Arvostelu: Sound of Metal (2019)

SOUND OF METAL

Ohjaus: Darius Marder

Pääosissa: Riz Ahmed, Olivia Cooke, Paul Raci, Lauren Ridloff ja Mathieu Amalric

Genre: draama, musiikki

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Sound of Metal on Darius Marderin ohjaama draamaelokuva. Sen teko lähti liikkeelle jo useampia vuosia sitten ja alunperin sen päärooleihin kaavailtiin Matthias Schoenaertsia ja Dakota Johnsonia, mutta kesällä 2018 näyttelijät vaihtuivat Riz Ahmediin ja Olivia Cookeen. Kuvaukset alkoivat ja koko leffa saatiin kuvattua vain neljässä viikossa. Maailmanensi-iltansa Sound of Metal sai jo syyskuussa 2019 Toronton elokuvajuhlilla, mutta vasta nyt mm. koronaviruksen takia elokuva saa hiljalleen teatterikierroksensa myös Suomessa. Itse kiinnostuin leffasta, kun aloin viime syksynä kuulla siitä paljon kehuja ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Sound of Metalin sen lehdistönäytöksessä juuri ennen joulua.

Metallibändi Blackgammonin jäsenet, laulajakitaristi Lou ja rumpali Ruben kiertävät Yhdysvaltoja, kun yhtäkkiä Ruben kuuroutuu. Ruben yrittää selvittää, kuinka saisi kuulonsa takaisin, jotta voisi palata rakastamalleen uralleen muusikkona.

Riz Ahmed ja Olivia Cooke näyttelevät Rubenia ja Louta, pariskuntaa, jotka esiintyvät yhdessä perustamassaan metalliyhtyeessä Blackgammonissa. Niin heidän bändinsä kuin parisuhteensa ajautuu koetukselle, kun Ruben huomaa, ettei kuule enää kunnolla. Ahmed on aiemminkin osoittanut olevansa hyvä näyttelijä (poislukien hänen kiusallinen pahisroolinsa Venomissa, 2018), mutta kuuroutuvan Rubenin osassa hän pääsee ensi kertaa todella loistamaan. Ahmed tuo hienosti esille palavan intohimon rummuttamista kohtaan ja epätoivon, kun häneltä katoaa yhtäkkiä kuuloaisti. Rooliaan varten Ahmed harjoitteli puolen vuoden verran niin rumpujen soittamista kuin viittomakieltä. Cooke taas tuo hyvin esille hahmonsa vaikeat tunteet, kun hän joutuu seuraamaan Rubenin koettelemusta sivusta.

Elokuvassa nähdään myös kuurojen kanssa paljon tosielämässäkin työskennellyt Paul Raci kuurojen yhteisön vetäjänä Joena, The Walking Dead -sarjasta (2010-) tuttu Lauren Ridloff kuurojen lasten opettajana, sekä James Bond -leffa Quantum of Solacen (2008) pahiksena parhaiten tunnettu Mathieu Amalric Loun isänä. Sivunäyttelijöistä etenkin Raci on mahtava sympaattisena ja viisaana Joena, joka haluaa auttaa Rubenia, kun tämän elämässä avautuu uudenlainen polku.

Ja siitä Sound of Metalissa onkin juuri kyse, siitä uudesta polusta elämässä. Vaikka aluksi elokuva vaikuttaakin jonkun ammatilleen intohimoisen henkilön epätoivoisesta taistelusta ammattinsa menettämistä vastaan, on se lopulta kertomus siitä uudenlaisen elämän löytämisestä, kun vanhasta elämästä pakotetaan luopumaan. Aluksi Rubenin kuuroutumista on todella pysäyttävää ja vaikeaa seurata. Kuka tahansa voi samaistua siihen, kuinka pahalta tuntuu, jos intohimon kohde viedään itseltä. Monen muusikon iso pelko on varmasti kuuroutuminen ja sitten taas moni elokuvien fani voi kokea kamalaksi kohtaloksi sokeutumisen. Sound of Metalissa päähenkilö pistetään kuitenkin etsimään sitä pilven hopeareunusta. Henkilökuvauksena elokuva on kiehtova ja kasvutarinana vaikuttava.

