Slow Horses, kausi 3 (2023) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 3

Luoja: Will Smith

Näyttelijät: Gary Oldman, Jack Lowden, Rosalind Eleazar, Saskia Reeves, Kristin Scott Thomas, Christopher Chung, Aimee-Ffion Edwards, Kadiff Kirwan, Ṣọpẹ́ Dìrísù, Chris Reilly, Charlie Rowe, Eliot Salt, Freddie Fox, Sophie Okonedo, Chris Coghill, Jonathan Pryce, Samuel West, Gavin Spokes ja Katherine Waterston

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 41 minuuttia - 45 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Mick Herronin Jackson Lamb -kirjasarjaan (Slough House - 2010-) perustuva Apple TV -sarja Slow Horses nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä huhtikuussa 2022. Jo puoli vuotta myöhemmin julkaistu toinen kausi vain kasvatti suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2022 ja lopulta Slow Horsesin kolmannen kauden esitys alkoi marraskuussa 2023. Kausi keräsi kehuja kriitikoilta ja faneilta, sai korkeat katsojaluvut, sekä parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden ja parhaan draamasarjan, ohjauksen, käsikirjoituksen miespääosan, miessivuosan, vierailevan tähden, roolituksen, leikkauksen ja musiikin Emmy-ehdokkuudet, joista se voitti käsikirjoituspalkinnon. Itse olen jo pitkään pohtinut Slow Horsesin katsomista ja nyt kun sarja on saamassa jo kuudennen tuotantokautensa, päätin vihdoin ja viimein ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin paljon kahdesta ensimmäisestä kaudesta ja aloitin innoissani kolmoskauden katselun.

Kun yksi Slough Housen luupäistä siepataan, loput agenteista päätyvät salaisuuksien äärelle, jotka uhkaavat horjuuttaa koko MI5:n toiminnan.

Lukuun ottamatta kakkoskaudella tapettua Min Harperia (Dustin Demri-Burns), Slough Housen tutut MI5-hylkiöagentit, eli luupäät tekevät paluun ja ovat saaneet vahvistusta kakkoskaudella esitellystä Marcus Longridgestä (Kadiff Kirwan), miehen ikävän uhkapeliongelman takia. Joukkoa johtaa aina yhtä lystikäs kusipää Jackson Lamb (Gary Oldman), kun taas sihteeri Catherine Standish (Saskia Reeves), tekniikkavelho Roddy Ho (Christopher Chung) ja agentit River Cartwright (Jack Lowden), Louisa Guy (Rosalind Eleazar) ja Shirley Dander (Aimee-Ffion Edwards) yrittävät pitää päänsä kasassa kökössä tilanteessaan. Louisa on ymmärrettävästi murtunut Minin kuolemasta, Riverin yrittäessä parhaansa todistaakseen kykynsä MI5:lle - tai edes Lambille. Näyttelijäkaarti on jälleen loistovedossa, Oldmanin ollessa toki taas aivan mahtava piereskelevänä Lambina.

     Vanhoista tutuista myös MI5:n johtaja Ingrid Tearney (Sophie Okonedo), apulaisjohtaja Diana Taverner (Kristin Scott Thomas), Koirat-erityisryhmää johtava Duffy (Chris Reilly), mulkku Webb (Freddie Fox) ja Riverin isoisä David (Jonathan Pryce) ovat menossa mukana ja uusina hahmoina kausi esittelee MI5-agentti Alison Dunnin (Katherine Waterston), turvallisuusyritys Chieftainin johtajan Sly Monteithin (Gavin Spokes), sekä Donovanin (Ṣọpẹ́ Dìrísù), Benin (Charlie Rowe) ja Sarahin (Eliot Salt), jotka sieppaavat yhden luupäistä, pistäen tämänkertaisen tarinan liikkeelle. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan ja uudet hahmot ovat kiinnostavia tyyppejä. Kauden varrella katsojan on vaikea sanoa, kumpi ärsyttää enemmän, Duffy vai Webb?

Todelliset tiikerit -kirjaan (Real Tigers - 2016) perustuva Slow Horsesin kolmas tuotantokausi taitaa olla tähän mennessä sarjansa parasta antia. Toki jo avauskaudella selviteltiin kidnappausta, jossa tutkimus vei raskauttavien paljastusten äärelle, mutta kolmoskaudella väkevän koukkunsa menoon tuo se, että siepattu onkin yksi luupäistä. Kausi käynnistyy erittäin napakasti, eikä aikaakaan, kun jo itse sieppaus käy selväksi muille Slough Housessa. Tarina osoittautui jopa niin vangitsevaksi, että tuijotin koko tuotantokauden yhtä kyytiä.

