Arvostelu: The Expendables 3 (2014)

THE EXPENDABLES 3

Ohjaus: Patrick Hughes

Pääosissa: Sylvester Stallone, Jason Statham, Mel Gibson, Dolph Lundgren, Wesley Snipes, Antonio Banderas, Randy Couture, Harrison Ford, Arnold Schwarzenegger, Jet Li, Terry Crews, Kellan Lutz, Ronda Rousey, Glen Powell, Victor Ortiz ja Kelsey Grammer

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Toimintastarojen tähdittämä The Expendables (2010) oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. The Expendables 2 (2012) menestyi vielä edeltäjäänsä paremmin, joten kolmososan teko lähti heti liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2013 ja lopulta The Expendables 3 sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva ei saanut kummoista palautetta kriitikoilta, eikä se ollut edeltäjiensä veroinen taloudellinen hitti - osittain sen takia, että jo pari viikkoa ennen ilmestymistä koko elokuva vuoti nettiin hyvällä kuvanlaadulla, missä sen arveltiin saaneen jopa lähes 200 000 katselua ensimmäisenä päivänä. Itse katsoin elokuvan vasta vuokralta ja pidin sitä aika keskinkertaisena toimintaleffana. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa neljännen filmin voimin, päätin katsoa The Expendablesit läpi ja arvostella ne. Noin puolitoista kuukautta kakkosleffan jälkeen katsoin The Expendables 3:n.

Vapautettuaan yhden Expendables-tiimin jäsenistä vuosien vankeudesta, ryhmä lähetetään kohtaamaan tähän asti pahimman vastustajansa, yhden ryhmän perustajista, Conrad Stonebanksin.

Sylvester Stallone, Jason Statham, Dolph Lundgren, Randy Couture ja Terry Crews palaavat rooleihinsa Expendables-tiimin jäseninä Barney Rossina, Lee Christmasina, Gunner Jenseninä, Toll Roadina ja Hale Caesarina, minkä lisäksi aiemmista filmeistä tutut Jet Li ja Arnold Schwarzenegger käyvät pistäytymässä Yin Yangina ja Trench Mauserina. Bruce Willisin esittämä Church ainoastaan mainitaan, Willisin pyytäessä esiintymisestään liian kovaa liksaa, jolloin hahmo kirjoitettiin ulos elokuvasta ja korvattiin Harrison "Indiana Jones" Fordin esittämällä CIA:n operaatiojohtaja Drummerilla. Vanhat tutut hoitavat hommansa yhä ihan menevästi, joskin samaa intoa ei tunnu enää löytyvän leffasarjaa kohtaan kuin aiemmin.

     Karismaattisen Fordin lisäksi tulokkaina leffasarjaan saapuvat myös Wesley Snipes pitkään vankeudessa lusineena Doctor Deathina, Antonio Banderas hölösuisena Galgona, huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon voittanut Kelsey Grammer Barneyn tuttuna Bonapartena, sekä Mel Gibson tämänkertaisena vihollisena, yhtenä Expendables-joukon alkuperäisenä jäsenenä, Conrad Stonebanksina. Snipes on elokuvan parasta antia, hypäten tyylillä huipputappajan osaansa. Banderas tuo mukaan kelpo huumoria, Gibsonin toimien oivana roistona. Grammerin Razzie-voitto tuntuu pahasti liioitellulta, etenkin kun hänen ruutuaikansa on todella vähäinen. Elokuvassa oli alun perin tarkoitus esiintyä myös Jackie Chan, Nicolas Cage ja Milla Jovovich, mutta harmillisesti nämä suunnitelmat eivät toteutuneet.

The Expendables 3 lähtee mainiosti liikkeelle vauhdikkaalla toimintakohtauksella, jossa Barney ja kumppanit vapauttavat Doc Deathin junavankilastaan. Kohtaus nappaa hyvin mukaansa ja lupailee viihdyttävää leffaa, jossa vanhat äijät heittävät huonoa läppää samalla, kun ampuvat roistoja kumoon - jopa silloin, kun pahispuolen aseeton edustaja yksinkertaisesti vain poistuu vessasta yhä housut kintuissa. Elokuva kuitenkin menettää vetoaan, mitä pidemmälle se etenee. Jossain kohtaa Barney päättää hajottaa Expendables-ryhmän, pelätessään, että tämä homma voisi koitua hänen kamujensa kuolemaksi, joten sen sijaan hän pestaa nuoria ja kokemattomampia tyyppejä (Kellan Lutz, Ronda Rousey, Glen Powell ja Victor Ortiz) auttamaan häntä. Heidän elämänsä eivät kaiketi merkitse Barneylle mitään.

Jo leffasarjan toisessa osassa hyödynnettiin tylsästi nuorta sotilashahmoa (Liam Hemsworth), jonka ainoa funktio oli lopulta vain toimia motivaattorina vanhoille äijille ja samaa kikkaa kokeillaan myös tässä. Katsojaa ei kuitenkaan saada kiinnostumaan tästä uudesta nelikosta yhtään, joten menossa ei tunnu olevan painoarvoa. Kun nelikko tuodaan mukaan, leffan taso laskee huomattavasti. Viihdearvo hiipuu ja elokuva muuttuu jopa raskassoutuiseksi. Lopputaistelu onnistuu sentään hieman koukuttamaan uudestaan, mutta silloinkin tykitys ja tulitus muuttuu nopeasti tylsän itseään toistavaksi ja jännityksettömäksi mekastukseksi. Monelle toimintafanille voi myös tulla pettymyksenä, kuinka verettömiä taistelut ovat.

Tällä kertaa ohjaajana toimii Patrick Hughes, joka on The Expendables 3:n jälkeen tehnyt ihan veikeän The Hitman's Bodyguardin (2017) ja sen kehnohkon jatko-osan Hitman's Wife's Bodyguardin (2021). Harmillisesti Hughesin työ ei ole kummoista tässä. Hän ohjaa toimintakohtauksia ihan sujuvasti, muttei saa niihin tunnetta, vaan homma jää vain totaalisen pintapuoliseksi rymistelyksi. Tähän vaikuttaa toki Stallonen, Creighton Rothenbergerin ja Katrin Benediktin heikko käsikirjoitus. On toki väärin olettaa, että tällaisen filmin teksti olisi tätä laadukkaampi, mutta silti toivoisin, että kolmikon rustaama juoni olisi edes hieman kiinnostavampi. Sentään he ovat kirjoittaneet ihan hauskoja kettuiluja hahmojen välille. Elokuva on ihan toimivasti kuvattu, siinä on kelpo lavasteita, asuja ja maskeerauksia ja äänimaailma rymistelee mukavasti. Erikoistehosteet ovat pääasiassa sujuvat, mutta paikoitellen räjähdyksistä paistaa läpi digitaalisuus.

Elokuvasta on olemassa muutamaa minuuttia pidempi Extended Cut, joka sisältää lähinnä kuvia pahiksista, joihin luodit osuvat, siistitymmän teatteriversion leikatessa tällaisista otoksista pois. Kokonaan uusia kohtauksia versiosta ei löydy, jos ei lasketa Expendables-tiimin tappamaa vessassa-kävijä-parkaa.

Yhteenveto: The Expendables 3 on kelvollisesta alusta ja lopustaan huolimatta aika heikko toimintarymistely, jossa leffasarjan vetovoima alkaa tosissaan hiipua. Stallonesta ja kumppaneista ei löydy samaa intoa elokuvaa kohtaan kuin parissa aiemmassa osassa. Näyttelijäkaartin pelastavina tekijöinä toimivatkin tulokkaat Wesley Snipes, Mel Gibson, Harrison Ford ja Antonio Banderas, joista erityisesti Snipes ja Banderas heittäytyvät hyvin rooliensa vietäväksi. Tämänkertainen tarina on aika yhdentekevä ja muuttuu jopa hieman pitkäveteiseksi, kun nuoret sotilaat tuodaan mukaan. Katsojana ei pahemmin jaksa välittää tapahtumista. Toimintakohtaukset ovat ajoittain ihan viihdyttäviä, mutta turhan verettömiä ja siistittyjä, sekä vähän liian yksitoikkoisia tykityksessään. Tekninen osasto toimii passelisti, joskin erikoistehosteista näkyy digitaalisuus. Jos aiemmat The Expendables -rainat iskivät lujaa, kolmososa tuskin on poikkeus. Nyt jään ihan mielenkiinnolla odottamaan tulevaa neljättä elokuvaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Expendables 3, 2014, Lionsgate, Millennium Films, Nu Image Entertainment GmbH, Davis-Films, Ex3 Productions, Fipex Holding, Nu Boyana Film Studios

Arvostelu: Toy Story 2 (1999)

