Näyttelijät: Phoebe Waller-Bridge, Sian Clifford, Andrew Scott, Bill Paterson, Olivia Colman, Brett Gelman, Hugh Skinner, Ben Aldridge, Hugh Dennis, Jenny Rainsford, Fiona Shaw, Jo Martin, Kristin Scott Thomas, Ray Fearon ja Angus Imrie
Genre: komedia, draama
Jaksomäärä: 6
Jakson kesto: 23 minuuttia - 28 minuuttia - Yhteiskesto: noin 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16
Phoebe Waller-Bridgen luoma ja hänen omaan näytelmäänsä perustuva komediasarja Fleabagnousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin loppukesästä 2016. Alun perin Waller-Bridge ei ollut ideoinut sarjalle jatkoa, mutta keksittyään uuden tarinan hahmolleen, hän ryhtyi kynäilemään lisää. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2018 ja lopulta Fleabagin toinen ja samalla viimeinen tuotantokausi alkoi pyöriä maaliskuussa 2019. Toinen kausi keräsi vielä paremmin kehuja kuin edeltäjänsä, sekä sai yksitoista Emmy-ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja kuvaus), joista se voitti parhaan komediasarjan, naispääosan, ohjauksen, käsikirjoituksen, roolituksen ja leikkauksen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa), joista se voitti parhaan komediasarjan ja naispääosan palkinnot. Itse en ollut aiemmin katsonut Fleabagia, joskin pohdin asiaa, kun tämä kakkoskausi julkaistiin. Kun huomasin sarjan täyttävän tänä kesänä kymmenen vuotta, päätin vihdoin vilkaista mistä onkaan kyse. Pidin ensimmäisestä kaudesta ja katsoin toisen kauden läpi yhdessä illassa.
Fleabag tapaa perheensä yli vuoden jälkeen, vain huomatakseen että mikään ei ole muuttunut. Hän kuitenkin iskee silmänsä hänen isänsä ja äitipuolensa pappiin.
Phoebe Waller-Bridge palaa rooliinsa Fleabagiksi, naiseksi, joka ei juuri filtteröi puhettaan katsojille ja joka yrittää setviä huonoja perhe- ja miessuhteitaan. Ykköskauden päätteeksi paljastui, että Fleabag oli osittainen syypää parhaan ystävänsä Boon (Jenny Rainsford) itsemurhaan, Fleabagin harrastettua seksiä Boon poikaystävän kanssa, eikä nainen kestänyt läheistensä suurta petosta. Lisäksi Fleabagia juhlissa suudellut Claire-siskon (Sian Clifford) mies Martin (Brett Gelman) sai vakuutettua Clairen siitä, että Fleabag olisi lähennellyt Martinia, mikä sai koko perheen raivostumaan Fleabagille. 371 päivää, 19 tuntia ja 26 minuuttia myöhemmin Fleabag kohtaa perheensä jälleen, saatuaan kahvilabisneksensä vihdoin sujumaan. Waller-Bridge suoriutuu taas erinomaisesti roolistaan, tulkiten vakuuttavasti moniulotteista hahmoaan ja hänen vaikeita tunteitaan. Clifford ja Gelman ovat myös väkeviä rooleissaan ja Fleabagin ja hänen siskonsa suhdetta tutkitaan onnistuneesti lisää.
Menossa ovat mukana myös vanhat tutut Fleabagin ja Clairen isä (Bill Paterson) ja naisten kummitäti, sekä heidän uusi äitipuolensa (Olivia Colman), sekä Fleabagin entiset säädöt Harry (Hugh Skinner) ja Arsehole Guy (Ben Aldridge), kun taas uusina tuttavuuksina toinen tuotantokausi esittelee isän ja äitipuolen papin (Andrew Scott), johon Fleabag iskee silmänsä, Fleabagin terapeutin (Fiona Shaw) ja bisnesnainen Belindan (Kristin Scott Thomas). Sarjan konkarit palaavat pätevästi rooleihinsa, Colmanin ollessa yhtä riemastuttava kuin viimeksi. Uusi Sherlock -sarjasta (Sherlock - 2010-2017) tuttu Scott, Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tuttu Shaw ja Slow Horses -sarjasta (2022-) tuttu Thomas ovat kaikki nappivalintoja rooleihinsa. Scottin ja Waller-Bridgen väliltä vieläpä löytyy hyvää kemiaa.
Fleabagin toinen tuotantokausi on vielä ensimmäistä tuotantokautta vahvempi paketti, enkä kokenut mitään vaikeuksia tuijottaa koko kuudesta puolen tunnin jaksosta koostuvaa kautta yhdessä illassa. Kauden avausjakso on aivan hysteerisen hauska valtavan myötähäpeänsä kanssa. Jaksossa Fleabag tapaa perheensä yli vuoden jälkeen ravintolaillallisen muodossa ja kohtaaminen on juuri niin vaivaannuttava kuin voikin odottaa. Juuri kun luulet, että illallinen on saavuttanut huippuhetkensä, Waller-Bridge pistääkin lisää pökköä pesään ja kasvattaa kierroksia.
Kausi on muutenkin täynnä erittäin hauskoja tilanteita ja keskusteluja, mutta todelliset kyntensä kausi näyttää, kun se päättää vakavoitua ja pureutua reippaasti syvemmälle näihin hahmoihin. Hulvaton komedia ja väkevä draama kulkevat tyylikkäästi käsi kädessä. Yhdessä kohtaa naurat makeasti hervottomille jutuille ja yhtäkkiä huomaatkin, että hahmon sydämen purkaminen on vetänyt täysin hiljaiseksi, kenties jopa liikuttanut kyyneliin asti. Fleabagin kehityskaari kauden varrella on hienosti laadittu ja näytelty. En yhtään ihmettele, miksi tämä kakkoskausi kahmi palkintoja eri gaaloissa. Nämä kaksi tuotantokautta muodostavat loistokkaan kokonaisuuden, toimien hienosti saman kolikon kahtena eri puolena. Toivonkin, että Waller-Bridge pitää päätöksestään kiinni ja antaa Fleabagin tarinan päättyä tähän.
