Arvostelu: Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes - 2009)

PILVILINNA JOKA ROMAHTI

LUFTSLOTTET SOM SPRÄNGDES

Ohjaus: Daniel Alfredson
Pääosissa: Michael Nyqvist, Noomi Rapace, Annika Hallin, Lena Endre, Anders Ahlbom, Niklas Hjulström, Aksel Morisse, Georgi Staykov, Micke Spreitz, Tomas Köhler, Hans Alfredson ja Lennart Hjulström
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia / Extended TV Version: 3 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Luftslottet som sprängdes, eli suomalaisittain Pilvilinna joka romahti perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2007. Kirja on kolmas ja viimeinen osa Larssonin Millennium-trilogiasta, jonka Yellow Bird -elokuvayhtiö päätti filmatisoida kerralla kokonaan. Alunperin vain trilogian aloitusosan, Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009) oli tarkoitus ilmestyä teattereissa, mutta sen saaman suuren suosion vuoksi myös jatko-osat päätettiin pistää leffateatterilevitykseen. Toinen osa Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden - 2009) sai ensi-iltansa jo seitsemän kuukautta ensimmäisen osan jälkeen ja lopulta trilogian huipennus Pilvilinna joka romahti ilmestyi marraskuussa 2009. Elokuva oli pieni hitti, vaikkakin tuotti alle puolet trilogian avausosan lipputuloista. Kriitikot eivät erityisemmin innostuneet leffasta, vaan kutsuivat sitä päätösosaksi, joka ei tyydytä katsojiaan. Itse tutustuin Millennium-trilogiaan kunnolla vasta tänä vuonna. Tulin tietoiseksi sarjasta jo 2009, kun leffat ilmestyivät nopealla tahdilla (kenties liiankin nopealla, ottaen huomioon roimasti pudonneet lipputulot), mutten kiinnostunut niistä tarpeeksi katsoakseni leffat. Kuitenkin kun kuulin, että Millennium-sarjaa jatkanut David Lagercrantzin kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss" - 2015) kääntyisi samannimiseksi elokuvaksi (The Girl in the Spider's Web - 2018), päätin vihdoin katsoa koko leffasarjan läpi. Ostin kerralla nämä ruotsileffat, sekä yhdysvaltalaisen uudelleenfilmatisoinnin The Girl with the Dragon Tattoon (2011). Pidin Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvasta todella paljon, mutta Tyttö joka leikki tulella tuotti pettymyksen. Katsoin siis Pilvilinna joka romahti -leffan hieman varautunein mielin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Miehet jotka vihaavat naisia ja Tyttö joka leikki tulella!

Lisbeth Salander toipuu sairaalassa ja odottaa oikeuskäsittelyään. Samaan aikaan Mikael Blomkvist jatkaa yritystä todistaakseen Lisbethin viattomuuden. Tutkimus pistää Mikaelin salaperäisen järjestön jäljille.

Noomi Rapace palaa viimeistä kertaa Lisbeth Salanderin rooliin, muttei vieläkään saa mitään erityistä tehtäväksi. Lisbeth viettää suuren osan ajastaan joko sairaalassa tai oikeudessa, jolloin hahmon potentiaalia ei päästä hyödyntämään. Loppupäässä Lisbeth onneksi pääsee hieman toimintaan ja näyttämään coolilta punkkari-tyylinsä kanssa, mutta muuten hahmosta on kadonnut se tietty hohto, mikä teki hänestä niin kiehtovan sarjan aloitusosassa. Rapace tekee tietysti parhaansa sen kanssa, mitä hänelle on annettu ja osoittaa jälleen lahjansa näyttelijänä.
     Viime vuonna menehtyneen Michael Nyqvistin hahmoa Mikael Blomkvistia onneksi hyödynnetään paljon paremmin kuin Tyttö joka leikki tulella -leffassa. Mikael tuntuu tekevän paljon intensiivisemmin hommia todistaakseen Lisbethin syyttömyyden ja paljastaakseen järjestön kaiken pahan takana, mikä johtaa paikoitellen hyvinkin vaikeisiin tilanteisiin. Valitettavasti tästäkin leffasta puuttuu se erinomainen ydin Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvasta, eli Mikaelin ja Lisbethin yhteiset kohtaukset. Kaksikko nähdään yhdessä pari kertaa enemmän kuin viime leffassa, mutta siinä he hädintuskin esiintyivät yhdessä, joten huimaa parannusta ei ole tapahtunut, mikä on suuri sääli.
     Elokuvassa nähdään myös muita edellisistä osista tuttuja hahmoja, kuten asianajaja Annika (Annika Hallin) joka nousee isoon osaan puolustaessaan Lisbethiä oikeudessa, Millenniumilla työskentelevä Erika (Lena Endre), Lisbethiä aikoinaan tutkinut tohtori Teleborian (Anders Ahlbom), Lisbethin inhottava isä Zalatsenko (Georgi Staykov), sekä tämän järkälemäinen poika Niedermann (Micke Spreitz). Annikasta saadaan aikaiseksi kiinnostava hahmo, minkä lisäksi kunnolla esiin nostetusta tohtori Teleborianista tehdään pienillä tavoilla kiero äijä.

Yllättäen pidin Pilvilinna joka romahti -elokuvaa parempana kuin Tyttö joka leikki tulella -leffaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole läheskään yhtä mahtava leffa kuin Miehet jotka vihaavat naisia, mutta elokuva piti kuitenkin mielenkiintoni yllä paremmin kuin trilogian keskimmäinen osa. Leffasta löytyy huomattavasti enemmän jännitystä kuin edeltäjästään. Mikaelin tutkimukset johtavat tosiaan pahoihin paikkoihin, minkä lisäksi on jännittävää nähdä, mitä tapahtuu, kun Lisbeth ja Zalatsenko ovat hoidossa samassa sairaalassa. Terminaattoria muistuttava Niedermann on vapaalla jalalla ja osoittaa uhkaavuutensa jo alkuvaiheissa hyvin. Kaiken takana oleva paha järjestö on selvästi valmis ottamaan järeät keinot käyttöön hiljentääkseen Lisbethin, jolloin kaiken aikaa ilmassa leijailee painostava tunnelma. Loppua kohti jännitys vain kasvaa ja yllättävää kyllä, aluksi kuivalta kuulostava oikeuskäsittely onkin erittäin mielenkiintoista seurattavaa.

Vaikka pidin elokuvasta enemmän kuin edellisestä osasta, ymmärrän hyvin kriitikoita, jotka ovat sanoneet, ettei leffa tunnu riittävältä finaalilta trilogialle. Onhan se pakko sanoa, että vaikka oikeuskäsittely onkin kiehtova, on se huipennuksena pettymys, etenkin kun muistelee, kuinka intensiivinen ja ahdistava Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvan lopetus oli. Trilogian aloitusosassa palaset loksahtelivat upeasti kohdilleen, eivätkä sen jatko-osat valitettavasti nouse lähellekään samaa tasoa. Vaikka Lisbethin menneisyyden selvittäminen on kiinnostavaa, ei se ole lainkaan yhtä mukaansatempaavaa kuin aloitusosan katoamismysteerin selvittäminen. Useaan otteeseen jatko-osien aikana toivookin, että nekin olisivat itsenäisempiä jännäreitä. Pilvilinna joka romahti -leffaa on myös kritisoitu liiasta pituudesta ja sen ymmärrän oikein hyvin. Elokuvalla on kestoa noin kaksi ja puoli tuntia, ja siitä saisi helposti leikattua kymmenisen minuuttia pois. Vaikka filmissä tapahtuu paljon kiinnostavia asioita, on siinä myös pitkäveteisiä kohtauksia, jotka latistavat tunnelmaa juuri, kun sitä on ehditty nostattaa. Kokonaisuutena kyseessä on siis mainio, vaikkakin kompasteleva teos, joka saa lähinnä toivomaan, että katsoisi sarjan aloitusosaa uudestaan kuin että pääsisi näkemään jatkoa.