Tunnelma on erinomaisesti kehitelty, eikä se koskaan lähde vellomaan melodramaattisuudessa. Elokuva ei yrittämällä yritä puristaa katsojastaan kyyneliä ulos, vaan kehittelemällä taitavasti hahmoaan ja kertomustaan, se saa katsojan elokuvan mittaan välittämään niin paljon, että loppupäässä saattaa ihan herkistyä. Vaikka leffa kulkeekin rauhassa, omalla painollaan eteenpäin, ei se koskaan käy tylsäksi katsojasta tiukasti pitävän tunnelman ja vangitsevan tarinan ansiosta. On mielenkiintoista seurata, kun Ruben alkaa vähitellen opettelemaan kuurojen tapoja. Tilanteen hidas hyväksyntä ja etenkin yhteisöön sopeutuminen on lämpimästi toteutettu. Elokuvan viesti on oivallisesti tuotu esiin. Sound of Metal onkin niitä katselukokemuksia, joiden jälkeen katsoja poistuu edes hieman erilaisen maailmankuvan kanssa teatterista.

Ohjaaja Darius Marder on itselleni uusi tuttavuus, mutta Sound of Metal todella sai minut kiinnostumaan, mitä hänellä on tarjottavanaan elokuva-alalla. Hänen ohjauksensa on vakuuttavaa ja vaikkei hän lähde tekemään mitään hurjia rumpusooloja, on hänen rauhallinen tahtinsa mainio, eikä hän oikeastaan kertaakaan lyö ohi. Hänen ja Abraham Marderin työstämä käsikirjoitus toimii iskevänä pohjana ja Marderin veljekset pohdiskelevat hyvin ihmisen elämänmuutosta tällaisen tilanteen sattuessa. Tekninenkin puoli on hyvä kuvauksesta lavasteisiin jne., mutta tässä leffassa vakuuttavinta teknisyydessä on elokuvan äänimaailma. Tai siis usein sen äänetön maailma. Sound of Metal nimittäin pistää jatkuvasti katsojansa kuulemaan sen, mitä Ruben kuulee. Yhä vain vaimeampaa ja sekavammalta kuulostavaa dialogia, sekä kaikenlaista huminaa ja ininää... jos sitäkään vähää. Filmin nimestä päätellen katsoja voisi odottaa rouheaa ja rämisevää äänimaisemaa, mutta elokuvan teeman mukaan se pistääkin istumaan ja kokemaan kaiken rauhallisessa hiljaisuudessa.

Yhteenveto: Sound of Metal on hieno filmi uudenlaisen elämän löytymisestä, kun jokin pakottaa luopumaan vanhasta. Riz Ahmed on nappivalinta päärooliin kuuroutuvaksi Rubeniksi ja tarjoaa uransa tähän asti parhaan roolisuorituksen. Myös Olivia Cooke ja Paul Raci ovat mainioita osissaan, mutta loppupeleissä elokuva on Ahmedin showta. Vaikka tarina kulkeekin hitaasti eteenpäin, ei se ole koskaan tylsä, sillä aihe on niin kiehtova. Draamapuoli on vahva ja loppupäässä voi huomata jopa herkistyä. Elokuva käsittelee onnistuneesti teemojaan ja saattaakin saada katsojan näkemään (ja kuulemaan) maailman uudella tavalla. Äänen ja etenkin äänettömyyden käyttö on todella vaikuttavaa. Katsoja todella heitetään Rubenin pään sisälle, kuulemaan se vähä, mitä Ruben kuulee. Äänimaailman toteutukseltaan elokuva on erittäin luova. Kaikin puolin Sound of Metal on alkuvuoden vahvin elokuvatapaus, jota suosittelen lämpimästi katsomaan... milloin ikinä se tuleekaan saataville ympäri Suomen. Jotkut onnekkaat ovat jo päässeet näkemään leffan yksittäisissä ennakkoesityksissä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sound of Metal, 2019, Caviar

Arvostelu: Ready Player One (2018)

READY PLAYER ONE

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Tye Sheridan, Olivia Cooke, Ben Mendelsohn, T. J. Miller, Lena Waithe, Hannah John-Kamen, Mark Rylance, Simon Pegg, Susan Lynch ja Ralph Ineson
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12

