Pääosissa: Millie Bobby Brown, Chris Pratt, Anthony Mackie, Alan Tudyk, Stanley Tucci, Ke Huy Quan, Giancarlo Esposito, Woody Norman, Woody Harrelson, Jason Alexander, Colman Domingo, Hank Azaria, Jenny Slate, Brian Cox ja Martin Klebba
Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 12
The Electric State, eli suomalaisittain Liittymiä perustuu Simon Stålenhagin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Russon veljekset Anthony ja Joe hankkivat kirjan filmatisointioikeudet. Russojen oli tarkoitus vain tuottaa leffa ja Andy Muschiettin ohjata, mutta lopulta Russot ottivat myös ohjauksen haltuunsa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja alun perin Universal Picturesin oli tarkoitus levittää elokuva teattereihin, mutta lopulta elokuva päätyi Netflixille. Nyt Liittymiä on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin leffan näkemistä uteliaana, joskin maailmalta kantautuneet negatiiviset palautteet ovat laskeneet odotuksiani. Katsoin elokuvan silti heti sen julkaisupäivänä.
1990-luvun alussa ihmisten ja robottien välille syttyi sota, mikä päättyi ihmisten voittoon ja hävinneet robotit sysättiin muurien taakse autiomaahan. Nuori Michelle-tyttö päätyy seikkailuun, kun hän törmää robottiin, joka kertoo, että Michellen pari vuotta aiemmin kuollut pikkuveli onkin yhä elossa ja että tätä pidetään vankina.
Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Millie Bobby Brown näyttelee Michelle Greeneä, teinityttöä, joka menetti vanhempansa ja pikkuveljensä Christopherin (Woody Norman) auto-onnettomuudessa, mikä on tehnyt Michellestä katkeran ongelmanuoren, jota on heitelty adoptioperheestä toiseen. Michelle ajautuu kuitenkin seikkailuun, kun hänen luokseen saapuu Alan Tudykin ääninäyttelemä Cosmo-robotti, joka kertoo, että Christopher olisi yhä hengissä. Brown on tuttuun tapaansa ihan kiva roolissaan, joskin hän ei mitenkään erityisesti säväytä.
Elokuvassa nähdään myös Chris Pratt laitonta tavaraa kaupittelevana Keatsina, joka päätyy Michellen avuksi, Stanley Tucci robottivastaista Sentre-yhtiötä johtavana Ethan Skatena, Giancarlo Esposito tämän hämärähommia toimittavana Bradburynä, sekä Ke Huy Quan tohtori Amherstinä, minkä lisäksi leffan useita robottihahmoja ääninäyttelevät muun muassa Anthony Mackie, Woody Harrelson, Brian Cox, Hank Azaria, Colman Domingo ja Jenny Slate. Pratt on oma tuttu itsensä, vetäen vanhaa Jurassic World- ja Guardians of the Galaxy -habitustaan aika laiskalla tavalla. Yleensä mainio Tucci näyttää vain käyneen hakemassa helpot rahat, panostamatta lopputulokseen sen kummemmin ja nyt jo kyllästymiseen asti pahisrooleja esittävä Esposito hoitaa tonttinsa Bradburynä niin puolivillaisesti, että sitä alkaa todella toivoa, että mies älyttäisiin jo vaihtelun vuoksi palkata sankariksi.
Liittymiä on ehditty parjata vähän siellä sun täällä alkuvuoden huonoimmaksi elokuvaksi, mutta itse en suhtautunut näkemääni noin nuivasti. Siis onhan kyseessä harmillisen heikko leffa, mutta sen sijaan, että elokuvan näkeminen olisi erityisemmin vituttanut, leffa mielestäni vain... noh, oli. Liittymiä-elokuvan suurin synti on se, kuinka totaalisen yhdentekevä ja unohdettava se on. Paperilla kertomus seikkailusta ihmisten ja robottien sodan jälkeisessä maailmassa kuulostaa kiehtovalta, mutta toteutus on yllättävänkin vaisu ja ajoittain jopa pitkäveteinen. Liittymiä ei oikein missään kohtaa nappaa mukaansa, tarjoa juuri minkäänlaista seikkailun fiilistä tai herätä oikein muitakaan tunteita. Vitsit eivät naurata, toimintakohtaukset eivät jännitä tai innosta ja loppupään sisarustunteilu jättää valitettavan kylmäksi. Yritykset sanoa jotain ihmisten suhteista koneisiin jäävät puolitiehen ja kun vastaavaa aihetta on käsitelty viime vuosina runsaasti elokuvien ja sarjojen puolella, ei Liittymiä tuo keskusteluun mukaan mitään uutta tai mielenkiintoista. Parin vuoden takaisessa The Creatorissa (2023) oli hieman samaa ja se oli huomattavasti väkevämpi ja vaikuttavampi elokuva. Eikä se myöskään maksanut älytöntä 320 miljoonaa dollaria, mikä Liittymiä-leffaan on isketty.
Elokuvassa harmittaa lähinnä sen hukattu mahdollisuus ja se, että uusien scifitarinoiden haluaisi nähdä onnistuvan paremmin. Missäköhän on sitten menty metsään? Niin kameran takana kuin sen edessä häärää osaavia tyyppejä. Esimerkiksi Stanley Tucci, Giancarlo Esposito, Brian Cox ja Colman Domingo ovat erittäin lahjakkaita näyttelijöitä ja ohjaajakaksikko Anthony ja Joe Russo, sekä käsikirjoitusduo Christopher Markus ja Stephen McFeely ovat nelistään saaneet aikaiseksi Marvelin elokuvauniversumin parhaita leffoja, kuten Captain America: The Winter Soldierin(2014) ja Avengers: Endgamen (2019). Liittymiä-elokuvassa ei kuitenkaan tunnu olevan juuri minkäänlaista paloa tai mielikuvituksellisuutta, mikä tekee leffasta vain valitettavan lattean.
Jo mainitsemani 320 miljoonan dollarin budjetti saa kyllä kohottelemaan kulmia läpi elokuvan. Mihin ihmeeseen kaikki tuo raha on muka palanut? Näyttelijöiden palkkoihin? Toki elokuva on täynnä tietokonetehostein luotuja robotteja, mutta niin ovat myös Transformers-leffat ja niistäkin kallein, Transformers: Viimeinen ritari(Transformers: The Last Knight - 2017) oli tehty yli sata miljoonaa halvemmalla. Kummallisinta onkin se, että Liittymiä-leffan efektit eivät edes näytä erityisen hyviltä. Roboteista paistaa digitaalisuus ja maisematkin ovat usein niin epäaidon näköisiä, että leffa on taidettu kuvata ihan vain studiossa taustakankaiden edessä. Myös erilaiset räjähdykset ja taistelujen aikana ilmassa leijaileva tomu näyttävät lähinnä pikseleiltä ja koodinpätkiltä, eivätkä miltään aidolta. Sentään elokuva on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat kelvolliset, puvut oivallisia ja äänimaailma rymistelee menevästi. Koko leffan parasta antia taitavat olla Alan Silvestrin säveltämät musiikit.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Electric State, 2025, AGBO, Anthem & Song, Double Dream, Skybound Entertainment
Pääosissa: Blake Lively, Justin Baldoni, Brandon Sklenar, Jenny Slate, Hasan Minhaj, Isabela Ferrer, Alex Neustaedter, Amy Morton ja Kevin McKidd
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12
It Ends with Us, eli suomalaisittain Se päättyy meihin perustuu Colleen Hooverin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2019 Justin Baldoni hankki kirjan elokuvaoikeudet tuotantoyhtiönsä Wayfarer Studiosin kautta, mutta tuotanto junnasi pari vuotta paikoillaan koronaviruspandemian takia. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2023, mutta puolessa välissä kuvauksia tuotanto keskeytettiin Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Lopulta leffa saatiin tehtyä loppuun ja nyt usean viivästyksen jälkeen Se päättyy meihin on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan Hooverin kirjasta, ennen kuin näin elokuvan trailerin ensimmäistä kertaa. En juuri piitannut siitä, eikä odotuksiani nostattanut se, kun työkaverini haukkuivat kirjan lyttyyn. Kävin silti katsomassa Se päättyy meihin -leffan sen ensi-iltapäivänä.
Lily Bloom yrittää käsitellä väkivaltaisen isänsä kuolemaa, kun hän kohtaa neurokirurgi Rylen. Lily rakastuu Ryleen, mutta alkaa vähitellen huomata tämän käytöksessä samanlaisia aspekteja kuin vanhempiensa vaikeassa suhteessa. Pakkaa sekoittaa Lilyn nuoruudenrakkaus Atlas, joka saapuu yllättäen takaisin kuvioihin.
Gossip Girl -televisiosarjasta (2007-2012) tuttu Blake Lively näyttelee kukkakaupan avaamisesta haaveilevaa Lily Blossom Bloomia... aivan kuin naisen kukkaintoilu olisi salakavalasti manipuloitu hänen alitajuntaansa nimen kautta. Lily käsittelee vaikeaa lapsuuttaan väkivaltaisen isänsä (Kevin McKidd) ja tälle jatkuvasti anteeksiantaneen äitinsä (Amy Morton) kanssa ja aikuistuessaan Lilyn välit vanhempiinsa ovat muuttuneet lähes olemattomiksi. Naisen elämä mullistuu, kun hän kohtaa lyhyen ajan sisällä kaksi miestä, teiniaikansa suuren rakkauden ja uuden hurmurin. Lively on roolissaan erittäin mainio, kanavoiden hyvin hahmonsa vaikeita tuntemuksia pitkin leffaa. Takaumissa nuorta Lilyä näyttelevä Isabela Ferrer on aikamoinen löytö, sillä tyttö menee täysillä läpi nuoresta Livelystä.
Lilyn kohtaamat miehet ovat ohjaaja Justin Baldonin näyttelemä Ryle, karismaattinen ja itsevarma neurokirurgi ja Brandon Sklenarin näyttelemä Atlas, Lilyn teini-iän rakkaus, jonka perään nainen edelleen huomaa haikailevansa silloin tällöin. Baldoni hoitaa tonttinsa niin kameran takana kuin edessä pääasiassa pätevästi ja Livelyn tavoin hänkin tulkitsee monimutkikasta hahmoaan hyvin. Sklenar on sen sijaan hitusen tylsä pönöttäjä, jolla on hetkensä, mutta joka jää näyttelijänä elokuvan heikoimmaksi anniksi. Oiva on myös Rylen siskoa ja Lilyn yhteistyökumppani Allysaa näyttelevä Jenny Slate, joskin hänen hahmonsa tasapainottelee hienoisella rajalla, muuttuuko energinen hölösuu ärsyttäväksi.
Trailerin perusteella kammosin, että Se päättyy meihin olisi seuraava After(2019), toksisia suhteita romantisoiva roska, joka antaa täysin vääränlaisia viestejä kohdeyleisölleen, nuorille naisille. Ilokseni elokuva onkin huomattavasti odottamaani laadukkaampi teos, jonka tapa käsitellä toksisia suhteita tuntuu kypsältä ja moniulotteiselta, eikä lapselliselta tai mustavalkoisen yksiulotteiselta. Luin, että kirjaa on nimenomaan haukuttu parisuhdeväkivaltaa romantisoivaksi. Voi olla, että kirjassa juttuja hoidetaan eri tavalla, mutta itse nimenomaan pidin elokuvan käsittelyä vaikeasta aiheesta onnistuneena.
Elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan pidin leffaa lähinnä ihan kivana romanttisena hömppänä, joka kulkee varsin kliseisiä polkuja, etenkin siinä kohtaa, kun myös Atlas tuodaan takaisin Lilyn elämään ja homma muuttuu kolmiodraamaksi. Onneksi elokuvan jännite ei rakennu niinkään sen varaan, että kumman miehen Lily lopulta valitsee, vaan toisella puoliskolla tarinan synkemmät pilvet alkavat varjostaa hahmoja. Toisella puoliskollaan leffa imaisee paremmin mukaansa ja pidin erityisesti siitä, että leikkausvalinnoilla jotkut ensimmäisen tunnin hetket saavat uuden näkökulman toisen tunnin aikana. Fifty Shades -trilogian (2015-2018), After-leffojen (2019-2023), 365 päivää -rainojen (365 dni - 2020-2022) sun muun kuran jälkeen Se päättyy meihin pitää sisällään fiksumman viestin katsojakunnalleen ja olen iloinen, että kerrankin tällainen toksisia suhteita vastustava tarina nousee suosituksi pahoja poikia idolisoivien kertomusten sijaan, enkä pistäisi vastaan, jos Hooverin jatkokirja Se alkaa meistä (It Starts with Us - 2022) kääntyisi jonain päivänä elokuvamuotoon.
Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Ryleä näyttelevä Baldoni, jonka työ on suurimmaksi osaksi oivallista, joskin joissain vakavammissa hetkissä hän äityy muovaamaan ilmapiirin turhan melodramaattiseksi. Esimerkiksi elokuvassa tietty sataa vain silloin, kun Lily on surullinen. Christy Hallin käsikirjoitus on pääasiassa menevä, vaikka osa dialogista onkin aavistuksen kömpelöä. Se päättyy meihin on joitain häiritsevän heiluvia käsivaraotoksia lukuun ottamatta kelvollisesti kuvattu. Lavastus on mainiota, mutta puvustajat tekevät kyseenalaisia valintoja Lilyn asujen suhteen. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Rob Simonsenin ja Duncan Blickenstaffin säveltämät musiikit eivät koskaan erotu leffassa vähän väliä soivien eri artistien kappaleiden seasta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
It Ends with Us, 2024, Sony Pictures Television, Wayfarer Studios, Saks Picture Company
Pääosissa: Jenny Slate, Dean Fleischer Camp, Isabella Rossellini, Lesley Stahl, Rosa Salazar ja Thomas Mann
Genre: draama, komedia, animaatio
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16
Marcel the Shell with Shoes On perustuu Dean Fleischer Campin työstämiin dokumenttihenkisiin stop motion -animaatiolyhytelokuviin, joita hän julkaisi ensin eri elokuvajuhlilla ja sittemmin YouTube-kanavallaan. Camp päätti tehdä lyhäreidensä pohjalta täyspitkän elokuvan ja työstikin sitä useiden vuosien ajan. Kuvaukset ja animointiprosessi käynnistyivät ja lopulta Marcel the Shell with Shoes On sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Seuraavana vuonna se sai hiljalleen teatterilevityksen muun muassa Yhdysvalloissa ja nyt elokuva on saapunut Suomeen suoraan vuokrattavaksi. Itse en ollut aiemmin nähnyt alkuperäisiä lyhytelokuvia, mutta kiinnostuin, kun näin ensimmäisen mainoksen leffasta ja aloin palaa halusta nähdä sen, kun se sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden. Kun huomasin Marcel the Shell with Shoes Onin saapuneen Blockbusteriin vuokrattavaksi, katsoin ensin lyhärit Campin YouTube-kanavalta ja sitten itse elokuvan.
Elokuvantekijä Dean muuttaa Airbnb-asuntoon, missä hän tapaa Marcelin, elävän simpukankuoren ja päättää tehdä tästä dokumentin. YouTubeen julkaistut videot Marcelin elämästä nousevat nopeasti suuriksi viraalihiteiksi.
Elokuvan nimen mukaisesti sen päähenkilö on Marcel, simpukankuori kengät jalassaan. Alkuperäisissä lyhytelokuvissa Marcelia esittänyt Jenny Slate palaa hahmon ääninäyttelijäksi ja hänen äänensä sopii yhä täydellisesti sympaattiselle yksisilmäiselle simpukankuorelle. Heti ensiminuuteista lähtien Marcelista on täysin mahdotonta olla tykkäämättä. Suloinen ja veikeä hahmo ihastuttaa täysillä ja hänen elämäänsä jää erittäin mielellään seuraamaan. Marcelin menneisyyttä varjostaa tragedia, jonka avautumista on kiinnostavaa katsella. Marcel elää Airbnb-asunnossa yhdessä herttaisen mumminsa (äänenä Isabella Rossellini) ja lemmikkinöyhtänsä kanssa.
Elokuvan ohjaaja ja samalla idean isä Dean Fleischer Camp esittää elokuvassa periaatteessa itseään, elokuvantekijä Deania, joka päättää tehdä dokumentin erikoisesta Marcelista ja tämän elämästä. Camp ei ole animoitu hahmo, vaan esiintyy ihan omana itsenään, pääasiassa tosin pelkkänä äänenä kameran takana. Hän tekee passelia työtä lyhyen ruutuaikansa kanssa.
Kuten on jo ehkä voinut päätellä, Marcel the Shell with Shoes On on erittäin omaperäinen ja massasta erottuva teos. Se on pseudodokumentti stop motion -animaationa toteutetusta simpukankuoresta. Suuri osa leffan puolentoista tunnin kestosta käytetään siihen, että Marcel esittelee elämäänsä ja kertoo itsestään tai höpisee ihan muuten vain kaikenlaista. Joillekin katsojille tämä voi tehdä filmistä pitkäveteisen, mutta itseäni viehätti omalaatuisen leffan toteutustapa ja söpön simpukankuoren elämää on mukava seurata. Rauhallinen ja nätti elokuva on selvästi tehty enemmän aikuiseen makuun ja minun on vaikea kuvitella lasten innostuvan leffasta. Se on pääasiassa draamapainotteinen, mutta siitä löytyy myös useita hassuja hetkiä, sekä Marcelin lausumia vitsejä ja oivalluksia.
Elokuvassa otetaan huomioon alkuperäiset Marcel the Shell with Shoes On -lyhärit ja ne esitetään kuin ne olisivat otteita tästä isommasta dokumentista, jotka on julkaistu YouTubessa ihmisten iloksi. Selvempi tarina alkaa, kun näistä videoista muodostuu viraalihittejä sosiaalisessa mediassa ja yhtäkkiä Instagram, TikTok ja muut somekanavat täyttyvät Marcel-faneista. Toinen elokuvan läpi kulkeva juonikuvio liittyy Marcelin menneisyydessä tapahtuneeseen traumaan, jonka hän haluaa selvittää. Selvempien juonikuvioidenkin astuessa mukaan leffa ei unohda dokumentaarista tyyliään ja omalaatuista henkeään, vaan pitää sen yllä loppuun asti.
Camp rakentaa ihastuttavaa tunnelmaa taidokkaasti ja hänen filosofisia sanailuja sisältävä käsikirjoituksensa yhdessä Marcelia esittävän Slaten, sekä Nick Paleyn kanssa on mainio. Parin minuutin mittaisista lyhytelokuvista täyspitkään filmiin siirtyminen tällä aiheella ei ole mikään helppo duuni, mutta tekijät saavat pidettyä homman kiinnostavana alusta loppuun. Visuaalisesti elokuva on jopa aika kaunis. Kuvaus on taitavaa ja leikkaus pitää valoilta ja väreiltäänkin nätit otokset pitkään esillä. Stop motion -animaatiolla toteutettu Marcel ja hänen mumminsa ovat erinomaiset luomukset kaikessa yksinkertaisuudessaan. Hahmoille rakennetut miniatyyrilavasteet ovat myös kehunsa ansainneet. Äänimaailma toimii ja Disasterpeacen musiikit säestävät elokuvaa onnistuneesti.
Yhteenveto:Marcel the Shell with Shoes On on oikein mainio ja suloinen pseudodokumenttia ja stop motion -animaatiota yhdistelevä elokuva. Söpöstä simpukankuorihahmostaan huolimatta kyseessä ei ole mikään lastenleffa, vaan enemmänkin omalaatuinen aikuistenelokuva taiteellisempien ja filosofisempien filmien ystäville. Osa katsojista ei välttämättä jaksa innostua Marcelin elämän esittelystä, kun taas toiset lumoutuvat siitä. Vähitellen mukaan tulevat juonikuviot toimivat ja saavat elokuvan idean kestämään läpi puolitoistatuntisen kestonsa. Visuaalisesti elokuva on todella nätti kuvauksensa ja värimaailmansa puolesta. Marcelin ja kumppaneiden animointi näyttää hyvältä ja hahmojen miniatyyrilavasteet ovat kekseliäät. Marcel the Shell with Shoes On erottuu onnistuneesti massasta omalaatuisuudellaan ja suosittelenkin sitä kaikille, jotka innostuivat aikoinaan Marcel-lyhytelokuvista ja jotka haluavat nähdä täysin erilaisia animaatioleffoja kuin vaikkapa Disney tai DreamWorks puskevat ulos.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wikipedia.org
Marcel the Shell with Shoes On, 2021, Cinereach, You Want I Should, Sunbeam TV & Films, Human Woman, Strongman, Chiodo Brothers Productions
Pääosissa: Michelle Yeoh, Stephanie Hsu, Ke Huy Quan, James Hong, Jamie Lee Curtis, Tallie Medel, Jenny Slate, Harry Shum Jr. ja Daniel Scheinert
Genre: scifi, komedia, toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 16
Everything Everywhere All at Once on Daniel Kwanin ja Daniel Scheinertin, eli Danielsien ohjaama ja käsikirjoittama scifi-toiminta-komedia-seikkailuelokuva. Danielsit ryhtyivät suunnittelemaan tarinaa multiversumin rinnakkaisulottuvuuksista jo 2010-luvun alussa. Projekti kuitenkin eteni hitaasti ja kun samanlaista konseptia alettiin hyödyntämään mm. Rick and Morty -televisiosarjassa (2013-) ja Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -elokuvassa (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018), kaksikko alkoi pelätä, että heidän omaperäinen ideansa tuntuisi vanhalta siinä kohtaa, kun he saisivat vihdoin elokuvan tehtyä. He päättivät silti jatkaa projektin parissa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020 ja nyt Everything Everywhere All at Once saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Itse kuulin elokuvasta vasta alkuvuodesta, kun se alkoi kerätä suurta ylistystä maailmalla. Katsomatta leffan traileria, kävin katsomassa Everything Everywhere All at Oncen ennakkonäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Avioeron partaalla oleva Evelyn on hoitamassa omistamansa pesulan veroasioita, kun hän päätyy hullunkuriselle seikkailulle halki rinnakkaisulottuvuuksien, kohtalonaan päihittää paha Jobu Tupaki, joka uhkaa ajaa kaikki todellisuudet kaaokseen.
Pääroolissa Evelyn Quan Wangina nähdään Michelle Yeoh, joka tulkitsee hahmonsa monia puolia erinomaisesti. Kun Evelyn esitellään katsojalle, hän on elämäänsä ja pesulauraansa kyllästynyt nainen, jonka avioliitto on ollut heikossa jamassa jo jonkin aikaa. Täysin yllättäen hän päätyy kuitenkin elämänsä seikkailulle - ja vieläpä verovirastossa - kun toisesta ulottuvuudesta saapuva versio hänen miehestään Waymondista (Ke Huy Quan) esittelee hänelle koko multiversumia uhkaavan pahan voiman. Elokuvan edetessä Yeoh pääsee näyttämään taitojaan toiminnan saralla, mitä hän on tehnyt jo elokuvissa kuten Huominen ei koskaan kuole(Tomorrow Never Dies - 1997) ja Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme (臥虎藏龍 - 2000). Indiana Jones ja tuomion temppelin(Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) Short Roundina parhaiten tunnettu Quan taas tekee mainiota työtä Waymondina, joka on varsin erilainen persoona eri ulottuvuuksissa.
Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Evelynin isä Gong Gong (James Hong), Evelynin ja Waymondin tytär Joy (Stephanie Hsu), tämän tyttöystävä Becky (Tallie Medel), sekä veroviraston tarkastaja Deirdre (Jamie Lee Curtis). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat erittäin mainiosti rooleistaan. Halloween-kauhuleffoista (1978-) tuttu Curtis revittelee erityisen hilpeästi veroviraston työntekijänä, josta löytyy monenlaisia puolia eri ulottuvuuksista.
Enpä ole hetkeen poistunut elokuvateatterista yhtä yllättyneenä, hölmistyneenä ja vaikuttuneena siitä, mitä tulikaan juuri nähtyä. Everything Everywhere All at Once on hämmästyttävän sekopäinen ja samalla nerokas elokuvaelämys, jota on oikeastaan turha lähteä selittämään - se pitää vain kokea itse. Elokuva nappaa heti mukaansa veikeällä hengellään, energisellä rytmillään ja aidosti lystikkäillä jutuillaan. Kun Evelyn päätyy hyppelemään rinnakkaistodellisuuksien välillä, alkaa sellainen vuoristorata-ajelu, että katsojalta loksahtaa suu auki kerta toisensa perään. Meno käy yhä vain kummallisemmaksi ja hullummaksi, mutta tietty nokkeluus ei koskaan katoa.
Kyseessä on tähän mennessä yksi vuoden hauskimmista elokuvista. Mukana on muutamia kohtauksia, joiden aikana saattaa huomata ulvovansa naurusta niin, että vatsaan sattuu ja silmät täyttyvät vedestä. Mukana on joitain äärimmäisen absurdeja juttuja, jotka iskivät itseeni täydellisesti. Hykertelin myös elokuvan tietynlaiselle nihilismille yksittäisen elämän merkityksestä ja merkityksettömyydestä tässä massiivisen valtavassa universumissa. Leffa tekee vaikutuksen myös tyylikkäillä toimintakohtauksillaan, joissa päästetään luovuutta valloilleen oikein tosissaan.
Noin kahden tunnin ja vartin kesto vierähtää pääasiassa todella vauhdikkaasti, sillä elokuva on tahditettu erittäin reippaasti ja kertomus pitää ennalta-arvaamattomuuttaan yllä. Koskaan ei kuitenkaan tunnu siltä, että filmillä olisi liian kova kiire, vaan Danielsit selvästi tietävät, mitä tekevät. Osaamattomissa käsissä Everything Everywhere All at Once lässähtäisi todella pahasti käsiin, mutta Danielsit pitävät huolen siitä, että moneen suuntaan rönsyilevä leffa pysyy visusti kasassa. Oikeastaan ainoana ongelmana on elokuvan loppu, joka on kyllä toisaalta onnistunut ja yllättävänkin liikuttava, mutta joka tuntuu energisen tykittelyn jälkeen olevan venytetty liian pitkäksi.
Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on erittäin laadukas. Se on tyylikkäästi ja paikoitellen todella kekseliäästi kuvattu. Elokuvassa hyödynnetään taidokkaasti valoja ja värejä. Leikkaus on sujuvaa, joskin loppupäätä olisi voinut hieman tiivistää vastaamaan muun elokuvan reippautta. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja Jobu Tupakin monet maskeeraukset oivalliset. Erikoistehosteet ovat yllättävänkin vakuuttavat näin pienen budjetin filmiksi ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Son Luxin säveltämät musiikit tehostavat menoa onnistuneesti.
Yhteenveto: Everything Everywhere All at Once on aivan mahtava ja hullunkurinen scifitoimintaseikkailu, joka pursuaa hysteerisen hauskaa ja absurdia huumoria. Elokuva kulkee reippaasti eteenpäin, nostaen kierroksia kaiken aikaa. Joidenkin muiden tekemänä levoton leffa voisi levitä pahasti käsiin, mutta Danielsit pitävät sekopäistä pakettia hienosti kasassa. Käsikirjoitus on nokkela, täynnä hyviä oivalluksia ja onnistuneita ihmissuhteita. Tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja filmi saa niin nauramaan, jännittämään kuin liikuttumaankin. Toimintakohtaukset saavat ihastelemaan tekijöiden luovuutta ja eräät toiset kohtaukset taas hämmästelemään tekijöiden päähänpistoja. Visuaalisesti filmi on erittäin tyylikäs ja näyttelijät suoriutuvat pätevästi monista rooleistaan. Vain elokuvan turhan pitkäksi venytetty loppuhuipennus tuottaa ongelmia. Muuten Everything Everywhere All at Once on huippuluokan viihdettä, jota voi suositella erittäin lämpimästi. Elokuva vain harmillisesti ilmestyy aika huonoon aikaan Suomeen, suuren osan ihmisistä käyttäen mieluummin lippurahansa pian ilmestyvään toiseen rinnakkaistodellisuusseikkailuun, Marvelin Doctor Strange in the Multiverse of Madnessiin (2022).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Everything Everywhere All at Once, 2022, AGBO, Hotdog Hands, Ley Line Entertainment, Year of the Rat, A24
Ohjaus: Chris Renaud Pääosissa: Patton Oswalt, Kevin Hart, Jenny Slate, Eric Stonestreet, Tiffany Haddish, Lake Bell, Nick Kroll, Harrison Ford, Dana Carvey, Ellie Kemper, Chris Renaud, Hannibal Buress, Bobby Moynihan, Pete Holmes ja Tara Strong Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 26 minuuttia Ikäraja: 7
Koko perheen animaatioseikkailu Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets - 2016) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jatko-osasta ilmoitettiin nopeasti ensimmäisen osan ilmestyttyä ja sen käsikirjoituksen työstö lähti käyntiin. Tekovaiheessa ilmeni kuitenkin ongelmia, kun paljastui, että päähenkilö Max-koiraa ääninäytellyt Louis C. K. oli syyllistynyt ikäviin naisiin kohdistuviin tekoihin, joten hänet erotettiin projektista ja korvattiin Patton Oswaltilla. Lopulta filmi saatiin valmiiksi ja nyt Lemmikkien salainen elämä 2 on saanut ensi-iltansa. Itse pidin ensimmäistä osaa erittäin viihdyttävänä ja lystikkäänä leffana ja olin iloinen, kun kuulin jatko-osan olevan tulossa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna.
Koirat Max ja Duke lähtevät omistajansa Katin, tämän miehen Jaken ja heidän pienen lapsensa Lassin kanssa maaseudulle. Samaan aikaan New Yorkissa supersankariksi itseään luuleva Lumipallo-pupu päätyy hurjaan seikkailuun, mihin liittyy katala sirkuksenomistaja ja tiikeri.
Edellisestä osasta tutut eläinhahmot tekevät paluun. Max (Patton Oswalt) on yhä tarinan kertoja, vaikka hänen osuutensa päätarinasta jää tällä kertaa yllättävän pieneksi. Maxille on kuitenkin saatu aikaiseksi toimiva henkinen kasvutarina, jolloin hän ei jää täysin yhdentekeväksi tapaukseksi. Sen sijaan yhdentekeväksi jää jättikoira Duke (Eric Stonestreet), joka ei saa lähes mitään tehtävää leffan aikana. Duke oli isossa osassa viime filmissä, mutta tässä hänet jopa välillä unohtaa. Isoon rooliin nostetaan edellisen elokuvan "roisto", valkoinen pupu Lumipallo (Kevin Hart), joka omistajansa vuoksi luulee itseään ehdaksi supersankariksi. Ensimmäisessä leffassa Hartin rääkyminen ja ylienergisyys kävivät hermoille, mutta tässä hahmosta on saatu pidettävämpi, jolloin myös Hart on siedettävämpi ääninäyttelijänä. Paikoitellen toivoisi, että hän lopettaisi huutamisen, mutta muuten Lumipallo on hauska ja pöhkö heppu, joka on myös todella suloinen. Isossa osassa on myös Maxiin rakastunut Gidget-koira (Jenny Slate), joka saa tärkeäksi tehtäväksi vahtia Maxin suosikkilelua, kun tämä on maaseudulla - eivätkä asiat tietenkään mene putkeen. Gidgetin juonikuvio on veikeä ja on hauskaa, kuinka se loppupäässä yhdistetään osaksi isompaa kokonaisuutta.
Eikä pidä unohtaa muita eläimiä, kuten välinpitämätöntä kissa Chloeta (Lake Bell), koiria Buddy (Hannibal Buress) ja Mel (Bobby Moynihan), marsu Normania (Chris Renaud), pientä lintu Sweetpeata (Tara Strong), sekä vanhaa hauva Popsia (Dana Carvey). Chloe on jälleen aivan mahtava ja enemmän kissa- kuin koiraihmisenä innostun hänestä isommin kuin Maxista ja kumppaneista. Uusiakin eläinhahmoja on mukana, kuten maaseudun ikääntynyt paimenkoira Rooster (Harrison "Indiana Jones" Ford), shih tzu -koira Daisy (Tiffany Haddish), pelokas Hu-tiikeri, outo kalkkuna, tyhmä lammas (Sean Giambrone), sekä karmiva susilauma (Michael Beattie). Uudet hahmot ovat kelpo lisäyksiä ja ajavat hyvin asiansa tarinan kannalta, vaikkei yhdellekään ole saatu kirjoitettua minkäänlaista kehityskaarta. Ihmishahmojakin leffasta löytyy, kuten Maxin ja Duken omistaja Kati (Ellie Kemper), hänen uusi miehensä Jake (Pete Holmes) ja pariskunnan lapsi Lassi, sekä tarinan pahis, ilkikurinen sirkuksenomistaja Sergei (Nick Kroll), joka on ehdottomasti leffan heikoin lenkki. Pahishahmo tuntuu väkisin mukaan tungetulta, täysin alikehitetyltä ja lähinnä kyseenalaiselta pöljän muka-venäläisaksenttinsa kanssa. Kati ja Jake jäävät pahasti taka-alalle, mutta Lassi on tärkeä osa Maxin tarinaa.
Lemmikkien salainen elämä 2 osoittautui hieman ristiriitaisia tunteita herättäväksi paketiksi. Se on kyllä hauska, vauhdikkaan mukaansatempaava, erittäin viihdyttävä ja se sisältää oivallisia opetuksia, mutta sen tarina ei onnistu vakuuttamaan. Lähinnä sen takia, ettei leffassa ole kunnon tarinaa. Hahmot päätyvät omiin seikkailuihinsa ja lopussa juonikuviot viedään yhteen osittain toimivasti ja osittain kömpelösti. Noin puolen tunnin kohdalla aloin pohtimaan, että milloinkohan filmin tarina lähtee käyntiin, kunnes tajusin jossain kohtaa, että tämän pitäisi nyt kai olla se tarina. Ensimmäisessä Lemmikkien salainen elämä -elokuvassa oli selkeä tarina, kun Max ja Duke päätyivät hurjaan seikkailuunsa ja joutuivat korjaamaan erimielisyytensä päästäkseen takaisin omistajansa luokse, samalla kun muut eläinkaverukset lähtivät etsimään heitä. Tämä jatko-osa tuntuu enemmänkin erilaisten yksittäisten ideoiden toteutukselta ja niiden yhdistämiseltä, toivoen, että lopputulos muistuttaa selkeää elokuvaa.