Ohjaajana toimii Tyttö joka leikki tulella -leffan ohjaaja Daniel Alfredson, mikä on toimiva ratkaisu, sillä elokuvan ollessa suoraa jatkoa edelliselle osalle, on hyvä että puikoissa pyörii sama tekijä. Alfredson tekee leffan kanssa parempaa työtä ja saa luotua oivallista tunnelmaa mukaan. Käsikirjoittajana toimii yhä Jonas Frykberg, joka on saanut toverikseen Ulf Rydbergin. Kaksikko onnistuu edellistä filmiä paremmin käsittelemään monimutkaista tarinaa ja pitämään pakettia kasassa. Valitettavasti tästäkään elokuvasta ei löydy sarjan aloitusosan vahvaa visuaalisuutta, vaan siitä huomaa usein, että Pilvilinna joka romahti oli alunperin tarkoitus julkaista suoraan televisiossa. Kuvaus on hyvää, muttei mitään ihmeellistä. Leikkaamossa leffaa olisi voinut tiivistellä sieltä sun täältä. Puvustajat ovat päässeet vauhtiin Lisbethin punkkarityylin kanssa ja maskeeraajat ovat tehneet hyvää työtä erilaisten ruhjeiden kanssa. Äänimaailma ei erityisemmin erotu, eivätkä Jacob Grothin kierrättämät musiikit tee enää vaikutusta.

Millennium-leffat kuvattiin mahdollisimman tarkoiksi kopioiksi Larssonin kirjoista, mutta koska leffoille tuli siten liikaa pituutta, tarpeettomammat juonikuviot karsittiin pois ennen kuin elokuvat julkaistiin teattereissa. Vuonna 2010 nämä pidemmät versiot julkaistiin kuusiosaisena minisarjana ja edellisten osien tavoin myös Pilvilinna joka romahti -leffan pidennetty minisarjaversio löytyy Suomessa Blu-raylta ja DVD:ltä. Pidennetty versio kestää hieman yli puoli tuntia kauemmin ja siitä löytyy useita pidennettyjä sekä täysin uusia kohtauksia. Elokuvan alkupää on hieman eri tavalla rakennettu ja pidempi versio keskittyy sivuhahmoihin enemmän. Tyttö joka leikki tulella tavoin tämäkään leffa ei hyödy lisäkestostaan, vaan tuntuu paikoitellen hieman puuduttavalta, mutta toisin kuin Tyttö joka leikki tulella, tätä elokuvaa ei ole tarvinnut venyttämällä venyttää kolmeen tuntiin.

Yhteenveto: Pilvilinna joka romahti on hieman sarjan edellistä osaa parempi elokuva, muttei pääse lähellekään sarjan avausosan tasoa. Filmistä löytyy jännittävää tunnelmaa ja mukavaa mysteerisyyttä, mutta päähenkilö Lisbeth Salanderille ei keksitä lähes lainkaan kiinnostavaa tekemistä. Noomi Rapace joutuu oikein etsimään jotain kiinnostavaa hahmostaan, kun taas Michael Nyqvist pääsee paremmin toimintaan toimittaja Mikael Blomkvistina. Anders Ahlbom vakuuttaa hyvin kierona tohtori Teleborianina. Yllättävää kyllä, puuduttavalta kuulostava oikeuskäsittely onkin erittäin mielenkiintoinen ja pitkäveteiset hetket löytyvät muualta leffasta. Liikapituutta elokuvasta kyllä löytyy ja siitä saisikin helposti pätkittyä lähes vartin pois. Kokonaisuudessaan kyseessä on kelpo huipennus Millennium-trilogialle, vaikka se jättääkin toivomisen varaan useilla osa-alueilla. Hieman harmittaa, että tason pudotus trilogian rautaisen avausosan jälkeen on näin huima, mutta kyllä elokuvasta löytyy todella hyvätkin puolensa. Jos siis pidit sarjan kahdesta edellisestä osasta, kannattaa myös Pilvilinna joka romahti vilkaista. Ensi viikolla siirrymmekin sitten takaisin tarinan alkuun ja katsomme, mitä ohjaaja David Fincher sai aikaan Larssonin tarinasta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.svenskfilmdatabas.se
Luftslottet som sprängdes, 2009, Yellow Bird, Nordisk Film Sveriges Television, Film i Väst, ZDF Enterprises

Arvostelu: Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden - 2009)

TYTTÖ JOKA LEIKKI TULELLA

FLICKAN SOM LEKTE MED ELDEN

Ohjaus: Daniel Alfredson
Pääosissa: Noomi Rapace, Michael Nyqvist, Lena Endre, Per Oscarsson, Peter Andersson, Micke Spreitz, Georgi Staykov, Yasmine Garbi, Paolo Roberto, Johan Kylén, Hans-Christian Thulin ja Jennie Silfverhjelm
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia / Extended TV Version: 3 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Flickan som lekte med elden, eli suomalaisittain Tyttö joka leikki tulella perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2006. Kirja on toinen osa Larssonin Millennium-trilogiasta, minkä Yellow Bird -elokuvayhtiö päätti filmatisoida kerralla kokonaan. Alunperin vain trilogian ensimmäisen osan, Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009) oli tarkoitus ilmestyä teattereissa, mutta sen saaman suuren suosion takia jatko-osatkin päätettiin pistää teatterilevitykseen. Jo seitsemän kuukautta ensimmäisen osan jälkeen Tyttö joka leikki tulella sai ensi-iltansa ja sekin oli pidetty elokuva, vaikkei päässyt nauttimaan ihan yhtä suuresta suosiosta katsojien ja kriitikoiden keskuudessa kuin edeltäjänsä. Itse törmäsin Millennium-trilogiaan ensimmäisen kerran juurikin 2009, kun elokuvat alkoivat ilmestymään myös Suomessa ja monet tutuistani innostuivat lukemaan Larssonin kirjat. Olen kuitenkin vierastanut pohjoismaisia elokuvia, enkä ole siksi katsonut näitäkään. Vasta lähiaikoina olen alkanut pohtia leffojen katsomista ja kun kuulin, että David Lagercrantzin kirjoittama Millennium-sarjan uusi osa "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss" - 2015) kääntyisi filmiksi Se mikä ei tapa (The Girl on the Spider's Web - 2018), päätin vihdoin antaa leffoille mahdollisuuden. Ostin kerralla kaikki kolme ruotsalaista leffaa, sekä Yhdysvalloissa tehdyn uudelleenfilmatisoinnin The Girl with the Dragon Tattoo (2011). Katsoin Miehet jotka vihaavat naisia kesällä ja vaikka yllätyin, kuinka paljon pidin siitä, kesti muutama kuukausi, kunnes katsoin Tyttö joka leikki tulella.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Miehet jotka vihaavat naisia!

Lisbeth Salanderia syytetään kolmesta murhasta. Toimittaja Mikael Blomkvist ei kuitenkaan usko ystävänsä syyllisyyteen ja päättää selvittää, kuka on lavastanut Lisbethin.

