Arvostelu: Demolition Man (1993)

DEMOLITION MAN

Ohjaus: Marco Brambilla

Pääosissa: Sylvester Stallone, Wesley Snipes, Sandra Bullock, Nigel Hawthorne, Bob Gunton, Benjamin Bratt, Denis Leary, Bill Cobbs, Glenn Shadix ja Andre Gregory

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Demolition Man on Sylvester Stallonen ja Wesley Snipesin tähdittämä tieteistoimintaelokuva. Homma lähti liikkeelle 1980-luvulla vastikään collegesta valmistuneen Peter Lenkovin ideasta, joka pyrki saamaan tekstejään Hollywoodin studioille. Warner Bros. kiinnostui hänen tarinastaan syväjäädytetystä poliisista ja palkkasi Daniel Watersin työstämään tekstiä uudelleen. Fred Dekker kirjoitti Watersin tekstiä uudestaan, lisäten filmiin muun muassa sen nykyisen prologin. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Demolition Man sai maailmanensi-iltansa 7. lokakuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, jolle kriitikotkin antoivat positiivista palautetta. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut, erityisesti kun sen on huomattu ennustaneen monia asioita nykyhetkestä oikein, toisin kuin monet muut tulevaisuuteen sijoittuvat elokuvat. Itse näin Demolition Manin joskus nuorempana isäni kanssa ja pidin filmistä. Kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja arvostella sen.

Vaarallinen murhaaja Simon Phoenix vapautuu syväjäädytysvankilasta vuoteen 2032, jolloin rikollisuutta ei enää ole, eivätkä tulevaisuuden poliisit osaa hoidella Phoenixin kaltaisia roistoja. Niinpä he vapauttavat syväjäädytyksestä Phoenixin vanginneen väkivaltaisen poliisin, John Spartanin jahtaamaan Phoenixia heidän puolestaan.

Alun perin Demolition Manin päärooleissa oli tarkoitus nähdä Steven Seagal ja Jean-Claude Van Damme, mutta onneksi tekijät saivat lopulta taivuteltua heidän tilalle Sylvester Stallonen ja Wesley Snipesin, vaikka aluksi he kieltäytyivätkin filmistä muutamaankin otteeseen. Stallone näyttelee kovanaamakyttä John Spartania, joka vangittiin vuonna 1996, syytettynä useiden siviilien kuoleman aiheuttamisesta, saadakseen vihdoin kiinni vaarallisen Simon Phoenixin (Snipes). Kun Phoenix herää syväjäädytysvankilasta vuonna 2032 ja ryhtyy aiheuttamaan tuhoa, rauhaan tottuneet poliisit eivät mahda hänelle mitään ja tarvitsevatkin ainoan poliisin apua, joka on aiemmin päihittänyt Phoenixin. Niinpä Spartankin vapautetaan, mistä muodostuu kahden väärään aikaan heränneen miehen kissa-ja-hiiri-jahti. Stallone istuu erittäin hyvin pääosaan, ollen uskottava niin toimintakohtauksissa kuin myös humoristisemmissa hetkissä, Spartanin ihmetellessä tulevaisuutta. Snipes taas on filmin parasta antia eksentrisen roiston osassa.

     Elokuvassa nähdään myös Sandra Bullock komisario Huxleyna, joka ryhtyy Spartanin työpariksi, ylikomisario Earle (Bob Gunton), joka on välittömästi Spartania vastaan, Nigel Hawthorne tulevaisuuden säännöksiä päättäneenä tohtori Cocteauna, sekä Denis Leary kapinallisena Edgar Friendlynä, joka yrittää maanalaisen vastarintaliikkeensä kanssa voittaa Cocteaun luoman, utopiana esitellyn dystooppisen maailman. Gunton ja Hawthorne suoriutuvat kelvollisesti osistaan ja Learykin toimii kapinallisten keulakuvana, mutta Bullock on aika tönkkö komisariona. Siitä huolimatta Demolition Man toimi lähtölaukauksena Bullockin nousemiselle tähteyteen.

Demolition Man todella oli aikaansa edellä kuvauksessaan siitä, miltä tulevaisuus voisi näyttää. Monet elokuvan ennustamat jutut ovat käyneet toteen itseohjautuvista autoista videopuheluina tapahtuviin etäkokouksiin. Käteisrahasta on lähes täysin luovuttu, viihde koostuu lyhyistä videopätkistä (Tik Tok), seksi on muuttunut virtuaaliseksi ja ravintolaketjujen kamppailun voittajaksi on noussut Taco Bell (tai Euroopassa digitaalisesti muovattuna Pizza Hut), jota kohdellaan kuin viiden tähden gourmet-ravintolaa. Osa ennustuksista ovat lähinnä hilpeitä, kuten vessapaperin loppuminen (iskikö painajaismaisia takaumia keväästä 2020?), osa aivan totaalista satua, kuten että Yhdysvalloissa olisi kokonaan luovuttu aseista ja osa taas pelottavan ajankohtaisia viittauksia siitä, mitä voi olla vielä tapahtumassa, kuten aborttien kieltäminen lailla. Itse asiassa ties mikä on kielletty tässä tulevaisuudessa ja ihmisten sananvapautta on rajattu huomattavasti. Silti tämä tulevaisuus esitetään ilon ja onnen paikkana.