Ready Player One perustuu Ernest Clinen samannimiseen romaaniin vuodelta 2011. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Warner Bros. Pictures ja De Line Pictures ostivat sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Cline itse kirjoitti filmin käsikirjoituksen yhdessä Zak Pennin kanssa ja ohjaajaksi valittiin seikkailuelokuvien mestari Steven Spielberg. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja nyt se saa vihdoin ensi-iltansa. Itse olen ollut aika ristiriitaisissa tunnelmissa siitä asti, kun kuulin leffasta. Ensimmäisen trailerin nähtyäni olin ihmeissäni siitä, että mikä ihme tämä leffa on, joka sisältää nimikkohahmon Rautajätistä (The Iron Giant - 1999) ja DeLorean-auton Paluu tulevaisuuteen -trilogiasta (Back to the Future - 1985-1990)? Ja filmi olisi Spielbergin ohjaama! Kiinnostukseni siis heräsi, vaikken erityisemmin välittänytkään trailerista. Olin myös todella varautunut mennessäni katsomaan leffaa, sillä vaikka Spielberg on tehnyt upeita leffoja, ovat hänen viimeaikaiset työnsä, kuten The Post (2017) - jonka hän teki kiireellä, kun Ready Player One oli jälkituotannossa - olleet aika unohdettavia, joten pelkäsin saman käyvän myös tämän kanssa. Kuitenkin mitä enemmän kuulin kehuja, sitä enemmän aloin odottamaan elokuvan näkemistä. Eniten taisin silti odottaa sitä, että Ready Player One näytettiin lehdistölle 3D:nä Finnkinon isossa Scape-salissa, jossa se todella pääsi oikeuksiinsa.

Lähitulevaisuudessa on luotu virtuaalitodellisuus nimeltä OASIS, jonne ihmiset voivat paeta tylsää elämäänsä ja olla sankareita. Kun OASIS:in perustaja kuolee, hän jättää jälkeensä aarrejahdin, jonka voittaja saa omakseen koko yhtiön. Nuoren Waden ja rohkean Art3miksen täytyy voittaa ennen pahaa IOI-järjestöä, joka käyttäisi OASIS:ta vääriin tarkoituksiin.

Wadena nähdään X-Men: Apocalypsesta (2016) tuttu Tye "Kyklooppi" Sheridan, joka osoittaa toimivansa ihan sujuvasti myös pääroolissa. Suurimmaksi osaksi ajasta leffa tosin tapahtuu OASIS:issa, jolloin näyttelijöistä on muokattu tietokoneen avulla heidän pelihahmonsa, joten Sheridanin omaa naamaa ei erityisen paljoa pääse näkemään. Wade on kiinnostavimmillaan ollessaan pelihahmonsa, eli avatarinsa Parzival, joka on seikkailunhaluinen ja valmis tekemään rohkeita tempauksia. Todellisessa maailmassa hahmo on selvästi tylsempi, joten onkin onni, että Wade viettää niin paljon aikaa OASIS:issa.
     Art3mista taas esittää Olivia Cooke, joka toimii naispääosassa. Cooken roolityö ei ole mikään hehkuttamisen arvoinen, muttei hänestä pahaakaan sanottavaa löydy. Hahmolle on kuitenkin luotu yksi outo heikkous, joka on kirjoitettu mukaan todella hölmösti ja täysin turhaan. Muuten Art3mis on usein Wadea kiinnostavampi hahmo, sillä hän on kokeneempi ja siten myös urheampi. Kokemuksista huolimatta Art3mikselle on onnistuttu rakentamaan kehityskaari, jolloin hän ei pysy samanlaisena loppuun asti.
     Tarinan roisto on Ben Mendelsohnin näyttelemä IOI:n johtaja Nolan Sorrento, joka tavallaan täyttää tarkoituksensa, mutta joka tuntuu silti aika yliampuvalta. On hauska, että myös Nolan tykkää pelaamisesta, mutta leffassa ei ihan täysin selviä, miksi hän haluaa OASIS:in hallintaansa ja mitä kamalan pahaa siitä seuraisi muille. Mukaan tulisi inhottavia mikromaksuja? Mendelsohn on kuitenkin näyttänyt jo esimerkiksi Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016) olevansa pätevä näyttelijävalinta pahikseksi ja osoittaa sen myös tässä.