Fleabagin toinen tuotantokausi on myös osaavasti kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus on tyylikästä ja äänityöskentelykin pätevää. Musiikeista vastaa tälläkin kertaa Phoebe Waller-Bridgen isosisko Isobel Waller-Bridge, joka tunnelmoi toistamiseen hyvin sävelmillään.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Fleabag, Iso-Britannia, 2016-2019, Two Brothers Pictures
Näyttelijät: Ethan Hawke, Bobby Cannavale, Margaret Qualley, Andrew Scott, Jonah Lees, Simon Delaney, Cillian Sullivan, Patrick Kennedy ja David Rawle
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7
Blue Moon perustuu tositapahtumiin yhdysvaltalaisen sanoittaja Lorenz Hartin elämän loppusuoralta. Ohjaaja Richard Linklater ja näyttelijä Ethan Hawke olivat jo yli vuosikymmenen ajan suunnitelleet työstävänsä elokuvaa Hartista, heidän luettuaan Hartille osoitettuja kirjeitä tämän rakastamalta Elizabeth Weilandilta. Linklater halusi Hawken näyttelevän pääroolia, mutta koki, ettei mies ollut tarpeeksi vanha vielä. Hawke yritti suostutella ohjaajaa valitsemaan eri näyttelijän ja aloittavan elokuvan teon, mutta Linklater oli sinnikäs ja vasta vuonna 2024 leffan teko käynnistyi, Linklaterin oltua sitä mieltä, että Hawke on "vihdoin tarpeeksi ryppyinen". Blue Moon sai maailmanensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla helmikuussa 2025, minkä jälkeen sitä on esitetty eri festivaaleilla ja hiljalleen se on saanut teatterilevitystä maailmalla. Suomeen elokuva saapui kuitenkin suoraan vuokrattavaksi. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun huomasin Linklaterin ja Hawken tehneen jälleen elokuvan yhdessä ja kiinnostustani lisäsi se, että elokuva sai parhaan miespääosan ja alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet. Gaalaa odotellessa vuokrasinkin Blue Moonin eräänä maanantaina.
Katkera sanoittaja Lorenz Hart yrittää parhaansa pitääkseen mölyt mahassaan, osallistuessaan entisen yhteistyökumppaninsa uuden hittimusikaalin ensi-iltajuhlaan.
Blue Moon on jo yhdeksäs Richard Linklaterin elokuva, jota Ethan Hawke tähdittää. Hawke näyttelee yhtä 1900-luvun alun kuuluisimmista sanoittajista, Lorenz Hartia, jonka ura oli tässä kohtaa lipsahtanut alamäkeen alkoholismin ja varsin töykeän sanavalmiuden takia. Alamäki on vaikuttanut osuvan pohjalukemiin, kun Lorenzin pitkäaikainen yhteistyökumppani, säveltäjä Richard Rodgers (Andrew Scott) päätti siirtyä eteenpäin urallaan ja lyöttäytyi yhteen Oscar Hammerstein II:n (Simon Delaney) kanssa. Yhdessä he ovat tehneet Oklahoma!-musikaalin, joka on suositumpi kuin mikään Lorenzin aikaansaannoksista, mikä ei helpota hänen katkeruuttaan. Hawke suoriutuu roolistaan vähemmän yllättäen erinomaisesti. Hän kanavoi vaikean taiteilijasielun oikkuja, eleitä ja ilmeitä ihailtavan sulavasti. Hänen jokaisessa lauseessaan on paloa ja kyseessä onkin yksi miehen parhaista roolitöistä. Eipä siis ihme, että Hawke on saanut Oscar-ehdokkuuden suorituksellaan.
Elokuvassa nähdään myös Bobby Cannavale baarimikko Eddienä ja Jonah Lees pianisti Morty Rifkininä, joille Lorenz purkaa tuntemuksiaan, sekä Margaret Qualley Lorenzin rakastamana nuorena Elizabeth Weilandina. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä osissaan, Scottia ja Delaneyta myöten, mutta onhan Blue Moon lopulta puhtaasti Ethan Hawken show.
Hawken antaumuksellisesta roolisuorituksesta ja sitä avittavasta, Robert Kaplow'n kynäilemästä teräväsanaisesta käsikirjoituksesta huolimatta mielsin Blue Moonin elokuvana lähinnä kelvolliseksi, eikä se mielestäni ole Linklaterin huipputöiden, kuten Rakkautta ennen aamua(Before Sunrise - 1995) ja Boyhoodin(2014) veroinen filmi. Elokuvassa on toisaalta tietyllä tapaa ihastuttavan näytelmämäinen toteutustapa, lähes koko leffan sijoittuessa baariin, joka toimii Oklahoma!-musikaalin ensi-illan jatkojuhlapaikkana. Näyttelijät on vielä asemoitu siten kuin he olisivat teatterin lavalla ja pystyin helposti kuvitella tämän näytelmänä leffan sijaan.
Aluksi on kiinnostavaa ja jopa ihan lystikästä kuunnella Lorenzin vuodatusta, josta kyllä huomaa, että mies todella tuntee maineensa, on lahjakas sanojen kanssa ja joka omaa voimakkaat mielipiteet ihmisistä ja heidän aikaansaannoksistaan. Vaikka dialogi onkin napakkaa, Blue Moon ei oikein jaksa kannatella läpi tunnin ja neljänkymmenen minuutin kestoaan, vaan meno väsähtää edetessään. Lorenzin ja entisen yhteistyökumppani Richardin keskustelu on odotuksen arvoinen ja huokuu vaikeita tunteita, mustasukkaisuutta ja vaivaantuneisuutta, mutta muuten leffan ote löystyy. Joihinkin katsojiin Blue Moon voi tehdä isonkin vaikutuksen, kun taas osa todennäköisesti mieltää näkemänsä kuivaksi ja pitkäveteiseksi. Minä katsoin elokuvan sujuvasti kerran, mutta enpä juuri näe syytä palata tämän leffan pariin.