Sen lisäksi, että elokuvan tulevaisuudenkuvaa on mielenkiintoista tutkia, Demolition Man pitää myös sisällään mukaansatempaavan tarinan. Vajaan parin tunnin kesto kulkee hujauksessa. Seasta löytyy tyylikkäitä toimintakohtauksia (kamppailulajien mestarin Snipesin piti hidastaa liikkeitään huomattavasti, jotta ne näkyisivät kamerassa), sekä oivaa huumoria. Leffan esittelemässä tulevaisuudessa kiroileminen on kielletty sakkojen uhalla ja onkin hauskaa, kun Spartan kiroilee poliisilaitoksella ja jatkuvasti kuuluu hälytysääni. Toki mukaan on rustattu myös romantiikkaa, mikä on leffan heikompaa antia. Silti kokonaisuutena kyseessä on oikein mainio scifiraina, joka taitaa jopa toimia paremmin nyt 30 vuotta myöhemmin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Marco Brambilla, joka ei ollut tätä ennen tehnyt ainuttakaan täyspitkää filmiä, eikä tehnyt tämän jälkeen kuin yhden, Tuhannen taalan tytön (Excess Baggage - 1997). Brambillan työ on vähäiseen kokemukseen nähden pätevää ja hän pitää tunnelmaa hyvin yllä läpi leffan. Käsikirjoitus on tarinaltaan toimiva ja tulevaisuudenkuvauksiltaan oivaltava. Leffa myös sisältää useita veikeitä repliikkejä. Demolition Man on hyvin kuvattu ja mainiosti leikattu kasaan. Lavasteet ja puvut ovat oivalliset ja erikoistehosteetkin pääasiassa onnistuneet. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu, joskin Elliot Goldenthalin musiikit särähtävät paikoitellen korvaan.

Yhteenveto: Demolition Man on erittäin mainio scifitoimintaelokuva, jonka visio potentiaalisesta tulevaisuudesta on monin tavoin osunut oikeaan. Oikeastaan vain Yhdysvaltojen aseista luopuminen kuulostaa täysin sadulta. Tarina on mainio ja katsojana hyppää innostuneena tähän kissa-hiiri-jahtiin, kun kaksi väärään aikaan kuuluvaa miestä heräävät horroksestaan. Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi vajaan parin tunnin kestonsa, tarjoten oivaa scifiseikkailua, napakkaa toimintaa, menevää huumoria, sekä ripauksen romantiikkaa. Sylvester Stallone sopii kuin valettu kovanaamakytän rooliin, kun taas Wesley Snipes on riemastuttava pahana Phoenixina. Sandra Bullock on kuitenkin aika puupökkelö Spartanin mukaan lähtevän poliisin roolissa. Visuaalisesti elokuva toimii edelleen hyvin ja Peter Lenkovin idean pohjalta työstetty käsikirjoitus on tehokkaan oivaltava. Suosittelenkin Demolition Manin katselua nyt sen 30-vuotisjuhlan kunniaksi kaikille scifitoiminnan faneille, oli elokuvan jo nähnyt tai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Demolition Man, 1993, Warner Bros., Silver Pictures

Arvostelu: Mieletön maailmanhistoria (History of the World, Part I - 1981)

MIELETÖN MAAILMANHISTORIA

HISTORY OF THE WORLD, PART I

Ohjaus: Mel Brooks
Pääosissa: Mel Brooks, Mary-Margaret Humes, Gregory Hines, Ron Carey, Dom DeLuise, Madeline Kahn, Harvey Korman, Cloris Leachman, Pamela Stephenson, Shecky Greene, Sid Caesar, Carl Reiner, Hugh Hefner, Nigel Hawthorne, John Hurt ja Orson Welles
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

History of the World, Part I, eli suomalaisittain Mieletön maailmanhistoria on Mel Brooksin ohjaama, tuottama, käsikirjoittama ja tähdittämä komediaelokuva. Brooks on itse kertonut saaneensa idean elokuvaan, kun hän oli 20th Century Foxin studiolla kävelyllä ja joku kysyi häneltä, mikä hänen seuraava iso elokuvansa oli. Brooks oli hetken mielijohteesta vastannut, että elokuva olisi hänen isoin työnsä koskaan - se kattaisi koko maailmanhistorian! Tämä ajatus jäi tosissaan pyörimään hänen päässään ja hän alkoikin oikeasti työstämään filmiä. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Mieletön maailmanhistoria sai maailmanensi-iltansa 12. kesäkuuta 1981 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva ei ollut Brooksin toivoma menestys, eikä se voittanut kriitikoita puolelleen. Se jopa sai vuoden huonoimman elokuvan ehdokkuuden Stinkers Bad Movie Awardsissa! Itse olen nähnyt Mielettömän maailmanhistorian vain kerran, mutta se tapahtui yli kymmenen vuotta sitten, kun olin vielä lapsi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Mielettömässä maailmanhistoriassa Mel Brooks vie katsojansa aikamatkalle historian havinoihin... tai ainakin todella tarkasti valittuihin muutamaan tapahtumaan. Elokuva alkaa Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailua (2001: A Space Odyssey - 1968) parodioivalla ihmisen syntytarinalla legendaarisen Orson Wellesin selostamana. Leffa nappaa heti katsojansa mukaan ja aloitus voittaa puoleensa, etenkin kun kivikautta jatkava Vanhan testamentin kuvaus tarjoaa erittäin mojovat naurut. Ensimmäinen kymmenminuuttinen tai vartti on aivan mahtava ja luvassa voisi olla jälleen yksi loistokomedia Brooksilta... mutta ei kestä kauaa, kun taso lähtee jo laskuun.

