Kapina (The Uprising - 2026) - elokuva-arvostelu

KAPINA

THE UPRISING

Ohjaus: Paul Greengrass

Näyttelijät: Andrew Garfield, Jamie Bell, Cosmo Jarvis, Thomasin McKenzie, Woody Norman, Tom Hollander, Katherine Waterston, Stephen Dillane, Jonny Lee Miller, Stanley Townsend, Sky Yang, Gerard Tyler ja Simon Kunz

Genre: toiminta, draama

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 12

The Uprising, eli suomalaisittain Kapina perustuu vuonna 1381 Englannissa tapahtuneeseen talonpoikaiskapinaan. Keväällä 2022 ilmoitettiin, että ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Greengrass työsti uutta elokuvaa nimeltä "The Hood". Nimi vaihtui muotoon "The Rage", ennen kuin kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2025. Nyt Kapina saapuu elokuvateattereihin ja itse olen ollut kiinnostunut sen näkemisestä siitä asti, kun näin yllä olevan julisteen. Kävinkin uteliaana katsomassa Kapinan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Englanti vuonna 1381. Puolet kansasta tappanut rutto ja yhä vain kurjistuvammat oltavat, sekä lisääntyvät verot saavat maalaiset nousemaan kapinaan nuorta kuningas Rikhard II:a ja hänen juonittelevia neuvonantajiaan vastaan.

Kapinan päärooliin oli alun perin valittu Benedict Cumberbatch, joka vaihtui hetkellisesti Matthew McConaugheyhin, kunnes roolin nappasi lopulta Andrew Garfield. Garfield näyttelee maanviljelijää, joka tunnetaan vain nimellä "kylväjä". Kylväjän perhe on kuollut ruttoon ja mies on musertunut, mitä ei auta yhä vain ikävämmiksi kiristyvät verot, jotka tekevät elämisestä päivä päivältä vaikeampaa. Lopulta mies saa tarpeekseen ja toimii kipinänä, joka sytyttää aikamoisen roihun, kun hän lähes tajuamattaan johdattaa ensin oman kylänsä ja sitten monet muutkin Englannin kylät kapinaan. Garfield on mainio roolissaan, kuten mieheltä voikin odottaa, mutta hänen hahmonsa jätetään toisinaan turhauttavan etäiseksi. On kiinnostavaa, kuinka kylväjä jopa hieman kauhistelee, kuinka hänen puolivahingossa käynnistämänsä kapina ottaa aikamoisesti tuulta siipiensä alle, muuttuen jopa pahimmillaan kunnon verilöylyksi. Kylväjä kun vain halusi, että kansaa kohdeltaisiin reilummin.

     Elokuvassa nähdään myös Cosmo Jarvis Wat Tylerina, Jamie Bell pappi John Ballina ja Thomasin McKenzie Alycena, jotka lähtevät seuraamaan kylväjää kapinan kasvaessa, Woody Norman kuningas Rikhard II:na, joka on isänsä kuoltua perinyt vallan jo lapsena, Katherine Waterston kuninkaan äitinä, Kentin herttuatar Joanina, sekä Tom Hollander ja Stephen Dillane kuninkaan neuvonantajina, sir Robert Halesina ja Simon Sudburyna. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, joskin myös muista hahmoista saisi taatusti kaivettua enemmän pintaa syvemmältä. Varsinkin nuoren kuninkaan kohdalla tapahtuu jopa hitusen kömpelösti aika suuriakin muutoksia.

Kapinalla on jo nyt mittaa kymmenisen minuuttia yli kaksi tuntia, mutta paikoitellen kesto tuntuu turhan lyhyeltä, koska osa tärkeistä hahmoihin syventyvistä kohtauksista jää uupumaan. Leffa paahtaa menemään aikamoisella tahdilla, kapinan eskaloituessa kohtaus kohtaukselta hurjemmaksi. Väleihin jää hetkittäin kaipaamaan hieman hengähdystaukoja, jolloin erityisesti kylväjän ristiriitaisia tuntemuksia pääsisi tutkimaan tarkemmin. Hän haluaa muutosta, mutta kun muut hänen ympärillään villiintyvät kunnon sotajalalle kostonhimo silmissään, mies pelkää lopputuloksen koituvan kohtalokkaaksi. Kapinan johtajien eri asteille asettuvat rajat siinä, miten pitkälle he ovat valmiita menemään, on leffan kiinnostavinta antia.

Pinnallisempanakin kuvauksena Kapina toimii hyvin, siitä vain voisi saada vielä enemmän irti. Leffa ei juuri panttaile koko homman käynnistymistä ja tilanteen eskaloitumista on koukuttavaa seurata. Meno äityy yhä hurjemmaksi, kun kansan mitan täyttyminen näyttäytyy entistä aggressiivisemmin ja paikoitellen elokuvan alhainen K12-ikäraja aiheuttaa kyllä ihmetystä. Vai miltä kuulostaa kirveellä päiden katkominen tai se, että kuninkaan sotilaat kopeloivat kylien tyttöjä hameen alta, testatakseen, voiko heiltä jo velottaa aikuisten veroa? Toisaalta pidin leffan kaunistelemattomasta rujoudesta, toisinaan taas kohottelin kulmiani sen shokkireaktioiden kalastelulle. Kapina siis jätti turhauttavasti juttuja hampaankoloon, mutta samalla elokuvassa on kieltämättä vakuuttavatkin ansionsa suurista hyökkäyksistä ja tiiviistä tunnelmasta lähtien.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Paul Greengrass, joka muistetaan parhaiten Bourne-leffojen parista. Greengrassin ohjaus on pätevämpää kuin hänen tekstinsä. Teknisesti Kapina on helppo tunnistaa miehen työksi. Greengrassille ominainen käsivarakuva on läsnä kohtauksesta toiseen. Mellakoiden aikana tietynlainen hektisyys on oiva tehokeino, mutta keskustelujen aikana on jopa hieman häiritsevää, kun näyttää siltä, että kuvaaja vasta harjoittelee, etsien oikeaa kulmaa tai zoomaillen edestakaisin. Lavasteet ovat hienot, puvustus on mainiota, eivätkä maskeeraajat pelkää peittää näyttelijöitä mutaan, tekovereen sun muuhun likaan. Tietokonetehosteet ajavat asiansa, äänimaailma on hyvin rakennettu ja Volker Bertelmannin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Uprising, Iso-Britannia, Saksa, Yhdysvallat, 2026, Blumhouse Productions, Blumhouse-Atomic Monster, Hero Squared, Supernix, Thank You Pictures, The Electric Shadow Company

Slow Horses, kausi 3 (2023) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 3

Luoja: Will Smith

Näyttelijät: Gary Oldman, Jack Lowden, Rosalind Eleazar, Saskia Reeves, Kristin Scott Thomas, Christopher Chung, Aimee-Ffion Edwards, Kadiff Kirwan, Ṣọpẹ́ Dìrísù, Chris Reilly, Charlie Rowe, Eliot Salt, Freddie Fox, Sophie Okonedo, Chris Coghill, Jonathan Pryce, Samuel West, Gavin Spokes ja Katherine Waterston

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 41 minuuttia - 45 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Mick Herronin Jackson Lamb -kirjasarjaan (Slough House - 2010-) perustuva Apple TV -sarja Slow Horses nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä huhtikuussa 2022. Jo puoli vuotta myöhemmin julkaistu toinen kausi vain kasvatti suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2022 ja lopulta Slow Horsesin kolmannen kauden esitys alkoi marraskuussa 2023. Kausi keräsi kehuja kriitikoilta ja faneilta, sai korkeat katsojaluvut, sekä parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden ja parhaan draamasarjan, ohjauksen, käsikirjoituksen miespääosan, miessivuosan, vierailevan tähden, roolituksen, leikkauksen ja musiikin Emmy-ehdokkuudet, joista se voitti käsikirjoituspalkinnon. Itse olen jo pitkään pohtinut Slow Horsesin katsomista ja nyt kun sarja on saamassa jo kuudennen tuotantokautensa, päätin vihdoin ja viimein ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin paljon kahdesta ensimmäisestä kaudesta ja aloitin innoissani kolmoskauden katselun.

Kun yksi Slough Housen luupäistä siepataan, loput agenteista päätyvät salaisuuksien äärelle, jotka uhkaavat horjuuttaa koko MI5:n toiminnan.

Lukuun ottamatta kakkoskaudella tapettua Min Harperia (Dustin Demri-Burns), Slough Housen tutut MI5-hylkiöagentit, eli luupäät tekevät paluun ja ovat saaneet vahvistusta kakkoskaudella esitellystä Marcus Longridgestä (Kadiff Kirwan), miehen ikävän uhkapeliongelman takia. Joukkoa johtaa aina yhtä lystikäs kusipää Jackson Lamb (Gary Oldman), kun taas sihteeri Catherine Standish (Saskia Reeves), tekniikkavelho Roddy Ho (Christopher Chung) ja agentit River Cartwright (Jack Lowden), Louisa Guy (Rosalind Eleazar) ja Shirley Dander (Aimee-Ffion Edwards) yrittävät pitää päänsä kasassa kökössä tilanteessaan. Louisa on ymmärrettävästi murtunut Minin kuolemasta, Riverin yrittäessä parhaansa todistaakseen kykynsä MI5:lle - tai edes Lambille. Näyttelijäkaarti on jälleen loistovedossa, Oldmanin ollessa toki taas aivan mahtava piereskelevänä Lambina.

     Vanhoista tutuista myös MI5:n johtaja Ingrid Tearney (Sophie Okonedo), apulaisjohtaja Diana Taverner (Kristin Scott Thomas), Koirat-erityisryhmää johtava Duffy (Chris Reilly), mulkku Webb (Freddie Fox) ja Riverin isoisä David (Jonathan Pryce) ovat menossa mukana ja uusina hahmoina kausi esittelee MI5-agentti Alison Dunnin (Katherine Waterston), turvallisuusyritys Chieftainin johtajan Sly Monteithin (Gavin Spokes), sekä Donovanin (Ṣọpẹ́ Dìrísù), Benin (Charlie Rowe) ja Sarahin (Eliot Salt), jotka sieppaavat yhden luupäistä, pistäen tämänkertaisen tarinan liikkeelle. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan ja uudet hahmot ovat kiinnostavia tyyppejä. Kauden varrella katsojan on vaikea sanoa, kumpi ärsyttää enemmän, Duffy vai Webb?

Todelliset tiikerit -kirjaan (Real Tigers - 2016) perustuva Slow Horsesin kolmas tuotantokausi taitaa olla tähän mennessä sarjansa parasta antia. Toki jo avauskaudella selviteltiin kidnappausta, jossa tutkimus vei raskauttavien paljastusten äärelle, mutta kolmoskaudella väkevän koukkunsa menoon tuo se, että siepattu onkin yksi luupäistä. Kausi käynnistyy erittäin napakasti, eikä aikaakaan, kun jo itse sieppaus käy selväksi muille Slough Housessa. Tarina osoittautui jopa niin vangitsevaksi, että tuijotin koko tuotantokauden yhtä kyytiä.

