Arvostelu: Wake Up Dead Man: Veitset esiin -mysteeri (Wake Up Dead Man: A Knives Out Mystery - 2025)

WAKE UP DEAD MAN: VEITSET ESIIN -MYSTEERI

WAKE UP DEAD MAN: A KNIVES OUT MYSTERY

Ohjaus: Rian Johnson

Pääosissa: Daniel Craig, Josh O'Connor, Glenn Close, Josh Brolin, Jeremy Renner, Kerry Washington, Andrew Scott, Daryl McCormack, Cailee Spaeny, Thomas Haden Church, Mila Kunis, Jeffrey Wright ja Annie Hamilton

Genre: rikos, mysteeri

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Rian Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama, sekä Daniel Craigin tähdittämä murhamysteerielokuva Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten Johnson ryhtyi tekemään lisää elokuvia Craigin etsivähahmosta. Vuonna 2021 Johnson solmi Netflixin kanssa diilin kahdesta Veitset esiin -leffasta. Niistä ensimmäinen, Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri (Glass Onion: A Knives Out Mystery) julkaistiin Netflixissä joulukuussa 2022 ja seuraavan elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024. Nyt Wake Up Dead Man: Veitset esiin -mysteeri on saapunut Netflixiin ja itse odotin sen näkemistä positiivisin mielin, tykättyäni sarjan kahdesta edellisestä osasta. Katsoinkin leffan pian sen ilmestyttyä.

Kun joku löytyy puukotettuna kesken pikkukaupungin pitkäperjantain jumalanpalveluksen, etsivä Benoit Blanc saapuu tutkimaan murhaa.

Daniel Craig nähdään jo kolmatta kertaa omalaatuisena etsivä Benoit Blancina, joka päätyy jälleen uuden tapauksen äärelle. Tässä kohtaa rooli alkaa olla jo tuttuakin tutumpi Craigille ja hän on selvästi palannut hahmoksi ilomielin. Tutut maneerit ja vekkuli puhetapa ovat tallella ja tuodaanpa Blanciin hieman syvyyttä tämän uskontoon liittyvien pohdintojen kautta, elokuvan tapahtuessa pääasiassa kirkossa ja sen pihamailla. Blanc on yhä mainio hahmo ja ilahduttavaa vaihtelua satatuhatta kertaa nähdyille Sherlock Holmesille ja Hercule Poirotille. Toivonkin, ettei Craig kyllästy tähän rooliin samalla tavalla kuin James Bondin esittämiseen, sillä Blancia näkisi mielellään lisääkin.

     Kiinnostavampaa on kuitenkin tavata elokuvan tarjoamat uudet tuttavuudet, eli toki murhaepäillyt. Josh Brolin näyttelee pikkukaupungin kirkon monsignorea Wicksiä, joka pitää saarnansa varsin rajulla otteella, kun taas Josh O'Connor esittää kirkkoon vähän aikaa sitten siirtynyttä isä Judia, joka uskoo enemmän ihmisten kuuntelemiseen ja heidän auttamiseen hengellisyyden kautta. Kirkossa työskentelevät myös monitoiminen Martha (Glenn Close) ja puutarhuri Samson (Thomas Haden Church). Monsignoren johtamaan seurakuntaan taas kuuluvat uskolliset tohtori Nat (Jeremy Renner), juristi Vera (Kerry Washington) ja hänen influensseripoikansa Cy (Daryl McCormack), kirjailija Lee (Andrew Scott) ja sellisti Simone (Cailee Spaeny). Lisäksi elokuvassa nähdään Jeffrey Wright piispa Langstromina ja Mila Kunis poliisipäällikkö Scottina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainiossa vedossa. O'Connor tuo paljon syvyyttä hahmoonsa, mutta kieltämättä show'n varastavat Brolin ja Close varsin eksentrisinä hahmoinaan.

Veitset esiin -elokuvasarja ei petä vieläkään! Vaikkei Wake Up Dead Man ylläkään alkuperäisen Benoit Blanc -murhamysteerin tasolle, pidin siitä hieman enemmän kuin edellisestä leffasta, Glass Onionista. Kyseessä on taas kerran erittäin koukuttava ja mielenkiintoinen tapaus, joka kypsyttelee skenaariota ja hahmojaan onnistuneesti niin, että kun murha tapahtuu, on katsojana täysillä mukana selvittämässä, mistä onkaan oikein kyse. Syyllistävä sormi osoittelee vähän joka suuntaan, samalla kun erilaiset teoriat valtaavat niin katsojan kuin Blancin mielen. Motiiveja löytyisi monia, mutta kuka päätti lopulta suorittaa itse teon?

Lähes kahden ja puolen tunnin kesto pitää pääasiassa tehokkaasti otteessaan, vaikka parissa kohtaa koinkin pituuden hieman liiallisena. Mukana on kuitenkin joitain niin tehokkaan tiivistunnelmaisia kohtauksia, sekä tehokkaita koukkuja ja käänteitä, että usein aika kulkee kuin hujauksessa. Jännitettä pidetään hyvin yllä, vaikka sekaan on ripoteltu myös oivaa huumoria. Vitsienkin kera sanoisin Wake Up Dead Manin olevan tähän mennessä synkin Veitset esiin -mysteeri. Tämänkertaista mysteeriä rikastuttaa elokuvan hengelliset teemat. Vaikken itse olekaan uskonnollinen, pidin siitä, kuinka hahmojen erilaisia uskoja käsitellään läpi leffan. Elokuva myös piikittelee onnistuneesti niille, jotka väärinkäyttävät ihmisten uskoa omiin tarkoituksiinsa.

