Kapina (The Uprising - 2026) - elokuva-arvostelu

KAPINA

THE UPRISING

Ohjaus: Paul Greengrass

Näyttelijät: Andrew Garfield, Jamie Bell, Cosmo Jarvis, Thomasin McKenzie, Woody Norman, Tom Hollander, Katherine Waterston, Stephen Dillane, Jonny Lee Miller, Stanley Townsend, Sky Yang, Gerard Tyler ja Simon Kunz

Genre: toiminta, draama

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 12

The Uprising, eli suomalaisittain Kapina perustuu vuonna 1381 Englannissa tapahtuneeseen talonpoikaiskapinaan. Keväällä 2022 ilmoitettiin, että ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Greengrass työsti uutta elokuvaa nimeltä "The Hood". Nimi vaihtui muotoon "The Rage", ennen kuin kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2025. Nyt Kapina saapuu elokuvateattereihin ja itse olen ollut kiinnostunut sen näkemisestä siitä asti, kun näin yllä olevan julisteen. Kävinkin uteliaana katsomassa Kapinan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Englanti vuonna 1381. Puolet kansasta tappanut rutto ja yhä vain kurjistuvammat oltavat, sekä lisääntyvät verot saavat maalaiset nousemaan kapinaan nuorta kuningas Rikhard II:a ja hänen juonittelevia neuvonantajiaan vastaan.

Kapinan päärooliin oli alun perin valittu Benedict Cumberbatch, joka vaihtui hetkellisesti Matthew McConaugheyhin, kunnes roolin nappasi lopulta Andrew Garfield. Garfield näyttelee maanviljelijää, joka tunnetaan vain nimellä "kylväjä". Kylväjän perhe on kuollut ruttoon ja mies on musertunut, mitä ei auta yhä vain ikävämmiksi kiristyvät verot, jotka tekevät elämisestä päivä päivältä vaikeampaa. Lopulta mies saa tarpeekseen ja toimii kipinänä, joka sytyttää aikamoisen roihun, kun hän lähes tajuamattaan johdattaa ensin oman kylänsä ja sitten monet muutkin Englannin kylät kapinaan. Garfield on mainio roolissaan, kuten mieheltä voikin odottaa, mutta hänen hahmonsa jätetään toisinaan turhauttavan etäiseksi. On kiinnostavaa, kuinka kylväjä jopa hieman kauhistelee, kuinka hänen puolivahingossa käynnistämänsä kapina ottaa aikamoisesti tuulta siipiensä alle, muuttuen jopa pahimmillaan kunnon verilöylyksi. Kylväjä kun vain halusi, että kansaa kohdeltaisiin reilummin.

     Elokuvassa nähdään myös Cosmo Jarvis Wat Tylerina, Jamie Bell pappi John Ballina ja Thomasin McKenzie Alycena, jotka lähtevät seuraamaan kylväjää kapinan kasvaessa, Woody Norman kuningas Rikhard II:na, joka on isänsä kuoltua perinyt vallan jo lapsena, Katherine Waterston kuninkaan äitinä, Kentin herttuatar Joanina, sekä Tom Hollander ja Stephen Dillane kuninkaan neuvonantajina, sir Robert Halesina ja Simon Sudburyna. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, joskin myös muista hahmoista saisi taatusti kaivettua enemmän pintaa syvemmältä. Varsinkin nuoren kuninkaan kohdalla tapahtuu jopa hitusen kömpelösti aika suuriakin muutoksia.

Kapinalla on jo nyt mittaa kymmenisen minuuttia yli kaksi tuntia, mutta paikoitellen kesto tuntuu turhan lyhyeltä, koska osa tärkeistä hahmoihin syventyvistä kohtauksista jää uupumaan. Leffa paahtaa menemään aikamoisella tahdilla, kapinan eskaloituessa kohtaus kohtaukselta hurjemmaksi. Väleihin jää hetkittäin kaipaamaan hieman hengähdystaukoja, jolloin erityisesti kylväjän ristiriitaisia tuntemuksia pääsisi tutkimaan tarkemmin. Hän haluaa muutosta, mutta kun muut hänen ympärillään villiintyvät kunnon sotajalalle kostonhimo silmissään, mies pelkää lopputuloksen koituvan kohtalokkaaksi. Kapinan johtajien eri asteille asettuvat rajat siinä, miten pitkälle he ovat valmiita menemään, on leffan kiinnostavinta antia.

