes tajusi, että hänen tutkimaansa tapaukseen liittyi muutakin ja hän päätti jatkaa tutkintaa. Vuotta myöhemmin hän on yhdistänyt erilaiset salamurhat ja pommi-iskut professori Moriartyyn. Vasta kun Moriarty päättää pistää lopun Holmesin tutkinnalle vahingoittamalla Holmesille rakkaita henkilöitä, etsivä lähtee tosissaan metsästämään professoria Euroopan halki. Elokuvassa siirrytäänkin muutaman kerran maasta toiseen ja edellisestä osasta tuttu Lontoo nähdään vain leffan alussa. Ratkaisu on paras mahdollinen, sillä se vie hahmoja uusiin lokaatioihin, jolloin katsoja pääsee kokemaan paljon uutta. Näin elokuva ei myöskään päästä otteestaan, kun juoni kuljettaa sekä hahmoja että katsojia kaiken aikaa eteenpäin, nostattaen jännitysastetta koko ajan korkeammalle. Täysin samaa mysteerisyyttä ja salapoliisityöskentelyä ei leffasta löydy kuin edeltäjästä, vaikka paljon samaa tunnelmaa on saatu mukaan. Elokuva pohjautuu enemmän toimintaan, jossa pääkaksikko pistetään vaikeisiin tilanteisiin eri tavoin kuin aiemmin. Mysteerisyyttä tuodaan aina välillä mukaan ja loppuun on saatu mukaan erittäin mainio finaali, jossa tapauksen monimutkaisia solmuja päästään todella ratkomaan auki. Näin enemmän toimintaan kääntyvä henki ei haittaa, etenkään kun toimintakohdat ovat pääasiassa upeasti toteutettuja.

Monen jatko-osan tapaan Sherlock Holmes: A Game of Shadows on edeltäjäänsä synkempi osa. Se ei onneksi tarkoita, että edellisen osan loistava huumori olisi kadonnut. Vitsejä löytyy useassa kohtaa, minkä lisäksi hahmojen toiminnoille pääsee nauramaan. Vaikka mukana onkin monta hauskaa hetkeä, kaikkein makeimmat naurut tarjoaa montaasi, jossa Watson ja mustalaiset ratsastavat tyylikkäissä maisemissa ja Holmes seuraa jälkijunassa pienellä kipittävällä ponilla. Siinä kohtaa mukana on niin hienosti luotu tunnelma, ettei voi muuta kuin nauttia näkemästään. Kaikkein parasta kuitenkin koko elokuvassa on Robert Downey Jr:n ja Jude Law'n välinen kemia, jonka ansiosta pääkaksikon luja ystävyys välittyy täydellisesti katsojille läpi elokuvan. Valitettavasti elokuvaa on tehty idealla "jatko-osa suurempi on yhtä suuri kuin jatko-osa parempi", jolloin teos on suureellisempi kuin edeltäjänsä. Onneksi ei kuitenkaan yliampuvasti, mutta silti leffa toimisi paremmin hieman pienemmissä sfääreissä. Myös "synkempi parempi" -idea ei välillä täysin toimi, jolloin A Game of Shadows ei ole edeltäjänsä tasoinen loistava elokuva. Leffasta ei löydy myöskään samanlaista yllätyksellisyyttä, mikä teki Sherlock Holmesista niin hienon, vaan elokuva pelaa liian usein varman päälle, minkä lisäksi se myös hidastelee muutamassa kohtaa turhaan. Lopetus ei myöskään täysin vakuuta, vaikka siinä on hieno idea. Näin toteutettuna lopetus on hieman liian paljastava ja katsojana toivoisi, että siinä näytettäisiin paljon vähemmän ja annettaisiin katsojan itse tehdä johtopäätöksiä. Todella hyvä elokuva on kuitenkin kyseessä ja tämä kannattaa katsoa, jos piti edeltäjästä.