Muita hahmoja elokuvassa ovat Waden mekaanikkokaveri Aech (Lena Waithe), seikkailuun mukaan hyppäävät Sho (Philip Zhao) ja Daito (Win Morisaki), Nolanin unohdettava kätyri F'Nale (Hannah John-Kamen), Waden täti Alice (Susan Lynch) ja tämän kliseisen inhottava mies Rick (Ralph Ineson), OASIS:in luoja James Halliday (ohjaaja Spielbergin uusi luottokasvo Mark Rylance), sekä Hallidayn kanssa töitä tehnyt herra Morrow (hieman oudosti roolitettu Simon Pegg). On myös pakko mainita Nolanin toinen kätyri i-R0k, jota esittää T. J. Miller. Kun tajusin Millerin näyttelevän hahmoa, pidin ratkaisua erittäin outona, sillä todellisuudessa hän on pitkä koomikko, mutta leffassa hänen OASIS:issa nähtävä hahmonsa on suurikokoinen ja karmiva palkkamurhaaja. Jossain kohtaa aloin miettiä, että tässä ratkaisussa on varmaan haettu sitä, että pelissä nähtävä vanha viisas taikuri voikin todellisuudessa olla nuori poika tai avaruusolentojen metsästäjä voi olla tylsistynyt kotiäiti. Odotin koko leffan ajan, että jossain kohtaa i-R0k paljastuisikin yhä äitinsä kotona asuvaksi nörttimieheksi, mutta ei. Voi olla, että tällainen kohtaus oli olemassa, mutta Milleriin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia se päätettiin leikata pois. Monet katsojista eivät tule huomaamaan Millerin mukanaoloa ja ymmärtämään ihmettelyäni, mutten voi olla ainoa, jota ratkaisu jää häiritsemään...

Ready Player One on todellinen nörttiunelma. Kuten jo alussa mainitsin, filmissä tosiaan nähdään ajassa matkustava DeLorean-auto ja Rautajätti, mutta meno ei todellakaan jää siihen. Elokuvassa nähdään myös mm. Batman, King Kong, Jurassic Parkin (1993) tyrannosaurus rex, Robocop, Painajainen Elm Streetillä -leffoista (A Nightmare on Elm Street - 1984-) tuttu Freddy Krueger, Perjantai 13. päivä -filmeistä (Friday the 13th - 1980-) tuttu Jason Voorhees, teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat, Hello Kitty ja "Looney Tunesista" (1930-) tuttu Marvin Marsilainen. Hahmojen lisäksi viittauksia on myös moniin muihinkin elokuviin, sekä tietty peleihin, kuten "Minecraftiin" (2009), Akiraan (1988), Mad Maxiin (1979), "Dungeons & Dragonsiin", "Haloon" (2001-), Teräsmieheen (Superman - 1978), Star Trekiin (1966-), Tähtien sotaan (Star Wars - 1977-) ja jopa Monty Pythoniin ja Citizen Kaneen (1941)! Ja älkää huoliko, että olisin paljastanut kaiken, sillä lähes kaikki mainitsemani esiintyvät jo ensimmäisen vartin aikana. Ensimmäisellä katselukerralla on mahdotonta bongata kaikki viittaukset, mutta jo ne kymmenet, mitä itse pystyin huomaamaan, tarjosivat suurta riemua. Niiden lisäksi Ready Player Onessa on myös pitkä osio, jossa hahmojen täytyy mennä seikkailemaan hyvin tunnetussa elokuvassa, mikä oli tehty aivan mielettömän upeasti ja kunnioittavasti. Tunsin kylmiä väreitä katsoessani osion sisältämiä nerokkaita hetkiä ja meinasin hihkaista innostuksesta, kun tajusin leffan todella menevän toisen elokuvan tapahtumiin.

Viittaukset kaikkien muiden teoksiin ei kuitenkaan vielä riitä hyvään ja omillaan seisovaan filmiin. Pahimmassa tapauksessa viittausten keskeltä ei löytyisi mitään omaperäistä tai kiinnostavaa, jolloin lähes kaiken uuden unohtaa heti elokuvan päätyttyä ja muistaa vain, mitkä kaikki suosikkihahmot näki juuri yhdessä. Onneksi asialla on kuitenkin Steven Spielberg, joka tekee parhaan filminsä sitten Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden (The Adventures of Tintin - 2011). Hieman liian selittelevästä alusta huolimatta Ready Player One nappaa katsojan nopeasti mukaansa ihan tajuttoman tyylikkään, vauhdikkaan ja kertakaikkiaan ällistyttävän mageen autokisan avulla, joka nousee helposti yhdeksi vuoden 2018 parhaimmista kohtauksista. Spielberg on saanut luotua todella mielenkiintoisen seikkailuleffan ja on loistavaa, että hän osaa yhä tehdä elokuvia aarteenmetsästyksestä. Hän hallitsee taidokkaasti futuristisemmankin maailman esittämisen - mikä ei toisaalta tunnu kovin kaukaiselta tulevaisuudelta, kun ottaa huomioon, miten virtuaalinen todellisuus kehittyy koko ajan - ja tarjoaa oivaa jännitystä ja hieman osuvaa huumoriakin.

