Arvostelu: Wicked: For Good (2025)

WICKED: FOR GOOD

Ohjaus: Jon M. Chu

Pääosissa: Cynthia Erivo, Ariana Grande, Jonathan Bailey, Michelle Yeoh, Jeff Goldblum, Marissa Bode, Ethan Slater, Bowen Yang, Bronwyn James, Colman Domingo, Sharon D. Clarke, Dee Bradley Baker ja Bethany Weaver

Genre: fantasia, musikaali

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 12

Kun Gregory Maguiren kirjan Noita: Lännen ilkeän noidan elämä ja teot (Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West - 1995) pohjalta tehty Broadway-musikaali päätettiin kääntää elokuvan muotoon, kävi lopulta selväksi, että tarina oli niin iso, että se pitäisi jakaa kahteen leffaan. Molempien elokuvien kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2022 ja ensimmäinen osa Wicked sai ensi-iltansa marraskuussa 2024. Elokuva oli jättihitti, joka keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin musikaalin faneilta ja sai useita palkintoehdokkuuksia, jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Nyt vuotta myöhemmin Wicked: For Good on saapunut elokuvateattereihin. Minulle Wickedin tarina ei ollut entuudestaan tuttu - en ollut lukenut Maguiren kirjaa tai nähnyt siitä tehtyä näytelmää. Ensimmäinen Wicked-elokuva oli itselleni ristiriitainen kokemus, enkä ole juuri odottanut tarinan toista puoliskoa. Kävin silti katsomassa Wicked: For Goodin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Lännen ilkeäksi noidaksi tituleerattu Elphaba yrittää saada lopetettua valehtelevan Velhon hallinnon ja palauttaa eläimet takaisin Oziin. Kaikki muuttuu, kun pyörremyrsky tuo Oziin tytön nimeltä Dorothy.

Cynthia Erivo ja Ariana Grande tekevät paluun rooleihinsa Elphabaksi ja Glindaksi, ystäviksi, joiden välit hajosivat, kun Ozin Velho (Jeff Goldblum) paljastuikin tyrannimaiseksi hallitsijaksi ja patoutuneeksi valehtelijaksi, joka ohjailee Ozin kansaa propagandakoneiston kautta. Elphaba ei hyväksynyt Velhon aikomuksia poistaa eläimiltä älykkyys ja puhekyky, minkä seurauksena Velho loi Elphaballe imagon Lännen ilkeänä noitana, jota ozilaiset nyt pelkäävät. Glinda sen sijaan sai maineen Pohjoisen hyvänä noitana, mutta häntä hiertää se, ettei hän ollut ystävänsä tukena. Erivo ja Grande jatkavat oivaa suorittamistaan. Leffan selvä vahvuus on Elphaban ja Glindan välinen vaikea suhde tämän poliittisen myrskyn keskellä. Goldblum vetää tutun goldblum-maisesti osansa, mutta palataan hänen hahmoonsa kohta tarkemmin.

     Myös Jonathan Baileyn näyttelemä Fiyero, Marissa Boden esittämä Elphaban sisko Nessarose, Ethan Slaterin esittämä Boq ja Michelle Yeoh'n näyttelemä Madame Morrible tekevät paluun. Siinä, missä Morrible ottaa vielä tarkemmin haltuun roolinsa osana Velhon propagandaa, Fiyero, Nessarose ja Boq kokevat vaikeuksia päättää, asettuvatko Velhon puolelle, vai hyppäisivätkö rohkeasti Elphaban matkaan. Nämä neljä hahmoa pohjustettiin ensimmäisessä Wickedissä hyvin, mutta tässä heidän hahmokaarensa viedään todella hätäisesti loppuunsa, mikä turhauttaa, sillä hahmoille tapahtuu varsin radikaaleja asioita leffan varrella. Näyttelijät kuitenkin tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa.

Nyt Wicked: For Goodin nähtyäni olen jopa iloinen, etten vuosi sitten innostunut ensimmäisestä Wicked-leffasta, kuten niin monet muut. Olisin nimittäin luultavasti ollut aivan valtavan pettynyt tähän jatko-osaa... anteeksi, siis toiseen näytökseen. Näyttelijät hoitavat tonttinsa tosiaan hyvin ja Elphaban ja Glindan välinen suhde on loppuun asti hyvin kuvattu, mutta ne eivät pelastaneet mielestäni kokonaisuutta. Wicked: For Good on todella kömpelösti kasaan pistetty elokuva, jolla on erittäin ikäviä rytmitysongelmia. Siinä, missä mielestäni ensimmäinen Wicked oli hieman liian pitkä, lähes puoli tuntia lyhyempi For Good nimenomaan tarvitsisi sen lisäkeston.