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tapaan Guy Ritchie, joka on tehnyt todella hienoa työtä, vaikka suunnitteluun olisi voitu käyttää ihan pienesti enemmän aikaa. Ritchien tuttuja kikkailuja on nähtävissä useasti leffan aikana. Mukana on jälleen kohtia, joissa Holmes suunnittelee etukäteen taisteluliikkeensä, jolloin toimintakohta näytetään ensin hidastettuna ja sitten nopeammin kun itse toteutus tapahtuu. Hidastuksesta nopeutukseen tapahtuu muutenkin useasti toimintakohtauksien aikana. Yksi parhaista toimintakohtauksista on takaa-ajo metsässä, joka on kuvattu todella upeasti, kuten myös leikattu. Siinä hidastukset ja nopeutukset on rytmitetty mukaan täydellisesti, jolloin ei voi muuta kuin ihailla ja jännittää, mitä tulee tapahtumaan. Ritchielle tuttua nokkelaa dialogia on myös mukana. Sherlock Holmes: A Game of Shadows on kuvattu muutamaa heiluvaa otosta lukuunottamatta mainiosti, kuten myös leikattu, vaikka pientä lyhennystä voisi tehdä muutamassa kohtaa. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat jälleen aivan upeita. Elokuva tapahtuu vuonna 1891 ja ajankuva on mahtavasti toteutettu. Tehosteet ovat hienoja aina visuaalisesta ilmeestä ääniefekteihin. Musiikista vastaa taas Hans Zimmer, joka on tehnyt erinomaista työtä sävellysten kanssa. Zimmer on hienosti pitänyt mukana tuttuja teemoja, minkä lisäksi hän on tuonut mukaan uusia hienoja melodioita. Leffassa kuullaan myös klassisia sävellyksiä, kuten Mozartin "Don Giovannia", Franz Schubertin "Die Forellea" ja Johann Strauss II:n "Wiener Blutia".

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Maximum Movie Mode", jonka kautta leffan voi katsoa siten, että Robert Downey Jr. saapuu aina välillä kuvaan kertomaan leffan teosta, sekä puolituntia kestävä seitsemänosainen "Focus Points", jossa kerrotaan tarkemmin eri asioista elokuvassa, kuten Moriartysta ja Mycroftista, sekä Holmesin ja Watsonin ystävyydestä.

Yhteenveto: Sherlock Holmes: A Game of Shadows on todella mainio jatko-osa, joka jää kuitenkin edeltäjänsä jalkoihin. Mysteerisyyttä ei ole samalla lailla mukana, vaan elokuva painottuu enemmän toiminnan puoleen. Toiminta on kuitenkin upeasti toteutettu, etenkin metsässä nähtävässä takaa-ajossa, jolloin ei voi muuta kuin ihailla toteutusta. Leffa on myös synkempi kuin edeltäjänsä, mutta onneksi huumoria on mukana paljon ja ponikohtaus on ehdottomasti hauskinta koko leffassa. Kaikkein parasta on kuitenkin pääkaksikon ystävyys, jonka Robert Downey Jr. ja Jude Law tuovat upeasti esille. Noomi Rapace on erittäin hyvä naispääosassa ja Jared Harris on oiva valinta rikollisnero Moriartyksi. Ohjaaja Guy Ritchien tutut tyylit ovat usein vahvasti läsnä ja sopivat täysin leffan henkeen. Lopetus ei ole mitä parhaiten toteutettu, vaikka sen idea onkin hyvä. Jos pidit edellisestä osasta, niin katso myös Sherlock Holmes: A Game of Shadows. Se ei ole yhtä hieno kuin Sherlock Holmes, mutta silti erittäin hyvä. Sherlock Holmes 3:n työstäminen on vihdoin alkanut ja toivon todella, että elokuva ilmestyisi mahdollisimman pian, se pitäisi tason samana ja sille tehtäisiin mahdollisimman nopeasti jatkoa. Toivoisin myös, että elokuvan juoni olisi otettu yhdestä tunnetuimmasta Sherlock Holmes -kirjasta: "The Hound of the Baskervilles" (1901)...