Rian Johnson on selvästi löytänyt hyvän otteen tästä leffasarjasta, enkä pistäisi yhtään pahitteeksi, vaikka hän tekisikin lisää Veitset esiin -elokuvia aina muutaman vuoden välein. Enkä pistäisi todellakaan vastaan, jos joku päivä Benoit Blanc tekisi yhteistyötä Johnsonin luoman Poker Face -sarjan (2023-2025) päähenkilö Charlie Calen kanssa. Johnsonilla on periaatteessa toimivaksi todettu kaava, mutta hän onnistuu silti tarjoamaan jokaisen mysteerinsä raikkaalla otteella. Lisäksi Wake Up Dead Man on teknisesti taitavasti tehty. Elokuva on osaavasti kuvattu ja kohtauksessa, jossa Blanc puhuu isä Judin kanssa uskonnosta, hänen ateistista näkemystään visualisoidaan pilvisyydellä ja harmaalla, mutta kun isä Jud tarjoaa oman vinkkelinsä hengellisyyteen ja sen tuomaan turvaan, aurinko paistaa taas. Lavasteet ovat komeat, puvustus tyylikästä ja äänityöskentelykin on pätevää Nathan Johnsonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wake Up Dead Man: A Knives Out Mystery, 2025, Netflix, Ram Bergman Productions, T-Street

Arvostelu: Kesäkirja (The Summer Book - 2024)

KESÄKIRJA

THE SUMMER BOOK

Ohjaus: Charlie McDowell

Pääosissa: Glenn Close, Emily Matthews, Anders Danielsen Lie, Pekka Strang, Sophia Heikkilä ja Ingvar Sigurdsson

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: S

The Summer Book, eli suomalaisittain Kesäkirja perustuu Tove Janssonin samannimiseen kirjaan (Sommarboken) vuodelta 1972. Alkuvuodesta 2023 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta oli tekeillä kansainvälinen elokuvatuotanto, jota tähdittäisi Glenn Close ja joka kuvattaisiin Suomessa. Elokuva kuvattiin samaisena kesänä Kotkan, Porvoon ja Espoon saaristoissa ja maailmanensi-iltansa Kesäkirja sai lokakuussa 2024 Lontoon elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut Suomenkin teattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä positiivisin mielin, vaikkei tämä kyseinen Janssonin kirja ollutkaan minulle tuttu. Vein Janssonin kirjaa rakastavan isoäitini katsomaan Kesäkirjan heti elokuvan ensi-iltaviikonloppuna.

Sophia-tyttö ja hänen isoäitinsä viettävät kesää mökillään Suomenlahden saarella, tytön toipuessa äitinsä kuolemasta.

Suomalaismediat suurin piirtein räjähtivät, kun paljastettiin, että itse Glenn Close, kahdeksankertainen Oscar-ehdokas ja tuttu naama elokuvista kuten Vaarallinen suhde (Fatal Attraction - 1987) ja 101 dalmatialaista (101 Dalmatians - 1996) saapuu Suomeen kuvaamaan Tove Janssonin kirjaan perustuvaa elokuvaa. Statuksestaan huolimatta Closen saaminen tänne ei nähtävästi ollut vaikea homma. Close oli ihastunut Janssonin töihin ja haaveillut jo pitkään Suomessa käymisestä. Kun nämä kaksi seikkaa oli vielä yhdistettävissä hänen ammattinsa kautta, Close oli heti messissä. Close nähdään elämän nähneenä, viisaana mutta ajoittain myös hupsuttelevana isoäitinä, joka pyrkii olemaan lapsenlapsensa Sophian (suomalainen Emily Matthews ensimmäisessä elokuvaroolissaan) tukena tämän äidin menehtymisen jälkeen, kun Sophian isä (Anders Danielsen Lie) on niin surun musertama, ettei hänellä ole aikaa tyttärelleen, ainoastaan työlleen. Close on roolissaan erinomainen, muuntuessaan täysin hahmokseen jokaista vanhan liikettä myöten. Mahtava on myös nuori Matthews, jonka ei uskoisi tekevän esikoisleffaansa. Hänestä löytyy juuri sitä oikeaa lapsuuden intoa ja tunnepuuskia, sekä sinisilmäisyyttä mitä rooli vaatiikin. Hän ja Close muodostavat uskottavan ja ennen kaikkea lämpimän isoäiti-lapsenlapsi-kaksikon. Lie jää näiden naisten varjoon, mutta tämä kuuluukin hänen hahmoonsa, isän vetäytyessä kaiken aikaa omiin oloihinsa, siitäkin huolimatta, että perhe on saapunut lomamökilleen viettämään juhannusta.

Tammikuu 2025 on ollut varsinainen riemuvoitto kotimaisille elokuville. Ensin nähtiin Klaus Härön hieno katsojamenestys Ei koskaan yksin (2024) ja nyt teattereihin on saapunut Kesäkirja, jonka taustalla saattaa pyöriä yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä elokuvantekijöitä, ja jossa puhutaan englantia, mutta joka tuntuu silti täysin suomalaiselta. Kesäkirja on kertakaikkisen vaikuttava elokuva, joka etenee hissuksiin ja jossa toisaalta tapahtuu aika vähän, mutta joka tarjoaa silti valtavan paljon. Elokuva viipyilee, muttei ole koskaan pitkäveteinen. Suomalaisille katsojille itse kesäloman vietto mökillä puhuttelee taatusti, oikeastaan iästä riippumatta. Tätä juhannusta kuvataan niin lapsen, aikuisen kuin vanhuksen silmistä ja kokemus on ainakin osittain joka sukupolvelle tunnistettava ja samaistuttava. Tämän lisäksi elokuva kuvaa erinomaisesti lapsen ja tämän isovanhemman välistä suhdetta, jota yleensä välissä olevat lapsen vanhempi, eli isovanhemman oma lapsi, eivät välttämättä edes täysin ymmärrä. Teinkin täysin oikean päätöksen ottaessani isoäitini mukaan leffareissulle, sillä Kesäkirja herätti molemmissa muistoja vuosien takaa.

Tähän kesänviettoon mahtuu monenlaista puuhailtavaa, oli kyse sitten uimisesta, kaarnalaivojen veistelystä, juhannustaikojen tekemisestä tai ihan vain olemisesta yhtä luonnon kanssa. Tunnelataus syntyy kuitenkin hahmojen lähes täysin vaietusta surusta, koskien Sophien äidin kuolemaa, mikä näkyy hahmoissa eri tavoin. Isoäiti yrittää parhaansa mukaan saada poikansa tämän tyttären tueksi. Kaikki tämä johtaa tunteikkaaseen lopetukseen. Kesäkirja on kertakaikkisen kaunis elokuva.