Teknisesti Blue Moon on kuitenkin oikein pätevä. Elokuva on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat hienot, puvustus erittäin tyylikästä ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Lorenz Hart oli tunnetusti varsin lyhyt mies, kun taas Ethan Hawke on noin 180 senttiä pitkä. Tekijöiden pitikin olla luovia, saadakseen Hawken näyttämään vastanäyttelijöitään lyhyemmältä. Muita näyttelijöitä nostettiin korokkeille tai Hawkelle tehtiin kuoppa lattiaan. Hawken pitelemistä rekvisiitoista tehtiin hieman kookkaampia ja välillä tekijät kikkailivat Hawkea vähän kauemmas kamerasta kuin vastanäyttelijäänsä illuusion luomiseksi. Kaikki tämä toimii yllättävänkin hyvin. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja Graham Reynoldsin musiikkien lisäksi kuullaanpa leffassa Lorenz Hartin aikaansaannoksia, nimikkokappale Blue Moonista lähtien.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Blue Moon, 2025, Sony Pictures Classics, Renovo Media Group, Detour Pictures, Wild Atlantic Pictures, Cinetic Media, Not to Be Seen Productions, Under the Influence Productions, Concord Originals
Pääosissa: Daniel Craig, Josh O'Connor, Glenn Close, Josh Brolin, Jeremy Renner, Kerry Washington, Andrew Scott, Daryl McCormack, Cailee Spaeny, Thomas Haden Church, Mila Kunis, Jeffrey Wright ja Annie Hamilton
Genre: rikos, mysteeri
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia
Ikäraja: 16
Rian Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama, sekä Daniel Craigin tähdittämä murhamysteerielokuva Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä(Knives Out - 2019) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten Johnson ryhtyi tekemään lisää elokuvia Craigin etsivähahmosta. Vuonna 2021 Johnson solmi Netflixin kanssa diilin kahdesta Veitset esiin -leffasta. Niistä ensimmäinen, Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri(Glass Onion: A Knives Out Mystery) julkaistiin Netflixissä joulukuussa 2022 ja seuraavan elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024. Nyt Wake Up Dead Man: Veitset esiin -mysteeri on saapunut Netflixiin ja itse odotin sen näkemistä positiivisin mielin, tykättyäni sarjan kahdesta edellisestä osasta. Katsoinkin leffan pian sen ilmestyttyä.
Kun joku löytyy puukotettuna kesken pikkukaupungin pitkäperjantain jumalanpalveluksen, etsivä Benoit Blanc saapuu tutkimaan murhaa.
Daniel Craig nähdään jo kolmatta kertaa omalaatuisena etsivä Benoit Blancina, joka päätyy jälleen uuden tapauksen äärelle. Tässä kohtaa rooli alkaa olla jo tuttuakin tutumpi Craigille ja hän on selvästi palannut hahmoksi ilomielin. Tutut maneerit ja vekkuli puhetapa ovat tallella ja tuodaanpa Blanciin hieman syvyyttä tämän uskontoon liittyvien pohdintojen kautta, elokuvan tapahtuessa pääasiassa kirkossa ja sen pihamailla. Blanc on yhä mainio hahmo ja ilahduttavaa vaihtelua satatuhatta kertaa nähdyille Sherlock Holmesille ja Hercule Poirotille. Toivonkin, ettei Craig kyllästy tähän rooliin samalla tavalla kuin James Bondin esittämiseen, sillä Blancia näkisi mielellään lisääkin.
Kiinnostavampaa on kuitenkin tavata elokuvan tarjoamat uudet tuttavuudet, eli toki murhaepäillyt. Josh Brolin näyttelee pikkukaupungin kirkon monsignorea Wicksiä, joka pitää saarnansa varsin rajulla otteella, kun taas Josh O'Connor esittää kirkkoon vähän aikaa sitten siirtynyttä isä Judia, joka uskoo enemmän ihmisten kuuntelemiseen ja heidän auttamiseen hengellisyyden kautta. Kirkossa työskentelevät myös monitoiminen Martha (Glenn Close) ja puutarhuri Samson (Thomas Haden Church). Monsignoren johtamaan seurakuntaan taas kuuluvat uskolliset tohtori Nat (Jeremy Renner), juristi Vera (Kerry Washington) ja hänen influensseripoikansa Cy (Daryl McCormack), kirjailija Lee (Andrew Scott) ja sellisti Simone (Cailee Spaeny). Lisäksi elokuvassa nähdään Jeffrey Wright piispa Langstromina ja Mila Kunis poliisipäällikkö Scottina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainiossa vedossa. O'Connor tuo paljon syvyyttä hahmoonsa, mutta kieltämättä show'n varastavat Brolin ja Close varsin eksentrisinä hahmoinaan.
Veitset esiin -elokuvasarja ei petä vieläkään! Vaikkei Wake Up Dead Man ylläkään alkuperäisen Benoit Blanc -murhamysteerin tasolle, pidin siitä hieman enemmän kuin edellisestä leffasta, Glass Onionista. Kyseessä on taas kerran erittäin koukuttava ja mielenkiintoinen tapaus, joka kypsyttelee skenaariota ja hahmojaan onnistuneesti niin, että kun murha tapahtuu, on katsojana täysillä mukana selvittämässä, mistä onkaan oikein kyse. Syyllistävä sormi osoittelee vähän joka suuntaan, samalla kun erilaiset teoriat valtaavat niin katsojan kuin Blancin mielen. Motiiveja löytyisi monia, mutta kuka päätti lopulta suorittaa itse teon?
Lähes kahden ja puolen tunnin kesto pitää pääasiassa tehokkaasti otteessaan, vaikka parissa kohtaa koinkin pituuden hieman liiallisena. Mukana on kuitenkin joitain niin tehokkaan tiivistunnelmaisia kohtauksia, sekä tehokkaita koukkuja ja käänteitä, että usein aika kulkee kuin hujauksessa. Jännitettä pidetään hyvin yllä, vaikka sekaan on ripoteltu myös oivaa huumoria. Vitsienkin kera sanoisin Wake Up Dead Manin olevan tähän mennessä synkin Veitset esiin -mysteeri. Tämänkertaista mysteeriä rikastuttaa elokuvan hengelliset teemat. Vaikken itse olekaan uskonnollinen, pidin siitä, kuinka hahmojen erilaisia uskoja käsitellään läpi leffan. Elokuva myös piikittelee onnistuneesti niille, jotka väärinkäyttävät ihmisten uskoa omiin tarkoituksiinsa.
