Arvostelu: Näin koulutat lohikäärmeesi 2 (How to Train Your Dragon 2 - 2014)

NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI 2

HOW TO TRAIN YOUR DRAGON 2

Ohjaus: Dean DeBlois
Pääosissa: Jay Baruchel, America Ferrera, Gerard Butler, Cate Blanchett, Craig Ferguson, Jonah Hill, Christopher Mintz-Plasse, Kristen Wiig, T. J. Miller, Djimon Hounsou ja Kit Harington
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Cressida Cowellin samannimiseen kirjasarjaan (2003-) löyhästi perustuva animaatioelokuva Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) oli kriitikoiden ylistämä menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ensimmäisen osan ohjaaja Dean DeBlois alkoi työstämään käsikirjoitusta välittömästi ja kertoi hakeneensa vaikutteita lapsuutensa suosikeistaan, Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskusta (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) ja Naapurini Totorosta (となりのトトロ - 1988). Alunperin jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2013, mutta sen julkaisu päätettiinkin siirtää vasta seuraavalle vuodelle. Näin koulutat lohikäärmeesi 2 ilmestyikin kesällä 2014 ja se oli edeltäjänsä tavoin suuri hitti. Kriitikot kehuivat tätäkin filmiä ja elokuva voitti useita palkintoja, mm. parhaan animaatioelokuvan Golden Globen. Itse en nähnyt sarjan aloitusosaa teattereissa, mutta kävin innoissani katsomassa tämän jatko-osan. Pidin filmistä erittäin paljon, mutta olen jostain syystä katsonut sen vain kerran uudestaan. Olen pohtinut leffojen uudelleenkatselua jo pitkään, mutta sain sen aikaiseksi vasta, kun ilmoitettiin, että sarja saa vihdoin ja viimein kolmannen osan, Näin koulutat lohikäärmeesi 3 (How to Train Your Dragon: The Hidden World - 2019). Katsoin alkusyksystä 2018 sarjan avausosan ja pidin sitä aivan huikeana teoksena. Pari kuukautta myöhemmin jatkoin sarjaa katsomalla Näin koulutat lohikäärmeesi 2:n ja toivoin pitäväni elokuvasta yhtä paljon kuin aiemminkin - ja pidin siitä jopa enemmän!

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Näin koulutat lohikäärmeesi!

Öystilässä viikingit ja lohikäärmeet ovat eläneet sovussa viiden vuoden ajan. Hikotus etsii Hampaaton-lohikäärmeen kanssa uusia lajeja ja tutkimusretkellään hän törmää vaaralliseen Drago Veriauraan ja tämän lohikäärmearmeijaan, sekä saa selville synkkiä paljastuksia menneisyydestä...

Edellisen ja tämän elokuvan välissä päähenkilö Hikotus (äänenä Jay Baruchel) on kasvanut herkästä mutta uhmakkaasta pojasta itsevarmaksi ja sankarilliseksi mieheksi. Hintelä nuorukainen on muuttunut ulkoisesti paljon, ja Hikotus on kehitellyt itselleen tyylikkään asun ja kekseliään aseen, jolla voi kohdata niin vihamieliset lohikäärmeet kuin ihmisetkin. Hahmon uusi sankarityyli ei kuitenkaan tarkoita, että hahmo olisi muuttunut tylsäksi, sillä Hikotukselta löytyy sama rehti sydän kuin viimeksikin, usko hyvään ja toivo, että konfliktit voi selvittää puhumalla ja erimielisyydet voi avata yhteiseksi ymmärrykseksi. Katsojana lähtee toistamiseen erittäin mielellään mukaan seikkailemaan Hikotuksen kanssa.
     Ja mitäpä Hikotus olisi ilman uskollista toveriaan, lohikäärme Hampaatonta? Edellisen filmin tavoin Hampaaton meinaa varastaa show'n jatkuvasti suloisuudellaan ja pöhköydellään. Hampaattoman ilmeitä ja eleitä käytetään mahtavasti hyödyksi luomaan hulvattomia hetkiä, mutta hänkin osaa muuttua oikeassa tilanteessa urheaksi sankariksi. Lohikäärme ei ole pelkkä suloinen sivuhahmo, vaan Hampaaton on onnistuttu kirjoittamaan mukaan tarinaan kiinnostavalla tavalla.

Muutkin tutut hahmot edellisestä elokuvasta tekevät paluun. Rohkeasta Astridista (America Ferrera) on tullut Hikotuksen tyttöystävä, mutta hän ei suostu jäämään taka-alalle, vaan ottaa isomman sivujuonen omiin käsiinsä. Ronski (Kristen Wiig) joutuu lohikäärmetietäjä Suomusintin (Christopher Mintz-Plasse) ja pöljän Limalotjan (Jonah Hill) huomion kohteeksi, kun taas hänen kaksosveljensä Karski (T. J. Miller) osoittaa typeryytensä. Vaikka nuori viikinkinelikko koostuukin lähinnä urpoista tyypeistä, ovat heidän vitsinsä oikeasti huvittavia ja Ronski nostetaan hauskalla tavalla esiin läpi leffan. Öystilän päällikkö Aimo Mahtimurikka (Gerard Butler) on muuttunut lempeämmäksi alkaessaan pitämään lohikäärmeistä, mutta hänestä löytyy silti lujuutta. Seppä Raivo (Craig Ferguson) tarjoaa pari koomista hetkeä, mutta onnistuu myös valitettavasti rikkomaan tunnelman yhdessä todella tärkeässä hetkessä.
     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään lohikäärmeiden kanssa elävä mystinen Valka (Cate Blanchett), julma Drago Veriaura (Djimon Hounsou) ja tämän lohikäärmeitä metsästävä kätyri Eret (Kit Harington). Valkasta on saatu aikaiseksi mielenkiintoinen tapaus ja Eret tarjoaa kelpo huumoria mukaan, mikä on hyvä juttu, kun Drago synkentää elokuvan tunnelman joka kerta ollessaan ruudulla. Edellisessä Näin koulutat lohikäärmeesi -leffassa ei ollut kunnon pahista ollenkaan ja Drago onkin mahtava ensimmäinen ihmisvastus päähenkilöille kaikessa häijyydessään.

Näin koulutat lohikäärmeesi 2 on erinomainen jatko-osa. On hyvin selvää, mitä ohjaaja Dean DeBlois tarkoitti sanoessaan, että hän haki vaikutteita Imperiumin vastaiskusta, sillä kyseisen elokuvan tavoin Näin koulutat lohikäärmeesi 2 laajentaa upeasti sarjan edellisessä osassa luotua maailmaa, pistää hahmot eri poluille selvittämään uusia asioita itsestään, tarjoaa yllätyksiä jotka mullistavat päähenkilön elämää, sekä vahvasti luodun vastuksen sankareille ja synkentää tunnelmaa vaikka mukana onkin huumoria. Tarina kerrotaan täysillä hahmojen kautta, mikä imaisee katsojan vielä paremmin tapahtumiin mukaan. DeBlois onnistui myös samassa kuin Imperiumin vastaisku, että sarjan fanit kiistelevät yhä siitä, kumpi on parempi: alkuperäinen vai jatko-osa? Omasta mielestäni ensimmäinen Näin koulutat lohikäärmeesi on parempi teos, muttei tämä leffa siitä kauas jää.

Elokuvasta löytyy tiettyjä asioita, mitkä estävät sitä nousemasta edeltäjänsä tasolle. Ensinnäkin mielestäni alkuperäisen elokuvan tarina ja sen teemat erilaisuuden hyväksymisestä, virheidensä myöntämisestä ja anteeksiannosta ovat parempia, mutta pääasiassa tarkoitan tiettyjä juttuja, joita muuttelemalla Näin koulutat lohikäärmeesi 2 olisi entistäkin vahvempi paketti. Edellisen filmin tavoin tämäkin osa alkaa ja loppuu Hikotuksen kertojaäänellä, mutta tällä kertaa se ei vain sovi mukaan. Päälleliimattu selitys on liian venytettyä ja oudon juustoista, mikä ei sovi muuhun elokuvaan. Lisäksi vaikka Drago onkin mahtiroisto, hänen armeijansa jää harmillisen alikäytetyksi - etenkin lopputaistelussa, missä armeija tuntuu vain katoavan kokonaan. Ja vaikka pidänkin siitä, että elokuvan panoksia kasvatetaan ja asioita paisutetaan suuremmiksi, mikä johtaa näyttävän eeppisiin hetkiin, on filmi paikoitellen turhankin massiivinen.

Näistä asioista huolimatta haluan vielä painottaa, että Näin koulutat lohikäärmeesi 2 on aivan fantastinen elokuva. Tekijät ovat pitäneet edellisestä osasta tutun kypsemmän lähestymistavan ja suorastaan rakastan sitä, kun onnistutaan tekemään oikeasti koko perheelle ja kaikenikäisille sopiva animaatioteos. Kypsyys ja synkkyys nostaakin Näin koulutat lohikäärmeesi -sarjan DreamWorks-yhtiön muiden animaatioleffojen yläpuolelle ja lähemmäs Pixar-yhtiön leffojen tasoa. Mukana on oikeasti jännittäviä tilanteita, joten ihan perheen pienimmille filmi on luultavasti liian hurja. Muuten tästä löytää jotain, mistä kaikki voivat nauttia. On perinteisempää seikkailuhenkeä, vauhdikkaita toimintakohtauksia, kiehtova sankari, uhkaava roisto, hauskaa huumoria keventämässä synkkyyttä, hassun suloisia eläinhahmoja, sekä aitoa koskettavuutta. Mukana on muutamakin liikuttava hetki, eikä tarvitse edes olla herkemmästä päästä, että kyynel saattaa tirahtaa poskelle.

Se, missä elokuva ylittää ensimmäisen Näin koulutat lohikäärmeesi -leffan, on animaatiojälki. Kyseessä on aivan mielettömän upealta näyttävä teos, mikä kannattaa katsoa mahdollisimman isolta ruudulta. Tekijät ovat onnistuneet pitämään edellisestä osasta tutun vahvan visuaalisen tyylin mukana ja tarjoavat sen isommalla määrällä pieniä yksityiskohtia. Laajat kuvat haluaisi pistää pauselle, jotta voisi tutkia ja ihailla maisemia enemmänkin. Synkkyydestään huolimatta elokuva on täynnä väriä, mistä pidän todella paljon animaatioissa. Ohjaaja Dean DeBlois luo hienosti tunnelmaa ja saa siten katsojan täysillä mukaansa. DeBlois on myös tehnyt hyvää työtä käsikirjoituspuolella, vaikka olisikin voinut miettiä uudestaan, tarvitseeko Hikotuksen höpöttää leffan alussa ja lopussa kliseisellä tavalla. Ei ole enää millään tavalla yllättävää, että Öystilässä on niitä lohikäärmeitä, joten ei niistä tarvitse puhuakaan sillä lailla. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu. Lohikäärmeiden ääntelyt ovat mahtavia ja säveltäjä John Powell pistää jälleen parastaan musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Näin koulutat lohikäärmeesi 2 on fantastinen jatko-osa, mikä laajentaa hienosti sarjan maailmaa, kertoo jälleen kiehtovan tarinan ja tarjoaa paljon tunteita. On upeaa, että tekijät ovat malttaneet säilyttää hahmovetoisen kerrontatavan ja edellisestä osasta tutun kypsyyden, eivätkä tee tästä lapsellisempaa teosta. Kyseessä on yllättävänkin synkkä filmi sen pääpahis Drago Veriauran vuoksi, mutta onneksi mukana on oivaa huumoria piristämässä tunnelmaa. Hampaaton-lohikäärme on aina yhtä mahtava kaikessa suloisuudessaan. Parissa kohtaa leffa tarjoaa myös aidosti liikuttavia hetkiä. Animaatiojälki filmissä on huikea - elokuva on täynnä visuaalisesti häikäiseviä kuvia. Lisäksi elokuvan musiikit ovat erinomaiset ja ohjaaja-käsikirjoittaja Dean DeBlois on tehnyt loistavaa työtä tarinan ja tunnelman parissa. Pientä miinusta filmi saa siitä, että se tuntuu parissa kohtaa hieman liiankin massiiviselta, minkä lisäksi Hikotuksen kertojaääni alussa ja lopussa on jokseenkin korni. Näistä huolimatta kyseessä on aivan mahtava teos ja suosittelen Näin koulutat lohikäärmeesi 2:a kaikille, jotka pitivät edellisestä osasta, sekä fantasiatarinoiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
How to Train Your Dragon 2, 2014, DreamWorks Animation, Mad Hatter Entertainment

Arvostelu: Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010)

NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI

HOW TO TRAIN YOUR DRAGON

Ohjaus: Dean DeBlois ja Chris Sanders
Pääosissa: Jay Baruchel, Gerard Butler, America Ferrera, Craig Ferguson, Christopher Mintz-Plasse, Jonah Hill, Kristen Wiig, T. J. Miller ja David Tennant
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 12

How to Train Your Dragon, eli suomalaisittain Näin koulutat lohikäärmeesi perustuu Cressida Cowellin samannimiseen kirjasarjaan (2003-). Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun DreamWorks-animaatioyhtiön tuottaja Bonnie Arnold oli saanut edellisen filminsä, Yli aidan (Over the Hedge - 2006) valmiiksi ja halusi heti syöksyä uuden projektin kimppuun. Arnold kiinnostui Cowellin kirjoista ja alkoi työstämään niiden pohjalta animaatioelokuvaa. Lopulta Näin koulutat lohikäärmeesi sai ensi-iltansa maaliskuussa 2010 ja se oli valtava menestys. Kriitikot jopa ylistivät elokuvaa ja se oli ehdolla mm. kahdesta Oscar-palkinnosta (paras animaatioelokuva ja paras musiikki). Itse en kuitenkaan nähnyt leffaa, kun se ilmestyi. Katsoin elokuvan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä todella paljon. Olen vuosien varrella katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo aikaa. Kun ilmoitettiin, että elokuvasarja saisi vihdoin ja viimein jatkoa elokuvalla Näin koulutat lohikäärmeesi 3 (How to Train Your Dragon: The Hidden World - 2019), tiesin, että olisi jälleen aika katsoa edelliset osat uudestaan ja arvostella ne viimein.