Elokuvan on ohjannut Charlie McDowell, jonka aiemmat työt ovat jääneet aika vähälle huomiolle, mutta joka on tehnyt nyt kulttuuritekoa, työstettyään kansainvälisen produktion Janssonin kirjasta. McDowellin rakentama tunnelma on läpikotaisin nätti, hahmojen tunteiden ylä- ja alamäkien aikana. Ja täytyypä muuten vielä kertoa, että minä itse asiassa törmäsin McDowelliin kesällä 2023 Finnkino Tennispalatsissa, joskin tuolloin en tiennyt hänestä muuta kuin että hän on Emily in Paris -sarjan (2020-) tähti Lily Collinsin - joka toimii Kesäkirjan tuottajana - poikaystävä. Robert Jonesin käsikirjoitus on vahva, etenkin isoäidin ja Sophian välisten keskustelujen puolesta. Myös teknisiltä ansioiltaan Kesäkirja on onnistunut ja kameran takana onkin häärinyt runsaasti suomalaisia tekijöitä. Elokuva on kauniisti kuvattu ja Suomen kesäisiä maisemia katsellessa silmä kyllä lepää. Lavasteet ovat mainiot ja Closen maskeeraukset erittäin vakuuttavat. Äänimaailma on hyvin rakennettu luonnonääniä ja Hania Ranin sävellyksiä myöten. Kuullaanpa leffassa muutamaankin otteeseen myös suomalaisia klassikkolauluja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.fi.wikipedia.org, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

The Summer Book, 2024, Helsinki-filmi, Finnish Impact Film Fund, Case Study Films, Craig Stilley Productions, Free Range Films, High Frequency Entertainment, Hurst Capital

Arvostelu: Tarzan (1999)

TARZAN

Ohjaus: Chris Buck ja Kevin Lima
Pääosissa: Tony Goldwyn, Minnie Driver, Rosie O'Donnell, Wayne Knight, Brian Blessed, Glenn Close, Lance Henriksen, Nigel Hawthorne, Alex D. Linz ja Taylor Dempsey
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

Tarzan on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 37. osa. Elokuva perustuu Edgar Rice Burroughsin kirjaan "Tarzan, apinain kuningas" ("Tarzan of the Apes") vuodelta 1912. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty leffoja, kuten mykkäfilmit Tarzan of the Apes (1918) ja The Romance of Tarzan (1918), sekä tunnetuimpana Johnny Weissmullerin Tarzan-leffat (1932-1948), joita hän teki yhteensä 12. Walt Disney -yhtiölläkin tietty kiinnostuttiin tarinasta, jossa ihminen varttuu eläinten kanssa - olihan yhtiö tehnyt aiemmin elokuvasovituksen (1967) Rudyard Kiplingin hieman samankaltaisesta tarinasta, "Viidakkokirjasta" ("The Jungle Book" - 1894). Elokuvan työstäminen lähti käyntiin ja joidenkin takaiskujen ja ongelmien (esim. animaattorit joutuivat luomaan uudenlaista teknologiaa saadakseen viidakon toimimaan) jälkeen Tarzan sai maailmanensi-iltansa 12. kesäkuuta 1999 - tasan 20 vuotta sitten (Suomeen leffa tosin saapui vasta joulukuussa)! Elokuva oli iso menestys, mistä myös kriitikot pitivät ja se voitti parhaan alkuperäiskappaleen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Menestyksen myötä Disney jatkoikin tarinaa kirjoilla, sarjakuvilla, Tarzanin legenda -televisiosarjalla (The Legend of Tarzan - 2001-2003) ja kahdella elokuvalla; Tarzan & Jane (2002) ja Tarzan 2 (2005). Itse näin Tarzanin useaan otteeseen lapsena ja pidin sitä yhtenä Disneyn parhaimpana teoksena. Viimeksi näin leffan 2014, kun ostin sen Blu-ray -julkaisun. Olen jo pidemmän aikaa pohtinut elokuvan katsomista uudestaan ja kun huomasin leffan täyttävän tänä kesänä 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla Tarzanin!

Vauvasta asti viidakossa gorillojen kanssa varttunut Tarzan on koko elämänsä luullut olevansa gorilla itsekin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun viidakkoon tupsahtaa gorilloja tutkiva professori Porter, hänen tyttärensä Jane ja liipaisinherkkä metsästäjä Clayton.

Elokuvan päähenkilö Tarzan (aikuisen äänenä Tony Goldwyn, lapsi-Tarzanin äänenä Alex D. Linz) muistuttaa tavallaan hyvin vahvasti Viidakkokirjan päähahmo Mowglia. Molemmat ovat vauvana joutuneet erilleen ihmisistä ja heidät on kasvattanut jokin eläinlauma. Aikuisena he joutuvat miettimään paikkaansa maailmassa; kuuluvatko he viidakkoon vai ihmisten pariin? Omasta mielestäni tämä hahmokaari on toteutettu hieman paremmin Tarzanin kanssa. Hahmosta löytyy muitakin puolia, mitkä tekevät hänestä kiinnostavamman persoonan kuin Mowglista. Tarzan osaa olla sekä kavereidensa kanssa hassutteleva heppu kuin leopardeja vastaan taisteleva soturi. Tarzanilla ei ole gorillojen synnynnäistä vahvuutta ja ruumiinrakennetta, minkä vuoksi hän on joutunut keksimään omia tapojaan pärjätäkseen luonnossa. Hahmo on alusta alkaen mielenkiintoinen ja hänen kanssaan lähtee mielellään seikkailuun.
     Viidakossa Tarzan elää gorillalauman kanssa, joista tärkeimpiä ovat Tarzanin äitinä toimiva Kala (Glenn Close), joka rakastaa syvästi poikaansa, välittämättä siitä että he ovat eri lajia, lauman johtaja Kerchak (Lance Henriksen), joka ei voi sietää ihmisiä ja halveksuu siksi Tarzania, sekä nuori gorillatyttö Terk (Rosie O'Donnell), joka on vähän väliä järjestämässä Tarzania ties minkälaisiin hankaluuksiin huolettoman luonteensa vuoksi. Tarzanin ja Terkin hullutteluihin on päätynyt mukaan myös elefantti Tantor (aikuisena Wayne Knight, lapsena Taylor Dempsey), joka on paljon arempi ja pelokkaampi tapaus kuin ystävänsä. Elokuvan ensimmäisen puolikkaan aikana eläinhahmot saavat hyvin ruutuaikaa ja heistä alkaa välittämään paljon, mutta toisen puoliskon aikana he jäävät enemmän sivuun ihmisten tullessa kuvioihin.
     Jane Porter (Minnie Driver) vaikuttaa ensisilmäyksellä hyvin hienostuneelta leidiltä, mutta jo hetken päästä voi huomata, että hän on paikoitellen hieman hupsu ja usein todella innokas tapaus. Jane rakastaa eläimiä ja lähteekin tutkimusmatkoille isänsä, professori Archimedes Q. Porterin (Nigel Hawthorne) kanssa. Professori Porter vasta hupsu ja innokas onkin, eikä hän malta odottaa näkevänsä gorilloja omin silmin. Kiväärin kanssa kulkeva Claytonkaan (Brian Blessed) ei malta odottaa gorillojen näkemistä, mutta heti astuttuaan ruutuun katsoja tietää, ettei hän ole lainkaan yhtä mukavin tarkoituksin lähtenyt retkelle kuin Porterit...