Pinnallisempanakin kuvauksena Kapina toimii hyvin, siitä vain voisi saada vielä enemmän irti. Leffa ei juuri panttaile koko homman käynnistymistä ja tilanteen eskaloitumista on koukuttavaa seurata. Meno äityy yhä hurjemmaksi, kun kansan mitan täyttyminen näyttäytyy entistä aggressiivisemmin ja paikoitellen elokuvan alhainen K12-ikäraja aiheuttaa kyllä ihmetystä. Vai miltä kuulostaa kirveellä päiden katkominen tai se, että kuninkaan sotilaat kopeloivat kylien tyttöjä hameen alta, testatakseen, voiko heiltä jo velottaa aikuisten veroa? Toisaalta pidin leffan kaunistelemattomasta rujoudesta, toisinaan taas kohottelin kulmiani sen shokkireaktioiden kalastelulle. Kapina siis jätti turhauttavasti juttuja hampaankoloon, mutta samalla elokuvassa on kieltämättä vakuuttavatkin ansionsa suurista hyökkäyksistä ja tiiviistä tunnelmasta lähtien.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Paul Greengrass, joka muistetaan parhaiten Bourne-leffojen parista. Greengrassin ohjaus on pätevämpää kuin hänen tekstinsä. Teknisesti Kapina on helppo tunnistaa miehen työksi. Greengrassille ominainen käsivarakuva on läsnä kohtauksesta toiseen. Mellakoiden aikana tietynlainen hektisyys on oiva tehokeino, mutta keskustelujen aikana on jopa hieman häiritsevää, kun näyttää siltä, että kuvaaja vasta harjoittelee, etsien oikeaa kulmaa tai zoomaillen edestakaisin. Lavasteet ovat hienot, puvustus on mainiota, eivätkä maskeeraajat pelkää peittää näyttelijöitä mutaan, tekovereen sun muuhun likaan. Tietokonetehosteet ajavat asiansa, äänimaailma on hyvin rakennettu ja Volker Bertelmannin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Uprising, Iso-Britannia, Saksa, Yhdysvallat, 2026, Blumhouse Productions, Blumhouse-Atomic Monster, Hero Squared, Supernix, Thank You Pictures, The Electric Shadow Company

Arvostelu: Kuningas Arthur (King Arthur - 2004)

KUNINGAS ARTHUR

KING ARTHUR

Ohjaus: Antoine Fuqua

Pääosissa: Clive Owen, Ioan Gruffudd, Ray Winstone, Mads Mikkelsen, Joel Edgerton, Hugh Dancy, Ray Stevenson, Keira Knightley, Stephen Dillane, Stellan Skarsgård, Til Schweiger, Ivano Marescotti, Ken Stott, Lorenzo De Angelis ja Owen Teale

Genre: toiminta, seikkailu, draama

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 22 minuuttia

Ikäraja: 16

"Rus!"