TOY STORY 2

Ohjaus: John Lasseter
Pääosissa: Tom Hanks, Tim Allen, Don Rickles, John Ratzenberger, Wallace Shawn, Jim Varney, Joan Cusack, Kelsey Grammer, Wayne Knight, Annie Potts, Estelle Harris, John Morris, Laurie Metcalf, Joe Ranft, Jodi Benson ja Andrew Stanton
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Animaatioyhtiö Pixarin esikoiselokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli jättimäinen menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Elokuvan ohjaaja John Lasseter sai inspiraatiota jatko-osaan, kun hän näki lentokentällä lapsen leikkimässä leffasta tutulla cowboy-nukke Woodylla. Lasseterille muodostui nopeasti erilaisia ideoita ja hän halusi oikein kunnolla syventyä näihin hahmoihin, jotka hän huomasi ihastuttavan lapsia ympäri maailman. Aluksi oli kuitenkin epäselvää, tekisikö Pixar jatko-osan, vai päättäisikö Disney-yhtiö ottaa projektin itselleen ja tehdä jatkosta käsin piirretyn animaation suoraan VHS:lle, etenkin kun Pixarin tiimi oli kiireinen Ötökän elämää -leffan (A Bug's Life - 1998) parissa. Leffaa pistettiinkin työstämään pienempi b-tiimi, joka joutui tekemään töitä kaukana muusta studiosta, aika kämäisessä varastorakennuksessa. Tekijät muistelivat vanhoja ideoitaan, jotka eivät päässeet ensimmäiseen Toy Storyyn ja päättivät hyödyntää niitä jatko-osassa. Leffan teossa koettiin kuitenkin suuria ongelmia, sillä joku päätyi poistamaan lähes kaiken materiaalin, mitä tekijät olivat saaneet aikaiseksi kahden vuoden aikana ja studiolta löytyneet varakopiot olivat menneet pilalle. Onneksi yksi työntekijöistä oli tehnyt töitä kotona pienen lapsensa vuoksi ja hänellä oli siellä suuri osa leffasta, jolloin koko hommaa ei tarvinnut tehdä uudestaan. Tekijät joutuivat kuitenkin tekemään paljon uusiksi, sillä Disneyn ja Pixarin johto ei ollut tyytyväinen näkemäänsä, kun heille esiteltiin vielä keskeneräistä elokuvaa. Tarinaa muokattiin uusiksi ja koko tuotantotiimi joutui tekemään hulluna ylitöitä, jotta leffa saatiin valmiiksi määrättyä ensi-iltapäivää varten. Lopulta Toy Story 2 saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja koska kaikki olivat siihen äärimmäisen tyytyväisiä, se päätettiin julkaista teattereissa. Elokuva sai ensi-iltansa noin 20 vuotta sitten ja se oli vielä edellistä osaa isompi hitti, mikä sai jälleen huippuarvostelut (leffalla on edelleen tasan 100% Rotten Tomatoes -sivulla). Leffa oli ehdolla useista palkinnoista, kuten parhaan alkuperäiskappaleen Oscarista ja voittikin monet ehdokkuuksistaan, kuten Golden Globen parhaan komediaelokuvana ja seitsemän Annie Awardsia. Itse näin Toy Story 2:n monen monta kertaa lapsena ja se oli ensimmäisen osan ohessa yksi suosikkileffoistani. Olen viime vuosienkin aikana nähnyt elokuvan muutamaan otteeseen ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla Toy Story 4 (2019), oli aika katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan. Pari kuukautta Toy Story - leluelämää -elokuvan katsomisen jälkeen katsoin Toy Story 2:n.

Pelastaessaan lelua pihakirpputorilta, cowboy-nukke Woody siepataan. Avaruusrangeri Buzz Lightyearin ja muiden Andyn lelujen täytyy lähteä pelastusretkelle, samalla kun Woody saa selville ison paljastuksen itsestään.

Mahtava lelukaksikko Woody (Tom Hanks) ja Buzz Lightyear (Tim Allen) tekevät paluun ja on hienoa nähdä, kuinka heidän välille on kehittynyt luja ystävyys. Vanhat erimielisyydet, kateus ja viha ovat jääneet taakse ja kun Woody pelasti Buzzin kamalalta Sidiltä, kokee Buzz velvollisuudekseen pelastaa nyt Woodyn. Molempia hahmoja syvennetään hyvin - etenkin Woodya, jolle kehitetään äärimmäisen kiehtova taustatarina. Tällä kertaa järjen sanat tulevatkin Buzzilta, mikä on täydellinen tapa jatkaa ensimmäisen Toy Storyn syvällisempiä puolia.

Muutkin tutut lelut tekevät paluun. Dinosauruslelu Rex (Wallace Shawn) pelaa Buzz Lightyearista tehtyä videopeliä heikolla menestyksellä ja yrittää keksiä ratkaisua pahan keisari Zurgin päihittämiseksi. Slinky-koira (Jim Varney) on lojaali ystävä Woodylle ja heti valmis lähtemään pelastusretkelle. Herra Perunapää (Don Rickles) on saanut itselleen vaimon Rouva Perunapäästä (Estelle Harris), jonka osuus jää kuitenkin pieneksi. Säästöpossu Röh (Pixarin luottoääni John Ratzenberger) heittää aina skeptisiä kommentteja suunnitelmista. Lelukaverusten seikkailuun on aivan mahtavaa hypätä jälleen ja pääasiassa hahmoja hyödynnetään tasaisesti ja toimivasti. Jokainen saa oman hetkensä loistaa, vaikkei kaikille olekaan kirjoitettu erityistä kehityskaarta kuten Woodylle ja Buzzille. Lammaspaimen Bo Peep (Annie Potts) ei valitettavasti lähde seikkailuun mukaan, vaan jää jälleen harmillisen tylsäksi tapaukseksi.
     Juurikin tylsän Bo Peepin vuoksi mukaan on kirjoitettu ensimmäinen iso naisleluhahmo, lehmityttö nimeltä Jessie (Joan Cusack), jonka Woody tapaa sieppaajansa luona. Ohjaaja John Lasseterin vaimo harmitteli, kuinka kehnoja ensimmäisen leffan naishahmot olivat, jolloin Jessie kehiteltiin mukaan jatko-osaan. Jessie onkin lisäyksistä paras ja häneen on saatu hienosti moniulotteisuutta leffan kulkiessa eteenpäin. Hänen lisäksi Woody kohtaa myös mainari Paukku-Peten (Kelsey Grammer) ja hevoslelun nimeltä Napakymppi. Napakymppi tuo mukaan oivaa huumoria pöhköilyllään ja Paukku-Pete on Jessien tavoin mielenkiintoinen ja moniulotteinen persoona. Katsojana pääsee molempien pään sisälle, jolloin ymmärtää, miksi he toimivat tietyin tavoin. Lisäksi uusina leluina esitellään rikkinäinen pingviinivinkulelu Wheezy (Joe Ranft), jota Woody lähtee leffan alussa pelastamaan ja itse paha keisari Zurg (Andrew Stanton), josta edellisessä osassa vain puhuttiin.
     Ihmishahmojakin on mukana. Lelut omistava Andy-poika (John Morris), hänen äitinsä (Laurie Metcalf) ja pikkusiskonsa Molly nähdään lyhyesti, mutta tärkein ihmishahmo on Woodyn sieppaaja, ensimmäisessä Toy Storyssa mainostetun lelukaupan omistava Al (Wayne Knight). Alkin on kiinnostava tapaus ja hänelle on kirjoitettu ymmärrettävät (vaikkakin tökeröt) syyt siepata Woody. Pienistä hetkistä saa paljon selville Alista ja vaikka hänet esitetäänkin roistona, on hän hyvin veikeä tapaus.

Ottaen huomioon, millaisia suuria vaikeuksia Toy Story 2:n tuotannossa tapahtui, lopputuloksesta olisi voinut tulla täysi fiasko. Monet leffat, mitkä joutuvat samankaltaiseen höykytykseen, eivät tule ulos eheinä kokonaisuuksina, vaan hätiköityinä sekasotkuina. Tekijöillä oli lopulta vain vuosi aikaa tehdä elokuva lähes kokonaan uusiksi ja suurena vaarana oli, että lopputulos olisi keskeneräinen. Toy Story - leluelämää nosti Pixarin kertaheitolla pinnalle, heidän mullistaessaan koko animaatiokulttuurin. Ötökän elämääkin oli kehuttu hitti, joten jos yhtiön kolmas leffa olisi epäonnistunut, olisi Pixarin tulevaisuus ollut vaakalaudalla. Mutta tämä on kuitenkin Pixar; yhtiö täynnä neroja. Toy Story 2 osoitti kaikki pelot turhiksi ja se on huikean erinomainen jatko-osa! Joillain osa-alueilla se nousee jopa mestarillisen ensimmäisen osan yläpuolelle.

Toy Story 2 ei missään kohtaa tunnu väkisin rahan perässä tehdyltä jatko-osalta, vaan siitä huokuu sama tekijöiden innostus ja rakkaus vahvojen tarinoiden kertomista kohtaan kuin ensimmäisestäkin osasta. Kyseessä on jälleen hahmovetoinen kertomus, mitä on selvästi lähdetty työstämään sillä ajatuksella, että tarinan on pakko olla fantastinen tai leffaa ei kannata julkaista. Ja tarina todella on fantastinen. Se on mukaansatempaava seikkailu, josta löytyy paljon syviä teemoja ja aitoa sisältöä, eikä pelkkää pinnallista ja vauhdikasta menoa, mihin jotkut animaatiostudiot syyllistyvät. Kuten jo olen sanonut, hahmoista on kirjoitettu moniulotteisia ja kiinnostavia, minkä vuoksi katsojana uppoutuu leffaan oikein kunnolla. Sisältörikkauden vuoksi elokuvaan on aina mahtavaa palata takaisin, sillä siitä löytää lähes joka katselukerralla jotain uutta. Mukana on tietty tärkeitä teemoja lapsille ja elokuvan pohdiskely elämän tarkoituksesta ja siitä, onko elämällä mitään arvoa, jos se ei ole ympäröity ihmisillä, jotka rakastavat sinua, menee osuvasti tunteisiin.

Tämän lisäksi elokuvassa on yksi kohtaus, joka vasta iskeekin täysillä tunteisiin, Jessien kertoessa elämäntarinaansa. Kyseessä on Pixarin ensimmäinen lukuisista sydäntäsärkevistä kohtauksista ja se pistää väkisinkin alahuulen väpättämään. Joka katselukerralla olen äärimmäisen vaikuttunut tästä kohtauksesta, etenkin kun se on kerrottu niin mielettömän upeasti ilman repliikkejä. Käsikirjoittamisen tärkein sääntö on "näytä, älä kerro" ja Jessien tarina on täydellinen esimerkki, miksi näin on. Elokuva ei kuitenkaan herätä pelkkää surua, vaan mukana on paljon huumoria; sekä hassua pelleilyä että nokkelaa sanailua. Monia katsojia varmasti naurattavat leffan yllättävänkin monet yhtäläisyydet Tähtien sota -elokuvasaagaan (Star Wars - 1977-) pienistä hetkistä äänitehosteisiin asti. Eikä vauhtia ja vaaratilanteitakaan puutu, ja varsinkin filmin loppuhuipennuksesta on saatu aikaiseksi osuvan jännittävä ja koukuttava. Kaikin puolin Toy Story 2:n henki on loistokkaasti rakennettu, kuten on myös sen tarina, hahmot ja visuaalinen puoli.