Rian Johnson on selvästi löytänyt hyvän otteen tästä leffasarjasta, enkä pistäisi yhtään pahitteeksi, vaikka hän tekisikin lisää Veitset esiin -elokuvia aina muutaman vuoden välein. Enkä pistäisi todellakaan vastaan, jos joku päivä Benoit Blanc tekisi yhteistyötä Johnsonin luoman Poker Face -sarjan (2023-2025) päähenkilö Charlie Calen kanssa. Johnsonilla on periaatteessa toimivaksi todettu kaava, mutta hän onnistuu silti tarjoamaan jokaisen mysteerinsä raikkaalla otteella. Lisäksi Wake Up Dead Man on teknisesti taitavasti tehty. Elokuva on osaavasti kuvattu ja kohtauksessa, jossa Blanc puhuu isä Judin kanssa uskonnosta, hänen ateistista näkemystään visualisoidaan pilvisyydellä ja harmaalla, mutta kun isä Jud tarjoaa oman vinkkelinsä hengellisyyteen ja sen tuomaan turvaan, aurinko paistaa taas. Lavasteet ovat komeat, puvustus tyylikästä ja äänityöskentelykin on pätevää Nathan Johnsonin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wake Up Dead Man: A Knives Out Mystery, 2025, Netflix, Ram Bergman Productions, T-Street
Pääosissa: Andrew Scott, Paul Mescal, Claire Foy ja Jamie Bell
Genre: draama, romantiikka, fantasia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12
All of Us Strangers perustuu Taichi Yamadan kirjaan Strangers (1987). Kirjan pohjalta oli jo Japanissa tehty elokuva The Discarnates (1988) ja vuonna 2017 Blueprint Picturesin tuottajat Graham Broadbent ja Sarah Harvey ottivat yhteyttä Yamadaan, työstääkseen uuden filmatisoinnin kirjasta. Andrew Haigh pestattiin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2022. All of Us Strangers sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2023 ja Suomessa siitä oli jo ennakkoesitys viime vuonna, mutta vasta nyt elokuva on saapunut kunnon teatterikierrokselle. Itseäni kiinnosti elokuva sen näyttelijäkaartin vuoksi ja tietämättä oikeastaan mitään sen tarinasta, kävin katsomassa All of Us Strangersin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.
Lontoossa asuva yksinäinen käsikirjoittaja Adam rakastuu naapuriinsa Harryyn, samalla kun hän muistelee lapsuuttaan ja käy tapaamassa vanhempiaan... jotka kuolivat 30 vuotta sitten.
Uusi Sherlock -televisiosarjasta (Sherlock - 2010-2017) tuttu Andrew Scott tarjoaa kenties uransa parhaan roolisuorituksen Andyna, lontoolaisena televisiokäsikirjoittajana ja homomiehenä, joka painiskelee yhä menneisyytensä traumojen kanssa. Scott on roolissaan niin upea, että on kummallista, ettei hän napannut työllään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta. Sentään BAFTA- ja Golden Globe -gaalat huomioivat häntä ehdokkuuksilla. Scott tulkitsee erinomaisesti monimutkaista hahmoaan, jota vaivaa yksinäisyys, mutta samalla myös pelko olla kontaktissa muiden ihmisten kanssa. Hän tuntee suurta surua, josta hän kokee olevan mahdotonta päästä irti ja hänen masennuksensa kuvaus on taatusti samaistuttava monille. Lisäksi hänen homoseksuaalisuutensa vaikuttaa olevan yhä vaikea asia hänelle. Toisaalta hän sanoo olevansa sinut asian kanssa, etenkin kun nykypäivänä homous on hyväksyttävämpää kuin ennen, mutta samalla hänen takaraivossaan kolkuttavat lapsuudesta vanhemmilta kuullut jutut homoista. Tämä on takuulla myös samaistuttavaa osalle katsojista.
Elokuvassa nähdään myös kovaa nousua elokuva-alalla tekevä Paul Mescal Andyn naapurina Harryna, jonka Andy hissuksiin päästää lähelleen ja miesten välille alkaa syttyä kiihkeitä tunteita. Viime vuonna Mescal häikäisi Aftersun - päivämme auringossa -leffassa (Aftersun - 2022) ja seuraavaksi hänet nähdään Gladiator 2:n (2024) pääroolissa. The Crown -sarjasta (2016-2023) tuttu Claire Foy ja leffoista lähes täysin kadonnut Jamie Bell taas näyttelevät Adamin vanhempia, jotka kuolivat 30 vuotta sitten, mutta joiden luona Adam edelleen vierailee säännöllisin väliajoin. Vanhemmat näyttävät samalta kuin Adam heidät lapsuudestaan muistaa. Scottin ohella myös Mescal, Foy ja Bell vakuuttavat vahvasti osissaan. Scottin ja Mescalin väliltä löytyy todella voimakasta kemiaa.
En tosiaan tiennyt All of Us Strangersista etukäteen muuta kuin sen neljä näyttelijää. Olin tosin lukenut ja kuullut, että nessupaketti olisi otettava teatteriin mukaan, sillä kyseessä olisi niin murskaavan surullinen elokuva. Vastassani oli hienosti näytelty, intiimi ja henkilökohtaiselta tuntuva elokuva, joka yhdistelee miesten välistä rakkaustarinaa lapsuudentraumojen läpikäymiseen, menneestä irti päästämiseen, sekä onnistuneeseen masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien käsittelyyn. Elokuvasta löytyy surulliset hetkensä ja vaikka olin liikuttunut, en ihan kyyneliin asti kuitenkaan herkistynyt. Leffanäytöksessä ympäriltäni kuuluneesta niiskuttelusta päätellen kehotan silti nappaamaan ne nenäliinat mukaan.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Haigh on ottanut lähdemateriaalina toimivasta Taichi Yamadan kirjasta tarinan vanhemmista ja päähenkilön vaikean ja kiinnostavan suhteen heihin, ja yhdistänyt mukaan omasta takaa kertomusta miesten rakkaudesta. Haigh onnistuu ujuttamaan tämän puolen sekaan taitavasti ja puolet tukevat toisiaan hyvin. Kohtaukset, joissa Adam käsittelee lapsuuttaan ja keskustelee kuolleiden vanhempiensa kanssa selventävät sitä, miksi Adamin on niin vaikea päästää Harrya lähelleen. Haigh luo elokuvaan ajoittain lähes unenomaisen ilmapiirin, mikä jättääkin katsojan pohtimaan, ovatko kohtaukset vanhempien kanssa vain Adamin päänsisäistä käsittelyä, ovatko miehen mielenterveysongelmat siinä pisteessä, että hän näkee hallusinaatioita, vai onko kyse sittenkin ihan kummituskertomuksesta? All of Us Strangers on pitkään todella vahva suoritus kaikin tavoin, mutta omasta mielestäni se kompuroi lopetuksessaan. Haigh on rakentanut kaikkea pitkään väkevästi ja mysteerisesti, mutta hänen luoma loppuratkaisunsa suorastaan ärsytti minua. Sen enempää paljastamatta sanon, että lopun käänne tuntuu liikaa halvan shokkireaktion kalastelulta ja elokuva kadottaa samalla tietyt hienovaraisuutensa, sekä osuvat teemansa siitä, ettei eteenpäin voi liikkua, jos ei ensin päästä irti menneistä.