Kirjoittanut: Joonatan, 7.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fatmovieguy.com
Sherlock Holmes: A Game of Shadows, 2011, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Silver Pictures, Wigram Productions, Lin Pictures

Arvostelu: Prometheus (2012)

PROMETHEUS (2012)

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Noomi Rapace, Michael Fassbender, Charlize Theron, Idris Elba, Logan Marshall-Green, Sean Harris, Rafe Spall, Kate Dickie ja Guy Pearce
Genre: scifi, jännitys
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

Ridley Scottin ohjaama Alien (Kahdeksas matkustaja - 1979) on erittäin arvostettu scifielokuva, joka on monien mielestä jopa kaikkien aikojen paras leffa. Sille tehtiin tietysti jatkoa, mutta Scott ei enää jatkanut sarjan parissa. Aliens (Aliens: paluu - 1986) oli vielä erittäin arvostettu, mutta jo Alien³ (1992) jakaa voimakkaasti mielipiteitä. Sarjan neljäs osa Alien: Resurrection (Alien: Ylösnousemus - 1997) on kuitenkin pääasiassa haukuttu tekele, minkä takia viidettä Alien-leffaa ei enää tehty. Hahmo kuitenkin esiintyi parissa elokuvassa toisen avaruushirviön, Predatorin, kanssa. AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator: Requiem (2007) ovat enemmän tai vähemmän haukuttuja, joten hahmon tulevaisuus ei näyttänyt valoisalta, vaikka hahmosta tehdyt sarjakuvat ja pelit kiehtoivatkin yhä useita. Sarjaan päätettiinkin luoda uutta suuntaa, kun Ridley Scott palasi takaisin, haluten tehdä esiosan Alienille, joka kertoisi, mistä kaikki on lähtenyt liikkeelle. Idean työstäminen alkoi jo 2000-luvun alussa, mutta jäi kesken Alienin ja Predatorin yhteispätkien takia. Kun ne eivät olleetkaan toivottuja hittejä, sai Scott vihdoin tehdä oman näkemyksensä Alienin alkutarinasta. Muutamien ongelmien kautta kuvaukset vihdoin alkoivat ja lopulta Prometheus sai ensi-iltansa kesällä 2012. Kävin katsomassa elokuvan, kun se ilmestyi ja olin innoissani kahdesta syystä. Ensinnäkin pääsin näkemään Alien-sarjaan liitännäisen elokuvan teattereissa, minkä lisäksi kyseessä oli ensimmäinen K16-elokuva, jonka näin teattereissa! Pidin leffasta ja sainkin sen Blu-rayna seuraavana vuonna. Olen katsonut leffan muutaman kerran uudestaan ja nyt kun se on viimein saamassa jatkoa teoksella Alien: Covenant (2017), oli aika katsoa se uudestaan. Hassua kyllä, katsoin Prometheuksen lähes sattumalta juurikin virallisena Alien-päivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää pieniä SPOILEREITA koskien elokuvia Alien, Aliens, Alien³ ja Alien: Resurrection!

2090-luvulla ryhmä tutkijoita lähtee matkalle kauas avaruuden halki löytääkseen "suunnittelijat", jotka heidän uskomustensa mukaan loivat ihmiskunnan. Määränpäässä ryhmä löytää toivottujen asioiden lisäksi myös paljon epätoivottua ja vaarallista, joka voikin tuhota koko ihmiskunnan...