Täysin loppuun asti teos ei kuitenkaan kestä. Kun erään henkilön todellista minää aletaan esittelemään, filmi alkaa hieman laahaamaan. Tämän lisäksi mukana on kuolemiskohtaus, joka tuntuu jokseenkin tarpeettomalta, koska sillä ei loppujen lopuksi ole lähes mitään merkitystä seuraaviin tapahtumiin. Suurin ongelma on kuitenkin Ready Player Onen finaali. Se on liian massiivinen ja ihan liian pitkä. Elokuva on erinomaisesti ripotellut viittauksiaan läpi leffan ja lopussa se päättää pistää lähes kaikki nähdyt hahmot suureen taisteluun, mikä äityy aikamoiseksi pikselimössöksi. Useassa kohtaa, kun tuntuu siltä, että nyt huipennus päättyy, se ottaakin uuden suunnan ja jatkaa vain kulkuaan. Huipennuksen jälkeisistä hetkistä on myös tehty ärsyttävän juustoiset, jolloin arvosanasta tippuu piste pois. Todella hyvästä ja ennen kaikkea viihdyttävästä elokuvasta on kuitenkin kyse, enkä malta odottaa, että näen tietyt kohtaukset uudestaan!

Ottaen huomioon, kuinka paljon Ready Player One sisältää viittauksia muihin leffoihin, olisin toivonut, että Spielbergillä olisi ollut pokkaa viitata enemmän omiin filmeihinsä. Missä olivat tappajahai, Indiana Jones, E.T. ja monet Tom Hanksilta näyttävät henkilöt? Voi tietty olla, että he olivat mukana, mutten vain huomannut heitä. Zak Pennin ja kirjailija Ernest Clinen käsikirjoitus on muuten mainio, mutta sitä olisi voinut tiivistää. Liian keston olisi voinut huomata myös leikkauksessa. Filmi on kuitenkin hyvin kuvattu, taidokkaasti lavastettu ja puvustettu, minkä lisäksi äänimaailma on huikea. Valitettavasti Spielbergin luottosäveltäjä John Williams oli kiireinen Spielbergin toisen projektin, The Postin kanssa, joten hän ei ehtinyt tekemään tämän leffan musiikkeja. Säveltäjänä toimiikin siis Alan Silvestri, joka on tehnyt hyvää työtä ja hauskasti ujuttanut mukaan tuttuja teemoja esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen -leffasta (Back to the Future - 1985). Muitakin musiikki- sekä artistiviittauksia löytyy leffasta, eli viittaukset eivät rajoitu vain elokuvien ja pelien maailmoihin. Visuaalisia efektejä täytyy harmillisesti kritisoida. Ymmärrän, että OASIS:issa tehosteet eivät ole mitä realistisimmat, sillä kyseessä on kuitenkin peli. Tietyt grafiikkapuolet siellä ymmärrän täysin, eivätkä ne haitanneet minua lainkaan. Jostain syystä samanlaiset efektit ovat kuitenkin levinneet myös todelliseen maailmaan, jolloin useat taustat näyttävät todella digitaalisilta.

Yhteenveto: Ready Player One on erittäin mainio futuristinen seikkailuelokuva, joka tarjoaa leffa- ja pelinörteille useita riemastuttavia hetkiä. On mahtavaa nähdä niin käsittämättömän paljon viittauksia erilaisiin filmeihin, peleihin, musiikkiin ja kirjoihin. Ja vielä mahtavampaa on nähdä ne elokuvassa, joka toimii omana kertomuksenaankin. Ohjaaja Steven Spielberg on osannut luoda oivan seikkailuhengen, joka kulkee läpi filmin ja vie katsojan mukanaan. Vaikka mukaan mahtuu hieman turhempia osioita ja liian kauan kestävä ylimassiivinen loppuryminä, pysyy teos suurimmaksi osaksi ajasta hyvin kasassa. Eivätkä heikkoudet niin paljoa haittaa, kun pääsee näkemään aivan mielettömän upean autokisan ja kohtauksen, jossa mennään käymään aika lailla kaikkien tuntemassa filmissä! Näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä, vaikkei kukaan mitään kovin mullistavaa suoritusta tarjoakaan. Jotkut sivunäyttelijät ovat kehnompia, mutta he menevät siinä muun ohessa. T. J. Millerin roolittamista suureksi tappajaksi en ymmärtänyt ja toivon, että Blu-rayn poistetuissa kohtauksissa sille annettaisiin jokin selitys. Visuaaliset efektit eivät harmillisesti ole parhaimmasta päästä. Pidin siitä, että OASIS näyttää digitaaliselta, koska se kuuluu asiaan, mutta todellisessa maailmassa se häiritsee hieman - etenkin kun kyseessä on Spielbergin ison budjetin tuotanto vuonna 2018. Popkulttuurista innostuneille, videopelien suurkuluttajille ja elokuvanörteille Ready Player One on pakkokatsottavaa. Suosittelen muitakin seikkailu- ja scifileffoista pitäviä vilkaisemaan elokuvan, sillä vaikkei viittauksia ymmärtäisikään, on filmiä silti erittäin kiva katsoa. Parhaiten elokuva toimii mahdollisimman isolta valkokankaalta katsottuna, joten suunnatkaa Scapeen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com/readyplayerone
Ready Player One, 2018, Warner Bros. Pictures, Amblin Entertainment, DreamWorks, De Line Pictures, Farah Films & Management, Random House Films, RatPac-Dune Entertainment, Reliance Entertainment, Village Roadshow Pictures