Pidin All of Us Strangersissa myös sen tietystä näytelmällisyydestä. Kyseessä voisi hyvin olla myös teatteriesitys, etenkin kun kohtaukset sijoittuvat pääasiassa joko Adamin asuntoon tai lapsuudenkotiin. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on mainio. Se on tyylikkäästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan, kummankin puolen korostaen tiettyä unenomaisuutta. Lavastajat ja puvustajat pääsevät valloilleen etenkin Adamin vanhempien ja lapsuudenkodin kanssa, jotka ovat jämähtäneet 1980-luvulle. Äänimaailma on hyvin rakennettu Emilie Levienaise-Farrouchin haikeasti tunnelmoivia musiikkia myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
All of Us Strangers, 2023, Searchlight Pictures, Film4, Blueprint Pictures, TSG Entertainment
Ohjaus: Sam Mendes Pääosissa: Dean-Charles Chapman, George MacKay, Colin Firth, Mark Strong, Andrew Scott, Benedict Cumberbatch ja Richard Madden Genre: sota, draama Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 16 1917, mikä kulkee Suomessa lisänimellä "Taistelulähetit" on Sam Mendesin ohjaama, ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva elokuva. Sen tarina perustuu Mendesin isoisän kertomuksiin sodasta, joita Mendes kuunteli lapsena kiinnostuneena. Isoisän kertomus taistelulähetistä jäi vahvasti Mendesin mieleen ja hän alkoikin kirjoittamaan siitä elokuvaa. Amblin- ja New Republic Pictures -yhtiöt kiinnostuivat Mendesin ideasta ja leffan teko lähti liikkeelle. Aluksi filmin päärooliin kaavailtiin Spider-Man -tähti Tom Hollandia, mutta lopulta vähemmän tunnetut Dean-Charles Chapman ja George MacKay nappasivat roolit taistelulähetteinä. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2019 ja lopulta Taistelulähetit - 1917 sai maailmanensi-iltansa viime joulukuussa. Elokuva voitti parhaan draamaelokuvan ja parhaan ohjauksen Golden Globe -palkinnot ja kisaa myös mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen ja olin erittäin kiinnostunut, kun kuulin Mendesin työstävän sotafilmiä. Kiinnostukseni heräsi tosissaan, kun näin elokuvan trailerin ja iloitsinkin, kun pääsin katsomaan elokuvan lähes kuukautta ennen Suomen ensi-iltaa.
6. huhtikuuta 1917 Pohjois-Ranskassa kaksi brittisotilasta saavat tehtäväkseen hiipiä vihollislinjan läpi ja viedä viesti Britannian joukoille, että he ovat joutumassa ansaan. Jos lähetit epäonnistuvat tehtävässään, tämä tietää yli tuhannen sotilaan kuolemaa. Elokuvan suomenkielisen nimen mukaiset taistelulähetit ovat korpraalit Blake (Dean-Charles Chapman) ja Schofield (George MacKay). Chapman ja MacKay eivät kumpikaan ole isoja staroja, vaikka Chapman nähtiinkin muutamalla Game of Thrones -sarjan (2011-2019) kaudella Tommen Baratheonina. Kaksikossa olisi kuitenkin ainesta tähteyteen, sillä niin mahtavat suoritukset he tarjoavat. Kumpikin löytää roolissaan tiettyä vimmaa, pelkoa ja herkkyyttä, mitä monet nuoret miehet sodassa varmasti kokivat. Heidän hahmonsa Blake ja Schofield eivät ole perinteisiä sankareita ja se on yksi syy, miksi heidän matkaansa on niin kiinnostavaa seurata - sekä heidän matkaansa kohti ansaan mahdollisesti jääviä joukkoja, kuten heidän henkistä kasvumatkaansa. Hahmojen välille onnistutaan hyvinkin nopeasti ja simppelisti luomaan luja side, mikä saa katsojan välittämään heistä. Ja jotta katsoja välittää myös tehtävän onnistumisesta, on Blaken veli mukana joukoissa, mitkä jäävät ansaan, jos kaksikko ei saa vietyä viestiä.
Sivurooleista löytyykin sitten nimekkäitä näyttelijöitä. Colin Firth, Mark Strong ja Benedict Cumberbatch esittävät erilaisia komentajia, jotka Blake ja Schofield kohtaavat matkansa aikana. Jokaisesta löytyy hienoa arvokkuutta ja siksi onkin hieman harmi, kuinka pikaisiksi jokaisen roolityö jää. Toisaalta kun Chapman ja MacKay tekevät näin hyvää työtä pääosissa, ei elokuvan tarvitse turvautua isoihin tähtiin.
Alle puoli vuotta sitten ilmestyi toiseen maailmansotaan sijoittuva elokuva Midway(2019), mitä pidin kelpo sotaleffana. Midway ei kuitenkaan ole mitään verrattuna Taistelulähetit - 1917 -filmiin. Tämä ei ollut pelkkä elokuva. Tämä oli suorastaan elämys. Muutaman vuoden takaisen Dunkirkin(2017) tavoin leffa keskittyy todella tarkasti tiettyyn tapahtumaan sodassa. Tämä on tosin vielä keskittyneempi yhteen asiaan, sillä toisin kuin maalla, merellä ja ilmassa, sekä kolmella eri aikajanalla kulkeva Dunkirk, Taistelulähetit - 1917 seuraa vain ja ainoastaan tämän kaksikon matkaa. Heti ensisekunneista lähtien katsoja imaistaan mukaan sotatantereelle ja välittömästi iskee jännite siitä, että vaara uhkaa kaiken aikaa. Levähdyshetkiä hädintuskin löytyy, sillä pelko vaanivista vihollisista jyskyttää koko ajan takaraivossa. Kyseessä on erittäin tiivistunnelmainen parituntinen, mikä alkaa hellittää vasta, kun lopputekstit pyörivät.