Stieg Larssonin Millenium-trilogiaan pohjautuvista elokuvista (2009) tuttu Noomi Rapace esittää tohtori Elizabeth Shaw'ta, jonka aloittama tutkimustyö johtaa avaruusmatkaan. Tohtori Shaw'ta kiehtoo tietää, mistä kaikki on lähtenyt liikkeelle ja hänellä on useita kysymyksiä esitettävänään, jos he löytävät suunnittelijat. Innostus alkaa kuitenkin muuttua ahdistuksen kautta kauhuksi, kun tapahtumat alkavat muuttua karmivammiksi ja tunnelman muuttuessa uhkaavammaksi. Tohtori Shaw on erittäin mainio hahmo ja Rapace suoriutuu osastaan todella hyvin. Paikoitellen hahmosta löytyy samanlaisia piirteitä kuin Alien-leffan päähenkilö Ripleystä, mutta ne voi katsoa sormien läpi.
     Oudosti nuorta Tom Hardya muistuttava Logan Marshall-Green esittää Shaw'n miestä, tohtori Charlie Hollowayta, joka ei ole ihan yhtä innoissaan matkasta kuin vaimonsa. Tohtori Holloway vaikuttaa usein tympääntyneeltä, eikä ole samalla lailla valmis tutkimaan lisää. Marshall-Green on ihan toimiva roolissaan, mutta välillä toivoisi, että tilalla olisi oikeasti Tom Hardy, joka näyttää lähestulkoon samalta ja on vieläpä parempi näyttelijä.
     Koska aiemmissa Alien-leffoissa on ollut mukana androidi, eli ihmisen näköinen robotti, niin täytyyhän myös tässäkin olla. Prometheuksen androidi on David, jota näyttelee Michael Fassbender ja kuinka taitavasti hän näytteleekin! David ei androidina ole inhimmillinen, mistä kaikki muut huomauttavat hänelle aika ajoin. Hän ei päällepäin vaikuta tuntevan asioita ihmisen tavoin, mutta läpi elokuvan hänestä huokuu paljon tunteita. David on todella tunnerikas hahmo, mitä hän ei itse täysin ymmärrä ollessaan ihmisen luoma kone, mutta katsojana näkee selvästi, että Davidista tuntuu pahalta aina, kun joku huomauttaa hänelle mikä hän on. Ja Fassbender tuo nämä tunteet esiin upeasti. Hän kykenee samanaikaisesti olemaan robotti sekä suuria tunteita kokeva persoona ja välittää kaiken katsojille hienosti.
     Prometheus-aluksella, jolla ryhmä matkaa, on johdossa Meredith Vickers, jota esittää Charlize Theron. En erityisemmin pidä Theronista näyttelijänä, vaikka hän on osoittanut minulle myös osaavansa, jos niin haluaa. Tässä hän ei ole kovin pidettävä, kuten ei myöskään ole hänen esittämänsä hahmo. Vickers on tympeä johtaja-akka, joka katsoo muita nenänvartta pitkin ja tuntuu pitävän itseään muiden yläpuolella. Hahmosta löytyy kyllä hyviäkin puolia, mutta lähinnä hän ärsyttää ja katsojana toivoisi hänen kuolevan.
     Sen sijaan erittäin pidettävä on Prometheuksen kapteeni Janek, jona nähdään erinomainen Idris Elba. Janek on rento heppu, jota eivät tutkimukset kovin paljoa kiinnosta. Kuitenkin kun pahoja asioita alkaa tapahtua, Janek löytää vakavuutensa, jolloin Elban lahjat pääsevät hyvin esille. Muita miehistön jäseniä ovat mm. geologi Fifield (Sean Harris), joka ei ole reissusta yhtään mielissään, biologi Millburn (Rafe Spall), joka välillä rakastuu löytämiinsä olioihin ja välillä taas pelkää niitä ilman syytä, tohtori Ford (Kate Dickie), joka vain tuntuu olevan mukana, sekä pilotit Ravel (Benedict Wong) ja Chance (Emun Elliott), jotka ovat lyöneet vetoa tutkijoiden löydöstä.