Muiden Öystilässä asuvien viikinkien tapaan myös nuori Hikotus on opetettu vihaamaan lohikäärmeitä. Eräänä päivänä hän vihdoin onnistuu nappaamaan lohikäärmeen, mutta sen sijaan, että hän tappaisi hirviön kuten kunnon viikingin kuuluisi tehdä, kohtaaminen johtaakin lujaan ystävyyteen ja Hikotus oppii, etteivät lohikäärmeet olekaan sellaisia petoja kuin kerrotaan.

Elokuvan päähenkilö Hikotus (äänenä Jay Baruchel) ei ole yhtään niin kuin muut Öystilä-kylän asukkaat. Yleisesti viikingit ovat isokokoisia, vahvoja ja karskeja, mutta Hikotus on arka ja hintelä nuorukainen, joka sepän oppipoikana rakentelee mieluummin kaikenlaisia keksintöjä kuin taistelee lohikäärmeitä vastaan. Hikotus on siinä mielessä hyvin perinteinen fantasiaseikkailun päähenkilö, että hän aloittaa aika lailla pohjalta ja elokuvan aikana hänen täytyy nousta sankariksi ja todistaa itsensä muille. Tätä ei kuitenkaan tehdä kaikkein perinteisimmällä tavalla, mikä luo Hikotukseen oman kiinnostavuutensa. Hahmolla on selvästi enemmän älliä päässä kuin muilla viikingeillä, mistä syystä hän on pidettävämpi tapaus kuin kirvestä heiluttavat toverinsa.
     Hikotuksen isä Aimo Mahtimurikka (Gerard Butler) on Öystilän päällikkö ja kylän suurin viikinki. Aimo vihaa lohikäärmeitä ja on hyvin pettynyt poikaansa, joka ei edes yritä jatkaa isänsä jalanjäljissä. Toisin kuin poikansa, Aimo käyttää siis mieluummin raakaa voimaa, ja päätänsä hän hyödyntää lähinnä kypäränsä pidikkeenä. Kyseessä ei kuitenkaan ole tyhmä hahmo ja vaikka Aimo vaikuttaa usein julmalta, on hänessä pidettävyyttä ja sydämellisyyttä. Hauskinta Aimossa (kuten parissa muussakin leffan hahmossa) on, että vaikka viikingit elivät oikeasti Norjassa ja Tanskassa, rooliin on valittu skottilainen Butler, joka ei edes pyri peittämään vahvaa korostustaan. Olen varma, että tekijät halusivat tarkoituksella tehdä viikingeistään brittejä.
     Muita Öystilän asukkeja ovat mm. kätensä ja jalkansa taistelussa menettänyt seppä Raivo (Craig Ferguson), joka on rakentanut erilaisia hauskoja proteeseja itselleen; nuori Astrid-tyttö (America Ferrera), joka haaveilee olevansa kaikkien aikojen paras lohikäärmeenmetsästäjä; Suomusintti (Christopher Mintz-Plasse), joka tietää kaiken lohikäärmeistä; Limalotja (Jonah Hill), joka kuvittelee itsestään liikoja; sekä hölmöt kaksoset Karski (T. J. Miller) ja Ronski (Kristen Wiig), jotka käyvät hieman ärsyttäviksi välillä.
     Ja tietysti täytyy mainita myös Hikotuksen kohtaama lohikäärme, kaikkien viikinkien pelkäämä ja salamannopea Hampaaton, joka on yksi suosikkilohikäärmeistäni ikinä! Hampaaton osaa olla vaarallinen ja hurja, jos sille päälle sattuu, mutta pääasiassa hän on suloinen ja leikkisä kuin koira. Hampaattomalle on mahtavasti luotu omaa persoonallisuutta, ja hänen ja Hikotuksen ystävyys tuodaan esille fantastisesti.

Vaikka muistan pitäneeni tästä elokuvasta todella paljon, en silti muistanut, kuinka mielettömän hyvä Näin koulutat lohikäärmeesi todellisuudessa onkaan. Kyseessähän on aivan huikea teos, eikä mikään ihme, että elokuva sai niin paljon ylistystä ilmestyessään! Mielestäni kyseessä on ylivoimaisesti DreamWorks-yhtiön hienoin elokuva - edes alkuperäinen Shrek (2001) ei pääse lähelle tämän filmin tasoa. Yksi suurimmista syistä sille, miksi elokuva on niin mahtava, on etteivät sen tekijät ole ajatelleet tekevänsä vain koko perheen viihdeseikkailua. Leffa ei itse asiassa edes ole koko perheelle, sillä mukana on niin jännittäviä ja hurjia kohtauksia, että perheen pienimmät saattavat jopa nähdä painajaisia. Kuten jo sanoin, taistot saattavat johtaa raajojen irtoamiseen ja parissa kohtaa lohikäärme haukkaisee ihmisen kokonaisena suuhunsa. Tekijät ovat selkeästi puskeneet pois ajatuksen siitä, että he tekevät animaatiota ja käsittelevät teostaan kuin se olisi näytelty ja oikeissa lokaatioissa kuvattu elokuva. Animaattorit jopa pyysivät yhtä kaikkien aikojen parhaista kuvaajista, Roger Deakinsia neuvomaan heitä, miten he saisivat elokuvan näyttämään mahdollisimman upealta. Enkä tarkoita vain animaatiojälkeä, vaan kuvakulmia, sommittelua ja valaisua, jotta filmi tuntuisi mahdollisimman todelliselta. Ja tämä urakka todella palkitaan: mieletön visuaalisuus sai minut usein unohtamaan, että kyseessä edes on animaatio!

Huikea visuaalisuus ja yllättävä brutaalius eivät kuitenkaan vielä yksinään tee elokuvasta upeaa. Näyttävään maailmaan tarvitaan myös erinomainen kertomus ja se leffasta kyllä löytyy. Filmin tarina ennakkoluuloista ja niiden ylittämisestä on hyvin tärkeä, ja mikä parasta, tämä on saatu piilotettua viikinkien ja lohikäärmeiden väliseen ikiaikaiseen sotaan. Hikotuksen tehtävä onkin yrittää saada muut öystiläiset ymmärtämään, etteivät lohikäärmeet ole pahoja. Filmissä käydään hyvä keskustelu siitä, ettei toisen osapuolen totaalinen tuhoaminen hyödytä mitään, vaan näiden olentojen kanssa voi ystävystyä, jos oikeasti yrittää. Hikotuksen ja Hampaattoman ystävyys on elokuvan kantava voima ja se kerrotaan uskomattoman hyvin. Luvassa on hassuja tilanteita, pysäyttäviä hetkiä, lumoavia kohtia ja hyvää jännitettä, kun filmi kulkee kohti huipennustaan. Elokuvalla on kestoa vain vähän yli puolitoista tuntia, joten se etenee vauhdilla, eikä aikaakaan kun lopputekstit jo pyörivät. Tarina ei kertaakaan käy tylsäksi, vaan se pitää tiukasti mukanaan alusta loppuun. Loppuun on saatu tiivistunnelmaista henkeä ja jopa koskettavuutta, sekä lapsille tärkeitä teemoja oman erehtyväisyyden hyväksymisestä, anteeksiantamisesta ja omien tekojen vastuunottamisesta. Kyseessä on siis aika pitkälti virheetön paketti, minkä lähes ainoa ongelma on, että se loppuu niin nopeasti. Hikotuksen ja Hampaattoman seikkailua kun voisi katsoa vielä paljon kauemminkin.

Vielä on pakko palata kehumaan elokuvan visuaalista ilmettä, sillä Näin koulutat lohikäärmeesi näyttää aivan tajuttoman hyvältä. Toki leffasta välillä näkyy, että aika on alkanut tekemään tepposia ja esimerkiksi hiukset näyttävät paikoitellen luonnottomilta ja jotkut kuvat kaipaisivat vielä viimeiset viilauksensa. Tämä ei kuitenkaan haittaa, kun kuvien sommittelu, valaisu sun muut ovat näin hienosti toteutetut. Etenkin lentokohtaukset ovat päätähuimaavan näyttäviä ja visuaalisesti jopa todella kauniita. Hahmot ovat tottakai karikatyyrimäiset ja ihan hauskan näköiset, mutta paljon veikeämpiä ovat kaikenlaiset eri lohikäärmeet, mitä tekijät ovat päässeet suunnittelemaan. Visuaalisuuksien lisäksi äänimaailmakin on loistava aina lohikäärmeiden karjaisuista John Powellin säveltämään musiikkiin asti. Ei ole ihme, että Powell sai ehdokkuuden sävellyksistään - niin mahtavia sävelmiä on mukana! Ohjaajakaksikko Chris Sanders ja Dean DeBlois on onnistunut häikäisevän hyvin elokuvansa kanssa - jopa paremmin kuin erittäin mainion esikoistyönsä, Lilo & Stitchin (2002) kanssa. Sanders ja DeBlois käsittelevät leffaansa kuin mitä tahansa vakavasti otettavaa fantasiaseikkailua, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiaa (The Lord of the Rings - 2001-2003), mutta osaavat myös tarjota pientä huumoriakin mukaan. Erityisen hauskasta leffasta ei kuitenkaan ole kyse, mikä on toisaalta ihan hyvä. Liiallinen pöhköily veisi pois filmin varttuneemmasta ja kypsemmästä hengestä.

Yhteenveto: Näin koulutat lohikäärmeesi on huikean mahtava fantasiaseikkailu, mikä nousee genrensä parhaimmistoon! On huikeaa, etteivät tekijät ole lähteneet tekemään perinteistä koko perheen animaatiota, vaan käsittelevät teostaan kuin suuren luokan näyteltyä elokuvaa. Leffan animointi on poikkeuksellista kuvasommittelun, -kulmien ja valaisun ansiosta, mikä saa antamaan anteeksi muutamat pienet visuaalisuudet, joita ajan hammas on alkanut nakertamaan. Mestarillisen animoinnin lisäksi elokuvasta löytyy myös kiehtova tarina ja loistavia teemoja. Kerronta on erinomaista ja niin ovat myös tarinan hahmot. Hikotus on erittäin pidettävä päähenkilö ja hänen ystävyytensä Hampaaton-lohikäärmeen kanssa koskettaa syvästi. Hampaaton on ihana tyyppi! Elokuvasta löytyy myös hurjia tilanteita, jotka saattavat olla liian jännittäviä perheen pienimmille, mutta nauraakin saa. Filmin jälkeen ainoa asia, mikä jää harmittamaan, on, että se loppuu niin lyhyeen. Vähän yli puolentoistatunnin kesto ei ole tarpeeksi pitkä aika viettää tässä ihastuttavassa maailmassa. Suosittelenkin kaikkia animaatioiden ja fantasiaseikkailujen ystäviä katsomaan Näin koulutat lohikäärmeesi. Teemojen takia se voi sopia myös niille, jotka eivät lohikäärmesaduille yleensä lämpene. Kyseessä on mielettömän upea teos, enkä malta odottaa tulevaa kolmatta osaa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
How to Train Your Dragon, 2010, DreamWorks Animation, Vertigo Entertainment, Mad Hatter Entertainment

Arvostelu: Deadpool 2 (2018)

DEADPOOL 2

Ohjaus: David Leitch
Pääosissa: Ryan Reynolds, Josh Brolin, Julian Dennison, Zazie Beetz, T. J. Miller, Karan Soni, Leslie Uggams, Stefan Kapičić, Brianna Hildebrand, Morena Baccarin, Rob Delaney, Bill Skarsgård, Terry Crews, Lewis Tan, Shioli Kutsuna ja Eddie Marsan
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Marvelin sarjakuviin perustuva supersankarielokuva Deadpool (2016) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Jo ensimmäisen osan lopussa vihjailtiin jatkosta ja siitä ilmoitettiinkin vähän elokuvan ilmestymisen jälkeen. Toisen osan työstämisessä ilmeni kuitenkin ongelmia, kun päätähti Ryan Reynoldsilla ja ohjaaja Tim Millerillä tuli esiin selkeitä mielipide-eroja siitä, miten tarinaa pitäisi jatkaa, jolloin Miller erosi projektista. Uudeksi ohjaajaksi valittiin David Leitch ja kuvaukset alkoivat. Itse pidin Deadpoolia yhtenä vuoden 2016 parhaista elokuvista, joten en tietenkään malttanut odottaa sen jatkoa. Innostukseni on kuitenkin valitettavasti laskenut, sillä en pitänyt Leitchin edellisestä ohjaustyöstä Atomic Blondesta (2017) ja ihmettelin, miten hän voisi sopia tällaisen filmin tekijäksi. Sen lisäksi huomasin ikäväkseni, etten oikeastaan nauranut lainkaan trailereiden aikana, jolloin aloin tosissaan jännittämään, millainen lopputulos sitten olisi. Pelon sekaisin tuntein meninkin katsomaan Deadpool 2:n yhdessä tyttöystäväni kanssa heti ensi-iltapäivän aamuna.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Deadpool!