Tarzan on erinomainen seikkailuelokuva, mikä tarjoaa vauhtia ja vaaroja koko kestonsa ajan. Elokuva nappaa välittömästi mukaansa vaikuttavan alkunsa kanssa, mikä näyttää, kuinka Tarzan päätyi lapsena gorillojen mukaan. Leffa esittää taidokkaasti Tarzanin kasvun lapsesta aikuiseksi ja kertoo tarinansa muutenkin loistokkaasti. Tylsää hetkeä ei koskaan ole tiedossa, vaan leffa viihdyttää täysillä alusta loppuun. Huumoria on luvassa niin repliikeissä kuin hahmojen fyysisessä toiminnassa. Tarzanin lapsuus tarjoaa useat naurut, kuten myös se, kun hän pääsee tutustumaan ihmisten outoon maailmaan Janen kanssa. Jännitystä taas tuo viidakossa väijyvä leopardi, jonka kohtaukset ovat yllättävänkin tiivistunnelmaisia ja perheen pienimmille kenties liiankin pelottavia. Huomasin itsekin jännittäväni joka kerta, kun joku hahmoista joutuu kohtaamaan leopardin ja ihailin, kuinka hyvin tekijät ovat luoneet painostavaa henkeä koko perheen elokuvaan.

Romantiikkaakin tietty löytyy, eikä voi tulla yllätyksenä, että Tarzan ja Jane alkavat pikkuhiljaa ihastumaan toisiinsa - etenkin Tarzan, joka ei ole aiemmin nähnyt toista ihmistä. Tämä on myös leffan syvällisempi puoli, mikä viehätyttää enemmän aikuiskatsojaa, lasten innostuessa lähinnä seikkailusta. Kaiken vauhdikkuudenkin keskellä elokuva on erittäin henkilövetoinen kertomus ja se syventyy hienosti päähahmoonsa, joka etsii paikkaansa maailmassa. Leffan teema on tärkeä kaikille katsojille ja se onnistuu johtamaan pariin liikuttavaankin hetkeen. Elokuva osaa rauhoittua juuri oikeissa kohdissa ja se onkin rytmitetty todella taidokkaasti. Kaikin puolin Tarzan on erittäin onnistunut seikkailufilmi koko perheen yhteiseen leffahetkeen ja sen ainoa vika on mielestäni se, että Claytonin ilkeyttä ei edes yritetä piilotella mitenkään, mikä pistää miettimään, kuinka Porterit eivät tajunneet heti matkansa alussa, että tällä on pahat mielessään?

Monen muun Disney-animaation tavoin myös Tarzan on musikaali... tavallaan. Elokuvassa on vain yksi laulu, jonka joku hahmoista laulaa (Oscarin ja Golden Globen voittanut "You'll Be In My Heart"), mutta muuten kaikki kappaleet ovat Phil Collinsin laulamia. Elokuvan aloittaa "Two Worlds", joka luo hyvän pohjan itse tarinalle. "Son of Man" -laulun aikana Tarzan varttuu aikuiseksi ja "Strangers Like Me" soi, kun Tarzan oppii asioita ihmisten maailmasta. Musikaalinumeroiden sijaan elokuva tarjoaa yhden musiikkinumeron, missä gorillat ja Tantor pistävät pystyyn esityksen ihmisten leirissä. Vaikka laulut ovat oivallisia, on sinänsä harmi, ettei leffassa ole kunnon musikaalikohtauksia, vaan lauluja käytetään vain montaasien aikana. Toisaalta olen kuitenkin samaa mieltä tekijöiden kanssa, jotka pohtivat, ettei puolialastomaa Tarzania olisi välttämättä saatu laulamaan ilman, että hän olisi muuttunut hölmön näköiseksi.

Visuaalisesti Tarzan on todella näyttävä teos. Animaattorit ovat pistäneet parastaan piirtäessään ja herättäessään kirjoitettua tarinaa henkiin. Hahmot ovat tuttua Disney-tyyliä ja animaation voimin he saavat Tarzanin liikkumaan vikkelämmin viidakossa kuin kukaan oikea näyttelijä pystyisi kulkemaan. Tekijät joutuivat tosiaan luomaan uutta teknologiaa animaatiota varten, nimittäin Deep Canvas -menetelmän, millä he pystyivät rakentamaan digitaalisen viidakon, mikä näyttäisi silti maalaukselliselta. Tekniikkaa on käytetty hyödyksi erinomaisesti ja taustat ovat häikäisevän hyvin toteutettuja. Ohjaajakaksikko Kevin Lima ja Chris Buck ovat myös tehneet taidokasta työtä luodessaan elokuvan eri tunnelmia ja he ovatkin saaneet aikaiseksi loistavan paketin.

Perinteiseen Disneyn tapaan elokuva sisältää tietty muutamia viittauksia Disneyn muihin elokuviin. Professori Porterin taskusta putoaa yhdessä kohtaa Mulan-leffan (1998) Pikkuveli-koiraa esittävä lelu, minkä lisäksi ihmisten leiristä voi helposti bongata Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) rouva Pannun ja Kipon.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen, toisin kuin sen lisämateriaalitarjonta. Extroina Blu-raylla on vain vaihtoehtoinen alku, musiikkivideo "You'll Be In My Heart" -kappaleesta ja lyhyt dokumentti elokuvan eläimistä. Katsottavaa on vain noin kymmeneksi minuutiksi.