King Arthur, eli suomalaisittain Kuningas Arthur perustuu kelttiläisen Britannian myyttiseen kuninkaaseen, jonka todellisuudesta historioitsijat ovat kiistelleet vuosisatojen ajan. Arkeologisten kaivausten löydöt vuonna 1998 herättivät uutta pohdintaa, että kenties myyttien taustalla onkin todellinen henkilö ja Hollywoodissa kiinnostuttiin tietty tekemään uusi elokuva aiheesta. David Franzoni työsti käsikirjoituksen yhdessä historioitsija John Matthewsin ja kuningas Arthurista kirjoittaneen Linda A. Malcorin avustuksella ja Antoine Fuqua palkattiin ohjaamaan elokuva. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta Kuningas Arthur sai maailmanensi-iltansa 28. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta ei voittanut kriitikoita puolelleen. Kaikille leffassa mukana olleillekaan ei jäänyt positiivista kokemusta. Ohjaaja Fuqua oli pettynyt lopputulokseen, sillä hänelle luvattiin aikuisille suunnattu filmi, mutta kesken kuvausten tuotantoyhtiö Touchstone Picturesin omistama Walt Disney -studio pakotti hänet tekemään elokuvasta lapsiystävällisemmän. Lisäksi naispääosaa esittävä Keira Knightley suuttui, saadessaan tietää, että hänen rintojaan oli digitaalisesti suurennettu elokuvan mainoksissa. Itse näin Kuningas Arthurin ensi kertaa vuosi tai pari sen ilmestymisen jälkeen ja tuolloin pidin siitä, ollessani erittäin innoissani historiaan enemmän tai vähemmän perustuvista filmeistä. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaankin, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo useita vuosia. Kun huomasin Kuningas Arthurin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella elokuvan.

400-luvun lopulla Roomaa palveleva britannialaiskomentaja Arthur Castus ja hänen pyöreän pöydän ritarinsa saavat viimeisen ja samalla vaarallisimman tehtävänsä, ennen kuin heille myönnetään vapaus: heidän täytyy matkata Hadrianuksen muurin pohjoispuolelle, pelastamaan merkittävä roomalaisperhe hyökkääviltä sakseilta ja metsässä väijyviltä pikteiltä.

Pääroolissa Artorius Castuksena, eli brittikavereille ihan vain Arthurina nähdään Clive Owen, joka teki 2000-luvun alussa kovaa nousua tähteyteen, mutta josta ei ole viimeisen vuosikymmenen aikana kuultu juuri mitään. Owen astuu passelisti legendaarisen hahmon saappaisiin ja hänestä löytyy karismaa suurten sotureiden johtohahmoksi, mutta välillä hän syyllistyy turhan ylidramaattiseen patsasteluun, Arthurin pohtiessa paikkaansa maailmassa. Hahmosta olisi voitu saada hieman enemmän irti, sillä lopulta hänen suuret urotekonsa jäävät pelkkien sivuhenkilöiden repliikkien varaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Arthurin pyöreän pöydän ritareihin kuuluvat Lancelot (Ioan Gruffudd), Bors (Ray Winstone), Tristan (Mads Mikkelsen), Galahad (Hugh Dancy), Gawain (Joel Edgerton) ja Dagonet (Ray Stevenson), matkan varrelta mukaan tarttuva Guinevere (Keira Knightley), metsissä asustavien piktien johtaja Merlin (Stephen Dillane), sekä saksiarmeijan komentaja Cerdic (Stellan Skarsgård) ja tämän poika Cynric (Til Schweiger). Näyttelijäkaarti on tänä päivänä katsottuna todella nimekäs, mutta vielä vuonna 2004 moni heistä oli vasta nousemassa tähteyteen. Knightley oli juuri edellisvuonna tullut kuuluisaksi seikkailuelokuva Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksella (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003), kun taas tanskalaistähti Mikkelsen teki Kuningas Arthurissa Hollywood-debyyttinsä. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa mainiosti rooleistaan, Skarsgårdin herkutellessa pahiksen osassa. Pidin erityisesti siitä, että pyöreän pöydän ritarit eivät jää pelkiksi statisteiksi, vaan aika lailla jokaisella on selvä paikkansa elokuvassa ja he saavat hyvin ruutuaikaa.