Vaikka nyt kritisoinkin leffan tarinattomuutta, haluan edelleen painottaa, että viihdyin Lemmikkien salainen elämä 2:n parissa oikein passelisti. Juonikuviot tuntuivat hyvin irrallisilta, mutta olin kiinnostunut niistä jokaisesta ja jokainen niistä tarjosi useita hauskoja hetkiä. Itse löysin eniten lystiä siitä, kun Chloe yrittää kouluttaa Gidgetiä käyttäytymään kuin kissa ja nauroin joka kerta maaseudun kummalliselle kalkkunalle. Muutamassa kohtaa riittää vauhtia ja pienemmille katsojille pari kohtausta susien kanssa saattavat olla hyvinkin jännittäviä. Lapsikatsojia ei tarinan olemattomuus tietenkään häiritse ja he saavat tästä varmasti vielä enemmän irti. Minun näytöksessäni lapset nauroivat vähän väliä, mutta oli myös hauska hoksata, kuinka vanhemmat hekottelivat hieman kiusaantuneesti, kun mukaan oli saatu pari vitsiä, joita lapset eivät vielä ymmärrä. Kokonaisuutena Lemmikkien salainen elämä 2 ei ole mitä toimivin paketti, eikä yllä ensimmäisen osan tasolle, mutta se tarjoaa tarpeeksi hyviä asioita, jotta se jää lopulta plussan puolelle.
Parasta leffassa taitaa loppujen lopuksi olla sen visuaalisuus.Lemmikkien salainen elämä 2 on erinomaisesti animoitu ja ihastelin useassa kohtaa kaikenlaisia pienenpieniä yksityiskohtia, joita animaattorit ovat tuoneet mukaan. Etenkin valkokankaalta katsottuna eläinten turkkien yksittäiset karvat korostuvat ja yleisesti ottaen eläimistä on tietty saatu aikaiseksi todella suloisia. Sitä kuitenkin kritisoin tämänkin filmin kohdalla, että miksi ihmeessä Chloelle on päätetty animoida pyllyreikä? Maisemat ovat usein todella näyttävät ja itse ihailin varsinkin kauniita maatilan ympäristöä esitteleviä kuvia. Ohjaaja Chris Renaud tekee kelpo työtä tunnelman kanssa, mutta kokee välillä vaikeuksia pitää Brian Lynchin ohutta käsikirjoitusta kasassa. Lynch olisi voinut alusta alkaen kirjoittaa vahvempaa tarinaa, eikä yrittää vasta lopussa yhdistellä juonikuvioita toisiinsa. Äänimaailma on todella hyvin rakennettu ja Alexandre Desplatin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan.
Yhteenveto:Lemmikkien salainen elämä 2 on viihdyttävä puolitoistatuntinen, jonka aikana aikuiskatsojana jää kuitenkin kaipaamaan kunnon tarinaa. Irrallisilta tuntuvien juonikuvioiden seuraaminen on parhaimmillaan lystikästä puuhaa, mutta hieman kömpelöä loppuhuipennusta lukuunottamatta ne todella tuntuvat irrallisilta - aivan kuin muutama eri leffaidea olisi isketty yhteen. Hauskoja tilanteita onneksi riittää kaikenikäisille ja hupia löydetään monella tapaa. Pienemmille katsojille on mukana myös jännittäviä hetkiä. Eläinhahmot ovat jälleen mainioita persoonia, muttei heille kummoisia kehityskaaria ole keksitty. Loppujen lopuksi elokuvan upea animaatiotaso on sen parasta antia ja on mahdotonta olla ihastelematta, mitä animaattorivelhot ovat taikoneet ruudulle. Jos etsitte kivaa animaatiota koko perheen yhteistä leffareissua varten, on Lemmikkien salainen elämä 2 oiva valinta vasta syksyllä ilmestyvää Toy Story 4:ää (2019) odotellessa. Jos tekijät päättävät tehdä vielä kolmannen osan, katson sen mielelläni, mutta toivon, että tarinaan panostetaan seuraavalla kerralla enemmän.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Secret Life of Pets 2, 2019, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Dentsu, Fuji Television Network, Universal Animation Studios
Ohjaus: Ruben Fleischer Pääosissa: Tom Hardy, Michelle Williams, Riz Ahmed, Reid Scott, Jenny Slate, Scott Haze ja Michelle Lee Genre: toiminta, jännitys Kesto: 1 tunti 52 minuuttia Ikäraja: 12
Venom perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä 1980-luvulla. Hahmo on yksi suosituimmista sarjakuvapahiksista ja monet ovat odottaneet kauan nähdäkseen hänet kunnolla valkokankailla. Jo 1997 David S. Goyer teki käsikirjoituksen Venomin omasta elokuvasta ja alkoi työstämään sitä New Line Cinema -yhtiön kanssa. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja Venom nähtiin valkokankailla vasta vuoden 2007 Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:ssa, jossa hahmoa esitti Topher Grace. Gracen oli tarkoitus esittää hahmoa myös Venomin soololeffassa, mutta fanit tyrmäsivät Gracen version hahmosta niin pahasti, että suunnitelmat pistettiin jäihin. Hahmon oikeudet omistava Sony-yhtiö ei kuitenkaan halunnut luovuttaa, vaan yritti saada Venom-leffaa aikaiseksi, mutta homma ei vain tuntunut edistyvän. Vasta vuonna 2016 Avi Aradin ja Matt Tolmachin tuottamina projekti lähti tosissaan käyntiin. Tekijät ja näyttelijät palkattiin, ja kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017. Ja nyt vuotta myöhemmin Venom saa vihdoin ja viimein ensi-iltansa. Innostuin suuresti, kun kuulin, että hahmon sooloelokuva on viimeinkin tulossa ja innostukseni kasvoi, kun sain tietää, että pääosassa nähdään aivan mahtava Tom Hardy. Viime kuukausien varrella innostukseni on kuitenkin alkanut laskea, sillä viimeisimmät trailerit ja mainokset ovat näyttäneet sekavilta, eivätkä tehosteet ole vakuuttaneet. Tämän lisäksi suuren pettymyksen kaikille tuotti se, että ennakkolupailuista huolimatta kyseessä ei olisikaan raaka K16-ikärajan filmi, vaan lapsiystävällisempi K12-tekele. Meninkin hyvin ristiriitaisin tuntein katsomaan Venomin sen ensi-iltapäivänä.
Toimittaja Eddie Brock pääsee epäilyttävän Life-yhtiön jäljille, joka yrittää yhdistää ihmisiä avaruudesta löytämiinsä symbiootteihin. Kun yksi näistä symbiooteista takertuu Eddieen, hän alkaa kuulla päässään karmivan äänen ja suureksi kauhukseen pystyy muuttumaan nälkäiseksi hirviöksi, Venomiksi.
Tom Hardy näyttelee tosiaan tarinan päähahmoa, Eddie Brockia, minkä lisäksi hän on myös tehnyt Venom-hirviön äänen. Hardy on yksi 2010-luvun parhaimmista miesnäyttelijöistä ja osoittaa sen jälleen... joissain kohtauksissa. Hardyn roolisuoritus nimittäin heittelee paikoitellen hyvinkin vahvasti. Suurimmaksi osaksi hän on oikein mainio, mutta joissain kohtauksissa hän joko näyttelee todella laiskasti tai vetää homman yli. Hardy on kuitenkin itsessään niin pidettävä, että hän onnistuu saamaan katsojan pitämään Eddiestä, kun käsikirjoittajat eivät sitä jaksa tehdä. Eddie on aika kömpelösti pohjustettu hahmo, mutta Hardy tekee kaikkensa herättääkseen hänet eloon valkokankaalla. Komediapuoli ei kuitenkaan Hardylta täysin luonnistu Eddienä, mutta Venom on yllättävänkin lystikäs tapaus. Hardyn ääni sopii täydellisesti avaruuden monsterille ja hän saa luotua ilahduttavan kieron persoonan. Eddien käymät keskustelut päänsä sisällä olevan Venomin kanssa ovat ehdottomasti leffan parasta antia. Michelle Williams esittää Eddien rakkauden kohdetta, Annea, joka on täysin unohdettava tapaus. Williams on oiva näyttelijä, mutta hän ei kykene tuomaan tarpeeksi sisältöä hahmoonsa pelkillä lahjoillaan, jolloin Anne jää todella tylsäksi persoonaksi. Valitettavinta kuitenkin on, ettei Hardyn ja Williamsin väliltä tunnu löytyvän minkäänlaista kemiaa, mikä tekee parin yhteisistä kohtauksista vaivaannuttavaa katseltavaa. Yksi elokuvan isoimmista kompastuskivistä on sen pahis, Riz Ahmedin näyttelemä bisnesmies Carlton Drake, joka johtaa hämärää Life-yhtiötä. Kyseessä on itse asiassa jopa yksi surkeimmista pahiksista sarjakuvaleffoissa pitkään aikaan. Hahmo ei tunnu millään tavalla uhkaavalta ja vaikka hän osoittaakin olevansa tunteeton uhratessaan ihmisiä symbiooteille, tuntuu hänen pahuutensa jäävän siihen, kuinka helposti hän erottaa alaisiaan. Hui kamala. Joissain kohtauksissa Carltonista yritetään selvästi luoda painostavaa roistoa, mutta siinä epäonnistutaan täysin. Syy tähän on täysin pieleen mennyt roolitus. Ahmed on kyllä osaava näyttelijä, mutta tähän rooliin hän ei sovi lainkaan. Hänessä on arvokkuutta bisnesmieheksi, muttei oikeaa karismaa roistoksi. Elokuvassa nähdään myös Reid Scott lääkäri Danina, Jenny Slate Life-yhtiöllä työskentelevänä tohtori Skirthinä, Scott Haze jonkinlaisena palkkatappajana, Michelle Lee Eddien kodittomana kaverina, sekä Peggy Lu herttaisena kaupan myyjänä. Marvelin sarjakuvahahmoja luonut Stan Lee tekee tietysti nopean cameoroolin.
Kun sanoin, että Eddien keskustelut päänsä sisällä olevan Venomin kanssa ovat elokuvan parasta antia, tarkoitin niiden olevan elokuvan ainoaa hyvää antia. Leffasta on nimittäin äärimmäisen vaikea löytää mitään muuta hyvää sanottavaa. Venom on armoton pettymys ja yksi huonoimmista sarjakuvafilmatisoinneista pitkään aikaan. Kyseessä on Suicide Squadin (2016) kaltainen sekasotku, mikä yrittää olla ties mitä, onnistumatta olemaan mitään. Jossain taustalla kulkee kelpo ohjaajan kiinnostava visio, mutta se on lähestulkoon kadonnut kokonaan, kun studio on pistänyt näppinsä peliin. Tämä oli tosin tiedossa jo ennakkoon. Etukäteen Venomin hehkutettiin olevan synkkä ja brutaali, K16-ikärajan saava verimässäily, mutta viime hetkellä Sony-yhtiö päättikin pilkkoa leffan lapsiystävälliseksi saadakseen lisää katsojia. Muutamassa kohtaa voi selvästi huomata, että tekijät ovat yrittäneet luoda kauhumaista tunnelmaa, mutta studio onkin tullut saksien kanssa väliin, jotta ala-astelaisetkin voivat katsoa elokuvan. Joissain toimintakohtauksissa on selkeästi ollut tarkoitus roiskia verta pitkin seiniä, mutta sellaista on täysin turha odottaa lopputuloksesta. On erittäin outoa kuunnella Venomin puhetta siitä, kuinka hän haluaa syödä ihmisiä ja sitten kun monsteri vihdoin toteuttaa uhkauksensa, leffa ei voi näyttää tapahtumaa. Vielä oudompaa on, kuinka sinut hahmot ovat ihmissyönnin kanssa. Eddie kyllä kritisoi tätä, mutta ottaa asian silti oudon helposti.