Kun kyborgimutantti Cable saapuu tulevaisuudesta murhaamaan nuoren mutanttipoika Russellin, Deadpoolin täytyy muodostaa oma supertiiminsä suojellakseen poikaa.

Ryan Reynolds tekee paluun Wade Wilsonin eli Deadpoolin rooliin ja osoittaa jälleen kerran olevansa täydellinen valinta. Reynoldsista huokuva energia ja innostus hahmoa kohtaan välittyvät katsojalle leffan alusta loppuun, minkä lisäksi hänellä kyllä riittää vitsejä. Deadpool itsessään ei kuitenkaan ole yhtä menevä hahmo kuin edellisessä elokuvassaan. Tällä kertaa hahmon draamapuolta on nimittäin kasvatettu ja hän alkaa enemmän pohtimaan tekojensa moraalista puolta. Tuttu veijari viime filmistä on onneksi yhä tallella, mutta välillä hahmo muuttuu hieman liian pehmoksi. Deadpool myös viettää harmillisen paljon aikaa ilman asuaan, esitellen Waden epämuodostunutta naamaa kameralle. Tuttuun tapaansa hahmo tietty rikkoo neljättä seinää, eli kääntyy usein puhumaan kameralle ja tiedostaa olevansa elokuvassa. Vaikka homma toimii, tapahtuu tätä hieman liian usein, jolloin jossain kohtaa se lakkaa olemasta hauskaa ja muuttuu vain ylimääräiseksi tehokeinoksi.
     Paluun tekevät myös monet muut edellisestä osasta tutut hahmot. Taksikuski Dopinder (huvittava Karan Soni) on siirtynyt kuljettamaan ainoastaan Deadpoolia, jota hän ihannoi yli kaiken. Sokea Al (Leslie Uggams) on yhä sama kärttyinen mummeli. Baarimikko Weasel (T. J. Miller) pysyy aikamoisena pelkurina, mutta hieman laiskasta olemuksestaan huolimatta onnistuu tarjoamaan useat naurut. Waden tyttöystävä Vanessa (Morena Baccarin) on pehmentynyt huomattavasti, eikä ole täysin innoissaan miehensä supersankarihommista. Myös X-Menin jäsenet metallinen Kolossi (Stefan Kapičić) ja tympeä teini Negasonic Teenage Warhead (Brianna Hildebrand) ovat mukana, mutta harmillisen pienissä rooleissa. Kolossi pysyy aika lailla samanlaisena sääntöjennoudattajana kuin viime osassa, mutta Negasonic Teenage Warheadiin on sentään tuotu jotain supersankarileffoja mullistavaa. Tällä sankarittarella on nimittäin tyttöystävä, Shioli Kutsunan esittämä Yukio.
     Tärkeimpänä uutuushahmona elokuvassa esitellään Josh Brolinin näyttelemä aikamatkaajakyborgi Cable. Brolin nähtiin jo aiemmin tänä vuonna supersankarileffan vihollishahmona, Avengers: Infinity Warin (2018) pahana Thanos-titaanina, mutta Cable on niin erilainen tyyppi, ettei katsojana ala vertailemaan hahmoja. Brolin osaa selkeästi valita roolinsa, sillä hän on tässäkin leffassa erinomainen ja hänen tyly Cablensa luo hyvän vastakohdan törkyturpaiselle Deadpoolille. Hahmo on kirjoitettu niinkin hyvin, että katsojana voi täysin ymmärtää, miksi hän matkaa menneisyyteen jahtaamaan nuorta Russellia.

Russellina taas nähdään Hunt for the Wilderpeoplesta (2016) tuttu Julian Dennison, joka suoriutuu yllättävän moniulotteisesta roolistaan hienosti. Hahmosta itsestään on vaikea puhua paljastamatta filmin juonikuvioita, mutta sen sanon, että katsojana pääsee hienosti Russellin pään sisälle, mikä on tärkeää koko leffan onnistumisen kannalta. Yksi Deadpool 2:n parhaista asioista on, kuinka siitä löytyvä hyvän ja pahan taisto ei ole niin mustavalkoista kuin monissa supersankarifilmeissä, vaan katsoja onnistutaan haastamaan useaan otteeseen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Deadpoolin perustaman sankaritiimi X-Forcen jäsenet, eli onnekas Domino (naisvoimaa mukaan tuova Zazie Beetz), sähköihin vaikuttava Bedlam (Terry Crews), happoa oksentava Zeitgeist (Se-kauhuleffasta, It - 2017, tuttu Bill "Pennywise" Skarsgård), miekkoja heilutteleva Shatterstar (Lewis Tan), sekä Peter (Rob Delaney), joka saa pari hulvatonta tähtihetkeä. Leffassa nähdään myös yllättäviä cameorooleja, joten kannattaa pysyä tarkkana koko elokuvan ajan!

Noh, onnistuiko Deadpool 2 yllättämään minut ennakkoluuloistani huolimatta ja nousemaan edeltäjänsä tasolle? Sen voin kyllä myöntää, että elokuva onnistuu yllättämään useassa kohtaa, mutta valitettavasti minun täytyy sanoa, ettei filmi yllä millään ensimmäisen Deadpool-leffan tasolle. Parhaimmillaan elokuva pääsee lähelle sitä tasoa, mutta pääasiassa kyseessä on aika selkeä pettymys. Itselleni Deadpool 2:sta tuli nopeasti mieleen Kick-Ass 2 (2013) ja Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017): kaikki kolme ovat jatkoa niin yllättävän mahtaville toimintakomedioille, etteivät jatko-osat voineet mitenkään ylittää niitä. Filmistä kyllä huomaa, että ohjaaja Tim Miller on vaihtunut, eikä valitettavasti parempaan suuntaan. Ihan sama, vaikka Reynoldsilla ja Millerillä olisikin tullut kiistaa kuvauksissa, itse jäin kaipaamaan Millerin luomaa henkeä, mikä edellisestä osasta löytyi. Uusi ohjaaja David Leitch on parhaansa mukaan yrittänyt kopioida sitä ja lopputulos tuntuukin vain siltä kopiolta. Leitch on myös tehnyt leffaa ajatuksella "isompi on parempi", mikä on useissa jatko-osissa ongelmana. Hän ei ole ymmärtänyt, mikä ensimmäisessä osassa oli niin mahtavaa, vaan on kierrättänyt tuttuja juttuja uudestaan heikommassa paketissa.

Tämän lisäksi Leitchillä ei tunnelma tunnu pysyvän käsissä. Siinä missä Miller yhdisteli mestarillisesti huumoria, synkkyyttä, draamaa, toimintaa ja jopa koskettavuutta, Leitch ei saa niitä toimimaan yhdessä. Onkin harmillista, että suurimmaksi osaksi ajasta Deadpool 2 on paljon edeltäjäänsä synkempi ja siitä löytyy enemmän draamaa kuin komediaa. Ensimmäisen tunnin ajan filmi vain etsii ja etsii suuntaansa, eikä onnistu nappaamaan katsojaa mukaansa siinä samalla. Olin todella yllättynyt, kuinka pitkäveteinen elokuvan alkupuolisko on, ottaen huomioon, kuinka viihdyttävä ja nopeatempoinen edellinen osa oli. Tarpeettoman synkkää vankilaosiota katsoessani aloin jo pelätä, että elokuva ei koskaan löytäisi hakemaansa.

Sitten jotain onneksi tapahtuu. En tiedä mitä, mutta kun puolessa välissä leffaa Deadpool alkaa tosissaan kasaamaan itselleen omaa supersankariryhmäänsä, elokuva vihdoin käynnistyy ja sitten sitä vasta mennäänkin. Nupit väännetään kaakkoon ja samalla leffan taso nousee huomattavasti. Muutamaa laskua lukuunottamatta elokuva onnistuu pitämään korkean tasonsa lähes loppuun saakka. Vasta loppuhuipennuksessa leffa vajoaa juurikin siihen "isompi parempi" -ajatusmaailmaan, mikä ei mielestäni sovi Deadpooliin. Finaalia on myös venytetty ihan liian pitkäksi, jolloin aloin jossain kohtaa miettimään, että lopputekstit voisi jo pistää pyörimään. Onneksi sitä edeltävät kolme varttia ovat kuitenkin niin päheää menoa ja meininkiä, että filmi onnistuu nousemaan plussan puolelle. On vain suuri sääli, että leffalla kestää lähes tunti löytää itsensä.

Sen lisäksi, ettei ohjaaja Leitch osaa yhdistellä eri lajityyppejä toimivaksi paketiksi, ei hän myöskään hallitse sitä Deadpoolin tärkeintä, eli komediaa. Useaan otteeseen hän ei vain osaa ajoittaa vitsejä oikein, jolloin ne menettävät tehonsa. Varsinkin synkkään vankilaosioon kirjoitetut vitsit on aseteltu hyvin omituisesti, jolloin harva niistä onnistuu tarjoamaan muuta kuin hymähdyksen. Edellisen osan tavoin myös tässä filmissä monet vitsit koostuvat nopeista viittauksista muihin elokuviin, mutta jotkut niistäkin epäonnistuvat, sillä ne ovat liian nopeita. Esimerkiksi erään toimintakohtauksen aikana Deadpool päätyy keittiöön, jossa lapsi on syömässä muroja. Deadpool päättää hyvittää rikkomansa asiat ja kirjoittaa nopeasti nimikirjoituksensa muropakettiin. Tai itse asiassa hän kirjoittaa näyttelijä Ryan Reynoldsin nimen, joka olisi yksinään toimiva vitsi, mutta kun vielä itse muropaketista löytyy Hugh Jackmanin naama, niin vitsejä löytyy liikaa noin sekunnin kestävään kuvaan. Katsoja ehtii huomaamaan nämä kaksi asiaa, mutta tarina liikkuu liian nopeasti eteenpäin, jolloin tajuaminen ei ehdi muuttua naurahdukseksi. Monet vitsit on myös kierrätetty edellisestä osasta, mikä on lähinnä aika tylsää. Vaikka bondmainen alkutekstijakso onkin tyylikäs, oli sen vitsi ehtinyt jo käydä vanhaksi. Parhaimmillaan elokuva saa kyllä nauramaan ihan kunnolla ääneen, mutta heikoimmillaan se saa toivomaan, että kyseinen vitsi olisi jätetty pois. Kun ottaa huomioon, miten yleisö ulvoi naurusta ensimmäisen Deadpoolin aikana, on aikamoinen pettymys, kun sen jatko-osa tarjoaa lähinnä pieniä hekotteluja.

Se, missä Leitch lopulta onnistuu, on toiminta. Tämä ei tosin ole ihme, sillä vaikken pitänytkään Atomic Blondesta, en kiellä, etteikö Leitch osaisi ohjata tyylikkäitä toimintakohtauksia. Taistelut ovat brutaaleja ja ne näyttävät usein siltä, että hahmoja oikeasti sattuu. Harmillisesti toimintakohtauksia latistaa hieman liian nopeatempoinen leikkaus, jolloin niistä on välillä vaikea saada selvää. Atomic Blonden jälkeen olin varma, että Deadpoolissa nähtäisiin edes yksi todella näyttävä, muka yhdellä otolla kuvattu taisto, mutta ei. Leffa on kyllä kuvattu oivallisesti, mutta sitä pitkää otosta jäin kaipaamaan. Visuaaliset tehosteet eivät valitettavasti ole mitä parhaimmasta päästä. Ottaen huomioon, millainen megamenestys ensimmäinen osa oli, voisi luulla, että efekteihin olisi käytetty enemmän rahaa. Vaikka puolen välin pitkä takaa-ajo onkin filmin parasta antia, on digitaalisuus siinä hyvin silmiinpistävää. Tämän lisäksi minun täytyy myös sanoa, että mielestäni Deadpoolin silmät olivat kehnommin toteutetut kuin viimeksi. En tiedä muista katsojista, mutta itseäni tämä häiritsi. Ne eivät välillä näyttäneet täysin viimeistellyiltä. Puvustus Deadpoolilla on kuitenkin kunnossa, kuten on myös muilla hahmoilla. Äänimaailma on muuten erinomaisesti luotu, mutta valitettavasti Tyler Batesin säveltämät musiikit eivät jää mieleen.