Brooks päättää nopeasti olla tekemättä sen enempää pilkkaa Raamatun tarinoista (vaikka sentään viimeinen ehtoollinen Jeesuksen (John Hurt) kanssa onkin mukana myöhemmin) ja hyppää Rooman Imperiumiin, missä hän esittää stand-up filosofia, Comicusta, joka saa mahdollisuuden esiintyä itse Keisarin (Dom DeLuise) palatsissa (minkä ulkokuvat tietty otettiin Las Vegasin Caesar's Palacessa parin roomalaispylvään kera). Aluksi hauskalta vaikuttava sketsi, mikä sisältää niin roomalaisaikaista Kelaa kuin hilpeää eunukkien testailua, muuttuu ylivenytetyksi kertomukseksi, joka ei osaa loppua tarpeeksi ajoissa. Roomaa varten rakennettiin aikamoiset lavasteet, joten on luultavaa, että budjettisyistä niissä on haluttu kuvata mahdollisimman paljon materiaalia. Tämä on ymmärrettävää, mutta harmi vain, ettei se kuvattu materiaali ole lopulta kovinkaan kaksista. Suunnilleen vain joka toinen vitsi osuu maaliinsa ja loput sitten lentävät kauas huti.

Tämä itse asiassa pätee koko loppuleffaa. Ihmisen synnyn ja Vanhan testamentin neronleimausten jälkeen Brooks vaikuttaisi olevan epätoivoinen ideoidensa kanssa. Rooman Imperiumia seuraava Espanjan inkvisition aikana kuultava musikaalinumero tarjoaa parit naurut, mutta sekin on liian pitkä. The Inquisition kappale olikin ehdolla huonoimman biisin palkinnosta. Brooks itse on kuitenkin erittäin innokkaasti mukana kaikissa rooleissaan ja esittää kappaleen suurinkvisaattorina niin täysillä kuin pystyy. Hänen riemunsa ei vain tartu yleisöön yhtä hyvin kuin hän on varmasti toivonut.

Heikoin osio taitaa kuitenkin olla Ranskan vallankumous, missä Brooks tekee jopa tuplaroolin kuningas Ludvig XVI:nä ja pissapoika Jacquesina. Tässä kohtaa meno on erittäin väsähtänyttä ja katsojakin alkaa tarkistamaan, kuinka kauan filmiä on vielä jäljellä. Brooksilla on ollut käsissään mitä fantastisin idea, mistä ammentaa hulvattomaan elokuvaan, mutta jostain syystä hän ei millään saavuta unelmiaan filmillä. Lopputekstien aikana pyörivät mainokset elokuvan jatko-osasta (mitä ei koskaan tehty, leffan englanninkielinen nimi History of the World, Part I on jo itsessään vitsi) nostavat taas tasoa, vaikka onkin samalla surullista, kuinka paljon parempia nämä lyhyet sketsit ovat isompiin tarinoihin verrattuna. Jos Brooks olisi toteuttanut Rooman, Espanjan ja Ranskan osuudet pienemmällä budjetilla ja vaatimattomammilla lavasteilla, olisi hän kenties voinut tiivistää niiden tarinoita ytimekkäämmiksi ja samalla tuoda mukaan enemmän nokkelaa kettuilua eri historiallisiin tapahtumiin. Silloin kun leffa osuu maaliinsa, se tekee yleensä napakympin, minkä takia Mieletön maailmanhistoria on ihan sujuvasti katsottavaa, joskin keskinkertaista viihdettä. 

Elokuvan tekninen toteutus on pääasiassa mainio, vaikka mukaan mahtuu etenkin alussa selvää taustakankaan käyttöä (mikä toisaalta juurikin luo omaa koomista viehätystään). Lavasteet todella ovat näyttävät ja kamera liikkuu niissä sujuvasti. Maskeerauksetkin näyttävät hyviltä ja puvustajat pääsevät leikkimään usean aikakauden tyyleillä. Äänimaailma on kelvollinen ja John Morriksen säveltämät musiikit säestämät tapahtumia oivallisesti.