Ensimmäisessä elokuvassa minua hiersi ikävästi se, että Wickedin tarina haluaa väkisin kääntää koko Ihmemaa Ozin kertomuksen päälaelleen, maalaillen pahiksista väärinymmärrettyjä hyviksiä ja harmaammalla alueella liikkuneista niitä todellisia pahiksia. Olihan Velho jo alkuperäistarinassa huijari, mutta Wicked maalaili hänestä tyrannin, samalla kun se teki kenties historian karmivimmasta ja ikonisimmasta noitahahmosta mustamaalatun ja sympaattisen henkilön. Se on vähän kuin joku kirjoittaisi Harry Potterille esiosatarinan, missä lordi Voldemort olikin itse asiassa se todellinen hyvä ja Dumbledore levitti tästä kamalia valheita.

Tässä kuluneen vuoden aikana olen alkanut olla jokseenkin sinut tämän päälaelleen käännetyn kuvauksen kanssa, mutta harmikseni Wicked: For Goodissa vastassani olivatkin täysin uudet ongelmat, jotka turhauttivat minua ihan eri tavalla. Tosin samalla ne myös auttoivat näkemään ensimmäisen Wickedin vahvuudet tarinankerronnassa. Vaikken ihan lämmennyt sen tarinalle, vietiin sitä kuitenkin onnistuneesti eteenpäin, käännekohta Velhon kanssa oli rauhassa työstetty ja finaali tuntui pohjustuksen arvoiselta.

Wicked: For Good on kuitenkin käsittämättömän epätasainen leffa. Alkupäässä se rakentelee asioita rauhassa, mutta kun Dorothy-tyttö sitten yhtäkkiä tupsahtaa Oziin, leffa painaa kaasun pohjaan ja tarina viedään pöyristyttävän hutiloiden päätökseensä. Alkuperäistarinasta tutut Tinamies ja Variksenpelätti saadaan mukaan vaivaannuttavan tönkösti ja elokuva luottaa liikaa siihen, että Ihmemaa Oz on tuttu vähintään leffana, jotta se voi tiivistää sen tapahtumat noin viiteen minuuttiin. Isoiksi tarkoitetut käänteet, muutokset ja paljastukset tuntuvat hätiköidyiltä, jopa lähes juosten kustuilta. Ja tämän kaiken jälkeen mielestäni elokuvan huipennus oli Elphaban ja Glindan herkästä For Good -tunnuslaulusta huolimatta varsinainen antikliimaksi. Kuulemani perusteella monet näistä ongelmista vaivasivat jo teatteriversiota, mutta kun tarina päätettiin elokuvissa jakaa kahtia ja vieläpä kahden lisätunnin kera, en ymmärrä, miten tätä lisäaikaa ei käytetty eheämmän kerronnan ja palkitsevamman finaalin varmistamiseksi. Minä en lähtökohtaisestikaan juuri innostunut Wickedistä, mutta mielestäni tarinan, Broadway-musikaalin ja ensimmäisen elokuvan fanit olisivat ansainneet parempaa.

Jos jokin ansaitsee kuitenkin kehut, niin elokuvan (pääasiassa) vaikuttava audiovisuaalinen toteutus. Osa tietokoneella luoduista eläimistä ja eräs diginuorennus eivät näytä kovin hyvältä, mutta muuten leffa on aikamoista silmäkarkkia. Se on näyttävästi kuvattu ja miellyttävän värikäs. Lavasteet ovat kertakaikkisen upeat ja puvustus on erinomaista - en yhtään ylläty, jos Oscar-patsaat menevät näihin osoitteisiin toista vuotta peräkkäin. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja John Powellin ja Broadway-esityksestä vastanneen Stephen Schwartzin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti. Laulut eivät ole tällä kertaa läpikotaisin yhtä vakuuttavia, mutta mukaan mahtuu pari helmeä, kuten jo aiemmin mainittu nimikkobiisi For Good, sekä Elphaban jylhä No Good Deed.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wicked: For Good, 2025, Universal Pictures, Marc Platt Productions

Arvostelu: Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2025)

NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI

HOW TO TRAIN YOUR DRAGON

Ohjaus: Dean DeBlois

Pääosissa: Mason Thames, Nico Parker, Gerard Butler, Nick Frost, Gabriel Howell, Julian Dennison, Bronwyn James, Harry Trevaldwyn, Ruth Codd ja Peter Serafinowicz