Jokainen näistä kuudesta jaksosta tuo menoon omat käänteensä, jotka vain parantavat menoa ja tekevät tilanteesta herkullisemman. Niin hahmojen kuin katsojankin arvot joutuvat käänneltäväksi. Vakoojien maailmassa kaikki on sallittua ja itse kukin joutuu pysähtymään ja pohtimaan, miten pitkälle ovat valmiit menemään oman, jonkin tietyn tahon, vai yhteisen hyvän edun takia? Jännitys kasvaa jakso jaksolta, eikä kausi juuri anna edes tilaa hengittää, kun hahmot pidetään lähes kaiken aikaa liikkeessä. Toiminnantäyteinen finaali onkin erittäin tiivistunnelmainen. Parasta ovat kuitenkin nämä hahmot, luupäät ja heidän hankalat välinsä. Jackson Lamb naurattaa nasevilla heitoillaan muita kohtaan, mutta hienoja ovat myös hetket, kun hänen alaisensa osoittavat aitoa huolenpitoa toisistaan. Kaiken keskellä kohtaus, jossa River ja Louisa pysähtyvät hetkeksi puhumaan Ministä, on pienimuotoisuudessaan yksi kauden vahvimmista.

Will Smithin (ei sen näyttelijän), Mark Dentonin ja Jonny Stockwoodin työstämät käsikirjoitukset ovat tehokkaan mukaansatempaavat, keksien kaikille luupäistä jotain mielenkiintoista tekemistä, punoen hissuksiin kaikki langat toisiinsa. Tällä kertaa kauden ohjausvastuussa on ollut Saul Metzstein, joka hoitaa tonttinsa kunnialla kotiin, pitäen jännitettä tehokkaasti yllä alusta loppuun. Slow Horsesin kolmoskausi on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja tehosteetkin näyttävät hyviltä. Äänityöskentely on onnistunutta ja Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+

Slow Horses, kausi 2 (2022) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 2

Luoja: Will Smith

Näyttelijät: Gary Oldman, Jack Lowden, Kristin Scott Thomas, Rosalind Eleazar, Dustin Demri-Burns, Saskia Reeves, Christopher Chung, Aimee-Ffion Edwards, Jonathan Pryce, Freddie Fox, Chris Reilly, Samuel West, Rade Šerbedžija, Marek Vašut, Alec Utgoff

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 41 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Mick Herronin Jackson Lamb -kirjasarjaan (Slough House - 2010-) perustuva televisiosarja Slow Horses nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Apple TV -palvelussa keväällä 2022. Koska koronaviruspandemia oli lykännyt avauskauden kuvauksia, sarjan luoja Will Smith (ei se näyttelijä) ryhtyi odotellessa kynäilemään kakkoskauden käsikirjoituksia Nukkuvat leijonat -kirjan (Dead Lions - 2013) pohjalta. Apple TV:llä oli kova luotto sarjaan ja yhtiö näyttikin Smithille vihreää valoa jatkolle jo ennen kuin ensimmäistä kautta oli edes julkaistu, joten toisen kauden kuvaukset alkoivat lähes heti ykköskauden kuvausten perään. Tämä mahdollisti sen, että Slow Horsesin toisen tuotantokauden esitys alkoi Apple TV:ssä joulukuussa 2022, jo puoli vuotta ykköskauden päättymisen jälkeen. Tämäkin kausi keräsi kehuja ja hyvät katsojaluvut. Itse olen jo pidemmän aikaa halunnut katsoa Slow Horsesia, mutta aina on tullut jotain muuta tielle. Kuitenkin nyt kun sarja on saamassa jo kuudennen tuotantokauden, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin paljon ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin positiivisin odotuksin kakkoskauden katselun.

Kun entinen agentti kuolee varjostaessaan jotakuta, Slough Housen luupäät ryhtyvät tutkimaan tapausta ja päätyvät paljon suuremman salaliiton äärelle.

Lukuun ottamatta avauskaudella kuollutta Sidiä (Olivia Cooke) ja potkut saanutta Loyta (Paul Higgins), Slough Housen tutut luupäät tekevät paluun, johtajanaan edelleen varsin, öh, persoonallinen Jackson Lamb (Gary Oldman). River (Jack Lowden) on ottanut paikkansa poppoossa, kun taas suhteessa olevat Louisa (Rosalind Eleazar) ja Harper (Dustin Demri-Burns) yrittävät saada siirtoa parempiin tehtäviin. Catherine (Saskia Reeves) pääsee paremmin esille, eikä töykeä tekniikkavelho Roddykään (Christopher Chung) jää vain tietokoneensa taakse. Uutena lisäyksenä Slough House on saanut riveihinsä Shirley Danderin (Aimee-Ffion Edwards), joka jää ainakin toistaiseksi vielä hieman tylsäksi tyypiksi, joka on lähinnä vain turhautunut tilanteeseensa. Näyttelijät jatkavat oivaa työtään ja onhan sarjan oikea tähti toki tälläkin kertaa Oldman, joka on hulvaton kaikille mulkkumaisena Lambina. Mutta vaikka mies mieluummin kuolisi kuin kehuisi alaisiaan tai sanoisi näille ylipäätään jotain positiivista, on selvää, että Lamb olisi valmis ottamaan luodin kenen tahansa tiimiläisensä puolesta.