Sonyn puuttuminen elokuvan väkivaltaisuuteen ei todellakaan ole ainoa syy sille, miksi Venom on jättiluokan epäonnistuminen. Leffan käsikirjoitus on nimittäin aivan kauhea. Elokuva käyttää käsittämättömän pitkän ajan, kunnes Eddie vihdoin kuulee Venomin päänsä sisällä. Ei siinä mitään, jos ensimmäiset kolme varttia oikeasti panostaisivat hahmoihinsa, mutta kun ei. Muut kun Eddie eivät voisi vähempää kiinnostaa ja Eddienkin kohdalla vain toivoo, että Venom saapuisi jo kehiin. Itse tarina on yllättävänkin pitkäveteinen, jolloin katsojana lähinnä odottelee rymistelyn alkamista. Kun Eddie vihdoin kuulee Venomin äänen päässään, alkaa syntyä pientä toivoa siitä, että leffa lähtisi vihdoin käyntiin. Tekijät ovat onneksi panostaneet hetkeen, jolloin Eddie muuttuu kunnolla Venomiksi ensimmäisen kerran ja itsekin ehdin ajatella, että nyt elokuva muuttuisi hyväksi. Mutta ei! Siinä missä elokuvan ensimmäistä puolikasta venytellään liian pitkäksi, toinen puolisko kiirehtii minkä kerkeää. Toimintarymistelyä toimintarymistelyn perään ja ennen kuin huomaakaan, on lopputaistelu jo alkanut. Ja voi pojat, kuinka käsittämättömän huono lopputaistelu onkaan! Kaksi kehnosti toteutettua digimörköä mätkimässä toisiaan turpaan parin minuutin ajan. Aivan totaalinen pohjanoteeraus!
Kyllä Venom parissa kohtaa onnistuu viihdyttämään ja se tarjoaa muutamat kelpo naurut kierolla huumorillaan, mutta nämä eivät pelasta lopputulosta. Käsikirjoittajakolmikko Pinkner, Rosenberg ja Marcel eivät saa tarinaa tuntumaan ehjältä paketilta, vaan koko homma on todella hätiköiden tehty. Kolmikko on täyttänyt elokuvan kehnoilla repliikeillä ja typeryyksillä, minkä lisäksi he eivät edes onnistu pitämään hahmoja tietynlaisina. Hahmo saattaa täysin yhtäkkiä muuttua erilaiseksi seuraavassa kohtauksessa ja Venomkin muuttuu ihmisiä hotkivasta hirviöstä mukavaksi kaveriksi noin vain. Siis miksi ihmeessä Venom alkaa yhtäkkiä välittämään suuresti Eddien ja Annen välisestä suhteesta?! Tai sitten tämä tuli mukaan Sonyn pakottamana. Sonyn toiminta saa itseni myös säälimään ohjaaja Ruben Fleischeriä. Zombielandin (2009) tekijä on mitä oivallisin valinta Venomin puikkoihin ja minua jäi harmittamaan todella paljon, ettei Fleischer päässyt toteuttamaan itseään. En lähde kritisoimaan Fleischerin työtä, sillä leffan harvat hyvät jutut ovat selvästi hänen käsialaansa ja kaikki muu taitaa tulla studiolta. Sentään Venom on hyvin kuvattu. Leikkaus on kuitenkin täysin mitä sattuu rytmityksen kanssa. Valaisu, lavasteet, maskeeraus ja ääniefektit ovat mainiosti toteutetut ja Ludwig Göransson on säveltänyt meneviä musiikkeja, mutta efektit näyttävät jo nyt vanhentuneilta. Venom on paikoitellen kökösti animoitu ja vielä huonompaa jälkeä on tehty elokuvan pahishirviön kanssa. Lopputaistelussa efektit näyttävät paikoitellen täysin viimeistelemättömiltä. Toisaalta mitä muutakaan voi odottaa muutenkin näin juosten kustusta tekeleestä?
Yhteenveto:Venom on suuri pettymys, vaikkei siltä odottaisikaan kovin paljon. Elokuvassa ja hahmossa on potentiaalia vaikka mihin, mutta studio ei ole selkeästi halunnut hyödyntää sitä, vaan on vain tehnyt tällaisen pökäleen kiireessä, jotta voi siirtyä seuraaviin elokuviin. Ohjaaja Ruben Fleischerin vision ja tyylin voi välillä huomata, mutta suurimmaksi osaksi Venom on vain täydellinen esimerkki siitä, miten käy, kun studio tulee paikalle saksien kanssa. Käsikirjoitus on armottoman kömpelö ja laiska, ja täynnä typeryyksiä. Tarina ei nappaa millään mukaansa, eikä hahmoja ole kirjoitettu kummoisesti. Ainoastaan Eddie Brock jaksaa kiinnostaa, mikä johtuu lähes täysin karismaattisesta Tom Hardysta. Eddien ja Venomin väliset keskustelut ovatkin leffan ainoaa hyvää antia. Riz Ahmed ei todellakaan sovi roistoksi, eikä edes Michelle Williams vakuuta osassaan. Leikkauksessa rytmitys heittelee todella pahasti, eikä efekteissäkään ole kehumista. Elokuva olisi näyttänyt hyvältä kymmenen vuotta sitten. Etenkin lopputaistelu on todella karmeaa katsottavaa keskeneräisten tehosteiden ja todella tylsien ratkaisujen takia. Lopputuloksena on siis aikamoinen sekasotku, mitä en vain voi suositella katsomaan. Todella toivon, että Venom floppaa lippuluukuilla, jotta Sony ottaa opikseen ja myy Marvel-hahmojen oikeudet takaisin Marvelille, minne ne kuuluvatkin. Jossain oli varmasti olemassa hyvä Venom-leffa, mutta tämä ei todellakaan ole se ja toivon, että rankempi ohjaajan versio julkaistaan joskus Blu-raylla. Lopputekstien aikana nähdään vielä pari pätkää, joista ensimmäinen pohjustaa mahdollista jatko-osaa ja toinen on aika mukava yllätys.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Venom, 2018, Columbia Pictures Corporation, Sony Pictures Entertainment, Marvel Entertainment
Ohjaus: Drew Pearce Pääosissa: Jodie Foster, Sterling K. Brown, Sofia Boutella, Dave Bautista, Charlie Day, Brian Tyree Henry, Zachary Quinto, Jenny Slate ja Jeff Goldblum Genre: toiminta, jännitys Kesto: 1 tunti 34 minuuttia Ikäraja: 16
Hotel Artemis on käsikirjoittaja-ohjaaja Drew Pearcen esikoiselokuva. Saatuaan idean leffaan Pearce kauppasi sitä eri yhtiöille, kunnes Lionsgate innostui siitä ja elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja lopulta Hotel Artemis sai ensi-iltansa useissa maissa jo kesäkuun alussa 2018. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen. En erityisemmin tiennyt, mitä ajatella, kun menin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen. Elokuva sisälsi vaikuttavan näyttelijäkaartin, mutta en ollut kuullut lainkaan kehuja, vaan lähinnä vain hyvin keskinkertaista palautetta. Toivoin leffan yllättävän positiivisesti, mutta olin silti varautunut, istuessani elokuvateatterin salissa odottamassa Hotel Artemiksen alkamista.
Vuonna 2028 hotelli Artemis on rikollisten turvapaikka vesipulan aiheuttamien mellakoiden täyttämässä Los Angelesissa. Mellakoiden pahentuessa hotellia johtava hoitaja Thomas joutuu kokemaan tavallista rankemman päivän...
Hotelli Artemista pyörittävän hoitaja Thomasin roolissa nähdään Jodie Foster, joka tekee ensimmäisen elokuvaroolinsa sitten vuoden 2013 Elysiumin. Ja onpas erittäin mukava nähdä Foster pitkästä aikaa näyttelemässä ja osoittamassa lahjakkuuttaan! Foster varastaa show'n hienolla roolityöllään, eikä häneltä heikkoa hetkeä löydy. Näyttelijä puhuu nopeasti, mutta selkeästi ja tekee paljon ilmeillään ja eleillään. Hoitaja Thomas on kiireinen hahmo, joka on nähnyt paljon elämänsä aikana, minkä takia hotellin pyörittäminen sujuu häneltä helposti. Leffan aikana hahmolle luodaan kiinnostavaa taustaa, mikä avaa paremmin katsojille, miksi hän on päätynyt tällaiseen bisnekseen. Elokuvan aikana hotelli Artemiksessa käy erilaisia rikollisia, joilla on omat syynsä vierailulleen. Sterling K. Brown näyttelee Shermania, joka veljensä Honolulun (Brian Tyree Henry) kanssa pakenee poliiseja pieleen menneen ryöstökeikan jälkeen. Sofia Boutella taas on salamurhaaja Nizza ja Charlie Day on jostain syystä roolitettu aseita kauppaavaksi Acapulcoksi. Vaikka Day sopiikin paremmin rikollisesti rahaa tekeväksi kuin puhtaaksi tappajaksi, ei hänen roolityönsä ole kaksinen. Day lähinnä puhuu ärsyttävän kovaan ääneen läpi leffan ja valittaa ties mistä. Boutella sen sijaan on jo useasti aiemmin osoittanut uskottavuutensa toimintarooleissa ja siksi hän sopiikin täydellisesti salamurhaajaksi. Onkin vain sääli, että Boutella tuntuu jatkuvasti jäävän joka leffassa vastanäyttelijöidensä varjoon. Brown on oikein mainio hahmona, joka on tehnyt pahoja asioita, mutta joka ei selkeästi ole oikeasti paha ihminen. Näin katsojan on helpompi samaistua häneen. Honolulu-veli ei valitettavasti pääse paljoa esille, mutta Henry on kelpo kohtauksissaan. Filmissä nähdään myös Marvelin Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-) tuttu Dave "Drax" Bautista hoitaja Thomasia auttavana Everestinä, joka on samalla sekä toinen hoitaja että paikan turvamies ison kokonsa takia; sekä erinomainen Jeff Goldblum alamaailman pelätyimpänä mafiapomona, Susikinginä (kyllä, häntä ihan tosissaan kutsutaan Susikingiksi) ja uusista Star Trek -leffoista (2009-2016) tuttu Zachary "Spock" Quinto hänen yli-innokkaana rikollispoikanaan. Bautista näyttää jälleen, ettei hän ole pelkkää muskelia, vaan myös varteenotettava näyttelijä, mutta Quinton roolityö jättää kylmäksi. On myös harmi, kuinka alikäytetty Goldblum lopulta on.
Hotel Artemiksen ehdottomasti parasta antia on sen maailma. Dystopinen tulevaisuuskuva ei tietenkään ole mitään uutta, mutta elokuva todella panostaa saadakseen maailmansa tuntumaan mahdollisimman todelliselta. Eräs megayhtiö pihtailee vesivarantojensa kanssa, mikä ajaa kansan riehuvaan mielenosoitukseen, mikä aiheuttaa vakavia vahinkoja monille ihmisille sekä rakennuksille. Hotelli Artemiksen katolla tapahtuvien kohtausten aikana nähtävät taustat ovat vaikuttavia, kun kaukana voi nähdä riehuvia tulipaloja ja satunnaisia ohjuksia osumassa helikoptereihin, jotka lentävät päin pilvenpiirtäjiä. Vaikka filmi näyttää usein olevan tätä päivää, tulee vuosi 2028 hienosti esille pienillä jutuilla, kuten hologrammeilla sekä poliisien robottimaisilla asusteilla. Myös itse hotelli on erinomaisesti luotu paikka. Tämäkään ei ole kovin uusi idea ja samanlainen rikollisten turvapaikka on nähty lähivuosina esimerkiksi John Wickissä (2014), mutta se, että lähes koko filmi tapahtuu hotellin sisällä, tuo mukaan tarpeeksi raikkautta ja kiehtovuutta. Mielenkiintoisia ovat tosiaan hotellin väkikin, vaikka heistä päästään myös elokuvan heikompaan puoleen.