Yhteenveto: Tarzan on loistava seikkailuleffa koko perheelle, mikä tarjoaa juuri sopivissa määrin huumoria, jännitystä, romantiikkaa ja draamaa. Elokuva imaisee katsojansa mukaan seikkailuun välittömästi ja on mielenkiintoista seurata Tarzanin varttumista gorillojen parissa. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon, mm. Tarzanin alkaessa oppimaan asioita ihmisten maailmasta. Leopardi taas tuo mukaan yllättävänkin jännittäviä kohtauksia, mitkä eivät välttämättä sovellu vielä pienemmille katsojille. Kaiken keskellä elokuva onnistuu olemaan todella hahmovetoinen kertomus, missä päähenkilö etsii paikkaansa maailmassa. Tämä puoli nostaa leffan arvoa entisestään. Hahmot ovat kaikki mainioita ja visuaalisesti filmi on todella hienon näköinen. Phil Collinsin laulut sopivat mukaan ihan hyvin, mutta paikoitellen katsojana jää kaipaamaan Disneylle tuttuja musikaalinumeroita. Pienistä vioistaan huolimatta Tarzan on erittäin toimiva paketti aika lailla kaikenikäisille, mikä viihdyttää yhä uudestaan ja uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tarzan, 1999, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation

Arvostelu: The Girl with All the Gifts (2016)

THE GIRL WITH ALL THE GIFTS (2016)

Ohjaus: Colm McCarthy
Pääosissa: Sennia Nanua, Gemma Arterton, Glenn Close, Paddy Considine ja Fisayo Akinade
Genre: draama, jännitys
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

En ollut kuullut mitään The Girl with All the Giftsistä, ennen kuin minulta kysyttiin, haluanko mennä katsomaan sen yli kuukauden etuajassa. Nimi ei sanonut mitään, joten piti tehdä hieman taustatutkimusta, jotta sain selville, mistä on kyse. Luin, että kyseessä olisi jonkinlainen zombielokuva, joka perustuisi samannimiseen Mike Careyn kirjaan vuodelta 2014 ja siinä nähtäisiin mm. Gemma Arterton ja Glenn Close. Kun huomasin, että arvosteluja alkoi ilmestyä maailmalta, niin yllätyin paljon, sillä tämä zombielokuva oli saanut monesta paikkaa täydet pisteet. Mielenkiintoni nousi ja odotin jollain tapaa näkeväni elokuvan. Valitettavasti sitä tietenkin pettyy, kun odottaa näkevänsä "parhaan zombielokuvan ikinä"...

Ryhmä selviytyjiä lähtee etsimään turvapaikkaa ja yrittävät vältellä "nälkäisiä", jotka syövät ihmisiä. Ryhmään kuuluu Melanie-niminen tyttö, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi "nälkäinen".

Melanien rooliin on valittu Sennia Nanua ja tämä on ensimmäinen kokoillan elokuva, jossa Nanua esiintyy. Tätä ei voi huomata tytön suorituksesta mitenkään, sillä hän on todella hyvä pääroolissa. Yhdessä kohtauksessa hänen heittäytymisensä menee hieman oudoksi, mutta sen voi katsoa sormien läpi, kun muuten hänen näyttelemisensä toimii huikeasti. Melaniessa kiehtovinta on, että hän on puoliksi "tavallinen lapsi" ja puoliksi "nälkäinen", eli zombin kaltainen, aivokuollut olento, joka syö ihmisiä. Katsojana miettii, onko oikein olla hahmon puolella, joka syö muita ihmisiä? Melanie käyttää elokuvan aikana maskia, josta tulee helposti mieleen Hannibal Lecterin käyttämä naamio elokuvassa The Silence of the Lambs (1991).
     Tuntuu kuin en olisi nähnyt Gemma Artertonia vähään aikaan missään elokuvassa, joten oli kivaa vaihtelua nähdä hänet valkokankaalla. Aiemmin en ole pitänyt Artertonia kovin erikoisena näyttelijänä, mutta tässä hän on yllättävän mainio. Arterton näyttelee Helen Justineauta, joka opettaa laitoksessa Melanien kaltaisille lapsille asioita ja lukee heille paljon tarinoita.
     Glenn Close esittää tohtori Caldwellia, joka on elokuvan pakollinen "yrittää luoda vasta-ainetta zombivirukseen" -hahmo. Caldwell tarvitsee Melanieta voidakseen viimeistellä aineen, mikä ei sovi muille hahmoille, sillä operaatioon kuuluisi Melanien leikkely paloiksi. Close on hölmöstä roolistaan huolimatta hyvä ja välillä hänen hieman ilkeältäkin kuulostava suunnitelmansa ihmiskunnan pelastamiseksi tuntuu perustellulta.
     Kersantti Parks on elokuvan pakollinen sotilashahmo ja häntä näyttelee Paddy Considine. Aluksi hahmo ärsyttää erittäin paljon, mutta häneen kuitenkin tottuu, kun tarina kulkee eteenpäin. Considinen suoritus paranee myös, mutta se voi johtua lähinnä siitä, että loppupuolella hänen hahmonsa ei enää ärsytä samalla lailla. Selviytyjien ryhmään kuuluu myös kaksi muuta sotilasta, Gallagher (Fisayo Akinade) ja Dillon (Anthony Welsh), mutta heidän hahmonsa tuntuvat olevan mukana vain, jotta he voisivat toimia uhreina zombeille, jolloin katsojat pääsisivät näkemään verta.

Elokuvan alussa katsoja ei vielä saa kunnollista käsitystä, mistä oikein on kyse. Lapset sidotaan joka aamu pyörätuoleihin ja viedään luokkahuoneeseen, jossa heitä opetetaan. Yönsä lapset viettävät selleissä. Jotain hämärää on pakko olla tekeillä, sillä sotilaat pelkäävät lapsia ja heillä on aseet esillä aina, kun hakevat lapsia aamuisin. Selviää, että ihmisen haistaessaan, lasten päässä niksahtaa jokin ja he alkavat käyttäytyä kuin "nälkäiset" ja yrittävät purra ihmisiä. Melanielle selviää, että hän on asunut koko ikänsä tutkimuslaitoksessa, jossa lapsia yritetään tutkia. Kun "nälkäiset" tunkeutuvat porttien läpi laitokseen, lähtevät Melanie, Justineau, tohtori Caldwell, kersantti Parks, Gallagher ja Dillon pakomatkalle ja yrittävät päästää toiseen tukikohtaan suojaan. Matka vie heidät läpi kaupungin täynnä "nälkäisiä", jolloin syömiseksi joutumisen riski on todella suuri.