Genre: seikkailu, fantasia

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

How to Train Your Dragon, eli suomalaisittain Näin koulutat lohikäärmeesi on näytelty uudelleenfilmatisointi DreamWorksin samannimisestä animaatioelokuvasta vuodelta 2010, joka pohjautuu löyhästi Cressida Cowellin samannimiseen kirjasarjaan (2003-2015). Vuonna 2023 DreamWorks ilmoitti tekevänsä ensi kertaa animaationsa pohjalta näytellyn version. Kuvausten oli tarkoitus alkaa jo samaisena kesänä, mutta Hollywoodin näyttelijöiden lakko viivästytti tuotantoa. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin vasta tammikuussa 2024 ja nyt uusi Näin koulutat lohikäärmeesi saapuu elokuvateattereihin... vain viisitoista vuotta alkuperäisen animaation jälkeen. Omasta mielestäni alkuperäinen Näin koulutat lohikäärmeesi saattaa jopa olla DreamWorksin paras animaatio ja pyörittelinkin silmiäni, kun yhtiö ilmoitti lähtevänsä Disneyn tielle ja ryhtyvänsä tekemään näyteltyjä versioita animaatioistaan. Uuden version trailerit eivät vakuuttaneet minua ja kävinkin todella skeptisin mielin katsomassa uuden Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen varsinaista ensi-iltaa.

Pienen Öystilän kylän viikingit on lapsesta asti opetettu vihaamaan ja tappamaan lohikäärmeitä. Kuitenkin kun kyläpäällikön poika Hikotus kohtaa metsässä pelätyn Yön raivon, pojan ja lohikäärmeen välille muodostuu salattu ystävyys.

Kauhuelokuva The Black Phonea (2021) tähdittänyt Mason Thames nähdään Hikotuksena, pienessä Öystilässä asuvana viikinkinuorukaisena, joka on lapsesta asti saanut kuulla lohikäärmeiden olevan kaiken pahan alku ja juuri, ja että nuo tulta hönkivät sihiliskot pitää surmata. Hikotus ei kuitenkaan ole mikään lihaksikas ja urhea soturi, vaan hintelämpi pojankloppi, joka haluaisi keksiä rauhanomaisen ratkaisun lohikäärmeongelmaan. Tämä saattaakin syntyä, kun Hikotus törmää kaikista pelätyimpään lohikäärmeeseen, haavoittuneeseen Yön raivoon, jonka Hikotus nimeää Hampaattomaksi ja päättää auttaa tämän takaisin lentokuntoon, minkä myötä pojan ja lohikäärmeen välille syntyy salainen ystävyys. Thames on oiva valinta rooliin, tulkiten hyvin hahmonsa kasvavaa rohkeutta ja päättäväisyyttä todistaa ympärillä olevansa vääriksi ennakkoluulojensa kanssa.

     Alkuperäisestä animaatiosta paluun tekee Gerard Butler Öystilän päälliköksi ja Hikotuksen isäksi, Aimo Mahtimurikaksi. Muita hahmoja taas ovat Hikotuksen ihastus Astrid (Nico Parker), seppä Raivo (Nick Frost), ylimielinen nuorukainen Limalotja (Gabriel Howell), lohikäärmetietäjä Suomusintti (Julian Dennison), sekä idiootit kaksoset Karski (Harry Trevaldwyn) ja Ronski (Bronwyn James). Butlerista löytyy karismaa johtajaksi myös näytellyssä versiossa. Parker on mainio Astridina, joka haluaa osoittaa taitonsa ja Frost on lystikäs kätensä ja jalkansa lohikäärmetaistoissa menettäneenä Raivona. Howell, Dennison, Trevaldwyn ja James hoitavat myös tonttinsa kelvollisesti usein aika ärsyttävinä nuorukaisina, jotka kilpailevat Tulikokeessa, missä viikinkikakaroista koulitaan lohikäärmeentappajia.