Noomi Rapace palaa tietty Lisbeth Salanderin rooliin ja vaikka hänestä löytyy samaa uhmakkuutta kuin edellisessä osassa ja Rapace osoittaa usein lahjakkuutensa, ei hahmo tee läheskään yhtä isoa vaikutusta. Tämä johtuu pääasiassa siitä, ettei Lisbethille ole kirjoitettu kovin kiinnostavaa tekemistä. Hänkin yrittää kyllä selvittää, kuka hänet on lavastanut ja samalla yrittää vältellä virkavaltaa, mutta tämä tapahtuu aika tylsällä tavalla. On kuitenkin hienoa, että elokuva syventyy tarkemmin Lisbethin synkkään menneisyyteen ja avaa enemmän, miksi hän on sellainen kuin on.
     Myös Michael Nyqvistin näyttelemä Mikael Blomkvist jättää toivomisen varaa. Vaikka tällä kertaa toimittaja yrittää todistaa ystävänsä viattomuuden, ei hän tunnu tekevän sitä samalla vimmalla kuin edellisen elokuvan tutkimuksen selvittämistä. Nyqvistkin osoittaa olevansa hyvä näyttelijä, mutta jotain jää hänenkin roolityöstä uupumaan.
     Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut Lena Endre ja Peter Andersson Millennium-lehdellä työskentelevänä Erikana ja Lisbethin inhottavana huoltaja Bjurmanina, sekä Yasmine Garbi Lisbethin rakkaana Miriam Wuna, joka saa paljon enemmän ruutuaikaa. Uusina tuttavuuksina esitellään Lisbethin nyrkkeilytuttava Paolo Roberto (tosielämän nyrkkeilijä Roberto esittämässä itseään), vanha Holger (Per Oscarsson), suuri ja vahva Niedermann (Micke Spreitz), sekä ihmiskauppaa tutkiva pariskunta Dag (Hans-Christian Thulin) ja Mia (Jennie Silfverhjelm). Harmillisesti sivuhahmoista yksikään ei herätä kovin kummoista mielenkiintoa ja paikoitellen he saavat liian paljon näkyvyyttä pääkaksikkoon verrattuna.

Valitettavasti Tyttö joka leikki tulella jää kauas Miehet jotka vihaavat naisia -leffan tasosta. Siinä, missä Millennium-trilogian ensimmäinen osa pitää tiukasti otteessaan, saa jännittämään hahmojen puolesta ja pistää katsojan hienosti miettimään kuka on kaiken takana, Tyttö joka leikki tulella ei tarjoa mitään tällaista. Elokuvalla on suuria vaikeuksia napata katsoja mukaansa ja aina, kun siinä alkaa tapahtua jotain kiinnostavaa, kohtaus ehtiikin jo vaihtua. Lisbethin taustojen avaaminen on kiehtovaa, mutta itse leffan tarina ei ole. Kuten jo sanoin, päähahmot saavat yllättävän vähän tekemistä, minkä lisäksi on erittäin ikävää, ettei edellisessä osassa nähtyä mahtavaa yhteistyötä Mikaelin ja Lisbethin välillä nähdä tässä filmissä lähes ollenkaan. Mikä suuri sääli! Elokuvasta puuttuu siis yksi edellisen osan tärkeimmistä koukuista, millä katsoja kalastettiin mukaan tapahtumiin.

Ei kyseessä mikään huono leffa kuitenkaan ole. Heikkouksistaan huolimatta filmi saa pidettyä mielenkiinnon yllä ja loppuhuipennus nostaa tasoa tarpeeksi, jotta kokonaisuutta voi kutsua hyväksi elokuvaksi. Loppuun on saatu jännitettä ja mukavaa vaaran tuntua, mikä muuten tuntuu ikävästi puuttuvan. Vasta lopussa elokuva löytää ensimmäisestä leffasta tuttua henkeä, miksi onkin harmi, että toisin kuin itsenäisenä jännärinä erinomaisesti toimiva Miehet jotka vihaavat naisia, tämän tarina päätetään jättää ikävästi kesken. Loppujen lopuksi filmi siis lähinnä pohjustaa mielenkiintoisempaa päätösosaa, sen sijaan että se olisi oma piinaava jännitysnäytelmänsä. Toki taustalla pyörivää Lisbethin tarinaa on hyvä jatkaa kaikissa kolmessa osassa, mutta yksittäisenä leffana Tyttö joka leikki tulella jää lähinnä pettymykseksi, mutta ihan meneväksi sellaiseksi.

Sarjan ohjausvastuu on vaihtunut Niels Arden Oplevilta Daniel Alfredsonille, joka ei onnistu luomaan yhtä vahvaa tunnelmaa. Myös käsikirjoittajaduo Nikolaj Arcel ja Rasmus Heisterberg on lähtenyt vaihtoon ja korvattu Jonas Frykbergillä, jonka teksti hyppii liikaa, eikä saa katsojasta kunnolla kiinni. Voihan toki olla, että jo Stieg Larssonin kirja kärsii tästä ongelmasta ja Frykberg koki vaikeuksia siirtää tarinaa kirjan sivuilta elokuvamuotoon. Visuaalisestikaan kyseessä ei ole yhtä taidokkaasti tehty teos kuin edeltäjänsä. Tyttö joka leikki tulella oli alunperin suunniteltu suoraan televisiolevitykseen ja paikoitellen sen myös huomaa. Kuvaus ei ole yhtä vaikuttavaa, mutta toisaalta filmin puitteetkaan eivät ole yhtä tyylikkäät kuin viimeksi. Maskeeraustiimi on sentään päässyt pitämään hauskaa leffan loppupäässä. Äänimaailma on tässäkin leffassa toimiva ja Jacob Grothin säveltämät musiikit yrittävät luoda hyvää tunnelmaa, kun ohjaus ja käsikirjoitus ei siinä onnistu.

Millennium-elokuvat haluttiin kuvata mahdollisimman tarkoiksi kopioiksi Larssonin kirjoista, mutta koska niille tuli niin paljon pituutta, täytyi tarpeettomampia juonikuvioita karsia pois. Vuonna 2010 nämä pitkät versiot päätettiin julkaista kuusiosaisena minisarjana ja Miehet jotka vihaavat naisia tavoin myös Tyttö joka leikki tulella -leffan pidennetyn minisarjaversion voi löytää Suomesta Blu-raylta ja DVD:ltä. Kyseessä on lähes tunnin pidempi versio, mikä sisältää hurjan määrän kohtauksia, juonikuvioita ja hahmoja, jotka puuttuvat teatteriversiosta. Lähes jokaista kohtausta on venyttämällä venytetty mm. näyttämällä kuvia kauemmin ja lisäämällä tarpeettomia täytekuvia mukaan. Jotkut kohtaukset nähdään jopa eri järjestyksessä kuin teatteriversiossa. Toisin kuin hahmoja onnistuneesti syventävä pidempi versio ensimmäisestä elokuvasta, Tyttö joka leikki tulella pidennetty versio tuntuu todella väkinäiseltä.

Yhteenveto: Tyttö joka leikki tulella on harmillinen pettymys vahvan aloitusosan jälkeen, mutta on silti kelpo jännäri. Lisbethin menneisyyttä avataan kiehtovasti, mutta itse leffan tarina ei saa pidettyä kiinnostusta yllä kovinkaan hyvin. Elokuva keskittyy liikaa kaikkiin muihin hahmoihinsa kuin Lisbethiin ja Mikaeliin, eikä edellisessä osassa nähtyä yhteistyötä löydy tästä lähes lainkaan. Noomi Rapace ja Michael Nyqvist ovat edelleen hyviä rooleissaan, mutta heidän hahmojaan ei hyödynnetä kunnolla. Loppupäässä leffan taso nousee huomattavasti ja luo vihdoin hyvää jännitettä, mutta harmi vain, että tarina päätetään jättää kesken. Toisin kuin Miehet jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella ei toimi itsenäisenä trillerinä, vaan se tuntuu loppujen lopuksi vain pohjustukselta mielenkiintoisemmalle trilogian huipennukselle. Jos pidit sarjan avausosasta ja Larssonin kirjoista, kannattaa vilkaista myös Tyttö joka leikki tulella, mutta sillä varauksella, ettei tämä pääse lähellekään trilogian ensimmäisen elokuvan tasoa. Siinä, missä Miehet jotka vihaavat naisia -leffan kanssa suosittelin katsomaan pidennetyn kolmen tunnin TV-sarjaversion, tässä suosittelen pysymään teatteriversiossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.svenskfilmdatabas.se
Flickan som lekte med elden, 2009, Yellow Bird, Nordisk Film, Sveriges Television, ZDF Enterprises, Zweites Deutsches Fernsehen, Filmpool Stockholm Mälardalen, Film i Väst, Spiltan Underhållning, Svenska Filminstitutet

Arvostelu: Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009)

