Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sofia Vergara. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sofia Vergara. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. kesäkuuta 2024

Arvostelu: Itse ilkimys 4 (Despicable Me 4 - 2024)

ITSE ILKIMYS 4

DESPICABLE ME 4



Ohjaus: Chris Renaud
Pääosissa: Steve Carell, Kristen Wiig, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Madison Polan, Will Ferrell, Joey King, Steve Coogan, Sofia Vergara, Stephen Colbert, Chloe Fineman ja Pierre Coffin
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Illuminationin animaatioelokuva Itse ilkimys (Despicable Me - 2010) oli taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Itse ilkimys 2:n (Despicable Me 2 - 2013) ja Itse ilkimys 3:n (Despicable Me 3 - 2017) lisäksi suursuosioon nousseista keltaisista otuksista tehtiin omat elokuvansa Kätyrit (Minions - 2015) ja Kätyrit: Grun tarina (Minions: The Rise of Gru - 2022), puhumattakaan lukuisista lyhytelokuvista. Heti kolmannen leffan ilmestyttyä alkoi neljännen osan suunnittelu. Tuotanto pyörähti tosissaan käyntiin kesällä 2022, kun Kätyrit: Grun tarina oli saatu valmiiksi ja nyt Itse ilkimys 4 on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole koskaan pahemmin lämmennyt elokuvasarjalle, vaan pitänyt sitä lähinnä ihan kivana animaatioviihteenä. Päätin kuitenkin käydä katsomassa Itse ilkimys 4:n heti sen ensi-iltapäivänä, etenkin kun elokuvaa esitettiin IMAX-salissa alkuperäisellä englanninkielellä.

Kun vaarallinen Maxime Le Mal pakenee huipputurvallisesta vankilasta, Grun, tämän perheen ja uskollisten kätyrien täytyy muuttaa uuteen turvapaikkaan ja aloittaa uusi elämä valehenkilöllisyyksien kera.




Tuttu pitkänenä Gru (äänenä edelleen Steve Carell) tekee jälleen kerran paluun, mutta rikolliset puuhat ovat jääneet taakse. Gru työskentelee nyt Anti-Voro-Liigassa, napaten muita kelmejä tietotaitojensa kera, samalla kun hän pyrkii yhä enemmän toimimaan perheenisänä - etenkin nyt kun hän ja Lucy (Kristen Wiig) ovat saaneet ensimmäisen yhteisen lapsensa, Gru juniorin. Myös Grun adoptiotyttäret Margo (Miranda Cosgrove), Edith (Dana Gaier) ja Agnes (Madison Polan) ovat menossa mukana, eivätkä hassusti ole vanhentuneet yhtään, vaikka alkuperäisen elokuvan tapahtumista on selvästi kulunut jo ainakin pari vuotta aikaa. Tyttötriosta voisi irrota enemmän, jos he alkaisivat muuttua esimerkiksi teini-iän myötä. Eikä pidä tietenkään unohtaa fanisuosikkeja, eli keltaisia kätyreitä, jotka ovat jälleen toheloimassa koko rahan edestä.
     Tällä kertaa Gru saa vastaansa Maxime Le Malin (Will Ferrell), joka on ollut Grun kilpailija jo rosvokouluajoista saakka, sekä tämän apurin Valentinan (Sofia Vergara). Uusina tuttavuuksina esitellään myös rikas Prescottin perhe, johon kuuluvat turhamaiset vanhemmat Perry (Stephen Colbert) ja Patsy (Chloe Fineman), sekä heidän rikollisesta urasta haaveileva tyttärensä Poppy (Joey King). Maxime Le Mal on aika laimea pahis, kenties koko sarjan heikoin tähän mennessä, eikä Valentinastakaan juuri irtoa mitään kiinnostavaa. Prescottin perhe on ihan menevä lisäys, vaikkakin Poppyn sijaan olisin toivonut, että leffa olisi tosiaan ennemminkin keskittynyt Margoon, Edithiin ja Agnesiin.




Varmaan simppelein tapa arvioida Itse ilkimys 4 on todeta, että jos pidit elokuvasarjan aiemmista osista, pidät myös takuuvarmasti tästäkin, mutta jos taas et ole koskaan lämmennyt Grun ja kätyreiden hölmöilylle, ei tämä (Kätyrit-elokuvat mukaan laskien) leffasarjan jo kuudes osa tule voittamaan sinua puolelleen. Itse olen pitänyt Itse ilkimys -elokuvia varsin keskinkertaisina lastenleffoina mainion alkuperäiselokuvan jälkeen ja nelonen jatkaa samalla linjalla. Tästä löytyy kaikki tutut jutut, niin hyvässä kuin pahassakin.

Lähtökohdiltaan elokuvan tarina on oivallinen ja on ihan kiinnostavaa ja hassua seurata, kuinka Gru ja hänen perheensä yrittävät totutella uuteen elämäänsä aurinkopaneeleja kaupittelevina Cunninghameina. Tämä johtaa monenlaisiin kommelluksiin ja puolen välin paikkeilla elokuva tuntuukin kulkevan eteenpäin irrallisten sketsien varassa. Lopputulos tuntuu muutenkin irrallisten ideoiden yhteentörmäykseltä kuin varsinaiselta eheältä kertomukselta, eivätkä leffan kaikki puolet todellakaan osu maaliinsa. Kätyreille on kehitelty loppupeleissä täysin turha supersankarikuvio, jonka ainoa funktio on selvästi ollut lelumyynti. Omaa "Mega Minion" -pehmoa ei tarvitse edes lähteä etsimään kaukaa, sillä ainakin Finnkinon teattereissa sellaisen voi ostaa jo lippujen yhteydessä. Myös huumoriosasto koostuu niin osumista kuin hudeista. Jotkut vitsit naurattivat, toiset taas jättivät täysin kylmäksi. Edellisosien tapaan Itse ilkimys 4 on ihan kivaa kertakäyttöviihdettä koko perheelle.




