Näyttelijät: Julian Dennison, Sam Neill, Rima Te Wiata, Rachel House, Oscar Kightley, Tioreore Ngatai-Melbourne, Troy Kingi, Stan Walker, Mike Minogue, Cohen Holloway, Rhys Darby ja Taika Waititi
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12
Hunt for the Wilderpeople perustuu Barry Crumpin kirjaan Wild Pork and Watercress vuodelta 1986. Taika Waititi ihastui kirjaan ja ryhtyi jo vuonna 2005 työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta. Vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin hän sai New Zealand Film Commissionilta tukirahaa ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 2015. Lopulta Hunt for the Wilderpeople sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 22. tammikuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja katsojilta lähes pelkkiä kehuja ja se oli pieneen budjettiinsa verrattuna hitti. Itse en ollut aiemmin nähnyt Hunt for the Wilderpeoplea, mutta olin tiennyt elokuvasta jo vuosia. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.
Ongelmanuori Ricky Baker adoptoidaan uuteen kotiin. Väärinkäsityksen myötä Ricky ja hänen uusi isähahmonsa Hector joutuvat maanlaajuisen etsinnän kohteeksi.
Taika Waititi valitsi elokuvan päärooliin ongelmanuori Ricky Bakeriksi Julian Dennisonin, jonka kanssa Waititi oli aiemmin työskennellyt mainoksessa. Dennison on nappivalinta osaansa. Hänestä löytyy tiettyä uhmakkuutta, mitä kovan ulkokuoren kasvattanut Ricky tarvitsee, mutta myös vakuuttavasti syvyyttä, kun Ricky alkaa hissuksiin laskea suojamuurejaan ja paljastamaan, mitä kaikkea varastelun, sotkemisen ja muun alta löytyykään. Ricky on mainio hahmo, jota kohtaan katsojan sympatiat kasvavat elokuvan edetessä.
Elokuvassa nähdään myös Rima Te Wiata ja Sam Neill Rickyn uusina adoptiovanhempina Bella ja Hector Faulknerina, Rachel House lastensuojelun edustajana Paula Hallina, Oscar Kightley poliisi Andyna, Rhys Darby, Tioreore Ngatai-Melbourne, Stan Walker ja Troy Kingi erilaisena tyyppeinä, jotka Ricky ja Hector leffassa kohtaavat, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Taika Waititi pappina. Eikä pidä unohtaa seikkailuun mukaan lähteviä koiria, Zagia ja Tupacia. Faulknerit ovat hyvin erilaisia ihmisiä ja huoltajia. Siinä, missä Bella on rakastava ja uskoo Rickyssä olevan ainesta rehdiksi pojaksi, Hector on jääräpää äijä, joka ei juuri innostu siitä, että nurkkiin saapuu pyörimään joku nuori tyhjäntoimittaja. Te Wiata ja Neill ovat mainiot osissaan ja Neill ja Dennison muodostavat veikeän parivaljakon, kun Ricky ja Hector ajautuvat muutaman mutkan kautta karkumatkalle yhdessä, vaikka he eivät pahemmin toisistaan piittaa.
Miksi en ollut aiemmin älynnyt katsoa Hunt for the Wilderpeoplea? Olen pitänyt kaikista Taika Waititin teoksista tähän mennessä ja tämä elokuva kiilaa ehdottomasti sinne kärkikahinoihin What We Do in the Shadowsin (2014) ja Jojo Rabbitin (2019) kanssa. Kyseessä on loistokas yhdistelmä komediaa ja draamaa, jossa sykkii vieläpä suuri sydän. Hahmot ovat mainioita ja tarina oivallinen, etenkin kun Ricky ja Hector päätyvät metsään ja muu Uusi-Seelanti luulee vanhan ukon siepanneen pojan, mistä muodostuu aikamoinen ajojahti. Näiden kahden piilottelua virkavallalta on lystikästä seurata, väärinkäsityksen vain paisuessa entisestään.
Elokuva saa nauramaan tasaisin väliajoin, mutta sitten taas välillä se kiskaisee maton jalkojen alta yllättävänkin liikuttavilla jutuilla. Tämä matka on aikamoista tunteiden vuoristorataa ja ehdottomasti parasta on aluksi toisiaan nenänvartta pitkin katsovien Rickyn ja Hectorin hiljalleen tapahtuva lämpeneminen toisiaan kohtaan. Tästä epätavallisesta ystävyystä syntyy elokuvan sydän ja sielu, mikä tuo todellisen kiintopisteen katsojalle tähän matkaan. Hauskan lisäyksen tuo jahtia johtava lastensuojelun edustaja Paula, joka on melkein kuin jokin vainukoira. Kun lopputekstit alkavat rullata ruutuun, katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin ollut tällä jopa aika kauniilla matkalla mukana.
Taika Waititi rakentaa ilmapiiriä lahjakkaasti, tanssahdellen onnistuneesti draaman ja komedian välillä. Waititin käsikirjoitus on myös erittäin mainio hahmoja, dialogia ja tapahtumia myöten. Hunt for the Wilderpeople on kanssa taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavastus- ja puvustustiimit hoitavat tonttinsa pätevästi ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Lukasz Budan, Samuel Scottin ja Conrad Wedden säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hunt for the Wilderpeople, Uusi-Seelanti, 2016, Piki Films, Defender Films, Curious Film
Pääosissa: Mason Thames, Nico Parker, Gerard Butler, Nick Frost, Gabriel Howell, Julian Dennison, Bronwyn James, Harry Trevaldwyn, Ruth Codd ja Peter Serafinowicz
Genre: seikkailu, fantasia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12
How to Train Your Dragon, eli suomalaisittain Näin koulutat lohikäärmeesi on näytelty uudelleenfilmatisointi DreamWorksin samannimisestä animaatioelokuvasta vuodelta 2010, joka pohjautuu löyhästi Cressida Cowellin samannimiseen kirjasarjaan (2003-2015). Vuonna 2023 DreamWorks ilmoitti tekevänsä ensi kertaa animaationsa pohjalta näytellyn version. Kuvausten oli tarkoitus alkaa jo samaisena kesänä, mutta Hollywoodin näyttelijöiden lakko viivästytti tuotantoa. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin vasta tammikuussa 2024 ja nyt uusi Näin koulutat lohikäärmeesi saapuu elokuvateattereihin... vain viisitoista vuotta alkuperäisen animaation jälkeen. Omasta mielestäni alkuperäinen Näin koulutat lohikäärmeesi saattaa jopa olla DreamWorksin paras animaatio ja pyörittelinkin silmiäni, kun yhtiö ilmoitti lähtevänsä Disneyn tielle ja ryhtyvänsä tekemään näyteltyjä versioita animaatioistaan. Uuden version trailerit eivät vakuuttaneet minua ja kävinkin todella skeptisin mielin katsomassa uuden Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen varsinaista ensi-iltaa.