Toy Story 2 ilmestyi neljä vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen ja vaikka animaattoreilla oli suuri kiire saada filmi animoitua, on taito selvästi kehittynyt ja leffa näyttää usein paljon paremmalta kuin ensimmäinen Toy Story. Joissain taustoissa on vielä tiettyä tyhjyyttä tai kaksiulotteisuutta näkyvissä, mutta muuten mukaan on saatu huomattavasti enemmän yksityiskohtia. Andyn perheen koira on paljon paremmin toteutettu kuin Sidin koira. Hahmojen liikkeet ovat luontevampia ja ihmishahmot ovat laadukkaammin tehtyjä. Yksi tekijöiden isoimmista ylpeydenaiheista oli pölyn toteuttaminen digitaalisesti ja tämän tiedon jälkeen moni varmaan tutkii ruutuja hieman tarkemmin. Käsikirjoittajanelikko Andrew Stanton, Rita Hsiao, Doug Chamberlin ja Chris Webb ovat saaneet aikaiseksi napakan kokonaisuuden, missä hahmot ja tarina ovat huolellisesti viimeisteltyjä, ja huumori ja synkkyys kulkevat täysin tasapainossa. Ohjaaja John Lasseter osoittaa taas taitonsa tunnelman luomisessa ja saa vain parasta irti ääninäyttelijöistä. Äänimaailma on mestarillisesti rakennettu ja säveltäjä Randy Newman tekee jälleen upeaa työtä musiikkien kanssa. Etenkin Jessien laulu "When She Loved Me" on todella vahva ja koskettava teos.

Kun kyseessä on Pixarin elokuva, on mukana tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Alkutekstien aikana voi bongata tähdistä muodostuvan "Luxo Jr." lyhytleffan lampun. Pixarin edellinen leffa Ötökän elämää on näkyvillä seinäkalenterin, kuvakirjan, Jessien kertomuksen puun ja Alin leluladosta löytyvien lelujen muodossa. Alin leluladosta voi bongata myös Pixar-pallon, kuten voi Andyn huoneestakin. Kun lelut selaavat televisiokanavia, ruudulla vilahtavat nopeasti Pixarin vanhat lyhytanimaatiot. Leluja kunnostava vanha ukko taas on Geri lyhytleffasta "Geri's Game". Rexin kautta mukaan saadaan myös viittaus dinosaurusklassikko Jurassic Parkiin (1993). Andyn äidin auton rekisterinumero A113 viittaa California Institute of the Artsin animaatioluokkaan, missä monet Pixarin animaattorit ovat opiskelleet.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, trailereita, kuvagallerioita, useita videoita elokuvan teosta, sen hahmoista ja näyttelijöistä, animaatiosta, ohjaajasta ja Pixarin työntekijöiden lyhyitä tarinoita. Mukana on myös kunnianosoitus Wheezyä ääninäyttelevän Joe Raftin muistolle, animaattoreiden esittely, vaihtoehtoinen alku, vitsivideoita, "Woody's Roundup" -musiikkivideo, Buzz Lightyearin selittämä video todellisesta avaruusasemasta, sekä lyhyt katsaus Toy Story 3:een (2010). Katsottavaa on yhteensä kahdeksi tunniksi ja vartiksi.

Yhteenveto: Toy Story 2 on huikea jatko-osa Pixarin debyyttielokuvalle. Filmi ei koskaan tunnu pakotetulta jatkolta, vaan siitä huokuu tekijöiden rakkaus näitä hahmoja ja tarinoiden kertomista kohtaan. Kyseessä on vahva hahmovetoinen tarina, missä onnistutaan todella syventymään henkilöihin. Elokuva on muutenkin yllättävänkin syvällinen teos, kun se alkaa pohdiskelemaan mm. elämän tarkoitusta. Elokuva tarjoaa myös monenlaisia tunteita ja sen aikana saa niin nauraa ja jännittää kuin itkeäkin. Jessien kertomus on todella hieno taidonnäyte tekijöiltä. Muutenkin filmi on taidonnäyte, sillä sen animaatiolaatu on parantunut huomattavasti ensimmäisestä Toy Storysta. Käsikirjoittajatiimi on kynäillyt nerokkaan tekstin, ohjaaja John Lasseter luo hienosti tunnelmaa ja ääninäyttelijätkin pistävät parastaan. Elokuva tempaisee heti mukaansa ja sen seikkailuun ja näiden fantastisten hahmojen pariin on mahtavaa palata yhä uudestaan ja uudestaan. Toy Story 2 on joissain puolissa parempi kuin edeltäjänsä, muttei lopulta kokonaisuutena nouse samalle huikealle tasolle, vaikka onkin aivan mielettömän hyvä jatko-osa. Jos ihastuit Pixarin loihtimaan elävien lelujen maailmaan ensimmäisessä osassa, älä missään tapauksessa jätä Toy Story 2:a katsomatta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Toy Story 2, 1999, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Transformers: Age of Extinction / Tuhon aikakausi (2014)

TRANSFORMERS: AGE OF EXTINCTION (2014)

TRANSFORMERS: TUHON AIKAKAUSI

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Mark Wahlberg, Nicola Peltz, Peter Cullen, Jack Reynor, Kelsey Grammer, Stanley Tucci, Mark Ryan, John Goodman, Ken Watanabe, John DiMaggio, Titus Welliver, T.J. Miller, Reno Wilson, Frank Welker, Bingbing Li ja Sophia Myles
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Hasbron megasuosituista muuntautujaleluista ilmestyi vuonna 2007 elokuva nimeltä Transformers, joka oli myös supersuosittu. Elokuva sai jatkoa vuonna 2009 teoksella Transformers: Revenge of the Fallen, joka oli todella menestynyt, mutta josta kovin moni ei erityisemmin pitänyt. Sarjan kolmannesta osasta, Transformers: Dark of the Moonista (2011) pidettiin hieman enemmän ja tämäkin leffa oli suuri hitti, joten jatkoa oli tietty sillekin luvassa. Dark of the Moonin teon aikana monet näyttelijät sekä leffat ohjannut Michael Bay ilmoittivat, etteivät jatkaisi sarjaa enää kolmannen filmin jälkeen. Bayn kohdalla kävi lopulta kuitenkin toisin ja hänet saatiin suostuteltua tekemään neljäs osa, joka aloittaisi uuden tapahtumasarjan, jota joku toinen voisi seuraavassa osassa jatkaa. Elokuvan teko alkoi aika lailla heti kolmannen osan ilmestymisen jälkeen ja lopulta Transformers: Age of Extinction, eli suomalaisittain Transformers: Tuhon aikakausi ilmestyi kesällä 2014. Elokuva oli suuri menestys ja tienasi yli miljardin ympäri maailman, mutta kriitikot eivät välittäneet siitä. Monet jopa valitsivat sen ilmestymisvuotensa huonoimmaksi teokseksi. Itse pidin leffasta, kun kävin katsomassa sen ensi-illassa kavereideni kanssa. Sain leffan 2014 jouluna lahjaksi ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Transformers: The Last Knight (2017), oli jälleen aika katsoa sarjan aiemmat osat läpi ja arvostella ne. Pakko sanoa, etten muistanut, kuinka puuduttava pätkä Age of Extinction onkaan...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers, Transformers: Revenge of the Fallen ja Transformers: Dark of the Moon!

Ihmiset jahtaavat Autoboteja tappaakseen ja tutkiakseen heitä. Pakomatkalla oleva Optimus Prime saa apua keksijä Cade Yeagerilta ja tämän tyttäreltä Tessalta, jotka auttavat Optimusta ja tämän johtamia Autoboteja ratkaisevaan taisteluun transformereiden ja ihmisten kohtalosta.