Heti ensimmäisenä sanon, että jos alkaa katsoa Prometheusta odottaen näkevänsä paljon alieneita, eli xenomorpheja, niin tulee luultavasti pettymään; niitä elokuva ei sisällä ollenkaan. Prometheus on täysin erilainen tarina, joka on monin puolin eri juttu kuin Alien, mutta siitä löytyy silti myös paljon samaa, kuten eri paikoista löytyvää limaa, jota hahmojen täytyy tietenkin mennä tökkimään sormillaan. Kun elokuva ilmestyi, monet olivat pettyneitä siihen, että leffa ei vastannutkaan moniin kysymyksiin, joita Alien herätti, vaan herätti paljon uusia kysymyksiä. Joihinkin kysymyksiin kyllä vastataan, mutta hienovaraisemmin ja jotkut asiat katsojien pitää päätellä itse. Onkin hauskaa, miten monet pitävät leffaa huonona, sillä siinä jätetään moni asia auki, mutta he eivät yhtään mieti, että kun Alien ilmestyi, se elokuva herätti useita kysymyksiä. Moniin on toki vastattu jatko-osissa, mutta vuonna 1979 ei ollut muuta tietoa kuin se, minkä alkuperäinen elokuva antoi. Ei Alienissa kerrottu, miksi miehistön löytämä avaruusalus oli täynnä outoja munia, joiden tuloksena oli liskomaisia avaruusolentoja. Monien mielestä Prometheuksen kuului vastata tuohon kysymykseen, mutta se ei ole tämän elokuvan tehtävä. Prometheuksen tehtävänä on aloittaa uusi tarina, joka jossain kohtaa johtaa siihen, mistä Alien alkaa. Elokuvan suurena mietteenä on elämä. Mistä se on saanut alkunsa? Ja elämään tietty kuuluu evoluutio. Prometheus on alieneiden evoluution ensimmäinen vaihe. Elokuva avaa tuttua maailmaa todella paljon laajemmaksi ja jättää katsojan haluamaan lisää. Se on sitten ihan katsojasta kiinni, että onko kaikki pakko saada nyt ja heti, vai malttaako odottaa selkeitä tietoja vielä muutaman leffan ajan?

Alien ja Alien³ ovat kauhuelokuvia, kun taas Aliens ja Alien: Resurrection ovat toimintapätkiä. Prometheus ei ole kumpaakaan. Jännittävyyttä kyllä löytyy, mutta elokuva on lähinnä tutkimusmatka avaruusseikkailun muodossa. Minä pidän tästä elokuvasta. Mielestäni Prometheus on mainio lisäys Alien-maailmaan ja se laajentaa universumia juuri sopivasti, antaen paljon varaa uudelle laajentamiselle. Itse alieneita ei nähdä, mutta mukana on muita uhkia, jotka ovat kekseliäästi erilaisia ja onnistuneita. Monia asioita ei tosiaan selitetä, mutta minä pidän siitä. Miten ihmeessä tutkijat muka pystyisivät selvittämään kaiken kaikesta reissullaan? Tietenkin matkan varrelta löytyy yllätyksiä ja outoja käänteitä. Jännittäviä hetkiä tosiaan löytyy, mikä on tietty oleellista sarjan leffoille ja piinaavuudessa on päästy oikeaan asteeseen, jolloin katsojaa ei ihan pelota, mutta silti mukana on jotain hyvin uhkaavaa, minkä takia on vain ihan pakko saada nähdä Prometheus loppuun. Teos on erittäin mielenkiintoinen ja se vaatii yllättävän paljon omaa päättelykykyä, minkä lisäksi mukana on asioita, joista voi luoda omia teorioitaan. Erilaiset teemat elämästä kulkevat hienosti läpi elokuvan. Yksi parhaista kohtauksista elokuvassa on tohtori Hollowayn ja Davidin välinen keskustelu, jossa he puhuvat syistä luoda elämää. Holloway on epätoivoinen, etteivät he löytäisikään mitään erityistä syytä ihmisten olemassaoloon ja kun David kysyy, miksi ihmiset loivat Davidin, Holloway vastaa: "Koska me pystyimme siihen." Tämä kertoo jo hyvin paljon, kunhan sen ymmärtää.