MIEHET JOTKA VIHAAVAT NAISIA

MÄN SOM HATAR KVINNOR

Ohjaus: Niels Arden Oplev
Pääosissa: Michael Nyqvist, Noomi Rapace, Sven-Bertil Taube, Peter Andersson, Peter Haber, Björn Granath, Lena Endre, Marika Lagercrantz, Gösta Bredefeldt ja Stefan Sauk
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia / Extended TV Version: 3 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Män som hatar kvinnor, eli suomalaisittain Miehet jotka vihaavat naisia perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Kun kirja ja sen jatko-osat nousivat maailmanlaajuiseen suosioon, alettiin niistä työstämään elokuvasovitusta. Kirjasarja, eli "Millennium"-trilogia päätettiin tehdä yhdellä kerralla elokuviksi, jolloin ne kuvattiin peräkkäin. Sarjan ensimmäinen osa, Miehet jotka vihaavat naisia ilmestyi lopulta helmikuussa 2009 (Suomessa vasta kuukautta myöhemmin) ja siitä tuli suurmenestys. Kriitikot kehuivat leffaa ja Yhdysvalloissa siitä innostuttiin niinkin paljon, että vuonna 2011 ilmestyi jenkkiversio The Girl With the Dragon Tattoo. Siihen palaamme kuitenkin vasta muutaman viikon päästä... Muistan, kun Miehet jotka vihaavat naisia ilmestyi, kun yhtäkkiä kaikki aikuiset halusivat katsoa sen ja lukea Larssonin kirjat. En kuitenkaan tiennyt, mistä koko hommasta on kyse. Vuosien varrella olen useasti törmännyt leffaan, mutten ole katsonut sitä. Vasta lähiaikoina olen alkanut pohtimaan Millennium-elokuvien katselua ja kun ilmoitettiin, että Larssonin tarinaa jatkanut kirja "Det som inte dödar oss" (2015) kääntyisi filmiksi Se mikä ei tapa (The Girl in the Spider's Web - 2018), ajattelin, että voisin vihdoin tutustua tarinaan. Löysin eräästä elokuvadivarista kaikki kolme ruotsalaisleffaa ja vuoden 2011 yhdysvaltalaisversion tyylikkäinä pahvijulkaisuina, ja pari viikkoa myöhemmin katsoin vihdoin Miehet jotka vihaavat naisia.

Rikas Henrik Vanger palkkaa Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistin tutkimaan 40 vuotta vanhaa selvittämätöntä tapausta, jossa Henrikin sukulaistyttö katosi mysteerisesti. Avukseen Mikael saa hakkeri Lisbeth Salanderin ja yhdessä he huomaavat, että tapaukseen liittyy muutakin kuin pelkkä katoaminen...

Pääroolissa toimittaja Mikael Blomkvistina nähdään kesällä 2017 menehtynyt Michael Nyqvist, joka on erinomainen roolissaan. Aluksi hiljaiselta vaikuttava Mikael muuttuu leffan aikana rohkeammaksi ja alkaa muuttamaan journalistin taitojaan salapoliisimaisiksi kyvyiksi. Katsojana alkaa vähitellen pitämään Mikaelista ja kannustamaan häntä tutkimuksissaan. Nyqvist on erittäin uskottava hieman surumielisenä miehenä, jota alkaa tosissaan vaivaamaan, ettei katoamistapausta ole selvitetty.
     Siinä missä katsoja lämpenee Mikaelille vähitellen, Noomi Rapacen esittämä hakkeri Lisbeth herättää kiinnostuksen välittömästi astuessaan mukaan. Lisbeth on kova mimmi, jolle ei kannata ryttyillä. Tummiin pukeutunut punkkari, joka huokuu mysteerisyyttä... ja Rapace on nappivalinta rooliin! Rapace on täysin uskottava niin tietokonevelhona kuin rankkaa menneisyyttä pakenevana henkilönä. Läpi elokuvan Lisbethin salaisuuksien verhoa availlaan ja katsojaa kiehtoo suuresti, miten hänestä on tullut sellainen kuin hän on.
     Muita hahmoja filmissä ovat mm. Millennium-lehdellä työskentelevät Mikaelin salarakas Erika (Lena Endre), sekä Janne (David Dencik), Christer (Jacob Ericksson) ja harjoittelija Malin (Sofia Ledarp), katoamisjuttua tutkiva poliisikomisario Morell (Björn Granath), sukulaistyttöään sinnikkäästi etsivä Henrik Vanger (rikkaasta herrasta oivasti käyvä Sven-Bertil Taube), sekä hänen erikoiset sukulaisensa kuten vanha Harald (Gösta Bredefeldt), mukavat Cecilia (Marika Lagercrantz) ja Martin (Peter Haber), ja tympeä Isabella (Gunnel Lindblom). Leffassa nähdään myös Peter Andersson Lisbethin holhoojana, Nils Bjurmanina, josta huomaa jo ensimmäisen kohtauksen aikana, että tässä tyypissä on jotain vialla. Eikä vain jotain - Bjurman on mitä inhottavin persoona ja häntä taidokkaasti näyttelevä Andersson luo painostavaa ilmapiiriä jokaiseen kohtaukseensa.

Vaikka olin kuullut paljon hyvää Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvasta, olin silti hyvin yllättynyt, kuinka paljon itse pidin siitä. En katso paljoa eurooppalaisia leffoja, mutta tämä filmi osoitti, että kenties minun kannattaisi. Kyseessä on nimittäin yksi parhaista dekkarielokuvista, minkä olen koskaan nähnyt! Elokuva on hyvin jännittävä ja hienosti rakennettu trilleri, mikä pitää otteessaan suurimman osan ajasta alusta loppuun. Filmin ensimmäinen puolikas esittelee taidokkaasti hahmot ja herättää katsojan mielenkiinnon katoamistapausta kohtaan. Jutun tutkiminen on hyvin kiehtovaa puuhaa, sillä voi vain kuvitella, kuinka vaikeaa olisi selvittää 40 vuotta vanhaa katoamista. Samaan aikaan kun Mikael pohtii ja pähkäilee, näytetään myös Lisbethin vaikeaa elämää ja hyvin ahdistavia kohtauksia holhooja Bjurmanin kanssa. Toisin kuin kevyemmissä Hollywood-teoksissa, ruotsalaiset eivät katsojaansa säästele samalla lailla, vaan leffa tarjoaa hyvinkin ronskeja kohtauksia. Oli myös hauska huomata, kuinka alastomuus tulee pohjoismaisessa elokuvassa paljon luontevammin esille kuin Yhdysvalloissa. Tämän lisäksi pidin kovasti siitä, että kun yhdessä kohtauksessa käy selväksi, että Lisbeth tykkää myös naisista, ei hahmon seksuaalisuutta ylikorosteta, vaan se esitetään normaalina juttuna, kuten mielestäni pitääkin.

Elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan pidin filmiä erittäin mainiona, mutta vasta puolen välin kohdalla leffa tuntui nappaavan oikein kunnolla mukaansa. Tämä ei johdu vain siitä, että elokuva alkaa täysillä keskittymään katoamistapaukseen ja siihen, mitä muuta hämärää katoamiseen liittyy, vaan koska Mikael ja Lisbeth alkavat vihdoin tehdä yhteistyötä. Hahmot ovat niin erilaiset toisistaan, että he luovat aivan mahtavan tiimin. Nyqvistin ja Rapacen kemiat lyövät täysillä yhteen, jolloin on toisaalta ihan sama, mitä he edes puuhaavat yhdessä; on se silti mielenkiintoista. Toisen puoliskon ajan jännitettä rakennetaan taidokkaasti ja tunnelmaa kasvatetaan vähitellen. Jossain kohtaa huomasin, että olin noussut makuuasennosta sohvan reunalle istumaan, sillä olin niin uppoutunut tarinaan. Henki pidetään loistavana loppuhuipennukseen saakka, mikä ei todellakaan päästä katsojaansa helpolla synkkien aiheidensa kanssa. On myös äärimmäisen palkitsevaa, kun palaset alkavat pikkuhiljaa loksahtelemaan paikoilleen. Kyseessä on pitkä ja hidastempoinen teos, mutta siitä ei oikeastaan tylsää hetkeä löydy. Toimintaa filmissä ei ole nimeksikään, mutta eipä elokuva sitä tarvitsekaan.