Yhteenveto: Mieletön maailmanhistoria on ihan katsottava ja parissa kohtaa suorastaan hulvaton komediaelokuva, jossa olisi kuitenkin potentiaalia paljon parempaan. Alun luolamiesosio ja kymmenen käskyn vitsi lupailevat todella lystikkäästä teoksesta, mutta pian niiden jälkeen taso lähtee laskuun. Leffan lyhyissä sketseissä on huomattavasti enemmän voimaa kuin pitkissä tarinoissa. Antiikin Rooman, Espanjan inkvisition ja Ranskan vallankumouksen kertomukset ovat toinen toistaan tylsemmin tehty ja ne kaipaisivat reippaampaa tiivistämistä ja kunnon potkua. Silloin tällöin elokuva tarjoaa mojovat naurut heikompienkin osuuksien aikana, mutta kauas jäädään siitä, mitä filmi voisi olla. Mel Brooks hoitaa hommaansa täysillä kameran edessä, muttei saa katsojaa yhtymään hänen riemuunsa. Tekninen toteutus on pääasiassa sujuvaa ja lavasteet ovat ihailemisen arvoisia. Tiettyjä kökköyksiä hyödynnetään hyvin komediallisiin tarkoituksiin. Mielettömästä maailmanhistoriasta löytyy tarpeeksi hyviä puolia, jotta sen jaksaa katsoa kokonaan, mutta on leffa silti aika väsähtänyt komediaraina. Kun elokuvan parhaat puolet ovat napakat sketsit ja lopputekstien naureskelu jatko-osasta, mitä ei koskaan tehdä, kertoo se jo paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
History of the World: Part I, 1981, Brooksfilms

Arvostelu: Tarzan (1999)

TARZAN

Ohjaus: Chris Buck ja Kevin Lima
Pääosissa: Tony Goldwyn, Minnie Driver, Rosie O'Donnell, Wayne Knight, Brian Blessed, Glenn Close, Lance Henriksen, Nigel Hawthorne, Alex D. Linz ja Taylor Dempsey
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

Tarzan on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 37. osa. Elokuva perustuu Edgar Rice Burroughsin kirjaan "Tarzan, apinain kuningas" ("Tarzan of the Apes") vuodelta 1912. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty leffoja, kuten mykkäfilmit Tarzan of the Apes (1918) ja The Romance of Tarzan (1918), sekä tunnetuimpana Johnny Weissmullerin Tarzan-leffat (1932-1948), joita hän teki yhteensä 12. Walt Disney -yhtiölläkin tietty kiinnostuttiin tarinasta, jossa ihminen varttuu eläinten kanssa - olihan yhtiö tehnyt aiemmin elokuvasovituksen (1967) Rudyard Kiplingin hieman samankaltaisesta tarinasta, "Viidakkokirjasta" ("The Jungle Book" - 1894). Elokuvan työstäminen lähti käyntiin ja joidenkin takaiskujen ja ongelmien (esim. animaattorit joutuivat luomaan uudenlaista teknologiaa saadakseen viidakon toimimaan) jälkeen Tarzan sai maailmanensi-iltansa 12. kesäkuuta 1999 - tasan 20 vuotta sitten (Suomeen leffa tosin saapui vasta joulukuussa)! Elokuva oli iso menestys, mistä myös kriitikot pitivät ja se voitti parhaan alkuperäiskappaleen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Menestyksen myötä Disney jatkoikin tarinaa kirjoilla, sarjakuvilla, Tarzanin legenda -televisiosarjalla (The Legend of Tarzan - 2001-2003) ja kahdella elokuvalla; Tarzan & Jane (2002) ja Tarzan 2 (2005). Itse näin Tarzanin useaan otteeseen lapsena ja pidin sitä yhtenä Disneyn parhaimpana teoksena. Viimeksi näin leffan 2014, kun ostin sen Blu-ray -julkaisun. Olen jo pidemmän aikaa pohtinut elokuvan katsomista uudestaan ja kun huomasin leffan täyttävän tänä kesänä 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla Tarzanin!

Vauvasta asti viidakossa gorillojen kanssa varttunut Tarzan on koko elämänsä luullut olevansa gorilla itsekin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun viidakkoon tupsahtaa gorilloja tutkiva professori Porter, hänen tyttärensä Jane ja liipaisinherkkä metsästäjä Clayton.