     Muista tutuista paluun tekevät myös MI5:n apulaisjohtaja Diana Taverner (Kristin Scott Thomas), ylimielinen Webb (Freddie Fox), Koirat-tiimiä johtava Duffy (Chris Reilly) ja Riverin isoisä David (Jonathan Pryce). Uusina hahmoina kaudella esitellään muun muassa sisäministeri Peter Judd (Samuel West), entinen KGB-agentti Nikolai Katinsky (Rade Šerbedžija), palkkatappaja Andre Chernitsky (Marek Vašut), sekä hämäräbisneksiin sekaantunut Arkady Paškin (Alec Utgoff). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa hyvin.

Slow Horsesin toinen tuotantokausi ei ollut mielestäni yhtä vahva kuin edeltäjänsä, mutta sarja pysyy silti erittäin toimivana vakoojajännärinä. Kauden tarina on sopivan erilainen kuin viimeksi ja siinä missä ykköskaudella yritettiin selvitellä kidnappaustapausta, tällä kertaa luvassa on toisenlainen juoni, johon liittyy kaskaita, venäläisagentteja, jotka ovat vuosia sitten asemoitu Isoon-Britanniaan odottamaan käskyjään. Erityisen kiinnostavaa kauden tarinassa on se, kuinka henkilökohtaisesti se lopulta linkittyy Jackson Lambiin, jonka nuoruusvuosien vakoojatehtäviin liittyi tekoja, jotka tavalla tai toisella kummittelevat edelleen.

Tämäkin kausi koostuu kuudesta noin 45 minuutin mittaisesta jaksosta, mikä on samalla tarpeeksi kattava, mutta myös sopivan napakka mitta. Toisaalta tarina ehtii rakentua rauhallisemmin kuin parin tunnin elokuvassa, mutta sitä ei ole venytetty liikaa, jolloin homma ei menetä otettaan. Tapauksen tutkintaa ja samalla jännitettä rakennetaan mainiosti hissuksiin, kunnes meno kasvaa huippuunsa parin viimeisen jakson aikana. Kauden finaali on tehokkaan tiivistunnelmainen. Jännityksen lisäksi sekaan mahtuu myös hyvää huumoria, erityisesti toki Lambin heittojen muodossa. Lamb ja tämän luupäät ovat niin tykättäviä tyyppejä oikkuineenkin, että jo heidän ansiosta Slow Horsesin kakkoskauden voi huomata tuijottaneensa yhtä kyytiä saman päivän aikana.

Ohjaajana toimii tällä kertaa Jeremy Lovering, joka tekee oivaa työtä tunnelman ja näyttelijöiden kanssa. Will Smithin johtaman käsikirjoitustiimin tekstit eivät ole yhtä vangitsevaa kamaa kuin viimeksi, mutta tämä voi johtua myös siitä, että lähdemateriaalina toimiva kirja ei ole ihan edeltäjänsä veroinen. Teknisesti Slow Horses pitää tasonsa. Kakkoskausi on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit tekevät hyvää työtä Lambin reikäisiä sukkia myöten ja tietokonetehosteetkin näyttävät pääasiassa hyviltä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+

Slow Horses, kausi 1 (2022) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 1

Luoja: Will Smith

Näyttelijät: Jack Lowden, Gary Oldman, Kristin Scott Thomas, Saskia Reeves, Rosalind Eleazar, Christopher Chung, Dustin Demri-Burns, Antonio Aakeel, Sam Hazeldine, Olivia Cooke, Brian Vernel, Stephen Walters, David Walmsley, Paul Hilton, Paul Higgins, Freddie Fox, Jonathan Pryce, Chris Reilly, Samuel West, Steven Waddington, Sophie Okonedo ja James Faulkner

Genre: trilleri, komedia

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 42 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 57 minuuttia

Ikäraja: 16

Slow Horses perustuu Mick Herronin Jackson Lamb -kirjasarjaan (Slough House), jota on julkaistu vuodesta 2010 lähtien. Vuonna 2019 Apple TV+ hankki kirjasarjan oikeudet ja ryhtyi yhdessä Will Smithin (englantilainen käsikirjoittaja, ei se Hollywood-näyttelijä) kanssa työstämään adaptaatiota televisiosarjan muodossa. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä alkuvuodesta 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia ne jouduttiin lykkäämään marraskuuhun. Lopulta Slow Horsesin ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV+ -palvelussa huhtikuussa 2022. Sarja nousi nopeasti suosituksi, keräsi kehuja kriitikoilta ja sai parhaan miespääosan, miessivuosan, leikkauksen, äänen ja musiikin BAFTA-ehdokkuudet. Itse olen jo pitkään pohtinut Slow Horsesin katselua ja muun muassa isäni on kehunut sarjaa minulle parin vuoden ajan. Nyt kun sarja on saamassa jo kuudennen tuotantokauden, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja katsoin avauskauden läpi muutamassa päivässä.

Mokattuaan ikävästi kesken tehtävän, MI5-agentti River Cartwright siirretään Slough Houseen, jota pidetään epäonnistujien osastona. Slough House ryhtyy tutkimaan nuoren britannialais-pakistanilaisen pojan kidnappausta ja päätyy aikamoisen salajuonen jäljille.