Pienen Öystilän kylän viikingit on lapsesta asti opetettu vihaamaan ja tappamaan lohikäärmeitä. Kuitenkin kun kyläpäällikön poika Hikotus kohtaa metsässä pelätyn Yön raivon, pojan ja lohikäärmeen välille muodostuu salattu ystävyys.
Kauhuelokuva The Black Phonea (2021) tähdittänyt Mason Thames nähdään Hikotuksena, pienessä Öystilässä asuvana viikinkinuorukaisena, joka on lapsesta asti saanut kuulla lohikäärmeiden olevan kaiken pahan alku ja juuri, ja että nuo tulta hönkivät sihiliskot pitää surmata. Hikotus ei kuitenkaan ole mikään lihaksikas ja urhea soturi, vaan hintelämpi pojankloppi, joka haluaisi keksiä rauhanomaisen ratkaisun lohikäärmeongelmaan. Tämä saattaakin syntyä, kun Hikotus törmää kaikista pelätyimpään lohikäärmeeseen, haavoittuneeseen Yön raivoon, jonka Hikotus nimeää Hampaattomaksi ja päättää auttaa tämän takaisin lentokuntoon, minkä myötä pojan ja lohikäärmeen välille syntyy salainen ystävyys. Thames on oiva valinta rooliin, tulkiten hyvin hahmonsa kasvavaa rohkeutta ja päättäväisyyttä todistaa ympärillä olevansa vääriksi ennakkoluulojensa kanssa.
Alkuperäisestä animaatiosta paluun tekee Gerard Butler Öystilän päälliköksi ja Hikotuksen isäksi, Aimo Mahtimurikaksi. Muita hahmoja taas ovat Hikotuksen ihastus Astrid (Nico Parker), seppä Raivo (Nick Frost), ylimielinen nuorukainen Limalotja (Gabriel Howell), lohikäärmetietäjä Suomusintti (Julian Dennison), sekä idiootit kaksoset Karski (Harry Trevaldwyn) ja Ronski (Bronwyn James). Butlerista löytyy karismaa johtajaksi myös näytellyssä versiossa. Parker on mainio Astridina, joka haluaa osoittaa taitonsa ja Frost on lystikäs kätensä ja jalkansa lohikäärmetaistoissa menettäneenä Raivona. Howell, Dennison, Trevaldwyn ja James hoitavat myös tonttinsa kelvollisesti usein aika ärsyttävinä nuorukaisina, jotka kilpailevat Tulikokeessa, missä viikinkikakaroista koulitaan lohikäärmeentappajia.
Näin koulutat lohikäärmeesi vuosimallia 2025 oli minulle yksi ristiriitaisimmista elokuvakokemuksista aikoihin. Onko kyseessä aivan totaalisen turha uudelleenfilmatisointi, mikä on tehty vain, jotta DreamWorks ja Universal saisivat kerättyä helpot rahat taskuunsa nostalgiannälkäisiltä katsojilta? Ehdottomasti. Onko elokuva lähes kuva kuvalta ja musiikintahti musiikintahdilta yks yhteen identtinen alkuperäistyön kanssa, tuomatta mitään uutta sekaan? Kyllä. Pelkäänkö, että tämän takuuvarman menestyksen myötä myös muut DreamWorks-animaatiot, kuten Shrek(2001) saavat saman käsittelyn? Pelkään. Katsonko tätä näyteltyä versiota koskaan uudestaan? Tuskin.
Onko uusi Näin koulutat lohikäärmeesi täysin sieluton tekele, joka kiirehtii tärkeitä kohtia ja tekee hallaa alkuperäistyölle? Ei.
Siitä huolimatta, että läpi elokuvan mielsin näkemäni täysin tarpeettomaksi kierrätykseksi, joka ei perustellut olemassaoloaan millään muulla kuin rahanhimolla ja vähän väliä toivoin, että voisin vain katsoa alkuperäistä animaatiota uudestaan, on minun tunnustettava, että uusi Näin koulutat lohikäärmeesi on tehty kunnioituksella ja rakkaudella alkuperäisteosta kohtaan. Vaikka käsikirjoitus, kuvasommittelut ja musiikitkin on vain suoraan pöllitty animaatiosta, tekemättä niihin juuri mitään muutosta, on lopputulos rakennettu huolella. Hikotuksen ja Hampaattoman ystävyys rakentuu sydämellisesti, johtaen tunteikkaisiin hetkiin. Odottamattomien kaverusten ensimmäinen yhteislento on ihon kananlihalle nostattava hetki, mikä pääsee erityisesti oikeuksiinsa suurella IMAX-kankaalla. Alkuperäisleffan tematiikkaa sukupolvien ennakkoluuloista ja niiden rikkomisesta ei ole unohdettu tai vesitetty ja aihe pysyy edelleen ajankohtaisena.
Poistuessani elokuvan lehdistönäytöksestä fiilikseni olivat siis pahemman kerran ristiriidassa. Olin toisaalta nähnyt erinomaista animaatiota pätevästi kopioivan näytellyn version, jossa ei periaatteessa ole elokuvallisesti juuri vikaa. Mutta se, miksi elokuvassa ei ole juuri vikaa johtuu siitä, että kun kopioi näin millintarkasti upeaa alkuperäistyötä, on hyvin vaikea mennä metsään. Mitään riskiä ei ole uskallettu ottaa, mikä on samanaikaisesti niin hyvä juttu kuin myös merkki munattomuudesta ja laiskuudesta. Näin koulutat lohikäärmeesi 2025 on erikoinen osoitus siitä, mikä Hollywoodissa on juuri nyt vikana. Vanhat elokuvat herätetään takaisin eloon, kun uudet ideat eivät myy. Rahaa on pakko tehdä, jotta bisnes pysyy yllä ja valitettavasti tällaisia kierrätyksiä tarvitaan, jotta leffastudiot ja elokuvateatterit eivät mene nurin. Uusi Näin koulutat lohikäärmeesi on siis välttämätön paha nykytilanteessa ja jos sen välttämättömän pahan tekee näin kunniakkaasti, voi hävyttömän rahastuksenkin jollain asteella katsoa sormien läpi. Samalla kyllä jännittää, mitä onkaan vielä luvassa. Ainakin uusi versio Näin koulutat lohikäärmeesi 2:sta(How to Train Your Dragon 2 - 2014) on jo tekeillä ja tulossa kesällä 2027.
Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa animaationkin ohjannut Dean DeBlois, joskin yksinään, ilman Chris Sandersia. Kukapa toisaalta hoitaisikaan hommaa tällaisella pieteetillä kuin mies, joka teki alkuperäisenkin elokuvan niin hyvin? DeBloisin työ tuntuu samanaikaisesti niin huolelliselta kuin laiskalta, oudon paradoksaaliselta, mikä vallitsee läpi leffan. Teknisiltä ansioiltaan uusi Näin koulutat lohikäärmeesi on vakuuttava, vaikka osa karikatyyrimäisistä lohikäärmeistä näyttää lähinnä hölmöiltä näytellyssä versiossa ja parissa lentokohtauksessa taustakankaan käyttö on kiusallisen selvää. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat komeat, maskeeraus oivallista, tietokonetehosteet näyttävät ja äänimaisema jylhästi rakennettu. Puvustuksen yritys saada parit hahmot näyttämään yhtä isokokoisilta kuin animaatiossa johtaa vaivaannuttaviin lopputuloksiin, näyttäen lähinnä siltä, että näyttelijöillä on päällään hiostava määrä erilaisia toppauksia. John Powellin musiikit ovat yhtä eeppiset kuin animaatiossa, eikä niihin ole pahemmin taidettu koskea.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
How to Train Your Dragon, 2025, DreamWorks Animation, Dreamworks Pictures, Marc Platt Productions, Universal Pictures
Pääosissa: Millie Bobby Brown, Rebecca Hall, Kaylee Hottle, Alexander Skarsgård, Brian Tyree Henry, Julian Dennison, Demián Bichir, Shun Oguri, Eiza González, Lance Reddick ja Kyle Chandler
Genre: toiminta, fantasia, scifi
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12
Japanilaisen hirviökauhuelokuva Godzillan(ゴジラ - 1954) amerikkalaisversio Godzilla(2014) oli menestys, jolle päätettiin tehdä jatkoa. Kuitenkin ennen kuin Godzilla: King of the Monsters (2019) sai ensi-iltansa, sarjaan päätettiin yhdistää toinen legendaarinen elokuvahirviö, vuonna 1933 ensiesiintymisensä tehnyt King Kong. Kong: Pääkallosaari(Kong: Skull Island - 2017) oli myös hitti, mutta Godzilla: King of the Monsters jäi taloudelliseksi pettymykseksi. Se ei kuitenkaan estänyt tekijöitä huipentamasta aloittamaansa ideaa ja pistää nämä kaksi monsteri-ikonia taistelemaan toisiaan vastaan. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on siirretty. Maaliskuussa 2021 Godzilla vs. Kong päätettiin vihdoin julkaista maailmalla niissä maissa, joissa elokuvateatterit ovat auki ja nopeasti filmi nousi pandemia-ajan menestyneimmäksi elokuvaksi. Valitettavasti Suomi ei kuulunut näiden onnekkaiden maiden joukkoon maalis-, eikä huhtikuussa, mutta nyt vaikuttaisi siltä, että elokuva on ihan oikeasti tulossa katsottavaksi myös meille. Itselleni sarjan kolme aiempaa hirviörymistelyä olivat kaikki enemmän tai vähemmän pettymyksiä, joten odotukseni eivät olleet korkeat, kun tekijät ilmoittivat Godzilla vs. Kongista. Elokuvan traileri oli kuitenkin yllättävän mainio ja sai minut innolla odottamaan leffan näkemistä. Odotus tuntuikin todella pitkältä, kunnes tänä tiistaiaamuna kävin jopa hieman epäuskoisena vihdoin ja viimein katsomassa Godzilla vs. Kongin sen lehdistönäytöksessä.
Kun suojelijaksi luultu Godzilla yllättäen hyökkää ihmisten kimppuun, ihmiskunnan ainoa toivo titaanin pysäyttämiseksi on Kong.
Godzilla: King of the Monsters -elokuvasta tutut hahmot Madison (Millie Bobby Brown) ja hänen isänsä Mark (Kyle Chandler) tekevät paluun ja saavat kaverikseen uusia ihmishahmoja. Alexander Skarsgård esittää Nathania, joka tutkii sarjan aiemmissa osissa esiteltyä teoriaa maanalaisista valtavista luolastoista, joissa titaanit elelevät. Rebecca Hall näyttelee Ileneä, joka tutkii Kongia Pääkallosaarella. Brian Tyree Henry esittää salaliittoteorioita viljelevää Bernietä, kun taas Julian Dennison nähdään Madisonin kaverina Joshina. Demián Bichir näyttelee Apex Cybernetics -yhtiön johtajaa Walter Simmonsia, Eiza González tämän tytärtä Maiaa ja Shun Oguri edellisistä Godzilla-leffoista tutun Ishiro Serizawan (Ken Watanabe) poikaa Reniä. Siinä, missä aiemmissa MonsterVerse-elokuvissa yksiulotteisen tylsät ja kehnot, mutta silti liikaa ruutuaikaa saavat ihmishahmot koituivat leffojen ongelmaksi, Godzilla vs. Kongissa osataan hyvin tasapainottaa hirviöiden ja ihmisten osuudet. Paria poikkeusta lukuunottamatta ihmishahmot toimivat yllättävänkin kelvollisesti. Erityisesti Brian Tyree Henry toimii hilpeänä koomisena sivuhahmona. Ihmishahmoista ehdottomasti paras on kuitenkin Pääkallosaarella syntynyt kuuro Jia-tyttö (Kaylee Hottle), joka on muodostanut ystävyyden Kongin kanssa. Jia on äärimmäisen sympaattinen ja Hottle on erinomainen roolissaan. Jian ja Kongin yhteys luo filmiin sydäntä, mikä on puuttunut täysin aiemmista MonsterVersen rainoista.