Jo julisteissaan ja heti ensiminuuteillaan Kuningas Arthur julistaa olevansa historiallisesti tarkempi kuvaus hahmosta kuin mikään filmatisointi aiemmin. Leffasta onkin päätetty riisua pois kaikki Arthurin legendaan liitännäiset fantasiaelementit ja tehdä siitä mahdollisimman maanläheinen keskiaikakuvaus, jossa Arthur ei ole Englannin kuningas, vaan roomalaiskomentaja Britanniassa. Sen lisäksi, että historioitsijat ovat yhä vain voimakkaammin sitä mieltä, ettei koko Arthuria ollut olemassakaan, he myös pudistelivat päitään tämän elokuvan esitykselle historiasta. Itseäni leffan historialliset epätarkkuudet eivät häiritse, vaan toisaalta jopa pidän siitä, että se yrittää esittää hahmonsa ja tapahtumansa kuin ne olisivat totisinta totta. Tämä johtaa valitettavasti esimerkiksi siihen, että yleensä velhona esitetty Merlin jää aika tylsäksi tyypiksi tavallisena ihmisenä, mutta muuten pidin ratkaisusta yhdistellä todellisia historiallisia juttuja tunnettuihin myytteihin.

Silti joudun harmikseni sanomaan, ettei Kuningas Arthur tehnyt elokuvana samanlaista vaikutusta kuin nuorempana. Se on kelpo keskiaikainen toimintaseikkailu, joka jää kuitenkin hieman kädenlämpöiseksi. Suuret, spektaakkelimaiset hetket eivät herätä sellaisia vau-tunteita kuin tekijät ovat varmasti toivoneet ja tunnepuoleltaan elokuva jää etäiseksi. Hahmot ovat kuitenkin oivallisia ja heidän matkalleen hyppää mielellään, etenkin kun kaikki on pintapuolisesti pätevästi tehty. Verkkaisesti etenevä tarina kaipaisi ajoittain pientä potkua, kun hahmot jämähtävät patsastelemaan melodramaattisina, mutta pääasiassa mielenkiinto pysyy hyvin yllä loppuun saakka. Taistelut ovat tyylikkäästi toteutettuja, joskin teatteriversiossa turhan siistittyjä.

Elokuvan on ohjannut Antoine Fuqua, joka oli muutamaa vuotta aiemmin tehnyt hienon Training Dayn (2001). Kuningas Arthurin kanssa Fuqua ei onnistu samalla lailla, eikä hän saa elokuvastaan aikaiseksi esimerkiksi Oscar-palkitun Gladiaattorin (Gladiator - 2000) kaltaista eeppistä "historiallista" filmiä. Fuquan omien sanojensa mukaan Disneyn vaatimukset kuvausten aikana häiritsivät hänen työtään paljon ja hän oli lopulta itse pettynyt leffaan. David Franzonin käsikirjoitus on kelvollinen, mutta kaipaisi tapahtumien puolesta hieman lisää. Teknisiltä ansioiltaan ja puitteiltaan Kuningas Arthur on kuitenkin vakuuttava. Se on taidokkaasti kuvattu ja sen lavasteet ovat hienot, asut upeat ja maskeerauksetkin mainiot. Erikoistehosteet näyttävät yhä pääasiassa oivallisilta ja äänimaailma on vahvasti rakennettu. Säveltäjä Hans Zimmer yrittää nostattaa tunnelmaa musiikeillaan silloin, kun Fuquan työ jättää menoa hieman vaisuksi.

Teattereissa nähdyn, siistityn parituntisen leikkausversion lisäksi Kuningas Arthurista on olemassa lähes kahden ja puolen tunnin mittainen Director's Cut -versio. Pidempi versio on teatteriversiota huomattavasti verisempi ja sen taistelut kestävät kauemmin. Arthurin, Lancelotin ja Guineveren välille yritetään rakentaa pientä kolmiodraamaa. Elokuvan alussa Owen Teale nähdään Pelagiuksena, jota Arthur ihailee ja joka on teatteriversiossa mukana ainoastaan keskusteluissa. Lisäksi ennen matkalleen lähtöä piispa Germanius (Ivano Marescotti) pyytää pyöreän pöydän ritareita ottamaan avustajansa Hortonin (Pat Kinevane) mukaan. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

King Arthur, 2004, Touchstone Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Green Hills Productions, World 2000 Entertainment

Arvostelu: Synkin hetki (Darkest Hour - 2017)