Elokuvan päähenkilö Tarzan (aikuisen äänenä Tony Goldwyn, lapsi-Tarzanin äänenä Alex D. Linz) muistuttaa tavallaan hyvin vahvasti Viidakkokirjan päähahmo Mowglia. Molemmat ovat vauvana joutuneet erilleen ihmisistä ja heidät on kasvattanut jokin eläinlauma. Aikuisena he joutuvat miettimään paikkaansa maailmassa; kuuluvatko he viidakkoon vai ihmisten pariin? Omasta mielestäni tämä hahmokaari on toteutettu hieman paremmin Tarzanin kanssa. Hahmosta löytyy muitakin puolia, mitkä tekevät hänestä kiinnostavamman persoonan kuin Mowglista. Tarzan osaa olla sekä kavereidensa kanssa hassutteleva heppu kuin leopardeja vastaan taisteleva soturi. Tarzanilla ei ole gorillojen synnynnäistä vahvuutta ja ruumiinrakennetta, minkä vuoksi hän on joutunut keksimään omia tapojaan pärjätäkseen luonnossa. Hahmo on alusta alkaen mielenkiintoinen ja hänen kanssaan lähtee mielellään seikkailuun.
     Viidakossa Tarzan elää gorillalauman kanssa, joista tärkeimpiä ovat Tarzanin äitinä toimiva Kala (Glenn Close), joka rakastaa syvästi poikaansa, välittämättä siitä että he ovat eri lajia, lauman johtaja Kerchak (Lance Henriksen), joka ei voi sietää ihmisiä ja halveksuu siksi Tarzania, sekä nuori gorillatyttö Terk (Rosie O'Donnell), joka on vähän väliä järjestämässä Tarzania ties minkälaisiin hankaluuksiin huolettoman luonteensa vuoksi. Tarzanin ja Terkin hullutteluihin on päätynyt mukaan myös elefantti Tantor (aikuisena Wayne Knight, lapsena Taylor Dempsey), joka on paljon arempi ja pelokkaampi tapaus kuin ystävänsä. Elokuvan ensimmäisen puolikkaan aikana eläinhahmot saavat hyvin ruutuaikaa ja heistä alkaa välittämään paljon, mutta toisen puoliskon aikana he jäävät enemmän sivuun ihmisten tullessa kuvioihin.
     Jane Porter (Minnie Driver) vaikuttaa ensisilmäyksellä hyvin hienostuneelta leidiltä, mutta jo hetken päästä voi huomata, että hän on paikoitellen hieman hupsu ja usein todella innokas tapaus. Jane rakastaa eläimiä ja lähteekin tutkimusmatkoille isänsä, professori Archimedes Q. Porterin (Nigel Hawthorne) kanssa. Professori Porter vasta hupsu ja innokas onkin, eikä hän malta odottaa näkevänsä gorilloja omin silmin. Kiväärin kanssa kulkeva Claytonkaan (Brian Blessed) ei malta odottaa gorillojen näkemistä, mutta heti astuttuaan ruutuun katsoja tietää, ettei hän ole lainkaan yhtä mukavin tarkoituksin lähtenyt retkelle kuin Porterit...

Tarzan on erinomainen seikkailuelokuva, mikä tarjoaa vauhtia ja vaaroja koko kestonsa ajan. Elokuva nappaa välittömästi mukaansa vaikuttavan alkunsa kanssa, mikä näyttää, kuinka Tarzan päätyi lapsena gorillojen mukaan. Leffa esittää taidokkaasti Tarzanin kasvun lapsesta aikuiseksi ja kertoo tarinansa muutenkin loistokkaasti. Tylsää hetkeä ei koskaan ole tiedossa, vaan leffa viihdyttää täysillä alusta loppuun. Huumoria on luvassa niin repliikeissä kuin hahmojen fyysisessä toiminnassa. Tarzanin lapsuus tarjoaa useat naurut, kuten myös se, kun hän pääsee tutustumaan ihmisten outoon maailmaan Janen kanssa. Jännitystä taas tuo viidakossa väijyvä leopardi, jonka kohtaukset ovat yllättävänkin tiivistunnelmaisia ja perheen pienimmille kenties liiankin pelottavia. Huomasin itsekin jännittäväni joka kerta, kun joku hahmoista joutuu kohtaamaan leopardin ja ihailin, kuinka hyvin tekijät ovat luoneet painostavaa henkeä koko perheen elokuvaan.

Romantiikkaakin tietty löytyy, eikä voi tulla yllätyksenä, että Tarzan ja Jane alkavat pikkuhiljaa ihastumaan toisiinsa - etenkin Tarzan, joka ei ole aiemmin nähnyt toista ihmistä. Tämä on myös leffan syvällisempi puoli, mikä viehätyttää enemmän aikuiskatsojaa, lasten innostuessa lähinnä seikkailusta. Kaiken vauhdikkuudenkin keskellä elokuva on erittäin henkilövetoinen kertomus ja se syventyy hienosti päähahmoonsa, joka etsii paikkaansa maailmassa. Leffan teema on tärkeä kaikille katsojille ja se onnistuu johtamaan pariin liikuttavaankin hetkeen. Elokuva osaa rauhoittua juuri oikeissa kohdissa ja se onkin rytmitetty todella taidokkaasti. Kaikin puolin Tarzan on erittäin onnistunut seikkailufilmi koko perheen yhteiseen leffahetkeen ja sen ainoa vika on mielestäni se, että Claytonin ilkeyttä ei edes yritetä piilotella mitenkään, mikä pistää miettimään, kuinka Porterit eivät tajunneet heti matkansa alussa, että tällä on pahat mielessään?

Monen muun Disney-animaation tavoin myös Tarzan on musikaali... tavallaan. Elokuvassa on vain yksi laulu, jonka joku hahmoista laulaa (Oscarin ja Golden Globen voittanut "You'll Be In My Heart"), mutta muuten kaikki kappaleet ovat Phil Collinsin laulamia. Elokuvan aloittaa "Two Worlds", joka luo hyvän pohjan itse tarinalle. "Son of Man" -laulun aikana Tarzan varttuu aikuiseksi ja "Strangers Like Me" soi, kun Tarzan oppii asioita ihmisten maailmasta. Musikaalinumeroiden sijaan elokuva tarjoaa yhden musiikkinumeron, missä gorillat ja Tantor pistävät pystyyn esityksen ihmisten leirissä. Vaikka laulut ovat oivallisia, on sinänsä harmi, ettei leffassa ole kunnon musikaalikohtauksia, vaan lauluja käytetään vain montaasien aikana. Toisaalta olen kuitenkin samaa mieltä tekijöiden kanssa, jotka pohtivat, ettei puolialastomaa Tarzania olisi välttämättä saatu laulamaan ilman, että hän olisi muuttunut hölmön näköiseksi.