Visuaalisesti leffa on myös tuttua Itse ilkimys -laatua. Sen hahmot ovat vekkulin näköisiä ja liikkuvat usein hupsusti. Taustoilta löytyy runsaasti yksityiskohtia ja joitain veikeitä lisävitsejä. Lisäksi leffan yleisilme on mukavan värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu efektejä myöten ja Heitor Pereiran säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan menevästi taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Despicable Me 4, 2024, Universal Pictures, Illumination Entertainment


torstai 24. elokuuta 2023

Arvostelu: Suuri kusetus (Strays - 2023)

SUURI KUSETUS

STRAYS



Ohjaus: Josh Greenbaum
Pääosissa: Will Ferrell, Jamie Foxx, Isla Fisher, Randall Park, Will Forte, Brett Gelman, Rob Riggle, Greta Lee, Sofia Vergara, Josh Gad, Jimmy Tatro, Dan Perrault, Harvey Guillén, Jack De Sanz ja Dennis Quaid
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

Strays, eli suomalaisittain Suuri kusetus on Will Ferrellin ja Jamie Foxxin tähdittämä komediaelokuva. Dan Perrault kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ideansa pohjalta ja Universal Pictures hankki tekstin käsiinsä vuonna 2021. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Suuri kusetus on saapumassa elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että teattereihin olisi tulossa aikuisille suunnattu räävitön komediaelokuvia puhuvista koirista. Koin leffan trailerin hauskana ja harmittelinkin, kun elokuvan alkuperäinen kesäkuinen ensi-ilta viivästyi kahdella kuukaudella. Kävin positiivisin mielin katsomassa Suuren kusetuksen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Reggie-koira rakastaa omistajaansa Dougia sydämensä kyllyydestä. Doug taas ei voi sietää Reggietä ja yrittää toistuvasti hankkiutua koirasta eroon. Eräänä päivänä Doug ajaa usean tunnin matkan kaupunkiin ja jättää Reggien sinne. Kun Reggie kohtaa muita hylättyjä koiria, hän ymmärtää vihdoin, ettei hänen kiintymyksensä Dougiin ole molemminpuolista ja päättää kostaa omistajalleen.




Elokuvan keskiössä on Will Ferrellin ääninäyttelemä koira Reggie, aika hönö tapaus, joka ei tajua, että hänen rakas omistajansa Doug (Will Forte) vihaa koiraansa. Kun Reggielle vihdoin valkenee, mitä Doug on hänestä mieltä, hän päättää kostaa miehelle tuntuvasti. Ferrellin ääni istuu hauvalle oivallisesti ja hän on varsin hupaisa roolissaan. Suloinen ja sympaattinen Reggie voittaa toki välittömästi katsojan puolelleen ja katsojana haluaakin nähdä koiran saavan kostonsa. Forte taas toimii mainiosti Reggien mulkvistina omistajana, joka yrittää epätoivoisesti päästä rakistaan eroon.
     Reggie ei joudu kostoreissulle yksin, vaan hän saa kaverikseen kulkukoira Bugin (äänenä Jamie Foxx), terapiakoira Hunterin (Randall Park) ja perheensä hankittua uuden koiranpennun, hylätyksi itsensä kokeman Maggien (Isla Fisher). Muutkin koirat toimivat mainiosti ja tuovat oivat omat persoonansa peliin mukaan. Bug on rääväsuu, Hunter on hiljaisempi tapaus ja Maggien vainu toimii paremmin kuin poliisikoirien. Koiranelikon matkaa ryhtyy seuraamaan varsin mielellään, kun he kohtaavat monenlaista tyyppiä, niin ihmisten kuin eläinten muodoissa. Sivuosissa nähdään ja kuullaan muun muassa Brett Gelman, Rob Riggle, Sofia Vergara, Josh Gad ja käsikirjoittaja Dan Perrault itse.




En tiedä, lupailiko traileri hauskempaa elokuvaa, vai odotinko rivoja puhuvista koirista kertovalta elokuvalta liikoja, mutta koin Suuren kusetuksen harmilliseksi pettymykseksi. Se on ihan kiva hömppä, mitä voi suositella katsottavaksi kaveriporukalla, jolloin se on luultavasti hauskimmillaan, mutta vekkulissa premississä olisi mielestäni ollut aineksia parempaankin. Elokuvan traileri oli hulvaton ja harmillisesti parhaat vitsit löytyivätkin jo siitä. Tämä ei toki ole ongelma heille, jotka eivät ole traileria nähneet, mutta itse olen nähnyt sen useita kertoja ja kun katsoin vihdoin itse elokuvan, vitsit olivat menettäneet jo tehonsa. Osa ongelmasta on, että traileriin napakasti leikatut vitsit esitetään hieman hitaammin itse filmissä ja moni potentiaalisesti hauska kohtaus kärsiikin tästä komediallisen ajoituksen tökkimisestä. Jotkut vitseistä jäävät lähinnä idean tasolla hyviksi, kun taas osa vitseistä ampuu täysin maalitaulun ohi. Söpöjen koirien törkyturpaisuus jaksaa naurattaa aluksi, mutta siitäkin katoaa särmä, kun esimerkiksi Bugin lähes jokainen lause sisältää kirosanan.

Leffan tarina kantaa tarpeeksi hyvin läpi puolentoista tunnin keston, joskin ajoittain elokuva käy hämmentävän pitkäveteiseksi. Koirien matka pitää sisällään monenlaisia koettelemuksia, joista osa viihdyttää onnistuneesti ja osaa kohtauksista katsoo lähinnä toivoen, että elokuva osaisi jo siirtyä eteenpäin. Loppuhuipennus on onneksi odotuksen arvoinen, mutta silti leffasta jää uupumaan jotain. Se on kyllä tarpeeksi ronski (jopa niin ronski, että leffan saama K12-ikäraja tuntuu turhan alhaiselta), mutta ronskius ei ihan siirry aidosti hauskaksi komediaksi.




Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä isompaa leffaansa tekevä Josh Greenbaum, joka suoriutuu tontistaan pääasiassa menevästi - erityisesti kun huomioi, että monissa kohtauksissa kameran edessä pyörivät vain koulutetut koirat. Koiria ja heidän kouluttajiaan täytyykin kehua, sillä jossain kohtaa katsoja voi huomata uskovansa, että hauvat oikeasti puhuvat ja suunnittelevat kostoa. Greenbaumin komediantaju on kuitenkin vielä vähän hakusessa ja Suuresta kusetuksesta olisi luultavasti saatu parempi osaavammalla ohjaajalla. Dan Perraultin käsikirjoitus on ihan lystikäs, vaikka se luottaa liikaa muualta lainattuihin vitseihin, sekä koirille ominaisen toiminnan huomioimiseen, joka on ajatuksen tasolla hupaisaa, mutta toteutukseltaan aika latteaa. Suuri kusetus on kelvollisesti kuvattu, mutta leikkauksessa sitä olisi voinut tiivistää vielä hieman lisää. Koirien suut ovat mainio erikoistehoste, mutta jotkut muut efekteistä näyttävät halvoilta, etenkin finaalissa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu, vaikkei Dara Taylorin musiikki nousekaan koskaan esille.