Jack Lowden näyttelee River Cartwrightia, brittiläisen MI5-järjestön vakoojaa, joka mokaa pahasti kesken tehtävän ja hän saa kaikkien MI5-agenttien pelkäämän siirron. Hänet lähetetään Slough Houseen, joka tunnetaan epäonnistujien ja MI5-hylkiöiden osastona. Osastoon kuuluvat sen johtaja Jackson Lamb (Gary Oldman), hänen assistenttinsa Catherine (Saskia Reeves), Sid (Olivia Cooke), Louisa (Rosalind Eleazar) ja Min (Dustin Demri-Burns) joiden välillä on silmäpeliä, tekniikkavelho Roddy (Christopher Chung), sekä heikkohermoinen Struan (Paul Higgins). Kaikki ovat ajautuneet Slough Houseen syystä, jota he eivät juuri haluaisi uusille kollegoilleen paljastaa. Luupäiksi kutsuttu poppoo on täynnä monenmoista persoonaa, mutta onhan sarjan kiistaton ykkönen töykeää vitsiä heittävä ja röyhkeästi piereskelevä Jackson Lamb, jota näyttelevä Gary Oldman on aivan mielettömässä vedossa. Oldman onnistuu tekemään hahmosta sopivalla tavalla mulkun, mutta jotenkin oudon tykättävästi. Ja vaikka Jackson puhuu alaisilleen päivät pitkät epäsopivaan sävyyn, on selvää, että tiukan paikan tullen mies tekisi kaikkensa näiden mokaajien eteen, koska he ovat hänen mokaajiaan. Muutkin näyttelijöistä hoitavat tonttinsa mainiosti ja Lowden sopii erittäin hyvin Riveriksi, joka yrittää olla lannistumatta kokonaan siirrostaan ja todistaa kykynsä MI5:lle uudestaan, saadakseen vanhan pestinsä takaisin.

Muita hahmoja sarjan avauskaudella ovat myös muun muassa MI5:n apulaisjohtaja Diana Taverner (Kristin Scott Thomas), Riverin entinen kaveri Webb (Freddie Fox), MI5:n tehoryhmä Koiria johtava Duffy (Chris Reilly), jahdattu journalisti Robert Hobden (Paul Hilton), sekä kidnapattu britannialais-pakistanilainen teinipoika Hassan Ahmed (Antonio Aakeel) ja tämän sieppaajat, Albionin poikina esittäytyvä rasistinelikko Moe (Sam Hazeldine), Curly (Brian Vernel), Zeppo (Stephen Walters) ja Larry (David Walmsley). Sivuhahmotkin ovat kiinnostavia ja heidän näyttelijänsä suoriutuvat oivallisesti, Thomasista löytyessä oikeaa arvokkuutta kylmän apulaisjohtajan osaan. Albionin pojat ovat yllättävänkin kiinnostava poppoo, sillä nämä neljä hahmoa ovat lopulta hyvin eri tasoilla valmiina toimimaan aatteensa puolesta, mikä aiheuttaakin hyvää jännitettä ryhmän sisällä jo valmiiksi stressaavassa tilanteessa.

Miksi en ollut älynnyt hypätä Slow Horsesin pariin jo aiemmin? Sarjaa ei ole turhaan kehuttu, sillä jo tämä avauskausi oli aivan mahtava, napaten minut välittömästi koukkuunsa. Vakoojagenre on tuntunut jo vuosia aika nähdyltä, monien toistaessa lähinnä tuttuja James Bond -kaavoja. On kuitenkin todella veikeä idea kertoa vakoojista, jotka ovat epäonnistuneet tärkeissä tehtävissään ja kuinka heille käy. He eivät saa potkuja, vaan heille on oma osastonsa, joka on naurunalainen läpi MI5:n. Mutta kun tapahtuu koko Englantia ravisteleva sieppaus, Slough House päättää näyttää kyntensä ratkomalla homman. Helpommin sanottu kuin tehty - se on nopeasti hyvinkin selvää.

Kauden kuusi, noin 45 minuutin mittaista jaksoa vievät täysillä mukanaan. Aluksi on mielenkiintoista tutustua näihin hahmoihin ja sitten tarina vangitseekin oikein tosissaan, kun hiljaisena yönä Hassan siepataan keskeltä katua ja missio hänen pelastamiseksi alkaa. Kuten vakoojatarinoissa yleensä, myös tähän tapaukseen liittyy paljon kaikkea muutakin kuin aluksi vaikuttaa ja luupäät ajautuvat shokeeraavien paljastusten äärelle. Sen lisäksi, että on kiinnostavaa seurata näitä hylkiövakoojia työn touhussa, on vielä kiinnostavampaa seurata sieppaajia, joiden valmiiksi stressaava tilanne muuttuu yhä vain painostavammaksi ryhmän sisäisten jännitteiden takia. Jakso jaksolta tiivis tunnelma vain kasvaa ja päätösjakso onkin erittäin tiukkaa settiä. Jännitteen keskelle täydellisen lisänsä tuo Jackson Lambin kuiva ja sarkastinen huumori, joka naurattaa häpeilemätön repliikki toisensa perään. Slow Horsesin avauskausi on jo todella vakuuttava ja hyppäänkin ilomielin näiden luupäiden matkaan uudelleen.