Arvostelu: Ouija (2014)

OUIJA (2014)

Ohjaus: Stiles White
Pääosissa: Olivia Cooke, Ana Coto, Daren Kagasoff, Douglas Smith, Bianca A. Santos, Shelley Hennig, Vivis Colombetti ja Lin Shaye
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16

Ouija on spiritismissä käytettävä lauta, jolla voi ottaa yhteyttä henkimaailmaan. Lautaan on merkitty aakkoset, numerot, sekä sanat "kyllä", "ei" ja "hyvästi". Henkilöt, jotka käyttävät lautaa, pistävät sormensa osoittimen päälle, joka on laudalla ja esittävät hengille tai demoneille kysymyksiä ja nämä vastaavat siten, että osoitin liikkuu itsekseen joko suoraan myönteisen tai kielteisen sanan päälle tai muodostaa sanoja kirjaimista. Lautaa käytettäessä tärkeimmät säännöt ovat, ettei sitä saa käyttää yksin, sitä ei saa käyttää hautausmaalla, eikä laudan luota saa koskaan lähteä sanomatta hyvästejä, sillä muuten kanava henkimaailmaan jää auki ja mitä tahansa hirveyksiä voi päästä vapaaksi. Jotkut tosissaan uskovat Ouija-laudan voimiin, eivätkä suostu koskemaan kyseisiin kapistuksiin pitkällä tikullakaan, kun taas jotkut pitävät koko juttua hölynpölynä. Internet on täynnä kertomuksia Ouija-laudan käytöstä, joita voi joko uskoa tai ei. Ne jotka suhtautuvat koko juttuun paljon kevyemmin, ovat päättäneet pitää sitä pelinä, jolloin Hasbron myymiä Ouija-lautoja voi ostaa ties mistä. Suosittu asia kun on, on Ouija-lauta pitänyt saada mukaan erilaisiin tarinoihin ja elokuviin - etenkin kauhuun. Esimerkiksi elokuvat The Exorcist (1973), Alison's Birthday (1981) ja Paranormal Activity (2007) sisältävät laudan. Kokonaan laudan ympärille keskittyy esimerkiksi The Ouija Experiment (2011), mutta kaikkein tunnetuin on vuoden 2014 kauhuelokuva, joka kulkee yksinkertaisesti nimellä Ouija. Muistan, kun leffa ilmestyi ja näin useaan otteeseen sen trailerin käydessäni elokuvissa. Silloin en ollut erityisen innoissani kauhusta, joten en katsonut itse elokuvaa. Kuitenkin ajan kuluessa genre on alkanut kiinnostaa minua. En kuitenkaan käynyt katsomassa Ouijan jatko-osaa, Ouija: Origin of Evil (2016), kun se ilmestyi viime vuonna. Jatko-osan ilmestyessä vuokrattavaksi, tiesin, että jossain kohtaa minun täytyisi katsoa kummatkin osat ja kirjoittaa niistä. Ensimmäinen osa löytyikin kätevästi C Moresta, josta katsoin sen tyttöystäväni kanssa.

Lainen paras ystävä Debbie tekee itsemurhan, mutta kun Laine ja hänen kaverinsa alkavat tutkia kuolemaa tarkemmin, he huomaavat, että siihen liittyy mystinen Ouija-lauta...