Yhteenveto: Suuri kusetus on ihan kivaa komediahömppää, joka ei kuitenkaan yllä vekkulissa premississään täyteen potentiaaliinsa. Tarina on oikein menevä ja nappaa tarpeeksi hyvin mukaansa. Koirille on keksitty monenlaista kommellusta, jotka viihdyttävät kuitenkin vaihtelevasti. Osa kohtauksista huvittaa onnistuneesti, kun taas jotkut kohtaukset jopa pitkästyttävät. Myös komedian taso vaihtelee läpi leffan. Parhaat vitsit löytyivät jo trailerista ja loput tarjoavat lähinnä hymähdyksiä, jos sitäkään. Rivoja puhuvien hauvojen hauskuus hiipuu oudonkin nopeasti. Koiria ja näiden kouluttajia täytyy silti kehua ja ääninäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti. Suuri kusetus jäi itselleni harmilliseksi pettymykseksi, eikä se ollut läheskään niin lystikäs leffa kuin toivoin. On se silti menevää kertakäyttöviihdettä, josta tosiaan saa parhaiten irti kaveriporukalla katsottuna. Vanhemmille täytyy kuitenkin huomiona todeta, että vaikka elokuvan ikäraja on vain K12, eli voisit viedä jopa 9-vuotiaan katsomaan Suurta kusetusta, ei se jatkuvan kiroilunsa, huumejuttujensa ja erilaisten seksikohtaustensa takia ole soveliasta katseltavaa vielä ihan niin nuorille.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Strays, 2023, Universal Pictures, Lord Miller, Gloria Sanchez Productions, Picturestart, Rabbit Hole Productions (II), Universal Animation Studios


keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

Arvostelu: Smurffit (The Smurfs - 2011)

SMURFFIT

THE SMURFS



Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jayma Mays, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Katy Perry, Fred Armisen, Alan Cumming, George Lopez, Sofia Vergara, Tom Kane ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

The Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Cullifordin sarjakuvahahmoihin, smurffeihin. Nämä pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958 Le Journal de Spirou -sarjakuvalehdessä, mutta maailmanlaajuisen suosioon hahmot nousivat Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) kautta. Vuonna 1997 tuottaja Jordan Kerner alkoi pommittamaan hahmojen oikeuksia pitävää belgialaisyhtiötä, Lafig Belgiumia kirjeillä, missä hän kertoi innostuksestaan hahmoihin ja kysyi elokuvaoikeuksien hintaa mahdollista filmatisointia varten. Vasta vuonna 2002, kun Peyon perikunta luki Kernerin tuottaman Lotta ystäväni -elokuvan (Charlotte's Web - 2006) käsikirjoituksen, he luottivat tähän tarpeeksi, jotta he vihdoin myivät elokuvaoikeudet. Aluksi leffaa työstettiin Paramount Picturesin ja Nickelodeon Moviesin kautta, mutta vuonna 2008 oikeudet siirtyivät Columbia Picturesille ja Sony Pictures Animationille. Alunperin leffan piti olla vain animaatio, mutta Sonyn johtohahmo Michael Lyntonin ideasta elokuvan päätettiin yhdistävän animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja leffan oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo saman vuoden joulukuussa, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää, jottei elokuva joutunut kilpailemaan Jogi-karhun (Yogi Bear - 2010) ja Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010) kanssa. Lopulta 16. kesäkuuta 2011 (tasan kymmenen vuotta sitten) Smurffit sai maailmanensi-iltansa pienessä espanjalaisessa Júzcarin kylässä, minkä asukkaat maalasivat kokonaan siniseksi ensi-illan kunniaksi. Elokuva oli rahallisesti megahitti, mutta kriitikoilta ja faneilta se sai murskaavaa tylytystä. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se saapui Suomen teattereihin syyskuussa 2011, vaan näin sen vasta muutamia vuosia myöhemmin Netflixistä. Kun huomasin, että Smurffit-elokuva täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Rauhallisessa kylässään asuvat pienet ja siniset smurffi-olennot valmistautuvat Sinisen kuun festivaaliin. Juhlavalmistelut saavat kuitenkin ikävän käänteen, kun paha Velho saapuu kylään, aikomuksenaan siepata smurffit ja imeä niistä taikavoimat omaan käyttöönsä. Osa smurffeista löytää paetessaan portaalin, mikä kuljettaa heidät metsästä New Yorkiin.




Seikkailuun päätyvät smurffit ovat smurffikylän vanha ja viisas johtaja Suursmurffi (äänenä Jonathan Winters), kylän ainoa tyttö Smurffiina (laulaja Katy Perry), jatkuvasti mokaileva Tohelo (Anton Yelchin), fiksu ja siksi silmälaseja käyttävä Välkky (Fred Armisen), äksy Ärjysmurffi (George Lopez), sekä jostain syystä skotlantilaisesti kilttiin pukeutuva Sisusmurffi (Alan Cumming). Smurffien nimet määrittelevät heidän piirteensä hyvin vahvasti ja esimerkiksi Ärjysmurffi ja Sisusmurffi jäävätkin aika tylsän yksiulotteisiksi. Hahmot ovat veikeän energisiä, joiden kanssa lapsikatsoja lähtee varmasti mielellään seikkailemaan. Aikuisille smurffit voivat usein käydä ärsyttäviksi - paikoitellen ihan tarkoituksella.
     Elokuvan pahis on tietty smurffien arkivihollinen, paha Velho (Hank Azaria), jonka suomenkielinen nimi on todella typerä. Miksei hahmo voi olla Suomessakin Gargamel, kuten hän on alunperin? Toisin kuin digitaalisesti animoidut smurffit, Azaria pääsee näyttelemään Velhoa ihan asussa ja maskeerauksissa kameran edessä. Useiden Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninä tunnettu Azaria aiheuttaa lähinnä suurta myötähäpeää teatraalisella olemuksellaan. On ymmärrettävää, että lastenleffassa pahishahmo halutaan esittää hupsusti, mutta kun hahmo pissaa astiaan keskellä täyttä hienostoravintolaa, aletaan jo mennä liian pitkälle. Animaatiossa pöljä pahis toimii, mutta näyteltynä Velho on vain nolo. Velhoa seuraa tietysti häijy kissa Rontti, jota on päätetty tehostaa digitehostein. Huomasin useaan otteeseen vain tuijottavani järkyttyneenä, kun aito kissa on päätetty vaihtaa aivan järkyttävään digiräpellykseen. On jälleen ymmärrettävää, että piirrossarjassa Rontti oli ilmeikäs kissa, joten tekijöiden on pitänyt tehdä jokin ratkaisu katin kanssa elokuvassa, mutta tämä ratkaisu on yksi osoitus siitä, että kenties Smurffeja ei olisi koskaan kannattanut tehdä osittain näyteltynä elokuvana.