Avauskauden ohjauksesta vastaa James Hawes, joka rakentaa tunnelmaa erittäin napakasti. Will Smithin työstämät käsikirjoitukset kuljettavat tarinaa todella mukaansatempaavasti eteenpäin ja ne ovat pullollaan hyvää dialogia. Slow Horsesin avauskausi on myös teknisesti mainio. Se on pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet, puvustus ja maskeeraukset ovat Jacksonin reikäisiä sukkia myöten kunnossa ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämien musiikkien kera. Pembertonin työstämä ja The Rolling Stonesin laulaja Mick Jaggerin esittämä tunnuskappale Strange Game on erittäin menevä startti joka jaksolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+

Arvostelu: Rouva Harris lähtee Pariisiin (Mrs. Harris Goes to Paris - 2022)

ROUVA HARRIS LÄHTEE PARIISIIN

MRS. HARRIS GOES TO PARIS

Ohjaus: Anthony Fabian

Pääosissa: Lesley Manville, Ellen Thomas, Isabelle Huppert, Lambert Wilson, Alba Baptista, Lucas Bravo, Jason Isaacs, Rose Williams, Anna Chancellor, Freddie Fox ja Philippe Bertin

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: S

Mrs. Harris Goes to Paris, eli suomalaisittain Rouva Harris lähtee Pariisiin perustuu Paul Gallicon samannimiseen kirjaan (Mrs. 'Arris Goes to Paris) vuodelta 1958. Kirjan pohjalta oli aiemmin tehty jo muutama näytelty sovitus, mutta suoraan televisioon; Studio One -ohjelman (1948-1958) jakso Mrs. 'Arris Goes to Paris (1958), länsisaksalainen televisioelokuva Ein Kleid von Dior (1982) ja amerikkalainen televisioleffa Mrs. 'Arris Goes to Paris (1992). Vuonna 2020 ilmoitettiin uuden elokuvasovituksen olevan tekeillä ja sen kuvaukset käynnistyivät saman vuoden lokakuussa. Nyt Rouva Harris lähtee Pariisiin saapuu Suomenkin elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä ihan positiivisin mielin. Näin elokuvan trailerin keväällä ennen Downton Abbey: Uutta aikakautta (Downton Abbey: A New Era - 2022) ja pidin sitä mielenkiintoisena. Olinkin ilahtunut, kun pääsin näkemään Rouva Harris lähtee Pariisiin jo yli kuukautta ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1957 lontoolaissiivooja, rouva Ada Harris ihastuu asiakkaansa Dior-mekkoon ja haaveilee itsekin pukeutuvansa sellaiseen juhlatilaisuuksissa. Saatuaan käsiinsä mojovan summan rahaa, rouva Harris lähtee Pariisiin, ostamaan itselleen mekon... ja päätyy samalla keskelle Dior-firman sotkuja.

Pääroolissa Ada Harrisina nähdään Lesley Manville, joka on suorastaan ihastuttava roolissaan sanavalmiina rouvana, joka on aina auttamassa muita ahdingossa. Rouva Harrisin mies katosi toisessa maailmansodassa yli kymmenen vuotta sitten, mutta Harris ei ole menettänyt toivoaan, että mies palaisi joskus takaisin. Hahmo työskentelee siivoojana ja kun hän eräänä päivänä näkee asiakkaansa "haute couture" Dior-mekon, hän haluaa samanlaisen itselleen. Niinpä rouva Harris elokuvan nimen mukaisesti lähtee Pariisiin ostoreissulle ja päätyy monenlaiseen kommellukseen. Hahmon matkaan lähtee erittäin mielellään ja katsojanakin on usein äimistynyt näkemästään Pariisissa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. rouva Harrisin paras ystävä Vi (Ellen Thomas), Harrisista kiinnostunut Archie (Jason Isaacs), Harrisin asiakkaat lady Dant (Anna Chancellor) ja näyttelijänalku Pamela (Rose Williams), ranskalainen markiisi de Chassagne (Lambert Wilson), sekä Dior-vaatefirmassa työskentelevät rouva Colbert (Isabelle Huppert), kirjanpitäjä Fauvel (Lucas Bravo), malli Natasha (Alba Baptista), sekä tietty herra Christian Dior itse (Philippe Bertin). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan hyvin - etenkin Huppert tiukkana sihteerinä - ja hahmoihin tuodaan leffan aikana vähitellen pientä syvyyttä, eivätkä he jää täysin yksiulotteisiksi pahveiksi.