Pääosassa Lainena nähdään Olivia Cooke, joka ei oikein tunnu osaavan tuoda kunnon tunnetta hahmoon. Hahmo itsessään ei ole erityisen kiinnostava, eikä hänessä olekaan mitään muuta erityistä kuin että hän asuu kolmistaan siskonsa ja isänsä kanssa, eikä äitiä enää ole. Muuten hahmo on vain tavallinen teinityttö. Se voisi olla kiinnostavaa, jos näyttelijästä löytyisi jotain ihmeellistä, mutta kun ei. Hahmon muistaa lähinnä vain sen takia, että hän oli leffan päähenkilö.
     Muita nuoria, eli Lainen kavereita ovat treenaavan oloinen Trevor (Daren Kagasoff), kuolleen Debbien poikaystävä Pete (Douglas Smith), pelokas Isabelle (Bianca A. Santos) ja Lainen sisko Sarah (Ana Coto), joka ei pidä yhtään koko spiritismistä, eikä haluaisi liittyä muiden mukaan viestimään hengille. Nuoria ei erityisemmin syvennetä, vaan heistä annetaan lähinnä vain pintaraapaisut ja nopeat persoonallisuudet. Yksi on esimerkiksi selkeästi muita rohkeampi, kun taas toinen pelästyy muita helpommin. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan saa katsojaa välittämään hahmoista, jolloin ei oikein hetkauta, kun nuoria alkaa kuolla Ouija-laudan käytön takia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Shelley Hennigin esittämä Debbie, joka tekee itsemurhan leffan alussa, Lin Shayen näyttelemä Paulina Zander, joka elää mielisairaalassa, Vivis Colombettin näyttelemä Nona, joka varoittaa nuoria laudan käytöstä ja tietää henkimaailmasta, sekä Matthew Settlen esittämä Lainen ja Sarahin isä, joka on todella pienessä roolissa. Hauskaa on, että Colombettin Nona-hahmo muistuttaa pienesti näyttelijän hahmoa elokuvassa Paranormal Activity 2:ssa (2010), jossa hän yritti karkottaa demonia päähahmojen talosta.

Heti elokuvan alusta asti katsojalle syötetään tunne siitä, että jotain hämärää tulee tapahtumaan. Jo ensimmäisten minuuttien aikana leffa yrittää pelästyttää muutamaan otteeseen ja riippuen siitä, kuinka herkkä katsoja on, elokuva myös onnistuu. Elokuvan ensimmäiset puoli tuntia kulkevat nopeasti eteenpäin, kun hahmoja esitellään, eikä aikaakaan, kun nuoret jo yrittävät Ouija-laudan kautta ottaa yhteyttä Debbieen, sillä Laine uskoo, että tämä haluaisi kertoa heille jotain kuolemastaan. Vähitellen nuoret huomaavat, että laudalla todella on karmivia voimia, nähdessään kummallisia hahmoja varjoissa ja peileissä, löytäessään outoja kirjoituksia ja seuraavan henkilön kuollessa. Lähtökohdat tarinalle ovat mielenkiintoiset, vaikka laudan käytöstä herääkin muutamia kysymyksiä. Kummallisuudet voi kuitenkin katsoa sormien läpi, sillä elokuva tuntuu osaavan jännittää toimivasti. Ensimmäisen tunnin ajan leffa onkin ihan kiva kauhupätkä, mutta viimeiset puoli tuntia lässähtävät täysin. Viimeisen puolen tunnin ajan kohtaukset hyppivät kiireellä eteenpäin, ihan kuin käsikirjoitusvaiheessa olisi tullut kiire tai leikkaajia olisi pakotettu pätkimään leffa puoleentoista tuntiin. Ihan sama, milloin on menty vikaan, sillä lopussa on menty niin pahasti vikaan, että katsojaa jää lähinnä ärsyttämään. Lopun kohtaukset kulkevat kuin pikakelauksella, eikä enää mistään osaa oikein ottaa kiinni, jolloin on pudonnut tunnelmasta lähes kokonaan pois.