Näin koulutat lohikäärmeesi vuosimallia 2025 oli minulle yksi ristiriitaisimmista elokuvakokemuksista aikoihin. Onko kyseessä aivan totaalisen turha uudelleenfilmatisointi, mikä on tehty vain, jotta DreamWorks ja Universal saisivat kerättyä helpot rahat taskuunsa nostalgiannälkäisiltä katsojilta? Ehdottomasti. Onko elokuva lähes kuva kuvalta ja musiikintahti musiikintahdilta yks yhteen identtinen alkuperäistyön kanssa, tuomatta mitään uutta sekaan? Kyllä. Pelkäänkö, että tämän takuuvarman menestyksen myötä myös muut DreamWorks-animaatiot, kuten Shrek (2001) saavat saman käsittelyn? Pelkään. Katsonko tätä näyteltyä versiota koskaan uudestaan? Tuskin. 

Onko uusi Näin koulutat lohikäärmeesi täysin sieluton tekele, joka kiirehtii tärkeitä kohtia ja tekee hallaa alkuperäistyölle? Ei.

Siitä huolimatta, että läpi elokuvan mielsin näkemäni täysin tarpeettomaksi kierrätykseksi, joka ei perustellut olemassaoloaan millään muulla kuin rahanhimolla ja vähän väliä toivoin, että voisin vain katsoa alkuperäistä animaatiota uudestaan, on minun tunnustettava, että uusi Näin koulutat lohikäärmeesi on tehty kunnioituksella ja rakkaudella alkuperäisteosta kohtaan. Vaikka käsikirjoitus, kuvasommittelut ja musiikitkin on vain suoraan pöllitty animaatiosta, tekemättä niihin juuri mitään muutosta, on lopputulos rakennettu huolella. Hikotuksen ja Hampaattoman ystävyys rakentuu sydämellisesti, johtaen tunteikkaisiin hetkiin. Odottamattomien kaverusten ensimmäinen yhteislento on ihon kananlihalle nostattava hetki, mikä pääsee erityisesti oikeuksiinsa suurella IMAX-kankaalla. Alkuperäisleffan tematiikkaa sukupolvien ennakkoluuloista ja niiden rikkomisesta ei ole unohdettu tai vesitetty ja aihe pysyy edelleen ajankohtaisena.

Poistuessani elokuvan lehdistönäytöksestä fiilikseni olivat siis pahemman kerran ristiriidassa. Olin toisaalta nähnyt erinomaista animaatiota pätevästi kopioivan näytellyn version, jossa ei periaatteessa ole elokuvallisesti juuri vikaa. Mutta se, miksi elokuvassa ei ole juuri vikaa johtuu siitä, että kun kopioi näin millintarkasti upeaa alkuperäistyötä, on hyvin vaikea mennä metsään. Mitään riskiä ei ole uskallettu ottaa, mikä on samanaikaisesti niin hyvä juttu kuin myös merkki munattomuudesta ja laiskuudesta. Näin koulutat lohikäärmeesi 2025 on erikoinen osoitus siitä, mikä Hollywoodissa on juuri nyt vikana. Vanhat elokuvat herätetään takaisin eloon, kun uudet ideat eivät myy. Rahaa on pakko tehdä, jotta bisnes pysyy yllä ja valitettavasti tällaisia kierrätyksiä tarvitaan, jotta leffastudiot ja elokuvateatterit eivät mene nurin. Uusi Näin koulutat lohikäärmeesi on siis välttämätön paha nykytilanteessa ja jos sen välttämättömän pahan tekee näin kunniakkaasti, voi hävyttömän rahastuksenkin jollain asteella katsoa sormien läpi. Samalla kyllä jännittää, mitä onkaan vielä luvassa. Ainakin uusi versio Näin koulutat lohikäärmeesi 2:sta (How to Train Your Dragon 2 - 2014) on jo tekeillä ja tulossa kesällä 2027.

Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa animaationkin ohjannut Dean DeBlois, joskin yksinään, ilman Chris Sandersia. Kukapa toisaalta hoitaisikaan hommaa tällaisella pieteetillä kuin mies, joka teki alkuperäisenkin elokuvan niin hyvin? DeBloisin työ tuntuu samanaikaisesti niin huolelliselta kuin laiskalta, oudon paradoksaaliselta, mikä vallitsee läpi leffan. Teknisiltä ansioiltaan uusi Näin koulutat lohikäärmeesi on vakuuttava, vaikka osa karikatyyrimäisistä lohikäärmeistä näyttää lähinnä hölmöiltä näytellyssä versiossa ja parissa lentokohtauksessa taustakankaan käyttö on kiusallisen selvää. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat komeat, maskeeraus oivallista, tietokonetehosteet näyttävät ja äänimaisema jylhästi rakennettu. Puvustuksen yritys saada parit hahmot näyttämään yhtä isokokoisilta kuin animaatiossa johtaa vaivaannuttaviin lopputuloksiin, näyttäen lähinnä siltä, että näyttelijöillä on päällään hiostava määrä erilaisia toppauksia. John Powellin musiikit ovat yhtä eeppiset kuin animaatiossa, eikä niihin ole pahemmin taidettu koskea.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