Kaikista kehuistani huolimatta minulta löytyy kuitenkin ongelma leffan kanssa. Siinä nimittäin aloitetaan tärkeältä tuntuva juonikuvio, jossa Mikael on kirjoittanut lehtijutun erään bisnesmiehen rikollisista puuhista. Nämä puuhat osoitettiin kuitenkin vääräksi tiedoksi, mutta koska ne ehtivät luoda pahaa mainetta bisnesmiehelle, haastoi tämä Mikaelin oikeuteen ja tästä syystä Mikaelia odottaa vankeustuomio. Kyseessä ei ole mikään spoileri, sillä tästä elokuva alkaa. Juonikuvio itsessään ei ole vielä ongelma, vaan se vaikuttaa kiinnostavalta. Kuitenkin tapa, miten sitä käsitellään, on ongelma. Koko tuleva vankilareissu nimittäin unohdetaan vähän väliä, kun katoamistapauksen tutkimukset alkavat ja läpi leffan on todella pitkiä pätkiä, jolloin juonikuviota ei edes mainita. Aina kun asia tuodaan esille, on katsoja jo ehtinyt unohtaa sen ja jossain kohtaa se alkaa tuntua vain turhalta pidennykseltä tarinaan. Vaikka ymmärrän, että tämä tavallaan syventää Mikaelin hahmoa, on juonikuvio harmillisen kömpelösti ujutettu mukaan. Se on kuitenkin loppujen lopuksi niin pieni osa elokuvaa, ettei se onnistu pudottamaan filmin tasoa ja Miehet jotka vihaavat naisia pysyy erinomaisena.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Niels Arden Oplev, joka on onnistunut luomaan hienoa jännitettä läpi leffan. Käsikirjoittajat Nikolaj Arcel ja Rasmus Heisterberg ovat työstäneet tiivistunnelmaisen paketin, joka toimii loppuun asti tarinan pituudesta huolimatta. Miehet jotka vihaavat naisia on myös erittäin tyylikkäästi kuvattu teos. Lumiset kuvat Ruotsista ja synkän painostavat otokset likaisista kaduista ovat näyttäviä, ja niitä tukee oiva leikkaus. Valaistus on taidolla toteutettu, minkä lisäksi maskeeraukset ja lavasteet ovat tarkasti työstetyt. Äänimaailma on hyvin rakennettu aina efekteistä Jacob Grothin säveltämiin musiikkeihin asti. Kovin mieleenpainuvia sävelmiä ei mukana ole, mutta musiikit toimivat erittäin hyvin elokuvan aikana.

Millennium-elokuvat kuvattiin lähes täysiksi kopioiksi kirjoista, mutta koska leffat todettiin liian pitkiksi elokuvateattereihin, poistettiin niistä tarpeettomampia juonikuvioita. Vuonna 2010 nämä alkuperäiset pitkät versiot päätettiin kuitenkin näyttää televisiossa kuusiosaisena minisarjana, jolloin jokainen pitkä elokuva jaettiin kahteen osaan. Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvan pidennetyt osat voi löytää Suomessa DVD:ltä ja Blu-raylta. Pidemmässä versiossa on puolen tunnin edestä kokonaan uusia ja pidennettyjä kohtauksia, jotka mm. syventävät Mikaelin hahmoa ja juonikuviota koskien hänen vankeustuomiotaan, sekä näyttävät paremmin Mikaelin ja Erikan suhdetta. Itse näin juuri tämän pidennetyn version ja olin yllättynyt, kuinka nopeasti kolme tuntia meni jännityskertomuksen parissa!

Yhteenveto: Miehet jotka vihaavat naisia on erinomainen jännitysnäytelmä, joka pitkästä kestostaan huolimatta pitää otteessaan loppuun saakka. Elokuvan ensimmäinen puolisko esittelee hienosti hahmot ja alkaa luomaan kiehtovaa tarinaa. Kuitenkin vasta puolessa välissä, kun Mikael ja Lisbeth alkavat työskentelemään yhdessä, filmi nappaa tosissaan mukaansa. Michael Nyqvist ja Noomi Rapace ovat molemmat loistavia rooleissaan ja heidän kemiansa toimii mahtavasti, mikä jo itsessään pitää katsojan mielenkiintoa yllä. Loppuhuipennuksesta on saatu hyvinkin tiivistunnelmainen, eikä leffa sorru päästämään katsojaa helpolla. Hienosti kerrotusta mysteeristä huolimatta elokuvasta löytyy kuitenkin ongelma vankilatuomiota koskevan sivujuonen kanssa, jota käsitellään hyvin kömpelösti. Muuten Miehet jotka vihaavat naisia on niin tarinallisesti kuin teknisesti esimerkillinen dekkarifilmatisointi, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi kaikille rikosmysteereistä kiehtoutuneille. Kolmen tunnin kestosta huolimatta suosittelen vilkaisemaan filmin pidemmän version, sillä se todella tuo tiettyä lisäsyvyyttä hahmoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org, www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.themoviedatabase.com
Män som hatar kvinnor, 2009, Yellow Bird, Nordisk Film, Sveriges Television, ZDF Enterprises, Zweites Deutsches Fernsehen, Filmpool Stockholm Mälardalen, Film i Väst, Spiltan Underhållning, Svenska Filminstitutet, Nordisk Film- & TV-Fond, Det Danske Filminstitut, Danmarks Radio, TV2 Norge

Arvostelu: Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011)

MISSION: IMPOSSIBLE - GHOST PROTOCOL

Ohjaus: Brad Bird
Pääosissa: Tom Cruise, Simon Pegg, Jeremy Renner, Paula Patton, Michael Nyqvist, Samuli Edelmann, Vladimir Mashkov, Léa Seydoux ja Tom Wilkinson
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Huippusuositun televisiosarjan (1966-1973) pohjalta tehtiin vuonna 1996 elokuva Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible). Menestyksestään huolimatta leffa ei ollut kovin pidetty sarjan fanien keskuudessa. Jatkoa sille kuitenkin tehtiin. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) sai edeltäjäänsä heikomman vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli ilmestymisvuotensa isoin hitti. M:i:III - Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006) oli vihdoin pidetty elokuva, mutta se ei kuitenkaan menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Jatkoa oli silti luvassa. Vuonna 2009 alkoi neljännen osan työstäminen. Edellisen osan ohjannut J. J. Abrams ilmoitti, ettei ehdi ohjata seuraavaa leffaa, joten hänet korvasi Brad Bird. Kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2010 ja lopulta Mission: Impossible - Ghost Protocol sai ensi-iltansa joulukuussa 2011. Elokuva oli suuri hitti, minkä lisäksi kriitikot pitivät siitä todella paljon. Monet olivat jopa äärimmäisen hämmästyneitä, että sarjan neljäs osa oli parempi kuin edeltäjänsä, sillä sellaista ei kovin usein tapahdu. Suomeen leffa saapui vasta helmikuussa 2012, mikä harmitti minua suuresti, mutta olin silti innoissani, sillä se oli sarjan ensimmäinen elokuva, jonka näin leffateatterissa. Kävin katsomassa sen tätini kanssa ja pidin sitä mahtavana. Olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan, viimeksi ennen viidennen osan, Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015) ilmestymistä. Nyt kun sarja on saamassa kuudennen osan, Mission: Impossible - Fallout (2018) oli aika valmistautua ja katsoa Mission: Impossiblet uudestaan. Katsoinkin Ghost Protocolin päivää kolmannen osan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Vaarallinen tehtävä, M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 ja M:i:III - Vaarallinen tehtävä III!