Yhteenveto: Deadpool 2 on loppujen lopuksi erittäin mainio supersankarihömpötys, vaikka sillä kestääkin noin tunti käynnistyä. Ensimmäisen puoliskon ajan filmi vain hakee suuntaansa, jolloin vaarana on menettää katsojat. Ohjaaja David Leitch pyrkii matkimaan edellisen osan tunnelmaa, mutta taidon puutteen takia vitsit eivät kolahda, eikä oikeaa henkeä löydy. Elokuva painottuu usein täysin turhan synkkyyden ja pitkäveteisen draamailun puolelle, ja unohtaa, mikä edellisessä Deadpoolissa oli niin mahtavaa ja viehättävää. Puolessa välissä Leitch onneksi löytää otteen hommasta ja pistää haisemaan oikein kunnolla. X-Forcen esittelystä aina loppuhuipennukseen asti filmi onnistuu olemaan loistava, mutta harmillisesti ihan viime metreillä Leitch menettää jälleen otteensa, tehdessään liian massiivisesti ja pitkittäessään loppua liikaa. Onneksi silloin, kun Leitch hapuilee, näyttelijäkaksikko Ryan Reynolds ja Josh Brolin vievät katsojaa mukanaan vahvojen suoritustensa ansiosta. Näyttelijätyö on muutenkin mainiota. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, mutta suuri osa vitseistä ei oikein toimi. Nauraa kyllä saa, mutta paljon vähemmän kuin olin toivonut. Ainoa parannus edelliseen osaan verrattuna on se, ettei filmissä ole täysin selkeää hyvän ja pahan vastakkainasettelua, vaan se on paljon moniulotteisempaa. Muuten Deadpool 2 jää pahasti edeltäjänsä jalkoihin. Onneksi mukana on tarpeeksi hienoja juttuja, jolloin elokuva onnistuu nousemaan oikein viihdyttäväksi teokseksi. Jos siis piditte ensimmäisestä Deadpoolista, niin tämäkin luultavasti uppoaa. Jos taas ette voineet sietää Deadpoolia, niin jättäkää myös jatko-osa suosiolla väliin. Sitä törkyilyä, raakuuksilla mässäilyä ja hölmöilyä on nimittäin ihan yhtä paljon, ellei jopa enemmän. Vaikken pitänyt leffasta niin paljon kuin olisin halunnut, toivon silti, että hahmo saisi vielä ainakin yhden sooloelokuvan... kunhan mukana ei ole David Leitchiä. Lopputekstien aikana nähdään vielä aivan hulvaton kohtaus, joten muistakaa jäädä katsomaan se!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.marvel.wikia.com
Deadpool 2, 2018, Twentieth Century Fox, Marvel Entertainment, Kinberg Genre, Donner's Company

Arvostelu: Ready Player One (2018)

READY PLAYER ONE

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Tye Sheridan, Olivia Cooke, Ben Mendelsohn, T. J. Miller, Lena Waithe, Hannah John-Kamen, Mark Rylance, Simon Pegg, Susan Lynch ja Ralph Ineson
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12

Ready Player One perustuu Ernest Clinen samannimiseen romaaniin vuodelta 2011. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Warner Bros. Pictures ja De Line Pictures ostivat sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Cline itse kirjoitti filmin käsikirjoituksen yhdessä Zak Pennin kanssa ja ohjaajaksi valittiin seikkailuelokuvien mestari Steven Spielberg. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja nyt se saa vihdoin ensi-iltansa. Itse olen ollut aika ristiriitaisissa tunnelmissa siitä asti, kun kuulin leffasta. Ensimmäisen trailerin nähtyäni olin ihmeissäni siitä, että mikä ihme tämä leffa on, joka sisältää nimikkohahmon Rautajätistä (The Iron Giant - 1999) ja DeLorean-auton Paluu tulevaisuuteen -trilogiasta (Back to the Future - 1985-1990)? Ja filmi olisi Spielbergin ohjaama! Kiinnostukseni siis heräsi, vaikken erityisemmin välittänytkään trailerista. Olin myös todella varautunut mennessäni katsomaan leffaa, sillä vaikka Spielberg on tehnyt upeita leffoja, ovat hänen viimeaikaiset työnsä, kuten The Post (2017) - jonka hän teki kiireellä, kun Ready Player One oli jälkituotannossa - olleet aika unohdettavia, joten pelkäsin saman käyvän myös tämän kanssa. Kuitenkin mitä enemmän kuulin kehuja, sitä enemmän aloin odottamaan elokuvan näkemistä. Eniten taisin silti odottaa sitä, että Ready Player One näytettiin lehdistölle 3D:nä Finnkinon isossa Scape-salissa, jossa se todella pääsi oikeuksiinsa.

Lähitulevaisuudessa on luotu virtuaalitodellisuus nimeltä OASIS, jonne ihmiset voivat paeta tylsää elämäänsä ja olla sankareita. Kun OASIS:in perustaja kuolee, hän jättää jälkeensä aarrejahdin, jonka voittaja saa omakseen koko yhtiön. Nuoren Waden ja rohkean Art3miksen täytyy voittaa ennen pahaa IOI-järjestöä, joka käyttäisi OASIS:ta vääriin tarkoituksiin.

Wadena nähdään X-Men: Apocalypsesta (2016) tuttu Tye "Kyklooppi" Sheridan, joka osoittaa toimivansa ihan sujuvasti myös pääroolissa. Suurimmaksi osaksi ajasta leffa tosin tapahtuu OASIS:issa, jolloin näyttelijöistä on muokattu tietokoneen avulla heidän pelihahmonsa, joten Sheridanin omaa naamaa ei erityisen paljoa pääse näkemään. Wade on kiinnostavimmillaan ollessaan pelihahmonsa, eli avatarinsa Parzival, joka on seikkailunhaluinen ja valmis tekemään rohkeita tempauksia. Todellisessa maailmassa hahmo on selvästi tylsempi, joten onkin onni, että Wade viettää niin paljon aikaa OASIS:issa.
     Art3mista taas esittää Olivia Cooke, joka toimii naispääosassa. Cooken roolityö ei ole mikään hehkuttamisen arvoinen, muttei hänestä pahaakaan sanottavaa löydy. Hahmolle on kuitenkin luotu yksi outo heikkous, joka on kirjoitettu mukaan todella hölmösti ja täysin turhaan. Muuten Art3mis on usein Wadea kiinnostavampi hahmo, sillä hän on kokeneempi ja siten myös urheampi. Kokemuksista huolimatta Art3mikselle on onnistuttu rakentamaan kehityskaari, jolloin hän ei pysy samanlaisena loppuun asti.
     Tarinan roisto on Ben Mendelsohnin näyttelemä IOI:n johtaja Nolan Sorrento, joka tavallaan täyttää tarkoituksensa, mutta joka tuntuu silti aika yliampuvalta. On hauska, että myös Nolan tykkää pelaamisesta, mutta leffassa ei ihan täysin selviä, miksi hän haluaa OASIS:in hallintaansa ja mitä kamalan pahaa siitä seuraisi muille. Mukaan tulisi inhottavia mikromaksuja? Mendelsohn on kuitenkin näyttänyt jo esimerkiksi Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016) olevansa pätevä näyttelijävalinta pahikseksi ja osoittaa sen myös tässä.

Muita hahmoja elokuvassa ovat Waden mekaanikkokaveri Aech (Lena Waithe), seikkailuun mukaan hyppäävät Sho (Philip Zhao) ja Daito (Win Morisaki), Nolanin unohdettava kätyri F'Nale (Hannah John-Kamen), Waden täti Alice (Susan Lynch) ja tämän kliseisen inhottava mies Rick (Ralph Ineson), OASIS:in luoja James Halliday (ohjaaja Spielbergin uusi luottokasvo Mark Rylance), sekä Hallidayn kanssa töitä tehnyt herra Morrow (hieman oudosti roolitettu Simon Pegg). On myös pakko mainita Nolanin toinen kätyri i-R0k, jota esittää T. J. Miller. Kun tajusin Millerin näyttelevän hahmoa, pidin ratkaisua erittäin outona, sillä todellisuudessa hän on pitkä koomikko, mutta leffassa hänen OASIS:issa nähtävä hahmonsa on suurikokoinen ja karmiva palkkamurhaaja. Jossain kohtaa aloin miettiä, että tässä ratkaisussa on varmaan haettu sitä, että pelissä nähtävä vanha viisas taikuri voikin todellisuudessa olla nuori poika tai avaruusolentojen metsästäjä voi olla tylsistynyt kotiäiti. Odotin koko leffan ajan, että jossain kohtaa i-R0k paljastuisikin yhä äitinsä kotona asuvaksi nörttimieheksi, mutta ei. Voi olla, että tällainen kohtaus oli olemassa, mutta Milleriin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia se päätettiin leikata pois. Monet katsojista eivät tule huomaamaan Millerin mukanaoloa ja ymmärtämään ihmettelyäni, mutten voi olla ainoa, jota ratkaisu jää häiritsemään...

Ready Player One on todellinen nörttiunelma. Kuten jo alussa mainitsin, filmissä tosiaan nähdään ajassa matkustava DeLorean-auto ja Rautajätti, mutta meno ei todellakaan jää siihen. Elokuvassa nähdään myös mm. Batman, King Kong, Jurassic Parkin (1993) tyrannosaurus rex, Robocop, Painajainen Elm Streetillä -leffoista (A Nightmare on Elm Street - 1984-) tuttu Freddy Krueger, Perjantai 13. päivä -filmeistä (Friday the 13th - 1980-) tuttu Jason Voorhees, teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat, Hello Kitty ja "Looney Tunesista" (1930-) tuttu Marvin Marsilainen. Hahmojen lisäksi viittauksia on myös moniin muihinkin elokuviin, sekä tietty peleihin, kuten "Minecraftiin" (2009), Akiraan (1988), Mad Maxiin (1979), "Dungeons & Dragonsiin", "Haloon" (2001-), Teräsmieheen (Superman - 1978), Star Trekiin (1966-), Tähtien sotaan (Star Wars - 1977-) ja jopa Monty Pythoniin ja Citizen Kaneen (1941)! Ja älkää huoliko, että olisin paljastanut kaiken, sillä lähes kaikki mainitsemani esiintyvät jo ensimmäisen vartin aikana. Ensimmäisellä katselukerralla on mahdotonta bongata kaikki viittaukset, mutta jo ne kymmenet, mitä itse pystyin huomaamaan, tarjosivat suurta riemua. Niiden lisäksi Ready Player Onessa on myös pitkä osio, jossa hahmojen täytyy mennä seikkailemaan hyvin tunnetussa elokuvassa, mikä oli tehty aivan mielettömän upeasti ja kunnioittavasti. Tunsin kylmiä väreitä katsoessani osion sisältämiä nerokkaita hetkiä ja meinasin hihkaista innostuksesta, kun tajusin leffan todella menevän toisen elokuvan tapahtumiin.

Viittaukset kaikkien muiden teoksiin ei kuitenkaan vielä riitä hyvään ja omillaan seisovaan filmiin. Pahimmassa tapauksessa viittausten keskeltä ei löytyisi mitään omaperäistä tai kiinnostavaa, jolloin lähes kaiken uuden unohtaa heti elokuvan päätyttyä ja muistaa vain, mitkä kaikki suosikkihahmot näki juuri yhdessä. Onneksi asialla on kuitenkin Steven Spielberg, joka tekee parhaan filminsä sitten Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden (The Adventures of Tintin - 2011). Hieman liian selittelevästä alusta huolimatta Ready Player One nappaa katsojan nopeasti mukaansa ihan tajuttoman tyylikkään, vauhdikkaan ja kertakaikkiaan ällistyttävän mageen autokisan avulla, joka nousee helposti yhdeksi vuoden 2018 parhaimmista kohtauksista. Spielberg on saanut luotua todella mielenkiintoisen seikkailuleffan ja on loistavaa, että hän osaa yhä tehdä elokuvia aarteenmetsästyksestä. Hän hallitsee taidokkaasti futuristisemmankin maailman esittämisen - mikä ei toisaalta tunnu kovin kaukaiselta tulevaisuudelta, kun ottaa huomioon, miten virtuaalinen todellisuus kehittyy koko ajan - ja tarjoaa oivaa jännitystä ja hieman osuvaa huumoriakin.

Täysin loppuun asti teos ei kuitenkaan kestä. Kun erään henkilön todellista minää aletaan esittelemään, filmi alkaa hieman laahaamaan. Tämän lisäksi mukana on kuolemiskohtaus, joka tuntuu jokseenkin tarpeettomalta, koska sillä ei loppujen lopuksi ole lähes mitään merkitystä seuraaviin tapahtumiin. Suurin ongelma on kuitenkin Ready Player Onen finaali. Se on liian massiivinen ja ihan liian pitkä. Elokuva on erinomaisesti ripotellut viittauksiaan läpi leffan ja lopussa se päättää pistää lähes kaikki nähdyt hahmot suureen taisteluun, mikä äityy aikamoiseksi pikselimössöksi. Useassa kohtaa, kun tuntuu siltä, että nyt huipennus päättyy, se ottaakin uuden suunnan ja jatkaa vain kulkuaan. Huipennuksen jälkeisistä hetkistä on myös tehty ärsyttävän juustoiset, jolloin arvosanasta tippuu piste pois. Todella hyvästä ja ennen kaikkea viihdyttävästä elokuvasta on kuitenkin kyse, enkä malta odottaa, että näen tietyt kohtaukset uudestaan!