Filmin jokaiselle hahmolle on nimittäin pyritty luomaan mutkikas juonikuvio, jolloin elokuva kertoo useita tarinoita samaan aikaan, jotka lopulta joko nivoutuvat yhteen tai jäävät johonkin puolitiehen. Hotel Artemiksella on kestoa vain puolitoista tuntia, mikä on hyvin lyhyt aika kertoa näin monta juonikuviota päällekäin. Siksi ei olekaan ihme, että kaikkia niitä ei voida käsitellä kunnolla. Leffa olisi selkeästi kokonaisempi teos, jos siitä olisi karsittu edes pari juonikuviota pois. Eri kuvioiden seuraamista onneksi helpottaa se, että leffa tapahtuu yhden päivän ja yön aikana, jolloin se kulkee hyvin suoraviivaisesti eteenpäin, eikä muutamaa kohtaa lukuunottamatta hypi ajassa taaksepäin. Yksi ainoa vuorokausi on hyvä ratkaisu myös siksi, että näin se tarjoaa katsojalle lyhyen katsauksen ohjaajakäsikirjoittaja Pearcen pelottavaan tulevaisuuden kuvaan. Filmi luo oivallisesti jännitettä, kun ei voi olla täysin varma, mistä syistä eri rikolliset ovat vierailulla ja kun suuri mellakka lähestyy hitaasti kohti hotellia soihdut ja tuliaseet koholla. Mellakat tuovat jännitettä myös sillä, että niiden takia sähköt katkeilevat vähän väliä, mikä aiheuttaa ongelmia hotellissa. Jatkuvasta taustalla kuuluvasta tykityksestä huolimatta leffa sisältää valitettavan vähän toimintaa. Mukana on pari hassua tyylikästä toimintakohtausta, mutta haahuilevan puolen välin paikkeilla se olisi kaivannut hieman lisäpuhtia vaikkapa nyrkkitappelun muodossa.
Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut Drew Pearce, joka tekee esikoiselokuvassaan oikein kelpoa työtä. Pearce on onnistunut luomaan kiehtovan maailman ja mielenkiintoisen tarinan. Harmi vain, että tuntuu siltä kuin hän olisi kiirehtinyt läpi käsikirjoitusvaiheen, jotta pääsisi vihdoin toimimaan ohjaajana kuvaustilanteessa, jolloin mukaan on päätynyt outoja aukkoja, jotka olisi voinut paikata todella helposti keskittymällä. Pearcen kirjoittamat repliikit ovat kuitenkin mainioita, etenkin Jodie Fosterin höpöttäminä. Hotel Artemis on tekniseltä toteutukseltaan erittäin tyylikkään näköinen. Itse hotellin lavasteet ovat upean näyttävät ja hotelliin - kuten muuhunkin maailmaan - on saatu todentuntua tekemällä paikoista kuluneita, mikä jo automaattisesti herättää ajatuksen katsojan päässä, että näissä paikoissa olisi asuttu vuosikymmeniä. Maailmaa esittelee taiturimainen kuvaus ja on hienoa, ettei leikkauksessa ole pätkitty toimintakohtauksia sekaviksi. Maskeeraukset ovat oivallisia, kuten on myös puvustus. Visuaaliset tehosteet ovat yllättävänkin näyttävät vaivaiset 15 miljoonaa dollaria maksaneeksi teokseksi. Äänimaailma on hienosti rakennettu hotellin sisällä kuuluvista äänistä aina ulkona kaikuviin mellakan synnyttämiin ääniin asti. Musiikit säveltäneen Cliff Martinezin työ pääsee usein hyvin esille ja hän on onnistunut luomaan mukavaa tunnelmointia.
Yhteenveto:Hotel Artemis on kelpo esikoisohjaus Drew Pearcelta, mutta jos Pearce olisi panostanut kunnolla myös käsikirjoitukseen, olisi elokuva vielä parempi. Suuri määrä erilaisia juonikuvioita tekee leffasta paikoitellen turhan raskasta seurattavaa, eikä vaivaiset puolitoista tuntia kestävä filmi tietenkään pysty viemään kaikkia kuvioita loppuun saakka. Käsikirjoituksensa ongelmia Pearce kuitenkin korjailee kiehtovalla maailmallaan. Hotelli Artemis on todella mielenkiintoinen ja yllättävän todentuntuinen paikka. Ulkona riehuvat mellakat lisäävät tarinaan jännitystä ja katsoja odottaa kiinnostuneena, miten käy, kun mellakat pääsevät hotellille asti. Valitettavasti filmi säästelee liikaa toiminnassa yrittäessään epätoivoisesti punoa juonen lankoja yhteen. Etenkin puoliväli kaipaisi pientä mäiskettä. Visuaalisesti filmi on kuitenkin erittäin tyylikäs aina hienoista lavasteista mainioon kuvaukseen. Näyttelijät tekevät paria poikkeusta lukuunottamatta oivallista työtä. Bautista ja Boutella osoittavat jälleen kuuluvansa toimintarooleihin, mutta filmin todellinen tähti on loistava Jodie Foster, joka voisi tehdä leffoja useammin kuin viiden vuoden välein. Jos olet kiinnostunut ankeista tulevaisuudenkuvista ja haluat pitkästä aikaa nähdä elokuvan rikollisten näkökulmasta, voi Hotel Artemis sopia sinulle. Jo näyttelijäkaartinsa takia se kannattaa vilkaista, muttei elokuvan takia välttämättä kannata ihan leffateattereihin asti raahautua. Lopputekstien aikana nähdään vielä todella lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Hotel Artemis, 2018, The Ink Factory, Marc Platt Productions, Point of No Return
Ohjaus: Kyle Balda, Pierre Coffin ja Eric Guillon Pääosissa: Steve Carell, Kristen Wiig, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Nev Scharrel, Trey Parker, Pierre Coffin, Julie Andrews, Steve Coogan ja Jenny Slate Genre: animaatio, seikkailu, toiminta Kesto: 1 tunti 30 minuuttia Ikäraja: 7 Illumination Entertainmentin esikoisanimaatio Despicable Me (2010), eli suomalaisittain Itse ilkimys oli suuri hitti ja nosti keltaiset älämölöttäjä-minionit valtavaan suosioon. Elokuva sai tietty jatkoa ja muutama vuosi myöhemmin ilmestyi Despicable Me 2 (2013). Minionien suosio kasvoi jälleen, kuten myös heidän ruutuaikansa, jolloin seuraavaksi ilmestyi niiden oma elokuva Minions (2015). Tietysti myös kolmas osa Itse ilkimyksestä oli tiedossa ja sellainen ilmoitettiinkin heti toisen osan ilmestymisen jälkeen. Itse en odottanut elokuvaa kovin paljon. Sarjan aloitusosa oli ihan kiva, mutta Itse ilkimys 2 oli mielestäni todella heikko pätkä. Minions oli yllättävän toimiva teos, vaikkei sekään kovin hyvä ollut, joten en odottanut oikein mitään sarjan kolmannelta osalta. Toivoin kuitenkin, että kun viime vuoden Illumination-leffat The Secret Life of Pets (2016) ja Sing (2016) olivat todella hyviä, niin ehkä myös tämä yllättäisi positiivisesti. Ristiriitaisin tuntein lähdin katsomaan Despicable Me 3:a, eli suomeksi Itse ilkimys 3:a, toivoen, että tämä olisi edes huomattavasti parempi kuin sarjan toinen elokuva.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Itse ilkimys ja Itse ilkimys 2! Gru ja Lucy erotetaan Antivoroliigasta, sillä he eivät ole saaneet pelastettua maailman suurinta timanttia, Dumontia katalan Balthazar Brattin kynsistä. Ongelmia Grulle tuottavat myös se, että uskolliset minionit hylkäävät hänet ja hän saa kuulla, että hänellä on kaksoisveli, josta hän ei ollut koskaan tietoinen!
Gru (Steve Carell) on lopettanut rikollisen uransa täysin, vaikka hänelle selvästi tuottaakin vaikeuksia vastustella houkutuksia rikollisten maailmasta. Elokuvassa keskitytäänkin usein siihen, kun Gru yrittää miettiä, millaista elämää hän oikeasti haluaa? Hahmo pääsee jälleen sankarihommiin pariin otteeseen, mutta vaikka hän on todella usein ruudulla, on hänen kaksoisveljensä Dru (myös Carell) enemmän esillä. Dru on innoissaan rikollisesta maailmasta ja yrittää houkutella veljensä palaamaan pois kaidalta polulta. Hahmo on ihan kiva lisä sarjaan, mutta paikoitellen hänen innostuneisuutensa käy ärsyttäväksi, etenkin kun hän ei tunnu osaavan mitään. Grun vaimo Lucy (Kristen Wiig) ei onneksi ole yhtä rasittava kuin edellisessä osassa. Ärsyttäviä hetkiä kyllä löytyy, mutta Lucysta on tehty pidettävämpi, eikä hän ole yhtä ylienerginen kuin aiemmin. Silti hahmo on jokseenkin tylsä, vaikka hänelle luodaan omaa tarinaa, kun hän yrittää uutena äitinä tutustua Grun tyttäriin. Lucykin pääsee sankaripuuhiin, mutta katsojana ei jaksa erityisemmin kannustaa häntä onnistumaan. Grun tyttäret ovat tietty mukana, mutta heillä ei ole kovin paljoa tekemistä. Vanhin, eli Margo (Miranda Cosgrove) on yhä kolmikon fiksuin ja hänelle on edellisen osan tapaan luotu tähänkin juttua erään pojan kanssa, vaikka tällä kertaa hommat eivät suju samalla lailla. Keskimmäinen, eli Edith (Dana Gaier) näkee kaikessa kivassa tylsyyttä ja kaikessa ikävässä hauskuutta, minkä lisäksi hän pääsee pariin otteeseen keppostelemaan. Nuorin, eli Agnes (näyttelijä vaihtunut Elsie Fisheristä Nev Scharreliin) on edelleen aivan täpinöissään yksisarvisista ja hänelle on luoto pieni sivujuoni, jossa hän yrittää löytää yksisarvista eräästä metsästä. Elokuvan pahiksena nähdään Balthazar Bratt (Trey Parker), joka oli aikoinaan suositun "Paha penska" -televisiosarjan päähahmo, mutta kun sarja lopetettiin, Balthazar ryhtyi oikeaksi superroistoksi ja janosi kostoa kaikille, jotka kohtelivat häntä väärin - eli hänen mukaan aivan kaikille. Syy hahmon pahuuteen olisi muuten ihan hauska, mutta hahmon pitää muistuttaa siitä lähes joka kerta, kun hän esiintyy ruudulla, jolloin vitsi katoaa nopeasti. Hän on itsensä suurin fani ja katsookin vanhaa sarjaansa jatkuvasti, valittaen, miksei kukaan muu ymmärrä sen neroutta. Itse ilkimys -sarjan pahikset eivät yleisesti ole olleet kovin ihmeellisiä, eikä Bratt ole poikkeus. Hän sopii tarinaan, muttei jää erityisemmin mieleen. Muita hahmoja elokuvassa ovat Grun tympeä äiti (Julie "Maija Poppanen" Andrews), Antivoroliigan johtaja Siilas Bebander (Steve Coogan), ilkeä AVL:n johtohahmo Valerie de Vinci (Jenny Slate), sekä tietysti ne minionit (eli Suomessa myös kätyrit), joita ääninäyttelee leffan toinen ohjaaja Pierre Coffin. Yllättävää kyllä, paria juttua lukuunottamatta minionit eivät ärsyttäneet minua yhtään! Hahmoille on itse asiassa luotu ihan hauska oma seikkailunsa, jota olisi katsonut mieluusti lisääkin. Toinen yllättävä juttu oli, että minionit esiintyvät aika vähän aikaa leffassa (mikä toisaalta oli ehkä suurin syy siihen, miksi he toimivat tällä kertaa niin hyvin).