Päähenkilönsä tavoin itse elokuvakin Rouva Harris lähtee Pariisiin osoittautui varsin ihastuttavaksi ja ilahduttavaksi. Se on hengeltään miellyttävä ja sympaattinen, ja sen unelmia täynnä olevaan maailmaan on helppo uppoutua pariksi tunniksi. Hieman höttöinen meno viehättää varmasti monia, eikä ihme, jos leffasta lumoutuu niin, että suuntaa heti elokuvateatterisalista kirjakauppaan metsästämään Gallicon alkuperäisteosta ja pistää studiolle viestiä, että milloin saadaan filmatisointi jatko-osasta Rouva Harris lähtee New Yorkiin (Mrs. 'Arris Goes to New York - 1960)? Itsekin viihdyin oikein passelisti leffan parissa, vaikka samalla tuumin, että olisin halunnut pitää siitä vielä enemmän. Se on monin paikoin mainio ja itsekin katsoisin täysin sujuvasti jatkoa, mutta välillä Anthony Fabianin, Carroll Cartwrightin, Keith Thompsonin ja Olivia Hetreedin käsikirjoitus häiritsi minua ratkaisuillaan.

Vaikka rouva Harrisin matkalle lähtee todella mielellään, on reissu pullollaan epäuskottavia juttuja, joiden vuoksi leffa muuttuu yhä vain enemmän saduksi, sisältämättä kuitenkaan selviä satumaisia puolia. Tietyt asiat tuntuvat suorastaan putoavan rouva Harrisin käsiin liiankin helposti ja tarinassa vedetään mutkia suoriksi - lähtien siitä, kuinka vauhdilla vuonna 1957 siivooja saa käsiinsä niin paljon mammonaa, että hänellä on varaa ostaa lentolippu ja Diorin useamman satasen maksavan mekon (nykyrahassa kyseessä on päälle kymppitonni). Välillä käy myös koomiseksi, kuinka rouva Harris tuntuu ratkovan ihan jokaisen hahmon ongelmat antamalla näille puolen minuutin tsemppipuhuttelun. Tarinan ennalta-arvattavuus ei itseäni pahemmin häirinnyt. Vikoineen ja kliseineenkin (vain surullisten kohtausten aikana sataa vettä) Rouva Harris lähtee Pariisiin toimi oivallisesti.

Käsikirjoittamisen lisäksi Anthony Fabian toimii myös elokuvan ohjaajana, hoitaen sen tontin vahvemmin. Leffa voittaa puolelleen heti alussa Fabianin rakentaman tunnelman ansiosta, mitä vain tehostavat Rael Jonesin säveltämät ihanat musiikit. Äänimaailma on muutenkin oivallisesti työstetty. Leffa on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Mukana on muutamia todella sulavia ja tyylikkäitä siirtymiä. Lavasteet ja asut ovat totta kai upeat ja vuosi 1957 on herätetty hienosti eloon valkokankaalla.

Yhteenveto: Rouva Harris lähtee Pariisiin on sympaattinen ja ilahduttava elokuva, joka kuitenkin aika ajoin kompastelee käsikirjoittajien tapaan vedellä mutkia liiankin suoriksi. Päähenkilön matkaan lähtee mielellään, joskin ei voi kuin kyseenalaistaa, kuinka helposti rouva Harris muka saa käsiinsä hurjat summat rahaa reissuun ja mekkoon. Reissun aikana taas on huvittavaa, kuinka rouva Harris osaa noin vain ratkoa ties mitkä ihmissuhdedraamat ja firmasotkut pitämällä lyhyet, mutta tiukat puhuttelut. Tekstin vioista viis, ohjaaja Anthony Fabianin rakentama tunnelma on ihastuttavan lumoava ja imaisee katsojaa vahvasti mukaansa. Elokuva on ehtaa hömppää, mitä on mukava katsella. Lesley Manville on pääroolissa mahtava ja sivuosista etenkin Isabelle Huppert ansaitsee erityismaininnan. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on oivallinen ja 1950-luvun Lontoo ja Pariisi loihditaan upeasti takaisin eloon. Suosittelenkin Rouva Harris lähtee Pariisiin -elokuvaa lämpimästi, enkä todellakaan pistäisi vastaan, jos jatkokirja Rouva Harris lähtee New Yorkiin päätettäisiin myös filmata.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mrs. Harris Goes to Paris, 2022, Entertainment One, Moonriver Content, Superbe Films, Hero Squared, Elysian Films, Hungarian National Film Fund, Umedia

Arvostelu: Kolme muskettisoturia (The Three Musketeers - 2011)

KOLME MUSKETTISOTURIA

THE THREE MUSKETEERS

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Logan Lerman, Matthew Macfadyen, Ray Stevenson, Luke Evans, Milla Jovovich, Christoph Waltz, Gabriella Wilde, Freddie Fox, Orlando Bloom, Mads Mikkelsen, Juno Temple, James Corden, Dexter Fletcher ja Til Schweiger
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

"Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!"