Jokainen näistä kuudesta jaksosta tuo menoon omat käänteensä, jotka vain parantavat menoa ja tekevät tilanteesta herkullisemman. Niin hahmojen kuin katsojankin arvot joutuvat käänneltäväksi. Vakoojien maailmassa kaikki on sallittua ja itse kukin joutuu pysähtymään ja pohtimaan, miten pitkälle ovat valmiit menemään oman, jonkin tietyn tahon, vai yhteisen hyvän edun takia? Jännitys kasvaa jakso jaksolta, eikä kausi juuri anna edes tilaa hengittää, kun hahmot pidetään lähes kaiken aikaa liikkeessä. Toiminnantäyteinen finaali onkin erittäin tiivistunnelmainen. Parasta ovat kuitenkin nämä hahmot, luupäät ja heidän hankalat välinsä. Jackson Lamb naurattaa nasevilla heitoillaan muita kohtaan, mutta hienoja ovat myös hetket, kun hänen alaisensa osoittavat aitoa huolenpitoa toisistaan. Kaiken keskellä kohtaus, jossa River ja Louisa pysähtyvät hetkeksi puhumaan Ministä, on pienimuotoisuudessaan yksi kauden vahvimmista.

Will Smithin (ei sen näyttelijän), Mark Dentonin ja Jonny Stockwoodin työstämät käsikirjoitukset ovat tehokkaan mukaansatempaavat, keksien kaikille luupäistä jotain mielenkiintoista tekemistä, punoen hissuksiin kaikki langat toisiinsa. Tällä kertaa kauden ohjausvastuussa on ollut Saul Metzstein, joka hoitaa tonttinsa kunnialla kotiin, pitäen jännitettä tehokkaasti yllä alusta loppuun. Slow Horsesin kolmoskausi on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja tehosteetkin näyttävät hyviltä. Äänityöskentely on onnistunutta ja Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+

Arvostelu: Babylon (2022)

BABYLON

Ohjaus: Damien Chazelle

Pääosissa: Diego Calva, Margot Robbie, Brad Pitt, Jean Smart, Jovan Adepo, Li Jun Li, Olivia Hamilton, P. J. Byrne, Lukas Haas, Max Minghella, Rory Scovel, Katherine Waterston, Flea, Jeff Garlin, Eric Roberts, Samara Weaving, Tobey Maguire, Ethan Suplee ja Olivia Wilde

Genre: draama, komedia

Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

Babylon on ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen uusi elokuva. Kesällä 2019 Chazelle ilmoitti työstävänsä seuraavaksi filmiä 1920-luvun Hollywoodista ja aluksi päärooleihin pestattiin Brad Pitt ja Emma Stone, mutta kun alkuvuodesta 2020 käynnistynyt koronaviruspandemia pysäytti elokuvan tuotannon, Stone poistui projektista ja hänet korvattiin Margot Robbiella. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja osassa maailmaa Babylon ilmestyi jo viime joulukuussa, mutta Suomeen se saapui vasta nyt. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Chazellen tekevän uutta elokuvaa, ovathan herran aiemmat työt Whiplash (2014), La La Land (2016) ja Ensimmäisenä Kuussa (First Man - 2018) mielestäni kaikki mahtavia. Elokuvan saama ristiriitainen palaute laski hieman odotuksiani, mutta menin silti positiivisin mielin katsomaan Babylonin heti sen ensi-iltapäivänä.

1920-luvun Hollywoodissa mykkäelokuvien tähti Jack Conrad yrittää ylläpitää staravoimansa, kun äänielokuvat esitellään yleisöille. Tähteydestä haaveileva Nellie LaRoy on valmis tekemään kaikkensa ollakseen Hollywoodin kuumin nimi. Manuel Torres taas haluaisi kovasti edes päästä käymään elokuvastudioilla.

Brad Pitt näyttelee Jack Conradia, yhtä 1920-luvun isoimmista staroista Hollywoodissa, joka joutuu pahaan paikkaan, kun koko bisnes mullistuu äänielokuvien myötä. Margot Robbie taas näyttelee Nellie LaRoyta, nuorta naista, joka on täysin vakuuttunut, että hänen kohtalonsa on olla Hollywoodin seuraava tähti. Diego Calva nähdään Manuel Torresina, maahanmuuttotaustaisena nuorukaisena, joka haluaisi päästä edes vierailemaan Hollywoodin studioilla. Kun nämä kolme kohtaavat riehakkaissa juhlissa, todellinen soppa lähtee kehkeytymään. Kaikki kolme näyttelijää istuvat täydellisesti rooleihinsa ja saivatkin ymmärrettävästi jokainen Golden Globe -ehdokkuudet töillään. Pittistä löytyy tietty karismaa vanhaksi kunnon ketuksi, kun taas Robbie heittäytyy hurjalla vimmalla sähäkän Nellien osaan. Tuntemattomampi Calva pärjää erinomaisesti heidän rinnallaan, hänen hahmonsa nähdessä elokuvabisneksen huomattavasti sinisilmäisemmin.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jean Smart juorujournalisti Elinorina, Jovan Adepo trumpetinsoittaja Sidneynä, Li Jun Li cabaret-esiintyjä Lady Fay Zhuna, Olivia Hamilton ohjaaja Ruthina, P. J. Byrne tämän apulaisohjaajana Maxina, Lukas Haas elokuvatuottaja Georgena, Max Minghella studiopomo Thalberginä, Samara Weaving näyttelijä Constancena, Rory Scovel kuvauspaikoilla huumeita kaupittelevana The Countina, Eric Roberts Nellien isänä, Tobey Maguire mafiapomo McKayna, sekä esimerkiksi Olivia Wilde ja Katherine Waterston Jackin vaimoina. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa lahjakkaasti, eikä yksikään kompuroi osassaan.

Jos Babylonin odottaa esittelevän Hollywoodin kulta-aikaa glamourisesti kaunistellen, voi elokuva tarjota aikamoisen shokin. Jo ensimmäisessä kohtauksessa elefantti vääntää tortut erään hahmon päälle ja heti seuraavassa perverssi mies pyytää naisseuralaistaan virtsaamaan päälleen. Jep jep. Ymmärrän hyvin, jos jo ensiminuutit tuntuvat niin luotaantyöntäviltä, että katsojan tekisi mieli lähteä kävelemään teatterista, mutta itse jäin jopa oudon lumoutuneena seuraamaan menoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazelle ei ole halunnut hienostella yhtään, vaan hyppää aika lailla välittömästi hävyttömyyden syvään päätyyn ja yli kolmituntinen Babylon onkin aikamoista vyörytystä, joka aiheuttaa useaan otteeseen epämiellyttävää oloa.

Filmin ensimmäinen puolituntinen jakaa katsojia varmasti voimakkaasti kahteen leiriin. Sen esittämät Hollywood-kerman pirskeet ovat niin säädytöntä ja villiä menoa, että osa katsojista jollain kierolla tavalla riemastuu näkemästään, toisten taas kokiessa homman kuvottavana. Joka puolella käytetään huumeita, harrastetaan monenlaista seksiä ja tanssitaan niin jumanperkuleesti räväkän jazz-musiikin tahtiin. Itse en voinut kuin ihailla Chazellen työtä bilekohtauksen aikana. Koko puolituntinen vaikuttaa kaoottiselta sekamelskalta, mutta se on kuitenkin täydellisesti hallittu ja tarkkaan suunniteltu kokonaisuus. Kokeneemmankin elokuvantekijän ohimoille vierähtää herkästi hikipisaroita, kun alkaa pohtia, miten tällaisen pläjäyksen saisi aikaiseksi näin tyylikkäästi.

Erinomainen on myös seuraavana päivänä koittava ensimmäinen elokuvantekopäivä. Tämäkin pitkä osio voi tuntua kaoottiselta melskaamiselta, mutta tämäkin osuus on hienosti hallittu - sekä aivan pirun hauska. Oli kyse sitten nokkelasta sanailusta, räävittömästä läpänheitosta, fyysisestä koheltamisesta tai taustalle asetetuista nerokkaista lisävitseistä, kuvausosio naurattaa erittäin makeasti. Ensimmäisen tunnin ajan Babylon vaikuttaisi aivan mahtavalta tykitykseltä, mutta harmillisesti sen jälkeen taso alkaa heitellä. Toinen tunti on vielä erittäin hyvä, sisältäen joitain loistokkaita huippuhetkiä. Kun hahmot tekevät ensimmäistä äänielokuvaansa, pitkä kohtaus eskaloituu yhä vain koomisemmaksi. Viimeinen tunti on kuitenkin todella epätasainen. Siitäkin löytyy hyvät puolensa, mutta siinä kohtaa hahmot alkavat käydä hermoille päätöstensä takia, minkä lisäksi hallitun kaaoksen sijaan tunnelman jatkuva vaihtelu käy aidosti kaoottiseksi. Chazelle takeltelee viedessään mammuttiteostaan päätökseen. Kun viime minuutit muuttuvat siirappiseksi, ylipitkäksi ja turhan taiteelliseksi rakkauskirjeeksi elokuvia kohtaan, tuntuu siltä kuin katsoisi yhtäkkiä täysin eri elokuvaa. Kaikkien mauttomuuksien jälkeen on hassua sanoa, että mielestäni juuri nämä viimeiset minuutit ovat mauttominta, vaikka ne ovatkin varmaan näteintä, mitä leffalla on tarjottavanaan.

Lukuun ottamatta loppupään kompurointeja, Chazellen ohjaus on tehokkaan räväkkää ja väkevää. Hänen veikeä, joskin ylipitkä käsikirjoituksensa ei ainoastaan raota Hollywoodin kaunistelevia verhoja, vaan kiskaisee ne täysillä auki. Toivottavasti Babylonin tekoprosessi ei kuitenkaan ollut ihan niin rankkaa kuin millaisena elokuvanteko leffan aikana esitetään. Chazellella on myös silmää todella tyylikkäille visuaalisuuksille. Kyseessä on upeasti kuvattu elokuva. Kameratyöskentely on läpikotaisin erinomaista pitkiä ajoja ja äkillisiä liikkeitä myöten. Kuvat on pursutettu täyteen mielenkiintoista katseltavaa. Leikkaus on pääasiassa onnistunutta, mutta se kaipaisi myös tiivistämistä. Lavasteet ovat hienot, puvut fantastiset ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on onnistuneen räjähtävä ja Justin Hurwitzin sähäkät, Golden Globen voittaneet musiikit säestävät menoa tehokkaasti.