Pakko sanoa suoraan, että valitettavasti Itse ilkimys 3 ei ole kuin hieman edeltäjäänsä parempi. Jo heti alussa, kun Gru ja Lucy syöksyvät James Bond -laitteidensa kanssa taistelemaan Balthazaria vastaan, huomaa, että jokin on vialla... tai että nyt ei ihan toimi. Kaikki näyttää todella hyvältä, mutta jokin ei vain saa yhtään imaistua mukaan elokuvaan. Tätä ei myöskään auta se, että kun vasta vihitty pariskunta saa potkut ja he päätyvät kyläilemään Drun luokse, elokuva tuntuu muuttuvan aika tylsäksi. Ja tässä kohtaa teos on kestänyt vasta alle puoli tuntia. Leffa ei saa katsojaa tuntemaan oikein mitään hahmoja kohtaan. Kaksikon erottaminen ei oikein liikuta, sillä koko Antivoroliiga tuntui hieman hölmöltä edellisessä leffassa, eikä minionien häipyminen tunnu pahalta, sillä Minionsin nähneenä tietää, että lajina heidän tehtävänsä on palvella kaikista häijyintä pahista, mitä maa päällään kantaa ja Gru ei selvästi vastaa enää kriteerejä. On siis täysin loogista, että keltaiset hölöttäjät lähtevät pois ja alkavat etsiä itselleen uutta tarkoitusta. Tähän vielä päälle se, että Grun ja Drun veljeys ei vain jotenkin toimi, niin tarinaa ei jaksa katsoa. Minionien seikkailu on paljon mielenkiintoisempaa ja harmittaakin, että sitä näytetään todella vähän. Jopa Agnesin yksisarvisenmetsästys on kiinnostavampaa kuin veljesten kohtaaminen. Elokuvan syvällisyydet ovat samaa kuin edellisessä osassa, eli Grun täytyy tosiaan pohdiskella, haluaako hän mieluummin rikollisen vai hyvätapaisen elämän? Hyvätapainen elämä selvästi tarjoaa hänelle paljon enemmän, joten katsojana toivoo, että hän valitsisi sen - ihan myös sen takia, että siten sarja joskus päättyisi. Mutta kun elokuvan nimi on yhä Itse ILKIMYS, niin ei ole vaikea arvata, mihin suuntaan Grun ajatukset pääasiassa kääntyvät... Onneksi elokuva on sentään koomisempi kuin edeltäjänsä ja mukaan on saatu onnistuneesti hauskoja juttuja. Muutamissa kohdissa naurahdin jopa ääneen, etenkin minionien ottaessa erään vankilan haltuunsa. Kaikki vitsit eivät kuitenkaan toimi kaikille, sillä jotkut ovat enemmän lasten ja toiset taas vanhempien makuun. Kuitenkin aina kun tarina palaa siihen, että veljekset yrittävät tehdä asioita yhdessä tai tapahtuu jotain Balthazariin liittyvää, elokuva tylsenee jälleen. Loppuhuipennuksesta on tehty suuri ja siihen on saatu hieman jännitettä mukaan, mikä varmasti toimii lapsille paremmin, mutta silti siitäkin jäi tyhjä olo ja lähinnä vain pohdin, kauanko elokuva kestää vielä? Valitettavasti en voinut katsoa puhelimestani kelloa, sillä ne täytyi sammuttaa näytöksen ajaksi. Teatterista poistuessani minulle jäi aika mitäänsanomaton tunne leffasta. Itse ilkimys 3 on todella keskinkertainen pätkä, joka ei edes oikein viihdytä ja alkaa todella toivoa, että Illumination lopettaisi sarjan jatkamisen ja keskittyisi muihin projekteihin, etenkin kun ne muut ovat olleet huomattavasti parempia.
Yhtä asiaa leffassa ei voi kuitenkaan moittia ja se on animointi. Itse ilkimys 3 on visuaalisesti todella hienon näköinen ja se lähinnä pitikin mielenkiintoni hereillä. Yllättävää kyllä, jopa 3D-tehoste toimi upeasti ja se sai monet kohtaukset tuntumaan mukaansatempaavammilta. Hahmot ovat yhä tutunnäköisiä karikatyyreja, kuten monet muutkin jutut, mutta se toimii, etenkin kun mukana on paljon yksityiskohtia. Hauskimmat yksityiskohdat, jotka on pistetty mukaan, ovat vitsijulisteet Singistä ja Minionsista, jossa on tosin Kevinin, Stuartin ja Bobin tilalla kolme sipulia ja otsikkona lukee "Onions". Leffan ohjauksesta vastaavat koko sarjan parissa työskennellyt ja minionien äänet tekevä Pierre Coffin, sekä Minionsin ohjaaja Kyle Balda. Kaksikkoa on auttanut myös Eric Guillon, joka on toiminut aiemmin animaattorina Illuminationilla. Ken Daurion ja Cinco Paulin käsikirjoitus ei ole kovin kummoinen. Heitor Pereiran säveltämä musiikki on tosin mainiota, minkä lisäksi leffassa kuullaan vanhoja hittejä, kuten Michael Jacksonin "Bad", Olivia Newton-Johnin "Physical", A-han "Take on Me" ja Van Halenin "Jump".
Yhteenveto:Itse ilkimys 3 on hieman parempi elokuva kuin edeltäjänsä, mutta jää silti aika heikoksi teokseksi. Sen tarina ei ole erityisen mielenkiintoinen ja lopun jännitettä lukuunottamatta se ei oikein tarjoa tunteita katsojalle, jolloin siitä jää jokseenkin mitäänsanomaton olo. Gru ei ole kovin kiinnostava ja alkaa kyllästyttää, että sarjan ainoa syvällisyys syntyy vain siitä, että pitäisikö hänen olla hyvä vai paha? Leffan pahis Balthazar Bratt ei ole kovin ihmeellinen ja on ärsyttävää, miten hän toistaa juttujaan aina, kun ilmestyy ruudulle. Harmi vain, Grun tyttärillä ei ole oikein tekemistä, vaikka Agnes etsiikin yksisarvista. Grun veli Dru on ihan kiva lisä, mutta heidän veljeytensä ei täysin toimi. Minionien seikkailu on parasta leffassa ja sitä olisi halunnut nähdä enemmän. Huumori toimii usein, mutta mukana on myös kehnoja vitsejä. Visuaalisesti leffa on todella hieno ja täynnä yksityiskohtia. Musiikki on hyvää ja vanhoja hittejä oli hyödynnetty hauskasti. Lasten ja sarjan fanien kannattaa mennä katsomaan Itse ilkimys 3, mutta monille vanhemmille voi tuottaa suuria vaikeuksia katsoa se läpi. Muuten suosittelisin odottamaan vuokraamismahdollisuutta, mutta elokuva näyttää niin upealta isolta kankaalta 3D:nä, että sellaisena se pitäisikin katsoa. Elokuvan lopetus voisi hyvin päättää koko sarjan, mutta aivan varmasti tämäkin menestyy, joten Despicable Me 4 ilmestyy jossain kohtaa. Ja tietty Minions 2:kin pitäisi ilmestyä vuonna 2020, mutta sormet ristissä toivon, että Illumination alkaisi keskittyä kunnolla teoksiin, kuten The Secret Life of Pets ja Sing.
Kirjoittanut: Joonatan, 16.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.movies.universalpictures.com
Despicable Me 3, 2017, Illumination Entertainment, Universal Pictures
Ohjaus: Chris McKay Pääosissa: Will Arnett, Michael Cera, Zach Galifianakis, Rosario Dawson, Ralph Fiennes, Jenny Slate, Conan O'Brien, Billy Dee Williams, Zoë Kravitz, Seth Green, Channing Tatum, Jonah Hill ja Adam Devine Genre: animaatio, seikkailu, toiminta Kesto: 1 tunti 44 minuuttia Ikäraja: 7
Ennakkoon turhaksi rahastuspätkäksi leimattu Lego Elokuva (The LEGO Movie - 2014) yllättikin kriitikot ja katsojat olemalla todella nerokas seikkailuelokuva koko perheelle. Itse näin sen elokuvateatterissa, kun se ilmestyi ja ostin sen saman tien Blu-raylla, kun se saapui kauppoihin. Katsoin elokuvan muutaman kerran uudestaan, toivoen, että se saisi jatkoa. Valitettavasti Lego Elokuva 2 (The LEGO Movie 2: The Second Part) ilmestyy vasta 2019, joten sitä joutuu odottamaan vielä pari vuotta. Onneksi sitä ennen on tiedossa LEGO-leffojen maailmaa laajentavia lisäosia, joista ensimmäisenä ilmestyy Lego Batman Elokuva. Batman on yksi lempihahmoistani jaYön ritari (The Dark Knight - 2008) on suosikkileffani, joten olin tietysti innoissani, että ensimmäinen lisäosa kertoisi juuri hänestä. Kuitenkin olin hieman huolissani, että mitä jos tämä olisikin sitten sitä rahastusta? Huoleni katosivat, kun maailmalta alkoi sadella lähes pelkkiä positiivisia arvioita, joissa leffaa kehuttiin paljon. Innostukseni kasvoi ja kävin katsomassa elokuvan heti ensi-illassa.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvaa Lego Elokuva!
Kun Gotham Cityn pahikset pistetään telkien taakse, ei Batmanille ole enää käyttöä. Vainoharhaisena hän uskoo, että Jokerilla on ilkeä suunnitelma ja hän aikoo ottaa selville, mistä on kyse. Vaikka yleensä Batman toimii yksin, hän joutuu tällä kertaa turvautumaan orpopoika Robinin, poliisikomisario Barbara Gordonin ja uskollisen hovimestari Alfredinsa apuun pelastaakseen maailman. Batmanin äänenä kuullaan Lego Elokuva tapaan Will Arnett. Vaikka en Arnettista yleisesti oikein pidä, hänen tekemä matala ja rahiseva äänensä sopii viittasankarille täydellisesti. Batman ottaa tunnuslauseensa "työskentelen vain yksin" kirjaimellisesti, eikä suostu ottamaan apua vastaan... tai antamaan kunniaa muille. Gotham Cityn kansalaiset rakastavat Batmania, mutta herralla itsellään tämä maine on noussut hattuun ja hän kuvitteleekin olevansa muiden yläpuolella. Tämä puoli Batmanista oli jo nähty Lego Elokuvassa, mutta tässä hahmoon tuodaan lisäyksiä hienosti. Vaikka hän kuinka väittää haluavansa olla itsekseen, yksinäisyys on hänelle vaikeaa. Batman ei suostu tunnustamaan, että hän kaipaa muita lähelleen, mutta totuus on toinen. Yksinäistä viittasankaria käy välillä yllättävän paljon sääliksi, etenkin Batmanin vaeltaessa valtavassa tyhjässä kartanossaan yksin, jolloin jokainen askel kaikuu ympäri taloa. Hahmo viettää leffassa paljon enemmän aikaa supersankarina kuin alter egonaan miljonääri Bruce Waynena. Batmanin mestarirakentajapuoli tuodaan välillä esiin ja hän kykeneekin rakentamaan ympärillään olevista asioista nopeasti uusia laitteita ja kulkuneuvoja. Hauska fakta on, että Bat-tietokoneen äänenä kuullaan Applen puhetunnistukseen perustuva avustaja Siri. Batman päätyy vahingossa adoptoimaan pojan nimeltä Dick Grayson (Michael Cera). Kun Batman ei muuta käyttöä pojalle keksi, hän ottaa Dickin mukaansa sankarihommiin, jolloin pojasta muodostuu Batmanin uskollinen apulainen Robin. Dick on erittäin innoissaan kaikesta, etenkin supersankarihommista. Vaikka usein Robin nähdään turhana sivuhahmona, tässä elokuvassa hän tuo oikeasti mukaan jotain tarinaan. Elokuvassa vitsaillaan useasti siitä, että yleensä sarjakuvissa ja elokuvissa Robin on tarpeeton hahmo. Ceran erikoisen hento ääni sopii hahmolle mainiosti.