Operaatio Kremlissä menee pahasti pieleen ja siellä tapahtuvan räjähdyksen seurauksena IMF lopetetaan. Agentti Ethan Huntin täytyy tiiminsä kanssa selvittää, kuka oli pommi-iskun takana.

Ethan Huntin roolissa nähdään tietysti yhä Tom Cruise, joka osoittaa taas kerran olevansa oikea mies rooliin. Hahmon yhdistelmä kekseliäisyyttä ja toiminnallisuutta on saatu mukaan edellisestä osasta, jolloin on kiehtovaa seurata Ethanin tekoja. Hahmoa on kuitenkin synkennetty hieman, eikä hän ole enää onnellisesti parisuhteessa Michelle Monaghanin näyttelemän Julian kanssa. Huumoriakin kyllä löytyy, sekä Cruisen tuttu virne. Vaikkei Tom Cruise olisi mielestänne kovin hyvä näyttelijä, niin on teidän pakko kuitenkin nostaa hattua hänelle, sillä tässä elokuvassa hän suorittaa yhden hulluimmista stunteista koskaan, jota ei kovin moni uskaltaisi tehdä: hän kiipeilee maailman korkeimman rakennuksen, Burj Khalifan seinää pitkin noin kahdensadan metrin korkeudella! Kuvauksissa Cruisella oli kyllä turvavaljaat, mutta se ei silti poista sitä asiaa, että hän ihan oikeasti kiipeili talon seinää pitkin, juoksi talon kylkeä alaspäin ja ties mitä muuta hullua! Kohtauksen olisi voinut toteuttaa studiossa vihreää kangasta vasten, mutta Cruise vaati, että se tehdään aidosti Dubaissa.
     Tällä kertaa Ethanin tiimiin kuuluvat edellisestä elokuvasta tuttu teknikko Benji (Simon Pegg), IMF:n pääanalyytikko Brandt (Jeremy Renner) ja agentti Jane Carter (Paula Patton). Vaikka tiimiin ei kuulukaan edeltäjien tapaan Ving Rhamesin esittämää Lutheria, on tiimi silti kokonaisuutena elokuvasarjan paras, sillä jokaisella hahmolla on ihan oikeasti tarkoitus. Jokaiselle on myös luotu taustatarinaa, jolloin he tuntuvat kunnon henkilöiltä, eivätkä vain tyypeiltä, jotka auttavat Ethania taidoillaan. Benji on tietty leffan huumorihahmo, mikä sujuu Peggiltä vaivatta. Jane on sarjan ensimmäinen kunnon naissankari, vaikka joutuukin hyödyntämään myös ulkonäköään taistelutaitojensa ohessa. Brandt ei tunnu olevan tottunut tehtävien suorittamiseen, eikä siksi uskalla lähteä samalla lailla mukaan hommiin. Näyttelijäkolmikko suoriutuu mainiosti rooleistaan ja tiimissä on oivallinen kemia läpi filmin.
     Elokuvan pahis on edesmenneen ruotsalaisnäyttelijä Michael Nyqvistin esittämä Kurt Hendricks. Vaikka Nyqvist on hyvä näyttelijä ja Hendricksin aikeet ydinaseiden kanssa tuntuvat vaarallisilta, on hahmo jokseenkin tylsä, sillä häntä ei näytetä kovin usein, eikä hänen motiivejaan kunnolla selitetä leffan aikana. Elokuvan jälkeen harmittaakin, miten vähän Nyqvist pääsee esille.
     Suomalaisille yksi leffan hienoimmista asioista on, että siinä on mukana Samuli Edelmann! Hän esittää Hendricksin Wistrom-kätyriä ja vaikkei tämäkään roistohahmo ole kovin kummoinen, on silti hienoa nähdä suomalainen näyttelijä isossa Hollywood-tuotannossa. Tavallaan se on myös äärimmäisen kummallista katsoa, kun Edelmann juoksee Cruisea pakoon tai kun hän tappelee Rennerin kanssa, mutta on se silti siistiä! Edelmann suoriutuu roolistaan hyvin, eikä hänen suomienglantinsa ole edes kovin tönkköä.

Muita hahmoja elokuvassa ovat tyly salamurhaaja Moreau (Léa Seydoux), nimetön IMF-johtaja (Tom Wilkinson) ja venäläispoliisi Sidorov (Vladimir Mashkov), joka jahtaa Ethanin tiimiä. Seydoux nähtiin muutama vuosi myöhemmin agenttifilmi Spectressä (2015) Bond-tyttönä, mutta tähän leffaan hän sopii paremmin, sillä Seydoux vaikuttaa aina olevan etäisen kylmä, mikä toimii salamurhaajahahmolla. Leffassa nähdään myös pari tuttua naamaa edellisistä osista...

M:i:III - Vaarallinen tehtävä III:n tavoin myös Ghost Protocol nappaa katsojansa välittömästi mukaansa siirtymällä suoraan vauhdikkaaseen toimintaan. Toinen kohtaus lisää mielenkiintoa entisestään, sillä jostain syystä Ethan Hunt on päätynyt vankilaan ja hänet täytyy pelastaa sieltä. Ei aikaakaan, kun itse tehtävä alkaa ja tiimi lähtee Kremliin. Jo tähän kohtaukseen on saatu luotua upeaa jännitettä, varsinkin kun yhdessä kohtaa hyödynnetään mestarillisesti hiljaisuutta, jolloin katsojakin huomaa seuraavansa tapahtumia hiirenhiljaa paikoillaan, jottei mikään menisi ohi. Kohtaus tarjoaa elokuvan ensimmäiset nokkelat keksinnöt, jolloin ei voi olla ihailematta tekijöiden mielikuvitusta. Kun tiimin jäsenet (ja katsojat) saavat tietää, että leffan pahiksella on mahdollisuus aloittaa suuri ydinsota eri valtioiden välillä, elokuvaan syntyy välittömästi uhkaava jännite, mikä pidetään yllä koko leffan keston. Edellisen leffan ongelmana oli, ettei sen "vaarallista" Jäniksenkäpälää selitetty kunnolla, jolloin sen päätyminen rikollisten käsiin ei tuntunut kovin kummoiselta. Tässä filmissä on kuitenkin päivänselvää, mitä ydinsodalla voi saada aikaiseksi ja se saa kannustamaan Ethania ja tämän tiimiä onnistumaan.

Läpi elokuvan kulkee tunnelma siitä, että tehtävä on pakko suorittaa kiireellä, eikä laiskottelulle ole aikaa, sillä muuten sadat miljoonat ihmiset kuolevat. Filmi ei kuitenkaan kiirehdi, vaan se on rytmitetty erittäin taitavasti. Elokuva on täynnä toimintaa ja vieläpä erinomaisesti toteutettua, joten mukana ei ole tylsiä kohtia. Tarpeelliset hengähdystauot hyödynnetään hahmojen taustojen tarkentamiseen, jolloin hitaammatkin kohdat ovat kiehtovia. Toiminnallisemmat kohtaukset vasta kiehtovia ovatkin. Edellisten osien tapaan myös Ghost Protocolin paras osio nähdään noin puolessa välissä elokuvaa, kun tiimi matkaa Dubaihin. Siellä sijaitsevassa Burj Khalifassa Ethan Hunt tosiaan joutuu kiipeilemään seinää pitkin ja vaikka olen nähnyt leffan muutaman kerran, kohtaus saa minut aina jännittämään Ethanin puolesta, sillä niin voimakkaasti kohtauksen tunnelma on rakennettu. Kyseessä on yksi hienoimmista stunttikohtauksista, mitä olen koskaan nähnyt. Dubai-osuuden hienoukset eivät kuitenkaan lopu siihen, sillä mukana on pari muutakin todella jännittävää hetkeä, joista yksi on vauhdikas takaa-ajo ja toinen on rauhallinen keskustelukohtaus.