Visuaalisesti Tarzan on todella näyttävä teos. Animaattorit ovat pistäneet parastaan piirtäessään ja herättäessään kirjoitettua tarinaa henkiin. Hahmot ovat tuttua Disney-tyyliä ja animaation voimin he saavat Tarzanin liikkumaan vikkelämmin viidakossa kuin kukaan oikea näyttelijä pystyisi kulkemaan. Tekijät joutuivat tosiaan luomaan uutta teknologiaa animaatiota varten, nimittäin Deep Canvas -menetelmän, millä he pystyivät rakentamaan digitaalisen viidakon, mikä näyttäisi silti maalaukselliselta. Tekniikkaa on käytetty hyödyksi erinomaisesti ja taustat ovat häikäisevän hyvin toteutettuja. Ohjaajakaksikko Kevin Lima ja Chris Buck ovat myös tehneet taidokasta työtä luodessaan elokuvan eri tunnelmia ja he ovatkin saaneet aikaiseksi loistavan paketin.

Perinteiseen Disneyn tapaan elokuva sisältää tietty muutamia viittauksia Disneyn muihin elokuviin. Professori Porterin taskusta putoaa yhdessä kohtaa Mulan-leffan (1998) Pikkuveli-koiraa esittävä lelu, minkä lisäksi ihmisten leiristä voi helposti bongata Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) rouva Pannun ja Kipon.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen, toisin kuin sen lisämateriaalitarjonta. Extroina Blu-raylla on vain vaihtoehtoinen alku, musiikkivideo "You'll Be In My Heart" -kappaleesta ja lyhyt dokumentti elokuvan eläimistä. Katsottavaa on vain noin kymmeneksi minuutiksi.

Yhteenveto: Tarzan on loistava seikkailuleffa koko perheelle, mikä tarjoaa juuri sopivissa määrin huumoria, jännitystä, romantiikkaa ja draamaa. Elokuva imaisee katsojansa mukaan seikkailuun välittömästi ja on mielenkiintoista seurata Tarzanin varttumista gorillojen parissa. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon, mm. Tarzanin alkaessa oppimaan asioita ihmisten maailmasta. Leopardi taas tuo mukaan yllättävänkin jännittäviä kohtauksia, mitkä eivät välttämättä sovellu vielä pienemmille katsojille. Kaiken keskellä elokuva onnistuu olemaan todella hahmovetoinen kertomus, missä päähenkilö etsii paikkaansa maailmassa. Tämä puoli nostaa leffan arvoa entisestään. Hahmot ovat kaikki mainioita ja visuaalisesti filmi on todella hienon näköinen. Phil Collinsin laulut sopivat mukaan ihan hyvin, mutta paikoitellen katsojana jää kaipaamaan Disneylle tuttuja musikaalinumeroita. Pienistä vioistaan huolimatta Tarzan on erittäin toimiva paketti aika lailla kaikenikäisille, mikä viihdyttää yhä uudestaan ja uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tarzan, 1999, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation

Arvostelu: Hiidenpata (The Black Cauldron - 1985)

HIIDENPATA

THE BLACK CAULDRON

Ohjaus: Ted Berman ja Richard Rich
Pääosissa: Grant Bardsley, Freddie Jones, John Byner, Susan Sheridan, Nigel Hawthorne, John Hurt, Arthur Malet ja Phil Fondacaro
Genre: animaatio, fantasia
Kesto: 1 tunti 20 minuuttia
Ikäraja: 7

The Black Cauldron, eli suomalaisittain Hiidenpata on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 25. osa. Elokuva perustuu Lloyd Alexanderin kirjoittaman viisiosaisen "Prydainin kronikan" (1963-1968) kahteen ensimmäiseen kirjaan, eli "Kolmen kertomukseen" (1963) ja "Hiidenpataan" (1965). Disneyn tarkoituksena oli alunperin tehdä koko kirjasarja elokuviksi, mutta ongelmien takia Hiidenpata jäi ainoaksi leffaksi. Ensinnäkin se oli liian synkkä useiden mielestä, eikä se tuottanut takaisin kuin vain puolet budjetistaan. Toiseksi itse Lloyd Alexander ei erityisemmin pitänyt siitä. Silti joillekin elokuva kuuluu heidän suosikkianimaatioidensa joukkoon. Itse en ole lukenut Alexanderin kirjoja, mutta näin kyllä Hiidenpadan lapsena ja pelkäsin sitä, kuten varmasti muutkin lapset. Kului monia vuosia, enkä katsonut leffaa uudestaan, kunnes vuoden 2015 loppupuolella vilkaisin sen jälleen. Leffa ei ollut mielestäni kovin erityinen, enkä ostanut sitä, kun ostin suurimman osan Walt Disneyn klassikoista. Yksi syy oli myös, ettei leffaa löytynyt Blu-raylta, vaan ainoastaan DVD-muodossa. Lopulta kuitenkin vuoden 2017 alussa, kun päätin kirjoittaa lähes kaikista Disney-klassikoista arvostelut, ostin Hiidenpadan DVD-version ja katsoin sen heti seuraavana päivänä.