Keksijä Cade Yeagerina nähdään Mark Wahlberg, joka sopii rooliinsa erinomaisesti. Cade rakentaa vajassaan kömpelöitä robotteja, muttei ole saanut aikaiseksi mitään menestyvää tai kunnolla toimivaa laitetta. Hän ei kuitenkaan aio antaa periksi, sillä oikea tilaisuus voisi tarjota hyvin rahaa, jotta Cade voisi tehdä tyttärensä elämästä parempaa. Hienointa hahmossa onkin, ettei hän aio koskaan antaa periksi, vaan työntää itsensä esteiden läpi. Kun isot transformerit pyörivät hänen ympärillään taistelemassa, Cade ei vain juokse pakoon, vaan tarttuu löytämäänsä laseraseeseen ja opettelee käyttämään sitä, jotta voisi ammuskella pahiksia Autobotien kanssa. Hahmo on todella onnistunut ja katsojana seuraa kiinnostuneena hänen matkaansa läpi elokuvan, etenkin kun Wahlbergista on vaikea olla pitämättä, vaikka hän ei yleisesti kaikkein paras näyttelijä olekaan.
     Caden tytär Tessaa esittää Nicola Peltz, joka on sarjan uusi naistähti, jonka tarkoituksena on saada lisää katsojia teattereihin ulkonäkönsä takia. Valitettavasti Peltz ei vakuuta muissa kohdissa kuin alussa, tapahtumien ollessa vielä aika tavallisia. Tessa joutuu tietysti pelastettavaksi muutamaan otteeseen, eikä hän kovin paljoa muuta tee kuin huutaa isäänsä tai poikaystäväänsä Shanea apuun. Shanea näyttelee Jack Reynor, joka ei ole kovin kummoinen näyttelijä. Shane on rallikuski, joka ajaa hyvin, mutta monissa muissa tilanteissa hänen rohkeutensa katoaa ja hän tuntuu vain turhalta painolastilta matkassa.
     Autoboteja jahtaavia ihmisiä johtaa Frasier-sarjasta (1993-2004) tutun Kelsey Grammerin näyttelemä herra Attinger, joka jostain syystä vihaa transformereita, eikä näe niissä mitään hyvää. Herra Attinger toimii lähinnä varjoista ja pistää alamaisensa likaamaan kätensä, mutta tiukan paikan tullen myös hän saattaa saapua taistoon mukaan. Grammer on ihan toimiva roolissaan.
     Yleensä mainio Stanley Tucci esittää Joshua Joycea, jonka omistama yhtiö valmistaa omia transformereita. Valitettavasti tässä leffassa Tucci on aika pahasti hakoteillä. Heti ensiesiintymisestään lähtien katsojana ärsyttää hänen hahmonsa, joka uskoo olevansa muiden yläpuolella. Joycesta on yritetty tehdä hauska, mutta lopputuloksena on lähinnä rasittava tyyppi, jolla on aivan liian paljon turhaa tehtävää ja vielä turhempaa sanottavaa.
     Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat Caden ärsyttävä ystävä Lucas (T.J. Miller), paha CIA-agentti Savoy (Titus Welliver), Joycen avustaja Su (Bingbing Li) ja persoonaton tutkija Darcy (Sophia Myles), jonka mukanaolon unohtaa jatkuvasti leffan aikana. Sun rooli tuntuu muuttuvan oudosti vähän väliä, jolloin tuntuu, että tekijät ovat vain heitelleet ideoita hahmon olemuksesta ja päättäneet toteuttaa ne kaikki, vaikka ne eivät yhdistyisikään toisiinsa. Lucasista on yritetty saada aikaiseksi leffan huumorihahmo ja lähes jokainen hahmon repliikki on tarkoitettu vitsiksi. Kuitenkin vain muutama heitto saa hymähtämään ja muuten hahmo vain ärsyttää. En erityisesti välitä T.J. Milleristä näyttelijänä, eikä tämä leffa muuta mielipidettäni hänestä. Tämä leffa saattaa itse asiassa ollakin se syy, miksen oikein pidä hänestä.
     Elokuvassa nähdään aiemmista osista tutut Autobotit Optimus Prime (Peter Cullen) ja monien suursuosikki Bumblebee, joka ei vieläkään osaa puhua normaalisti ja jonka rooli on harmittavan pieni aiempiin osiin verrattuna. Optimus ei ole samanlainen sankarihahmo kuin aiemmin, eikä hän enää välitä ihmisistä. Kuitenkin Optimus kokee vastuuta suojella ihmiskuntaa ja uuden uhan iskiessä hän on valmis tekemään kaikkensa pitääkseen ihmiset turvassa. Uusia Autoboteja esitellään jälleen ja tämän elokuvan sankaritiimiin kuuluvat samuraita muistuttava Drift (Ken Watanabe), iso parrakas Hound (John Goodman) ja vihreä Crosshairs (John DiMaggio), jota ei oikein kiinnosta ihmisten kohtalo. Leffassa nähdään myös edellisestä osasta tuttu miniformer Brains (Reno Wilson).
     Robopahiksia ovat tällä kertaa cybertronilainen palkkiometsästäjä Lockdown (Mark Ryan) ja ihmisten rakentamien transformerien johtaja Galvatron (Frank Welker). Lockdown on mainio pahis ja jokseenkin jopa uhkaava.

Transformers: Age of Extinction jatkaa sarjan tarinaa viisi vuotta kolmannen elokuvan jälkeen ja näyttää hyvin nopeasti, missä mennään. Dark of the Moonin sotaisa lopputaistelu Chicagossa on vaikuttanut maailmaan suuresti, jolloin jokaista robottia pidetään ihmisten vihollisena. Filmin lähtökohdat ovat erittäin mielenkiintoiset ja kun näkee tuhoutuneen Chicagon, jota rakennetaan uudestaan, sarja saa hieman realistisemman hengen, sillä katsojana ymmärtää, että näillä isoilla robosodilla on oikeasti vaikutuksia. Muuten elokuvassa ei viitata aiempiin osiin, vaan leffa aloittaa uudenlaisen tarinan, josta löytyy paljon tuttua, mutta myös selkeästi erilaisia juttuja. Tässä leffassa Yhdysvaltojen sotilaita ei esitetä hyviksinä, vaan lähes kaikki ovat uhkia päähenkilöille, jolloin hahmojen täytyy pysytellä piilossa ja siellä miettiä suunnitelmia voittaakseen. Toimintaa on tietty paljon mukana, kuten on tullut tavaksi näissä teoksissa, minkä lisäksi jossain kohtaa tarinaan tuodaan mukaan pakollinen "MacGuffin", eli esine, joka on elintärkeä hahmoille, mutta joka ei katsojia oikein kiinnosta - tässä tapauksessa transformerteknologiaa sisältävä Siemen. Tämä Siemen ei todellakaan ole mielenkiintoinen, mikä aiheuttaa myös sen, että loppupää leffasta muuttuu tylsemmäksi, kun koko homma alkaa pyöriä Siemenen ympärillä, sillä kaikki haluavat sen itselleen.

Siemen ei kuitenkaan ole ainoa tekijä, miksi elokuva voi tuntua tylsältä. Age of Extinction kestää nimittäin lähes kolme tuntia, mikä on aivan liian pitkä kesto viihdeleffalle, jossa robotit mäiskivät toisiaan turpaan. Sitähän tämä leffa tarjoaa ja paljon, kuten myös ammuskelua ja tietenkin räjähdyksiä. Elokuvasta voisi luoda juomapelin, jossa jokaisen räjähdyksen kohdalla pitää ottaa huikka. Vielä leffan alkupäässä toimintakohdat eivät ole kovin suuria, jolloin niihin on saatu yksinkertaista jännitettä mukaan, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä suuremmiksi toimintakohtaukset muuttuvat. Elokuva on tietty toteutettu ajatuksella "isompi parempi", jolloin kaiken pitää olla massiivisempaa, eeppisempää ja upeampaa kuin aiemmissa osissa. Siihenhän tässä päästään, mutta millä hinnalla? Noin puolessa välissä leffaa alkaa yksinkertainen takaa-ajokohtaus, joka muuttuu pelastusoperaatioksi ja siitä taas takaa-ajoksi, jonka jälkeen on vain pieni hengähdystauko ennen mahtipontista lopputaistelua, joka on venytetty ylisuuriin mittoihin. Edellisessä elokuvassa nähtiin jo suuri taistelu ja siihen se sopi, sillä kyseessä oli oman tarinansa loppuhuipennus. Age of Extinctionin tarkoitus on aloittaa uusi tarina Transformers-saagassa ja jos jo uuden tarinan ensimmäinen osa on näin megalomaaninen, alkaa hieman pelätä, millaiseksi meno äityy seuraavissa osissa? Lopputaisteluun ei ole saatu oikein mitään jännitettä mukaan, vaikka koko ajan tapahtuu hirveästi kaikkea eri paikoissa. Muutamia oikeasti eeppisiä hetkiä on mukana, kuten fanien rakastamien Dinobotien saapuminen, mutta muuten katsojana turtuu näkemäänsä.

Sen lisäksi, että loppuskabaan lisätään jatkuvasti uusia tilanteita, läpi elokuvan tarinaan lisätään uusia juonikuvioita, vaikka yhtäkään aiempaa ei ole vielä saatu vietyä loppuun. Pohjatarina siitä, että sankareita jahdataan, on toimiva, minkä lisäksi inhimmillisempi kuvio isän ja tyttären suhteesta kiinnostaa, mutta leffassa on mukana täysin tarpeettomia juttuja, jotka olisi voinut säästää seuraavaan osaan. Yksi turhimmista jutuista on alaikäisen Tessan ja aikuisen Shanen suhteen hyväksyttäväksi tekevä laki, jonka mukaan he saavat seurustella, sillä aloittivat suhteensa, kun molemmat olivat vielä alaikäisiä. Tätä koskeva kohtaus on aivan liian pitkä ja täysin turha minkään asian kannalta. Huumoria on tietty mukana, muttei samoissa määrin kuin aiemmin ja tämä on vakavampi teos kuin kolme edeltäjäänsä. Maailmanlopun tunnelmaa on välillä onnistuttu luomaan, mutta jonnekin se aina tuppaa katoamaan. On elokuvassa hyviäkin hetkiä ja takaa-ajo transformerien aluksilla kaupungin läpi on selvästi viihdyttävintä koko hommassa. Ensimmäiset puoli tuntia toimivat hyvin, mutta siitä eteenpäin taso alkaa laskea. Lopputuloksena on heikko teos, joka yrittää olla liikaa kaikkea, jolloin se ei oikein osaa olla mitään.

Ai niin, räjähdysjuomapeli-ideaan voi lisätä myös kaikki kerrat, jolloin USA:n lippu näkyy kuvassa - myös Tessan tyyny, jossa lipun kuvio esiintyy, lasketaan - tai kun leffassa on selkeää tuote-esittelyä. Yksi törkeimmistä tuotekohdista nähdään, kun transformeralus osuu Bud Light -olutpulloja kuljettavaan rekkaan ja pullot leviävät kadulle. Jos se ei riitä, että levinneistä pulloista on pitänyt ottaa muutaman sekunnin kuva mukaan, Cade nappaa yhden pullon maasta ja ottaa siitä hörpyn niin, että logo varmasti näkyy. Hauskinta on, että vaikka Age of Extinction tuntuu olevan täynnä tuote-esittelyä, leffan tuottanut Paramount Pictures haastettiin oikeuteen, koska mukana ei ole erään kiinalaisen yhtiön mainosta!