Katsojasta todella tuntuu siltä kuin olisi lähettien mukana suorittamassa tätä tehtävää, sillä missiota seurataan lähes reaaliaikaisesti. Tähän vaikuttaa se, että elokuva on tehty näyttämään siltä kuin siinä ei olisi leikkauksia lainkaan, vaan kaikki olisi kuvattu kerralla purkkiin. Tai no, kahdella kertaa, sillä noin puolessa välissä tapahtuu leikkaus pimeään, jolloin päivä vaihtuu yöksi. Minä suorastaan rakastan sitä, kun pääsee näkemään samaa kuvaa todella pitkiä pätkiä. Se osoittaa suurta lahjakkuutta työryhmältä, sillä heidän pitää saada pidempiä tapahtumia kerralla purkkiin. Kuvaaja ei voi kuvata yhteen suuntaan, pistää poikki, vaihtaa kameran suuntaa ja pistää taas pyörimään, vaan hänen täytyy sommitella kuva koko ajan lennosta. Kuvaajan täytyy olla kaiken aikaa liikkeellä ja jo tämä aiheuttaa katsojassa tunnetta siitä, ettei näillä hahmoilla ole aikaa pysähtyä. Kuvaajan pitää myös liikkua jopa 360 astetta ympyrää, eikä muu työryhmä saa osua kuvaan. Valaisijan homma on ollut suoranainen painajainen, sillä minne ihmeeseen lamput asettelee, ilman että ne näkyvät kuvassa? Silti valaisija on tehnyt uskomattoman näyttävää työtä etenkin yöosiossa. Leikkaajan täytyy yhdistellä piiloleikkaukset mahdollisimman huomaamattomiksi ja näyttelijöiden pitää tietty muistaa paljon pidempiä osuuksia tekemisiä ja sanomisia ulkoa. "Yhden oton" tyyliä hyödynnetään elokuvassa mestarillisesti, mutta voiko muuta odottaakaan alan kenties parhaalta kuvaajalta, Roger Deakinsilta? Maestron työ pääsee tosissaan esille suun auki loksauttavassa laajakuvassa, missä sadat sotilaat juoksevat kohti taistoa, pommien räjähdellessä heidän ympärillään.
Elokuva on muutenkin teknisesti henkeäsalpaavan upeaa katsottavaa. Valtavat lavasteet, joissa näyttelijät liikkuvat, ovat huikean hyvin rakennetut. Kuvaustyylin vuoksi tekijät eivät ole voineet käyttää samaa vallihautapätkää useaan eri kohtaan, vaan vallihautaa on pitänyt rakentaa kymmeniä metrejä. Kamera pujottelee siellä lumoavalla tyylillä, vaikka samalla jännittääkin, mitä jos kulman takaa hyökkää joku? Mätäneviä ruumiita on vajonnut mutaan ja on erittäin ällöttävää nähdä, kun kaksikon pitää ryömiä mudan ja ruumiiden keskellä. Puvustajat ovat tehneet armeijan asuja sadoille avustajille ja maskeeraajat taas pääsevät loihtimaan inhottavia haavoja ja ruhjeita. Äänimaailma on uskomattoman päräyttävä ja leffa tietää, milloin pistää kunnon tykitykset käyntiin ja milloin rakentaa jännitystä ahdistavalla hiljaisuudella. Säveltäjä Thomas Newman tekee tuttuun tapaansa erittäin hyvää työtä musiikkien parissa. Sam Mendes osoittaa jälleen lahjansa ohjaajana ja näyttää, että viimeisin Bond-leffa Spectre(2015) oli vain pieni kompastus Skyfallin(2012)ja tämän välissä. Mendes hallitsee ohjauksen rautaisella otteella ja hän tekee oivaa työtä myös käsikirjoittajana, yhdessä Krysty Wilson-Caimsin kanssa.
Yhteenveto:Taistelulähetit - 1917 on huikea elämys, mikä täytyy kokea mahdollisimman isolta valkokankaalta. Elokuvan tapa kuvata sotaa on ällistyttävä kaikin tavoin. Filmi on äärimmäisen intensiivinen ja katsojan sydän takoo rinnassa kaiken aikaa, kun seuraa näiden lähettien piinaavaa matkaa. Elokuva nappaa heti mukaansa, eikä hellitä otettaan, ennen kuin lopputekstit rullaavat. Ohjaaja Sam Mendes rakentaa tunnelmaa erinomaisesti, mihin vaikuttaa vahvasti myös Roger Deakinsin uskomaton kuvaus. "Yhden pitkän kuvan elokuva" -kikka on fantastisesti toteutettu ja leffojen teknisestä puolesta kiinnostuneet saavat runsaasti ihailtavaa. Itselläni suu loksahti auki, kun kamera kulkee piikkilankojen läpi ja pohdin, miten se on voitu toteuttaa? Päänäyttelijät Dean-Charles Chapman ja George MacKay ovat nappivalinnat läheteiksi. He näyttävät hienosti sotilaiden kokemat tunteet ja hyppäävät täysillä kaikkeen mukaan. Suosittelen Taistelulähetit - 1917 -elokuvaa erittäin lämpimästi sotaelokuvien faneille ja todella painotan sitä, että käykää katsomassa tämä mahdollisimman isolta kankaalta, sillä tämä leffa todella tarvitsee ja ansaitsee jättimäisyyttä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
1917, 2019, Amblin Partners, DreamWorks, Neal Street Productions, New Republic Pictures
Ohjaus: Sam Mendes Pääosissa: Daniel Craig, Léa Seydoux, Christoph Waltz, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Naomie Harris, Dave Bautista, Andrew Scott, Rory Kinnear, Monica Bellucci ja Jesper Christensen Genre: toiminta Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia Ikäraja: 12 Casino Royale (2006) käynnisti supersuositun James Bond -leffasarjan (1962-) uudestaan ja se oli todella suosittu sekä fanien että kriitikoiden keskuudessa. Jatko-osa Quantum of Solace (2008) ei ollut yhtä pidetty, mutta se tienasi kuitenkin paljon rahaa. Skyfall (2012) sen sijaan tienasi yli miljardin, minkä lisäksi sitä kehuttiin erittäin paljon. Seuraavaa teosta alettiinkin suunnittelemaan aika lailla heti, kun Skyfall huomattiin jättihitiksi. Fanit olivat innoissaan, kun nimeksi paljastettiin Spectre, joka tarkoitti tietty Sean Conneryn tähdittämissä Bond-leffoissa esiintynyttä rikollisjärjestöä. Elokuva ilmestyi loppuvuodesta 2015 ja menestyi erinomaisesti, tienaten lähes 900 miljoonaa dollaria. Vaikka leffasta monet pitivät, sai se myös paljon kritiikkiä ja monet pitivät sitä pettymyksenä edelliseen osaan verrattuna. Itse näin Spectren edeltäjän tapaan ensi-illassa ja meitä oli silloinkin aikamoinen jengi kasassa. Pidin elokuvasta, mutta se ei kuitenkaan ollut sitä, mitä odotin. Mielestäni samana vuonna ilmestyneet agenttileffat Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014) Spy - Vakoojan asussa (Spy - 2015), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja Koodinimi U.N.C.L.E. (The Man from U.N.C.L.E. - 2015) olivat kaikki tätä elokuvaa parempia, vaikka tämän oli tarkoitus olla genressään vuoden kohokohta. Varsinkin toisella katselukerralla mietin, että Skyfall on huomattavasti tätä parempi, enkä jaksanut katsoa Spectreä kolmatta kertaa. Kuitenkin vuoden alussa katsoin Casino Royalen ja Quantum of Solacen ja samalla päätin arvostella nämä uudet Bondit. Kesti kuitenkin puoli vuotta, kunnes katsoin vihdoin Skyfallin (jota ennen vilkaisin kaksi edeltäjää uudestaan) ja heti seuraavana päivänä katsoin myös Spectren.