Prydain-nimisessä maassa nuori sikopaimen Taran haaveilee olevansa suuri soturi. Kun oraakkelisika Hennikki näkee näyn, jossa paha Hornansarvi tietää possun kyvyistä, siankasvattaja Dallben lähettää Taranin viemään Hennikin piiloon. Jos Hornansarvi saisi Hennikin käsiinsä, hän voisi käyttää tämän voimia löytääkseen mystisen Hiidenpadan, jolla hän voi alistaa koko maailman valtaansa.

Elokuvan päähenkilö on sikopaimen Taran, joka on kyllästynyt elämään maatilalla ja haluaisi päästä sotimaan maailman pahuutta vastaan. Leffan aikana hän haaveileekin useasti olevansa suuri soturi ja löytäessään kepin maasta, hän kuvittelee sen olevan mahtava miekka. Taran on tavallaan kuin mikä tahansa muukin fantasiasankari. Kuten esimerkiksi "Hobitin" ("The Hobbit" - 1937) Bilbo, "Taru sormusten herrasta" ("The Lord of the Rings" - 1954-1955) Frodo ja "Harry Potterin" (1997-2007) nimikkohahmo, Tarankin on aluksi täysi nobody, josta vähitellen kasvaa tarinan sankari. Eipä siinä mitään, sillä sellainen hahmokaari toimii paljon paremmin kuin vaikkapa se, että hahmo olisi kaiken aikaa yhtä loistava. Loppupuolella elokuvaa Taran alkaa vakavoitua, eikä ota soturina olemista enää yhtä leikkisänä ajatuksena. Hahmon äänenä kuullaan Grant Bardsley.
     Siankasvattaja Dallben (Freddie Jones) ei kovin paljoa esiinny elokuvassa. Hän on oikeasti velho, joka esittää olevansa tavallinen maatilan omistaja. Dallbenin ainoa tarkoitus on lähettää Taran matkalleen ja siihen hänen osansa oikeastaan päättyykin.
     Matkallaan Taran kohtaa Purri-nimisen otuksen, joka pitää omenoista. Purri on karvainen ja puhuu hassusti (itselleni hahmosta tuli mieleen Andy Serkisin esittämä Klonkku, eli Sméagol Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia -leffasta - 2002). Hän on Hiidenpadan "the söpö hahmo", joka riemastuttaa lapsia ja lapsenmielisiä. Minunkin on pakko tunnustaa, että Purri on suloinen ja häntä katsoisi mielellään lisääkin. Hahmo on pelkuri, mutta hänestä löytyy tarpeen vaatiessa urheampikin puoli. Purria esittää John Byner.
     Taran kohtaa myös prinsessa Ellenin (Susan Sheridan) ja trubaduuri Harpon (Nigel Hawthorne). Prinsessa Ellen on päättäväinen ja urhea, eikä tunnu erityisemmin pelkäävän mitään. Onkin hienoa, että välillä naishahmo voi olla rohkeampi kuin pääroolissa oleva mies. Harpokin on hieman pelkuri ja hänessä mielenkiintoisinta on hänen lyyra-soittimensa, josta katkeaa aina kieli, kun Harpo valehtelee. Paikoitellen Harpo kuitenkin tuntuu hieman turhalta hahmolta.
     Hiidenpadassa nähdään Walt Disney -elokuvien pelottavin pahis, nimittäin John Hurtin ääninäyttelemä Hornansarvi. Hahmolla on synkkä kaapu ja hän on pelkkä luuranko, jolla on nimen mukaisestikin suuret sarvet. Ei mikään ihme, että lapsena pelkäsi tätä elokuvaa, sillä nykypäivänäkin katsottuna Hornansarvi näyttää karmivalta. Hän haluaa herättää kuolleiden armeijan Hiidenpadan avulla, joiden kanssa hän voisi hallita maailmaa. Nämä kuolleetkin ovat luurankoja. Hornansarvi voisi olla täydellinen pahis, mutta valitettavasti hän on liian alikäytetty. Ulkonäöllisesti hänet kuitenkin muistaa varmasti. Hornansarven ylin palvelija on outo vihreä pieni örkki, jonka nimeä ei kerrota elokuvassa. Hahmo ei kuitenkaan pidä Hornansarvesta - mitä luultavimmin sen takia, että hän joutuu kärsimään aina, jos jokin menee pieleen. Palvelijaörkin äänenä kuullaan Phil Fondacaro.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat keijukuningas (Arthur Malet) ja hänen avustajansa Doli (myös John Byner), sekä kolme ilkikurista noitaa Orddu (Eda Reiss Merin), Orwen (Adele Malis-Morey) ja Orgoch (Billie Hayes).