Mutta tuskin kukaan lähtee katsomaan Godzilla vs. Kong -nimistä elokuvaa ihmishahmojen takia, vaan juurikin näiden legendaaristen monstereiden vuoksi. Ja ai että, sillä saralla leffa kyllä todella tarjoaa! Erityisesti Kong on mukana kaiken aikaa ja suuresta gorillasta tehdään sankaria samalla, kun atomihenkäystään hönkivästä Godzillasta maalaillaan tällä kertaa vihollista ihmiskunnalle. Kun nämä kaksi ikonista titaania pistetään vihdoin vastakkain, on hirviöiden turpaanveto kaiken odotuksen arvoista. Rakennukset ja laivasto saavat toden teolla kyytiä, kun Godzilla ja Kong ottavat yhteen maalla ja merellä. Leffa ei säästele iskuissaan ja tarjoaa juurikin sitä, mistä katsoja on maksanut. Elokuva on totaalisen rehtiä, ison luokan popcorn-viihdettä ja yllättävänkin onnistunutta sellaista. Aiemmin pienen luokan filmejä tehnyt ohjaaja Adam Wingard selvästi tietää, mitä tekee ja Godzilla vs. Kong onkin kirkkaasti tämän Monsterversen paras elokuva.
Toki leffaan mahtuu tietyt vikansa, liittyen esimerkiksi hölmöihin scifijuttuihin, mitkä pitää katsoa sormien läpi, jotta pysyy menossa mukana. Itse en kokenut siihen vaikeuksia, sillä filmi on niin pirun viihdyttävä alusta loppuun. Kyseessä on sarjan lyhyin elokuva kestoltaan ja ihan hyvä niin, sillä tiiviinä pakettina ei aika ehdi käydä pitkäksi. Sarjan aiemmista osista löytyi jokaisesta omat ongelmansa, kuten nimikkohahmon jääminen tylsien sivumörköjen varjoon ja itse leffan ollessa pitkäveteinen ja ankean harmaa (Godzilla), hyvien näyttelijöiden tuhlatessa aikaansa keskinkertaisessa seikkailuleffassa (Kong: Pääkallosaari) ja potentiaalisten taistelujen peittyessä milloin savuun, myrskyyn ja muuten vain pimeyteen, samalla kun huonot ihmishahmot ärsyttävät (Godzilla: King of the Monsters). Ne leffat tuntuivatkin lähinnä pelkiltä harjoituksilta ja tämä on se kunnon ottelu. Niillä leffoilla testattiin, mikä toimii ja mikä ei, jotta Godzilla vs. Kong sisältäisi juurikin ne oikeat ainekset.
Tässä ei peitetä titaanien turpaanvetoa pimeydellä, sumulla ja sateella, vaan monsterit mättävät toisiaan pataan pääasiassa täysin näkyvissä ja päivänvalossa. Yölläkin on toimintaa, mutta Godzillan ja Kongin öinen yhteenotto Hong Kongissa on todella upeaa katseltavaa, kaupungin rakennusten valaistessa hirviöt neonvaloin. Kaikin puolin leffa on äärimmäisen komeaa seurattavaa. Hirviöt on toteutettu huikein tietokonetehostein. Kong ja erityisesti Godzilla näyttävät upeilta, enkä voinut olla hymyilemättä innokkaasti joka kerta, kun olennot kohtasivat toisensa. Erityisen veikeää on, kuinka kekseliäitä kuvakulmia ja kamera-ajoja taisteluihin keksitään. Virtuaalikameraa on aseteltu monipuolisin tavoin ja niin katutasolta kuin talojen sisältä kuvatut otokset, sekä Kongin nyrkkien mukana päin Godzillan näköä tumahtavat kuvat ovat hienoja. Ympärillä tuhoutuvat rakennukset ovat myös vaikuttavasti toteutetut. Kaikin puolin elokuvan tehostetiimi ansaitsee aplodit näyttävästä työstään.
Eric Pearsonin ja Max Borensteinin käsikirjoituksesta löytyy toki heikkoutensa paikoitellen kiusallisen kehnosta dialogista hetkiin, joissa hahmojen ongelmia ratkotaan kohtausten ulkopuolella, jotta ei tarvitse selittää katsojalle, miten jokin tietty asiaa saatiin hoidettua. Tarvitaankin näitä ikonisimpia leffamörököllejä ymmärtävä ja rakastava tekijä, jotta kaksikon tekstistä saa aikaiseksi päräyttävän elokuvaelämyksen ja sen Wingard tosiaan tekee. Sen lisäksi, että leffa näyttää todella hyvältä, se myös kuulostaa erittäin voimakkaalta. Tom Holkenborgin säveltämät musiikit jytisevät lujaa, paisuen eeppisiin mittoihin aina Godzillan ja Kongin tappelujen aikana. Äänimaailma pauhaa myös kovalla ja kun nämä monsterit karjuvat raivokkaasti toisiaan päin, ihoni nousi ihan kananlihalle.
Yhteenveto: Godzilla vs. Kong on mitä mainiointa popcornviihdettä, joka tarjoaa mahtipontisia monsteritaistoja koko rahan edestä. Leffasta löytyy käsikirjoituksellisia vikoja ja pari kehnompaa ihmishahmoa, mutta suurimmaksi osaksi viat pystyy katsomaan edes osittain sormien läpi, kun meno on näin innostavaa ja komeaa. Godzillan ja Kongin taistelut todella ovat odotuksen arvoisia ja ne on loihdittu huikein tietokonetehostein. Efektitiimi tarjoaa ällistyttävän hienoa kuvastoa, kahden legendaarisen titaanin vetäessä toisiaan turpaan kirkkaassa päivänvalossa ja tyylikkäiden neonvärien loisteessa. Myös äänimaailma jytisee upeasti tehosteiden ja Tom Holkenborgin säveltämien eeppisten musiikkien voimalla. Filmi onnistuu tasapainottamaan mukaan ihmisten juonikuvioita sujuvammin kuin Monsterversen aiemmat tuotokset ja muutenkin leffa on ylivoimaisesti uuden sarjansa paras elokuva. Edellisten leffojen ongelmista on otettu opiksi ja Godzilla vs. Kong on erittäin viihdyttävä hirviöleffa, jonka ainakin itse haluan nähdä mahdollisimman pian uudestaan. Tämä elokuva todella on tehty teattereihin, eivätkä edes isot 4K-televisiot tee lopulta oikeutta filmin näyttävyydelle. Jos siis saatte mahdollisuuden nähdä Godzilla vs. Kongin mahdollisimman isolta valkokankaalta kunnon äänijärjestelmän kera, suosittelen tarttumaan siihen!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Godzilla vs. Kong, 2021, Warner Bros., Legendary Entertainment
Netflixin jouluelokuva The Christmas Chronicles oli iso hitti suoratoistopalvelussa, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Alunperin Clay Kaytisin oli tarkoitus ohjata myös jatko-osa, mutta hän jättäytyi projektista, jolloin ohjaajaksi valittiin ensimmäisen osan tuottanut Chris Columbus. Kuvaukset alkoivat ja nyt The Christmas Chronicles 2 on julkaistu Netflixissä. Itse en pitänyt ensimmäisestä osasta, joten en ollut lainkaan innoissani, kun jatko-osan teosta ilmoitettiin. Pitkän pohdiskelun jälkeen päätin lopulta katsoa The Christmas Chronicles 2:n, jos se vaikka onnistuisikin yllättämään minut positiivisesti. Ja jo nyt täytyy todeta, että minä kyllä pidin tästä jatko-osasta enemmän kuin ensimmäisestä elokuvasta.