Agentti 007 James Bond suorittaa tehtävää, jonka edesmennyt M on hänelle antanut. Johtolangat vievät Bondin Roomaan, jossa hän kohtaa rikollisjärjestö SPECTREn.
Daniel Craig nähdään neljättä kertaa James Bondin roolissa ja hän hoitaa hommansa yhä kunnialla... ainakin suurimmaksi osaksi. Craigilta nimittäin löytyy pari hetkeä, jolloin näyttää siltä, ettei häntä kiinnosta esittää roolia ja niin hän kertoikin leffan ilmestyttyä. Craig sanoi, että viiltäisi mieluummin ranteensa auki kuin esittäisi 007:ä enää koskaan. Sääli, että herran mielipide on sellainen, sillä hän on mielestäni paras henkilö rooliin. Hän saa jälleen kerran Bondin tuntumaan enemmän ihmiseltä kuin pelkältä herrasmiesvakoojalta. Leffasta löytyykin pari kohtaa, joissa Craig pääsee osoittamaan kunnolla tunteita.
Bondilla pitää perinteen mukaan tietty olla joku naikkonen ja tällä kertaa se on Léa Seydouxin esittämä tohtori Madeleine Swann. Valitettavasti Seydoux ei ole kovin osuva valinta, eikä hän kykene tuomaan esille tunteita, vaan vaikuttaa jotenkin oudon etäiseltä ja kylmältä koko elokuvan ajan. Hahmo on myös kirjoitettu kehnosti, sillä aluksi hän on täysin Bondia vastaan ja feministinä sanoo, ettei tarvitse urhoollista ritaria pelastamaan häntä, vaan hän pystyy selviämään ihan hyvin itse, mutta heti kun Bond on pelastanut hänet vaikeasta tilanteesta, päätyvät he pussailemaan. On hienoa, että Madeleinesta on yritetty saada aikaiseksi hahmo, joka osaa itsekin asioita, mutta toteutus ei ole onnistunut. Elokuvan pahiksena, eli SPECTRE-järjestön johtaja Franz Oberhauserina nähdään Christoph Waltz. Kunniattomissa paskiaisissa (Inglourious Basterds - 2009) Waltz osoitti upeasti taitavansa inhottavan uhkaavan roiston roolin, mutta tässä hän tuntuu vain kopioivan omaa työtään, huonolla tuloksella. Hän ei ole uhkaava, kuten Javier Bardemin Silva Skyfallissa, eikä oivallisesti kirjoitettu persoona, kuten Mads Mikkelsenin Le Chiffre Casino Royalessa. Oberhauserille on myös yritetty kirjoittaa yllätyksiä, mutta yhden niistä arvaa jo ennen kuin leffan pistää pyörimään ja toinen ei vain vakuuta. Skyfallin lopussa kuollut MI6:n johtaja M (Judi Dench) on korvattu samaisessa elokuvassa esitellyllä Ralph Fiennesin esittämällä Mallorylla. Vaikka Fiennes onkin loistava näyttelijä, ei hänessä ole samaa auktoriteettia ja johtajuutta kuin Denchissä, jolloin hänen versionsa hahmosta jää harmillisen latteaksi. Kyseisessä leffassa esitellyt erikoislaitteita tekevä Q (Ben Whishaw) ja neiti Moneypenny (Naomie Harris) tekevät myös paluun. Jälkimmäisen roolia on pienennetty, mutta Q:lle on saatu hauskoja tilanteita mukaan. Elokuvassa nähdään myös edellisen M:n avustaja Tanner (Rory Kinnear) pienessä roolissa, sekä Andrew Scott C:nä, joka yrittää lopettaa 00-ohjelman, Dave Bautista hiljaisena korstona ja Monica Bellucci leskiroolissa, jossa hän on täysin alikäytetty. Mukana on myös kahdesta Craigin ensimmäisestä Bondista tuttu herra White, jota esittää yhä Jespen Christensen.
Spectre alkaa todella vaikuttavasti näyttävällä pitkällä kuvalla, jossa seurataan massiivisen joukkokohtauksen kulkua Meksikon kuolleiden päivän juhlassa. Alkukohtaus loppuu hieman mitäänsanomattomaan helikopteritaisteluun, mutta silti katsoja on positiivinen tulevasta, sillä pätkä oli muuten niin tyylikäs. Tästä sitten aletaan seuraamaan tarinaa kunnolla. Alussa viitataan hauskasti Skyfallin tapahtumiin, jolloin yksittäisiltä tuntuvat seikkailut yhdistyvät mukavasti toisiinsa. MI6-rakennus on yhä raunio ja Bondin lapsuudenkodista on pelastettu muutamia esineitä. Katsojana seuraa mielenkiinnolla, kun Bond lähtee suorittamaan tehtäväänsä ja ei aikaakaan, kun pääsee näkemään vauhdikkaan autotakaa-ajon Rooman kaduilla ja hurjan lentokonekohtauksen Itävallan lumisilla vuorilla. Valitettavasti niiden jälkeen tunnelma lässähtää ja alkaa tuntua, ettei tekijöitä ole kiinnostanut projektin viimeistely. Lähes kaikki alkaa nimittäin tuntua keskeneräiseltä kuin mihinkään ei olisi panostettu kunnolla. Vain jännittävän junataistelun aikana taso nousee, mutta sen jälkeen se laskee jälleen, kunnes se kulkee eteenpäin niin laiskasti, ettei katsojaa jaksa kiinnostaa loppuratkaisu. Leffan finaali on jokseenkin jopa tylsä, minkä lisäksi viimeinen kohtaus tuntuu äärimmäisen antiklimaattiselta, mikä voi helposti tuottaa katsojalle pettymyksen.