Bruce Waynen/Batmanin lojaalina hovimestari Alfredina kuullaan Ralph Fiennes, joka on loistovalinta herrasmiehen rooliin. Alfred yrittää saada Batmanin tekemään muutakin kuin sankarinhommia ja hän haluaisi, että Bruce Waynekin pääsisi välillä esille. Läpi elokuvan Alfred yrittää saada Batmanin ymmärtämään perheen ja ystävien merkityksen, mutta yritykset tuntuvat menevän kuuroille korville. Gotham Cityn tuttu poliisikomisario Jim Gordon (Hector Elizondo) jää eläkkeelle, jolloin paikan ottaa hänen tyttärensä Barbara Gordon (Rosario Dawson). Barbara olisi muuten Batmanille rakkautta ensisilmäyksellä, mutta valitettavasti poliisikomisariona Barbara aikoo saada Batmanin toimimaan sääntöjen mukaan ja yhteistyössä poliisien kanssa, mikä ei tietenkään sovi Batmanin kaltaiselle yksinäiselle ratsastajalle. Barbara on järkevä ja pääasiassa hän haluaisi ratkaista asiat puhumalla, mutta tiukan paikan tullen hahmo on valmis hyödyntämään taistelutaitojaan. Barbara on kova mimmi hakatessaan pahiksia kumoon. Pahiksia elokuvassa on paljon. Pääpahis on tietysti Batmanin arkkivihollinen, eli Zach Galifianakiksen ääninäyttelemä Jokeri. Hänen lisäksi leffassa nähdään myös monta muutakin tuttua Batmanin vastustajaa, kuten Harley Quinn (Jenny Slate), Scarecrow (Jason Mantzoukas), The Riddler (Conan O'Brien), Bane (Doug Benson), Catwoman (Zoë Kravitz), Poison Ivy (Riki Lindhome), Two-Face (Billy Dee Williams) ja Mr. Freeze, sekä hieman tuntemattomampia hahmoja, kuten mm. Crazy Quilt, Eraser, Pokedot Man, Calendar Man, Tarantula ja Killer Moth. Heidän tapauksessaan pitää oikeasti olla kova fani, jotta tunnistaa jokaisen. Pääasiassa muut pahikset ovat mukana vain näyttämässä naamansa, eivätkä he oikeastaan tee mitään ja Jokeriin keskitytään täysillä. Hymyilevä hullu rikollisnero Jokeri on aika nähty heppu, joten hänellekin on pitänyt luoda jotain uutta. Jokeri on nimittäin surullinen, kun hänelle paljastuu, ettei hän olekaan Batmanin suosikkipahis. Jokerin surullisuus on hauskasti keksitty ja se toimii. Elokuvassa on mukana myös pahiksia, jotka eivät ole Batman- tai ylipäätään DC-sarjakuvien universumista. Jo Lego Elokuvassa yhdisteltiin maailmoja ja tässä sama meno jatkuu. En halua spoilata, ketä kaikkia ja mistä kaikista leffoista ja sarjoista hahmoja on otettu, mutta suu tulee loksahtamaan useasti auki. Sen vain totean, että minua jäi harmittamaan, ettei elokuvassa nähdä yhtä parhaista pahiksista koskaan, eli Tähtien sodan (Star Wars - 1977-) Darth Vader. Elokuvassa nähdään myös Justice Leaguen jäseniä, kuten Superman (Channing Tatum), Green Lantern (Jonah Hill), Flash (Adam Devine), Wonder Woman, Aquaman ja Martian Manhunter.
Lego Batman Elokuva lähtee heti toiminnasta liikkeelle. Jokeri on keksinyt monimutkikkaan tavan tuhota Gotham City, mutta suunnitelma menee mönkään Batmanin saapuessa paikalle. Turhautuneena siihen, että Batman voittaa hänet aina, Jokeri keksii uuden nerokkaan suunnitelman. Tarina olisi muuten hyvin perinteinen Batman-seikkailuun, jos se ei sisältäisi niin paljon hahmoja muista tarinoista. Useissa supersankarielokuvissa on ongelmana, jos niissä on liikaa pahiksia. Tämän elokuvan tekijät ovat varmasti tienneet sen ja siksi mukaan onkin tungettu kymmeniä vastustajia. Vaikea sanoa miksi, mutta useat pahikset toimivat loistavasti! Outoa kyllä, että kun tavallisesti jopa kolme pahista tuottaa vaikeuksia katsojille, niin kun pahiksia onkin todella paljon, ei katsojaa enää tunnu haittaavan. Kaikki pahikset eivät tietenkään pääse tekemään paljoa ja hienoa onkin lähinnä se, että useat tutut naamat ovat mukana. Etenkin faneille elokuva on yhtä riemujuhlaa - eikä vain tuttujen hahmojen takia.
Elokuva on nimittäin täynnä viittauksia aiempiin Batman-elokuviin, vaikka ne eivät oikeasti kuulu samoihin universumeihin. Jo heti alussa viitataan sekä Yön ritarin että Tim Burtonin ohjaaman Batmanin (1989) loppukohtauksiin ja sama meininki sen kuin kasvaa. Leffa esittää asian siten, että tämä Batman on käynyt kaikki aiemmat seikkailut läpi aina vuoden 1943 mustavalkoisesta sarjasta Adam Westin tähdittämän hölmöilyn (1966-1968) kautta "Batman: The Animated Seriesiin" (1992-1995) ja Joel Schumacherin elokuvien Bat-nänneistä (1995-1997) "The Batman" -sarjan (2004-2008) kautta uuteen Batman v Superman: Dawn of Justiceen (2016). Viittaukset ovat huikeita - jotkut nokkelampia ja toiset selkeämpiä - ja ne naurattavat todella makeasti. Muutenkin elokuva saa naurattamaan läpi kestonsa, enkä edes muista, milloin olisin viimeksi saanut yhtä hyvät naurut leffan aikana! Tähän tietenkin vaikuttaa itseni kohdalla se, että olen Batman-fani ja tiedän paljon hänen universumistaan. Jotkut viittaukset menivät hieman ohi, mutta pääasiassa ymmärsin kaikki. Myös uusi Suicide Squad (2016) pääsee pienen pilkan kohteeksi. Westin sarjasta tutut lausahdukset "to the Batmobile" ja "Holy something Batman!" ovat tietenkin mukana, sekä nyrkkien iskuista syntyviä tekstejä kuten "POW!" ja "ZING!" ja "SHAZAM!" Myös vanhoja "Lego Batman" -leikkisettejä voi nähdä Bat-luolassa, jos niitä osaa tunnistaa. Batmanin tutut autot ovat näkyvissä, mutta valitettavasti niillä ei koskaan ajeta.
Huumorin lisäksi Lego Batman Elokuva sisältää myös paljon toimintaa. Ei tosin erityisen väkivaltaista sellaista, vaan lapsiystävällisempää mätkintää, jossa Lego-ukot hajoavat palasiksi. Jotkut vanhemmat kokevat tietty senkin liian pahana, mutta kyllä ne muksut kannattaa viedä katsomaan tätä. Elokuva on selkeästi koko perheelle tehty. Siinä missä lapset pääsevät katsomaan vauhdikasta seikkailua ja koheltavia hahmoja, vanhemmat pääsevät nauramaan piilovitseille ja hämmästelemään elokuvan nokkeluutta. Leffa sisältää vain muutaman heikohkon osuuden, mutta ne unohtaa helposti ja loppujen lopulta mieleen jää aivan mahtava kokonaisuus, jonka katsoo erittäin mielellään uudestaan. Yllätyksekseni elokuva on myös paikoitellen koskettava Batmanin yksinäisyyden takia. En olisi koskaan ajatellut etukäteen, että Lego Batman Elokuva voisi koskettaa minua syvältä. Jos elokuva pystyy oikeasti koskettamaan minua, niin jotain on tehty todella oikein!
Elokuvan animointi on Lego Elokuvan tavoin aivan mahtavaa! Ainoa miinukseni on, että vesi on animoitu näyttämään vedeltä, eikä se koostu Lego Elokuvan tapaan pienistä sinisistä ja valkoisista palikoista. Muuten elokuva on upean näköinen - puhdasta silmäkarkkia, eikä voi muuta kuin hämmästellä visuaalista ilmettä. Äänitehosteet ovat myös toimivia ja paras yksityiskohta äänissä on, että hahmot tekevät ampumisäänet itse suullaan. Tämä tuo hieman tunnetta siitä, että kyseessä olisi jälleen jonkun lapsen leikki. Elokuvan on ohjannut Chris McKay, joka on tätä ennen ohjannut lähinnä "Robot Chicken" -sarjaa (2005-). Musiikin on säveltänyt Lorne Balfe, jonka säveltämät musiikit säestävät leffaa toimivasti. Olisin toivonut, että leffassa kuultaisiin vanhoista Batman-leffoista ja sarjoista musiikkeja, mutta onneksi mukana on sentään John Williamsin säveltämä Teräsmiehen (Superman - 1978) teemakappale.
Yhteenveto: Lego Batman Elokuva jää varmasti vuoden 2017 parhaimpien elokuvien joukkoon! Elokuva on täynnä nerokkaita viittauksia aiempiin Batman-seikkailuihin vuosien varrelta ja ivan kohteeksi joutuu kaikki Adam Westin Bat-haikarkotteesta aina uuteen Batman v Superman: Dawn of Justiceen asti. Batmanista on saatu koskettava hahmo, vaikka pintapuolisesti hahmo on yhä sama egopullistelija kuin Lego Elokuvassa. Pahiskattaus on erinomainen - harvoin pääsee näkemään näitä kaikkia roistoja samassa elokuvassa. Ja yhdistelmä toimii huikeasti. Pakko kuitenkin sanoa, että kun suurimpia pahiksia on koottu yhteen, niin tuntuu oudolta, ettei Darth Vader ole päässyt mukaan. Animointi on tässäkin Lego-seikkailussa lähes pelkkää silmäkarkkia ja ainoa ongelmani animaation suhteen oli, että vesi näytti vedeltä, eikä koostunut Lego-palikoista, kuten Lego Elokuvassa, johon olisi voinut olla hieman enemmän viittauksia. Kovimmille Batman-faneille Lego Batman Elokuva on yhtä riemujuhlaa ja kyseessä on Nolanin Yön ritari -trilogian jälkeen paras Batman-leffa - ja kyseessä on animaatio Legoista! Kyseessä on myös varmasti vuoden paras DC-sarjakuviin perustuva elokuva. En malta odottaa, että näen elokuvan uudestaan. Vaikka tuntuukin, että näitä Lego-elokuvia voisi tulla vaikka kuinka, niin hieman pelottaa, että milloin maailmojen yhdisteleminen alkaa tuntua liian nähdyltä. Hieman myös pelottaa, että seuraava sarjan elokuva on Lego Ninjago Elokuva (The LEGO Ninjago Movie - 2017), jonka maailma ei ole erityisen tunnettu. Toivon silti, että se toimisi edes ihan kivasti...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.batman-news.com
The LEGO Batman Movie, 2017, DC Entertainment, LEGO System A/S, Lin Pictures, Lord Miller, Vertigo Entertainment, Warner Animation Group, Warner Bros. Animation, Warner Bros. Pictures