Ohjauksesta tosiaan vastaa Michael Bay, joka on kadonnut omaan suuruudenhulluuteensa leffaa tehdessä. Ehkä olisi oikeasti aika, että Bay lopettaisi näiden tekemisen. Hän nimittäin sanoi, että tämä olisi nyt oikeasti viimeinen hänen ohjaamansa Transformers-pätkä, mutta miten kävikään? Sarjan viides osa The Last Knight on myös hänen tekemänsä. Toivottavasti hän onnistuu siinä paremmin. Käsikirjoittajana on pysynyt pari edellistäkin kirjoittanut Ehren Kruger, joka olisi voinut selkeästi hillitä, kuinka paljon tavaraa hän tunkee tarinaan. Myös monet repliikit ovat aika kamalia. Leikkausvaiheessa olisi pitänyt poistaa useita kohtia, jotka ovat aivan tarpeettomia. Elokuvasta saisi helposti parikymmentä minuuttia pois ilman, että tarina kärsii, minkä lisäksi monet hidastukset voisi palauttaa takaisin tavalliseen nopeuteen, mikä lyhentäisi kestoa lisää. Leffa on kuvattu ihan hyvin, mutta jatkuvat alakulmakuvat alkavat jossain kohtaa häiritä. Visuaaliset efektit ovat pääasiassa näyttäviä, vaikka onkin hieman tylsää, että ihmisten luomat transformerit muuntautuvat täysin eri tavalla, eivätkä yhtä tyylikkäästi kuin aiemmin nähdyt muuntautumiset. Tämän lisäksi yhteen kohtaan on jäänyt vihreät näytöt päälle, jotka on jälkituotannossa tarkoitus korvata muilla kuvilla. Vain muutama näyttö on korvattu kuvilla, joita jotkut hahmoista ottavat. Ääniefektit ovat erinomaiset ja Steve Jablonsky on tehnyt jälleen mainiota työtä sävellystensä kanssa. Tällä kertaa lopputekstien aikana ei kuulla Linkin Parkia, vaan Imagine Dragonsin huikea kappale "Battle Cry", jonka rumpujen aikana on aivan pakko nostaa äänet kaakkoon!

Blu-rayn kuvanlaatu on aivan upea! Lisämateriaalina kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on elokuvan teosta, hahmoista, roboteista, tehosteista ja lokaatioista kertova "Evolution Within Extinction", kuvauksissa tapahtuneita hölmöilyjä näyttävä "Just Another Giant Effin' Movie", sarjan leluista kertova "A Spark of Design", sekä Michael Bayn selitys siitä, mitä hän haluaa toimintaelokuviltaan. Mukana on myös T.J. Millerin juontama pätkä, jossa hän käy Bayn, Wahlbergin ja Grammerin luona kiittelemässä nolosti siitä, että pääsi mukaan elokuvaan. Katsottavaa on yhteensä kolmeksi tunniksi.

Yhteenveto: Transformers: Age of Extinction sisältää ainekset olla mainio viihde-elokuva, mutta se kadottaa ne, hukkuessaan omaan mahtipontisuuteensa. Elokuva sisältää aivan liian paljon kaikkea, jolloin se tuntuu olevan todella täynnä. Eeppisyystasoa on täytynyt jälleen kasvattaa ja vaikka kaikki näyttääkin todella hyvältä, alkaa jatkuva massiivisuus jossain kohtaa puuduttaa. Puolen välin jälkeen leffa on lähinnä jatkuvaa taistelemista, joka käy loppupäässä hyvinkin tylsäksi. Leffan alkupää on vielä toimiva, mutta taso laskee hitaasti alaspäin. Kyseessä on heikko teos, joka ei oikein mene edes viihdyttävänä hömppänä, kun kesto lähentelee Schindler's Listiä (1993). Mark Wahlberg on erittäin mainio pääosassa, mutta muut näyttelijät eivät ole kummoisia. Hyviä hetkiä on kyllä mukana, mutta filmi on ahdettu niin täyteen, että ne eivät pääse oikeuksiinsa. Elokuvassa riittäisi materiaalia uudelle trilogialle, mutta se käyttää kaiken - jopa suuren loppusodan - heti avausosassaan. Kun lopuksi ilmoitetaan, että taistelu on vasta alkanut, muuttuu koko homma yhtäkkiä pelkäksi introksi ja alkaa pelottaa, miten isoja juttuja seuraavaksi on tiedossa, kun oikeat sodat alkavat. Jos pidit aiemmista sarjan osista, niin katso myös Transformers: Age of Extinction, tosin sillä varoituksella, että kyseessä on sarjan heikoin osa. Ne, jotka eivät pitäneet aiemmista osista, luultavasti vihaavat tätä, joten ei kannata katsoa. Leffan loppukohtaus pohjustaa nopeasti sarjan seuraavaa osaa, joten kannattaa vilkaista Age of Extinction ennen The Last Knightia. Toivon, että se olisi parempi ja viihdyttävämpi pätkä... sekä huomattavasti lyhyempi!

Kirjoittanut: Joonatan, 10.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.news.tfw2005.com
Transformers: Age of Extinction, 2014, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Tom DeSanto/Don Murphy Production, Ian Bryce Productions, Amblin Entertainment, China Movie Channel, Platinum Dunes

Arvostelu: Storks / Haikarat (2016)

STORKS (2016)

HAIKARAT

Ohjaus: Nicholas Stoller ja Doug Sweetland
Pääosissa: Andy Samberg, Katie Crown, Kelsey Grammer, Anton Starkman, Ty Burrell, Jennifer Aniston, Stephen Kramer Glickman, Keegan-Michael Key, Jordan Peele ja Danny Trejo
Genre: seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 7

1800-luvulla sukupuoliasioista ei erityisemmin puhuttu, joten kun lapset kysyivät uteliaina vanhemmiltaan, mistä vauvat tulevat, nämä vastasivat, että haikarat tuovat ne. Täysin tarkkaa lähtökohtaa sepitteelle on vaikea sanoa, mutta tarina on jäänyt elämään ja vauvoja kuljettavista haikaroista on tehty useita satuja. Uusimman sadun kertoo Warner Brosin animaatioyhtiö, jonka elokuva Storks, eli suomeksi Haikarat ilmestyi syksyllä 2016. Aihe kiinnosti minua hieman, mutta vielä enemmän minua kiinnosti nähdä elokuva sen takia, että yhtiö oli pari vuotta aiemmin tehnyt todella hyvän The LEGO Movien (2014). Yhtä mainiota teosta en odottanut, mutta ajattelin leffan olevan kuitenkin viihdyttävä. Valitettavasti elokuvan ainoa lehdistönäytös oli suomeksi dubattu ja kun menen sillä linjalla, että katson elokuvat aina niiden alkuperäiskielellä, en suostunut katsomaan leffaa siten, vaan päätin odottaa vuokrausmahdollisuutta. Nyt se on vihdoin koittanut ja kävin Makuunissa vuokraamassa leffan Blu-ray -formaatissa yhdessä Hell or High Waterin (2016) kanssa.

Haikarat ovat luopuneet vauvojen kuljettamisesta ja tekevät bisnestä toimittamalla tavaroita ympäri maailman. Kuitenkin eräänä päivänä uusi vauva putkahtaa ulos uunista, jolloin Junior-haikaran ja Tulip-orvon täytyy lähteä viemään vauvaa omistajilleen. Tämä täytyy tosin tehdä salassa, sillä haikaroiden kuljetusyhtiön pomo ei hyväksy tällaisia tilanteita tapahtuvaksi.

Päähahmona nähdään hieman itsekäs Junior (Andy Samberg), joka saa kuulla pääsevänsä haikaroiden kuljetusyhtiön, Kulmakauppa.comin uudeksi pomoksi. Tästä tulee hänelle äärimmäisen tärkeää ja hän tekeekin kaiken varmistaakseen, että hänestä todella tulee uusi johtaja. Koko vauva-asia voi pilata hänen mahdollisuutensa ja hän pelkää koko ajan, että hänet tullaan erottamaan. Tämän takia Junior tuntuu paikoitellen hieman ärsyttävältä ja toivoisi, että hän näkisi vihdoin omaa napaansa pidemmälle. Onneksi hahmo on kuitenkin koominen ja pääasiassa pidettävä, jolloin häntä jaksaa seurata. Silti kyseessä on leffan heikoin isossa roolissa oleva hahmo.
     Junioria auttava ja koko vauvaongelman aiheuttava Tulip-orpo (Katie Crown) joutui jäämään Kulmakauppa.comiin, sillä eräs haikaroista yritti pitää hänet, kun hän oli vielä vauva. Tapahtumaketjun seurauksena kukaan ei enää tiennyt, minne Tulip piti viedä, jolloin hän jäi asumaan haikaroiden kanssa. Hänen takiaan vauvojen kuljettaminen myös lopetettiin, minkä taakkaa hän joutuu kantamaan harteillaan. Hahmo on mielenkiintoinen, mutta on harmi, ettei leffassa hyödynnetä sitä seikkaa, ettei Tulip luultavasti tiedä, millaista ulkomaailmassa oikeasti on.
     Juniorista on tulossa Kulmakauppa.comin uusi pomo, sillä sen nykyinen, eli Hunter (Frasier-tähti, 1993-2004, Kelsey Grammer), on siirtymässä ylempiin tehtäviin. Jo ennen Hunterin näkemistä voi puheista päätellä, ettei hahmo ole kovin miellyttävä. Alusta asti katsojana tietää, että Hunterista tulee koitumaan ongelmia päähenkilöille. Onneksi hahmosta on saatu myös kierolla tavalla huvittava, sillä hän käyttää pikkulintuja julmasti eri asioihin, kuten stressileluina, golfpalloina ja Newtonin kehtona, jossa viisi pikkulintua roikkuvat vierekkäin naruista ja kun vasemmassa päädyssä oleva lintu heilahtaa ja osuu muihin lintuihin, oikeassa päädyssä oleva lintu heilahtaa ja osuu takaisin, jolloin vasemmassa päädyssä oleva heilahtaa jälleen jne. Minusta oli hienoa, että leffan pahiksesta oli tehty näin erikoisen koomisella tavalla sadisti... tai sadistisella tavalla koominen - miten sen nyt ottaa.
     Kulmakauppa.comissa toimii myös tärkeilevä pulu Pigeon Toady (Stephen Kramer Glickman), joka tuntuu käyvän vähän hitaalla, mutta on oikeasti ilkeä, jos sille tuulelle sattuu. Pigeon Toady yrittää päästä Hunterin suosioon ja koko vauvadilemma tuo hänelle hyvän tilaisuuden siihen. Hahmo on hauska, mutta muuttuu loppupuolella hieman rasittavaksi.
     Koko vauvaongelma alkaa, kun työinnokkaiden vanhempien (Ty Burrell ja Jennifer Aniston) poika Nate (Anton Starkman) kokee olevansa yksinäinen ja lähettää haikaroille kirjeen, jossa hän toivoo pikkuveljeä. Aluksi näytetään, kuinka ärsyttävän työkeskeisiä Naten vanhemmat ovat, jolloin kokee sääliä poikaa kohtaan. Leffan aikana Nate yrittää saada vanhempansa huomaamaan sekä itsensä että muun ulkomaailman.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. sudet, jotka vaikuttavat verenhimoisilta pedoilta, mutteivät kestä vauvan suloisuutta ja haluavatkin sen itselleen. Susiin on tuotu hauskuutta siten, että ne pystyvät rakentamaan kehoillaan erilaisia asioita, kuten siltoja, veneitä ja autoja. Tämä naurattaa useasti leffan aikana. Susista suurimmissa rooleissa ovat Alfa (Keegan-Michael Key) ja Beeta (Jordan Peele).
     Mukana on myös Danny Trejon ääninäyttelemä Jasper-haikara, joka aikoinaan yritti omia Tulipin itselleen, kun tämä oli vielä pelkkä vauva.