Mielestäni on hienoa, että elokuvan pääosassa nähdään zombihahmo. Yleensä zombit ovat tämän lajityypin elokuvissa "pahiksia", mutta tässä sellaista pitäisi kannustaa voittoon (tottakai muut zombit ovat uhka päähenkilöille). Hahmo on myös puoliksi ihminen, mutta pidän silti erilaisesta ratkaisusta. Pidän siitä, että alkupuoli paljastaa asioita vain vähän kerrallaan, eikä heti kerro olevansa zombielokuva. Hienoa oli myös, ettei elokuvan jännitys pohjaudu vain äkillisiin, koviin äännähdyksiin, joihin monet kauhupätkät sortuvat. Toisaalta kyseessä ei olekaan kauhuleffa. Vaikka mukana on jännitystä, niin The Girl with All the Gifts on lähinnä draamaelokuva. Se ei erityisemmin pelota katsojaa, paitsi jos on erittäin herkkä. Jännittävin kohtaus oli, kun ryhmä joutuu kulkemaan zombilauman läpi, joka tuntuu olevan vain horroksessa, mutta koskaan ei voi tietää, mitä tulee tapahtumaan. Alkupuolella kun "nälkäiset" pääsevät läpi laitokseen, pääsee katsoja näkemään todella vaikuttavasti toteutettua kaaosta, kun sotilaat juoksevat ympäriinsä ammuskelemassa, eivätkä silti pääse pakoon lihanahneita zombeja. Niissä kahdessa kohtauksessa oli todella onnistunut ilmapiiri ja ne lupailivat mainiota elokuvaa.

Muttei kuitenkaan... Muuten elokuva lässähtelee useaan otteeseen, laahaa aivan liian hitaasti eteenpäin, eikä kykene pitämään katsojan mielenkiintoa kunnolla yllä. Se on suuri harmi, sillä elokuvalla olisi voinut olla potentiaalia olla enemmänkin. Hyvät näyttelijät ja muutama hyvä kohtaus eivät saa pelastettua kokonaisuutta, jolloin se ei pääse "ihan kivaa" paremmaksi. Se ei ole mielestäni todellakaan niin hieno kuin maailmalla hehkutetaan tai sitten en vain ymmärrä hyvän päälle. Toisaalta en pidä yhtään 28 Days Laterista (2002), jota monet kehuvat. Minun pitäisi varmaan vain palata katsomaan Shaun of the Deadia (2004), sillä siinä on omasta mielestäni hieno zombielokuva. Taisin eksyä aiheesta... Se pitää vielä sanoa tarinasta, että vaikka lopetuksessa oli oma hyvä juttunsa, niin se tuntui silti hieman hölmöltä ja mielestäni elokuvan viimeiset pari minuuttia olisi pitänyt leikata kokonaan pois.

The Girl with All the Giftsin on ohjannut Colm McCarthy, jolle tämä on hänen toinen kokoillan elokuvansa. McCarthy osaa selkeästi näyttelijäohjauksen, mutta sitten taas tämänkaltaisen paketin kasassa pitäminen ei tunnu sujuvan yhtä luontevasti häneltä. Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa Mike Carey, joka kirjoitti myös kirjan, johon elokuva perustuu. Tavallaan se on hyvä juttu, että kirja on saatu muutettua itse kirjailijan työstämänä elokuvaksi, mutta toisaalta se on huono, sillä silloin muut tekijät eivät välttämättä ole saaneet luoda omia näkemyksiään. Sinänsä sen ymmärtää, sillä oma kirja voi tuntua kuin omalta lapselta, jolloin siihen ei halua kenenkään muun koskevan. Elokuva on kuvattu ihan taidokkaasti, mutta leikkauspöydällä olisi voinut tehdä hieman tiivistämistä. Zombien äänimaailma on hyvin luotu, kuten myös niiden maskeeraukset. Visuaalisesti elokuvasta valitettavasti näkee usein, ettei budjetti ole ollut mitä huimin. Digitaalisesti tehdyt valtavat taustat näyttävät usein liiankin digitaalisilta. Onneksi raunioituneet kadunpätkät ovat paremmin tehtyjä. Todella paljon minua ärsytti, ettei veren roiskumista oltu tehty tekoveripanoksilla, vaan digitaalisesti, minkä näkee erittäin selvästi. Musiikki on aika apaattista ja siitä vastaa Cristobal Tapia de Veer.

Yhteenveto: The Girl with All the Gifts on ihan hyvä zombielokuva, muttei ihan niin erityinen kuin maailmalla väitetään. Erilainen lähestymistapa tuo siihen uutta tuntua, mutta monet asiat ovat aika lailla samankaltaisia kuin muissakin zombipätkissä. Oli hienoa, että elokuva kykeni olemaan jännittävä ilman, että se turvautui kaiken aikaa yllätyssäikäytyksiin, joita kauhuelokuvat ovat nykyään täynnä. Kovin pelottava leffa ei ole kuitenkaan kyseessä, mikä oli aika sääli. Kohtaus, jossa ryhmä kävelee zombilauman keskellä on kyllä jännittävä, kun ei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kaaos laitoksen pihalla on hienosti toteutettu. Sennia Nanua on mainio löytö pääosaan. Aluksi hänen Hannibal-maskinsa hieman kummastutti, mutta toisaalta syyhän niille on tavallaan sama kuin Hannibal Lecterillä. Harmi vain, että useassa kohtaa elokuva puuduttaa ja laahaa liiankin hitaasti eteenpäin. Lopetus on hieman erilainen, mutta osittain tyhmä. Itse en erityisemmin vakuuttunut ja tuntui, että kokonaisuudesta puuttui vielä paljon. On se onneksi erilainen kuin monet muut lajityyppinsä edustajat. Jos olet kyllästynyt perinteisiin kauhuelokuviin ja kaipaisit niihin jotain tuoretta, niin käy katsomassa tämä, mutta muista, ettei tämä ole kauhuelokuva. The Girl with All the Gifts on nimittäin draama, jossa on mukana zombeja.