Vaikka Ouija saakin katsojan jännittämään useasti, ei kovin kummoista kauhua ole mukana, paitsi alussa, jolloin ei vielä täysin tiedä, millainen elokuva on kyseessä. Valitettavasti suurimmaksi osaksi kauhu perustuu kliseisiin, eikä koko jutussa ole oikein mitään uutta. Alkupäässä kerrotaan, että henget voi nähdä vain laudan mukana tulevan osoittimen läpi, jolloin toivoisi, että jossain kohtaa hahmojen täytyy kulkea eteenpäin pimeydessä, vilkuillen osoittimesta nähdäkseen, mitä heillä on vastassa. Tällaista tapahtuu kuitenkin vain parissa kohtaa ja todella nopeasti, jolloin koko pohjustus tuntuu turhalta. Useaan otteeseen luotetaan siihen, että pimeys pelottaa katsojaa, sillä hengillä on tietysti kyky sammuttaa valot koko asunnosta, jotta mukaan saataisiin piinaava tunnelma. Mukana on tietysti myös karmiva ullakko ja jos se ei ole tarpeeksi, niin samasta talosta löytyy vielä karmivampi kellari. Pääasiassa Ouija luottaa äkkisäikäytyksiin, jolloin jotain hyökkää yhtäkkisesti jostain kovan äänen saattelemana, jolloin katsoja sätkähtää tuolissaan. Mitään yllättävää leffa ei tarjoa ja suuri juonenkäännekin on arvattavissa, kun elokuvaa on vielä yksi kolmannes jäljellä ja jotain pitäisi vielä tapahtua. Ja kun hahmoilla ei ole erityisemmin väliä, niin katsojana ei jännitä, mitä heille käy, vaan lähinnä lyö katsojakavereidensa kanssa vetoa siitä, kuka kuolee seuraavaksi. Ei Ouija huono ole, mutta ei se erityisen hyväkään ole. Heikko se kuitenkin on, eikä sitä tarvitse toista kertaa katsoa.

Elokuvan on ohjannut Stiles White, joka toimi myös toisena käsikirjoittajana yhdessä Juliet Snowdenin kanssa. Aiemmin White on toiminut kirjoittajana, sekä efektitiimissä esimerkiksi elokuvissa The Sixth Sense (1999) ja Jurassic Park III (2001). Elokuvasta huomaa, ettei Whitella ole kummoista kokemusta, sillä leffasta näkee epävarmuuden ja niinä harvoina hetkinä, kun mukana on varmuutta, luottaa elokuva liikaa kauhukliseisiin. White ja Snowden ovat luoneet hyvän idean, mutta he olisivat voineet antaa muiden toteuttaa sen. Ouija on ihan hyvin kuvattu, mutta leikkauspöydällä on pätkitty lopetus aivan liian kiireiseksi. Lavasteet ovat mainiot, minkä lisäksi maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut. Elokuvan lopussa nähtävä karmiva hahmo on erinomaisesti maskeerattu ja hahmosta tekee todella karmivan se, että hänen ulkonäköään ei olla muuteltu tietokoneella. Visuaaliset efektit eivät ole kovin kummoiset, mutta tarpeeksi toimivat. Anton Sankon musiikki sisältää uhkaavaa tunnelmaa, mutta se tuntuu paljastavan liikaa, milloin alkaa tapahtua jotain jännää.

Yhteenveto: Ouija alkaa ihan kivasti ja siitä löytyy karmivia hetkiä, mutta viimeisen puolen tunnin kiirehtiminen pilaa rytmityksen ja jättää pahan maun katsojan suuhun, jolloin lopputuloksena on heikko elokuva. Monet kauhujutut ovat kliseisiä aina äkkisäikäytyksistä karmiviin ullakoihin ja vielä karmivampiin kellareihin. Hahmot eivät ole kummoisia, eivätkä heidän näyttelijänsä ole kovin ihmeellisiä. Hahmoista on tehty lähinnä vain pintaraapaisuja, jolloin heistä ei erityisemmin kiinnosta välittää. Elokuva ei tarjoa yllätyksiä, eikä kovin paljoa mitään uutta. Jos haluat nähdä lyhyen kauhuleffan, niin kyllähän Ouija aina välillä säikäyttää, mutta olisi niitä parempiakin kauhupätkiä olemassa. Lähinnä jää vain harmittamaan, ettei mielenkiintoisista lähtökohdista oltu saatu aikaan parempaa teosta. Toivottavasti elokuvan jatko-osa Ouija: Origin of Evil olisi parempi. Ainakin olen lukenut useasta paikasta sen olevan paljon parempi kuin tämä heikko tekele.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.screencritix.com
Ouija, 2014, Universal Pictures, Platinum Dunes, Blumhouse Productions, Hasbro Studios, Dentsu, Fuji Television Network, Media Rights Capital, White Noise Factory