Haikaroiden alussa selitetään vauvankuljetuksesta ja kuinka bisnes muuttui tavallisten tavaroiden kuljetukseen. Kulmakauppa.comista on siis uusi Amazonin kaltainen verkkokauppa, joka myy tavaraa ympäri maailman. Idea on hauska ja mielenkiintoinen, jolloin tarinaan pääsee samantien mukaan. Tulip ei koe olevansa millään lailla hyödyksi bisnekselle, sillä hän ei osaa lentää. Hänet onkin laitettu vastaanottamaan vauvakirjeitä, joilla ei tosin tehdä enää mitään, joten niitä ei kukaan lähetä. Kuitenkin eräänä päivänä Naten kirje lähettämä saapuu, jolloin Tulip kokee tilaisuutensa tulleen ja pistää vauvakoneen käyntiin, mistä putkahtaakin ulos pinkkitukkainen pienokainen. Siipensä vahingoittanut Junior järkyttyy tästä, mutta tajuaa, että ainoa tapa selvittää asia, on viedä vauva omistajilleen. Näin alkaa kolmikon seikkailu, joka pitää mukanaan alusta loppuun. Leffassa on vain muutama kohta, joissa tunnelma notkahtaa, mutta se ei kuitenkaan kestä kauaa, vaan tunnelma tulee tyylikkäästi takaisin. Seikkailun tuntua on vahvasti mukana ja vähän väliä päähenkilöt joutuvat kohtaamaan erilaisia vaaroja, jolloin katsojana jää varmasti seuraamaan tarinaa, eikä se käy oikeastaan koskaan tylsäksi - varsinkaan lapsille, joille tämä toimii varmasti.

Vaikka elokuvan idea kuulostaakin enemmän puhtaasti lastenleffalta ja monet trailerit viittasivat, että tämä on lähinnä perheen pienimmille tehty, ei näin kuitenkaan onneksi ole. Alusta asti aikuisetkin voivat kokea "riemua" Haikaroista, oli kyse sitten Kulmakauppa.comin ideasta tai Hunterin käytöksestä pikkulintuja kohtaan. Natea koskevat ongelmat, jotka ovat monissa perheissä todellisia, koskettavat vanhempia paremmin kuin lapsia. Lapsille tarjotaan hieman kohellusta ja hassuja tilanteita. Linnut eivät näe lasia ja tämä tuodaan hyvin esille, kun Junior yrittää juosta lasitehtaassa, törmäten jokaiseen mahdolliseen ikkunaan. Vanhemmat taas voivat naurahtaa, kun yhdessä kohtaa haikaroiden vauvabisneksen tuottavuuskeskustelussa mainitaan, että onhan niitä muitakin tapoja saada lapsia. Leffassa on tietty myös hieman dramaattisempia kohtia, joissa elokuvaan luodaan lisäsyvyyttä, sillä eihän koko juttu voi olla täynnä vauhtia ja komediaa. Erityisen jännittäviä tilanteita ei ole mukana. Susikohtauksen alku saattaa olla hieman karmiva lapsille, mutta kun susistakin tehdään hassuja, niin eipä siinä enää tarvitse säikkyä. Mukana on joitain heikompia hetkiä ja jotkut vitsit ovat typeriä, mutta niiden kohdalla täytyy muistaa, että Haikarat on kuitenkin lastenelokuva. Kokonaisuudessaan kyseessä on mainio animaatio, jonka katsoo mielellään uudestaankin. Kovin ihmeellinen se ei ole, mutta tarpeeksi hyvä kuitenkin.

Vielä on pakko sanoa, että kohtauksessa, jossa näytetään, kuinka vauvoja viedään vanhemmille, kannattaa katsoa tarkkaan, sillä voi yllättyä positiivisesti. Nopeatempoisessa kohtauksessa nimittäin voi nähdä mahdollisimman tavallisten heteroparien lisäksi yksinhuoltajan, homoparin ja lesboparin, minkä lisäksi hahmot edustavat eri etnisiä ryhmiä. Tällaista ei nähdä erityisen paljon lastenelokuvissa, joten onkin upeaa, miten tässä näin on tehty. Pariskuntia ei erityisesti korosteta, mikä on hienoa, sillä tällä tavalla näytetään, että kaikki rakkaus on normaalia, eikä yksittäisten vaikkapa homoparien takia tarvitse nostaa suurta kohua leffan ympärille, sillä homous on täysin tavallista. Hienointa onkin, että tämä on tehty lastenelokuvassa, jolloin perheen pienimmät näkevät, että on muitakin pariskuntia kuin vain äidit ja isät. Toivottavasti tällaista nähdään jatkossakin!

Haikarat on animoitu erittäin hienosti. Hahmot eivät ole kovin realistisen näköisiä, mutta se kuuluukin asiaan ja heidät on tyylitelty näyttämään hyviltä. Jotkut taustatkaan eivät ole mitä aidoimman näköiset, mutta se ei haittaa, sillä animointi on tehty todella yksityiskohtaisesti. Elokuva on myös upean värikäs. Ohjauksesta vastaavat Nicholas Stoller (joka myös käsikirjoitti Haikarat) ja Doug Sweetland. Ennen tätä Stoller on ohjannut mm. komediat Neighbors (2014) ja Neighbors 2: Sorority Rising (2016), kun taas Sweetlandille tämä on ensimmäinen ohjaustyö kokoillan elokuvassa. Kaksikko on hoitanut hommansa hyvin. Äänitehosteet ovat mainioita ja niillä on tehty leffaa rikkaammaksi. Musiikista vastaavat veljekset Jeff ja Mychael Danna, joiden sävellykset toimivat elokuvan aikana, mutteivät jää jälkikäteen mieleen.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Storks: Guide to Your New Baby", jossa Pigeon Toady näyttää, kuinka vauvan vaippa vaihdetaan, lyhytelokuva "The Master: A LEGO Ninjago Short", musiikkivideo "Kiss the Sky", sekä poistettuja kohtauksia ja mokaotoksia.

Yhteenveto: Haikarat on mainio animaatioelokuva, joka on täynnä vauhdikasta seikkailua ja vitsejä koko perheelle. Siinä on hyvä tarina ja toimivat hahmot, joista suosikeiksi voivat helposti nousta sudet. Tavat, joilla Hunter kohtelee pikkulintuja, ovat loistavia. Elokuva on animoitu hienosti ja se on todella värikäs. Jotkut kohdat ovat nerokkaita, mutta jotkut osiot ovat heikompia. Yleinen tunnelma kuitenkin toimii. Haikarat on pääasiassa tehty lapsille, mutta aikuisetkin voivat helposti nauttia siitä. Perheen pienimmille leffa tarjoaa hassuja tilanteita ja hahmoja, sekä hupsua kohellusta, kun taas aikuisia varten on mukana vitsejä, joita lapset eivät tajua. On hienoa, että vauvojenkuljetuskohtauksessa nähdään eri vähemmistöjä vanhempien joukossa, jolloin lapset näkevät, että voi olla muitakin vanhempia kuin vain äidistä ja isästä muodostuvat. Kokonaisuus on hyvä, muttei ihmeellinen. Elokuvan voi kuitenkin helposti katsoa uudestaan. Suosittelen elokuvaa perheen yhteiseen elokuvahetkeen, sekä kaikille lapsenmielisille. Jos mietitte, mitä tehdä perheen kanssa yhdessä, niin käykää vuokraamassa Haikarat, ostakaa karkkia ja viettäkää mukava leffailta!

Kirjoittanut: Joonatan, 24.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.storks.wikia.com
Storks, 2016, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, RatPac-Dune Entertainment

Arvostelu: Neighbors 2: Sorority Rising / Bad Neighbours 2 - Naapurit 2 (2016)

NEIGHBORS 2: SORORITY RISING (2016)

BAD NEIGHBOURS 2 - NAAPURIT 2

Ohjaus: Nicholas Stoller
Pääosissa: Seth Rogen, Zac Efron, Rose Byrne, Chloë Grace Moretz, Ike Barinholtz, Carla Gallo, Dave Franco, Selena Gomez, Kelsey Grammer ja Lisa Kudrow
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Näin Neighborsin (2014) ensimmäisen kerran vasta tämän vuoden helmikuussa. Se osoittautui toimivaksi komediaksi - vaikkei tosin toisella näkemiskerralla paljoa naurattanut. Minulla ei siis ollut mitään sitä vastaan, että elokuvalle oli tulossa jatko-osa. Aluksi mietin, että katson Neighbors 2: Sorority Risingin (eli Bad Neighbours 2 tai suomeksi Naapurit 2) vasta, kun se tulee vuokrattavaksi, mutta viime viikonloppuna päätin, että käyn katsomassa sen sittenkin jo heti ensi-illassa. Tämä oli toinen kerta elämässäni, kun käyn elokuvateatterissa yksin - siis katsomassa elokuvaa, olen minä teatterissa käynyt itsekseni... noh, mutta asiaan:

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien aiempaa osaa Neighbors!