The Three Musketeers, eli suomalaisittain Kolme muskettisoturia perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires) vuodelta 1844. Viimeisen pitkälti yli vuosisadan aikana kirjan pohjalta on tehty lukemattomia näytelmiä, pelejä, sarjakuvia, televisiosarjoja ja tietty myös elokuvia. Ensimmäinen filmatisointi on lyhyt mykkäelokuva Les trois mousquetaires vuodelta 1903, minkä jälkeen on tehty jopa yli 20 elokuvaa kirjan pohjalta. 2000-luvulla Constantin Film alkoi työstämään uutta leffaa muskettisotureista, aikomuksenaan modernisoida Dumasin tarinaa. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2010 ja lopulta Kolme muskettisoturia sai maailmanensi-iltansa 1. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja kriitikot lyttäsivät sen täysin. Silti ohjaaja Quentin Tarantino paljasti sen yhdeksi suosikkielokuvakseen vuodelta 2011. Itse näin leffan vuoden tai kaksi sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasimme sen isäni kanssa. En pitänyt näkemästäni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kuitenkin nyt kun Kolme muskettisoturia täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden. Katsoinkin elokuvan, kun se tuli televisiosta eräänä iltana.

1600-luvun Ranskassa nuori d'Artagnan matkaa Ranskaan, toiveenaan päästä muskettisoturiksi. Hän päätyykin auttamaan legendaarista muskettisoturikolmikkoa, kun nämä saavat selville Pariisin kardinaalin ja Buckinghamin herttuan salakavalan juonen ajaa Ranska ja Englanti sotaan.

Logan Lerman osoitti vuotta aiemmin Percy Jackson: Salamavarkaassa (Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief - 2010) olevansa pätevä valinta seikkailuleffan nuoreksi sankariksi. Harmi vain, ettei hän onnistu toistamaan tätä Kolmessa muskettisoturissa. Lerman esittää tietty d'Artagnania, jonka lahjat miekkailijana ovat tehneet hänestä aika ylimielisen. Kuitenkin sen sijaan, että Lerman kääntäisi ylimielisyyttä edukseen tietyllä pilkkeellä silmäkulmassaan, hän on lähinnä ärsyttävä nulikka. Kun tämä haastaa muskettisoturit taisteluun, katsojana toivoo, että nämä antaisivat tälle kunnon selkäsaunan, jotta d'Artagnan luikkisi häntä koipien välissä takaisin sinne, mistä tulikin.
     Nimen mukaisina kolmena muskettisoturina, Athosina, Porthosina ja Aramiksena nähdään Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans, jotka sopivat kaikki rooleihinsa (etenkin kuin suoraan aikakaudelta ulkonäkönsä puolesta repäisty Macfadyen). Ongelma heidän kohdalla onkin se, kuinka hahmot on kirjoitettu mukaan. He nimittäin lähinnä vain ovat. Jokainen kolmikosta jää täysin yksiulotteisiksi pahveiksi, aivan kuin tekijät eivät edes haluaisi kertoa heistä. Mitään legendaarista ei kolmikosta löydy ja kun trio lopussa yhdistää miekkansa ja huudahtaa ikonisen tunnuslauseensa, ei tämä tunnu millään lailla ansaitulta hetkeltä.

Heidän lisäksi elokuvassa nähdään aikamoinen tähtikaarti, johon kuuluu mm. Milla Jovovich juonittelevana ja kaikille osapuolille töitä tekevänä Milady de Winterinä, Christoph Waltz Ranskaa vastaan juonittelevana kardinaali Richelieuna, Orlando Bloom niljakkaana Buckinghamin herttuana, Mads Mikkelsen häijynä kapteeni Rochefortina, sekä... talk show -juontaja James Corden muskettisotureiden avustajana? Cordenin on tarkoitus tuoda mukaan komediallista kevennystä, mutta homma hoidetaan kiusallisen huonosti. Hän ei sovi elokuvaan lainkaan ja lähinnä vain rikkoo koko filmin joka kerta saapuessaan kuvaan. Mikkelsenin ja Waltzin lahjat valuvat täysin hukkaan tylsissä rooleissa. Bloom taas on järkyttävän surkea teatraalisena herttuana. Jovovich sentään pääsee näyttämään notkeuttaan, mutta lopulta hän tuntuu olevan mukana vain, koska on ohjaaja Paul W. S. Andersonin vaimo.

Voi pojat, Kolme muskettisoturia on huono elokuva. Se on niin huono, ettei Alexandre Dumas vain käänny haudassaan. Ei, hän pyörii kuin mikäkin fidget spinner. Olen itse asiassa käynyt Dumasin haudalla Panthéonissa, Pariisissa. Äitini fanittaa Dumasin kirjoja ja olikin hieno hetki, kun löysin haudan ja näytin sen äidilleni. Tämä tapahtui vuonna 2009, kun tämä elokuva oli vasta esituotannossa. Olisikin mielenkiintoista käydä näin jälkikäteen tarkistamassa, onko Dumas-poloinen (tai mitä hänestä on enää jäljellä) toipunut filmin aiheuttamista traumoista. Ongelma ei ole vain se, että leffa modernisoi klassista tarinaa - Guy Ritchien Sherlock Holmes (2009) on esimerkki siitä, että tietynlainen modernisointi voi toimia. Kuten aiemmin kävi selväksi, isona ongelmana on jo se, kuinka huonosti filmi hyödyntää pääkolmikkoaan ja kuinka rasittavan se tekee d'Artagnanista. Kun hahmot ovat näin kehnoja, ei heidän seikkailunsakaan jaksa innostaa.