Ottaen huomioon, kuinka paljon Ready Player One sisältää viittauksia muihin leffoihin, olisin toivonut, että Spielbergillä olisi ollut pokkaa viitata enemmän omiin filmeihinsä. Missä olivat tappajahai, Indiana Jones, E.T. ja monet Tom Hanksilta näyttävät henkilöt? Voi tietty olla, että he olivat mukana, mutten vain huomannut heitä. Zak Pennin ja kirjailija Ernest Clinen käsikirjoitus on muuten mainio, mutta sitä olisi voinut tiivistää. Liian keston olisi voinut huomata myös leikkauksessa. Filmi on kuitenkin hyvin kuvattu, taidokkaasti lavastettu ja puvustettu, minkä lisäksi äänimaailma on huikea. Valitettavasti Spielbergin luottosäveltäjä John Williams oli kiireinen Spielbergin toisen projektin, The Postin kanssa, joten hän ei ehtinyt tekemään tämän leffan musiikkeja. Säveltäjänä toimiikin siis Alan Silvestri, joka on tehnyt hyvää työtä ja hauskasti ujuttanut mukaan tuttuja teemoja esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen -leffasta (Back to the Future - 1985). Muitakin musiikki- sekä artistiviittauksia löytyy leffasta, eli viittaukset eivät rajoitu vain elokuvien ja pelien maailmoihin. Visuaalisia efektejä täytyy harmillisesti kritisoida. Ymmärrän, että OASIS:issa tehosteet eivät ole mitä realistisimmat, sillä kyseessä on kuitenkin peli. Tietyt grafiikkapuolet siellä ymmärrän täysin, eivätkä ne haitanneet minua lainkaan. Jostain syystä samanlaiset efektit ovat kuitenkin levinneet myös todelliseen maailmaan, jolloin useat taustat näyttävät todella digitaalisilta.

Yhteenveto: Ready Player One on erittäin mainio futuristinen seikkailuelokuva, joka tarjoaa leffa- ja pelinörteille useita riemastuttavia hetkiä. On mahtavaa nähdä niin käsittämättömän paljon viittauksia erilaisiin filmeihin, peleihin, musiikkiin ja kirjoihin. Ja vielä mahtavampaa on nähdä ne elokuvassa, joka toimii omana kertomuksenaankin. Ohjaaja Steven Spielberg on osannut luoda oivan seikkailuhengen, joka kulkee läpi filmin ja vie katsojan mukanaan. Vaikka mukaan mahtuu hieman turhempia osioita ja liian kauan kestävä ylimassiivinen loppuryminä, pysyy teos suurimmaksi osaksi ajasta hyvin kasassa. Eivätkä heikkoudet niin paljoa haittaa, kun pääsee näkemään aivan mielettömän upean autokisan ja kohtauksen, jossa mennään käymään aika lailla kaikkien tuntemassa filmissä! Näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä, vaikkei kukaan mitään kovin mullistavaa suoritusta tarjoakaan. Jotkut sivunäyttelijät ovat kehnompia, mutta he menevät siinä muun ohessa. T. J. Millerin roolittamista suureksi tappajaksi en ymmärtänyt ja toivon, että Blu-rayn poistetuissa kohtauksissa sille annettaisiin jokin selitys. Visuaaliset efektit eivät harmillisesti ole parhaimmasta päästä. Pidin siitä, että OASIS näyttää digitaaliselta, koska se kuuluu asiaan, mutta todellisessa maailmassa se häiritsee hieman - etenkin kun kyseessä on Spielbergin ison budjetin tuotanto vuonna 2018. Popkulttuurista innostuneille, videopelien suurkuluttajille ja elokuvanörteille Ready Player One on pakkokatsottavaa. Suosittelen muitakin seikkailu- ja scifileffoista pitäviä vilkaisemaan elokuvan, sillä vaikkei viittauksia ymmärtäisikään, on filmiä silti erittäin kiva katsoa. Parhaiten elokuva toimii mahdollisimman isolta valkokankaalta katsottuna, joten suunnatkaa Scapeen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com/readyplayerone
Ready Player One, 2018, Warner Bros. Pictures, Amblin Entertainment, DreamWorks, De Line Pictures, Farah Films & Management, Random House Films, RatPac-Dune Entertainment, Reliance Entertainment, Village Roadshow Pictures

Arvostelu: The Emoji Movie / Emoji-elokuva (2017)

THE EMOJI MOVIE (2017)

EMOJI-ELOKUVA

Ohjaus: Tony Leondis
Pääosissa: T. J. Miller, James Corden, Anna Faris, Maya Rudolph, Steven Wright, Jennifer Coolidge, Patrick Stewart, Jake T. Austin ja Sofia Vergara
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

Emojit ovat hymiöitä sun muita pieniä piirroskuvia, joita ihmiset lähettelevät puhelimillaan toisilleen ilmaistakseen tunteitaan. Ja nyt niistä on tehty elokuva. The Emoji Movie tai siis Emoji-elokuva. Vaikea sanoa, pitäisikö 😢 vai 😃... Noh, onhan sitä aiemmin tehty elokuva mm. leluista, jotka ovat elossa, kun niiden omistaja ei ole paikalla ja filmi autoista, joilla on silmät ja suut. Jopa tunteista on tehty yhdessä animaatiossa eläviä olentoja ja lopputuloksena oli mestariteos, niin miksei hymiöistäkin voisi tehdä leffoja? Joku voisi väittää, että nuo kolme edellistä toimivat, sillä leluja ja autoja on ollut jo vuosikausia, minkä lisäksi tunteita on koettu niinku, öh, aina, mutta emojit ovat vasta muutamia vuosia vanha juttu, joten ei niistä voi elokuvaa tehdä. Au contraire hyvä ystäväni! Emojithan juontavat juurensa joitakin vuosia taaksepäin aina muinaiseen Egyptiin, jossa jengi kirjoitti toisilleen tarinoita käyttämällä juurikin näitä hassun hauskoja kuvia ihmisistä, linnuista jne. Silloinhan ei mistään autosta oltu kuultukaan - hyvä että pyörä oli edes keksitty, joten emojeita on ollut olemassa lähestulkoon aina! Onkin suuri hämmästys, ettei kukaan ole koskaan ennen keksinyt tällaista neronleimausta ennen kuin ohjaaja Tony Leondikselle lähetettiin viesti. Tämä viesti sisälsi emojin, mikä muutti koko Leondiksen maailman. Hän koki nimittäin ilmestyksen. Tässä olisi se elokuva, jonka tekemisen takia hänet lähetettiin maan päälle. Hänellä kävi onni, sillä vuonna 2015 Sony Pictures Animation halusi työstää hänen projektinsa, jolloin hän pääsisi viimein tuomaan nämä keltaiset henkilöt (ei Simpsonit) valkokankaille. Nyt The Emoji Movie on vihdoin ja viimein saamassa ensi-iltansa Suomessa (minkä se teki jo Yhdysvalloissa), jolloin meidänkin on mahdollista kokea tämä vuoden - ei vaan vuosisadan mestariteos! On suuri harmi, että kriitikot ympäri maailman ovat haukkuneet tätä elokuvaa. Sanoisin muuten, että mitä he mistään tietävät, kun haukkuivat Transformers: The Last Knightinkin (2017) lyttyyn, mutta kun huomasin, että myös tavalliset katsojat vihasivat teosta, ajattelin, että jossain on ehkä mentykin vikaan. Toiveeni olivat silti korkealla, sillä IMDb:n käyttäjäkeskiarvo 1,7 ja Rotten Tomatoesin 6% kuitenkin tarkoittivat, että edes joku on ymmärtänyt The Emoji Movien taiteellisuuden ja uskoin kuuluvani samaan porukkaan. Pelästyin huomatessani lehdistönäytöksen olevan suomeksi dubattu, sillä en halunnut mennä katsomaan teosta, jos en kuulisi erään hahmon äänenä legendaarista sir Patrick Stewartia. Olin kuitenkin suuresti huojentunut, kun Finnkino ilmoitti pitävänsä teoksesta ennakkonäytöksen englanniksi, jolloin pääsin katsomaan The Emoji Movien yhdessä tyttöystäväni kanssa ennakkoon.

Digitaalisessa maailmassa elävä päähenkilö on luotu vain yhteen asiaan koko elämänsä ajaksi, mutta kun hän ei kykenekään tekemään sitä asiaa, hän lähtee seikkailulle eri digimaailmoihin, löytääkseen oman tarkoituksensa. Valitettavasti hänen matkansa saattaa koitua näiden maailmojen tuhoksi. En sitten tiedä, selitinkö juuri The Emoji Movien vai Wreck-It Ralphin (2012) juonen...

Elokuvan päähenkilö on Gene (T. J. Miller). Hän on 😕-emoji. Valitettavasti hän ei pysty olemaan 😕, vaan häneltä löytyy paljon muitakin tunteita, mikä on täysin hyväksymätöntä hänen kotikaupungissaan, Tekstopoliksessa, jossa jokaisen tunne-emojin pitää pysyä yhdessä tunteessa. Siitä syystä Genen täytyy lähteä pois puhelinsovelluksestaan ja etsiä paikka, jossa hänet voisi korjata tavalliseksi 😕:ksi. Harmillisesti koko juttu tuntuu niin hölmöltä, ettei katsojaa jaksa kiinnostaa Genen tarina, mutta häntä kuitenkin seuraa leffan läpi, vaikka hahmo paikoitellen ärsyttääkin.
     Genen mukaan lähtee ✋ (James Corden), jolla on myös ongelmia, joihin hän voisi ehkä löytää ratkaisun jostain toisesta sovelluksesta. Vaikkei Genen matka kiinnostakaan, on hän huomattavasti mielenkiintoisempi kuin ✋, joka lähinnä vain ärsyttää. Läpi leffan hahmolle on kirjoitettu tyhmiä repliikkejä, jotka saavat katsojan ärsyyntymään, eikä asiaa helpota yhtään, miten rasittavasti Corden ääninäyttelee hahmoa. Ja minä vielä pidän James Cordenista! Mielestäni hänen "The Late Late Show with James Corden" -talkshow'nsa (2015-) on hauska, joten minua oikeasti harmittaa, miten kehnosti hän suoriutuu tässä.
     Gene ja ✋ tarvitsevat apua hakkerilta nimeltä Jailbreak (Anna Faris). Häneltäkin löytyy jotain, minkä hän haluaisi tavoittaa, mutta eipä hänenkään haaveensa saa katsojaa kovin suuresti kiinnostumaan. Jailbreak on kekseliäs hahmo, mutta silti aika mitäänsanomaton. Häneen on saatu luotua "yllätys", mutta siihen se jää. Ainakaan hän ei ole ärsyttävä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Genen vanhemmat Mel 😕 (Steven Wright) ja Mary 😕 (Jennifer Coolidge), alkuperäinen hittiemoji 😃 (Maya Rudolph), 💩 (sir Patrick Stewart, voi parkaa) ja puhelimen omistaja Alex (Jake T. Austin). Mukana on myös Sofia Vergaran ääninäyttelemä Flamenca. Hittiemoji 😃 on todella rasittava ollessaan kaiken aikaa todella iloinen ja hymyilevä, mutta 💩-emojille on saatu pari ihan hassua pas... eiku kakka-vitsiä. Genen vanhemmille on taas jostain syystä luotu jonkinlainen aviokriisi, joka ei voisi vähempää kiinnostaa. Se laitettiin mukaan varmaan siksi, kun huomattiin, ettei leffa ylittäisi muuten tuntia ja varttia. Aluksi on ihan huvittavaa, kun vanhemmat puhuvat vain todella 😕:sti, mutta jossain kohtaa se muuttuu tylsäksi ja sitten ärsyttäväksi. Ja jos vanhempien rakkaushuolet eivät jaksa innostaa, niin eipä jaksa myöskään sivujuoni, jossa Alex yrittää keksiä, miten pystyisi herättämään ihastuksensa huomion. No miten muutenkaan kuin lähettämällä hänelle emojeita, koska sanat ei oo enää cool.

Yllätys yllätys, The Emoji Movie ei ole hyvä elokuva. Juonessa minua ei erityisemmin haittaa se, että pohjatarina on varastettu Wreck-It Ralphista, vaan se miten laiskasti tämä varastaminen on tehty. Leffan toteutus on lähes kokonaan laiska, minkä ansiosta elokuva muuttuu jopa puuduttavaksi. Kun melkein mihinkään ei ole panostettu, ei katsojana jaksa kiinnostua teoksesta. Kun Gene ja ✋ lähtevät matkalleen, kulkee leffa nopealla temmolla paikasta toiseen ja mukaan on tungettu tarpeettomia kohtauksia, jotta pituutta saataisiin lisää. Onhan se ihan huvittavaa nähdä, kun hahmot seikkailevat eri puhelinsovelluksissa, kuten Facebookissa, Instagramissa ja Youtubessa, mutta jo Candy Crush Saga -pelissä tapahtuva kohtaus alkaa tuntua liialliselta mainostamiselta. Vielä pahempaa on Just Dance -pelissä tapahtuva tanssihetki, jonka on tarkoitus herättää Genessä ja Jailbreakissa tunteita toisiaan kohtaan, mutta joka on vain ylipitkä ja tylsä pätkä muiden joukossa. Olen varmaan tulossa vanhaksi, sillä en ollut koskaan ennen kuullutkaan mistään Just Dancesta ja minun täytyi leffan jälkeen katsoa internetistä, onko sellainen oikeasti olemassa... Siinä kohtaa, kun veneillään musiikkisovellus Spotifyn ääniaalloilla, alkaa tuotesijoittelu tuntua jo tukalalta katsojasta. Viimeistään Twitter-logon linnulla lentäminen saa katsojan harkitsemaan poistumista salista.