How to Train Your Dragon, 2025, DreamWorks Animation, Dreamworks Pictures, Marc Platt Productions, Universal Pictures

Arvostelu: Wicked (2024)

WICKED

Ohjaus: Jon M. Chu

Pääosissa: Cynthia Erivo, Ariana Grande, Michelle Yeoh, Jonathan Bailey, Ethan Slater, Marissa Bode, Bowen Yang, Bronwyn James, Peter Dinklage ja Jeff Goldblum

Genre: fantasia, musikaali

Kesto: 2 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Wicked perustuu samannimiseen Broadway-musikaalin, joka puolestaan perustuu Gregory Maguiren kirjaan Noita: Lännen ilkeän noidan elämä ja teot (Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West - 1995), joka taas pohjautuu L. Frank Baumin kirjaan Ihmemaa Oz (The Wonderful Wizard of Oz - 1900). Aluksi ABC-kanava hankki esityksen filmatisointioikeudet, tehdäkseen sen pohjalta televisiosarjan, mutta projekti ei edennyt. Universal Pictures hankki oikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia. Stephen Daldry valittiin ohjaajaksi ja alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista joulukuussa 2019. Tuotantovaikeudet kuitenkin kasaantuivat, jolloin kuvauksia ja samalla ensi-iltaa piti siirtää. Käsikirjoituksen paisuessa elokuva päätettiin jakaa kahtia ja kuvata molemmat osat yhteen putkeen. Vuonna 2021 Jon M. Chu korvasi Daldryn ohjaajana ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022. Nyt Wicked saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa uteliaana. En ole nähnyt alkuperäistä musikaaliesitystä, mutta Ozin maailma on tullut tutuksi klassikkoleffa Ihmemaa Ozin (The Wizard of Oz - 1939) ja modernimman Mahtavan Ozin (Oz the Great and Powerful - 2013) myötä. Kävin katsomassa Wickedin Finnkinon järjestämässä gaalaensi-illassa pari päivää ennen varsinaista ensi-iltaa.

Vihreäihoisen Elphaban on todistettava kykynsä muille, aloittaessaan opinnot Shizin taikakoulussa ja tavatakseen itse Ozin suuren ja mahtavan velhon.

Ennen kuin hän oli Lännen ilkeä noita, hän oli Cynthia Erivon näyttelemä Elphaba, ujo, mutta voimakas nuori noita, jota muut vieraksuvat hänen epätavallisen vihreän ihonsa takia. Ja ennen kuin hän oli hyvä noita Glinda, hän oli Ariana Granden näyttelemä... Galinda. Koulun suosituin tyttö, joka on kliseisesti pinnallinen ja turhamainen, eikä todellakaan järin fiksu. Maguiren kirjan ja Broadway-musikaalin tapaan elokuva rekontekstualisoi klassiset hahmot, näyttäen alkuperäisen Ihmemaa Ozin pahisnoidan väärinymmärrettynä ja todellisuudessa hyvänä. Alkuperäisklassikon faneja ratkaisu voi kummastuttaa, jos ei ole vaikkapa nähnyt hittimusikaaliesitystä ja jo tottunut käänteiseen tulkintaan hahmoista. Itseäni ratkaisu kummastutti, sillä olin odottanut näkeväni, kuinka Elphabasta muovautuu monien rakastama häijy hahmo ja että Erivo olisi päässyt kunnolla irrottelemaan ilkikurisena noitana, hyytävän räkättävää naurua myöten. Tästä huolimatta Erivo on osassaan mainio, tulkiten hyvin hahmonsa vaikeita tuntemuksia, jotka kasvavat pitkin leffaa. Yllättäen myös Grandekin suoriutuu osastaan passelisti, esitellen erityisesti komediallisen ajoituksen taitojaan, joskin en tiedä, oliko hänen kovinkaan vaikeaa hypätä tämän itserakkaan hienohelman rooliin, kun on seurannut Granden puuhia yksityiselämässään...