Mission: Impossible - Ghost Protocol on selvästi tähän mennessä sarjan jännittävin elokuva, sillä ensimmäistä kertaa sarjan aikana tehtävä on todella saatu tuntumaan mahdottomalta ja se saa aiemmat operaatiot vaikuttamaan vain hankalilta. Onnistumista vaikeuttaa etenkin se, että kaiken maailman huikeat agenttivempaimet eivät toimi tuttuun tyyliinsä, jolloin läpi leffan tiimin täytyy keksiä lennosta uusia suunnitelmia. He eivät myöskään voi saada mistään uusia laitteita tai muuta tukea, IMF:n ollessa suljettu. Valitettavasti filmin taso laskee hieman Dubai-osuuden jälkeen ja vaikka mukana on yhä jännite tehtävän onnistumisesta ja loppuhuipennuksessa nähdään muutama todella hyvä hetki, ei teos löydä Dubai-osion hienoutta. Se ei ole mikään ihme, sillä Burj Khalifa -kohtausta on äärimmäisen vaikea päihittää. Kokonaisuus voisikin toimia paremmin, jos Dubai-osion saisi muutettua loppuhuipennukseksi ja oikean huipennuksen siirtäisi muutettuna puoleen väliin. Voi myös olla, että siten elokuva olisikin heikompi, joten on ehkä ihan hyvä, että tarina kulkee näin. Joka tapauksessa kyseessä on tähän mennessä paras Mission: Impossible -elokuva.

Sarjan ohjaajana toimii tällä kertaa Brad Bird, joka on aiemmin ohjannut vain animaatioita, kuten Ihmeperhe (The Incredibles - 2004) ja Rottatouille (Ratatouille - 2007). Leffasta ei kuitenkaan huomaa lainkaan, että kyseessä on hänen ensimmäinen ohjaustyönsä näyttelijöiden kanssa eri kuvauslokaatioissa, vaan hän tekee erinomaista työtä ja on luonut upean tunnelman. Josh Appelcaumin ja André Nemecin työstämä käsikirjoitus on myös loistava, vaikka he olisivat voineet kirjoittaa pahiksesta kiinnostavamman. Vitsit eivät myöskään ole mitä parhaimmat, mutta tuovat kelpoa kevennystä. Ghost Protocol on kuvattu todella tyylikkäästi ja se on muutenkin visuaalisesti näyttävä. Leikkaus on erittäin sujuvaa. Valaisu, lavasteet, maskeeraukset ja efektit ovat taidokkaasti toteutetut. Edellisen osan musiikit säveltänyt Michael Giacchino on säveltänyt myös tämän elokuvan musiikit ja hän on onnistunut fantastisesti. Musiikki tuo huikeasti lisäyksensä tunnelmaan. Lalo Schifrinin mahtava tunnusmusiikki on tietysti mukana ja se jää varmasti loppupäiväksi soimaan päässä.

Yhteenveto: Mission: Impossible - Ghost Protocol on erinomainen agenttiseikkailu, joka kohoaa jopa edellisen osan yläpuolelle. Harmillisesti sen pahis ei ole kovin kiinnostava, vaikka Nyqvist onkin mainio näyttelijä, minkä lisäksi loppuhuipennus tuntuu laimeahkolta täydellisyyttä hipovan Dubai-osion jälkeen. Muuten filmi nappaa mukaansa heti alussa ja tuntuu vihdoin siltä kuin Ethan Huntin ja tämän tiimin tehtävä todella olisi mahdoton. Erilaisia jännityshetkiä luodaan jatkuvasti mukaan, jolloin leffa ei päästä irti katsojasta ja tunnelmaan on upeasti saatu mukaan kiireellisyyttä, vaikkei elokuva itse kiirehdi. Kun tiimi ei voi saada mistään tukea tai uusia vempaimia rikkinäisten tilalle, täytyy heidän jatkuvasti keksiä lennosta uusia suunnitelmia, mikä tekee leffasta entistäkin jännittävämmän. Myös huumoria on ihan toimivasti mukana. Ohjaaja Brad Bird on siirtynyt animaatioiden parista näyteltyihin elokuviin niin sujuvasti, että tuntuu kuin hän olisi vanha konkari. Tekninen toteutus on loistokasta ja näyttelijät ovat todella oivallisia rooleissaan. Ethanin tiimi on vihdoin saatu juuri oikeaksi ja jokaisesta tiimiläisestä on tehty mielenkiintoinen. Jos pidit edellisistä osista tai yleisesti toimintaelokuvista, jotka ovat äärimmäisen viihdyttäviä, mukaansatempaavan jännittäviä ja täynnä nokkeluutta, niin todellakin kannattaa katsoa Mission: Impossible - Ghost Protocol. Se on selvästi sarjan paras osa ja ihmettelen, jos joskus vielä tulee sitä parempi Mission: Impossible -filmi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2017 - Muokattu 30.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wearemoviegeeks.com
Mission: Impossible - Ghost Protocol, 2011, Paramount Pictures, Skydance Media, TC Productions, Bad Robot

Arvostelu: John Wick (2014)

JOHN WICK

Ohjaus: Chad Stahelski
Pääosissa: Keanu Reeves, Michael Nyqvist, Alfie Allen, Willem Dafoe, Dean Winters, Adrianne Palicki, Ian McShane ja John Leguizamo
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Ensimmäiset puheet, mitä kuulin John Wickista vuoden 2014 lopussa, olivat lähinnä pelkkää kehua. Jotkut sanoivat, että kyseessä on paras toimintaelokuva vuosiin. Tällainenhan tietenkin herättää kiinnostuksen, jos toimintapätkistä pitää. Itselleni ne ainakin suurimmaksi osaksi kolahtavat. Niinpä katsoinkin John Wickin ja kehumisten takia olin pettynyt. En ymmärtänyt, mikä koko leffassa oli niin ihmeellistä ja se jäi arvotasolle: "no joo..." Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan John Wick: Chapter 2 (2017), päätin antaa ensimmäiselle osalle uuden mahdollisuuden, jos se vaikka toimisi paremmin. Ja jotta ymmärtäisin jatko-osan paremmin, sillä en muistanut ensimmäisestä elokuvasta muuta kuin että koira kuolee ja sitten pam! pam! pam!

Kuollutta vaimoaan sureva ex-palkkatappaja John Wick menettää elämänsä viimeisetkin ilot, kun mafioson idiootti poika tappaa hänen koiransa ja varastaa hänen autonsa. Tämä ei Johnille käy, vaan hän lähtee kostoretkelle, eikä anna minkään tulla hänen ja kohteensa väliin.

Pääosassa John Wickina nähdään The Matrix -trilogian (1999-2003) tähti Keanu Reeves, joka pystyy kantamaan roolia omalla tavallaan hyvin, mutta toisaalta taas heikosti. Reeves ei ole kovin kummoinen draamanäyttelijä, mutta ainakin toimintakohtaukset sujuvat häneltä hienosti. Varmaan sen takia, ettei hänen tarvitse puhua tai erityisemmin näytellä niiden aikana. Silloin kun Reeves näyttelee esimerkiksi surullista, uskottavuus alkaa katoailla. John Wick on kylmäverinen tappaja, jota eivät vastukset paljoa liikuta ja hän listiikin porukkaa nopeasti ja taidokkaasti. Se puoli Reevesin näyttelijätaidoista onneksi tuntuu löytyvän.
     Syy John Wickin kostoreissuun on Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutun Alfie Allenin näyttelemä Iosef Tarasov, joka mafioson poikana kokee voivansa tehdä mitä huvittaa. Wickille ei kuitenkaan olisi kannattanut ryttyillä, sillä Iosefin elämä muuttuu helvetilliseksi. Hahmo on selkeä pelkuri, joka tarvitsee muita tukemaan itseään, sillä ei pysty yksin tekemään asioita. Allen on toimiva roolissaan ja vaikka hahmo inhottaakin, häntä käy vähän sääliksikin, sillä hänestä on tullut niin ylimielinen ääliö.
     Iosefin isää, Viggo Tarasovia esittää Stieg Larssonin "Millenium"-trilogian (2006-2007) elokuvaversioissa esiintynyt Michael Nyqvist. Jostain kumman syystä ruotsalainen Nyqvist on jälleen valittu esittämään venäläistä pahista, vähän niin kuin Mission: Impossible - Ghost Protocolissa (2011). Pakko kuitenkin sanoa, että ratkaisu toimii kummassakin leffassa ja Nyqvist on erinomainen roisto. Viggo on pettynyt poikaansa, mutta yrittää silti isänä suojella häntä Wickilta. Viggon oikeaa kättä, Avia - joka ei ymmärrä venäjää - esittää Dean Winters.
     Elokuvassa nähdään myös Willem Dafoe Wickin entisenä työkumppani Marcuksena, Adrianne Palicki palkkatappaja neiti Perkinsina, Ian McShane Continental Hotelin omistaja Winstonina ja Ice Age -animaatioista (2002-) tuttu John "Sid-laiskiainen" Leguizamo autokorjaamon omistaja Aureliona.