Valitettavasti Prometheus ei kuitenkaan ole todella hyvä ja siitä löytyy selkeitä virheitä ja outouksia tarinan puolesta. Suurin outous elokuvassa on mielestäni se, että suurimmalle osalle Prometheuksen miehistöstä ja tutkimustiimistä kerrotaan, mitä määränpäästä etsitään vasta, kun määränpäähän on jo päästy. Tässä kohtaa jotkut hahmot kyseenalaistavat koko reissun ja haluavat takaisin kotiin. Kysymys kuuluukin: minkä ihmeen takia he ylipäätään lähtivät monen vuoden avaruusmatkalle, jos he eivät tienneet koko matkan tarkoitusta? Ja miksi heille edes pitää salailla? Miksei heille kerrottu matkan tarkoitusta jo Maassa? Tämän lisäksi jotkut hahmot toimivat erittäin oudosti, kun tutkimukset alkavat. Yksi hahmoista on valmis lähtemään kotiin jo, kun he ovat olleet määränpäässään vasta muutaman tunnin. Geologi Fifield kykenee kartoittamaan laajoja paikkoja huipputeknologisilla laitteillaan, mutta jostain syystä hän silti eksyy. Ja kuten jo sanoin, yhdessä kohtaa biologi Millburn pelästyy oliota, mutta seuraavan kohdatessaan hän onkin onnessaan. Tällaiset outoudet ja tyhmät ratkaisut vievät kokonaisuudelta yhden pisteen pois, sillä ne ovat niin helposti ratkaistavia, mutta ovat silti mukana lopputuloksessa.

Elokuvan ohjaaja Ridley Scott oli mukana tarinan luomisessa, mutta silti mukaan on eksynyt tyhmiä asioita. Muuten käsikirjoitus toimii, vaikka joitain hölmöjä repliikkejä onkin kuultavissa. Prometheus on kuvattu taidokkaasti ja sen leikkaus toimii muutamia kummallisia ratkaisuja lukuunottamatta. Visuaalisesti elokuva on todella näyttävän näköinen. Tietokonetehosteet ovat upeita, minkä lisäksi leffassa on käytetty paljon tyylikkäitä lavasteita. Mukaan on päässyt myös nukkeina toteutettuja olentoja. Maskeeraus on hienosti työstetty, etenkin muutamien hahmojen kohdalla ja puvustus on hyvin suunniteltu. Äänitehosteet tuovat oman lisätunnelmansa leffaan. Todella oivasti tunnelmaa synnyttää myös Marc Streitenfeldin säveltämä musiikki, jossa on jotain mahtipontista ja uhkaavaa, kuten myös rauhallisuutta ja taian- tai unenomaista olemusta.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin hyvä. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on poistettuja ja muuteltuja kohtauksia yli puolen tunnin edestä, sekä kaksikymmentäminuuttinen "The Peter Weyland Files", joka sisältää neljä erilaista pätkää, joissa esitellään hahmoja lisää.

Yhteenveto: Prometheus on mainio scifijännitys, joka avaa Alien-maailmaa hienosti uusiin ulottuvuuksiin. Muutamia hölmöyksiä on päätynyt mukaan tarinaan, mutta ne eivät onneksi hirveästi haittaa. Elokuva on täynnä hienoja erilaisia teemoja ja mietteitä elämästä. Vaikka mukana on jännitystä ja hieman toimintaakin, ei elokuva ole selkeästi kauhu- tai toimintaelokuva, kuten aiemmat Alienit, vaan enemmänkin tieteisseikkailu, jossa etsitään vastauksia suuriin kysymyksiin. Erilainen lähestymistapa on todella mainio ja elokuva itsessään pitää kaiken aikaa katsojan kiinnostuksen yllä. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hyvin, vaikka Theron ei olekaan ihmeellinen, eikä Marshall-Green ole kovin kummoinen. Noomi Rapace on todella mainio pääosassa, mutta vielä parempi on Michael Fassbender, joka saa Davidin tuntumaan samaan aikaan sekä ihmiseltä että robotilta. Visuaalisesti elokuva on todella näyttävä ja se saa katsojan haluamaan lisää. On suuri harmi, että mukana on hölmöyksiä, joiden takia Prometheus ei kokonaisuutena pääse tasolle "todella hyvä". Suosittelen kuitenkin katsomaan sen, jos olet pitänyt Alien-elokuvista. Leffan voi katsoa myös ilman, että on nähnyt mitään muuta sarjasta, sillä tämä tosiaan on alkua koko jutulle. Odotan innolla Alien: Covenantia ja toivon, että se olisi todella hyvä!

Kirjoittanut: Joonatan, 27.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmofilia.com
Prometheus, 2012, Twentieth Century Fox Film Corporation, Dune Entertainment, Scott Free Productions, Brandywine Productions