Leffaa tehdessä on selvästi katsottu muitakin animaatioita kuin Wreck-It Ralph. Mukaan on esimerkiksi yritetty ottaa viisauksia Inside Outista (2015), jossa esitettiin hienosti, etteivät tunteet ole yksinkertaisia asioita ja iloitessa voi joutua pyyhkimään kyyneleitä, kun taas surusta saattaa löytyä hymy. Tekijät eivät ole kuitenkaan osanneet varastaa siitäkään teokseensa kunnolla, jolloin The Emoji Movien tunneviisaudet jäävät todella laimeiksi ja hölmöiksi. Leffan käsikirjoituspuoli ei muutenkaan ole kunnossa. Kolme henkilöä kirjoittivat tämän filmin, mutta he eivät yhdessä saaneet sitä toimimaan. Luulisi, että edes joku heistä huomaisi tarinasta löytyvät outoudet, mutta ehkä yhtäkään heistä ei edes kiinnostanut. Esimerkiksi yhdessä kohtaa hahmojen pitää päästä paikasta A paikkaan B, mutta koska sovellusten (jotka ovat emojeihin verrattuna kerrostalon kokoisia kuutioita) välistä juokseminen veisi heidän sanojensa mukaan ikuisuuden, on heidän pakko löytää oikopolkuja. Mutta kun pitää päästä takaisin paikasta B paikkaan A, ei sovellusten välistä juokseminen viekään yhtään sen enempää aikaa kuin oikopolut. Oikopolkujen tarkoituksena on vain esitellä sovelluksia, jotta kaikki yhtiöt olisivat tyytyväisiä tuotesijoitteluun. Käsikirjoitus on erittäin laiska ja on huvittavaa, miten mukaan on pitänyt tunkea turhia asioita, kun taas juonen kannalta tärkeät kohdat ratkaistaan typerryttävän helposti. Ja loppupään aikana on outoa, jos ei mieti, tietävätkö käsikirjoittajat yhtään mitään puhelimen toiminnasta? Romanssikin oli tietty pakko vääntää mukaan, mutta se on hoidettu niin kehnosti, että vaikka sitä odottaa tapahtuvaksi, pääsee se silti yllättämään outoudellaan. Yksi hirveimmistä asioista on kuitenkin se, että leffan täytyy päättyä tanssinumeroon.

Ei The Emoji Movie kuitenkaan täysin surkea tekele ole ja siitä löytyy hyvät puolensa. Tai no, tuntuu pahalta sanoa "hyvät", joten korjataan että "muuhun leffaan verrattuna toimivat". Vaikka emojeiden elämä näytetäänkin todella tylsästi, on Tekstopoliksessa näkyvillä ihan kekseliäitäkin juttuja. Mielestäni parasta elokuvassa oli, että siinä huomioitiin tavallisetkin hymiöt (eli :), :D jne), jotka olivat emojeille ikivanhoja konkareita. On myös ihan hauskaa, että emojeilla on oma "Walk of Famensa", jossa kaikkein tärkeimpien emojeiden naamat on laitettu lattialla oleviin tähtiin. Hieman häpeän myöntää, mutta pari kakkavitsiä saivat minut hekottelemaan pienesti... Muuten leffa ei oikeastaan ole hauska. Jotkut vitsit ovat todella väkisin väännettyjä ja ne aiheuttavat vain myötähäpeää yleisössä ja saavat katsojan silmät harhailemaan valkokankaalta etsimään "exit"-kylttiä. Ehkä kaikkein hirvein vitsi kuullaan Dropboxissa, kun yksi hahmoista kysyy, miksi sen nimi on Dropbox ja seuraavaksi he putoavat laatikkoon ja hahmo huutaa: "Aa nyt ymmärsin!" Katsojana voi samaistua tilanteeseen, kun oma älykkyysosamäärä tuntuu putoavan emojien perään. Loppujen lopuksi parasta koko leffassa on kuitenkin se, etten inhonnut sitä. The Emoji Movie on huono, turha ja ties mitä, mutta se ei koskaan saanut minua vihaamaan sitä. Leffa on vain todella tyhjentävä, eikä sitä välttämättä edes muista enää parin kuukauden päästä. Jostain syystä minua jäi eniten harmittamaan, että kun mukana olivat kolme apinaemojia, joista yksi ei näe 🙈, yksi ei kuule 🙉 ja yksi ei puhu 🙊, niin miksei heidän ominaisuuksiaan hyödynnetty koskaan? He vain heiluivat ja ääntelivät kuin tyhmät apinat, jonka jälkeen he laittoivat kätensä tiettyihin asentoihin. Onhan se outoa, että kaikista vaihtoehdoista juuri tämän muuttaminen minulle tuli mieleen, mutta olisihan se voinut ehkä pienesti muuttaa katselukokemusta kivemmaksi. Hyvää kun tästä ei saa millään.

On hyvin vaikeaa sanoa, onko ohjaajakäsikirjoittaja Tony Leondis ylpeä työstään. Hän on aiemmin ohjannut vain mitäänsanomattoman Lilo & Stitch 2: Stitch Has a Glitchin (2005) ja Igorin (2008), josta moni ei ole varmaan koskaan kuullutkaan. Näillä taidoilla hän ei tule tekemään läpimurtoa vielä piiitkään aikaan. Leondis ei osaa pitää leffaa kasassa, eikä selvästi ymmärrä nuoria kunnolla, minkä huomaa useasti leffan aikana. On kuitenkin pakko myöntää, että animointi on pääasiassa toimivaa. Paikoitellen taustat ovat liian yksinkertaiset, mutta yksi Pariisissa tapahtuva kohtaus on visuaalisesti todella hienosti tehty. Hahmot ovat tietty todella simppelisti toteutetut, mutta se ei erityisemmin haittaa. Ääniefektit ovat myös hyvät, mutta Patrick Doylen säveltämää musiikkia ei edes huomaa leffan aikana. Elokuvasta jäävät lähinnä mieleen Wham! -duon klassikkokipale "Wake Me Up Before You Go-Go" ja VIIME vuonna suuresta suosiosta nauttinut Pikotaron "PPAP", eli ✏🍍🍎✏.

Yhteenveto: The Emoji Movie on meh, kuten sen päähenkilökin. Positiivisinta koko hommassa oli se, etten inhonnut sitä. Ei se silti ollut hyvä. Käsikirjoitus on todella laiska, eikä melkein mihinkään ole panostettu. Hahmot eivät ole kiinnostavia, heidän seikkailunsa eivät nappaa mukaansa, vitsit eivät ole hauskoja, eivätkä eri sovelluksissa nähtävät kohtaukset tunnu muulta kuin tuotesijoittelulta. Joitain ihan kekseliäitä juttuja on mukana, mutta niitäkään ei hyödynnetä lähes yhtään. Voi James Corden ja Patrick Stewart -parkoja, kun lähtivät tähän mukaan. Toivottavasti he ottavat tästä opikseen ja miettivät ensi kerralla kunnolla, mihin ryhtyvät. Animointijälki on kuitenkin pääasiassa hyvää, eli ei tässä kaikki ole huonoa! The Emoji Moviea on vaikea suositella kenellekään, sillä vaikka lapset varmasti innostuvat värikkäistä kuvista ja hassun näköisistä hahmoista, on mukana paljon asioita, mitä he eivät ymmärrä, eivätkä perheen pienimmät käytä monia sovelluksia, joita leffassa nähdään. Aikuisten taas on vaikea löytää tarpeeksi iloa ymmärtämistään asioista, jotta he voisivat mennä katsomaan tätä ilman muksuja. Ei kuitenkaan hätää, minulla on tähän ongelmaan ratkaisu: älkää menkö katsomaan The Emoji Movieta. Ei vain sen takia, että se on huono, vaan jotta se ei ikinä saisi jatkoa, eikä tällaisia leffoja tulisi enää. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt pätkä, jos kiinnostaa, minkä lisäksi ennen elokuvaa nähdään kehno Hotel Transylvania -lyhytleffa "Hauva". Kaikkea ne kyllä keksivätkin. Mitäköhän seuraavaksi... "The Fidget Spinner Movie"?

💩

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Emoji Movie, 2017, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, LStar Capital

Arvostelu: Transformers: Age of Extinction / Tuhon aikakausi (2014)

TRANSFORMERS: AGE OF EXTINCTION (2014)

TRANSFORMERS: TUHON AIKAKAUSI

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Mark Wahlberg, Nicola Peltz, Peter Cullen, Jack Reynor, Kelsey Grammer, Stanley Tucci, Mark Ryan, John Goodman, Ken Watanabe, John DiMaggio, Titus Welliver, T.J. Miller, Reno Wilson, Frank Welker, Bingbing Li ja Sophia Myles
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Hasbron megasuosituista muuntautujaleluista ilmestyi vuonna 2007 elokuva nimeltä Transformers, joka oli myös supersuosittu. Elokuva sai jatkoa vuonna 2009 teoksella Transformers: Revenge of the Fallen, joka oli todella menestynyt, mutta josta kovin moni ei erityisemmin pitänyt. Sarjan kolmannesta osasta, Transformers: Dark of the Moonista (2011) pidettiin hieman enemmän ja tämäkin leffa oli suuri hitti, joten jatkoa oli tietty sillekin luvassa. Dark of the Moonin teon aikana monet näyttelijät sekä leffat ohjannut Michael Bay ilmoittivat, etteivät jatkaisi sarjaa enää kolmannen filmin jälkeen. Bayn kohdalla kävi lopulta kuitenkin toisin ja hänet saatiin suostuteltua tekemään neljäs osa, joka aloittaisi uuden tapahtumasarjan, jota joku toinen voisi seuraavassa osassa jatkaa. Elokuvan teko alkoi aika lailla heti kolmannen osan ilmestymisen jälkeen ja lopulta Transformers: Age of Extinction, eli suomalaisittain Transformers: Tuhon aikakausi ilmestyi kesällä 2014. Elokuva oli suuri menestys ja tienasi yli miljardin ympäri maailman, mutta kriitikot eivät välittäneet siitä. Monet jopa valitsivat sen ilmestymisvuotensa huonoimmaksi teokseksi. Itse pidin leffasta, kun kävin katsomassa sen ensi-illassa kavereideni kanssa. Sain leffan 2014 jouluna lahjaksi ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Transformers: The Last Knight (2017), oli jälleen aika katsoa sarjan aiemmat osat läpi ja arvostella ne. Pakko sanoa, etten muistanut, kuinka puuduttava pätkä Age of Extinction onkaan...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers, Transformers: Revenge of the Fallen ja Transformers: Dark of the Moon!

Ihmiset jahtaavat Autoboteja tappaakseen ja tutkiakseen heitä. Pakomatkalla oleva Optimus Prime saa apua keksijä Cade Yeagerilta ja tämän tyttäreltä Tessalta, jotka auttavat Optimusta ja tämän johtamia Autoboteja ratkaisevaan taisteluun transformereiden ja ihmisten kohtalosta.