Yhteenveto: Babylon on erittäin mainio ja efektiivisen räävitön kuvaus Hollywoodin kulta-ajan hävyttömyyksistä. Kolmituntinen mammuttifilmi ei todellakaan ole jokaiseen makuun, se käy selväksi heti alun kuvottavuuksista. Elokuva tulee varmasti jakamaan katsojansa kahtia ja se taitaa jopa olla ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen tarkoitus - ainakin haastatteluissa hän vaikuttaisi olevan tyytyväinen asiaan. Chazelle esittelee jälleen upeita lahjojaan. Ensimmäinen tunti on kaikessa kaoottisuudessaan ihailtavan hallittu ja tarkkaan hiottu. Kuvauspaikalle sijoittuvat kohtaukset ovat hillittömän hauskoja Chazellen kirjoitustaitojen ansiosta. Hänen ohjauksessaan näyttelijät pistävät itsensä täysillä likoon. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia. Erinomaisen tyylikästä kuvausta tukevat Justin Jurwitzin oivat musiikit. Harmillisesti elokuvan taso laskee sen edetessä. Ensimmäinen tunti on suorastaan briljantti, toinen tunti on varsin mainio selkeiden huippuhetkien kera, mutta kolmannen, hyvin epätasaisen tunnin kohdalla alkaa jo katsella kelloa, että milloinkohan tämä päättyy. Chazelle takeltelee viedessään kertomusta päätökseen ja lopun imeläsiirappinen katsaus elokuvahistoriaan tuntuu oudolta kaiken hullunkurisen rietastelun päätteeksi. Tiivistämisellä ja hiotummalla lopetuksella Babylon voisi olla kokonaisuutena aivan mahtava. Nyt se jää hieman epätasaiseksi, mutta silti kirkkaasti plussan puolelle nousevaksi teokseksi - joka ei tosiaan sovi kaikille. Elokuva vaatiikin vain rohkeaa kokeilua, uppoaako Chazellen tykitys vai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babylon, 2022, Paramount Pictures, C2 Motion Picture Group, Marc Platt Productions, Material Pictures

Arvostelu: Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet (Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore - 2022)

IHMEOTUKSET: DUMBLEDOREN SALAISUUDET

FANTASTIC BEASTS: THE SECRETS OF DUMBLEDORE

Ohjaus: David Yates

Pääosissa: Eddie Redmayne, Jude Law, Dan Fogler, Mads Mikkelsen, Ezra Miller, Callum Turner, Alison Sudol, Jessica Williams, William Nadylam, Victoria Yeates, Poppy Corby-Tuech, Richard Coyle, Oliver Masucci, Maria Fernanda Cândido, Dave Wong ja Katherine Waterston

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia

Ikäraja: 12

J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen (1997-2007) ja -elokuvien (2001-2011) velhomaailmaa laajentamaan tarkoitettu elokuva Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset (Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald - 2018) keräsi huomattavasti heikompaa palautetta niin kriitikoilta kuin faneilta, eikä se ollut taloudellisesti edeltäjänsä veroinen hitti. Se oli silti tarpeeksi menestynyt, jotta viiden osan elokuvasarjaksi tarkoitettua projektia oli kannattavaa jatkaa. Kolmannen elokuvan kuvausten oli tarkoitus alkaa alkuvuodesta 2020, mutta kun Johnny Depp erosi elokuvasta studion pyynnöstä, hänen jouduttua oikeusdraaman keskelle ex-vaimonsa Amber Heardin kanssa, kuvauksia jouduttiin viivästyttämään. Viivästykseen vaikutti myös juuri alkanut koronaviruspandemia. Lopulta kuvaukset saatiin aloitettua syksyllä 2020 ja nyt Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut lapsesta asti Harry Potterin suuri fani ja olinkin innoissani, kun ensimmäinen Ihmeotukset-leffa ilmestyi. Jatko-osa Grindelwaldin rikokset kuitenkin tuotti minulle suuren pettymyksen ja niinpä odotukseni elokuvasarjan jatkoa kohtaan laskivat huimasti. Deppin erottaminen, sekä Rowlingin trans-kommenttien ympärille noussut kohu vain saivat minut menettämään kiinnostustani entisestään ja meninkin lopulta aika matalin odotuksin katsomaan Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuuksia sen lehdistönäytökseen IMAX-salissa muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Albus Dumbledore lähettää Lisko Scamanderin ystävineen vaaralliselle tehtävälle estämään pahan velho Gellert Grindelwaldin nousun koko taikamaailman johtajaksi.

Monet tutut hahmot kahdesta aiemmasta Ihmeotukset-elokuvasta tekevät paluun ja päätyvät uudelle seikkailulle alati laajenevassa velhomaailmassa. Mainion Eddie Redmaynen näyttelemällä zoologi Lisko Scamanderilla on onneksi oikea tarkoituskin tässä leffassa, eikä hän jää statistiksi ihmeotustensa kanssa kuten viimeksi kävi. Dan Foglerin esittämä jästileipuri Jacob Kowalski raahataan tällekin matkalle ja Jacob toimii jälleen leffasarjan oivallisena huumorihahmona, josta kuitenkin löydetään uusia puolia. Liskon auroriveli Theseus (Callum Turner) nostetaan isompaan osaan, joskin hän on tuntunut liki unohtaneen morsiamensa Leta Lestrangen (Zoë Kravitz) kuoleman viime elokuvan huipennuksessa. Viime leffasta myös merkittävään velhosukuun kuuluva Yusuf Kama (William Nadylam) ja nopeasti nähty Liskon assistentti Bunty (Victoria Yeates) tekevät paluun. Uutena hahmona mukaan tuodaan Jessica Williamsin näyttelemä taikaopettaja Lally Lande, joka nousee yhdeksi filmin parhaista tapauksista. Albus Dumbledoren osaan paluun tekee karismaattinen Jude Law, joka istuu yhä erittäin hyvin nuoreksi Tylypahkan tulevaksi rehtoriksi. Hahmon kohdalla odotan eniten näkeväni, milloin Dumbledore päättää siirtyä tyylikkäistä puvuista eksentrisiin kaapuihin. Moni varmasti ilahtuu, että Dumbledoren homous nostetaan vihdoin kunnolla esille, eikä siitä vain vihjailla äärimmäisen hienovaraisesti.

     Johnny Deppin jouduttua poistumaan elokuvasarjasta, pahan Gellert Grindelwaldin roolin nappasi Mads Mikkelsen. Mikkelsen on hieno näyttelijä, joka on vuodesta toiseen tehnyt vaikutuksen. Grindelwaldiksi hän ei kuitenkaan sovi, ei sitten millään. Depp teki pimeän velhosta persoonallisen ja viekkaan manipuloivan tapauksen. Hän oli myös varsin persoonallisen näköinen valkoisten hiustensa ja eriväristen silmiensä kanssa. Mikkelsenistä puuttuu kaikki tämä. Vasta IMAX:in jättikankaalta huomasin, että hänen silmissään on sävyeroa, mutta muuten hän näyttää vain tavalliselta herrasmieheltä, jonka aiemmin tummat hiukset ovat alkaneet harmaantumaan. Deppin jälkeen Mikkelsen on jopa hieman tylsä roolissa, eikä hän onnistu enää leffasarjan kolmannessa osassa hyppäämään luontevasti menoon mukaan.

Paluun tekevät myös Grindelwaldin puolelle loikanneet Valio, eli Aurelius Dumbledore (Ezra Miller) ja Jacobin rakas Queenie Goldstein (Alison Sudol). Valion taustoja avataan taas lisää, mutta hahmoa hyödynnetään silti yhä vain kömpelömmin, mitä pidemmälle filmi etenee. Queeniestäkin saadaan esille uusia puolia. Sudol on roolissaan parempi ja monisävyisempi kuin ennen, mutta Miller on todella puinen ja näyttää siltä kuin hän kamppailisi sitä vastaan, kuinka hillitty hänen kuuluu olla.

Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet on onneksi parannus keskinkertaisen Grindelwaldin rikokset -elokuvan jälkeen, mutta vielä on harmillisesti aikamoinen matka, jotta leffasarja pääsisi takaisin ensimmäisen Ihmeotukset-filmin tasolle. Pari lisävuotta elokuvien välissä on selvästi tehnyt hyvää ja J. K. Rowlingilla tuntuu olevan selkeämpi visio siitä, minne hän haluaa elokuvasarjaa viedä. Lisäksi hän on hoksannut, että jos elokuvasarja mielii kantaa yhä Ihmeotukset-nimeä, siinä pitäisi myös olla niitä taikaolentoja. Tämänkertainen tarina, josta en lähde sen enempää paljastamaan, kulkee vahvasti erään otuksen ympärillä, mikä on askel oikeaan suuntaan Grindelwaldin rikosten sinne tänne rönsyilevän tarinan jälkeen.

Vielä olisi tehtävänä korjausliikkeitä ja Dumbledoren salaisuuksien ongelmaksi koituu lähinnä, että Rowlingilla olisi valtavasti kerrottavanaan, mutta kaikkea ei vain saa mahdutettua vajaan kahden ja puolen tunnin filmiin. Niinpä esimerkiksi Valion osuus jää töksähtäväksi. Kokonaisuus ontuu hieman, mutta aina silloin tällöin elokuva nappaa iskevästi mukaansa. Pitkä vakoojamainen osuus Saksassa on elokuvan mukaansatempaavinta antia, minkä lisäksi loppuhuipennuksesta löytyy varsin jännittävä osio. Muuten loppuhuipennus jättää kuitenkin hieman toivomisen varaan. Se nostattaa tunnelmaa oivallisesti, mutta jää lopulta antikliimaksiksi, kun tekijät muistivat, että "ai niin, näitä leffoja pitäisi tehdä vielä kaksi lisää".

Jos jossain elokuva onnistuu, niin laajentamaan jälleen Rowlingin jo valmiiksi rikasta taikamaailmaa. Tässäkin leffassa matkustetaan maasta toiseen ja esitetään ripauksia eri maiden taikakulttuureista. Uusia paikkoja haluaisi päästä tutkimaan enemmän, mutta myös vanhat ja tutut lokaatiot jaksavat kiehtoa. Valehtelisin, jos sanoisin, etteikö kasvoilleni olisi levinnyt riemastunut hymy, kun Tylypahka ilmestyy kuvaan ja John Williamsin Harry Potter -melodiat alkavat soida. Hymy levisi myös joistain aidosti hyvistä hahmojen välisistä hetkistä ja Jacob tarjosi toki useammat makeat naurut. Taistelukohtauksissa hyödynnetään erittäin tyylikkäästi ja monipuolisesti erilaisia loitsuja, joskin parissa kohtaa minusta tuntui siltä kuin olisin katsonut Doctor Strangea (2016), enkä mitään Rowlingin velhomaailmaan liittyvää...

Ohjaajana jatkaa kaksi aiempaa Ihmeotukset-elokuvaa, sekä neljä viimeistä Harry Potteria ohjannut David Yates, joka onneksi vaikuttaisi yhä innostuvan tästä maailmasta. Hän jatkaa kelpo työtään, synkistäen menoa entisestään. Tällä kertaa käsikirjoituksesta ei vastaa yksin Rowling, vaan hänen apunaan toimii Harry Potter ja Feeniksin kiltaa (Harry Potter and the Order of the Phoenix - 2007) lukuun ottamatta kaikki Potterit elokuvamuotoon kirjoittanut Steve Kloves. Kaksikon yhteistyö toimii ihan hyvin, Rowlingin tarjotessa visionsa tästä maailmasta ja tarinasta ja Klovesin auttaessa muovaamaan tämän luovuuden tulvan filmiksi. Teknisiltä ansioiltaan Dumbledoren salaisuudet on varsin toimiva. Se on tyylikkäästi kuvattu ja ihan hyvin leikattu. Vaikka juonikuvioita on kenties yksi liikaa, monien juttujen välillä hypitään sulavammin kuin viimeksi. Lavasteet ja maskeeraukset ovat tietty huippuluokkaa, mutta on sääli, etteivät puvustajat leikittele niin villisti velhojen ja noitien asujen kanssa kuin Harry Pottereissa. Erikoistehosteet ovat pääasiassa oivalliset, mutta tietty digitaalisuus on näkyvissä ihan kaikessa. Välillä jopa tuntuu, että yli kymmenen vuotta sitten ilmestyneissä Pottereissa nähtiin parempia efektejä. Äänimaailma on vaikuttavasti rakennettu ja James Newton Howardin seikkailullisista ja tunnelmoivista musiikeista ei löydy moitittavaa.