Kun entinen tonttu Belsnickel janoaa kostoa Joulupukille ja päättää varastaa Betlehemin tähden, Joulupukki tarvitsee jälleen Kate Piercen, sekä tämän uuden velipuolen Jackin apua joulun pelastamiseksi.
Kurt Russell palaa Joulupukin rooliin ja on yhä parasta näissä elokuvissa. Russell muovautuu toistamiseen täydellisesti ikoniseksi punanutuksi ja uhkuu karismaa, vaikka olisikin kuinka hupsu tai lämminhenkinen. Tällä kertaa myös Russellin vaimo Goldie Hawn pääsee kunnolla vauhtiin Joulumuorina. Vaikka Russellin ja Hawnin väliltä löytyy aitoa kemiaa, ei Hawn yksinään vakuuta, eikä ole ihme, ettei Hawnia ole leffoissa oikeastaan nähty viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.
Paluun tekevät myös Piercen sisarukset Kate (Darby Camp) ja Teddy (Judah Lewis), joista jälkimmäinen tosin jätetään tällä kertaa seikkailun ulkopuolelle, sekä heidän äitinsä (Kimberly Williams-Paisley). Äiti on nyt parisuhteessa uuden miehen (Tyrese Gibson) kanssa, jota Kate ei täysin hyväksy, sillä suree yhä menehtynyttä isäänsä. Miehen kautta perheessä on nyt kolmaskin lapsi, Jazhir Brunon esittämä Jack-poika, joka päätyy Katen mukana Korvatunturille... tai siis Pohjoisnavalle, missä hupsut amerikkalaiset luulevat Joulupukin majailevan. Camp on yhä mainio, mutta Lewis näyttää vähäisessä ruutuajassaan siltä, että on tyytyväinen, ettei hänen tarvitse olla enempää mukana. Bruno on kelpo löytö nuoren ja innokkaan Jackin osaan. Hassua muuten on, että tulokasnäyttelijä Bruno on vasta näytellyt kahdessa elokuvassa, tässä ja pian Suomeen ilmestyvässä Kuka pelkää noitia -filmissä (The Witches - 2020) ja minä näin molemmat hänen elokuvansa samalla viikolla täysin sattumalta. Gibson on täysillä mukana ne muutamat minuutit, mitä häntä leffassa näkee, mutta Williams-Paisley vain lähinnä on.
Elokuvassa nähdään myös Deadpool 2:sta (2018) tuttu Julian Dennison entisenä tonttuna, Belsnickelinä, joka aikoinaan joutui häädetyksi Joulupukin kylästä ja nyt vannoo saavansa kostonsa. Dennisonista tulee lähinnä mieleen uhmaikäinen muksu, joka kiukuttelee vanhemmilleen, eikä hän siten ole kovin vakuuttava antagonisti.
Tietyistä vioistaan (kuten kehnosta pahiksesta ja aivan liian pitkästä kestosta) huolimatta The Christmas Chronicles 2 osoittautui edellistä osaa paremmaksi filmiksi. Ei tämäkään kummoinen tekele ole, mutta erittäin heikkoon ykkösosaan verrattuna elokuva tarjosi tarpeeksi positiivisen kokemuksen. Iso syy tähän johtuu luultavasti kokeneemmasta ohjauksesta. Vaikkei The Christmas Chronicles 2 todellakaan nouse Chris Columbuksen aiempien perheleffojen, kuten Yksin kotona(Home Alone - 1990), Mrs. Doubtfire - isä sisäkkönä(Mrs. Doubtfire - 1993) ja Harry Potter ja viisasten kivi(Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001) tasolle, tarjoaa se miellyttävää jouluhenkeä ja toimiikin oikein passelisti tämän elokuvavuoden joulun aloittajana. Itse söinkin vuoden ensimmäisen riisipuuron ja ensimmäiset piparkakut leffan aikana. Elokuvaa katsoessa teki myös mieli käydä kaivamassa joulukuusikin kellarista ja koristella asunto juhlaa varten.
Vielä elokuvan alku ei oikein vakuuta ja hetken jo pelkäsin, että luvassa olisi ihan yhtä tökerö jouluraina kuin viimeksi. Kuitenkin kun päästään Joulupukin kylään, elokuvan taso lähtee nousuun. Aito jouluhenki ympäröi katsojan ja tietyt siirappisuudetkin katsoo sormien läpi. Digitontut ovat yhä aika kammottavia ilmestyksiä, mutta muuten tonttujen maailma on valloittava. Itse kylä näyttää siltä kuin se olisi jättimäinen lumisadepallo ja tietty lämmin tunnelma huokuu kylän esittelyn aikana. Elokuvafani voi kokea riemua hassuista viittauksista muihin teoksiin, kuten se, että kylän elokuvateatteri taitaa pyörittää Will Ferrellin Elfiä(2003) tauotta ja televisiossa taas näkyy Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life - 1946) tontuksi dubattuna.
Vaikka elokuva tarjoaakin tarpeeksi joulumieltä, veikeää seikkailuhenkeä, muutaman aidosti hauskan jutun, sekä Russellin mahtavuutta, jotta sen parissa viihtyy juuri ja juuri läpi lähes kahden tunnin keston, säännöllisin väliajoin elokuvan ongelmat nostelevat päätään. Jotkut sekoiluhetket saattavat riemastuttaa perheen pienimpiä, mutta saavat monet muut pyörittelemään silmiään. Pakollinen musikaalinumero on harvoja asioita, mitkä ovat heikompia tässä kuin ensimmäisessä osassa. Heikkous on myös se, että elokuvasta puuttuu tietty kiireellisyyden tunne. Siinä, missä ensimmäisessä The Christmas Chroniclesissa hahmoilla oli yksi yö aikaa pelastaa joulu, tässä ei ole samaa tunnetta. Monet pulmat myös ratkeavat turhankin helposti ja etenkin loppuratkaisu on aika tylsä kaiken koetun jälkeen.