Keksijä Cade Yeagerina nähdään Mark Wahlberg, joka sopii rooliinsa erinomaisesti. Cade rakentaa vajassaan kömpelöitä robotteja, muttei ole saanut aikaiseksi mitään menestyvää tai kunnolla toimivaa laitetta. Hän ei kuitenkaan aio antaa periksi, sillä oikea tilaisuus voisi tarjota hyvin rahaa, jotta Cade voisi tehdä tyttärensä elämästä parempaa. Hienointa hahmossa onkin, ettei hän aio koskaan antaa periksi, vaan työntää itsensä esteiden läpi. Kun isot transformerit pyörivät hänen ympärillään taistelemassa, Cade ei vain juokse pakoon, vaan tarttuu löytämäänsä laseraseeseen ja opettelee käyttämään sitä, jotta voisi ammuskella pahiksia Autobotien kanssa. Hahmo on todella onnistunut ja katsojana seuraa kiinnostuneena hänen matkaansa läpi elokuvan, etenkin kun Wahlbergista on vaikea olla pitämättä, vaikka hän ei yleisesti kaikkein paras näyttelijä olekaan.
     Caden tytär Tessaa esittää Nicola Peltz, joka on sarjan uusi naistähti, jonka tarkoituksena on saada lisää katsojia teattereihin ulkonäkönsä takia. Valitettavasti Peltz ei vakuuta muissa kohdissa kuin alussa, tapahtumien ollessa vielä aika tavallisia. Tessa joutuu tietysti pelastettavaksi muutamaan otteeseen, eikä hän kovin paljoa muuta tee kuin huutaa isäänsä tai poikaystäväänsä Shanea apuun. Shanea näyttelee Jack Reynor, joka ei ole kovin kummoinen näyttelijä. Shane on rallikuski, joka ajaa hyvin, mutta monissa muissa tilanteissa hänen rohkeutensa katoaa ja hän tuntuu vain turhalta painolastilta matkassa.
     Autoboteja jahtaavia ihmisiä johtaa Frasier-sarjasta (1993-2004) tutun Kelsey Grammerin näyttelemä herra Attinger, joka jostain syystä vihaa transformereita, eikä näe niissä mitään hyvää. Herra Attinger toimii lähinnä varjoista ja pistää alamaisensa likaamaan kätensä, mutta tiukan paikan tullen myös hän saattaa saapua taistoon mukaan. Grammer on ihan toimiva roolissaan.
     Yleensä mainio Stanley Tucci esittää Joshua Joycea, jonka omistama yhtiö valmistaa omia transformereita. Valitettavasti tässä leffassa Tucci on aika pahasti hakoteillä. Heti ensiesiintymisestään lähtien katsojana ärsyttää hänen hahmonsa, joka uskoo olevansa muiden yläpuolella. Joycesta on yritetty tehdä hauska, mutta lopputuloksena on lähinnä rasittava tyyppi, jolla on aivan liian paljon turhaa tehtävää ja vielä turhempaa sanottavaa.
     Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat Caden ärsyttävä ystävä Lucas (T.J. Miller), paha CIA-agentti Savoy (Titus Welliver), Joycen avustaja Su (Bingbing Li) ja persoonaton tutkija Darcy (Sophia Myles), jonka mukanaolon unohtaa jatkuvasti leffan aikana. Sun rooli tuntuu muuttuvan oudosti vähän väliä, jolloin tuntuu, että tekijät ovat vain heitelleet ideoita hahmon olemuksesta ja päättäneet toteuttaa ne kaikki, vaikka ne eivät yhdistyisikään toisiinsa. Lucasista on yritetty saada aikaiseksi leffan huumorihahmo ja lähes jokainen hahmon repliikki on tarkoitettu vitsiksi. Kuitenkin vain muutama heitto saa hymähtämään ja muuten hahmo vain ärsyttää. En erityisesti välitä T.J. Milleristä näyttelijänä, eikä tämä leffa muuta mielipidettäni hänestä. Tämä leffa saattaa itse asiassa ollakin se syy, miksen oikein pidä hänestä.
     Elokuvassa nähdään aiemmista osista tutut Autobotit Optimus Prime (Peter Cullen) ja monien suursuosikki Bumblebee, joka ei vieläkään osaa puhua normaalisti ja jonka rooli on harmittavan pieni aiempiin osiin verrattuna. Optimus ei ole samanlainen sankarihahmo kuin aiemmin, eikä hän enää välitä ihmisistä. Kuitenkin Optimus kokee vastuuta suojella ihmiskuntaa ja uuden uhan iskiessä hän on valmis tekemään kaikkensa pitääkseen ihmiset turvassa. Uusia Autoboteja esitellään jälleen ja tämän elokuvan sankaritiimiin kuuluvat samuraita muistuttava Drift (Ken Watanabe), iso parrakas Hound (John Goodman) ja vihreä Crosshairs (John DiMaggio), jota ei oikein kiinnosta ihmisten kohtalo. Leffassa nähdään myös edellisestä osasta tuttu miniformer Brains (Reno Wilson).
     Robopahiksia ovat tällä kertaa cybertronilainen palkkiometsästäjä Lockdown (Mark Ryan) ja ihmisten rakentamien transformerien johtaja Galvatron (Frank Welker). Lockdown on mainio pahis ja jokseenkin jopa uhkaava.

Transformers: Age of Extinction jatkaa sarjan tarinaa viisi vuotta kolmannen elokuvan jälkeen ja näyttää hyvin nopeasti, missä mennään. Dark of the Moonin sotaisa lopputaistelu Chicagossa on vaikuttanut maailmaan suuresti, jolloin jokaista robottia pidetään ihmisten vihollisena. Filmin lähtökohdat ovat erittäin mielenkiintoiset ja kun näkee tuhoutuneen Chicagon, jota rakennetaan uudestaan, sarja saa hieman realistisemman hengen, sillä katsojana ymmärtää, että näillä isoilla robosodilla on oikeasti vaikutuksia. Muuten elokuvassa ei viitata aiempiin osiin, vaan leffa aloittaa uudenlaisen tarinan, josta löytyy paljon tuttua, mutta myös selkeästi erilaisia juttuja. Tässä leffassa Yhdysvaltojen sotilaita ei esitetä hyviksinä, vaan lähes kaikki ovat uhkia päähenkilöille, jolloin hahmojen täytyy pysytellä piilossa ja siellä miettiä suunnitelmia voittaakseen. Toimintaa on tietty paljon mukana, kuten on tullut tavaksi näissä teoksissa, minkä lisäksi jossain kohtaa tarinaan tuodaan mukaan pakollinen "MacGuffin", eli esine, joka on elintärkeä hahmoille, mutta joka ei katsojia oikein kiinnosta - tässä tapauksessa transformerteknologiaa sisältävä Siemen. Tämä Siemen ei todellakaan ole mielenkiintoinen, mikä aiheuttaa myös sen, että loppupää leffasta muuttuu tylsemmäksi, kun koko homma alkaa pyöriä Siemenen ympärillä, sillä kaikki haluavat sen itselleen.

Siemen ei kuitenkaan ole ainoa tekijä, miksi elokuva voi tuntua tylsältä. Age of Extinction kestää nimittäin lähes kolme tuntia, mikä on aivan liian pitkä kesto viihdeleffalle, jossa robotit mäiskivät toisiaan turpaan. Sitähän tämä leffa tarjoaa ja paljon, kuten myös ammuskelua ja tietenkin räjähdyksiä. Elokuvasta voisi luoda juomapelin, jossa jokaisen räjähdyksen kohdalla pitää ottaa huikka. Vielä leffan alkupäässä toimintakohdat eivät ole kovin suuria, jolloin niihin on saatu yksinkertaista jännitettä mukaan, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä suuremmiksi toimintakohtaukset muuttuvat. Elokuva on tietty toteutettu ajatuksella "isompi parempi", jolloin kaiken pitää olla massiivisempaa, eeppisempää ja upeampaa kuin aiemmissa osissa. Siihenhän tässä päästään, mutta millä hinnalla? Noin puolessa välissä leffaa alkaa yksinkertainen takaa-ajokohtaus, joka muuttuu pelastusoperaatioksi ja siitä taas takaa-ajoksi, jonka jälkeen on vain pieni hengähdystauko ennen mahtipontista lopputaistelua, joka on venytetty ylisuuriin mittoihin. Edellisessä elokuvassa nähtiin jo suuri taistelu ja siihen se sopi, sillä kyseessä oli oman tarinansa loppuhuipennus. Age of Extinctionin tarkoitus on aloittaa uusi tarina Transformers-saagassa ja jos jo uuden tarinan ensimmäinen osa on näin megalomaaninen, alkaa hieman pelätä, millaiseksi meno äityy seuraavissa osissa? Lopputaisteluun ei ole saatu oikein mitään jännitettä mukaan, vaikka koko ajan tapahtuu hirveästi kaikkea eri paikoissa. Muutamia oikeasti eeppisiä hetkiä on mukana, kuten fanien rakastamien Dinobotien saapuminen, mutta muuten katsojana turtuu näkemäänsä.

Sen lisäksi, että loppuskabaan lisätään jatkuvasti uusia tilanteita, läpi elokuvan tarinaan lisätään uusia juonikuvioita, vaikka yhtäkään aiempaa ei ole vielä saatu vietyä loppuun. Pohjatarina siitä, että sankareita jahdataan, on toimiva, minkä lisäksi inhimmillisempi kuvio isän ja tyttären suhteesta kiinnostaa, mutta leffassa on mukana täysin tarpeettomia juttuja, jotka olisi voinut säästää seuraavaan osaan. Yksi turhimmista jutuista on alaikäisen Tessan ja aikuisen Shanen suhteen hyväksyttäväksi tekevä laki, jonka mukaan he saavat seurustella, sillä aloittivat suhteensa, kun molemmat olivat vielä alaikäisiä. Tätä koskeva kohtaus on aivan liian pitkä ja täysin turha minkään asian kannalta. Huumoria on tietty mukana, muttei samoissa määrin kuin aiemmin ja tämä on vakavampi teos kuin kolme edeltäjäänsä. Maailmanlopun tunnelmaa on välillä onnistuttu luomaan, mutta jonnekin se aina tuppaa katoamaan. On elokuvassa hyviäkin hetkiä ja takaa-ajo transformerien aluksilla kaupungin läpi on selvästi viihdyttävintä koko hommassa. Ensimmäiset puoli tuntia toimivat hyvin, mutta siitä eteenpäin taso alkaa laskea. Lopputuloksena on heikko teos, joka yrittää olla liikaa kaikkea, jolloin se ei oikein osaa olla mitään.

Ai niin, räjähdysjuomapeli-ideaan voi lisätä myös kaikki kerrat, jolloin USA:n lippu näkyy kuvassa - myös Tessan tyyny, jossa lipun kuvio esiintyy, lasketaan - tai kun leffassa on selkeää tuote-esittelyä. Yksi törkeimmistä tuotekohdista nähdään, kun transformeralus osuu Bud Light -olutpulloja kuljettavaan rekkaan ja pullot leviävät kadulle. Jos se ei riitä, että levinneistä pulloista on pitänyt ottaa muutaman sekunnin kuva mukaan, Cade nappaa yhden pullon maasta ja ottaa siitä hörpyn niin, että logo varmasti näkyy. Hauskinta on, että vaikka Age of Extinction tuntuu olevan täynnä tuote-esittelyä, leffan tuottanut Paramount Pictures haastettiin oikeuteen, koska mukana ei ole erään kiinalaisen yhtiön mainosta!

Ohjauksesta tosiaan vastaa Michael Bay, joka on kadonnut omaan suuruudenhulluuteensa leffaa tehdessä. Ehkä olisi oikeasti aika, että Bay lopettaisi näiden tekemisen. Hän nimittäin sanoi, että tämä olisi nyt oikeasti viimeinen hänen ohjaamansa Transformers-pätkä, mutta miten kävikään? Sarjan viides osa The Last Knight on myös hänen tekemänsä. Toivottavasti hän onnistuu siinä paremmin. Käsikirjoittajana on pysynyt pari edellistäkin kirjoittanut Ehren Kruger, joka olisi voinut selkeästi hillitä, kuinka paljon tavaraa hän tunkee tarinaan. Myös monet repliikit ovat aika kamalia. Leikkausvaiheessa olisi pitänyt poistaa useita kohtia, jotka ovat aivan tarpeettomia. Elokuvasta saisi helposti parikymmentä minuuttia pois ilman, että tarina kärsii, minkä lisäksi monet hidastukset voisi palauttaa takaisin tavalliseen nopeuteen, mikä lyhentäisi kestoa lisää. Leffa on kuvattu ihan hyvin, mutta jatkuvat alakulmakuvat alkavat jossain kohtaa häiritä. Visuaaliset efektit ovat pääasiassa näyttäviä, vaikka onkin hieman tylsää, että ihmisten luomat transformerit muuntautuvat täysin eri tavalla, eivätkä yhtä tyylikkäästi kuin aiemmin nähdyt muuntautumiset. Tämän lisäksi yhteen kohtaan on jäänyt vihreät näytöt päälle, jotka on jälkituotannossa tarkoitus korvata muilla kuvilla. Vain muutama näyttö on korvattu kuvilla, joita jotkut hahmoista ottavat. Ääniefektit ovat erinomaiset ja Steve Jablonsky on tehnyt jälleen mainiota työtä sävellystensä kanssa. Tällä kertaa lopputekstien aikana ei kuulla Linkin Parkia, vaan Imagine Dragonsin huikea kappale "Battle Cry", jonka rumpujen aikana on aivan pakko nostaa äänet kaakkoon!

Blu-rayn kuvanlaatu on aivan upea! Lisämateriaalina kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on elokuvan teosta, hahmoista, roboteista, tehosteista ja lokaatioista kertova "Evolution Within Extinction", kuvauksissa tapahtuneita hölmöilyjä näyttävä "Just Another Giant Effin' Movie", sarjan leluista kertova "A Spark of Design", sekä Michael Bayn selitys siitä, mitä hän haluaa toimintaelokuviltaan. Mukana on myös T.J. Millerin juontama pätkä, jossa hän käy Bayn, Wahlbergin ja Grammerin luona kiittelemässä nolosti siitä, että pääsi mukaan elokuvaan. Katsottavaa on yhteensä kolmeksi tunniksi.