Yhteenveto: Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet on kelpo fantasiaseikkailu ja parannus keskinkertaisen Grindelwaldin rikosten jälkeen. Yhä jäädään kuitenkin kauas ensimmäisestä Ihmeotukset-elokuvasta, sekä Harry Potter -filmeistä. J. K. Rowlingilla on edelleen huiman paljon kerrottavaa tästä kaiken aikaa laajenevasta taikamaailmasta ja yksi filmin ongelmista onkin, kuinka paljon siinä on kaikkea. Kaikkeen ei ole tarpeeksi aikaa ja niinpä esimerkiksi tärkeänä aloitettu juonikuvio Valion sukupuusta käsitellään harmillisen löyhästi. Lisko Scamanderin ja kumppaneiden uusi seikkailu vie toimivasti mukanaan ja pitää sisällään viihdyttäviä, hauskoja ja jännittäviäkin hetkiä. Toisin kuin viimeksi, Liskolla on oikea funktio tarinassa ja niitä ihmeotuksiakin on kunnolla mukana. Paikoitellen tarinankerronta ontuu, loppuhuipennus jättää hieman kylmäksi ja pari taistelukohtausta muistuttavat aivan liikaa toisesta leffasarjasta. Mads Mikkelsenin harmillisen tylsää Grindelwald-tulkintaa ja Ezra Millerin puista Valiota lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan. Tekniseltä puoleltaan elokuva on taidokkaasti tehty. Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet on askel parempaan suuntaan, mutta tätäkin leffaa katsoessa tuntuu siltä, että Rowlingin maailman todellinen taikuus hiipuu jo. Nähtäväksi jää, onnistuvatko kaksi seuraavaa leffaa palauttamaan tason siihen, mistä tämä lisäosasarja lähti liikkeelle...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore, 2022, Warner Bros., Heyday Films

Arvostelu: Mid90s (2018)

MID90S

Ohjaus: Jonah Hill
Pääosissa: Sunny Suljic, Ne-Kel Smith, Olan Prenatt, Lucas Hedges, Katherine Waterston, Gio Galicia ja Ryder McLaughlin
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 16

Mid90s on komedianäyttelijä Jonah Hillin esikoiselokuva ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hill oli jo pidempään suunnitellut siirtyvänsä näyttelemisestä kameran taakse ja olikin kirjoitellut tarinaa. Pitkän suunnittelun ja rahan etsimisen jälkeen Hill sai projektinsa eteenpäin ja kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Elokuva sai maailmanensi-iltansa jo yli vuosi sitten Toronton elokuvajuhlilla, missä sitä kehuttiin kovasti. Itse kiinnitin huomiota leffaan jo viime vuoden lopulla, kun se oli joidenkin listoilla vuoden parhaiden elokuvien joukossa. Aloin odottamaan elokuvan näkemistä, mutta kun sen Suomen julkaisusta ei kuulunut mitään, ehdin jo unohtaa koko teoksen. Ilahduin kuitenkin huomatessani, että Mid90s näytettäisiin Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla ja päätinkin käydä ensimmäistä kertaa elämässäni näillä leffafestivaaleilla katsomassa juurikin tämän filmin.

Kolmetoistavuotias Stevie etsii paikkaansa 1990-luvun Los Angelesissa. Kun kotona ei ole asiat hyvin, Stevie löytää itselleen toisenlaisen perheen skeittaajaporukasta.

Nuori Sunny Suljic suorastaan loistaa 13-vuotiaan Stevien roolissa! Suljic tarjoaa huikean roolisuorituksen, täynnä elämää, tunnetta ja intohimoa näyttelemistä kohtaan. Hän hyppää oikein tosissaan hahmonsa vietäväksi ja riemuitsee ajastaan kameran edessä. Useaan otteeseen katsojalle leviää väkisinkin hymy, kun seuraa Suljicin eläytymistä. Roolihahmona Stevie voi olla todella vaikea tapaus näin nuorelle näyttelijälle, sillä hänen äitinsä (Katherine Waterston) on keskittynyt enemmän erilaisiin miehiin ja ummistaa silmänsä selvältä tosiasialta, että isoveli Ian (Lucas Hedges) hakkaa Stevietä usein. Suljic on kuitenkin erittäin vakuuttava ja hän viestii hienosti Stevien kokemat tunteet. Yksi parhaista lapsen roolitöistä, minkä olen pitkään aikaan nähnyt! Myös Waterston ja Hedges suoriutuvat hyvin, mutta heidän hahmojaan ei käsitellä yhtä kiehtovasti.
     Skeittaajapojat, joihin Stevie tutustuu, ovat häntä joitain vuosia vanhemmat Ruben (Gio Galicia), Ray (rap-artisti Na-Kel Smith), Fuckshit (Olan Prenatt) ja Fourth Grade (Ryder McLaughlin). Jokainen nelikosta on omalaisensa persoona ja jokaiseen syvennytään jossain kohtaa hieman. Riippuen katsojasta, aluksi hahmoihin suhtautuu joko ihaillen tai epäillen, mutta elokuvan kulkiessa eteenpäin hahmoja alkaa ymmärtämään ja heistä saattaa jopa alkaa välittämään. Galicia, Smith, Prenatt ja McLaughlin ovat kaikki todella hyviä ja etenkin uskottavia vanhana kaveriporukkana.

On suuri ilo huomata, ettei Jonah Hill ole pelkkä kelpo komedianäyttelijä, vaan hänestä on lahjoja muuhunkin. On myös mielenkiintoista, että toisin kuin voisi odottaa, Hill ei esikoisohjauksenaan tehnyt komediaa, vaan draamaleffan. Toki Mid90sista löytyy huumoripainotteisemmat hetkensä ja sen aikana saa naurahdella, mutta pohjimmillaan kyseessä on vakava tarina väkivaltaisessa kodissa asuvasta pojasta, joka etsii elämälleen tarkoitusta. Isoveljen väkivaltaisesta käytöksestä ei vain vihjailla, vaan mukana on muutamakin kohtaus, jossa tämä lyö pikkuveljeään useaan otteeseen niin, että katsojaakin sattuu. 13-vuotias Stevie ei tietenkään osaa itse hakea apua tällaiseen, mutta on kiinnostavaa seurata, kuinka hän yrittää löytää uudet isoveljet skeittaajakaveruksista. Tämän erikoisen perheen muodostuminen onkin leffan sydän, mikä sykkii yllättävänkin lämpimästi. Aluksi katsoja nostelee kulmiaan syyttävästi, kun kaverukset tuntuvat painostavan Stevietä tekemään asioita, mutta vaikka kuinka tekisi mieli soittaa lastensuojeluun, tässä porukassa on jotain niin toimivaa, että sitä seuraa jopa lumoutuneena.

Mid90s tuntuu erittäin aidolta teokselta ja siitä huokuu, kuinka itselleen tärkeää tarinaa Hill kertoo. Hill onkin halunnut panostaa filmin ysärihenkeen täysillä, jotta se tuntuisi todelliselta nostalgiatripiltä muillekin 90-luvun nuorille. Elokuva on kuvattu aikaan sopivasti lähes neliömäiselle 16 millimetrin rakeilevalle filmille, aivan kuin se olisi kotivideo, mikä olisi oikeasti kuvattu vuonna 1996. Todella vahva visuaalinen visio, sekä tarkka ajankuvaa luova työ lavastajilta ja puvustajilta takaavat katsojalle aikamatkan. Erilaisilla kikoilla Hill saa elokuvan tuntumaan siltä kuin katsoisi aitoja tapahtumia, joita ei ole suunniteltu tai näytelty. Illuusio on erinomaisesti rakennettu läpi elokuvan. Vajaan puolentoista tunnin kesto hujahtaakin nopeasti ohi, mutta sille ajalle ehtii kertyä monenlaisia tunteita. Vaikka Mid90s käsitteleekin todella hyvin rankkoja aiheita, jää siitä lopulta hyvä mieli.

Kyseessä on myös erinomaisesti leikattu leffa. Yllätin itseni useastikin intoilemasta todella rytmitajuisen leikkauksen vuoksi. Rytmityksellä en tarkoita vain yleisesti koko elokuvan rytmiä, vaan kohtauksen sisällä olevien leikkausten rytmikkyyttä. Leikkaukset ovat erittäin tarkkoja ja huolella tehtyjä. Ne ovat usein napakoita ja voinkin helposti kuvitella, kuinka Hill on katsonut leikkaushuoneessa kuvattua materiaalia ja napsautellut sormiaan aina, kun haluaa leikkauksen kuvaan. Etenkin yhdessä bilekohtauksessa on suorastaan maagista editointia. Äänipuolikin on toimiva ja musiikit ovat aikaan ja teemaan kuuluvia. Isoveljen lyöntien äänitehosteet ovat kuitenkin hieman yliampuvat ja niissä olisi voinut laskea äänen tasoja maltillisemmiksi, jotta niiden kohtaukset olisivat entistäkin tehokkaampia. Toisaalta voi olla, että tämä on tietoinen päätös juuri sen takia, että katsojan tunnetta keventäisi yliampuvat ääniefektit.