Kirjoittanut: Joonatan, 4.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
The Girl with All the Gifts, 2016, Poison Chef, BFI Film Fund, Altitude Film Sales, Altitude Film Entertainment

Arvostelu: Guardians of the Galaxy (2014)

GUARDIANS OF THE GALAXY

Ohjaus: James Gunn
Pääosissa: Chris Pratt, Zoë Saldana, Dave Bautista, Bradley Cooper, Vin Diesel, Lee Pace, Michael Rooker, Glenn Close, John C. Reilly, Djimon Hounsou, Benicio Del Toro ja Josh Brolin
Genre: supersankarielokuva, scifi, komedia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Kun Marvel Studios ilmoitti julkaisevansa elokuvan nimeltä Guardians of the Galaxy, massayleisö mietti, että "mitä"? Kyllä ihmiset tiesivät Captain American, Iron Manin, Hulkin, Thorin jne, mutta kovin moni ei ollut kuullut mistään galaksin vartijoista. En erityisemmin odottanut kyseistä elokuvaa, kun se ilmestyi kesän lopulla 2014. Itselleni tuntematon pärstä pääosassa ja mukana olisi puhuva pesukarhu ja yhtä lausetta toistava puu... Elokuva tuntui siltä, että se voisi mennä pahasti mönkään. Toisin kuitenkin kävi. Kävin katsomassa elokuvan viikko sen jälkeen, kun se oli saanut ensi-iltansa ja se yllätti katsojat läpi kestonsa sillä, miten hieno se oli. Nyt kun Marvel Cinematic Universen (2008-) uusin tuotos, Doctor Strange (2016) on saamassa ensi-iltansa, täytyi käydä läpi sarjan aiemmat osat ja arvostella ne. Guardians of the Galaxy on jo kymmenes MCU-elokuva.

HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA sarjan aiemmista elokuvista Thor (2011), Captain America: The First Avenger (2011), The Avengers (2012), Thor: The Dark World (2013) ja Captain America: The Winter Soldier (2014)!

Joukko erilaisia rikollishylkiöitä päätyy muodostamaan ryhmän, huomatessaan, että haluavat kaikki enemmän tai vähemmän samaa ...ja että tarvitsevat toisiaan päästäkseen pois vankilasta.

Elokuvan pääosassa nähdään Chris Prattin esittämä Peter Quill/Star-Lord. Quill on yksi ainoista ihmisistä koko elokuvassa, mikä tekee hahmosta tietysti lähestyttävämmän. Katsojat pitävät hahmosta myös näyttelijän takia. Chris Pratt on nimittäin aivan mielettömän hyvä. Hän oli esiintynyt aiemmin lähinnä pienissä rooleissa elokuvissa, mutta tässä ja Jurassic Worldissa (2015) hän todistaa, että häneltä löytyy tolkuton määrä karismaa. Hän on hauska ja hänestä huokuu se, että kameran edessä oleminen on hänelle luonnollista. Haluan nähdä Prattin monissa tulevissa elokuvissa heti-heti-heti!
     Zoë Saldanan näyttelemä Gamora on aluksi pahisten puolella, mutta löytää tietysti paremman ryhmän Guardians of the Galaxyn kanssa. Saldana ei ole kovin erikoinen näyttelijä muuten, mutta tällaisiin rooleihin hän sopii, kun hänen ihonsa värjätään - tässä tapauksessa vihreäksi - ja hän esittää avaruusolentoa. Hänet on aiemmin nähty sinisenä elokuvassa Avatar (2009).
     Showpainija Dave Bautista nähdään Drax Tuhoajana ja hän sopii rooliin erinomaisesti. Drax vaikuttaa todella vaaralliselta, mutta paikoitellen hän tuntuu myös hieman tyhmältä. Draxilla on paljon hauskoja kohtia ja kyllä hän pääsee myös mätkimään porukkaa turpaan niin, että hampaat kalisevat.

Ryhmään kuuluu myös kaksikko Rocket ja Groot, joista ensimmäinen on jonkinlainen avaruuspesukarhu ja toinen elävä, kävelevä ja puhuva puu. Grootin sanavarasto tosin jää lauseeseen "Minä olen Groot", jota hän toistaa läpi elokuvan. Eri äänenpainot viestivät hänen tunnetilastaan ja lauseen merkityksestä. Groot on erittäin hauska hahmo, mutta voi olla myös todella vaarallinen, jos niin haluaa. Grootin äänenä kuullaan Vin Diesel ja Rocketin äänenä Bradley Cooper. Rocket on hieman ylimielinen heppu, joka selkeästi yrittää salailla synkempää menneisyyttään. Hahmo on myös tosi hauska. Kumpaankin on saatu paljon eloa, vaikka he ovatkin pääosin tietokoneella toteutettuja.
     Elokuvan pahis on Ronan Syyttäjä (Lee Pace), joka ei erityisemmin tunnu uhkaavalta hölmössä, sinisessä maskeerauksessaan ja voimakkaassa kajaalin käytössään. Ihan kivasti hahmo sopii elokuvan muutenkin värikkäämpään tunnelmaan, mutta kova sankariporukka olisi mielestäni ansainnut kovemman pahiksen. Lee Pacen ääni sentään sopii hyvin pahikselle. Ronanin apuna nähdään sininen kyborgi Nebula, jota esittää Karen Gillan. Myös The Avengersin lopputekstien aikana vilahtanut Thanos käväisee elokuvassa ja häntä näyttelee Josh Brolin. Thanos pääasiassa vain istuskelee leijuvassa tuolissaan.
     Muita hahmoja elokuvassa on The Walking Deadista (2010-) tutun Michael Rookerin esittämä Yondu-niminen ravager, Glenn Closen näyttelemä Nova Prime, John C. Reillyn näyttelemä päällikkö Dey, Djimon Hounsoun esittämä sotilas Korath, sekä Thor: The Dark Worldissa vilahtanut, Benicio Del Toron näyttelemä Keräilijä, joka on tällä kertaa jopa oleellinen osa tarinaa.