SYNKIN HETKI

DARKEST HOUR

Ohjaus: Joe Wright
Pääosissa: Gary Oldman, Lily James, Kristin Scott Thomas, Ben Mendelsohn, Ronald Pickup, Stephen Dillane ja Samuel West
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Darkest Hour, eli suomalaisittain Synkin hetki perustuu tositapahtumiin Winston Churchillin ajasta Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerinä toisessa maailmansodassa. Elokuvan teko lähti käyntiin alkuvuodesta 2015, kun Working Title Films hankki Anthony McCarten käsikirjoituksen aiheesta. Vuoden 2016 alussa ohjaajaksi valittiin Joe Wright ja pääosaan Winston Churchilliksi roolitettiin Gary Oldman. Saman vuoden lopussa alkoivat kuvaukset ja Synkin hetki sai ensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlissa Yhdysvalloissa. Sen jälkeen sitä on näytetty eri tapahtumissa, mutta Suomeen se saapuu vasta tammikuussa. Elokuva on saanut erittäin positiivisia arvioita ja kun kuulin, että monet uskoivat Gary Oldmanin vihdoin saavan Parhaan miespääosan Oscar-palkinnon, kiinnostuin filmistä paljon. Aluksi ajattelin katsovani sen vasta vuokralta, kun pääsen armeijasta, mutta lopulta lehdistönäytöstä edeltävänä iltana päätin mennä katsomaan sen sittenkin jo nyt. Hyvä niin, sillä kyseessä on aivan mahtava elokuva!

Natsien vallatessa Euroopan valtioita, Yhdistynyt kuningaskunta valitsee uudeksi pääministerikseen Winston Churchillin. Samalla kun Churchill yrittää keksiä keinon pitää natsit loitolla Briteistä, hänen täytyy todistaa pätevyytensä niin kuninkaalle kuin kansalaisillekin.

Kyllä Gary Oldman voisi minun puolestani vihdoin napata sen Oscar-pystin, sillä hänen roolityönsä Winston Churchillinä on aivan mielettömän upea! Oldman ei vain näyttele roolia, vaan hän muuttuu hahmoksi aivan täysin ja häntä on suuri ilo katsoa läpi leffan. Hän jättää tietysti muut näyttelijät täysin varjoonsa ja välillä näyttää hyvin paljon siltä, että muut näyttelijät ihailevat Oldmanin lahjoja. Varsinkin kohtauksissa, joissa Churchill pitää puhetta, Oldmanin työtä ei edes voi muuta kuin ihailla. Oldman tekee myös kiehtovaksi sen, kun hän pohdiskelee, miten sota voisi kääntyä Brittien eduksi. Itse herra Churchill ei ole aina mitä mukavimmasta päästä, mutta hänestä löytyy silti huumoripuoltakin. Hänellä on vahvat mielipiteet sotaan liittyvistä asioista, mikä aiheuttaa monissa ärsyyntyneisyyttä. Oldman on myös maskeerattu todella taidokkaasti, jolloin näyttelijää on vaikeampi tunnistaa ja hän tuntuu muuttuvan enemmän ja enemmän hahmoksi.
     Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat Churchillin kirjuri Elizabeth Layton (Baby Driverista - 2017 - tuttu Lily "Debora" James), joka on herkkä, mutta josta löytyy rohkeutta työskennellä Churchillin kanssa; entinen pääministeri Neville Chamberlain (Ronald Pickup), joka yhdessä lordi Halifaxin (Stephen Dillane) kanssa yrittää miettiä, kuinka Churchillin saisi syrjäytettyä; Britannian kuningas Yrjö VI (Ben Mendelsohn), joka ei oikein tule toimeen Churchillin kanssa; sekä Churchillia tukeva sir Anthony (Samuel West), jonka merkitys jää kuitenkin aika vähäiseksi. Lily James on erittäin oivallinen valinta neiti Laytoniksi, joka vaikuttaa pelkäävän ja kunnioittavan Churchillia samanaikaisesti, ja hänestä näkyy, kuinka hän kerää kaiken aikaa rohkeutta puhuakseen hänelle. Ben Mendelsohnista löytyy sopivaa arvokkuutta kuninkaan rooliin, mutta hän ei tunnu oikein tuovan rooliin mitään, vaan näyttelee samalla lailla aika kylmästi kuin Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016), jossa hän esitti pääpahista.