     Elokuvassa nähdään myös Marissa Bode Elphaban siskona Nessarosena, Michelle Yeoh taikakoulu Shizin arvostettuna dekaanina Madame Morriblena, Jonathan Bailey prinssi Fiyerona ja Jeff Goldblum mahtavana Ozin velhona, sekä kuullaan Peter Dinklage Shizissä opettavana vuohiprofessori Dillamondina. Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia rooleissaan, joskin Goldblum ei ainakaan tässä ensimmäisessä elokuvassa pääse vielä pahemmin esille.

Musikaaliesityksen faneille Wicked-elokuva on taattu riemuvoitto, mutta minut elokuva jätti hieman ristiriitaisiin tunnelmiin. Koska en ollut nähnyt musikaaliesitystä tai lukenut Maguiren kirjaa, odotin tosiaan näkeväni alkuperäiselle Ihmemaa Ozille uskollisemman esiosan, joka seuraisi Elphaban vajoamista synkkyyksiin ja kertoisi, miten tästä tuli se katala ja paha noita, jona hänet parhaiten muistamme. Läpi leffan minun pitikin yrittää erottaa nämä kaksi teosta toisistaan ja silloin kun pystyin siihen, Elphaban tarina vei toimivasti mukanaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka tämä vihreä noita taistelee läpi epäluulojen ja rasististen koulutovereidensa saavuttaakseen tavoitteitaan, vain hoksatakseen, ettei Oz olekaan ihan sellainen ihmemaa kuin hän on aina luullut. Tarinan kantava voima on kuitenkin Elphaban ja Galindan välinen suhde, joka käynnistyy vihasta ja muuttuu hiljalleen ylimmäksi ystävyydeksi.

Kuten moni varmasti jo tietää, tämä Wicked-elokuva on vasta ensimmäinen osa kahdesta leffasta, päättyen nyt toistaiseksi siihen, missä kohtaa Broadway-esityksessäkin alkaa väliaika. Vartin vessatauon ja happihyppelyn sijaan joudumme tosin odottamaan vuoden tarinan toista puolikasta. Vaikken lämmennytkään kaikille tarinan ja erityisesti hahmojen kanssa tehdyille ratkaisuille, olen silti kiinnostunut näkemään, kuinka kertomus viedään päätökseensä, sillä jäähän homma ikävästi kesken. Jos tästä jaosta ei ole entuudestaan tietoinen, voi tulla aikamoisena yllätyksenä, että liki kolmen tunnin mittaisen elokuvan lopuksi ruutuun ilmestyy vain teksti: "Jatkuu..."

Varttia vaille kolmen tunnin kesto onkin ajoittain varsin tuntuva ja omasta mielestäni leffa olisi kaivannut pientä trimmaamista sieltä ja täältä. Iso osa kestosta syntyy toki musikaalinumeroista. Osa lauluista olivat mielestäni varsin unohdettavia, mutta mukaan mahtuu muutama todella vaikuttavasti tehty esitys. Prinssi Fiyeron laulama Dancing Through Life puhkeaa riemastuttavaan ja tyylikkäällä koreografialla kruunattuun tanssinumeroon, kun taas Galindan laulama Popular on varsinainen korvamato ja syystäkin monien suosikki jo Broadway-ajoilta. Elokuva on kuitenkin jättänyt parhaan palan viimeiseksi ja vajaan kolmituntisen huipentava Defying Gravity nostaa väkisinkin ihon kananlihalle mahtipontisuudellaan, lähtien Erivon huikeasta äänestä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jon M. Chu, joka on oikea mies hommaan - todistihan hän kykynsä musikaalien saralla muutaman vuoden takaisessa huikeassa In the Heightsissa (2021). Chu saa rakennettua Ozista taianomaisen paikan ja hän luo väkevän tunnesiteen Elphaban ja Galindan välille. Ajoittain Chu ei kuitenkaan onnistu tasapainottelussa, kun leffa hyppii kepeän ilmapiirin ja varsin vakavien aiheiden kanssa, kuten puhuviin eläimiin kohdistuva syrjintä. Teknisiltä ansioiltaan Wicked on pääasiassa vakuuttava. Se on taitavasti kuvattu, etenkin isojen musikaalinumeroiden aikana. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet kertakaikkisen upeaa työtä, enkä ihmettelisi, jos näille osastoille ropisisi ainakin ehdokkuuksia ensi vuoden Oscar-gaalassa. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä, etenkin puhuva vuohi Dillamond on onnistunut digiolento. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja alkuperäisestä musikaalista tutut Stephen Schwartzin melodiat yhdistettyinä John Powellin varta varten leffaan sävelletyihin musiikkeihin toimivat oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wicked, 2024, Universal Pictures, Marc Platt Productions