Matt Liebermann palaa käsikirjoittajaksi ja saa avukseen Columbuksen. Jatkotarinan luonti on paikoitellen väkinäisen tuntuista, mutta silti lopputulos yllättää ihan positiivisesti. Kaksikko on keksinyt joitain kivoja ideoita, mutta eivät jaksa viedä kaikkia kunnolla loppuun. Lisäksi dialogissa ärsyttää, kuinka hahmojen täytyy välillä tarpeettomasti todeta ääneen päivänselviä asioita. The Christmas Chronicles 2 on kuvattu ihan sujuvasti, mutta leikkauksessa kuvattua materiaalia olisi voinut tiivistää reippaasti. Lavasteet ja asut ovat mainiot, mutta erikoistehosteet näyttävät siltä kuin ne olisi tehty yli kymmenen vuotta sitten. Monet efektit hurjemmissa kohdissa näyttävät jopa viimeistelemättömiltä, aivan kuin animaattorit olisivat uskoneet, että jos jokin asia näkyy vain noin sekuntin ajan, ei siihen tarvitse panostaa. Vauhdikkaammista kohtauksista löytyykin siis aikamoista digimössöä. Äänimaailma on kuitenkin kelvollisesti rakennettu ja Christophe Beckin säveltämistä musiikeista löytyy oivaa joulutunnelmaa.
Yhteenveto:The Christmas Chronicles 2 on parannus kehnon ykkösosan jälkeen ja ihan passeli jouluelokuva. Lähes kahden tunnin kesto on aivan liikaa, digitontut näyttävät yhä kamalilta, musikaalinumero aiheuttaa myötähäpeää ja kiukuttelevalta uhmaikäiseltä tuntuva pääpahis on aika laimea tapaus. Paikoitellen nämä viat onnistuu kuitenkin unohtamaan. Lämmin jouluhenki valtaa katsojan, kun päästään Joulupukin kylään ja oivaa seikkailun tunnelmaakin löytyy. Joitain hauskoja vitsejäkin löytyy, mutta tarpeellinen jännite jää minimaaliseksi. Kurt Russell on jälleen mahtava itse Joulupukkina, mutta Goldie Hawn ei oikein vakuuta Muorina. Lapsinäyttelijät Darby Camp ja Jazhir Bruno tekevät oivaa työtä. Lopputuloksena on tarpeeksi toimiva 2020-joulun aloittajaleffa ja positiivinen yllätys heikon ensimmäisen The Christmas Chroniclesin jälkeen. Toisaalta ensimmäinen osa oli hitti ja monet siitä pitivät, joten voi olla, että monet taas näkevät jatko-osan juuri toisin silmin kuin minä. Noh, niin tai näin, tämäkin on takuuvarma menestys, joten eiköhän Netflix pian ilmoita työstävänsä kolmatta osaa...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Christmas Chronicles 2, 2020, 1492 Pictures, Wonder Worldwide
Ohjaus: David Leitch Pääosissa: Ryan Reynolds, Josh Brolin, Julian Dennison, Zazie Beetz, T. J. Miller, Karan Soni, Leslie Uggams, Stefan Kapičić, Brianna Hildebrand, Morena Baccarin, Rob Delaney, Bill Skarsgård, Terry Crews, Lewis Tan, Shioli Kutsuna ja Eddie Marsan Genre: toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 59 minuuttia Ikäraja: 16
Marvelin sarjakuviin perustuva supersankarielokuva Deadpool(2016) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Jo ensimmäisen osan lopussa vihjailtiin jatkosta ja siitä ilmoitettiinkin vähän elokuvan ilmestymisen jälkeen. Toisen osan työstämisessä ilmeni kuitenkin ongelmia, kun päätähti Ryan Reynoldsilla ja ohjaaja Tim Millerillä tuli esiin selkeitä mielipide-eroja siitä, miten tarinaa pitäisi jatkaa, jolloin Miller erosi projektista. Uudeksi ohjaajaksi valittiin David Leitch ja kuvaukset alkoivat. Itse pidin Deadpoolia yhtenä vuoden 2016 parhaista elokuvista, joten en tietenkään malttanut odottaa sen jatkoa. Innostukseni on kuitenkin valitettavasti laskenut, sillä en pitänyt Leitchin edellisestä ohjaustyöstä Atomic Blondesta (2017) ja ihmettelin, miten hän voisi sopia tällaisen filmin tekijäksi. Sen lisäksi huomasin ikäväkseni, etten oikeastaan nauranut lainkaan trailereiden aikana, jolloin aloin tosissaan jännittämään, millainen lopputulos sitten olisi. Pelon sekaisin tuntein meninkin katsomaan Deadpool 2:n yhdessä tyttöystäväni kanssa heti ensi-iltapäivän aamuna.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Deadpool!
Kun kyborgimutantti Cable saapuu tulevaisuudesta murhaamaan nuoren mutanttipoika Russellin, Deadpoolin täytyy muodostaa oma supertiiminsä suojellakseen poikaa.
Ryan Reynolds tekee paluun Wade Wilsonin eli Deadpoolin rooliin ja osoittaa jälleen kerran olevansa täydellinen valinta. Reynoldsista huokuva energia ja innostus hahmoa kohtaan välittyvät katsojalle leffan alusta loppuun, minkä lisäksi hänellä kyllä riittää vitsejä. Deadpool itsessään ei kuitenkaan ole yhtä menevä hahmo kuin edellisessä elokuvassaan. Tällä kertaa hahmon draamapuolta on nimittäin kasvatettu ja hän alkaa enemmän pohtimaan tekojensa moraalista puolta. Tuttu veijari viime filmistä on onneksi yhä tallella, mutta välillä hahmo muuttuu hieman liian pehmoksi. Deadpool myös viettää harmillisen paljon aikaa ilman asuaan, esitellen Waden epämuodostunutta naamaa kameralle. Tuttuun tapaansa hahmo tietty rikkoo neljättä seinää, eli kääntyy usein puhumaan kameralle ja tiedostaa olevansa elokuvassa. Vaikka homma toimii, tapahtuu tätä hieman liian usein, jolloin jossain kohtaa se lakkaa olemasta hauskaa ja muuttuu vain ylimääräiseksi tehokeinoksi. Paluun tekevät myös monet muut edellisestä osasta tutut hahmot. Taksikuski Dopinder (huvittava Karan Soni) on siirtynyt kuljettamaan ainoastaan Deadpoolia, jota hän ihannoi yli kaiken. Sokea Al (Leslie Uggams) on yhä sama kärttyinen mummeli. Baarimikko Weasel (T. J. Miller) pysyy aikamoisena pelkurina, mutta hieman laiskasta olemuksestaan huolimatta onnistuu tarjoamaan useat naurut. Waden tyttöystävä Vanessa (Morena Baccarin) on pehmentynyt huomattavasti, eikä ole täysin innoissaan miehensä supersankarihommista. Myös X-Menin jäsenet metallinen Kolossi (Stefan Kapičić) ja tympeä teini Negasonic Teenage Warhead (Brianna Hildebrand) ovat mukana, mutta harmillisen pienissä rooleissa. Kolossi pysyy aika lailla samanlaisena sääntöjennoudattajana kuin viime osassa, mutta Negasonic Teenage Warheadiin on sentään tuotu jotain supersankarileffoja mullistavaa. Tällä sankarittarella on nimittäin tyttöystävä, Shioli Kutsunan esittämä Yukio. Tärkeimpänä uutuushahmona elokuvassa esitellään Josh Brolinin näyttelemä aikamatkaajakyborgi Cable. Brolin nähtiin jo aiemmin tänä vuonna supersankarileffan vihollishahmona, Avengers: Infinity Warin (2018) pahana Thanos-titaanina, mutta Cable on niin erilainen tyyppi, ettei katsojana ala vertailemaan hahmoja. Brolin osaa selkeästi valita roolinsa, sillä hän on tässäkin leffassa erinomainen ja hänen tyly Cablensa luo hyvän vastakohdan törkyturpaiselle Deadpoolille. Hahmo on kirjoitettu niinkin hyvin, että katsojana voi täysin ymmärtää, miksi hän matkaa menneisyyteen jahtaamaan nuorta Russellia.