Ennen elokuvan näkemistä jännitin, mitä jos filmi olisikin mielestäni jokseenkin pitkäveteinen, sillä niin historiallisissa draamoissa tuppaa usein käymään. Gary Oldmanin roolisuoritus ei sinänsä tullut yllätyksenä, sillä tiesin jo etukäteen hänen olevan hieno näyttelijä. Eniten yllätyinkin siitä, kuinka mukaansatempaava elokuva Synkin hetki onkaan. Ensimmäisen kerran kun mietin, kauankohan leffaa on kulunut, se oli jo ohittanut puolen välin. Leffan rakenne ja rytmitys toimivat niin hyvin, ettei filmiä katsoessa käy aika pitkäksi. Elokuvaa voisi tavallaan kutsua sotaelokuvaksi, sillä tämähän tapahtuu toisen maailmansodan aikana. Sodan tunne on äärimmäisen vahvasti läsnä alusta alkaen ja elokuvassa pohditaankin, miten sodan voisi voittaa? Silti itse sotimista ei filmissä näytetä lähes ollenkaan. Mukana on muutama lyhyt hetki, joissa näytetään rintamaa, mutta muuten tapahtumat sijoittuvat Englantiin.

Synkimmän hetken kiehtovuus syntyy loistavasti luodusta tunnelmasta. Vaikka sodan uhka on vahvasti läsnä, on siinä yllättävän paljon huumoriakin mukana. Etenkin ensimmäisen puoliskon aikana elokuva on jopa todella viihdyttävä. Se ei kuitenkaan muutu miksikään hömpäksi, vaan pitää realistisen tasonsa yllä. Paikoitellen tunnelma nousee pienesti liian mahtipontiseksi, mutta eipä se erityisemmin häiritse. Tunnelmaa luo hienosti myös filmin upea tyylikkyys. Ajankuva on luotu äärimmäisen näyttävästi kaikin puolin. Elokuva saa katsojan kiinnittämään huomiota pieniin yksityiskohtiin, sillä puvustus ja lavasteet ovat niin taidokkaasti toteutetut. Yksittäiset kohtaukset ovat tarkkaan mietittyjä, eikä yksikään niistä tunnu ylimääräiseltä. Jotkut kohtaukset ovat hieman heikompia kuin toiset, mutta mukaan mahtuu jopa täydellisyyttä hipovia hetkiä. Loppujen lopuksi parasta Synkimmässä hetkessä on kuitenkin Gary Oldman. Yhdessä kohtaa Churchillille sanotaan, että ihmiset pelkäävät häntä, sillä koskaan ei voi tietää, mitä hän tekee tai sanoo. Se juuri tekee leffasta niin vauhdikkaalta tuntuvan, koska katsojana ei malta odottaa näkevänsä, mitä Churchill seuraavaksi tekee. Oldman on niin huikea, että häntä katsoisi paljon kauemminkin, joten on jopa hieman sääli, kun huomaa filmin päättyneen. Vähän päälle kaksituntinen kesto ei tuntunut yllättävää kyllä missään.