Elokuva alkaa aika surullisesti. Peter Quill on lapsena sairaalassa, jossa hänen äitinsä tekee kuolemaa. Jo heti alussa katsojille näytetään koskettava ja pysäyttävä hetki, jossa Peterin äiti pyytää Peteriä pitämään hänen kädestään, mutta Peter ei tähän jostain syystä suostu, vaan kääntyy poispäin. Sillä hetkellä hänen äitinsä menehtyy ja Peter romahtaa henkisesti, juosten ulos sairaalasta, jossa avaruusalus kaappaa hänet. Siirrytään ajassa eteenpäin kaksikymmentäkuusi vuotta ja katsojille ilmenee, ettei tätä elokuvaa kannatakaan ottaa kovin tosissaan. Salaperäinen hahmo saapuu planeetalle ja alkaa tutkia tätä. Hahmo paljastuu Peteriksi, joka on alkanut kutsua itseänsä Star-Lordiksi. Totisen näköinen Peter asettaa kuulokkeet korvilleen ja paina nauhuristaan playta... ja alkaa tanssia Redbonen "Come and Get Your Loven" tahtiin, samalla kun jättimäinen, kellertävä "Guardians of the Galaxy" -logo täyttää ruudun. Peter löytää mystisen pallon planeetalta, jonka aikoo myydä eteenpäin. Hänen myyntiyrityksensä menee pieleen, ja hän joutuu Rocketin ja Grootin, sekä Gamoran hyökkäyksen kohteeksi. Heidät viedään vankilaan, jossa he tapaavat Drax Tuhoajan ja saadessaan tietoonsa, että joku ostaisi pallon korkeaan hintaan, he päättävät paeta ja myydä sen. Jokainen heistä tuntuu olevan joissain ongelmissa Ronan Syyttäjän kanssa, joka yrittää saada pallon, joka sisältää mahtavia voimia.

Thor ja Thor: The Dark World yhdistivät supersankarit ja mytologian, Captain America: The First Avenger yhdisti supersankarit ja sodan, kun taas Captain America: The Winter Soldier yhdisti supersankarit ja vakoojajännärit. Guardians of the Galaxy tekee ärsyttävistä rikollisista toimivia sankareita ja heittää heidät jonkinlaiseen yhdistelmään scifiä, outoutta ja komediaa. Ja se toimii aivan törkeän hyvin! Tämä elokuva tuli täysin puskista ja yllätti kaikki sillä, miten nerokas se on - ollessaan todella hölmö. Se ei ota monia asioita vakavasti, mutta silti siitä löytyy sankarillisia kohtia, dramaattisia hetkiä, sekä koskettavia osuuksia. Se on erittäin moniulotteinen elokuva ja ottaen huomioon, ettei valtaosa yleisöstä ollut koskaan kuullutkaan hahmoista, se saa katsojat välittämään todella nopeasti jokaisesta ryhmän jäsenestä. Hahmojen ryhmäytyminen tuntuu luonnolliselta ja kestää kuitenkin kauan, ennen kuin rikollishahmot pystyvät luottamaan toisiinsa, eivätkä aja vain omaa etuaan läpi. Siinä on kekseliäitä paikkoja, tyylikkäitä avaruuslentelyitä, sekä erittäin hyvin kirjoitettua dialogia. Tällä kertaa on ihan sama, onko pahis kovin kummoinen, sillä kaikki muu toimii niin hienosti. Guardians of the Galaxy on ensimmäinen todiste siitä, että Marvel Studios saa minkä tahansa toimimaan, jos haluaa ja tekee mistä tahansa kassamagneetin.

Guardians of the Galaxyn ohjauksesta vastaa James Gunn, joka on myös toiminut yhtenä käsikirjoittajana. Gunn on selkeästi tiennyt, mitä on ollut tekemässä. Tuotantotiimi on yhteistyöllä luonut tyylikkään, yllättävän, jännittävän ja hauskan scifiseikkailun, joka pärjäisi loistavasti omillaankin, vaikkei kuuluisikaan Marvel Cinematic Universeen (mikä tuo tietty kuitenkin hieman lisämaustetta mukaan). Siitä tietenkin löytyy viittauksia muihin sarjan elokuviin ja tarinan keskiössä oleva pallo on yksi ikuisuuskivistä, joita aiemmin ollaan nähty kaksi; Tesserakti ja Aether. Elokuva on kuvattu ja leikattu taidokkaasti. Visuaalisesti se on aivan huikean näköinen. Elokuva on myös kivan värikäs ja äänimaailmakin on tarkkaan mietitty. Musiikista vastaa Tyler Bates, mutta elokuvaan sävelletty musiikki ei erityisemmin jää mieleen. Sen sijaan Guardians of the Galaxyn katsomisen jälkeen päässä soivat siinä käytetyt kappaleet, kuten Blue Sweden "Hooked on a Feeling", The Runawaysin "Cherry Bomb" ja Marvin Gaye & Tammi Terrellin "Ain't No Mountain High Enough".

Elokuvassa on mukana niin kutsuttuja "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjakuviin, hahmoihin jne. Stan Lee tekee tottakai cameonsa, mutta hänen lisäksi nähdään cameot myös esimerkiksi ohjaajan veljeltä, sekä hänen koiraltaan. Elokuvassa viitataan aiemmin nähtyihin ikuisuuskiviin. Keräilijän luona voivat monet bongailla sarjakuvista tuttuja asioita, sekä Howard the Duckin, jääjättiläisen Thorista ja chitaurin The Avengersista.

Blu-rayn kuvanlaatu on aivan huikea. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia, mokailuvideo, pätkät "Guide to the Galaxy with James Gunn" ja "The Intergalactic Visual Effects for Guardians of the Galaxy", sekä lyhyt vilkaisu Avengers: Age of Ultroniin (2015).

Yhteenveto: Guardians of the Galaxy on aivan mahtava yhdistelmä scifiseikkailua, supersankaritarinaa ja komediaa. Se yllätti minut, sekä suurimman osan ihmisistä, jotka sen näkivät ja se nousee helposti MCU-elokuvien kärkeen kilpailemaan parhaan Marvel Studiosin elokuvan tittelistä. Chris Pratt on aivan loistava pääosassa ja hyviä ovat myös muut tiimin jäsenistä. Ronan Syyttäjä ei vakuuta pahiksena. Musiikkina on käytetty kekseliäästi klassikkokappaleita. Scifimaailma on huikeasti luotu ja pidän siitä, kuinka värikäs elokuva on. James Gunn on luonut mestariteoksen omassa genressään... mikä ikinä elokuvan genre sitten onkaan. Suosittelen tätä Marvel-fanien ja sarjakuvien ystävien lisäksi myös niille, jotka pitävät seikkailu- tai scifi- tai komediaelokuvista. Odotan todella paljon Guardians of the Galaxy, Vol. 2:ta (2017) ja toivon, että se on edes lähes yhtä nerokas kuin tämä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Guardians of the Galaxy, 2014, Marvel Studios, Marvel Enterprises, Moving Picture Company, Bulletproof Cupid