Elokuvasta löytyy todella selkeitä heikkouksia. Sen lisäksi, ettei filmin tekoon ole annettua kaikkea, on se liian pitkä, jolloin se käy jossain kohtaa pitkäveteiseksi. Loppupäässä voi huomata haukottelevansa, vaikkei erityisemmin väsyttäisikään. Bondin ja Madeleinen romanssi on tosiaan todella heikosti luotu. Aiemmin mainitsemani esimerkin lisäksi yhdessä kohtaa Madeleine kertoo rakastavansa Bondia (kun he ovat tunteneet vasta päivän tai pari), mutta viisi minuuttia myöhemmin hän sanoo, ettei voikaan olla Bondin kanssa yhdessä. Täh? Myös C:n tuoma juonikuvio on kehnosti tuotu mukaan, eikä SPECTREn hurja suunnitelma oikein kiinnosta. Paria toimintakohtausta lukuunottamatta ei myöskään tunnu siltä, että vastukset olisivat minkäänlaista haastetta Bondille, jolloin ne tuntuvat tarpeettomilta. Yllätykset eivät yllätä, mutta hauskoja kohtia on sentään mukana muutamia. Löytyy leffasta onneksi tarpeeksi hyviä juttuja, jotta se jaksaa viihdyttää, mutta jää se Craigin Bondeista selvästi heikoimmaksi.
Tuttuja Bond-juttuja on tietty nähtävissä. On mahtavaa, että filmi alkaa vanhaan tyyliin piippukuvalla, joka on kahdessa edellisessä osassa nähty vasta elokuvan lopussa. Bond tottakai esittelee itsensä tyylillä "Bond, James Bond" ja baaritiskille päästyään hän pyytää vodka martinin ravistettuna, ei sekoitettuna. Vaikka Spectre on yhä hieman realistisempi Bond-elokuva, alkaa se kulkea lähemmäs kohti vanhaa tyyliä. Bondin autosta löytyy esimerkiksi enemmän erikoisia vempaimia, minkä lisäksi hän selviää vaarallisesta pudotuksesta osumalla pehmeään sohvaan. Siinä kohtaa katsojasta tuntuu kuin katsoisi Roger Mooren tähdittämää 007-filmiä. Alkutekstien aikana kuultava Bond-tunnuskappale on tällä kertaa Sam Smithin esittämä "Writing's on the Wall", joka hämmentää aluksi, mutta tuntuu muutaman kuuntelun jälkeen ihan kivalta. Siitä kuitenkin puuttuu täysin tarvittava mahtipontisuus, jota siinä välillä yritetään tavoitella. Kappale voitti Oscar-palkinnon, mutta ei se sitä ansainnut.
Ohjaaja Sam Mendesiltä on tainnut loppua mielenkiinto kesken tai siltä elokuva ainakin vaikuttaa. Suuren aloituskohtauksen jälkeen on varmaan kiinnostus aihetta kohtaan katkennut, mutta loppu on silti pitänyt tehdä. Hienon Skyfallin jälkeen ei voi muuta kuin ihmetellä, mitä Mendesille on käynyt? Neljän henkilön kynäilemä käsikirjoitus ei myöskään ole kovin kummoinen. Kuvaus on sentään toimivaa, mutta leikkauksessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Valaistus (yhtä kidutuskohtausta lukuunottamatta), maskeeraus ja lavastus ovat taidokkaasti toteutetut, minkä lisäksi visuaaliset tehosteet ja ääniefektit ovat mainiot. Värimäärittely painottuu kuitenkin liikaa kellertävyyteen ja musiikki aiheuttaa valitettavasti pettymyksen. Kun kuuntelee tarkkaan, niin voi huomata, että säveltäjä Thomas Newman on lähinnä vain kierrättänyt Skyfallin musiikit tähän ja lisäillyt pari hassua juttua mukaan. Se jos mikä on laiskaa.
Yhteenveto:Spectre on keskinkertainen ja liian pitkä agenttiseikkailu, johon ei ole panostettu tarpeeksi. Ohjaaja Sam Mendesiä ei ole selvästi kiinnostanut elokuvan teko, minkä lisäksi säveltäjä Thomas Newman on vain laiskasti kierrättänyt edellisen leffan musiikkeja. Jopa Bondia esittävä Daniel Craig näyttää välillä siltä, että haluaisi vain kotiinsa. Christoph Waltz ei ole kovin kummoinen pahis ja Léa Seydoux on vielä heikompi Bond-tyttönä. Ralph Fiennes on sentään ihan toimiva M ja Ben Whishaw'n Q:lle on saatu hauskoja hetkiä. Leffa alkaa kyllä mainiosti, mutta menettää katsojan kiinnostuksen noin puolen välin kohdalla. Käsikirjoitus on aika kehno ja loppuhuipennus ei enää tunnu miltään. Viimeinen kohtaus on todella antiklimaattinen pettymys. Sitä Spectre lähinnä on muutenkin, pettymys. Jos pidit Craigin edellisistä Bondeista tai yleisesti olet sarjan fani, niin kyllähän tämän katsoo, mutta muuten kannattaa palata vilkaisemaan Casino Royale ja Skyfall. Jopa Quantum of Solace on tätä parempi, sillä paljon lyhyemmällä kestollaan se onnistuu viihdyttämään paremmin. Lopputekstien jälkeen lukee, että James Bond palaa vielä ja niin hän tuleekin tekemään marraskuussa 2019. Toivottavasti se on huomattava parannus tähän teokseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.007.com
Spectre, 2015, Columbia Pictures, B24, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Sony, Danjaq