Russellina taas nähdään Hunt for the Wilderpeoplesta (2016) tuttu Julian Dennison, joka suoriutuu yllättävän moniulotteisesta roolistaan hienosti. Hahmosta itsestään on vaikea puhua paljastamatta filmin juonikuvioita, mutta sen sanon, että katsojana pääsee hienosti Russellin pään sisälle, mikä on tärkeää koko leffan onnistumisen kannalta. Yksi Deadpool 2:n parhaista asioista on, kuinka siitä löytyvä hyvän ja pahan taisto ei ole niin mustavalkoista kuin monissa supersankarifilmeissä, vaan katsoja onnistutaan haastamaan useaan otteeseen. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Deadpoolin perustaman sankaritiimi X-Forcen jäsenet, eli onnekas Domino (naisvoimaa mukaan tuova Zazie Beetz), sähköihin vaikuttava Bedlam (Terry Crews), happoa oksentava Zeitgeist (Se-kauhuleffasta, It - 2017, tuttu Bill "Pennywise" Skarsgård), miekkoja heilutteleva Shatterstar (Lewis Tan), sekä Peter (Rob Delaney), joka saa pari hulvatonta tähtihetkeä. Leffassa nähdään myös yllättäviä cameorooleja, joten kannattaa pysyä tarkkana koko elokuvan ajan!
Noh, onnistuiko Deadpool 2 yllättämään minut ennakkoluuloistani huolimatta ja nousemaan edeltäjänsä tasolle? Sen voin kyllä myöntää, että elokuva onnistuu yllättämään useassa kohtaa, mutta valitettavasti minun täytyy sanoa, ettei filmi yllä millään ensimmäisen Deadpool-leffan tasolle. Parhaimmillaan elokuva pääsee lähelle sitä tasoa, mutta pääasiassa kyseessä on aika selkeä pettymys. Itselleni Deadpool 2:sta tuli nopeasti mieleen Kick-Ass 2 (2013) ja Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017): kaikki kolme ovat jatkoa niin yllättävän mahtaville toimintakomedioille, etteivät jatko-osat voineet mitenkään ylittää niitä. Filmistä kyllä huomaa, että ohjaaja Tim Miller on vaihtunut, eikä valitettavasti parempaan suuntaan. Ihan sama, vaikka Reynoldsilla ja Millerillä olisikin tullut kiistaa kuvauksissa, itse jäin kaipaamaan Millerin luomaa henkeä, mikä edellisestä osasta löytyi. Uusi ohjaaja David Leitch on parhaansa mukaan yrittänyt kopioida sitä ja lopputulos tuntuukin vain siltä kopiolta. Leitch on myös tehnyt leffaa ajatuksella "isompi on parempi", mikä on useissa jatko-osissa ongelmana. Hän ei ole ymmärtänyt, mikä ensimmäisessä osassa oli niin mahtavaa, vaan on kierrättänyt tuttuja juttuja uudestaan heikommassa paketissa.
Tämän lisäksi Leitchillä ei tunnelma tunnu pysyvän käsissä. Siinä missä Miller yhdisteli mestarillisesti huumoria, synkkyyttä, draamaa, toimintaa ja jopa koskettavuutta, Leitch ei saa niitä toimimaan yhdessä. Onkin harmillista, että suurimmaksi osaksi ajasta Deadpool 2 on paljon edeltäjäänsä synkempi ja siitä löytyy enemmän draamaa kuin komediaa. Ensimmäisen tunnin ajan filmi vain etsii ja etsii suuntaansa, eikä onnistu nappaamaan katsojaa mukaansa siinä samalla. Olin todella yllättynyt, kuinka pitkäveteinen elokuvan alkupuolisko on, ottaen huomioon, kuinka viihdyttävä ja nopeatempoinen edellinen osa oli. Tarpeettoman synkkää vankilaosiota katsoessani aloin jo pelätä, että elokuva ei koskaan löytäisi hakemaansa.
Sitten jotain onneksi tapahtuu. En tiedä mitä, mutta kun puolessa välissä leffaa Deadpool alkaa tosissaan kasaamaan itselleen omaa supersankariryhmäänsä, elokuva vihdoin käynnistyy ja sitten sitä vasta mennäänkin. Nupit väännetään kaakkoon ja samalla leffan taso nousee huomattavasti. Muutamaa laskua lukuunottamatta elokuva onnistuu pitämään korkean tasonsa lähes loppuun saakka. Vasta loppuhuipennuksessa leffa vajoaa juurikin siihen "isompi parempi" -ajatusmaailmaan, mikä ei mielestäni sovi Deadpooliin. Finaalia on myös venytetty ihan liian pitkäksi, jolloin aloin jossain kohtaa miettimään, että lopputekstit voisi jo pistää pyörimään. Onneksi sitä edeltävät kolme varttia ovat kuitenkin niin päheää menoa ja meininkiä, että filmi onnistuu nousemaan plussan puolelle. On vain suuri sääli, että leffalla kestää lähes tunti löytää itsensä.