Yhteenveto: Mid90s on loistava debyyttiohjaus Jonah Hilliltä ja kunnon aikamatka ysärille. Elokuvan visuaalinen tyyli neliömäisine ja hieman rakeilevine kuvineen kaikkineen on todella taidokkaasti luotu, minkä lisäksi filmi on upeasti leikattu. Tarina on selvästi tärkeä Hillille, sillä niin huolellisesti hän teostaan käsittelee. On hienoa nähdä, ettei Hill ole vain komediaheppu, vaan hän taitaa myös vakavan draaman. Kaikki leffassa tuntuu hämmentävän aidolta, aivan kuin ei edes katsoisi elokuvaa, vaan todellisia tapahtumia. Skeittaajaystävien kaveruus on erittäin todentuntuinen. Parasta leffassa on kuitenkin sen päätähti, nuori Sunny Suljic, joka tarjoaa aivan mielettömän hyvän roolisuorituksen itseään etsivänä Stevienä. Todella toivon, että Suljicille avautuu lisää ovia ja että hän pääsee osoittamaan upeat kykynsä vielä monesti tulevaisuudessakin. Jos pidät vahvoista indiedraamoista, haikailet takaisin 1990-luvulle tai lämpenet skeittikulttuurille, suosittelen todella paljon Mid90sin katsomista. Vaikka Rakkautta & Anarkiaa -näytökset ovat jo menneet, on leffa saapunut Suomeen vaivihkaa myös vuokrattavaksi ja myyntiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mid90s, 2018, A24, IAC Films, Waypoint Entertainment

Arvostelu: Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset (Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald - 2018)

IHMEOTUKSET: GRINDELWALDIN RIKOKSET

FANTASTIC BEASTS: THE CRIMES OF GRINDELWALD

Ohjaus: David Yates
Pääosissa: Eddie Redmayne, Katherine Waterston, Dan Fogler, Alison Sudol, Ezra Miller, Zoë Kravitz, Jude Law, Johnny Depp, Callum Turner, Claudia Kim, William Nadylam, Carmen Ejogo, Poppy Corby-Tuech ja Brontis Jodorowsky
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

J. K. Rowlingin fantasiakirjasarja "Harry Potter" (1997-2007) nousi käsittämättömään suureen suosioon, joten tietysti siitä tehtiin myös elokuvat. Harry Potter -leffat (2001-2011) olivat pitkään kaikkien aikojen menestynein elokuvasarja, kunnes Marvel Cinematic Universe (2008-) ja Star Wars (1977-) ohittivat sen pari vuotta sitten. Harry Potterin suosio ei näyttänyt minkäänlaista hiipumista, vaikka kaikki kirjat ja elokuvat olivat ilmestyneet, joten oli vain loogista, että sarjaa jatkettaisiin lisää. Rowling itse päätti kirjoittaa käsikirjoituksen uuteen leffaan, mikä pohjautui hänen kirjoittamaansa opukseen "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat" ("Fantastic Beasts and Where to Find Them" - 2001). Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuva (Fantastic Beasts and Where to Find Them) ilmestyi marraskuussa 2016 ja se oli suuri menestys, mistä myös kriitikot pitivät. Samalla tekijät ilmoittivat, että kyseessä olisi viisiosaisen leffasarjan avausosa ja jatkoa olisi tulossa. Jo elokuvan ilmestyessä Rowling oli kirjoittanut jatko-osan tarinan ja kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2017. Nyt Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset on vihdoin saanut ensi-iltansa ja Harry Potterin massiivisena fanina en voi sanoin kuvailla, kuinka innostunut olin leffan näkemisestä. Innostustani hieman laski se, että trailerit vaikuttivat paljastavan todella paljon ja mietin, jääkö leffasta enää mitään koettavaa? Innostukseni kuitenkin kohosi, kun pari päivää ennen Grindelwaldin rikoksia katsoin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat uudestaan ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan Finnkinon järjestämään faniennakkonäytökseen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat!

Pimeyden velho Gellert Grindelwald pakenee ja alkaa keräämään joukkojaan. Samaan aikaan noitakoulu Tylypahkan professori Dumbledore lähettää Lisko Scamanderin salaiselle tehtävälle.

Eddie Redmayne palaa rooliinsa Lisko Scamanderina ja osoittaa jälleen kerran olevansa äärimmäisen lahjakas näyttelijä. Redmayne tekee paljon kasvoillaan ja eleillään, heittäytyen rooliinsa pienillä tavoilla. Paikoitellen hän pääsee heittäytymään isomminkin ja filmissä nähdään hänen kohdalla lähes samanlaista pöhköyttä kuin edellisessäkin osassa. Lisko on mitä pidettävin päähahmo ja hänen kanssaan on jälleen mahtavaa lähteä seikkailulle. Onkin vain suuri harmi, että Lisko on loppujen lopuksi lähes merkityksetön tarinan kannalta. Tarinan tärkeimmät tapahtumat kulkisivat samalla tavalla, vaikkei Liskoa nähtäisi ollenkaan.
     Liskon lisäksi muutkin tutut hahmot edellisestä elokuvasta tekevät paluun. Katherine Waterstonin näyttelemä Tina on saanut aurorin paikkansa takaisin ja pyrkii eroon tietystä herkkyydestään. Alison Sudol ei valitettavasti vakuuta samalla lailla Tinan siskona Queeniena kuin edellisessä osassa, minkä lisäksi hänen hahmonsa on aika kömpelösti kirjoitettu. Dan Fogler sen sijaan jatkaa hauskuuttamista jästi-Jacobina, jonka paluu selitetään tosin liian helposti. Ezra Millerin näyttelemää Valiota aletaan kiehtovasti syventämään, mutta hahmon traagisuus ei täysin luonnistu Milleriltä. Myös Yhdysvaltain taikakongressin presidentti Picquery (Carmen Ejogo) nähdään pikaisesti.

Ensimmäisessä Ihmeotukset-leffassa alle minuutin ruudulla näkynyt Johnny Depp palaa pääroisto Gellert Grindelwaldin rooliin ja on huojentavaa sanoa, että ennakkohuolet osoittautuivat turhiksi ja Depp suoriutuu pimeyden velhon roolista erittäin mainiosti. Ennakkoon monet pelkäsivät, että Depp tekisi Grindelwaldista liian karikatyyrimaisen hahmon, mitä hän on tehnyt muissa leffoissa viimeisen vuosikymmenen ajan. Tämän lisäksi Deppin roolitus synnytti paheksuntaa fanien keskuudessa, sillä Deppin ex-vaimo Amber Heard syytti miestään väkivaltaisuudesta. Ulkopuolisena en ole mitään sanomaan, mitä parin välillä oikeasti tapahtui, mutta täytyy kyllä myöntää, että pelkäsin Deppin olevan väärä näyttelijä Grindelwaldiksi. Deppin alkoholismi ei ole mikään huhu, sillä näyttelijä on itse vahvistanut asian, joten huolestuin, että hän olisi humalassa Grindelwaldia esittäessään. Näin ei onneksi käynyt, vaan Depp tekee ensimmäisen maltillisen roolityön aikoihin ja luo hienolla tavalla uhkaavuutta. Kaikkein parasta on, että itse hahmo on kirjoitettu hyvin eri lailla kuin Harry Potter -leffojen päävihulainen lordi Voldemort. Grindelwald leikkii psykologisia temppuja ja on manipuloiva, eikä kylmäverinen massamurhaaja. Pelottavinta hahmossa on, että hänen sanomisissaan on tavallaan jopa järkeä, jolloin on ymmärrettävää, miksi monet velhot kääntyvät hänen puolelleen.
     Tällä kertaa vanhana viisaana professori Albus Dumbledorena nähdään Jude Law... paitsi että tämä Dumbledore ei ole vanha, vaan enemmänkin charmikas Oxford-tieteilijä. Ja täytyy kyllä sanoa, etten ole täysin varma, mitä ajatella tästä versiosta. Tavallaan tuttu salamyhkäinen Dumbledore on olemassa, mutta hänestä puuttuu se lämpö, mitä hän säteili Harry Pottereissa. Law on varmasti lopulta oikein passeli valinta nuoreksi Dumbledoreksi, mutta vielä tämän leffan kohdalla hän vaatii hieman totuttelua.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisessä leffassa vain nopeasti mainitut Leta Lestrange (Zoë Kravitz) ja Liskon veli Theseus Scamander (Callum Turner), Valion uusi kirottu ystävä (Claudia Kim), Valiota metsästävät Yusuf (William Nadylam) ja Grimmson (Ingvar Eggert Sigurðsson), sekä Grindelwaldin oikea käsi (Poppy Corby-Tuech). Uudet hahmot vaikuttavat aluksi mielenkiintoisilta ja katsojana haluaa nähdä, mikä heidän paikkansa on tässä tarinassa, mutta valitettavasti heidät on kirjoitettu yllättävänkin tylsiksi ja unohdettaviksi. Kravitz ja Kim tekevät parhaansa sen kanssa, mitä heille on annettu, mutta heidän hahmonsa jättävät toivomisen varaan.

Olen aina ihaillut J. K. Rowlingia kirjoittajana. Hän on aivan mahtava tarinankertoja, minkä osoittaa esimerkiksi se, kuinka hienosti Potter-sarjan viimeinen kirja "Harry Potter ja kuoleman varjelukset" ("Harry Potter and the Deathly Hallows" - 2007) sitoo koko sarjan kunnolla yhteen ja vie kaikki kirjojen aikana syntyneet kysymykset, hahmokaaret ja juonikuviot mestarillisesti päätökseen. Rowling taitaa useiden juonikuvioiden kertomisen päällekäin ja täyttää tarinansa mitä kiehtovimmilla hahmoilla, joista vähintäänkin sadalle hän on luonut historian ja monipuolisen sukupuun. Hän on myös erinomainen rakentamaan fantasiamaailmaa ja laajentamaan sitä maagisin eri tavoin. Rowling on selvästi täynnä upeita ideoita ja tarinoita, joita hän pääsee esittelemään tämän uuden leffasarjan kautta ... tai näin minä ajattelin, kunnes näin Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset. Tämä elokuva on iso pettymys, eikä lähellekään Rowlingin tasoinen kertomus.

Tuntuu siltä kuin Rowling olisi ollut malttamaton pääsemään esittelemään uusia hahmoja ja näyttämään, kuinka taitava hän on keksimään näille menneisyyksiä, mutta samalla hän on unohtanut, että leffan pitäisi myös kertoa oma tarinansa. Tästä viestii jo se, että elokuva käyttää käsittämättömän pitkän ajan ihan vain selittääkseen mahdollisimman monimutkistettua mysteeriä joidenkin hahmojen sukuhistoriasta, vaikka leffan nimi viestii ihmeotuksista ja Grindelwaldin pahoista teoista. Toki niitä erilaisia olentoja löytyy, mutta välillä tuntuu siltä kuin ne olisivat mukana vain, koska ensimmäinen osa kertoi niistä, eikä Rowling voi enää kirjoittaa niitä ulos tarinasta. Grindelwald viestii pahuuttaan, muttei oikeastaan tee kovin kummoisia rikoksia. Ja kuten jo sanoin, tarinan päähenkilö Lisko Scamander tuntuu lähestulkoon statistilta omassa elokuvassaan. Hän siirtyy paikasta toiseen, puhuu paljon ja näkyy tärkeissä kohtauksissa taustalla, mutta ei häntä tarvita tarinan etenemiseen ja tämä on elokuvan isoin virhe. Tällä kertaa Rowling ei onnistu yhdistelemään useita päällekäin kulkevia juonikuvioita, vaan ne sotkeentuvat ja tekevät filmistä tarpeettoman vaikeasti seurattavan. Mysteerisyys on ymmärrettää, mutta kun mysteerit eivät ole kovin kiinnostavia tai kummoisesti kirjoitettuja, kannattaako niitä edes tunkea mukaan?

Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset tuntuu vielä vähemmän omalta seikkailultaan, kun Rowling on kokenut pakottavaa tarvetta lisäillä hurjan määrän viittauksia Harry Potter -sarjaan. Onhan se kiva nähdä tiettyjä hahmoja pitkästä aikaa (tai ensimmäistä kertaa) ja käydä tutuissa paikoissa (Tylypahkan näkeminen saa monet fanit pissaamaan housuun innostuksesta), mutta tämä tuntuu lopulta siltä, ettei Rowling luotakaan uuteen tarinaansa, vaan lisäilee viittauksia siinä toivossa, etteivät fanit huomaa, kuinka ohut tarina on. Kyseessä on täysin selvä väliosa, joka lähinnä pohjustaa tulevia tapahtumia. Nämä tulevat jutut kuulostavat kyllä kiehtovilta ja Grindelwaldin visio saa fanin innostumaan leffasarjan seuraavista osista, mutta elokuva ei herätä samanlaista kiinnostusta katsoa tätä kyseistä elokuvaa uudestaan. Tämän lisäksi filmistä löytyy myös keskusteluja tapahtumista, jotka kuulostavat huomattavasti kiinnostavammilta kuin tämän leffan "mysteeri". Tina mainitsee lukeneensa Liskon kirjoittaman ihmeotus-oppaan - miksei tämän julkaisua näytetty? Lisko olisi voinut kiertää ympäri Eurooppaa markkinoimassa kirjaansa ja siitä sitten päätyä uuteen seikkailuun. Tai entäpä ne kuoleman varjelukset, jotka ovat tärkeä osa Grindelwaldin tarinaa? Grindelwald heiluttelee seljasauvaa, mutta elokuva ei vaivaudu avaamaan, mistä hän sen sai.

Vaikka tämä arvostelu antaakin aika negatiivisen kuvan elokuvasta, en silti sanoisi, että Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset olisi huono leffa. Siitä löytyy kyllä selkeitä hyviä hetkiä. Elokuva alkaa todella vahvasti Grindelwaldin paetessa ja saa katsojan vanhoihin tuttuihin tunnelmiin esittelemällä Liskon uuden kodin ihmeotuksille. Elokuvan ehdottomasti parasta antia ovatkin Liskon ja otusten yhteiset kohtaukset - oli kyseessä sitten vanha tuttu kulta-addikti haisku tai uudet olennot, kuten jättimäinen zouwu-hirviö. Seikkailuhenki on vahvasti mukana leffassa ja kömpelösti yhdistellyistä juonikuvioista huolimatta täytyy kehua Rowlingin tekstiä siitä, ettei tarina ole ennalta-arvattava, vaan onnistuu yllättämään käänteillään. Rowling myös osoittaa taitonsa laajentaa maailmaansa ja on äärimmäisen kiehtovaa nähdä ranskalaista taikakulttuuria. Huumoria on paljon mukana, vaikka tunnelma on muuten edellistä osaa synkempi. Filmi on myös kaikesta huolimatta todella viihdyttävä ja vähän yli kahden tunnin kesto hujahtaa hetkessä ohi.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat tavoin elokuvan on ohjannut David Yates, joka vastasi myös neljästä viimeisestä Harry Potter -filmatisoinnista. Yates osoittaa taas kerran olevansa oikea mies hommaan ja saa luotua hyvää tunnelmaa Rowlingin epätasapainoisesta tekstistä huolimatta. Elokuva on myös todella taidokkaasti kuvattu, vaikka parissa kohtaa nähdään turhankin tiukkoja lähikuvia hahmojen naamoista. Leikkaus on kohtausten sisällä sujuvaa, mutta kohtaukset on liitetty yhteen hieman liian äkkipikaisesti ja leffaan voisi pistää sinne sun tänne lyhyitä hetkiä lisää, jotta elokuva hengittäisi paremmin. Synkkyydestään huolimatta valaisu on hyvin hoidettu ja katsoja näkee kaiken tarpeellisen. Lavastus-, puvustus-, maskeeraus- ja efektitiimit ovat jälleen kerran tehneet mielettömän huikeaa työtä tuodessaan velhomaailmaa valkokankaille. Lavasteet ovat näyttävät, puvut viestivät 1920-luvun ajankuvaa ja tehosteet sulautuvat hienosti oikeiden näyttelijöiden mukaan. Äänimaailma on efektiensä puolesta loistavasti rakennettu, mutta musiikit eivät tee suurta vaikutusta. Säveltäjä James Newton Howardin työstä jää lähinnä mieleen vain Ihmeotukset-sarjan tunnusmusiikki, sekä John Williamsilta kierrätetyt ikoniset Potter-sävelmät.

Yhteenveto: Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset ei valitettavasti ole kovin ihmeellinen elokuva. Leffan tarina on ohut, minkä peittämiseksi sen juonikuvioita monimutkistetaan ihan liikaa. Fanien hämäämiseksi elokuva on myös täynnä viittauksia Potter-leffoihin ja -kirjoihin, jottei heti huomaisi, että kyseessä on vain aika tarpeeton väliosa, jonka tapahtumat olisi voinut tiivistää sarjan seuraavaan osaan. Yllättävän tylsien sivuhahmojen juonikuviot nousevat oudon isoon rooliin, eikä päähenkilöille jää paljoa tehtävää. Itse asiassa Lisko Scamanderin voisi poistaa koko leffasta, eikä tarinan lopputulokseen tapahtuisi muutosta. Onneksi elokuvasta löytyy hyvin luotua tunnelmaa, viihdyttävää seikkailua ja lystikkäitä otuksia, jotka ovat ainoa ihmeellinen asia leffassa. Liskon ja otusten yhteiset hetket ovat elokuvan parasta antia ja niitä pitäisi olla huomattavasti enemmän. Ennakkopeloista huolimatta Johnny Depp osoittautuu loistovalinnaksi tarinan pahiksena, mutta Jude Law'n Dumbledore vaatii pientä totuttelua. Visuaalisesti elokuva on tietysti aivan huikea. Rowlingin kömpelöhkön käsikirjoituksen hyviä puolia ovat ennalta-arvattavuuden välttely ja tulevien osien kiehtovuus. Hieman kuitenkin jännittää, milloin sarja vihdoin pääsee niihin kiinnostaviin asioihin ja tulevatko pari seuraavaakin leffaa olemaan tällaisia väliosia? Aiemmin olin innoissani, että Ihmeotukset-leffoja ilmestyy yhteensä viisi kappaletta, mutta tämän jälkeen toivon, että Rowling olisi osannut tiivistää Liskon ja kumppaneiden seikkailut trilogiaksi. Harry Potter -fanithan menevät tietty katsomaan elokuvan kritiikistä huolimatta, mutta ne, jotka eivät ole velhomaailmasta aiemmin innostuneet, voivat turvallisin mielin pysyä erossa Grindelwaldin rikoksista, sillä en todellakaan usko tämän elokuvan muuttavan mieltänne sarjasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald, 2018, Warner Bros. Pictures, Heyday Films

Arvostelu: Logan Lucky (2017)

LOGAN LUCKY (2017)

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Channing Tatum, Adam Driver, Daniel Craig, Farrah Mackenzie, Riley Keough, Katie Holmes, Jack Quaid, Brian Gleeson, David Denman, Seth MacFarlane, Katherine Waterston, Sebastian Stan ja Hilary Swank
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Behind the Candelabran (2013) oli tarkoitus olla ohjaaja Steven Soderberghin viimeinen ohjaustyö leffojen parissa, mutta kun hän sai käsiinsä Logan Luckyn käsikirjoituksen, oli hänen pakko tehdä siitä elokuva. Filmin suunnittelu lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat kesän lopussa vuonna 2016. Ennen ilmestymistään elokuva herätti huomiota, kun ihmiset huomasivat, ettei sen käsikirjoittaja Rebecca Bluntista löytynyt mitään tietoja internetistä, jolloin monet alkoivat uskoa, että leffan onkin oikeasti kirjoittanut Soderbergh itse. Hänen tyyliinsä nimittäin kuuluu esimerkiksi kuvata ja leikata filminsä salanimillä. Ohjaaja on kuitenkin sanonut Bluntin olevan aito ihminen, mutta epäilykset eivät ole silti hävinneet. Jotkut myös spekuloivat Bluntin olevan oikeasti Soderberghin vaimo Jules Asner tai koomikko John Henson. Logan Lucky sai ensi-iltansa useissa maissa elokuussa 2017 ja monet kriitikot pitivät siitä todella paljon. Nyt se on ilmestymässä myös meille Suomeen. Vaikka en olekaan tutustunut Soderberghin tuotantoon, kiinnostuin leffasta silti heti, kun näin julisteen. Näyttelijälista herätti tietty huomioni, mutta mikä kaikkein eniten pisti silmääni, oli teksti: "introducing Daniel Craig". Mietin, miksi ihmeessä sellainen teksti oli laitettu julisteeseen ja halusin nähdä elokuvan, jos siinä vaikka selitettäisiin vitsi. Meninkin mielenkiinnolla katsomaan Logan Luckyn, etenkin kun olin lukenut positiivisia arvioita siitä. Harmi vain, ettei leffa koskaan selittänyt "esittelyssä Daniel Craig" -vitsiä, mutta onneksi kyseessä on silti mainio filmi.

Jimmy Logan saa potkut kilparadan työmaalta ontumisensa takia, minkä seurauksena hän päättää ryöstää radan rahaholvin. Avukseen hän tarvitsee yksikätisen veljensä Clyden, kauneusalalla toimivan siskonsa Mellien, murtovaras Joe Bangin ja tämän tohelot veljet.