Elokuvasta löytyy kuitenkin jotain, mikä vaivasi minua sitä katsoessa. Filmissä on pitkä osio, joka käsittelee Dunkerquen kaupungin evakuointia. Itsessään tämä tapahtuma esitettiin jo aiemmin vuonna 2017 mielettömän huikeassa Dunkirk-elokuvassa, joten suurta jännitystä osiosta ei löydy, jos sen filmin on katsonut. Dunkerqueta käsittelevissä kohtauksissa huomasinkin usein miettiväni Dunkirkia ja unohdin välillä täysin katsovani jotain muuta. Synkintä hetkeä katsoessani mietin, ettei voi olla hyvä merkki, jos elokuva saa minut toivomaan, että katsoisinkin jotain toista leffaa, mutta mitä enemmän mietin asiaa jälkikäteen, sitä voimakkaammin tulin siihen tulokseen, ettei asia luultavasti häiritse minua toisella katselukerralla. Tavallaan elokuva myös toimii erinomaisena esittelynä vuoden 2017 parhaalle elokuvalle, joten mikäs siinä. Leffan lopetuskin häiritsi minua hieman, sillä se tuntui vain pohjustavan tulevia tapahtumia, mutta senkin kohdalla kävi niin, että tunteja elokuvan näkemisen jälkeen mietin vain, kuinka vaikuttavasti lopetus oli tehty. Kirjoitan arvostelua päivä sen jälkeen, kun näin Synkimmän hetken ja nyt mietin pelkästään, että olihan se upea filmi.

Leffan ohjauksesta vastaa Joe Wright, mikä aluksi hieman säikäytti minut. Wrightin edellinen ohjaustyö oli nimittäin surkea Pan (2015), joten pelkäsin, että hän epäonnistuisi tässäkin. Synkin hetki sai minut kuitenkin hämmästelemään, miten ihmeessä hän epäonnistui niin pahasti Panin kanssa ja sai minut kiinnostumaan hänen muista elokuvistaan, kuten Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice - 2005), Sovitus (Atonement - 2007) ja Hanna (2011). Wright on luonut erittäin toimivan tunnelman, ja Anthony McCarten on tehnyt loistotyötä käsikirjoituksen kanssa. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Visuaalisuudessa pidin hienon lavastuksen ja puvustuksen lisäksi erittäin paljon siitä, miten kuvia on välillä rajattu eri tavoin. Parissakin kohtaa kuva on rajattu huoneen muotoiseksi, jolloin sitä ympäröi pimeys. Pidin myös todella paljon päivämääristä, jotka ilmestyivät isoina ruudulle aina välillä. Äänimaailma on erinomainen, minkä lisäksi Dario Marianellin säveltämät musiikit ovat yllättävän loistavat.

Yhteenveto: Synkin hetki on yllättävän upea elokuva, jossa Gary Oldman tekee aivan huikean roolityön Winston Churchillinä. Toivon todella, että Oldman nappaisi tämän elokuvan kautta vihdoin Oscar-palkinnon, sillä hän kyllä ansaitsee sen! Ilman häntä leffa ei varmasti toimisi yhtä hyvin, vaikka siitä löytyykin paljon hienoja asioita, jotka eivät liity häneen lainkaan. Filmin ajankuva on upeasti toteutettu aina lavastuksesta puvustukseen asti. Tekninen toteutus on muutenkin tyylikästä rajattujen kuvien ja isojen päivämäärien takia. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti luotu ja historialliseksi draamaksi kyseessä on yllättävän viihdyttävä teos huumorinsa ja jännityksensä puolesta. Mahtipontisuutta löytyy, etenkin kun Churchill pitää puheita, mutta mukana on myös todella mainioita ja vangitsevia pienempiä hetkiä. Sodan tunne on vahvasti läsnä, vaikkei itse sotimista oikeastaan edes näytetä. Elokuvan loppukohtaus tuntuu hieman liikaa pohjustavan tulevia tapahtumia, mutta muuten ohjaaja Joe Wright on onnistunut loistokkaasti ja tehnyt yhden vuoden 2017 parhaista elokuvista! Suosittelenkin Synkintä hetkeä kaikille historiallisista draamoista pitäville. Mielestäni tätä pitäisi näyttää kouluissa historian tunneilla jo pelkästään Oldmanin suorituksen vuoksi. Vaikkei aihe itsessään kiinnostaisi kovin paljon, suosittelen katsomaan elokuvan Oldmanin takia, sillä parempaa roolityötä vuodelta 2017 saa kyllä hakea!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Darkest Hour, 2017, Working Title Films