Sen sijaan, että sarjakuvien ja piirrossarjan tavoin Smurffit-leffa sijoittuisi smurffien kylään ja sitä ympäröivään metsään täynnä kaikenlaista taianomaista, ovat tekijät ilmiselvästi halunneet toistaa elokuvien, kuten Alvin ja pikkuoravien (Alvin and the Chipmunks - 2007) ja Lumotun (Enchanted - 2007) suosion ja viedä satuhahmot ja puhuvat eläimet meidän maailmaamme. Taikametsän sijaan maagisuutta smurffeille edustaa ihmisten teknologia, mitä löytyy esimerkiksi Times Squarelta jättimäisten mainostaulujen muodossa. M&M's, Coca-Cola, McDonald's ja Google ovat vain muutamia hävyttömiä tuotesijoitteluja, joita leffa alkaa puskemaan tiuhaan tahtiin New York -osuuden alkaessa. Blue Man Groupin mainos ihmettelevien smurffien takana menee vielä vitsinä, mutta Blu-rayn mainos saa huokaisemaan syvään pettymyksestä. Musiikkivideota muistuttava Guitar Hero -osio taas saa pyörittelemään silmiään. Missä on Smurffit-sarjakuvien ja -piirrossarjan ihastuttavuus, sydän ja riemu?

New Yorkissa smurffit päätyvät kosmetiikkafirman markkinointiosaston varajohtajan, Patrickin ja tämän raskaana olevan vaimon Gracen (Neil Patrick Harris ja Jayma Mays, jotka yrittävät parhaansa, mutta sääliksi käy) kotiin. Eli ne pakolliset ihmishahmot, jotka aluksi kirkuvat nähdessään outoja animoituja pikku-ukkoja ja sitten käyttävät loppuleffan niiden auttamiseen. Harmi vain, että Patrickin kosmetiikkajuonikuvio vie aivan liikaa aikaa elokuvasta ja tekee siitä pitkäveteisen jopa kohdeyleisölle. Tällä on kai yritetty kosiskella aikuiskatsojaa, mutta heidän kohdalla peli on jo menetetty. Vannoutuneimmat smurffifanitkin pysyvät suuttuneina New York -asetelmasta ja elokuvan sieluttomuudesta. Huumoria yritetään epätoivoisesti yrittää vähän jokaiseen makuun, mutta kaikki pieruvitseistä hieman härömpiin heittoihin lentävät kauas ohi maalitaulusta. Aikuisille epätoivoisimpia vitsejä ovat populaarikulttuurijutut, kuten skottismurffin "freedom"-huuto Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995). Ainoa vitsi, mikä sai minut naurahtamaan, on osuvan itseironinen läppä siitä, saavatko smurffit nimensä heti syntyessään, vai vasta näyttäessään tietyn asian itsestään, mikä määrittelee heidät täysin persoonina? Sitten taas, kun elokuva yrittää liikkua meta-tasoilla ja näyttää, että smurffit ovat sarjakuvahahmoja leffassakin, se lähinnä vain hämmentää.




Elokuvan on ohjannut Raja Gosnell, joka on erikoistunut juurikin tällaisiin teoksiin kuin Smurffit. Gosnellin filmografiaan kuuluu mm. Scooby-Doo (2002) ja Beverly Hillsin hienostohauva (Beverly Hills Chihuahua - 2008), minkä lisäksi hän ohjasi aiemmin Yksin kotona 3:nkin (Home Alone 3 - 1997). Aivan kuin Gosnell haluaisi tieten tahtoen pilata monien rakastamia juttuja... Käsikirjoitustiimiin taas kuuluvat J. David Stem, David N. Weiss, David Ronn ja Jay Scherick. Edes kolmen Davidin avulla smurffeja ei onnistuta tuomaan valkokankaille kunnioittavalla tavalla. Nelikko ei vaikuta edes pitävän näistä taikaolioista ja monet tarinallisista ratkaisuista tuntuvatkin tulleen suoraan studiolta. Sentään Smurffit on kelvollisesti kuvattu elokuva. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät parhaansa saadakseen Velhon näyttämään sarjakuville uskolliselta. Leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää, sillä tunnin ja 45 minuutin pituisena se on luultavasti liian pitkä lapsille, puhumattakaan vanhemmista, jotka joutuvat kärvistelemään elokuvan läpi lastensa kanssa. Itse smurffit näyttävät ihan hyviltä, mutta muuten digianimaatiot ovat usein todella kehnot. Äänimaailma toimii sujuvasti, vaikkei Heitor Pereira saakaan mitään kiinnostavaa aikaan musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Smurffit on todella surullisen kehno koko perheen elokuva. Lapsille se voi tarjota hauskaa viihdettä, mutta uskoisin heidänkin kokevan leffan paikoitellen tylsäksi, Neil Patrick Harrisin hahmon kosmetiikkajuonikuvion takia. Aikuisten taas on vaikea löytää riemua leffasta. Jos on kovemman luokan Smurffifani, elokuva voi tuntua jopa suurelta loukkaukselta. Alkuperäistöiden taianomaisuus loistaa poissaolollaan. Sydäntä ei löydy lainkaan ja lähinnä leffa on vain tökerön hävytöntä tuotesijoittelua. Koheltaminen ei jaksa naurattaa ja vitsit ovat aikamoisia hutilaukauksia. Hank Azaria yrittää aivan liikaakin pahan Velhon osassa, luoden vain erittäin myötähäpeällisen pahishahmon. Velhoa seuraava Rontti-kissa on vähän väliä järkyttävän kökkö digiluomus. Kaikin puolin lopputuloksena on lähinnä ärsyttävä sekoilu. Elokuvan sijaan Smurffeja tekisi mieli kutsua lähinnä tuotteeksi, sillä sitä se todella on. Tuote, jolla on tarkoitus höynäyttää helpot rahat nostalgiannälkäisten aikuisten ja viattomien lasten taskuista.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. Lisäksi lopputeksteissä lukee huojentava tieto, ettei animoituja kissoja satutettu elokuvaa tehdessä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Studio Peyo, Mel's Cite du Cinema, Kerner Entertainment Company


torstai 10. elokuuta 2017

Arvostelu: The Emoji Movie / Emoji-elokuva (2017)

THE EMOJI MOVIE (2017)

EMOJI-ELOKUVA



Ohjaus: Tony Leondis
Pääosissa: T. J. Miller, James Corden, Anna Faris, Maya Rudolph, Steven Wright, Jennifer Coolidge, Patrick Stewart, Jake T. Austin ja Sofia Vergara
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

Emojit ovat hymiöitä sun muita pieniä piirroskuvia, joita ihmiset lähettelevät puhelimillaan toisilleen ilmaistakseen tunteitaan. Ja nyt niistä on tehty elokuva. The Emoji Movie tai siis Emoji-elokuva. Vaikea sanoa, pitäisikö 😢 vai 😃... Noh, onhan sitä aiemmin tehty elokuva mm. leluista, jotka ovat elossa, kun niiden omistaja ei ole paikalla ja filmi autoista, joilla on silmät ja suut. Jopa tunteista on tehty yhdessä animaatiossa eläviä olentoja ja lopputuloksena oli mestariteos, niin miksei hymiöistäkin voisi tehdä leffoja? Joku voisi väittää, että nuo kolme edellistä toimivat, sillä leluja ja autoja on ollut jo vuosikausia, minkä lisäksi tunteita on koettu niinku, öh, aina, mutta emojit ovat vasta muutamia vuosia vanha juttu, joten ei niistä voi elokuvaa tehdä. Au contraire hyvä ystäväni! Emojithan juontavat juurensa joitakin vuosia taaksepäin aina muinaiseen Egyptiin, jossa jengi kirjoitti toisilleen tarinoita käyttämällä juurikin näitä hassun hauskoja kuvia ihmisistä, linnuista jne. Silloinhan ei mistään autosta oltu kuultukaan - hyvä että pyörä oli edes keksitty, joten emojeita on ollut olemassa lähestulkoon aina! Onkin suuri hämmästys, ettei kukaan ole koskaan ennen keksinyt tällaista neronleimausta ennen kuin ohjaaja Tony Leondikselle lähetettiin viesti. Tämä viesti sisälsi emojin, mikä muutti koko Leondiksen maailman. Hän koki nimittäin ilmestyksen. Tässä olisi se elokuva, jonka tekemisen takia hänet lähetettiin maan päälle. Hänellä kävi onni, sillä vuonna 2015 Sony Pictures Animation halusi työstää hänen projektinsa, jolloin hän pääsisi viimein tuomaan nämä keltaiset henkilöt (ei Simpsonit) valkokankaille. Nyt The Emoji Movie on vihdoin ja viimein saamassa ensi-iltansa Suomessa (minkä se teki jo Yhdysvalloissa), jolloin meidänkin on mahdollista kokea tämä vuoden - ei vaan vuosisadan mestariteos! On suuri harmi, että kriitikot ympäri maailman ovat haukkuneet tätä elokuvaa. Sanoisin muuten, että mitä he mistään tietävät, kun haukkuivat Transformers: The Last Knightinkin (2017) lyttyyn, mutta kun huomasin, että myös tavalliset katsojat vihasivat teosta, ajattelin, että jossain on ehkä mentykin vikaan. Toiveeni olivat silti korkealla, sillä IMDb:n käyttäjäkeskiarvo 1,7 ja Rotten Tomatoesin 6% kuitenkin tarkoittivat, että edes joku on ymmärtänyt The Emoji Movien taiteellisuuden ja uskoin kuuluvani samaan porukkaan. Pelästyin huomatessani lehdistönäytöksen olevan suomeksi dubattu, sillä en halunnut mennä katsomaan teosta, jos en kuulisi erään hahmon äänenä legendaarista sir Patrick Stewartia. Olin kuitenkin suuresti huojentunut, kun Finnkino ilmoitti pitävänsä teoksesta ennakkonäytöksen englanniksi, jolloin pääsin katsomaan The Emoji Movien yhdessä tyttöystäväni kanssa ennakkoon.

Digitaalisessa maailmassa elävä päähenkilö on luotu vain yhteen asiaan koko elämänsä ajaksi, mutta kun hän ei kykenekään tekemään sitä asiaa, hän lähtee seikkailulle eri digimaailmoihin, löytääkseen oman tarkoituksensa. Valitettavasti hänen matkansa saattaa koitua näiden maailmojen tuhoksi. En sitten tiedä, selitinkö juuri The Emoji Movien vai Wreck-It Ralphin (2012) juonen...

Elokuvan päähenkilö on Gene (T. J. Miller). Hän on 😕-emoji. Valitettavasti hän ei pysty olemaan 😕, vaan häneltä löytyy paljon muitakin tunteita, mikä on täysin hyväksymätöntä hänen kotikaupungissaan, Tekstopoliksessa, jossa jokaisen tunne-emojin pitää pysyä yhdessä tunteessa. Siitä syystä Genen täytyy lähteä pois puhelinsovelluksestaan ja etsiä paikka, jossa hänet voisi korjata tavalliseksi 😕:ksi. Harmillisesti koko juttu tuntuu niin hölmöltä, ettei katsojaa jaksa kiinnostaa Genen tarina, mutta häntä kuitenkin seuraa leffan läpi, vaikka hahmo paikoitellen ärsyttääkin.
     Genen mukaan lähtee ✋ (James Corden), jolla on myös ongelmia, joihin hän voisi ehkä löytää ratkaisun jostain toisesta sovelluksesta. Vaikkei Genen matka kiinnostakaan, on hän huomattavasti mielenkiintoisempi kuin , joka lähinnä vain ärsyttää. Läpi leffan hahmolle on kirjoitettu tyhmiä repliikkejä, jotka saavat katsojan ärsyyntymään, eikä asiaa helpota yhtään, miten rasittavasti Corden ääninäyttelee hahmoa. Ja minä vielä pidän James Cordenista! Mielestäni hänen "The Late Late Show with James Corden" -talkshow'nsa (2015-) on hauska, joten minua oikeasti harmittaa, miten kehnosti hän suoriutuu tässä.
     Gene ja ✋ tarvitsevat apua hakkerilta nimeltä Jailbreak (Anna Faris). Häneltäkin löytyy jotain, minkä hän haluaisi tavoittaa, mutta eipä hänenkään haaveensa saa katsojaa kovin suuresti kiinnostumaan. Jailbreak on kekseliäs hahmo, mutta silti aika mitäänsanomaton. Häneen on saatu luotua "yllätys", mutta siihen se jää. Ainakaan hän ei ole ärsyttävä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Genen vanhemmat Mel 😕 (Steven Wright) ja Mary 😕 (Jennifer Coolidge), alkuperäinen hittiemoji 😃 (Maya Rudolph), 💩 (sir Patrick Stewart, voi parkaa) ja puhelimen omistaja Alex (Jake T. Austin). Mukana on myös Sofia Vergaran ääninäyttelemä Flamenca. Hittiemoji 😃 on todella rasittava ollessaan kaiken aikaa todella iloinen ja hymyilevä, mutta 💩-emojille on saatu pari ihan hassua pas... eiku kakka-vitsiä. Genen vanhemmille on taas jostain syystä luotu jonkinlainen aviokriisi, joka ei voisi vähempää kiinnostaa. Se laitettiin mukaan varmaan siksi, kun huomattiin, ettei leffa ylittäisi muuten tuntia ja varttia. Aluksi on ihan huvittavaa, kun vanhemmat puhuvat vain todella 😕:sti, mutta jossain kohtaa se muuttuu tylsäksi ja sitten ärsyttäväksi. Ja jos vanhempien rakkaushuolet eivät jaksa innostaa, niin eipä jaksa myöskään sivujuoni, jossa Alex yrittää keksiä, miten pystyisi herättämään ihastuksensa huomion. No miten muutenkaan kuin lähettämällä hänelle emojeita, koska sanat ei oo enää cool.

Yllätys yllätys, The Emoji Movie ei ole hyvä elokuva. Juonessa minua ei erityisemmin haittaa se, että pohjatarina on varastettu Wreck-It Ralphista, vaan se miten laiskasti tämä varastaminen on tehty. Leffan toteutus on lähes kokonaan laiska, minkä ansiosta elokuva muuttuu jopa puuduttavaksi. Kun melkein mihinkään ei ole panostettu, ei katsojana jaksa kiinnostua teoksesta. Kun Gene ja ✋ lähtevät matkalleen, kulkee leffa nopealla temmolla paikasta toiseen ja mukaan on tungettu tarpeettomia kohtauksia, jotta pituutta saataisiin lisää. Onhan se ihan huvittavaa nähdä, kun hahmot seikkailevat eri puhelinsovelluksissa, kuten Facebookissa, Instagramissa ja Youtubessa, mutta jo Candy Crush Saga -pelissä tapahtuva kohtaus alkaa tuntua liialliselta mainostamiselta. Vielä pahempaa on Just Dance -pelissä tapahtuva tanssihetki, jonka on tarkoitus herättää Genessä ja Jailbreakissa tunteita toisiaan kohtaan, mutta joka on vain ylipitkä ja tylsä pätkä muiden joukossa. Olen varmaan tulossa vanhaksi, sillä en ollut koskaan ennen kuullutkaan mistään Just Dancesta ja minun täytyi leffan jälkeen katsoa internetistä, onko sellainen oikeasti olemassa... Siinä kohtaa, kun veneillään musiikkisovellus Spotifyn ääniaalloilla, alkaa tuotesijoittelu tuntua jo tukalalta katsojasta. Viimeistään Twitter-logon linnulla lentäminen saa katsojan harkitsemaan poistumista salista.

Leffaa tehdessä on selvästi katsottu muitakin animaatioita kuin Wreck-It Ralph. Mukaan on esimerkiksi yritetty ottaa viisauksia Inside Outista (2015), jossa esitettiin hienosti, etteivät tunteet ole yksinkertaisia asioita ja iloitessa voi joutua pyyhkimään kyyneleitä, kun taas surusta saattaa löytyä hymy. Tekijät eivät ole kuitenkaan osanneet varastaa siitäkään teokseensa kunnolla, jolloin The Emoji Movien tunneviisaudet jäävät todella laimeiksi ja hölmöiksi. Leffan käsikirjoituspuoli ei muutenkaan ole kunnossa. Kolme henkilöä kirjoittivat tämän filmin, mutta he eivät yhdessä saaneet sitä toimimaan. Luulisi, että edes joku heistä huomaisi tarinasta löytyvät outoudet, mutta ehkä yhtäkään heistä ei edes kiinnostanut. Esimerkiksi yhdessä kohtaa hahmojen pitää päästä paikasta A paikkaan B, mutta koska sovellusten (jotka ovat emojeihin verrattuna kerrostalon kokoisia kuutioita) välistä juokseminen veisi heidän sanojensa mukaan ikuisuuden, on heidän pakko löytää oikopolkuja. Mutta kun pitää päästä takaisin paikasta B paikkaan A, ei sovellusten välistä juokseminen viekään yhtään sen enempää aikaa kuin oikopolut. Oikopolkujen tarkoituksena on vain esitellä sovelluksia, jotta kaikki yhtiöt olisivat tyytyväisiä tuotesijoitteluun. Käsikirjoitus on erittäin laiska ja on huvittavaa, miten mukaan on pitänyt tunkea turhia asioita, kun taas juonen kannalta tärkeät kohdat ratkaistaan typerryttävän helposti. Ja loppupään aikana on outoa, jos ei mieti, tietävätkö käsikirjoittajat yhtään mitään puhelimen toiminnasta? Romanssikin oli tietty pakko vääntää mukaan, mutta se on hoidettu niin kehnosti, että vaikka sitä odottaa tapahtuvaksi, pääsee se silti yllättämään outoudellaan. Yksi hirveimmistä asioista on kuitenkin se, että leffan täytyy päättyä tanssinumeroon.

Ei The Emoji Movie kuitenkaan täysin surkea tekele ole ja siitä löytyy hyvät puolensa. Tai no, tuntuu pahalta sanoa "hyvät", joten korjataan että "muuhun leffaan verrattuna toimivat". Vaikka emojeiden elämä näytetäänkin todella tylsästi, on Tekstopoliksessa näkyvillä ihan kekseliäitäkin juttuja. Mielestäni parasta elokuvassa oli, että siinä huomioitiin tavallisetkin hymiöt (eli :), :D jne), jotka olivat emojeille ikivanhoja konkareita. On myös ihan hauskaa, että emojeilla on oma "Walk of Famensa", jossa kaikkein tärkeimpien emojeiden naamat on laitettu lattialla oleviin tähtiin. Hieman häpeän myöntää, mutta pari kakkavitsiä saivat minut hekottelemaan pienesti... Muuten leffa ei oikeastaan ole hauska. Jotkut vitsit ovat todella väkisin väännettyjä ja ne aiheuttavat vain myötähäpeää yleisössä ja saavat katsojan silmät harhailemaan valkokankaalta etsimään "exit"-kylttiä. Ehkä kaikkein hirvein vitsi kuullaan Dropboxissa, kun yksi hahmoista kysyy, miksi sen nimi on Dropbox ja seuraavaksi he putoavat laatikkoon ja hahmo huutaa: "Aa nyt ymmärsin!" Katsojana voi samaistua tilanteeseen, kun oma älykkyysosamäärä tuntuu putoavan emojien perään. Loppujen lopuksi parasta koko leffassa on kuitenkin se, etten inhonnut sitä. The Emoji Movie on huono, turha ja ties mitä, mutta se ei koskaan saanut minua vihaamaan sitä. Leffa on vain todella tyhjentävä, eikä sitä välttämättä edes muista enää parin kuukauden päästä. Jostain syystä minua jäi eniten harmittamaan, että kun mukana olivat kolme apinaemojia, joista yksi ei näe 🙈, yksi ei kuule 🙉 ja yksi ei puhu 🙊, niin miksei heidän ominaisuuksiaan hyödynnetty koskaan? He vain heiluivat ja ääntelivät kuin tyhmät apinat, jonka jälkeen he laittoivat kätensä tiettyihin asentoihin. Onhan se outoa, että kaikista vaihtoehdoista juuri tämän muuttaminen minulle tuli mieleen, mutta olisihan se voinut ehkä pienesti muuttaa katselukokemusta kivemmaksi. Hyvää kun tästä ei saa millään.

On hyvin vaikeaa sanoa, onko ohjaajakäsikirjoittaja Tony Leondis ylpeä työstään. Hän on aiemmin ohjannut vain mitäänsanomattoman Lilo & Stitch 2: Stitch Has a Glitchin (2005) ja Igorin (2008), josta moni ei ole varmaan koskaan kuullutkaan. Näillä taidoilla hän ei tule tekemään läpimurtoa vielä piiitkään aikaan. Leondis ei osaa pitää leffaa kasassa, eikä selvästi ymmärrä nuoria kunnolla, minkä huomaa useasti leffan aikana. On kuitenkin pakko myöntää, että animointi on pääasiassa toimivaa. Paikoitellen taustat ovat liian yksinkertaiset, mutta yksi Pariisissa tapahtuva kohtaus on visuaalisesti todella hienosti tehty. Hahmot ovat tietty todella simppelisti toteutetut, mutta se ei erityisemmin haittaa. Ääniefektit ovat myös hyvät, mutta Patrick Doylen säveltämää musiikkia ei edes huomaa leffan aikana. Elokuvasta jäävät lähinnä mieleen Wham! -duon klassikkokipale "Wake Me Up Before You Go-Go" ja VIIME vuonna suuresta suosiosta nauttinut Pikotaron "PPAP", eli ✏🍍🍎✏.

Yhteenveto: The Emoji Movie on meh, kuten sen päähenkilökin. Positiivisinta koko hommassa oli se, etten inhonnut sitä. Ei se silti ollut hyvä. Käsikirjoitus on todella laiska, eikä melkein mihinkään ole panostettu. Hahmot eivät ole kiinnostavia, heidän seikkailunsa eivät nappaa mukaansa, vitsit eivät ole hauskoja, eivätkä eri sovelluksissa nähtävät kohtaukset tunnu muulta kuin tuotesijoittelulta. Joitain ihan kekseliäitä juttuja on mukana, mutta niitäkään ei hyödynnetä lähes yhtään. Voi James Corden ja Patrick Stewart -parkoja, kun lähtivät tähän mukaan. Toivottavasti he ottavat tästä opikseen ja miettivät ensi kerralla kunnolla, mihin ryhtyvät. Animointijälki on kuitenkin pääasiassa hyvää, eli ei tässä kaikki ole huonoa! The Emoji Moviea on vaikea suositella kenellekään, sillä vaikka lapset varmasti innostuvat värikkäistä kuvista ja hassun näköisistä hahmoista, on mukana paljon asioita, mitä he eivät ymmärrä, eivätkä perheen pienimmät käytä monia sovelluksia, joita leffassa nähdään. Aikuisten taas on vaikea löytää tarpeeksi iloa ymmärtämistään asioista, jotta he voisivat mennä katsomaan tätä ilman muksuja. Ei kuitenkaan hätää, minulla on tähän ongelmaan ratkaisu: älkää menkö katsomaan The Emoji Movieta. Ei vain sen takia, että se on huono, vaan jotta se ei ikinä saisi jatkoa, eikä tällaisia leffoja tulisi enää. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt pätkä, jos kiinnostaa, minkä lisäksi ennen elokuvaa nähdään kehno Hotel Transylvania -lyhytleffa "Hauva". Kaikkea ne kyllä keksivätkin. Mitäköhän seuraavaksi... "The Fidget Spinner Movie"?


💩



Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Emoji Movie, 2017, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, LStar Capital

tiistai 9. elokuuta 2016

Arvostelu: Chef (2014)

CHEF (2014)



Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Jon Favreau, John Leguizamo, Emjay Anthony, Sofia Vergara, Bobby Cannavale, Oliver Platt, Scarlett Johansson, Dustin Hoffman ja Robert Downey Jr.
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: S

Vuokrasin Chefin ihan vain sen takia, että sitä oli kehuttu paljon. Tiesin, että siinä on pääosassa Jon Favreau ja se liittyy selkeästi jollain lailla ruokaan, mutta muun sain selville vasta katsoessani elokuvaa. Yllätyin elokuvasta niin paljon, että minun oli aivan pakko kirjoittaa siitä ja toivon, että mahdollisimman moni muukin kiinnostuisi siitä.

Murskakritiikin ja Twitter-sekoilun takia Carl Casper luopuu töistään keittiömestarina ja päätyy tekemään töitä ruokarekassa poikansa kanssa.

Jon Favreau tekee ehdottomasti uransa parhaan roolisuorituksen. Hän nousee kunnolla sivuosista päätähdeksi. Hän näyttelee Carl Casperia ja tuo hahmoon todella paljon energiaa, mikä on ihailtavissa, sillä hän on myös ohjannut, tuottanut ja käsikirjoittanut elokuvan, joten hänellä on ollut kädet täynnä hommia koko ajan. Favreau osoittaa elokuvassa todellista intohimoa työtään kohtaan. En sitten tiedä, millainen kokki Favreau todella on.
     Ice Age -elokuvista (2002-) Sidin äänenä tuttu John Leguizamo pysyy ystävänsä Carlin mukana ja irtisanoo myös itsensä ravintolasta. En ole aiemmin erityisemmin kiinnittänyt Leguizamoon muuten huomiota, kuin Sidin roolissa, mutta tässä elokuvassa hän näyttää kykynsä näyttelijänä. Leguizamo esittää kokkia nimeltä Martin.
     Carlin ja Martinin kanssa ruokarekassa matkustaa myös Carlin poika Percy, jona nähdään Emjay Anthony. Anthony ei ole ollenkaan ärsyttävä ja hänen hahmonsa on saatu normaaliksi esiteinipojaksi. Carlin ja Percyn välit eivät ole kovin lämpimät ja aiemmin Carl ei ole toiminut kovin hyvin isänä, mikä välittyy selvästi katsojalle jo elokuvan alussa. Elokuvan aikana Carlin ja Percyn viettäessä enemmän aikaa yhdessä, he löytävät puuttuvan isä-poika-suhteensa. Percyn äitiä näyttelee Sofia Vergara, joka ei oikeastaan tee lähestulkoon mitään elokuvassa.
     Elokuvassa nähdään myös Bobby Cannavale yhtenä kokkina, Dustin Hoffman ravintolan omistajana, Scarlett Johansson Mollyna, jolla on ollut juttua Carlin kanssa, sekä Robert Downey Jr, joka on mukana varmaan vain, koska hän näytteli nimikkoroolia Jon Favreaun ohjaamissa elokuvissa Iron Man (2008) ja Iron Man 2 (2010).

Elokuvan alkupuoli on hieman hidastempoinen, eikä se vielä erityisemmin innostanut minua. Kun ruokabloggari Michel on käynyt syömässä ja murska-arvio on luettu, seuraa osio, jossa lähinnä vain selitetään Carlille ja katsojille, mikä on Twitter ja miten sitä käytetään. Kekseliäs - tosin ei omaperäinen - keksintö on laittaa twiittejä leijumaan hahmojen viereen, joissa lukee eri kirjoituksia, jolloin ei tarvita hahmojen puhetta samalla, kun he kirjoittavat. Vasta kun Carl huutaa ravintolassa Michelille (Oliver Platt) ja viskoo laavakakkujaan ympäriinsä, elokuva sai kunnolla otteen minusta. Siitä eteenpäin koko juttu toimii. Itse ruokarekkaa tosin täytyy odottaa noin tunti elokuvan alkamisen jälkeen, minkä olisin toivonut näyttäytyvän jo aiemmin.

Koko ruokarekkaosio on erinomainen. Siitä kun Carl ja Percy siivoavat rekkaa aina siihen asti, kun rekan matka päättyy, Chef tuntuu loistavalta hyvänmielen elokuvalta. Ennen sitä näyttelijät olivat kyllä hyviä, mutta muu elokuva tuntui lähinnä vain "ihan kivalta". Hyvä tunnelma on tärkeässä roolissa elokuvan puolen välin jälkeen. Carlin, Percyn ja Martinin matka ruokarekan kyydissä saa kaiken aikaa katsojalle hymyn huulille. Osio kulkee hyvällä temmolle eteenpäin ja kestää onneksi lähes elokuvan loppuun asti. Useassa kohtaa saa nauraa kunnolla. Elokuva on Yhdysvalloissa lapsilta kielletty voimakkaan kielenkäytön takia, mutta suomennosta on siistitty paljon ja lähes kaikki "fuckit" ovat jääneet kääntämättä, jolloin Chef on Suomessa sallittu kaikenikäisille. Kielenkäytön lisäksi ei elokuvassa oikeastaan edes ole mitään lapsille haitallista sisältöä.

Jon Favreau on todella tehnyt hyvää työtä elokuvan parissa. Ei pelkästään hänen roolisuorituksensa ole mahtava, vaan myös dialogi on erittäin sujuvaa ja paketti pysyy hyvin kasassa, vaikka alku onkin hieman heikompi. Elokuva on myös kuvattu ja leikattu hyvin. Elokuvassa käytetty musiikki on piristävää.

Yhteenveto: Heikommasta alustaan huolimatta Chef on erinomainen hyvänmielen elokuva, joka kannattaa vilkaista. Jon Favreaun roolisuoritus on todella hyvä. Ruokabloggarille huutamisen jälkeen elokuva paranee ja ruokarekkaosio pitää katsojan mielenkiinnon otteessaan ja saa katsojalle jatkuvasti hymyn huulille. Carlin ja Percyn isä-poika-suhde on uskottava ja hyvin rakennettu. En itse kokkaa koskaan, mutta tämä elokuva sai minut kokeilumielelle, jonka uskon tosin katoavan muutaman päivän sisällä, sillä kokkaus ei ole minun juttuni. Chef on selkeästi paras kokkielokuva, mitä on Ratatouillen (2007) jälkeen tehty ja suosittelen sitä kaikille, paitsi jos draamakomediat eivät ole juttunne. Elokuva toimii myös hyvänä opetusvideona, jos ei tiedä Twitteristä mitään. Kun lopputekstit alkavat, ei kannata vielä ottaa levyä pois, sillä niiden aikana näytetään lyhyt pätkä, kun oikea kokki näyttää Favreaulle, miten elokuvassa nähtävät leivät valmistetaan.




Kirjoittanut: Joonatan, 19.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Chef, 2014, Aldamisa Entertainment, Kilburn Media