Pääroolissa Jimmy Loganina nähdään Channing Tatum, joka vaikuttaa aluksi vetävän uransa parhaan roolisuorituksen, mutta jonka osuus tuntuu vähenevän ja pienesti laimentuvan, mitä pidemmälle tarina kulkee. Tatum on kuitenkin todella hyvä ja uskottava pääosassa, minkä lisäksi hän muistaa säilyttää ontumisen koko leffan läpi, mikä tuo oman kiinnostavan lisän hahmoon. Läpi leffan voi selvästi nähdä, mitä Jimmy tuntee, kun hänen työnsä viedään pois, minkä lisäksi hänen nuori tyttärensä muuttaa Jimmyn ex-vaimon kanssa monien kilometrien päähän, jolloin hänelle ei tunnu jäävän mitään. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan tunnu tarpeeksi isolta syyltä, jotta katsoja olisi täysillä mukana Jimmyn ryöstösuunnitelmassa, jolloin elokuvan alkupää tuntuu vielä pieneltä hakemiselta, kunnes leffa löytää katsojansa ja nappaa mukaansa.
     Jimmyn Clyde-veljeä esittää Star Wars: The Force Awakensista (2015) tuttu Adam "Kylo Ren" Driver. Clydella on tosiaan vain yksi käsi tallella, sillä hän menetti toisen ollessaan sodassa Lähi-idässä ja puuttuvan tilalla on proteesi. Tätä ei leffan aikana pääse unohtamaan, sillä Clyde muistuttaa siitä tasaisin väliajoin. Hahmo on kiinnostava, sillä hän on aika vaisu ja aina kun hän puhuu, katsojana miettii, mikäköhän häntä vaivaa. Driver onnistuu roolissaan oivallisesti ja osoittaa jälleen, miksi häntä voisi nähdä useamminkin elokuvissa.
     Mellie Loganina nähdään Riley Keough. Mellie jää selvästi veljiensä varjoon, eikä hänelle ole suotu yhtä paljon ruutuaikaa. Se ei kuitenkaan harmita, sillä hänestä ei ole tehty kovin kiinnostavaa hahmoa. Mellie toimii tosiaan kauneusalalla, minkä lisäksi hänet nähdään antamassa neuvoja veljilleen, mutta siihen rooli oikeastaan jääkin. Keough onnistuu toimivasti osassaan, mutta hänen työnsä ei jää mieleen.
     Jimmyn Sadie-tytärtä näyttelee Farrah Mackenzie, joka on oiva valinta osaan. Mackenzielta ei löydy heikkoja hetkiä, vaan hän on hyvä alusta loppuun. Jimmyn ex-vaimoa Bobbie Jota esittää Katie Holmes, jonka rooli on kirjoitettu onnistuneesti. Bobbie Jota pitää hyvin nopeasti ärsyttävänä, koska hän ei tunnu ymmärtävän yhtään isän ja tyttären välistä suhdetta, minkä lisäksi hän tuputtaa tyttärensä päähän inhottavia kauneusihanteita, mikä saa katsojat säälimään Sadieta. Holmeskin on hyvä, mutta katsojana ei silti voi pitää hänestä hahmon takia.
     Murtovaras Joe Bangia näyttelee nykyinen agentti James Bondin esittäjä Daniel Craig, joka on aivan mahtava. Elokuvan aikana huomaa useita kertoja, että Craigilla on ollut hauskaa roolia esittäessään, mikä välittyy hienosti myös yleisöön. Joena hän pääsee ilmeilemään ja eleilemään paljon voimakkaammin kuin 007:n roolissa, vaikka hän onkin myös siinä roolissa loistava. Joe varastaa huolettoman persoonansa ja Craigin karisman avulla show'n aina, kun hän on ruudulla, jolloin Tatumin ja Driverin mainiot roolisuoritukset eivät enää oikein tunnu miltään. Joen hölmöjä veljiä, Samia ja Fishiä esittävät Brian Gleeson ja Jack Quaid, jotka ovat todella hauskoja rooleissaan.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Family Guy -sarjan (1999-) luoja ja tähti Seth MacFarlane ylimielisenä bisnesmiehenä; David Denman Bobbie Jon uutena poikaystävänä; viime vuonna Fantastic Beasts and Where to Find Themin (2016) kautta kuuluisuuteen noussut Katherine Waterston tarpeettomana Sylvia-lääkärinä; Marvel Cinematic Universen (2008-) leffoista tuttu Sebastian "Winter Soldier" Stan kilpa-ajaja Dayton Whitena; sekä kahdesti Oscar-palkittu Hilary Swank FBI-agentti Sarah Graysonina, joka on niin pieni rooli, että Swankin taidot menevät täysin hukkaan. Minua jäi ihan oikeasti harmittamaan Swankin puolesta, sillä hänen osuutensa oli todella mitäänsanomaton.

Aiemmin mainitsemani hakemisen jälkeen Logan Lucky saa napattua katsojan mukaansa yllättävän helpoilla ja yksinkertaisilla keinoilla. Leffaan on saatu mukaan todella oivallista henkeä, jonka ansiosta katsojan mielenkiinto pysyy lähes kaiken aikaa tarinassa. Ryöstön motiivit tuntuvat tosiaan oudon laimeilta ja alussa jää kaipaamaan jonkinlaisia lisäsyitä teolle, mutta homma vaikuttaa kuitenkin niin lupaavalta, että on pakko nähdä, miten ryöstö toteutuu. Välillä puhutaan jonkinlaisesta Logan-suvun kirouksesta, jonka takia sisarukset olisivat todella epäonnisia, mikä herättää tietysti ajatuksia siitä, että jokin tulee menemään päin mäntyä jossain kohtaa elokuvaa. Leffan aikana huomaa useita kertoja, että filmillä on sama tekijä kuin Ocean's Elevenillä (2001), sillä esimerkiksi suunnitteluosuudessa on paljon samaa henkeä. Loppupäässä on varsinkin todella selkeää, kuka leffat on ohjannut, mutta se ei kuitenkaan haittaa, sillä tyyli toimii. Katsojaa lähinnä naurattavat puheet "Ocean's 7-Eleven" -ryöstöstä.

Nauraa saa muutenkin useita kertoja. Logan Lucky on nimittäin todella hauska elokuva, jonka aikana saa hekotella ihan ääneenkin. Vitsejä on monenlaisia, mutta ne eivät silti ole perinteistä USA-leffojen hölmöilyä, vaan niissä on ihan ajatustakin, vaikka monet hassutteluista ovatkin todella simppeleitä. Tähän vielä päälle mainiosti rakennettu jännite ryöstön onnistumisesta, niin kyseessä voisi olla todella hyvä elokuva. Valitettavasti Logan Lucky on ihan liian pitkä filmi, eikä kyse ole vain siitä, että muutamaa kohtaa voisi vähän tiivistää, vaan kestoa on jopa parikymmentä minuuttia liikaa, jolloin naurujen välissä ehtii haukotellakin ja vilkaista kelloa. Mukaan on tungettu täysin tarpeettomia asioita, kuten Katherine Waterstonin hahmo Sylvia, jonka voisi ottaa kokonaan pois, eikä tarina muuttuisi lainkaan. Leffasta tulisi jopa parempi, sillä siten se voisi keskittyä paremmin olennaiseen. Heikointa kuitenkin koko teoksessa on sen loppu. Viimeinen vartti olisi pitänyt kirjoittaa kokonaan uusiksi, sillä tällaisena se vain kiertää ympyrää ja latistaa hyvän tunteen, jonka leffa on muuten onnistunut tarjoamaan. Huono lopetus on todella harmillinen asia, sillä kun poistuu leffateatterista, lopetus on tietty tuoreimpana muistissa ja se voi helposti laimentaa kokonaisuutta. Ja niinhän se tekeekin, minkä takia elokuva menettää pisteen ja tuottaa pienen pettymyksen.

Steven Soderbergh tietää tavallaan todella hyvin, mitä tekee, mutta samalla tuntuu vahvasti siltä, että jonkun toisen olisi pitänyt hoitaa jotkut hänen hommistaan. Tunnelman luomisen hän osaa hyvin ja hän taitaa huumorin hienosti. Soderbergh on kuvannut tämänkin leffan salanimellä Peter Andrews ja leikannut sen Mary Ann Bernard -nimen alla. Kuvaajana Soderbergh on kyllä hyvä, minkä lisäksi hän on onnistunut useiden kohtien leikkauksessakin. Kuitenkin kun hänellä on ollut liikaa vaikutusvaltaa, ei ole kukaan tainnut sanoa, että filmi kaipaisi todella voimakasta tiivistämistä. Leikkaamisen olisi pitänyt siis hoitaa joku muu. Ohjaajahan joka tapauksessa seuraisi leikkaamista vierestä. Muuten tekninen toteutus on taidokkaasti tehty. Säveltäjä David Holmesin musiikit eivät tosin jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Logan Lucky on hyvä, mutta ihan liian pitkä elokuva. Kokonaisuutta voisi helposti tiivistää parillakymmenellä minuutilla, jolloin teos tuntuisi tiiviimmältä. Esimerkiksi Katherine Waterstonin hahmon voisi ottaa pois kokonaan. Loppu olisi pitänyt kirjoittaa kokonaan uudestaan, sillä tällaisena se on vain laimea ja alkupäässä motiivit ryöstölle olisi voinut miettiä paremmin, sillä näin ne eivät täysin vakuuta. Leffa on kuitenkin kiehtova ja se onnistuu pitämään katsojaa mukanaan taidokkaasti. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä - etenkin show'n varastava Daniel Craig - ja filmiin on saatu oivallista jännitettä ja todella mainiota huumoria. Ohjaaja/kuvaaja/leikkaaja (ja kenties käsikirjoittaja) Steven Soderbergh tavallaan tietää, mitä tekee, mutta hänellä on ollut liikaa vaikutusvaltaa, jolloin ei ole ollut ketään sanomassa, ettei kokonaisuus täysin toimi toivotulla tavalla. Kelpo leffa Logan Lucky kuitenkin on, vaikka jälkikäteen jää harmittamaan, ettei se saavuta täyttä potentiaaliaan. Suosittelen vilkaisemaan sen, jos pidätte Ocean's Elevenistä, sillä mukana on paikoitellen samaa henkeä. Muutenkin jos huumoripitoiset ryöstöfilmit ovat lähellä sydäntänne, käykää vilkaisemassa Logan Lucky.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Logan Lucky, 2017, Trans-Radial Pictures, Free Association

Arvostelu: Alien: Covenant (2017)

ALIEN: COVENANT (2017)

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Katherine Waterston, Michael Fassbender, Danny McBride, Billy Crudup, Callie Hernandez, Carmen Ejogo, Jussie Smollett, Amy Seimetz, Demián Bichir ja Guy Pearce
Genre: scifi, kauhu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Ridley Scottin ohjaama Alien (1979) nousi suureen suosioon ilmestyessään ja sitä pidetään nykypäivänä yhtenä parhaista jännityselokuvista. Scott ei kuitenkaan jatkanut sarjan parissa, vaan jatko-osa Aliensin (1986) ohjasi James Cameron. Jatko-osa oli myös suuresti arvostettu ja on monia, jotka pitävät sitä parempana kuin ensimmäistä osaa. David Fincherin ohjaama Alien³ (1992) jakoi mielipiteitä, eikä ohjaaja itse pidä lopputuloksesta, sillä hän ei saanut oikeasti toteuttaa itseään leffan kanssa. Sarjan neljäs osa Alien: Resurrection (1997) - jonka ohjauksesta vastasi Jean-Pierre Jeunet - oli kuitenkin haukuttu teos, eikä sarja enää jatkunut. Alien-hahmo (eli xenomorph) kuitenkin esiintyi yhdessä toisen avaruushirviön, predatorin kanssa elokuvissa AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator: Requiem (2007), mutta niitäkin lähinnä haukuttiin. Koko homman aloittanut ohjaaja Scott halusi lopulta palata luomaansa maailmaan ja vuonna 2012 ilmestyi Prometheus, joka kertoi ajasta ennen ensimmäisen Alienin tapahtumia. Leffa sai ristiriitaiset arviot, mutta jatkoa luvattiin silti. Itse pidin Prometheuksesta ja odotin innolla, mihin sarja jatkuisi siitä. Kun kuulin, että jatko-osa olisi tulossa, innostukseni kasvoi. Alien: Covenantiksi nimetyn elokuvan trailerit näyttivät todella lupaavilta, enkä malttanut odottaa näkeväni xenomorpheja valkokankaalla. Kävin Finnkinon järjestämässä Alien-erikoisnäytöksessä, jossa meille näytettiin alkuperäisen elokuvan lisäksi muutama pätkä uudesta leffasta ja jälleen mielenkiintoni nousi. Innostukseni laski kuitenkin hieman, kun arvosteluja alkoi ilmestymään ja ne olivat todella ristiriitaiset. Monet olivat äärimmäisen tyytyväisiä näkemäänsä, mutta monet myös haukkuivat leffaa. Hieman varautunein mielin menin katsomaan elokuvan tyttöystäväni kanssa, toivoen, että tämän kohdalla kävisi sama kuin Prometheuksen kanssa, eli pitäisin siitä massaa enemmän...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Prometheus!

Covenant-alus on matkalla planeetalle, jonne he uskovat voivansa perustaa siirtokunnan. Matkan varrella miehistö kuitenkin saa signaalin toiselta planeetalta, jota he lähtevät tutkimaan. Sieltä he löytävät androidi Davidin, sekä erilaisia vaarallisia eliöitä...