Jos tätä siis voi seikkailuksi kutsua. Elokuva sisältää lähinnä todella kömpelösti kiemurtelevan pahisten juonen, mikä ei kiinnosta ja sitten täysin idioottimaisia toimintakohtauksia, jotka viihdyttävät lähinnä tyhmyydellään. Silloin, kun taistelut eivät yritä kopioida Pirates of the Caribbeania (2003-), ne ovat vain puuduttavia mäiskeitä, joita välillä tehostetaan hidastuksilla ja välillä nopeutuksilla, kopioiden 300-elokuvaa (2006). Loppuhuipennuksessa elokuva tarjoaa älyttömyyden huippunsa (ja lisää sitä Pirates of the Caribbeanin suosion epätoivoista hakua). Miekat kalisevat, mutta kaikesta puuttuu se tärkeä jokin, mikä tekisi menosta mukaansatempaavaa. Seikkailun henki ei ole lainkaan läsnä. Mukana ei ole mitään jännitettäkään.

Pienimmänkin jännityksen tappaa leffan tympivä komedia. Lihavuudestaan ja kömpelyydestään pilkkaa tekevä James Corden ei jää elokuvan ainoaksi yritykseksi naurattaa, vaan mukana on paljon tyhmiä juttuja, jotka saavat pyörittelemään silmiään ja tuhahtelemaan turhautuneena. Elokuva käyttää liiankin paljon aikaa Ranskan nuoreen kuninkaaseen, Ludvig XIII:an (Freddie Fox), joka kyselee rakkausneuvoja d'Artagnanilta voittaakseen kuningattaren (Juno Temple) sydämen, samalla, kun hän yrittää olla yhtä tyylikäs kuin Buckinghamin herttua. Tämänkin ajan olisi voinut käyttää vaikkapa, enpä tiedä, niihin pirun muskettisotureihin! Elokuvassa on aivan liikaa kaikenlaista meneillään, jolloin se unohtaa keskittyä siihen oleelliseen. Lopussa leffa vielä kehtaa pohjustaa jatko-osaa.

Leffan kehnouden ei pitäisi yllättää, kun tietää, kuka sen puikoissa pyörii. Paul W. S. Anderson ei ole tainnut ohjata ainuttakaan aidosti hyvää elokuvaa koko uransa aikana. Minulta löytyy kummallinen pehmo kohta Alien vs. Predatorille (2004), koska sillä on outoa nostalgista arvoa minulle, minkä lisäksi mielestäni hittipeleihin perustuva Resident Evil (2002) on ihan viihdyttävä zombihömppä. Anderson kopioi paljon muiden tyylejä omiin rainoihinsa täysin tyylitajuttomasti ja sieluttomasti. Asiaa vain pahentaa Andrew Daviesin ja Alex Litvakin kirjoittama huono ja sekava käsikirjoitus. Sentään elokuvasta löytyy kelvollista kuvausta, vaikka toimintakohtauksissa häiritseekin selkeä yritys kikkailla 3D-tekniikalla. Elokuvalla oli käytössään kolme ulottuvuutta ja silti sen muskettisoturit ovat näin latteita. Erikoistehosteet ovat paikoitellen tyylikkäitä ja välillä taas huokuvat digitaalisuutta. Aidot lavasteet ja asut ovat elokuvan parasta antia. Ääniefektitkin toimivat, mutta säveltäjä Paul Haslinger lähinnä syyllistyy tylsään Hans Zimmerin kopiointiin, mikä vain vahvistaa tunnetta, että tekijät tavoittelivat Pirates of the Caribbeanin suosiota.

Yhteenveto: Vuoden 2011 Kolme muskettisoturia -raina on kaamea sekasotku ja häväistys Alexandre Dumasin muistoa ja työtä kohtaan. Elokuvalla on suuria vaikeuksia ylipäätään keskittyä nimikkotrioonsa, vaan se käyttää aikansa ärsyttäviin ja tylsiin sivuhahmoihin. Seikkailuhenki uupuu täysin ja huumori on kiusallisen kökköä. Ohjaaja Paul W. S. Anderson kopioi paljon muita, huomattavasti parempia filmejä, vailla mitään tyylitajua. 3D-kikkailevat toimintakohtaukset eivät säväytä, eikä jännitettä löydy lainkaan. Käsikirjoitus on myös aikamoinen töherrys. Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans ovat varsin passelit valinnat rooleihinsa kolmena muskettisoturina, joten onkin harmi, kuinka kehno elokuva heidän ympärille on rakennettu. Logan Lerman on rasittava ylimielisenä d'Artagnanina, eikä Orlando Bloomkaan vakuuta. Christoph Waltz ja Mads Mikkelsen ovat täysin hukkaan heitetyt rooleissaan. Lopulta parasta koko leffassa taitaa olla sen lavasteet ja asut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Three Musketeers, 2011, Summit Entertainment, Constantin Film, Impact Pictures, Nouvelles Éditions de Films, New Legacy, Studio Babelsberg