Sen lisäksi, ettei ohjaaja Leitch osaa yhdistellä eri lajityyppejä toimivaksi paketiksi, ei hän myöskään hallitse sitä Deadpoolin tärkeintä, eli komediaa. Useaan otteeseen hän ei vain osaa ajoittaa vitsejä oikein, jolloin ne menettävät tehonsa. Varsinkin synkkään vankilaosioon kirjoitetut vitsit on aseteltu hyvin omituisesti, jolloin harva niistä onnistuu tarjoamaan muuta kuin hymähdyksen. Edellisen osan tavoin myös tässä filmissä monet vitsit koostuvat nopeista viittauksista muihin elokuviin, mutta jotkut niistäkin epäonnistuvat, sillä ne ovat liian nopeita. Esimerkiksi erään toimintakohtauksen aikana Deadpool päätyy keittiöön, jossa lapsi on syömässä muroja. Deadpool päättää hyvittää rikkomansa asiat ja kirjoittaa nopeasti nimikirjoituksensa muropakettiin. Tai itse asiassa hän kirjoittaa näyttelijä Ryan Reynoldsin nimen, joka olisi yksinään toimiva vitsi, mutta kun vielä itse muropaketista löytyy Hugh Jackmanin naama, niin vitsejä löytyy liikaa noin sekunnin kestävään kuvaan. Katsoja ehtii huomaamaan nämä kaksi asiaa, mutta tarina liikkuu liian nopeasti eteenpäin, jolloin tajuaminen ei ehdi muuttua naurahdukseksi. Monet vitsit on myös kierrätetty edellisestä osasta, mikä on lähinnä aika tylsää. Vaikka bondmainen alkutekstijakso onkin tyylikäs, oli sen vitsi ehtinyt jo käydä vanhaksi. Parhaimmillaan elokuva saa kyllä nauramaan ihan kunnolla ääneen, mutta heikoimmillaan se saa toivomaan, että kyseinen vitsi olisi jätetty pois. Kun ottaa huomioon, miten yleisö ulvoi naurusta ensimmäisen Deadpoolin aikana, on aikamoinen pettymys, kun sen jatko-osa tarjoaa lähinnä pieniä hekotteluja.
Se, missä Leitch lopulta onnistuu, on toiminta. Tämä ei tosin ole ihme, sillä vaikken pitänytkään Atomic Blondesta, en kiellä, etteikö Leitch osaisi ohjata tyylikkäitä toimintakohtauksia. Taistelut ovat brutaaleja ja ne näyttävät usein siltä, että hahmoja oikeasti sattuu. Harmillisesti toimintakohtauksia latistaa hieman liian nopeatempoinen leikkaus, jolloin niistä on välillä vaikea saada selvää. Atomic Blonden jälkeen olin varma, että Deadpoolissa nähtäisiin edes yksi todella näyttävä, muka yhdellä otolla kuvattu taisto, mutta ei. Leffa on kyllä kuvattu oivallisesti, mutta sitä pitkää otosta jäin kaipaamaan. Visuaaliset tehosteet eivät valitettavasti ole mitä parhaimmasta päästä. Ottaen huomioon, millainen megamenestys ensimmäinen osa oli, voisi luulla, että efekteihin olisi käytetty enemmän rahaa. Vaikka puolen välin pitkä takaa-ajo onkin filmin parasta antia, on digitaalisuus siinä hyvin silmiinpistävää. Tämän lisäksi minun täytyy myös sanoa, että mielestäni Deadpoolin silmät olivat kehnommin toteutetut kuin viimeksi. En tiedä muista katsojista, mutta itseäni tämä häiritsi. Ne eivät välillä näyttäneet täysin viimeistellyiltä. Puvustus Deadpoolilla on kuitenkin kunnossa, kuten on myös muilla hahmoilla. Äänimaailma on muuten erinomaisesti luotu, mutta valitettavasti Tyler Batesin säveltämät musiikit eivät jää mieleen.
Yhteenveto: Deadpool 2 on loppujen lopuksi erittäin mainio supersankarihömpötys, vaikka sillä kestääkin noin tunti käynnistyä. Ensimmäisen puoliskon ajan filmi vain hakee suuntaansa, jolloin vaarana on menettää katsojat. Ohjaaja David Leitch pyrkii matkimaan edellisen osan tunnelmaa, mutta taidon puutteen takia vitsit eivät kolahda, eikä oikeaa henkeä löydy. Elokuva painottuu usein täysin turhan synkkyyden ja pitkäveteisen draamailun puolelle, ja unohtaa, mikä edellisessä Deadpoolissa oli niin mahtavaa ja viehättävää. Puolessa välissä Leitch onneksi löytää otteen hommasta ja pistää haisemaan oikein kunnolla. X-Forcen esittelystä aina loppuhuipennukseen asti filmi onnistuu olemaan loistava, mutta harmillisesti ihan viime metreillä Leitch menettää jälleen otteensa, tehdessään liian massiivisesti ja pitkittäessään loppua liikaa. Onneksi silloin, kun Leitch hapuilee, näyttelijäkaksikko Ryan Reynolds ja Josh Brolin vievät katsojaa mukanaan vahvojen suoritustensa ansiosta. Näyttelijätyö on muutenkin mainiota. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, mutta suuri osa vitseistä ei oikein toimi. Nauraa kyllä saa, mutta paljon vähemmän kuin olin toivonut. Ainoa parannus edelliseen osaan verrattuna on se, ettei filmissä ole täysin selkeää hyvän ja pahan vastakkainasettelua, vaan se on paljon moniulotteisempaa. Muuten Deadpool 2 jää pahasti edeltäjänsä jalkoihin. Onneksi mukana on tarpeeksi hienoja juttuja, jolloin elokuva onnistuu nousemaan oikein viihdyttäväksi teokseksi. Jos siis piditte ensimmäisestä Deadpoolista, niin tämäkin luultavasti uppoaa. Jos taas ette voineet sietää Deadpoolia, niin jättäkää myös jatko-osa suosiolla väliin. Sitä törkyilyä, raakuuksilla mässäilyä ja hölmöilyä on nimittäin ihan yhtä paljon, ellei jopa enemmän. Vaikken pitänyt leffasta niin paljon kuin olisin halunnut, toivon silti, että hahmo saisi vielä ainakin yhden sooloelokuvan... kunhan mukana ei ole David Leitchiä. Lopputekstien aikana nähdään vielä aivan hulvaton kohtaus, joten muistakaa jäädä katsomaan se!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.marvel.wikia.com
Deadpool 2, 2018, Twentieth Century Fox, Marvel Entertainment, Kinberg Genre, Donner's Company