Mac ja Kelly Radner ovat saamassa toisen lapsen ja he ovat hieman epätoivoisina myymässä talonsa. Teddyn paras ystävä Pete on menossa naimisiin ja Teddy kokee olevansa ulkopuolinen. Kolme tyttöä päättää perustaa oman sisarkunnan, Kappa Nun ja muuttavat Delta Psin vanhoihin tiloihin, Radnerin perheen naapuriin. Mac ja Kelly huomaavat olevansa taas taistossa bilettäviä nuoria vastaan, joiden mukaan liittyy myös Teddy.

Seth Rogen jatkaa aivan samanlaisena kuin edellisessä osassa. Hän on myös lähes samanlainen kuin muissakin hänen elokuvissaan, eikä hänestä jää päähenkilönä paljoa sanottavaa. Rose Byrnekään ei tunnu olevan pahemmin muuttunut edellisestä osasta, eikä hahmoa paljoa syvennetä. Ainoa, mitä hahmojen välillä on uutta, niin he pohtivat paljon, ovatko he oikeasti huonot vanhemmat? He esittävät siis Mac ja Kelly Radneria.
     Zac Efronin hahmoon tuodaan onnistuneesti syvyyttä, kun Teddy kokee olevansa ulkopuolinen. Lähes koko elokuvan ajan Teddy miettii paikkaansa maailmassa ja Efron vetää roolinsa yllättävän hyvin. Jotkut katsojat saavat taas olla innoissaan, kun Efron esiintyy vähissä vaatteissa. Ainakin elokuvateatterin salissa lähelläni istunut tyttökaksikko tuntui olevan tohkeissaan lähes aina, kun Efron oli ruudulla.
     Kick-Assissa (2010) huomioni herättänyt Chloë Grace Moretz ei ole kertaakaan jättänyt kylmäksi, eikä hän jätä nytkään. On ollut hienoa nähdä Moretzin kasvu elokuvien kautta sekä ihmisenä, että näyttelijänä. Moretz esittää sisarkunnan johtajahahmoa, Shelbyä ja vetää osansa onnistuneesti, vaikka hahmo muuttuu ärsyttäväksi elokuvan loppupuolella.
     Ike Barinholtz ja Carla Gallo jatkavat Jimmynä ja Paulana, vaikka heitä ei tosin kaipaa elokuvaan. Jimmy on ärsyttävä, vaikka aluksi hänen pellejuttunsa toimii, mutta Paula vain ärsyttää.
     Dave Franco ja Christopher Mintz-Plasse esiintyvät elokuvassa, mutta heillä on todella pienet roolit - etenkin Mintz-Plassella. Franco jatkaa Petenä, joka on tosiaan löytänyt miehen, jonka kanssa on menossa naimisiin. Mintz-Plassen urpon näköinen Scoonie käväisee yhdessä kohtauksessa.
     Mukana ovat myös Selena Gomez toisen sisarkunnan jäsenenä, Kelsey Grammer Shelbyn isänä ja Lisa Kudrow ensimmäisen elokuvan tapaan dekaani Gladstonena.

Neighbors 2: Sorority Rising on aika samanlainen pätkä kuin Neighbors. Jo pelkästään juoni on lähes sama. Veljeskunta on vain vaihdettu sisarkunnaksi. Toisaalta, jos se toimi kerran, niin miksei se toimisi toiste. Elokuva myös alkaa lähes samalla lailla kuin ensimmäinen, eli Macin ja Kellyn jollain tapaa epäonnistuneella seksillä ja lopussa on taas bileet, jotka pitää lopettaa. Toisaalta sisarkunnan mukanaolo tuo hieman erilaisuutta elokuvaan. Elokuvan naiset eivät ole enää vain Rose Byrne ja muutama bikinitytsy, vaan mukana on isossa roolissa muitakin naisia. Alun jälkeen, kun siirrytään Shelbyn ja tämän kahden uuden ystävän, Bethin (Kiersey Clemons) ja Noran (Beanie Feldstein), tarinaan, niin heissä pysytään niin kauan, että ehtii jopa unohtaa Rogenin, Byrnen ja Efronin mukanaolon. Etenkin alussa Rogen ja Byrne tuntuvat jäävän todella taka-alalle, kun taas lopussa sisarkunta jää elokuvan pahiksiksi, joita katsojana pitäisi inhota. Omalla tavallaan sisarkunnan hahmojen motiivit ovat selkeät, joten alkupuolella kykenee olemaan kummankin joukon puolella. Lopussa tavallaan "pakotetaan" ottamaan Radnerien ja Teddyn puoli. Myös aika pitkälti samat vitsit ovat käytössä kuin ensimmäisessä, mutta ne toimivat silti.

Elokuvan keskiössä ovat huumeet ja feminismi. Shelbyn, Bethin ja Noran girl power -jutut menevät paikoitellen jo ärsyttävyyteen asti. Feminismiteema on todella alleviivattuna tässä elokuvassa ja todella monessa kohtaa tehdään vitsiä seksismistä - että mitä voi sanoa ja mitä ei? Feminismi ei aiheena ja teemana ole tietenkään huono juttu elokuvassa, mutta ei sitä tarvitse alleviivata lähes aina, kun sisarkunnan hahmot ovat näkyvillä. Tyttöhahmot ovat kuitenkin kirjoitettu todella teinityttöhahmoiksi, joten eivätköhän nekin ole jo sinänsä hieman seksistisiä. Huumeet ovat myös suuressa roolissa elokuvan tarinassa ja yksi elokuvan epäkohdista pyöriikin juuri päihteiden ympärillä...

Tämä kappale sisältää pienoisen SPOILERIN äsken mainitsemastani epäkohdasta elokuvan puolessa välissä, joten jos et halua tietää sitä, niin hyppää suoraan seuraavaan kappaleeseen! Eli: Sisarkunnalla on rahapula ja he päättävät tienata rahaa myymällä huumeita lähistöllä olevilla festivaaleilla. Teddy sanoo, että se on huono idea, sillä siellä on paljon muitakin tekemässä samaa, jolloin sisarkunta päättää ilmiantaa kaikki muut huumekauppiaat, jotta he saisivat kaiken rahan. Radnerit miettivät epätoivoisesti, mitä voisivat tehdä ja päättävät varastaa sisarkunnan huumeet. Se johtaa hauskaan pätkään, mutta kysymys onkin, että mikseivät Radnerit vain ilmiantaneet sisarkuntaa? Ei ollut mitään syytä, mikseivät he olisi voineet vain soittaa poliiseille ja sanoa, että naapurin tytöt myy ruohoa.

Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka kamera välillä tahattomasti heiluukin rauhallisissa kohdissa ja kuva oli parissa kohtaa hieman epätarkka. Leikkaus on myös onnistunut. Ainoana ongelmana on hieman liian nopeatempoiseksi leikattu takaa-ajo festivaaleilla. Tehosteita ei ole käytetty erityisemmin, paitsi ensimmäisestä osasta tuttu turvatyynyn aiheuttama äkillinen ilmalento on tietty mukana (joka ei onneksi näytä yhtä huonolta kuin ensimmäisessä osassa). Ensimmäisen osan tapaan myös musiikki on pääosin bilejumputusta. Tämän jälkeen minulla soi varmaan taas puoli viikkoa päässä "All by Myself"... Yksi hauska kikka elokuvassa on, kun sisarkunnan välinen chat tulee näkyviin ruudulle "puhekuplina".

Yhteenveto: Neighbors 2: Sorority Rising on yhtä toimiva kuin edeltäjänsä. Se ei ole mikään huippu elokuva, mutta homma toimii vielä toisessakin osassa. En silti näe enää järkeä tehdä kolmatta osaa. Neighbors 2: Sorority Rising vie hahmojen tarinan jonkinlaiseen toimivaan päätökseen, joten turha enää väkisin vääntää lisää. Rogen ja Efron ovat hyvä combo, joten heiltä olisi mielenkiintoista nähdä lisää komedioita. Jos pidit ensimmäisestä osasta, niin tämä toimii varmasti. Jos ensimmäinen oli mielestäsi täyttä kuraa, niin jätä tämä väliin, sillä ihan samoilla linjoilla tässä ollaan. Vaikka elokuva oli K16, niin ei siinä ollut yhtään sen enempää kiroilua, paljasta pintaa ja seksiä kuin ensimmäisessä osassa, joka oli K12 (huumeita oli tässä enemmän, sillä kuten sanoin, ne olivat aika keskiössä elokuvassa). Perheen pienimmille tätä elokuvaa ei ole tehty, mutta nuorille tämä toimii parhaiten.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Neighbors 2: Sorority Rising, 2016, Universal Pictures

Arvostelu: X-Men: Viimeinen kohtaaminen (X-Men: The Last Stand - 2006)

X-MEN: VIIMEINEN KOHTAAMINEN

X-MEN: THE LAST STAND

Ohjaus: Brett Ratner
Pääosissa: Hugh Jackman, Patrick Stewart, Ian McKellen, Halle Berry, Famke Janssen, Anna Paquin, Kelsey Grammer, Shawn Ashmore, Aaron Stanford, Ellen Page, James Marsden, Rebecca Romijn ja Ben Foster
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuvat elokuvat X-Men (2000) ja X-Men 2 (X2 - 2003) olivat isoja hittejä, joten tekijät päättivät työstää myös trilogian huipennuksen. Ohjaaja Bryan Singer kuitenkin jätti sarjan tehdäkseen Superman Returnsin (2006) - mikä ei välttämättä ollut kovin hyvä idea - jolloin hänet korvattiin Brett Ratnerilla, jota oli pohdittu jo ensimmäisen X-Menin ohjaajaksi. Lopulta X-Men: The Last Stand, eli suomalaisittain X-Men: Viimeinen kohtaaminen sai ensi-iltansa keväällä 2006 ja vaikka se oli iso hitti, se sai ristiriitaisen vastaanoton niin kriitikoilta kuin faneiltakin. Itse näin leffan, kun se ilmestyi DVD:lle ja olin erittäin innoissani, sillä olin pitänyt kahdesta edellisestä elokuvasta todella paljon. Lapsena pidin tästäkin osasta, mutta vuosien varrella mielipiteeni on alkanut muuttumaan. En ollut kuitenkaan nähnyt elokuvaa muutamaan vuoteen, jolloin minua kiinnosti kovasti, mitä olisin tällä kertaa siitä mieltä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia X-Men ja X-Men 2!

Ihmiset ovat keksineet lääkkeen mutaatioon ja Magneto valmistautuu viimeiseen sotaan ihmisiä vastaan. Kun X-Menit yllättäen löytävät Jean Greyn elossa, selviää, että hänen sisällään on pahuus, joka pyrkii pääsemään vapaaksi...

Vanhat tutut näyttelijät ovat palanneet rooleihinsa. Tai no, ainakin lähes kaikki. Esimerkiksi edellisen elokuvan fanisuosikki Painajaista (Alan Cummings) ei tällä kertaa nähdä. Hugh Jackman on kuitenkin jälleen yksi elokuvan vahvimmista puolista Wolverinena, vaikka tekee hieman kehnompaa työtä kuin edellisissä osissa. Patrick Stewart on sama vanha lämmin ja viisas Professori X. Halle Berry pääsee paremmin toimintaan Stormina, kuten pääsee myös Shawn Ashmoren esittämä Jäämies. Harmillisesti Anna Paquinin näyttelemä Rogue jää aika pieneen rooliin, mikä todella on sääli, sillä ensimmäisessä osassa katsoja tutustui mutanttien maailmaan hänen kautta. Katsojana ymmärtää täysin, miksi Rogue innostuu mutaation parantavasta lääkkeestä, sillä sen avulla hän voisi vihdoin koskettaa muita ihmisiä. Harmi, että tämä puoli jää turhan kolmiodraaman varjoon, missä hän tulee mustasukkaiseksi Jäämiehelle, joka onkin tällä kertaa ihastunut Kittyyn (Ellen Page), joka kykenee liikkumaan seinistä läpi. James Marsdenin esittämä Kyklooppi jää jopa mitättömän pieneen rooliin.
     Pahiksista Magneto (Ian McKellen), Mystique (Rebecca Romijn) ja Pyro (Aaron Stanford) tekevät paluun. McKellen on aina yhtä erinomainen pahan roolissa, mutta hänen hahmonsa on kirjoitettu kummallisesti. Kyseessä on holokaustista selvinnyt juutalainen, joka alkaa elokuvan aikana käyttäytymään kuin mikäkin Hitler. Tämän lisäksi lopputaistelun aikana hän heittää tyhmiä vitsejä, mitkä eivät sovi hänen hahmolleen lainkaan. Onneksi mukana on muutama hetki, jolloin Magneton ilmeistä voi huomata, että hän ymmärtää menevänsä liian pitkälle. Mystique on valitettavasti aika alikäytetty ja hänen sijaan kuumapäinen (hehe) Pyro nousee enemmän esille. Valitettavasti Stanford on tällä kertaa aika kehno osassaan.
     Famke Janssenin näyttelemä Jean Grey tekee tosiaan paluun ja kuten jo X-Men 2 pohjusti, tällä kertaa hän on pahan Feeniksin vallassa. Aluksi Feeniks luo jännittävän uhkan sankareille, mutta sitten hänet vain unohdetaan täysin, kunnes hänet kaivetaan taas esille lopputaistelussa. Siinäkään hän ei tosin pääse erityisemmin esille, sillä hahmo lähinnä vain seisoo paikoillaan ja tuijottaa tympeästi. Janssen on myös yllättävän kömpelö roolissaan, ottaen huomioon kuinka mainio hän oli edellisissä osissa.
     Uusina mutantteina elokuvassa esitellään mm. tohtori Hank McCoy ("Frasier" -sarjasta, 1993-2004, tuttu Kelsey Grammer), eli sininen ja vahva Peto; Warren Worthington III (tylsän Ben Fosterin näyttelemänä), eli siivillä ja lentotaidolla varustettu Enkeli; supernopea Callisto (Dania Ramirez); monistuva James Madrox (Eric Dane); sekä väkivahva Juggernaut (Vinnie Jones), jonka pitäisi olla pelottava suuren kokonsa takia, mutta joka lähinnä ärsyttää typerien kommenttiensa ja huonon näyttelemisen vuoksi.
     Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös huomata Marvelin sankareita luoneen Stan Leen cameon.

X-Men: Viimeinen kohtaaminen alkaa erittäin mainiosti. Kaksi erilaista prologia - etenkin Enkelin pysäyttävän rankka lapsuus - nostattavat hienosti tunnelmaa ja lupailevat hyvää. Valitettavasti elokuva lässähtää heti niiden jälkeen ja aloittaa vaivalloisen nousunsa vasta, kun Jean tulee takaisin. Hahmosta luodaan tosiaan hyvää uhkaa ja sankareille luodaan dilemma sillä, että mitä he voivat tehdä Jeanille, joka oli kuitenkin yksi heistä. Samalla rakennetaan myös kiinnostavaa tarinaa mutaation poistavalla lääkkeellä, mikä on viimeinen pisara Magnetolle. Tästä päästäänkin elokuvan isoimpaan ongelmaan: siinä on kaksi kiehtovaa tarinaa, joista molemmille olisi pitänyt antaa omat elokuvansa. Tällaisena yhdistelmänä molemmat juonikuviot vain kärsivät ja kuten jo sanoin, Feeniks menettää hohtonsa hämmästyttävän nopeasti. Lisähaittaa tuo se, että mukaan on tungettu tarpeettomia juonikuvioita, kuten Roguen, Jäämiehen ja Kittyn kolmiodraama, mikä ei johda mihinkään, sekä Enkelin ja hänen isänsä (Michael Murphy) vaikea suhde, mitä käsitellään todella huonosti. Ja kun nämä kaikki juonikaaret on yritetty puristaa alle kahteen tuntiin, on lopputuloksena keskinkertainen paketti. Kieltämättä mukana on omat hyvät hetkensä - mukana on pari ihan koskettavaa hetkeä ja lopputaistelua on viihdyttävää seurata, vaikkakin se ei ole ihan sitä mitä voisi toivoa edellisten osien sotapohjustusten jälkeen - mutta elokuva jää pahasti edellisien osien jalkoihin. X-Men: Viimeinen kohtaaminen ei todellakaan kykene käsittelemään isoa hahmogalleriaansa yhtä hyvin kuin X-Men 2, eikä se sisällä mainioita syvällisyyksiä kuten X-Men.

Uusi ohjaaja Brett Ratner ei siis pidä pakettia kasassa läheskään niin taidokkaasti kuin edeltäjänsä Bryan Singer. Ratnerilla on silmää toimintakohtauksille, mutta siihen se valitettavasti jää. Leikkaus on usein hätiköivää, mutta elokuva on kuitenkin kuvattu oivallisesti. Tehosteet ovat paikoitellen selvästi paremmat kuin sarjan edellisissä elokuvissa ja suuri osa efekteistä toimii yhä nykypäivänkin kriteereillä. Puvustus-, lavastus- ja maskeeraustiimit ovat jälleen tehneet loistotyötä. Musiikit on tällä kertaa säveltänyt John Powell, joka on saanut aikaiseksi oivallisia teemoja, mutta on suorastaan rikos, ettei hän käyttänyt X-Men 2:n mahtavaa tunnusmusiikkia!

X-Men -trilogiasta kokonaisuutena pitää sanoa, että X-Men 2 on ehdottomasti sarjan paras osa. Siinä on kiinnostavin tarina, paras kerronta, parhaat roolityöt, hienoa syvällisyyttä ja ennen kaikkea se pystyi upeasti syventymään kaikkiin hahmoihinsa. Siitä löytyvät myös sarjan parhaat musiikit. Toiseksi paras on aloitusosa X-Men, mikä rakentaa hienosti mutanttien maailman ja esittelee hyvin tarinan hahmot. Mukana on useita hyviä hetkiä, mutta paikoitellen elokuva jää hieman liikaakin pelkäksi esittelyksi. Trilogian heikoin elokuva on tämä X-Men: Viimeinen kohtaaminen, mikä jää harmillisen keskinkertaiseksi teokseksi. Singer on vuosien varrella todennut katuneensa päätöstä jättää X-Men -sarja ja hän palasikin X-Men: Days of Future Pastin (2014) kautta mukaan sarjaan. On hyvin mielenkiintoista pohtia, mitä hän olisi saanut aikaiseksi tällä elokuvalla...

Yhteenveto: X-Men: Viimeinen kohtaaminen on ihan kiva elokuva, mikä pääsee vain parissa kohdassa edeltäjiensä tasolle. En kuitenkaan pidä elokuvaa huonona, vaan on se parempi, kuin monet antavat ymmärtää. Filmi olisi kuitenkin heti paljon parempi, jos se olisi valinnut vain toisen tarinan - Feeniksin tai lääkkeen - ja hyödyntänyt sitä täysillä. Näin yhdistelemällä kumpikaan juonikuvio ei pääse oikeuksiinsa, varsinkaan kun mukana on täysin turhia ja aikaa tuhlaavia sivujuonia. Hahmoihin ei tällä kertaa osata syventyä ja kokonaisuus jääkin aika pintapuoliseksi alun hyvistä pohdiskeluista huolimatta. Loppujen lopuksi elokuva on lähinnä puhdasta supersankariviihdettä, muttei mitään sen enempää. Jos pidit edellisistä X-Men -elokuvista, niin katso myös Viimeinen kohtaaminen - tosin sillä varauksella, ettei se ole lähellekään yhtä hyvä. Aion arvostella sarjan muut osat myöhemmin ennen tulevan X-Men: Apocalypsen (2016) ilmestymistä. Lopputekstien jälkeen nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus, mikä voi tuntua todella oudolta, jos ei keskittynyt erääseen opetuskohtaukseen elokuvan alkupäässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2016 - Muokattu 18.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.marvel-movies.wikia.com
X-Men: The Last Stand, 2006, 20th Century Fox Film Corporation