Fantastic Beasts and Where to Find Themin (2016) kautta tunnetuksi noussut Katherine Waterston näyttelee Covenantin perämiestä, Danielsia. Alkupäässä hahmo on usein todella itkuinen, mutta hänestä löytyy myös isoin järjen ääni. Daniels vastustaa ideaa lähteä tutkimattomalle planeetalle ja jos häntä olisi kuunneltu, enemmän porukkaa olisi hengissä leffan lopussa. Mutta koska siinä ei olisi mitään kivaa, niin Danielsia ei tietenkään kuunnella. Paikoitellen hahmo tuntuu hieman tarpeettomalta, mutta tosipaikan tullen Daniels on välittömästi valmis tarttumaan aseeseen ja kohtaamaan vaaran silmästä silmään, mikä tekee hänestä aika rautaisen mimmin. Waterston on hyvä roolissaan ja hänestä tulee paikoitellen mieleen alkuperäisen Alienin päähahmo Ripley.
     Michael Fassbender nähdään edellisen osan tavoin androidina, tällä kertaa kahtena erilaisena. Sen lisäksi, että Fassbender esittää Prometheuksesta tuttua Davidia, hän näyttelee myös Covenant-aluksessa mukana kulkevaa Walteria. Jälkimmäinen on jokseenkin samanlainen kuin David, muttei kykene inhimmillisiin ajatuksiin, vaan hänen on kaiken aikaa pakko palvella ihmistä. David sen sijaan on muuttunut tämän ja edellisen leffan välissä kuluneiden vuosien aikana paljon, eivätkä ratkaisut hänen kohdallaan ole mitä parhaimmat. Fassbender onnistuu loistavasti Walterina, mutta Davidin roolissa hän on heikompi.
     Muita Covenantin miehistön jäseniä ovat mm. uskovainen kapteeni Chris Oram (Bill Crudup), tyylikästä hattua käyttävä pilotti Tennessee (Danny McBride), Oramin vaimo Karine (Carmen Ejogo), lääkintämies Upworth (Callie Hernandez), Tennesseen vaimo Maggie (Amy Seimetz) ja pilotti Ricks (Jussie Smollett). Elokuvassa nähdään myös homopari, nimittäin kersantit Lope (Demián Bichir) ja Hallett (Nathaniel Dean). Pariskunnan seksuaalisuutta ei erityisesti tuoda esille, mutta yksi repliikki tarjoaa tämän tiedon positiivisena yllätyksenä. Toinen positiivinen yllätys on, että pääasiassa komedialeffoissa näytellyt McBride on uskottava ja mainio vakavampana pilottina. Katsojana jää toivomaan lisää tällaisia rooleja McBridelta.

Monet eivät pitäneet Prometheuksesta ja useiden syy oli se, ettei elokuva sisältänyt itse alieneja/xenomorpheja. Jo leffan nimi tosin viittasi, ettei niitä siinä nähdä, mutta monet jäivät pettyneiksi. Itse pidin elokuvasta ja minua kiehtoi tietää, miten näiden olentojen kehitys jatkuisi ja mitä kautta päädyttäisiin siihen oliovaiheeseen, millaisina ne nähdään Alienissa? Alien: Covenantia tehdessä on otettu selvästi fanien valituksia huomioon ja katsojat pääsevät vihdoin näkemään xenomorpheja sellaisina, miten ne esitetään Alienissa. Tämän lisäksi leffa esittelee erilaisen vaiheen olentojen kehityksessä, eli vaaleat neomorphit, jotka syntyvät hieman eri tavoin kuin rinnan läpi työntyvät xenomorphit. On hienoa nähdä tutut liskomaiset hirviöt valkokankaalla, sekä kiehtovaa kokea uusia tuttavuuksia, mutta valitettavasti elokuva ei hyödynnä mörköjään onnistuneesti. Kun hirviöt eivät ole ruudulla, jännitys takertuu katsojaan paljon voimakkaammin kuin niiden näkyessä selvästi.

Elokuva tarjoaa myös selvää jatkumoa niille, jotka pitivät Prometheuksesta ja sen leffan kysymyksiä aletaan availemaan. Harmi vain, että vähän liiankin paljastavasti. Leffassa nimittäin paljastetaan, mistä alienit ovat peräisin ja mitä kautta ne ovat muodostuneet maailmaan. Sanon suoraan, että monia tämä paljastus tulee varmasti ärsyttämään. Tavallaan ratkaisu on todella kehno, mutta tavallaan se myös toimii. Kulmien kohottelua se ainakin aiheuttaa, mutta missä määrin, riippuu ihan katsojan suhteesta aiemmin nähtyihin elokuviin. Uskonnollinen filosofia on voimakkaasti läsnä leffassa, mikä aiheuttaa lisää kulmien kohottelua ja vie hieman makua teoksesta, jonka tarkoitus on olla scifikauhua. Paikoitellen elokuva tuntuu hätäisesti kirjoitetulta ja siinä on yritetty miellyttää liikaa kaikkia, eikä leffa oikein tunnukaan jatkolta Prometheukselle tai esiosalta Alienille, vaikka monin tavoin se niitä onkin. Alien: Covenantissa kuullaan esimerkiksi musiikkia molemmista elokuvista, leffan nimi tulee ruutuun samalla tavalla vaiheittain, minkä lisäksi monet tapahtumat jäljentelevät alkuperäistä Alienia. Tämä aiheuttaa valitettavasti myös sen, että elokuva on monessa kohtaa ennalta-arvattava, etenkin viimeisen vartin aikana, joka on ehdottomasti heikointa leffassa. Lopetuksessa ei ole nimittäin minkäänlaista jännitettä, vaan se on toteutettu kiireellisesti ilman tunnetta. Tämän lisäksi koko lopetuksen ajan odottaa, milloin aiemmin leffan aikana arvattu suuri paljastus kerrotaan ja mihin suuntaan tarina siitä lähtee.

Onneksi Alien: Covenant tarjoaa myös onnistuneita asioita. Loppua lukuunottamatta ja kun hirviöitä ei näytetä, elokuvan läpi kulkee hermostuttava tunnelma. Jännitystä kasvatetaan toimivasti useissa kohdissa ja näyttelijät suoriutuvat rooleistaan pääasiassa oivallisesti. Elokuvaa ei olla tehty mahdollisia lapsikatsojia ajatellen, vaan veripanoksia on päästy hyödyntämään monesti leffan aikana. Tämän lisäksi elokuvassa nähdään mm. irtopää ja revitty vatsa, joten herkimmille Alien: Covenant ei sovi. Äkkisäikäytyksiä ei onneksi ole, vaan kauhu luodaan muilla tavoin, jolloin leffa ei koskaan muutu tusinakauhuksi. Elokuvan pääteema on loogista jatkumoa elämää käsittelevälle Prometheukselle. Tässä on tietenkin kysymys kuolemasta ja mitä siitä voisi syntyä. Xenomorphien elämähän vaatii jonkun toisen menehtymisen. Kokonaisuutena kyseessä on keskinkertainen teos, joka ei täysin tiedä, mitä pitäisi olla. Leffa tarjoaa helposti pettymyksen, mutta toisaalta katsojana jää myös toivomaan, että seuraava osa tulisi mahdollisimman pian, jotta pääsisi näkemään, mihin sarja seuraavaksi viedään...

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ridley Scott, joka selvästi osaa asiansa jännityksen luomisessa ja eri tunnelmien nostattamisessa. Hän on myös päässyt toteuttamaan paremmin itseään, kun pääsee näyttämään enemmän verta sun muuta mukavaa. Valitettavasti kohdat, joissa xenomorpheja näkyy, eivät ole yhtä voimakasta tunnelatausta täynnä, eikä ihme: Prometheusta tehdessä Scott nimittäin sanoi, ettei mukana ole alieneja, koska hän kokee kaikkien olevan jo tylsistyneen niihin. Totuus onkin selvästi, että herra itse on tylsistynyt näihin olioihin ja haluaisi tarjota jotain muuta. Ongelmat eivät kuitenkaan ole Scottista lähtöisin, vaan John Loganin ja Dante Harperin käsikirjoituksesta, johon ei ole hirveän paljon panostettu. Visuaalisesti Alien: Covenant on tietenkin todella hieno, vaikka neomorphit ovatkin paikoitellen hieman liian digitaalisen näköisiä. Joitain heiluvia kuvia lukuunottamatta kuvaus toimii. Leikkauspöydällä olisi voinut tehdä pientä tiivistämistä puolessa välissä, sillä silloin juttu tuntuu hidastempoiselta. Lavasteet ovat tyylikkäitä ja puvustuksessa on onnistuttu. Maskeeraus toimii myös. Ääniefektit tuovat upeita lisäyksiä ja Jed Kurzelin musiikit ovat hyviä, vaikka hän usein vain yhdisteleekin olemassa olevia teemoja.

Yhteenveto: Alien: Covenant on keskinkertainen teos, joka tarjoaa mitä luultavimmin pettymyksen katsojalle. Elokuva näyttää, miten alienit saivat alkunsa ja tämä on suurin pettymys. Toinen iso pettymys on lopetus, joka on äärimmäisen ennalta-arvattava ja josta ei löydy jännitystä lainkaan. Kuitenkin se jättää kierosti katsojan vaatimaan jatkoa. Leffa sisältää onneksi toimivia asioita, jolloin tarinaltaan usein heikohko teos nousee tasolle ihan kiva. Näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi hyviä, etenkin Katherine Waterston ja Danny McBride. Michael Fassbender onnistuu androidi Walterina, muttei toimi edellisestä osasta tuttuna Davidina. Verta janoavat pääsevät hurmetta näkemään, eikä tämä todellakaan ole lastenleffa. Uskonnolliset filosofiat tunkevat valitettavan usein mukaan ja ne ovat jokseenkin typeriä ja vievät makua lopputuloksesta. Visuaalisesti leffa on näyttävä ja on hienoa, miten musiikeissa on yhdistelty tuttuja melodioita sekä Alienista että Prometheuksesta. Jos pidit jälkimmäisenä mainitusta, niin käy ihmeessä katsomassa Alien: Covenant, sillä se jatkaa paikoitellen toimivasti Prometheuksen aloittamaa tarinaa. Jos taas Alien on sinulle todella rakas teos, niin neuvon miettimään, haluatko todella tietää, mistä sinulle tärkeät olennot saivat alkunsa, vaikka tieto tuottaisikin pettymyksen? Jos taas haluat vain nähdä xenomorpheja valkokankaalla, niin kyllä tämä niitä jossain määrin tarjoaa. Pettymyksen leffa tuottaa ja saa nähdä parantavatko vai heikentävätkö uudelleenkatselut tätä. Toivottavasti seuraava osa olisi eheämpi kokonaisuus. Jatkoa on nimittäin Scottin mukaan luvassa muutamankin leffan edestä, jos tämä vain menestyy.

Kirjoittanut: Joonatan, 17.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.scified.com
Alien: Covenant, 2017, Twentieth Century Fox Film Corporation, Brandywine Productions, Scott Free Productions, TSG Entertainment