Yhteenveto: Transformers: Age of Extinction sisältää ainekset olla mainio viihde-elokuva, mutta se kadottaa ne, hukkuessaan omaan mahtipontisuuteensa. Elokuva sisältää aivan liian paljon kaikkea, jolloin se tuntuu olevan todella täynnä. Eeppisyystasoa on täytynyt jälleen kasvattaa ja vaikka kaikki näyttääkin todella hyvältä, alkaa jatkuva massiivisuus jossain kohtaa puuduttaa. Puolen välin jälkeen leffa on lähinnä jatkuvaa taistelemista, joka käy loppupäässä hyvinkin tylsäksi. Leffan alkupää on vielä toimiva, mutta taso laskee hitaasti alaspäin. Kyseessä on heikko teos, joka ei oikein mene edes viihdyttävänä hömppänä, kun kesto lähentelee Schindler's Listiä (1993). Mark Wahlberg on erittäin mainio pääosassa, mutta muut näyttelijät eivät ole kummoisia. Hyviä hetkiä on kyllä mukana, mutta filmi on ahdettu niin täyteen, että ne eivät pääse oikeuksiinsa. Elokuvassa riittäisi materiaalia uudelle trilogialle, mutta se käyttää kaiken - jopa suuren loppusodan - heti avausosassaan. Kun lopuksi ilmoitetaan, että taistelu on vasta alkanut, muuttuu koko homma yhtäkkiä pelkäksi introksi ja alkaa pelottaa, miten isoja juttuja seuraavaksi on tiedossa, kun oikeat sodat alkavat. Jos pidit aiemmista sarjan osista, niin katso myös Transformers: Age of Extinction, tosin sillä varoituksella, että kyseessä on sarjan heikoin osa. Ne, jotka eivät pitäneet aiemmista osista, luultavasti vihaavat tätä, joten ei kannata katsoa. Leffan loppukohtaus pohjustaa nopeasti sarjan seuraavaa osaa, joten kannattaa vilkaista Age of Extinction ennen The Last Knightia. Toivon, että se olisi parempi ja viihdyttävämpi pätkä... sekä huomattavasti lyhyempi!

Kirjoittanut: Joonatan, 10.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.news.tfw2005.com
Transformers: Age of Extinction, 2014, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Tom DeSanto/Don Murphy Production, Ian Bryce Productions, Amblin Entertainment, China Movie Channel, Platinum Dunes

Arvostelu: Big Hero 6 (2014)

BIG HERO 6

Ohjaus: Don Hall ja Chris Williams
Pääosissa: Ryan Potter, Scott Adsit, Damon Wayans Jr, Jamie Chung, Genesis Rodriguez, T.J. Miller, Daniel Henney, James Cromwell, Maya Rudolph ja Alan Tudyk
Genre: animaatio, supersankarielokuva, komedia
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Kuten monet muutkin Walt Disneyn animaatioelokuvat, myös Big Hero 6 tuli myöhässä Suomen teatterilevitykseen. Sen ensi-ilta Yhdysvalloissa oli jo lokakuussa 2014, mutta Suomeen se ilmestyi vasta tammikuussa 2015. Odotin elokuvaa paljon, sillä halusin nähdä, miten Disney toteuttaisi supersankarielokuvan. Kiinnostukseni kasvoi, kun kuulin, että ryhmä on peräisin Marvelin sarjakuvista. Kävinkin heti ensi-iltaviikonloppuna katsomassa elokuvan ja pidin siitä todella paljon. Ostin elokuvan Blu-raylle heti sen julkaisupäivänä, mutten ollut katsonut sitä kertaakaan uudestaan. Tänään päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja katsoin elokuvan toisen kerran elämässäni, toivoen, että juttu toimisi yhtä hyvin kuin ensimmäiselläkin katselukerralla.

Laittomia robottimatseja harrastava Hiro alkaa tutkia hänen keksimiensä mikrobottien varastamistapausta. Apuna Hirolla on hänen veljensä rakentama hoitoapulaisrobotti Baymax ja neljä nuorta keksijää.

Päähenkilö Hiro Hamadaa ääninäyttelee Ryan Potter. Hiro on neljätoistavuotias poika, joka on erittäin älykäs ja onkin jo valmistunut lukiosta. Hän ei koe, että lähes mikään olisi kunnollinen haaste hänen neroudelleen ja kykeneekin rakentelemaan kaikenlaisia vempaimia, kuten robottinsa, jolla hän taistelee bottimatseissa. Ryan Potterin ääninäyttely on onnistunutta ja hän tuo hienosti tunteita mukaan hahmoon pelkällä äänellään. Hiron Tadashi-veljeä esittää Daniel Henney.
     Ehdottomasti paras hahmo koko elokuvassa on Tadashin luoma henkilökohtainen hoitoapulainen Baymax, joka on aivan loistavasti keksitty hahmo. Baymax on valkoinen, pullea robotti, joka on hidas ja kömpelö, mutta todella ihana hahmo. Vaikka tiedän, että jossain kohtaa minua alkaisi ärsyttää Baymaxin höpötykset, niin silti todellakin haluaisin itselleni oman Baymaxin. Hahmolle kirjoitetut repliikit ovat tarkkaan mietittyjä ja hänen eleensä ovat hauskasti keksittyjä. Jo pelkästään hahmon tervehdys on täydellinen. Etenkin alkupuolella Baymaxille saa nauraa lähes kaiken aikaa. Sydämessäni on paikka suloisille hahmoille elokuvissa ja Baymax ehdottomasti kuuluu sinne paikkaan. Hahmon äänenä kuullaan pääasiassa televisiosarjoissa esiintynyt Scott Adsit.
     Big Hero 6 -tiimiin kuuluvat Hiron ja Baymaxin lisäksi myös lasersäteistä innostuva Wasabi (Damon Wayans Jr), totinen Go Go (Jamie Chung), energinen Honey Lemon (Genesis Rodriguez) ja todella ärsyttävä Fred (T.J. Miller). Hahmoille ei ole kovin paljoa annettu lisäsisältöä, vaan he ovat pääasiassa juuri tietynlaiset läpi elokuvan. Nelikosta suosikkini on Wasabi, jolla on hauskoja hetkiä, mutta Millerin ääninäyttelemää Frediä en voi sietää. Hahmo saattaa toimia lapsille, mutta omasta mielestäni Fred on vain erittäin raivostuttava, eikä hänessä ole mitään muuta hauskaa kuin miten hän selittää käyttävänsä samoja alushousuja päivästä toiseen.
     Elokuvassa nähdään myös Hiron ja Tadashin täti Cass (Maya Rudolph), keksijöiden laboratorion professori Robert Callaghan (James Cromwell) ja rikas Alistair Krei (Alan Tudyk), joka ei vaikuta täysin rehelliseltä kaverilta.

Hiron joutuessa ongelmiin laittomien bottitaisteluiden takia, Tadashi yrittää houkutella tämän laboratoriolleen, jotta Hiro voisi käyttää älykkyyttään luovemmin. Tadashi saa Hiron ilmoittautumaan tiedemessuille esittelemään jonkinlaisen keksinnön, jotta Hiro voisi saada paikan laboratoriosta. Hiro kehittää mikrobotteja, joita voi ohjailla ajatuksenvoimalla. Messujen jälkeen rakennus syttyy palamaan ja Hiro uskoo mikrobottien tuhoutuneen tulipalossa, mutta hän ja Tadashin luoma Baymax päätyvät varastoon, jossa mystinen naamiomies käyttää hänen mikrobottejaan omiin tarkoituksiinsa. Hiro ja Baymax alkavat selvittää, kuka naamiomies todella on ja mitkä ovat hänen aikeensa. Mukaan kaksikko saa Tadashin laboratoriokollegat ja yhdessä he perustavat supersankariryhmän nimeltä Big Hero 6.

Elokuva tosiaan perustuu Marvelin luomaan supersankariryhmään, mutta Walt Disney on ottanut paljon vapauksia tuodessaan hahmoja valkokankaalle. On jotenkin todella kummallista, miten Big Hero 6 pystyy samaan aikaan olemaan selkeä Disney-animaatio, mutta siinä on silti vahvaa Marvel-tunnelmaakin mukana. Ja mitä olisi "Marvel-leffa" ilman Stan Leen cameota ja lopputekstikohtausta... Yhdistelmä toimii todella hyvin ja kyseessä on yksi parhaista Disney-elokuvista 2000-luvulta. Tarina tapahtuu keksityssä San Fransokyon kaupungissa, joka on nimensä mukaisesti yhdistelmä San Franciscoa ja Tokiota. Kaupungin ulkoasuun on hyvin tuotu sekä USA:n, että Japanin tyylejä. Alkupuoli tarinasta keskittyy Hiron esittelyyn ja Baymaxin kohelluksiin, sekä kaksikon ystävystymiseen, jonka jälkeen itse mysteeri lähtee liikkeelle. Kuusikon treenamisosio on oikein viihdyttävä ja taistelupätkät ovat mainiosti toteutettuja. Pahiksella on hyvä motiivi tekoihinsa, eikä kyseessä ole onneksi puhdas paha hahmo, joka vain haluaa tuhota sankarit. Pakko se on kuitenkin myöntää, että supersankariteema tulee hieman liian yllättäen mukaan ja ilman Baymaxia elokuva ei toimisi todellakaan näin hyvin.

Big Hero 6:ssa on hienosti tehtyjä toimintakohtauksia ja vauhdikkaita kohtia, joista voivat helposti innostua sekä lapset, että hieman vanhemmat. Elokuva sisältää paljon huumoria, joista suurin osa naurattaa, mutta on myös paljon kohtia, jotka ovat selkeästi heikompia. Lapsille suunnatut vitsit eivät toimineet kovin hyvin itselleni, mutta etenkin yhdessä kohtauksessa kuultavat, hieman varttuneemmille suunnatut vitsit naurattivat kunnolla. Koskettaviakin kohtia löytyy, joten herkimpien kannattaa varata nenäliinoja mukaan, jos vaikka sattuu kyynel vierähtämään poskelle.

Elokuvan ovat ohjanneet Don Hall ja Chris Williams, jotka ovat kummatkin jo aiemmin työskennelleet Disneylle. Kumpikin on tehnyt käsikirjoituksia, ja Chris Williams oli toinen ohjaaja Boltissa (2008), kun taas Don Hall oli toinen ohjaaja leffassa Nalle Puhin elokuva - uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä (Winnie the Pooh - 2011). Animointi on Walt Disneyn tunnettuun tapaan aivan mestarillisesti toteutettua. Jotkut taustat näyttävät niin aidoilta, että on vaikea uskoa, että ne olisivat tietokoneella toteutettuja. Hahmot ovat hyvin Disney-tyylisesti suunniteltuja ja Baymax on kaikessa yksinkertaisessa ulkonäössään todella hyvin toteutettu hahmo. Taistelukohtaukset ovat näyttäviä, mutta niin on elokuvan animointi kaikin puolin. Äänimaailmalla on tuotu todella mainioita lisäyksiä mukaan. Musiikin sävellyksestä vastaa Henry Jackman, joka on tehnyt hyvää työtä musiikkien kanssa. Elokuvassa kuullaan myös Fall Out Boyn kappale "Immortals", joka on oikein mainio.

Disney-elokuvien tapaan myös Big Hero 6 sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin hahmoihin, elokuviin, sarjakuviin jne. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat huomata mm. Räyhä-Ralf -koristehahmon elokuvasta Räyhä-Ralf (Wreck-It Ralph - 2012), valkoisen mini-Dalekin Doctor Who -sarjasta (1963-), Frozen - huurteisesta seikkailusta (2013) tutun prinssi Hansin etsintäkuulutuksen ja patsaan, sekä lumiukko Olafin patsaan ja Bolt-koiran kehystetyn valokuvan.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Kuva on erittäin kirkas ja terävä, minkä takia elokuva on läpikotaisin silmäkarkkia katsojalle. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertovat pätkät "The Origin Story of Big Hero 6: Hiro's Journey" ja "Big Animator 6: The Characters Behind the Characters", sekä poistettuja kohtauksia, lyhytelokuva "Kestit", joka näytettiin teattereissa ennen elokuvaa ja Mikki Hiiri -lyhäri "Tokyo Go". Mukana on myös elokuvan trailer.

Yhteenveto: Big Hero 6 on todella hyvä animaatioseikkailu sekä lapsille että aikuisille. Disney-Marvel -yhdistelmä toimii mainiosti. Toimintapätkät ja komedia ovat hyvin suunniteltuja, vaikka huumorissa on heikommatkin osuutensa. Hiro on hyvä päähenkilö, mutta voiton vie ehdottomasti upea Baymax-robotti! Jo pelkästään hänen takiaan suosittelen katsomaan elokuvan. Fredin olisi voinut poistaa kokonaan elokuvasta, sillä hän on todella ärsyttävä. Pahiksella on hyvä motiivi, jolloin hänen tekonsa ymmärtää. Visuaalisesti Big Hero 6 on todellista silmäkarkkia ja animaatiojälki on aivan huikeaa. Suosittelen tätä animaatioelokuvien ystäville, kuten myös niille, jotka pitävät paljon supersankarielokuvista. Lapsille tämä toimii takuulla ja perheen yhteiseen elokuvailtaan Big Hero 6 on nappivalinta. Muistakaa tosiaan, ettei elokuvaa kannata pistää pois vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään lyhyt kohtaus. Mahdollisesta jatko-osasta on ollut puhetta, eikä minulla sinänsä ole mitään sitä vastaan, että tarinalle tulisi jatkoa, mutta toisaalta toivoisin, että Walt Disneylla tehtäisiin lisää uusia elokuvia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
Big Hero 6, 2014, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios