Arvostelu: Lilo & Stitch (2025)

LILO & STITCH

Ohjaus: Dean Fleischer Camp

Pääosissa: Maia Kealoha, Chris Sanders, Sydney Elizebeth Agudong, Zach Galifianakis, Billy Magnussen, Kaipo Dudoit, Amy Hill, Courtney B. Vance, Hannah Waddingham ja Tia Carrere

Genre: seikkailu, komedia, scifi

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

Lilo & Stitch on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioelokuvasta Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch) vuodelta 2002. Vuonna 2018 Disney-yhtiö ilmoitti työstävänsä animaatiosta näyteltyä versiota. Aluksi Mike Van Waes kirjoitti käsikirjoituksen ja Jon M. Chu valittiin ohjaajaksi, mutta molemmat jättivät projektin. Chris Kekaniokalani Bright ryhtyi muokkaamaan Van Waesin tekstiä ja Dean Fleischer Camp korvasi Chun ohjaajana. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2023, mutta kun asuja sisältänyt vaunu poltettiin, tuotantoa täytyi viivästyttää kuukaudella. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa, mutta heinäkuussa ne keskeytettiin Hollywoodin näyttelijöiden lakon takia. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista suoraan Disney+ -palvelussa, mutta leffa päätettiinkin siirtää teattereihin. Nyt Lilo & Stitch on saanut ensi-iltansa ja itse en pahemmin odottanut sen näkemistä. Olen kyllästynyt Disneyn uudelleenfilmatisointivillitykseen, minkä lisäksi koin, että Lilo ja Stitch oli liian tuore elokuva, eikä kaivannut uutta versiota. Epäilystäni huolimatta kävin katsomassa uuden Lilo & Stitchin heti ensi-iltapäivänä.

Pienellä Havaijin saarella asustavan Lilo-tytön elämä mullistuu, kun hänen uusi koiransa Stitch paljastuu avaruusolennoksi, jota jahtaa Galaktinen Federaatio.

Lukuisat tytöt hakivat Lilon rooliin, kunnes pestin nappasi alle kouluikäinen Maia Kealoha. Kealoha onkin nappivalinta rooliin. Hän tulkitsee hyvin hahmonsa rasavilliä luonnetta, mutta samalla myös tiettyä ulkopuolisuuden tunnetta, kun Lilon ikätoverit katsovat häntä nenänvartta pitkin. Kealoha tekee Lilosta sympaattisen, minkä lisäksi on ihailtavaa, kuinka luontevasti hän esiintyy, ottaen huomioon että kyseessä on hänen debyyttiroolinsa ja että pitkät pätkät hänen vastanäyttelijänään on ollut nukke tai muu vastaava, mikä on jälkikäteen korvattu tietokoneanimoidulla Stitchillä. Stitch on karkuteillä oleva avaruusolento, joka on suunniteltu tuhoamaan kaiken tieltään. Stitchin äänenä kuullaan alkuperäisleffan tapaan Chris Sanders, jonka luoma ääni onkin jo varsin ikoninen, puhumattakaan Stitchin pahantahtoisesta naurusta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Lilon isosisko Nani (Sydney Elizebeth Agudong), joka on huolehtinut Lilosta heidän vanhempiensa menehdyttyä, heidän naapurinsa David (Kaipo Dudoit) ja tämän isoäiti Tūtū (Amy Hill), avaruusolioihin erikoistunut CIA-agentti Cobra Bubbles (Courtney B. Vance), sosiaalityöntekijä Kekoa (alkuperäisleffassa Nania ääninäytellyt Tia Carrere), sekä Galaktisen Federaation johtaja (Hannah Waddingham), sekä Stitchin luoja Jumba (Zach Galifianakis) ja tieteilijä Pleakley (Billy Magnussen), jotka lähtevät jahtaamaan Stitchiä. Kealohan tapaan myös Agudong on hyvä valinta osaansa ja he muodostavat oivan siskoskaksikon. Cobra Bubblesin jakaminen kahdeksi hahmoksi on ihan toimiva veto, mutta sen sijaan on harmi, että alkuperäisleffan pahis, Stitchiä jahtaava kapteeni Gantu on jätetty pois ja hänen häijyt piirteensä on siirretty Jumballe, joka oli alkuperäisessä vain vinksahtanut tiedemies. Nanin ja Davidin välisestä romanssista on lähes täysin luovuttu, mikä pistääkin paikoin pohtimaan, mikä virka nuorella miehellä edes on leffassa?

Uusi näytelty Lilo & Stitch -elokuva sisältää joitain muutoksia alkuperäiseen elokuvaan nähden, osa toimivia, toiset taas turhauttavia. En pitänyt siitä, että Jumbasta on tehty pahis, minkä lisäksi minua harmitti, että sen sijaan, että Jumba ja Pleakley olisivat yrittäneet soluttautua ihmisten joukkoon naurettavan kehnoilla valeasuilla, he muuttavatkin itsensä ihmisiksi. Paras muutos on se, kuinka Nani saa enemmän sisältöä ja elokuvassa näytetään, mitä unelmia Nani on joutunut uhraamaan, kun hänestä tuli yhtäkkiä Lilon huoltaja. Lilon ja Nanin sisaruussuhde, sekä Lilon ja Stitchin välille muodostuva ystävyys ovat elokuvan kantava voima, jolloin lopputulos ei tunnu vain laiskalta rahastukselta. Lähinnä minua jäi harmittamaan, että kun Disneyllä selvästi osataan kertoa tarinaa näistä siskoista ja heidän "koirastaan" kunnon sydämellä, miksei studio olisi voinut rohkaistua kertoa kokonaan uutta tarinaa heistä? Lilossa ja Stitchissä kun olisi potentiaalia monenlaisiin seikkailuihin.

Siinä, missä parin kuukauden takainen Lumikki-uudelleenfilmatisointi (Snow White - 2025) aiheutti lähinnä silmienpyörittelyä vaivaannuttavilla ratkaisuillaan, muutoksillaan ja korjausliikeyrityksillään, Lilo & Stitch on varsin harmiton ja kelvollinen uusi versio elokuvasta, joka ei olisi uutta versiota kaivannut. Alkuperäinen elokuva on edelleen yhtä riemastuttava, ihana, hauska ja jopa hiukan jännittävä, eikä sen ilmestymisestä ole vierähtänyt vielä kuin parisenkymmentä vuotta. Tosin jos tämä uudelleenfilmatisointi tuntuu tulevan turhan pian alkuperäisen jälkeen, niin seuraavaksi Disneyllä on luvassa näytelty versio Vaianasta (Moana - 2016). Jep, animaatiosta, jonka ilmestymisestä tulee kuluneeksi vasta yhdeksän vuotta ja joka viime vuonna osoitti, että senkin elokuvan hahmoissa on potentiaalia uusiin seikkailuihin, eikä vain saman tarinan kierrättämiseen.

Chris Sandersin sijaan uuden Lilo & Stitchin on ohjannut Dean Fleischer Camp, joka onnistuu tärkeimmässä, eli päähenkilöiden tunnesiteen muodostamisessa niin, että myös katsoja tykästyy näihin versioihin Lilosta, Stitchistä ja Nanista. Campista myös näkyy selvä ilo tehdä leffaa, eikä homma tunnu vain tuttujen kohtausten sieluttomalta läpikäynniltä. Chris Kekaniokalani Brightin ja Mike Van Waesin työstämä käsikirjoitus ontuu hieman tarpeettomien muutosten takia. Teknisiltä ansioiltaan uusi Lilo & Stitch on kelvollinen. Se on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota ja äänimaailma hyvin työstetty. Dan Romerin säveltämät musiikit mukailevat Alan Silvestrin työtä alkuperäisleffan parissa ja mahtuupa mukaan muutamat Elviksen biisit. Tietokonetehosteiden taso ailahtelee. Itse Stitch näyttää hyvältä, mutta etenkin ihmisten vierellä Jumba ja Pleakley eivät vakuuta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.5.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lilo & Stitch, 2025, Walt Disney Pictures, Rideback

Arvostelu: Villi robotti (The Wild Robot - 2024)

VILLI ROBOTTI

THE WILD ROBOT

Ohjaus: Chris Sanders

Pääosissa: Lupita Nyong'o, Pedro Pascal, Kit Connor, Catherine O'Hara, Matt Berry, Bill Nighy, Ving Rhames, Mark Hamill, Boone Storme ja Stephanie Hsu

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

The Wild Robot, eli suomalaisittain Villi robotti perustuu Peter Brownin samannimiseen kirjasarjaan, joka käynnistyi vuonna 2016. Vuonna 2023 DreamWorks-animaatioyhtiö paljasti hankkineensa oikeudet kirjasarjaan ja työstävänsä sen pohjalta filmatisointia. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät hommiin ja nyt Villi robotti on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan Brownin kirjoista, mutta Villistä robotista muodostui yksi eniten odottamistani elokuvista heti, kun näin sen ensimmäisen trailerin. Elokuvan keräämät kehut maailmanlaajuisesti ovat vain kasvattaneet odotuksiani ja kävinkin katsomassa Villin robotin heti sen ensi-iltapäivänä.

Palvelijarobotti ROZZUM 7134 herää saarella, kaukana sivilisaatiosta ja päätyy auttamaan vanhempansa menettänyttä hanhenpoikasta kasvamaan vaarojen keskellä ja valmistautumaan tulevaan muuttomatkaan.

Villi robotti keskittyy Lupita Nyong'on ääninäyttelemään ROZZUM 7134:ään tai ihan vain Roziin, palvelijarobottiin, joka alkaa etsiä elämälleen tarkoitusta, kun hän aktivoituu jostain syystä saarella, jossa asuu pelkkiä eläimiä. Roz on ohjelmoitu auttamaan ihmisiä kaikessa, mutta mitä robotille käy, kun ympärillä ei ole ainuttakaan ihmistä? Hahmon kehityskaari elokuvan aikana on erinomainen, Rozin ryhtyessä yksi kerrallaan auttamaan saaren eläimiä ja kiintyessään vanhempansa menettäneeseen hanhenpoikaseen, Brightbilliin (vastasyntyneenä Boone Storme, aikuisena Kit Connor), jota hän ryhtyy valmistelemaan tulevaa ja vaativaa muuttomatkaa varten. Brightbill on myös hupaisa tapaus, etenkin kun tämä kasvaa robotin seurassa ja oppii tältä eläimelle täysin hupsuja juttuja, kuten päästelemään mekaanisia piipityksiä ja "skannaamaan" ympäristöään uusissa paikoissa.

     Brightbillin lisäksi muita merkittäviä eläimiä saarella ovat viekas kettu Fink (Pedro Pascal), opossumiäiti Roosa (Catherine O'Hara), iäkäs hanhi Kaulanen (Bill Nighy), majava Masa (Matt Berry), haukka Vasama (Ving Rhames) ja karhu Okko (Mark Hamill). Muutkin hahmot ovat aivan mahtavia. Fink ja Roosa ovat hulvattoman hauskat aika synkkienkin vitsiensä kanssa ja yksinäisyyttään peittelevälle Finkille kirjoitettu kertomus onnistuu liikuttamaan.

Lukuun ottamatta mahtavaa Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta (Puss in Boots: The Last Wish - 2022), DreamWorksin viime vuosien animaatiotarjonta on ollut aika heikkoa. Kököt Trolls-leffat (2016-2023), The Boss Baby -elokuvat (2017-2021) ja Ruby - Teini-ikäinen merihirviö (Ruby Gillman, Teenage Kraken - 2023), sekä valtava pettymys Orion ja Pimeys (Orion and the Dark - 2024) ovat saaneet minut hiljalleen menettämään uskoani yhtiöön. Ja sitten täysin puskista tulee Villi robotti, joka on kiistattomasti DreamWorksin paras elokuva sitten alkuperäisen Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan (How to Train Your Dragon - 2010)! Ja onko tuo toisaalta ihme, kun ohjaksissa häärää sama henkilö, Chris Sanders, jonka filmografiaan kuuluu myös Disneylle tehty loistava Lilo & Stitch (2002)?

Villi robotti on upea koko perheen animaatioseikkailu, joka tarjoaa katsojilleen todellisen tunteiden vuoristoradan. Sen aikana pääsee nauramaan makeasti, jännittämään oikeasti ja herkistymään pariinkin otteeseen kyynelien partaalle, niin onnesta kuin surusta. Toisin kuin monet muut yhtiön viimeisimmistä töistä, Villi robotti ei aliarvioi katsojiaan ja pidä lapsia tyhminä, vaan tarjoaa kypsän ja syvällisen kertomuksen, uskaltaen heittää runsaasti mustaa huumoria sekaan ja tökkiä periamerikkalaista ajatusmallia siitä, että lastenkasvatus ei olisi mitään muuta kuin onnea ja auvoa. Elokuva ei myöskään pelkää näyttää lapsille, että luonto on aika julma paikka, jossa kuolema saattaa odottaa jokaisen puun tai kiven takana. Samalla leffa onnistuu kuitenkin näyttämään tämän saaren elämän ja asukkaat todella kauniissa valossa.

Kyseessä on muutenkin hurjan kaunis elokuva, joka onnistuu tunkeutumaan syvälle katsojan ihon alle ja herättämään voimakkaita tunteenpuuskia. Roz ryhtyy auttamaan Brightbilliä ohjelmointinsa takia, mutta hän alkaa toki hissuksiin muuttua äitimäiseksi, valmiina tekemään kaikkensa auttaakseen rakasta hanhenpoikasta. Roz myös auttaa sinnikkäästi kaikkia muitakin saarella, vaikka nämä pitävät tätä hirviönä ja Brightbilliä kummajaisena. Elokuvasta löytyy tärkeitä teemoja erilaisuuden hyväksymisestä ja toisten auttamisesta. Mukana on useita huikeita hetkiä ja ihoni nousi parikin kertaa kananlihalle, samalla kun silmäni kostuivat. Villi robotti on liki täydellinen animaatioelokuva, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi ja jonka todella toivon ensi vuonna nappaavan parhaan animaation Oscar-palkinnon. Viimeiset minuutit petaavat mahdollista jatko-osaa ja vaikka leffan lyhyissä näyissä siitä, mitä muulle maailmalle on tapahtunut, olisi potentiaalia toiseen tarinaan, ei minua haittaisi, jos homma jätetään tähän yhteen elokuvaan.

Visuaalisesti Villi robotti on puhdasta silmäkarkkia. Animaatiojälki on häikäisevän upeaa ja jo sen puolesta olisi Oscar-pysti ansaittu. Elokuva yhdistelee tietokoneanimaatiota käsin piirretyltä näyttävään tyyliin, minkä lisäksi väritys näyttää maalaukselliselta. Lopputulos on fantastinen ja leffan nättejä luontomaisemia ja söpöjä ja hassuja eläimiä kelpaa katsella. Visuaalisuuksia tukee vahva äänimaailma, enkä pistäisi pahitteeksi, jos Kris Bowersin säveltämät vaikuttavat musiikit saisivat ehdokkuuden tulevassa Oscar-gaalassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Wild Robot, 2024, DreamWorks Animation, Universal Pictures

Arvostelu: Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch - 2002)

LILO JA STITCH

LILO & STITCH

Ohjaus: Chris Sanders ja Dean DeBlois
Pääosissa: Daveigh Chase, Chris Sanders, Tia Carrere, David Ogden Stiers, Kevin McDonald, Ving Rhames, Jason Scott Lee, Zoe Caldwell ja Kevin Michael Richardson
Genre: animaatio, scifi, komedia
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 7

"O'hana means family. Family means nobody gets left behind - or forgotten."

Lilo ja Stitch on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 41. osa. Elokuvan idea on lähtöisin sen ohjaajalta Chris Sandersilta, joka oli jo vuonna 1985 kehitellyt Stitch-nimisen olennon lastenkirjan hahmoksi, mikä ei kuitenkaan johtanut silloin mihinkään. 1990-luvun lopulla Disney halusi tehdä mahdollisimman kokeilunhaluisen ja erilaisen piirroselokuvan ja yhtiö kääntyikin Sandersin idean puoleen. Alun perin elokuvan oli tarkoitus tapahtua Kansasissa, Yhdysvalloissa, mutta Sandersia alkoi kiehtomaan eksoottisemmat Havaijin saaret. Animointi alkoi ja lopulta Lilo ja Stitch sai maailmanensi-iltansa 16. kesäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli suuri menestys, jonka ansiosta siitä päätettiin tehdä kokonainen franchise. Itselleni Lilo ja Stitch oli tärkeä elokuva lapsena ja katsoin sen monen monta kertaa. Lisäksi katsoin myös usein suoraan VHS:llä ja DVD:llä julkaistua lisäosaleffaa Stitch! Avaruuskoe 626 (Stitch! The Movie - 2003), sekä Lilo & Stitch -animaatiosarjaa (Lilo & Stitch: The Series - 2003-2006). Viimeisen vuosikymmenen aikana olen katsonut elokuvan pariin otteeseen ja pidän siitä edelleen. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin tietty heti katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi!

Kuusivuotias havaijilaistyttö Lilo löytää erikoisen koiran, jonka hän nimeää Stitchiksi. Stitch ei kuitenkaan ole mikään koira, vaan karkuteillä oleva avaruusolento, jota Galaksien liitto jahtaa.

Elokuvan päähenkilöt ovat tietty sen nimikkohahmot Lilo ja Stitch. Lilo (äänenä Daveigh Chase) on kuusivuotias tyttö, joka asuu kahdestaan isosiskonsa Nanin (Tia Carrere), heidän vanhempiensa menehdyttyä. Orvoksi jääminen ja monimutkikas suhde siskoon ovat tehneet Lilosta hankalan tapauksen, joka on jatkuvasti ongelmissa. Stitch (äänenä hahmon luoja ja elokuvan ohjaaja Chris Sanders) taas on hullun avaruustiedemiehen, Jumban (David Ogden Stiers) luoma avaruuskoe, jonka tarkoituksena on aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa ja kaaosta. Kun Stitch karkaa vankeudestaan ja päätyy pienelle havaijilaissaarelle, Kaua'ille, on hänen vaikea löytää mitään tuhottavaa. Yhdessä äkkipikaisten Lilon ja Stitchin täytyy löytää itsestään kyky hillitä itseään ja olla mukavia muille.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Jumban kanssa Stitchiä etsimään lähtevä Maa-tutkija Pleakley (Kevin McDonald), Galaksien liiton johtaja (Zoe Caldwell), tämän oikea käsi, järkälemäinen kapteeni Gantu (Kevin Michael Richardson), Naniin ihastunut David (Jason Scott Lee) ja sosiaalityöntekijä Cobra Bubbles (Ving Rhames), joka saapuu arvioimaan, voiko Lilo asua siskonsa luona. Kaikin puolin hahmogalleria on aivan mahtava ja lystikäs. Ääninäyttelijät tekevät kaikki loistotyötä rooleissaan ja hahmojen väliset suhteet ovat yllättävänkin laadukkaasti rakennetut alle puolentoista tunnin leffaksi.

Lilon ja Stitchin taika ei ole vieläkään haihtunut, vaikka sen ilmestymisestä on kulunut jo parikymmentä vuotta ja olen kasvanut huomattavasti siitä, kun näin sen ensimmäisen kerran. Ensinnäkin scifielokuvana se on todella erilainen animaatio verrattuna Disneyn aiempaan tuotantoon. Leffa siis loistaa edukseen prinsessasatujen ja puhuvien eläinten keskellä. Jo vuotta aiemmin Disney oli kokeillut omaa tieteistarinaa Atlantis - kadonneen kaupungin (Atlantis: The Lost Empire - 2001) muodossa, mutta silti se oli perinteisempi seikkailukertomus Liloon ja Stitchiin verrattuna, jonka ensimmäiset kymmenen minuuttia vietetään ulkoavaruudessa, ennen kuin päädytään Havaijille. Lilo ja Stitch onnistuu lyhyessä kestossaankin olemaan erittäin monisävyinen ja -kerroksinen tarina, mistä voi nauttia kuka tahansa vauvasta vaariin.

Tarina kahden todella erilaisen tyypin välille muodostuvasta ystävyydestä on jo kiinnostava ja siitä tekee vielä paremman se, kuinka loistavat hahmot Lilo ja Stitch ovat. Molemmista löytyy paljon enemmän kuin nopealta vilkaisulta voisi luulla ja on erityisen hienoa, kuinka nämä kaksi hankalaksi tuomittua hahmoa löytävät toisistaan hyvät puolet ja tekevät toisistaan parempia niin muille kuin itselleen. Erikoinen ystävyys tarjoaa paljon hauskoja hetkiä, Lilon esitellessä Stitchille havaijilaiselämää (sekä idolinsa Elviksen) ja Stitchin yrittäessä epätoivoisesti löytää edes jotain tuhottavaa pikkukylästä. Muutenkin leffa on erittäin lystikäs ja sen monipuolinen huumorintaju takaa sen, että jokainen pääsee nauramaan elokuvaa katsoessaan.

Riemun ja hauskuuden lisäksi elokuva tarjoaa myös vauhdikkaita lasertaisteluita ja jännitettä, kun muut avaruuden muukalaiset saapuvat etsimään Stitchiä. Kun perheen pienemmät katsojat jännittävät, saavatko oliot napattua Stitchin ja joutuuko Lilo jättämään hyvästit uudelle ystävälleen, aikuiset voivat huomata jännittävänsä toisesta syystä. Elokuvaan on erittäin hienosti kirjoitettu juonikuvio, missä sosiaalityöntekijä Cobra Bubbles saapuu Lilon ja Nanin kotiin selvittämään, voiko Nani toimia Lilon huoltajana, vai pitäisikö Lilo viedä lastenkotiin? Varttuneempana katsojana voi huomata arvostavansa erityisesti Nania ja tämän yrityksiä osoittaa olevansa hyvä huoltaja rakkaalle pikkusiskolleen. Juonikuvio tarjoaa aitoa liikuttavuutta ja täytyy myöntää, että silmäni kostuivat, kun Nani joutuu kertomaan Lilolle mahdollisuudesta, etteivät he välttämättä voi enää asua yhdessä. 

Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Chris Sanders ja Dean DeBlois ovat siis keksineet veikeän intergalaktisen scifijuonen ja täyttäneet sen suurella sydämellä, hyvillä teemoilla eksyksissä olemisesta ja sitten löytämisestä tavalla tai toisella, sekä perheen merkityksestä, oli perhe sitten tyypillinen tai rikkinäinen. Tekstinsä pohjalta he ovat ohjanneet mukaansatempaavan leffan, mikä on mielestäni yhä yksi Disneyn parhaista. Animaatiopuoli on tietty myös onnistunutta. Visuaalisesti elokuva on ihastuttavan värikäs ja niin scifilokaatiot kuin Havaiji tarjoavat lumoavia maisemia. Hahmot ovat erityisen hyvin animoituja. Sen lisäksi, että Stitch on ulkonäöltään niin suloinen kuin jo ikoninenkin, ihmishahmoista löytyy tiettyä pyöreyttä, mikä on hyvin erilainen ja siten kiinnostava lähestymistapa, kun hahmoja vertaa Disneyn moniin laihoihin ja tikkumaisiin ihmisiin. Äänimaailmakin on oivallinen ja niin Alan Silvestrin seikkailulliset sekä liikuttavat musiikit kuin Elvis Presleyn legendaariset rallatukset luovat ison osan tunnelmasta.

Ja mitä olisikaan Disney-piirretty ilman viittauksia mm. muihin yhtiön elokuviin? Nanin huoneesta voi helposti bongata Mulanin (1998) julisteen, jonka parissa Sanders ja DeBlois työskentelivät ennen Liloa ja Stitchiä. Elokuvaan viitataan myös ravintola Mulan Wokilla, jonka ohi hahmot kävelevät kaupungilla. Lilolla taas on huoneessaan Dumbon (1941) nimikkohahmo pehmoleluna, sekä valokuva Mikki Hiirestä. Stitch puhuu omaa kieltään lähes koko leffan, mutta kun hän saapuu Maahan, voi tarkkaavaisin katsoja kuulla hänen huudahtavan "Chewbacca", mikä on tietty viittaus samannimiseen karvaturriin Tähtien sota -saagasta (Star Wars - 1977-). Stitchin tutkiessa Lilon ja Nanin taloa ensi kertaa, hän kulkee Pixarin leffoissa usein nähdyn punatähtisen keltaisen pallon ohi. On myös hauska silmänisku, kun avaruusolennot viittaavat Maahan pikaisesti "alue 51:nä". Lisäksi niin Stitchin rakentamasta pienoiskaupungista kuin bensiinirekasta ja paloautosta löytyy rekisterikilpi A113, mikä viittaa California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneeseen, missä monet Disneyn animaattoreista opiskelivat.

Yhteenveto: Lilo ja Stitch on mahtava animaatioseikkailu kaikenikäisille. Sen teemat ystävyydestä ja perheestä ovat aidon sydämellisiä ja koskettavia, minkä lisäksi elokuva tarjoaa runsaasti hupia ja vauhdikkaita vaaratilanteita. Elokuvan aikana pääsee vähän väliä naureskelemaan niin hahmojen sanomisille kuin myös hilpeälle fyysiselle komedialle. Jännittäviä hetkiä on myös luvassa, muiden avaruusolentojen jahdatessa Stitchiä ja Nani-siskon yrittäessä keksiä keinon voidakseen pitää Lilon poissa sosiaalityöntekijöiden kynsistä. Vajaan puolentoista tunnin kesto kulkee vauhdilla, mutta siinäkin ajassa tekijät onnistuvat kertomaan vahvan tarinan ja täyttämään sen monipuolisilla tunteilla. Animaatiojälki on todella taidokasta, joten kaikin puolin Liloa ja Stitchiä on suuri ilo katsoa. Elokuva toimii hienosti yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja itse pidän sitä edelleen yhtenä Disneyn parhaista filmeistä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lilo & Stitch, 2002, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Feature Animation Florida

Arvostelu: Croodit (The Croods - 2013)

CROODIT

THE CROODS

Ohjaus: Kirk DeMicco ja Chris Sanders
Pääosissa: Nicolas Cage, Emma Stone, Ryan Reynolds, Catherine Keener, Clark Duke, Cloris Leachman, Randy Thom ja Chris Sanders
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 7

The Croods, eli suomalaisittain Croodit on DreamWorksin animaatioelokuva ja se pohjautuu John Cleesen ja Kirk DeMiccon ideoimaan tarinaan. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 2000-luvun alussa ja vuonna 2005 sen teosta ilmoitettiin julkisesti, jolloin se kulki nimellä "Crood Awakening". Silloin kyseessä tosin piti olla Aardman-yhtiön ja DreamWorksin yhteistyönä tekemä nukkeanimaatio, mutta yhtiöiden diilin päättyessä vuonna 2007, DreamWorks otti elokuvalleen uuden suunnan. Myös Aardman jatkoi oman versionsa kehittelyä, mistä muodostui lopulta vuonna 2018 ilmestynyt elokuva Luolamies (Early Man). Chris Sanders palkattiin "Crood Awakeningin" ohjaajaksi, joka piti tarinasta, mutta halusi tehdä siihen isoja muutoksia. Elokuva pistettiin kuitenkin hetkeksi jäihin, kun Sanders tekikin DreamWorksin valtavaksi hitiksi nousseen animaatioseikkailun Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010). Kun leffa oli valmistunut, Sanders palasi takaisin aiempaan projektiin, mikä nimettiin uudelleen yksinkertaisesti Croodeiksi. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2012, mutta sen teko venyi niin, että lopulta leffa sai ensi-iltansa vasta maaliskuussa 2013. Se oli iso menestys, mille kriitikotkin antoivat positiivisia arvioita. Itse näin elokuvan vasta, kun se ilmestyi vuokralle ja pidin sitä kelpo seikkailuna. En ole katsonut elokuvaa toistamiseen, vaikka hankinkin sen Blu-rayna. Kuitenkin nyt kun leffa saa jatkoa elokuvalla Croodit: Uusi aika (The Croods: A New Age - 2020), päätin katsoa ensimmäisen osan uudestaan ja arvostella sen valmistautumiseksi jatkoon.

Muiden luolamiesperheiden kuoltua sukupuuttoon, vain Croodin perhe on selviytynyt ylisuojelevan isän sääntöjen ansiosta. Croodien täytyy kuitenkin jättää luolansa ja lähteä hurjaan seikkailuun, kun maailma vaikuttaisi kohtaavan loppunsa.

Croodin luolaperheeseen kuuluvat isä Ugi (äänenä Nicolas Cage, joka pääsee parissa kohtaa hulluttelemaan tuttuun tyyliinsä), äiti Gugga (Catherine Keener), tytär Eep (Emma Stone), poika Thunk (Clark Duke), perheen pienin Sandy (Randy Thom) ja Guggan äiti, eli lasten mummo (Cloris Leachman). Paikoitellen elokuvan vaikuttaisi olevan vaikea päättää, onko sen päähenkilö ylisuojeleva isä Ugi, vai seikkailunhaluinen tytär Eep. Välillä toinen on huomattavasti isommin esillä ja sitten taas toinen. Aluksi Eep vaikuttaisi leffan päähahmolta, mutta loppupäässä hän jää yhä vain enemmän sivuun. Isä Ugille on kuitenkin kirjoitettu vahvempi kehityskaari, mikä on onni, sillä suuren osan leffasta hän on aika ärsyttävä sääntöjensä kanssa. Muut perheenjäsenet eivät ole kovin kummoisia - etenkään äiti Gugga, joka on täysin mitäänsanomaton, vailla mitään erityisiä piirteitä. Mummon hahmossa hauskinta on isä Ugin suhtautuminen häneen, mihin monet anoppiansa inhoavat voivat varmasti samaistua.
     Matkallaan Croodit tapaavat kehittyneemmän ihmisen, Kundin (Ryan Reynolds) ja tämän vyönä toimivan Remmi-otuksen. Katsojan tavoin Kundikin kummastelee Croodien erikoisia tapoja. Lisäksi hänen kautta tuodaan elokuvan vahva teema siitä, kuinka Kundin edustama älyn voima voi voittaa isä Ugin edustaman fyysisen voiman.

Kuten muistelin ensimmäiseltä katselukerralta, Croodit on kelpo seikkailuleffa, mikä tarjoaa riemua lapselle ja tarpeeksi hilpeitä juttuja myös aikuiselle. Luolaihmisten aikaan sijoittuva kertomus on jokseenkin poikkeavaa animaatioelokuvien joukossa, mikä erottaa tämän edukseen. Samalla filmi kuitenkin vajoaa unholaan nopeasti, kun se on nähty. Itse muistin leffasta lähinnä, että siinä on luolamiesperhe nimeltä Croodit... ja siinäpä se. Usein, jos katsoo elokuvan pitkästä aikaa uudestaan, sen aikana herää muistikuvia siitä, mitä kaikkea onkaan luvassa, mutta tätä ei käynyt minulle tämän elokuvan aikana. Aivan kuin olisin katsonut leffan ensimmäistä kertaa.

Croodit onnistuu tarpeeksi hyvin nappaamaan mukaansa vauhdikkaalla aloituksella. Tärkeimmät hahmot pohjustetaan sujuvasti ja itse seikkailu lähtee nopeasti käyntiin. Matkan varrella perhe kohtaa kaikenlaisia vaaroja, jotka tarjoavat perheen pienimmille sopivasti jännitystä ja erilaisia olentoja, jotka ovat hupaisia yhdistelmiä eri eläimistä, kuten kirahvin ja elefantin tai karhun ja pöllön sekoitus. Jossain kohtaa nämä vaaratilanteet tuntuvat hieman toistavan itseään ja osa kohtauksista tuntuu täytteeltä keston pidentämiseksi. Siitä huolimatta ne vievät hahmoja toimivasti kohti määränpäätään ja Ugia kohti kehityskaarensa huippua. Huipennuksessaan leffa ottaa onnistuneen loppukirin ja nostaa tasoaan vielä viime metreillä.

Elokuvan animaatiojälki on erittäin näyttävä, vaikka alkupäässä kalliot ja luolat saavatkin elokuvan näyttämään hieman tylsältä. Mitä pidemmälle hahmot pääsevät, sitä värikkäämmäksi ja hienommaksi visuaalisuudet muuttuvat. Luontomaisemat ja siellä asustavat oliot ovat erittäin hyvin toteutetut. Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Chris Sanders ja Kirk DeMicco rakentaa sujuvasti viihdyttävää seikkailuhenkeä ja he saavat loppuun pienesti liikuttavuuttakin. Hauskoja hetkiä he ovat keksineet useita ja etenkin nuorempaa yleisöä filmi naurattaa varmasti. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu ja säveltäjä Alan Silvestri tekee tuttuun tyyliinsä hyvää työtä musiikkien kanssa, tuoden mukaan tiettyä luonnon ja esihistoriallisuuden tuntua.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, trailereita, yhdistelmäeläinten esittelyjä, sekä lyhyet musiikkivideot DreamWorksin elokuvista Shrek (2001), Madagascar (2005), Näin koulutat lohikäärmeesi ja Kung Fu Panda (2008). Parasta lisämateriaaleissa ovat hyvät opetusvideot, kuinka piirtää muutamat elokuvan olennoista. Yhteensä lisäkatsottavaa on hieman yli tunniksi.

Yhteenveto: Croodit on kelpo animaatioseikkailu, mikä viihdyttää passelisti läpi vähän yli puolentoista tunnin kestonsa. Elokuvan varrella riittää hilpeyksiä ja vaaratilanteita, mitkä tarjoavat paljon riemua lapsikatsojille. Aikuinenkin voi sujuvasti hekotella, mutta erityisen isoa vaikutusta leffa ei välttämättä vanhempaan katsojaan tee. Nicolas Cage ja Emma Stone ovat mainiot päärooleissa isänä ja tyttärenä, mutta leffalla kestää oma aikansa, ennen kuin se osaa päättää, kummasta se haluaa oikeasti kertoa. Isä Ugille on kirjoitettu toimiva kehityskaari. Ryan Reynoldskin on veikeä omassa osassaan ja hänen hahmonsa kautta elokuvaan tuodaan oiva teema siitä, kuinka älyllinen voima voi päihittää fyysisen voiman. Konfliktien ratkominen sanoilla nyrkkien sijaan on tärkeä opetus lapsille (ja joillekin vanhemmille myös). Visuaalisesti elokuva on todella näyttävä, värikkäiden lokaatioidensa ja hassun näköisten eläintensä kera. Croodit sopii erittäin mainiosti koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Vaikka se olisi jo nähty, nyt on hyvä syy katsoa se uudestaan, virkistämään muistia ennen Croodit: Uusi aika -jatko-osan näkemistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Croods, 2013, DreamWorks Animation

Arvostelu: Erämaan kutsu (The Call of the Wild - 2020)

ERÄMAAN KUTSU

THE CALL OF THE WILD

Ohjaus: Chris Sanders
Pääosassa: Harrison Ford, Omar Sy, Dan Stevens, Cara Gee, Karen Gillan, Scott MacDonald, Bradley Whitford ja Terry Notary
Genre: seikkailu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12

The Call of the Wild, eli suomalaisittain Erämaan kutsu perustuu Jack Londonin samannimiseen kirjaan vuodelta 1903. Vuosien varrella Londonin kirjasta on tehty useita elokuvasovituksia, kuten vuoden 1923 mykkäleffa The Call of the Wild, Charlton Hestonin tähdittämä Erämaan kutsu (The Call of the Wild) vuodelta 1972, animeleffa Call of the Wild: Howl Buck vuodelta 1981 ja Rutger Hauerin tähdittämä The Call of the Wild: Dog of the Yukon vuodelta 1997. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että 20th Century Fox työsti uutta filmatisointia Londonin kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa, mutta välttääkseen kilpailun Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) kanssa, julkaisua siirrettiin. Nyt Erämaan kutsu saapuu teattereihin ja itse olin todella skeptinen filmistä. Londonin kirja tai aiemmat filmatisoinnit eivät ole itselleni tuttuja ja vaikka minua kiinnostikin nähdä Harrison Ford seikkailuelokuvassa pitkästä aikaa, elokuvasta löytyi jotain, mikä tökki pahasti jo trailereissa (päästään siihen ihan kohta). Meninkin epäileväisenä katsomaan Erämaan kutsun sen lehdistönäytökseen.

1800-luvun lopulla villi koira Buck siepataan kotoaan Kaliforniasta ja tämä päätyy seikkailulle Alaskaan, erämaassa reellä kuljetettavan postin ja kullankaivuun maailmaan.

Erämaan kutsun trailerit tuntuivat vahvasti luotaantyöntäviltä heti, kun kävi selväksi, että Buck-koira on toteutettu läpi elokuvan digitaalisesti, eikä kyseessä ole oikea koira. Trailereissa Buck näytti täysin videopelistä revityltä ja vaikka itse filmissäkin koiran digitaalisuus on jatkuvasti läsnä, eikä Buck koskaan vakuuta katsojaa siitä, että kyseessä olisi oikea eläin, on tehosteita taidettu parannella, ennen kuin elokuva julkaistiin. Buck näyttää paremmalta, vaikka yhä paikoitellen tietty videopelimäisyys puskee läpi. Kun Buck on vain muiden eläinten seurassa, katsoja "hyväksyy" toteutuksen helpommin, mutta heti ihmisen vieressä voi huomata, että näyttelijät ovat esiintyneet ilman aitoa karvaturria heiluttamassa häntäänsä. Oikean koiran sijaan tekijät ovatkin mallintaneet Buckin stuntnäyttelijä Terry Notaryn motion capture -suorituksen kautta. Tavallaan teknisenä saavutuksena Buck on vaikuttava ilmestys ja animaattorit ovat tehneet parhaansa, mutta ihmissilmä on kuitenkin niin tarkka, että koirasta huomaa kaiken aikaa pieniä yksityiskohtia, mitkä paljastavat epäaitouden. Silti täytyy myöntää, että onhan Buck todella suloinen hauva. Buckille on luotu selvä persoonansa ja tietynlaisen inhimillisyyden haun vuoksi tekijät varmaan päättivätkin toteuttaa koiran tietokoneella. On harmillisen selvää, että jos Buck on jo nyt häiritsevän näköinen, voi vain kuvitella, miltä koira tulee näyttämään kymmenen vuoden päästä katsottuna.

Mukana on kuitenkin oikeitakin näyttelijöitä, eikä ihmisiä ole sentään tehty digitaalisesti (paitsi tietty hurjemmissa kohtauksissa, kuten lumivyöryn aikana). Harrison Ford näyttelee John Thorntonia, vanhaa herraa, joka on saapunut Alaskaan käsitelläkseen kokemaansa menetystä. Ford on erinomainen roolissaan ja tuo sydäntä mukaan elokuvaan. Harmi vain, että Ford itse tuodaan mukaan oudon myöhäisessä vaiheessa, jolloin John-hahmon lähtökohtia ei alusteta tarpeeksi, eikä hänen osuutensa osu tunteisiin niin hyvin kuin tekijät ovat toivoneet. Ford käy kääntymässä filmin alussa, mutta liittyy tarinaan kunnolla vasta lähes puolessa välissä elokuvaa!
     Muita hahmoja leffassa ovat Alaskan postinjakajat Perrault (aina mahtava Omar Sy) ja Françoise (Cara Gee), ylimielinen kullanhimoitsija Hal (ylinäyttelevä Dan Stevens) ja tämän sisko Mercedes (oudon pieneen rooliin jäävä Karen Gillan). Siinä, missä Ford lähestulkoon loistaa poissaolollaan elokuvan ensimmäiset kolme varttia, Omar Sy katoaa puolenvälin jälkeen.

Kun katsojana pääsee yli hieman häiritsevästä Buckin digitoteutuksesta, Erämaan kutsu osoittautuu onneksi oikein passeliksi seikkailuelokuvaksi. Alhaisten odotusteni vuoksi olen positiivisesti yllättynyt siitä, ettei kyseessä ollutkaan nolo fiasko Fordin uran loppupäässä, vaan mainio teos, mitä voi lämpimästi suositella perheen elokuvahetkeen. Pienimmille lapsille filmi ei sovi, sillä mukana on joitain yllättävänkin synkkiä ja karuja hetkiä, mutta suuri sydän ja lämmin tunne, mitkä kuljettavat elokuvaa eteenpäin ovat sellaisia puolia, mitkä varmasti uppoavat ala-asteen lopun lapsesta mummoon ja vaariin asti. Sympaattisia hetkiä on paljon luvassa ja todella massiivisille koirafaneille elokuva tarjoaa vieläkin enemmän söpöyttä. Mukaan mahtuu sujuvaa huumoriakin ja jotkut Buckin hölmöilyt tai nokkeluudet nostavat leveän hymyn huulille ja saavat hekottelemaan. Synkempinä hetkinään elokuva uskaltaa olla myös jännittävä. Näissä kohtauksissa Buckin digitoteutus saa kuitenkin katsojan jännittämään hieman vähemmän, sillä tietää, ettei mikään oikea olento ole vaarassa.

Erämaan kutsu kuitenkin kompastelee tarinankerronnassa ja jos Michael Green olisi hionut käsikirjoitustaan tai jos leikkaus olisi sulavampaa, filmi paranisi huomattavasti. Kerronnalliset ongelmat voivat tietty juontaa juurensa täysin Londonin kirjaan ja tekijät ovat vain tehneet parhaansa pysyäkseen uskollisena kirjalle. Londonin kirjaa lukematta on vaikea sanoa, joten asetan syyn nyt vain elokuvantekijöiden niskoille. Tarina loikkii paikoitellen kummallisin tavoin, mitä yritetään paikkailla Fordin kertojaäänellä. Ihmishahmojen käyttö on kömpelöä. Kun Omar Sy katoaa leffasta, tilalle saapuu Harrison Ford. Sitten paikalle putkahtaakin Dan Stevens ja hän taitaakin olla tarinan pahis. Entäpä eräs koira, joka vaikutti siltä, että sillä oli oma juonikuvionsa, mikä oli tarkoitus viedä myöhemmin päätökseensä, mutta jäikin nyt kesken? Buckin sieppaus leffan alussa on jo itsessään hieman takelteleva ja elokuvalla kestää lähteä käyntiin. Erämaan kutsu hakee tyyliään, mutta kun se vihdoin käynnistyy, on se tosiaan kelpo seikkailu.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Chris Sanders, jonka aiempia töitä ovat mm. Lilo & Stitch (2002) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010). Erämaan kutsu on Sandersin ensimmäinen näytelty elokuva animaatioiden jälkeen. Siksi voikin olla, että Sanders ei osaa käsitellä oikeita ihmisiä yhtä hyvin kuin digieläimiä. Hän tekee kuitenkin tarpeeksi hyvää työtä leffan parissa ja on varmasti ollut huojennus, että mukana on Fordin ja Syn kaltaisia lahjakkuuksia. Kuvaus on tyylikästä ja mukana on paljon upeita maisemia. Eläinten lisäksi on selvää, kun maisemat vaihtuvat tietokoneella toteutetuiksi. Tehosteet eivät siis ole parhaasta päästä ja voisi luulla, että vuonna 2020 pystyttäisiin parempaan. Äänimaailma on kuitenkin onnistunut ja John Powellin säveltämät musiikit ovat erittäin mainiot.

Yhteenveto: Erämaan kutsu on mainio ja sydämellinen seikkailuelokuva - kunhan katsojana pääsee yli Buck-koiran digitoteutuksesta. Paikoitellen Buck näyttää videopelihahmolta ja oikeiden ihmisten vierellä on todella selvää, ettei kuvauksissa ole ollut aitoa hauvaa. On Buck silti suloinen ja sympaattinen veikkonen, jonka seikkailuun lähtee mielellään mukaan... vaikka filmillä kestääkin lähteä käyntiin. Tarinassa on omat kerronnalliset ongelmansa, joihin se kompastelee. Omar Sy ja Harrison Ford ovat mahtavia rooleissaan, mutta molempien hahmoja voisi käyttää huomattavasti paremmin. Ford saapuu mukaan yllättävän myöhään, minkä vuoksi hahmon kehityskaari kärsii hieman. Sy taas unohdetaan täysin, kun Ford saadaan vihdoin kunnolla esille. Dan Stevens ylinäyttelee, mutta Karen Gillania ei hyödynnetä lainkaan. Elokuvasta löytyy kuitenkin oivallista seikkailun tuntua, mistä koko perhe voi nauttia - paitsi perheen pienimmät, sillä filmi uskaltaa joskus olla yllättävänkin synkkä. Nauraakin saa ja jos koirat ovat äärimmäisen lähellä sydäntä, voi jo pelkkä söpöyden määrä avata kyynelhanat. Erämaan kutsussa on heikkoutensa, mutta lopputulos ei todellakaan ole sellainen fiasko kuin traileri voi antaa ymmärtää. Käsikirjoituksen ja tehosteiden viimeistelyn myötä elokuva paranisi huomattavasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Call of the Wild, 2020, Twentieth Century Fox, Twentieth Century Fox Animation, 3 Arts Entertainment

Arvostelu: Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010)

NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI

HOW TO TRAIN YOUR DRAGON

Ohjaus: Dean DeBlois ja Chris Sanders
Pääosissa: Jay Baruchel, Gerard Butler, America Ferrera, Craig Ferguson, Christopher Mintz-Plasse, Jonah Hill, Kristen Wiig, T. J. Miller ja David Tennant
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 12

How to Train Your Dragon, eli suomalaisittain Näin koulutat lohikäärmeesi perustuu Cressida Cowellin samannimiseen kirjasarjaan (2003-). Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun DreamWorks-animaatioyhtiön tuottaja Bonnie Arnold oli saanut edellisen filminsä, Yli aidan (Over the Hedge - 2006) valmiiksi ja halusi heti syöksyä uuden projektin kimppuun. Arnold kiinnostui Cowellin kirjoista ja alkoi työstämään niiden pohjalta animaatioelokuvaa. Lopulta Näin koulutat lohikäärmeesi sai ensi-iltansa maaliskuussa 2010 ja se oli valtava menestys. Kriitikot jopa ylistivät elokuvaa ja se oli ehdolla mm. kahdesta Oscar-palkinnosta (paras animaatioelokuva ja paras musiikki). Itse en kuitenkaan nähnyt leffaa, kun se ilmestyi. Katsoin elokuvan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä todella paljon. Olen vuosien varrella katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo aikaa. Kun ilmoitettiin, että elokuvasarja saisi vihdoin ja viimein jatkoa elokuvalla Näin koulutat lohikäärmeesi 3 (How to Train Your Dragon: The Hidden World - 2019), tiesin, että olisi jälleen aika katsoa edelliset osat uudestaan ja arvostella ne viimein.

Muiden Öystilässä asuvien viikinkien tapaan myös nuori Hikotus on opetettu vihaamaan lohikäärmeitä. Eräänä päivänä hän vihdoin onnistuu nappaamaan lohikäärmeen, mutta sen sijaan, että hän tappaisi hirviön kuten kunnon viikingin kuuluisi tehdä, kohtaaminen johtaakin lujaan ystävyyteen ja Hikotus oppii, etteivät lohikäärmeet olekaan sellaisia petoja kuin kerrotaan.

Elokuvan päähenkilö Hikotus (äänenä Jay Baruchel) ei ole yhtään niin kuin muut Öystilä-kylän asukkaat. Yleisesti viikingit ovat isokokoisia, vahvoja ja karskeja, mutta Hikotus on arka ja hintelä nuorukainen, joka sepän oppipoikana rakentelee mieluummin kaikenlaisia keksintöjä kuin taistelee lohikäärmeitä vastaan. Hikotus on siinä mielessä hyvin perinteinen fantasiaseikkailun päähenkilö, että hän aloittaa aika lailla pohjalta ja elokuvan aikana hänen täytyy nousta sankariksi ja todistaa itsensä muille. Tätä ei kuitenkaan tehdä kaikkein perinteisimmällä tavalla, mikä luo Hikotukseen oman kiinnostavuutensa. Hahmolla on selvästi enemmän älliä päässä kuin muilla viikingeillä, mistä syystä hän on pidettävämpi tapaus kuin kirvestä heiluttavat toverinsa.
     Hikotuksen isä Aimo Mahtimurikka (Gerard Butler) on Öystilän päällikkö ja kylän suurin viikinki. Aimo vihaa lohikäärmeitä ja on hyvin pettynyt poikaansa, joka ei edes yritä jatkaa isänsä jalanjäljissä. Toisin kuin poikansa, Aimo käyttää siis mieluummin raakaa voimaa, ja päätänsä hän hyödyntää lähinnä kypäränsä pidikkeenä. Kyseessä ei kuitenkaan ole tyhmä hahmo ja vaikka Aimo vaikuttaa usein julmalta, on hänessä pidettävyyttä ja sydämellisyyttä. Hauskinta Aimossa (kuten parissa muussakin leffan hahmossa) on, että vaikka viikingit elivät oikeasti Norjassa ja Tanskassa, rooliin on valittu skottilainen Butler, joka ei edes pyri peittämään vahvaa korostustaan. Olen varma, että tekijät halusivat tarkoituksella tehdä viikingeistään brittejä.
     Muita Öystilän asukkeja ovat mm. kätensä ja jalkansa taistelussa menettänyt seppä Raivo (Craig Ferguson), joka on rakentanut erilaisia hauskoja proteeseja itselleen; nuori Astrid-tyttö (America Ferrera), joka haaveilee olevansa kaikkien aikojen paras lohikäärmeenmetsästäjä; Suomusintti (Christopher Mintz-Plasse), joka tietää kaiken lohikäärmeistä; Limalotja (Jonah Hill), joka kuvittelee itsestään liikoja; sekä hölmöt kaksoset Karski (T. J. Miller) ja Ronski (Kristen Wiig), jotka käyvät hieman ärsyttäviksi välillä.
     Ja tietysti täytyy mainita myös Hikotuksen kohtaama lohikäärme, kaikkien viikinkien pelkäämä ja salamannopea Hampaaton, joka on yksi suosikkilohikäärmeistäni ikinä! Hampaaton osaa olla vaarallinen ja hurja, jos sille päälle sattuu, mutta pääasiassa hän on suloinen ja leikkisä kuin koira. Hampaattomalle on mahtavasti luotu omaa persoonallisuutta, ja hänen ja Hikotuksen ystävyys tuodaan esille fantastisesti.

Vaikka muistan pitäneeni tästä elokuvasta todella paljon, en silti muistanut, kuinka mielettömän hyvä Näin koulutat lohikäärmeesi todellisuudessa onkaan. Kyseessähän on aivan huikea teos, eikä mikään ihme, että elokuva sai niin paljon ylistystä ilmestyessään! Mielestäni kyseessä on ylivoimaisesti DreamWorks-yhtiön hienoin elokuva - edes alkuperäinen Shrek (2001) ei pääse lähelle tämän filmin tasoa. Yksi suurimmista syistä sille, miksi elokuva on niin mahtava, on etteivät sen tekijät ole ajatelleet tekevänsä vain koko perheen viihdeseikkailua. Leffa ei itse asiassa edes ole koko perheelle, sillä mukana on niin jännittäviä ja hurjia kohtauksia, että perheen pienimmät saattavat jopa nähdä painajaisia. Kuten jo sanoin, taistot saattavat johtaa raajojen irtoamiseen ja parissa kohtaa lohikäärme haukkaisee ihmisen kokonaisena suuhunsa. Tekijät ovat selkeästi puskeneet pois ajatuksen siitä, että he tekevät animaatiota ja käsittelevät teostaan kuin se olisi näytelty ja oikeissa lokaatioissa kuvattu elokuva. Animaattorit jopa pyysivät yhtä kaikkien aikojen parhaista kuvaajista, Roger Deakinsia neuvomaan heitä, miten he saisivat elokuvan näyttämään mahdollisimman upealta. Enkä tarkoita vain animaatiojälkeä, vaan kuvakulmia, sommittelua ja valaisua, jotta filmi tuntuisi mahdollisimman todelliselta. Ja tämä urakka todella palkitaan: mieletön visuaalisuus sai minut usein unohtamaan, että kyseessä edes on animaatio!

Huikea visuaalisuus ja yllättävä brutaalius eivät kuitenkaan vielä yksinään tee elokuvasta upeaa. Näyttävään maailmaan tarvitaan myös erinomainen kertomus ja se leffasta kyllä löytyy. Filmin tarina ennakkoluuloista ja niiden ylittämisestä on hyvin tärkeä, ja mikä parasta, tämä on saatu piilotettua viikinkien ja lohikäärmeiden väliseen ikiaikaiseen sotaan. Hikotuksen tehtävä onkin yrittää saada muut öystiläiset ymmärtämään, etteivät lohikäärmeet ole pahoja. Filmissä käydään hyvä keskustelu siitä, ettei toisen osapuolen totaalinen tuhoaminen hyödytä mitään, vaan näiden olentojen kanssa voi ystävystyä, jos oikeasti yrittää. Hikotuksen ja Hampaattoman ystävyys on elokuvan kantava voima ja se kerrotaan uskomattoman hyvin. Luvassa on hassuja tilanteita, pysäyttäviä hetkiä, lumoavia kohtia ja hyvää jännitettä, kun filmi kulkee kohti huipennustaan. Elokuvalla on kestoa vain vähän yli puolitoista tuntia, joten se etenee vauhdilla, eikä aikaakaan kun lopputekstit jo pyörivät. Tarina ei kertaakaan käy tylsäksi, vaan se pitää tiukasti mukanaan alusta loppuun. Loppuun on saatu tiivistunnelmaista henkeä ja jopa koskettavuutta, sekä lapsille tärkeitä teemoja oman erehtyväisyyden hyväksymisestä, anteeksiantamisesta ja omien tekojen vastuunottamisesta. Kyseessä on siis aika pitkälti virheetön paketti, minkä lähes ainoa ongelma on, että se loppuu niin nopeasti. Hikotuksen ja Hampaattoman seikkailua kun voisi katsoa vielä paljon kauemminkin.

Vielä on pakko palata kehumaan elokuvan visuaalista ilmettä, sillä Näin koulutat lohikäärmeesi näyttää aivan tajuttoman hyvältä. Toki leffasta välillä näkyy, että aika on alkanut tekemään tepposia ja esimerkiksi hiukset näyttävät paikoitellen luonnottomilta ja jotkut kuvat kaipaisivat vielä viimeiset viilauksensa. Tämä ei kuitenkaan haittaa, kun kuvien sommittelu, valaisu sun muut ovat näin hienosti toteutetut. Etenkin lentokohtaukset ovat päätähuimaavan näyttäviä ja visuaalisesti jopa todella kauniita. Hahmot ovat tottakai karikatyyrimäiset ja ihan hauskan näköiset, mutta paljon veikeämpiä ovat kaikenlaiset eri lohikäärmeet, mitä tekijät ovat päässeet suunnittelemaan. Visuaalisuuksien lisäksi äänimaailmakin on loistava aina lohikäärmeiden karjaisuista John Powellin säveltämään musiikkiin asti. Ei ole ihme, että Powell sai ehdokkuuden sävellyksistään - niin mahtavia sävelmiä on mukana! Ohjaajakaksikko Chris Sanders ja Dean DeBlois on onnistunut häikäisevän hyvin elokuvansa kanssa - jopa paremmin kuin erittäin mainion esikoistyönsä, Lilo & Stitchin (2002) kanssa. Sanders ja DeBlois käsittelevät leffaansa kuin mitä tahansa vakavasti otettavaa fantasiaseikkailua, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiaa (The Lord of the Rings - 2001-2003), mutta osaavat myös tarjota pientä huumoriakin mukaan. Erityisen hauskasta leffasta ei kuitenkaan ole kyse, mikä on toisaalta ihan hyvä. Liiallinen pöhköily veisi pois filmin varttuneemmasta ja kypsemmästä hengestä.

Yhteenveto: Näin koulutat lohikäärmeesi on huikean mahtava fantasiaseikkailu, mikä nousee genrensä parhaimmistoon! On huikeaa, etteivät tekijät ole lähteneet tekemään perinteistä koko perheen animaatiota, vaan käsittelevät teostaan kuin suuren luokan näyteltyä elokuvaa. Leffan animointi on poikkeuksellista kuvasommittelun, -kulmien ja valaisun ansiosta, mikä saa antamaan anteeksi muutamat pienet visuaalisuudet, joita ajan hammas on alkanut nakertamaan. Mestarillisen animoinnin lisäksi elokuvasta löytyy myös kiehtova tarina ja loistavia teemoja. Kerronta on erinomaista ja niin ovat myös tarinan hahmot. Hikotus on erittäin pidettävä päähenkilö ja hänen ystävyytensä Hampaaton-lohikäärmeen kanssa koskettaa syvästi. Hampaaton on ihana tyyppi! Elokuvasta löytyy myös hurjia tilanteita, jotka saattavat olla liian jännittäviä perheen pienimmille, mutta nauraakin saa. Filmin jälkeen ainoa asia, mikä jää harmittamaan, on, että se loppuu niin lyhyeen. Vähän yli puolentoistatunnin kesto ei ole tarpeeksi pitkä aika viettää tässä ihastuttavassa maailmassa. Suosittelenkin kaikkia animaatioiden ja fantasiaseikkailujen ystäviä katsomaan Näin koulutat lohikäärmeesi. Teemojen takia se voi sopia myös niille, jotka eivät lohikäärmesaduille yleensä lämpene. Kyseessä on mielettömän upea teos, enkä malta odottaa tulevaa kolmatta osaa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
How to Train Your Dragon, 2010, DreamWorks Animation, Vertigo Entertainment, Mad Hatter Entertainment