Kostotarina ei ole toimintaelokuvissa millään tavalla uusi juttu. Se on itse asiassa yksi yleisimmistä kertomuksista lajityypissä. Mad Maxissa (1979) kostetaan, kuten myös esimerkiksi Conan - barbaarissa (Conan the Barbarian - 1982), Commandossa (1985), Kill Bill: Vol. 1:ssa (2003), Tuomarissa (The Punisher - 2004), Takenissa (2008) ja The Expendables 2:ssa (2012). Ei sillä, että kostamistarina olisi väärin, mutta pitää elokuvasta jotain muutakin löytyä kuin kostaminen, jos se voi saada näin ison maineen. Kostoreissun syy on tosin poikkeuksellinen, mutta tarinallisesti elokuva noudattaa hyvin pitkälti samanlaista kaavaa kuin monet 2000-luvun tusinatoiminnat. Tämän elokuvan hyvä puoli ei tulekaan käytetystä tarinasta, vaan toiminnasta. Mutta sitähän nuo aiemmin mainitut kostotarinatkin ovat täynnä, joten miten tämä muka eroaa niistä? No siten, että John Wickin toimintakohtaukset ovat aivan tajuttoman hienosti toteutettuja! Näyttelijöille ja stunt-henkilöille täytyy nostaa hattua, sillä he ovat opetelleet nopeat ja vaikeat taistelukoreografiat ja vetävät ne täydellisesti. Toiminnan nopeatempoisuus ei tule tässä leffassa siitä, että leikkaaja on päättänyt vaihtaa kuvaa kaksi kertaa sekunnin sisällä, vaan siitä, miten henkilöt kameran edessä liikkuvat. Kameratyöskentelykään ei ole rauhatonta, mikä on joissain toimintaelokuvissa - kuten Medusan iskussa (The Bourne Supremacy - 2004) - ongelmana. Kamera liikkuu rauhallisesti ja joskus pysyy täysin jalustalla. Ja sellaisesta minä pidän erittäin paljon.

Toimintakohtauksia on myös useasti elokuvassa ja vaikka taistelut ovat pääasiassa todella onnistuneesti toteutettuja, loppupuolen mätkimiset käyvät hieman tylsiksi. Etenkin kun lopussa päävastus on pakko kohdata paljain käsin, sillä pelkkä ampuminen olisi kerronnan kannalta antikliimaksi. Muitakin kliseitä löytyy, mutta toisaalta ne kuuluvatkin toimintaelokuviin. Pakko se on silti vain ihmetellä, sataako Yhdysvalloissa oikeasti aina, kun on jonkun hautajaiset? Yksi parhaista toimintapätkistä tulee elokuvan alkupäässä, kun joukko Viggon miehiä tunkeutuu Wickin taloon, tappaakseen Wickin, ennen kuin hän ehtii tappamaan Iosefin. Siinä koreografiat, kameratyöskentely ja leikkaus kulkevat upeasti käsi kädessä ja hienolla rytmillä. Sen lisäksi myös esimerkiksi kylpyläklubilla käytävä ammuskelu on äärimmäisen näyttävän näköinen. Verta roiskuu useasti ja lyönnit näyttävät sattuvan, joten kovin nuorille tätä toimintarymistelyä ei ole suunnattu. Huumoria on mukana vain hieman ja sekin syntyy oudoista asioista, kuten kummallisista tapoista. Yksi hauskimmista asioista on tiimi, joka tulee tappojen jälkeen siivoamaan paikat. Valitettavasti vaikka toimintakohtaukset ovatkin pääosin toimivia, draamahetket vievät jutusta pois tunnelmaa, sillä Keanu Reevesin näyttelijänlahjojen uskottavuus ei ihan riitä murheessa eläväksi mieheksi. Draamahetkillä jää myös miettimään tarkemmin, kuinka tuttu ja turvallinen elokuvan tarina onkaan. John Wickin toimintakohtauksiin on panostettu huomattavasti enemmän kuin itse kertomukseen, jolloin leffa ei saavuta täyttä potentiaaliaan.

Ohjauksesta vastaa Chad Stahelski, jolle tämä on hänen esikoisohjauksensa. Aiemmin hän on toiminut useissa elokuvissa stunt-puolella. Hän on ollut tekemässä mm. elokuvia 300 (2006) ja Rambo (2008), minkä lisäksi The Matrixissa (1999) hän oli Keanu Reevesin stunt-double! Tästä urasta on ollut erittäin paljon hyötyä John Wickia tehdessä ja Stahelski on tuonut toimintakohtauksiin visionsa hurmaavasti. Toivottavasti Stahelskin visio säilyy myös jatko-osassa. Elokuva on tosiaan kuvattu tyylikkäästi ja leikkauksen rytmitys on hyvä. Ainoa muutos, jonka tekisin leikkauksen osalta, niin ottaisin alkukohtauksen pois, joka tapahtuu selkeästi vasta elokuvan lopussa. Siitä vain huokuu liikaa hömelö "Mietitte varmaan, kuinka päädyin tähän tilanteeseen..." -tapa aloittaa tarina. Äänitehosteet ovat hienoja, etenkin tietty taisteluissa. Tyler Batesin ja Joel J. Richardin musiikit toimivat välillä, mutta joskus ne ärsyttävät yksitoikkoisella jumputuksellaan.

Yhteenveto: John Wickin kostotarina on jo nähty moneen otteeseen, mutta elokuvan tavallista näyttävämmät toimintakohtaukset tuovat leffalle lisäarvoa niinkin paljon, että juonella ei itsessään ole enää oikein väliä. Taisteluissa on jokseenkin realistinen tunne ja niiden koreografiat ovat häikäisevän upeita. On hienoa, ettei niitä olla pilattu heiluvalla kameratyöskentelyllä ja hätäisellä leikkaamisella. Keanu Reeves on toimintakohtauksissa hyvä tylynä John Wickina, mutta hän ei saa tuotua hahmon herkkiä hetkiä kovin toimivasti esille. Toivottavasti seuraavassa osassa Wick mätkii ja räiskii enemmän kuin keskustelee. Michael Nyqvist on mainio pahis, mutta ehkä hän voisi olla seuraavassa jenkkileffassa ruotsalainen gangsteri, eikä aina venäläinen? Jos toimintapätkät ovat juttunne, kannattaa vilkaista John Wick. Sen tarina on kliseitä täynnä, mutta huikea toiminta korvaa sen. Onneksi John Wick: Chapter 2 ilmestyy, sillä muuten en olisi varmaan katsonut tätä elokuvaa uudestaan. Nyt minulla on jopa jonkinlaiset odotukset jatko-osaa kohtaan. Kuoleekohan siinä sitten John Wickin kissa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2017 - Muokattu 30.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
John Wick, 2014, Thunder Road Pictures, 87Eleven, MJW Films, DefyNite Films, Company Films, Huayi Brothers Media, Poquito Productions, Unbelievable Entertainment