Hiidenpadalla on hyvät lähtökohdat. Aluksi katsojille selitetään myytti itse padasta, jonka jälkeen hahmot esitellään. Alku tuntuukin vielä mainiolta ja Prydainin maailmaan pääsee helposti mukaan. Yleisesti ottaen fantasiamaailmojen esittelyt tuntuvat hyviltä tarinoissa, mutta vain muutamat onnistuvat pitämään tasonsa loppuun asti, kuten esimerkiksi J.R.R. Tolkienin Keski-Maahan sijoittuvat kertomukset. Hiidenpata ei valitettavasti onnistu. Vaikka mukana onkin paljon yksittäin toimivia asioita, ne eivät täysin tunnu toimivan yhdessä. Värikkään maalaismaiseman ja synkän Hornansarven linnan kontrastit ovat erinomaisia. Niiden esittelyn aikana maailma tuntuu sopivan hieman yli tunnin mittaiseen elokuvaan. Keijujen maailma kuitenkin tuntuu erittäin päälleliimatulta, eivätkä noidatkaan tunnu ihan täysin toimivan sellaisinaan. Niiden kohdalla elokuvan pituus tulee vastaan ja tuntuu siltä, että Hiidenpataan olisi tungettu mukaan liikaa.

Elokuva tosiaan kestää tunnin ja kaksikymmentä minuuttia, ja sen kyllä huomaa. Tarina tuntuu kiirehtivän lähes kaiken aikaa. Tapahtumasta toiseen loikitaan nopeasti, eikä kertaakaan anneta kunnolla aikaa muulle kuin uusien asioiden lyhyille esittelyille. Välillä ei katsojana edes oikein tiedä, mitä päähenkilöt etsivät. Loppu tuntuu myös ratkeavan liian nopeasti, mikä on tietysti harmi, sillä katsojana odottaisi jotain eeppistä. Alunperin leffa kesti kymmenisen minuuttia kauemmin, mutta useita kohtia jouduttiin leikkaamaan pois, sillä leffa tuntui liian synkältä lapsille. Ja kyllähän se on synkkä pätkä. Itse omalla tavallaan pidän todella paljon leffan synkkyydestä ja sen karmivuudesta. Tällä tavoin se poikkeaa selkeästi aiemmista Disneyn elokuvista. Valitettavasti poikkeavuus on myös heikkous. Useaan otteeseen ei oikeastaan tiedosta katsovansa Disney-leffaa, eikä siinä ole kunnon Disneyn seikkailuhenkeä. Hiidenpadasta tulee lähinnä mieleen Taru sormusten herrasta -animaatio (The Lord of the Rings) vuodelta 1978, joka on aivan hirveä tekele. Vaikka Hiidenpatakaan ei ole kovin hyvä elokuva, se on selkeästi parempi kuin kyseinen Taru sormusten herrasta ja lähempänä sitä, mitä sen olisi pitänyt olla.

Hiidenpadasta löytyy kyllä seikkailua ja jos se kestäisi kauemmin, se voisi toimiakin paremmin. Tällaisenaan leffa tuntuu vain pintaraapaisulta, eikä siinä mitään, jos tarinalle olisi tullut jatkoa, mutta kun ei. Tarina viedään päätökseen elokuvan lopussa ja kun lopputekstit alkavat pyöriä, katsojana jää hieman hämillään tuijottamaan ruutua, että tässäkö tämä nyt oli. Ei mikään ihme, miksei elokuva menestynyt ja miksei siitä oikein pidetä. Hyviä hetkiä onneksi löytyy ja muutamat vitsit ovat hauskoja. Mukana on myös surullinenkin hetki. Ja kuten sanoin, Hornansarvi on todella hyvä ja karmiva pahis, ja Purri on söpö karvaheppu. Elokuva ei ole huono, mutta ei se hyväkään ole. Se on aluksi ihan kiva, mutta loppujen lopuksi vain heikko.

Elokuvan animointi on ihan hyvää. Etenkin taustat ovat tyylikkään näköisiä. Päähenkilöt näyttävät tyylillisesti perinteisiltä Disney-ihmisiltä, mutta Hornansarvi on onnistuneen uniikki. Elokuvaan animoitu usva on hienosti toteutettu, mutta kuolleiden armeija näyttää kaikessa karmivuudessaan hölmöltä, sillä jostain syystä armeijan luurangot kulkevat kaksinkertaisina ruudulla, mikä näyttää 3D-tehosteelta ilman 3D-laseja. Hauskana faktana, että leffaa oli työstämässä animaatiopuolella ohjaaja Tim Burton. Hiidenpadan ohjauksesta vastaavat Ted Berman ja Richard Rich, jotka olivat tätä ennen ohjanneet yhdessä Disney-klassikko 24:n, Topin ja Tessun (The Fox and the Hound - 1981). Tarinan sekavuuden ja pomppimisen voi selittää sillä, että elokuvalla on jopa yhdeksän käsikirjoittajaa. Heidän lisäkseen tarinaa oli työstämässä seitsemän muuta henkilöä. Ei siis mikään ihme, ettei tarina tunnu toimivan erityisen hyvin. Musiikista vastaa Elmer Bernstein, jonka sävellykset ovat hyviä.

Leffassa nähdään muutamia "easter eggeja", eli viittauksia muihin hahmoihin, elokuviin jne. mutta ei kovin montaa. Mikki Hiiren pään siluetin voi huomata useassa eri paikassa piilotettuna ja Peter Panista (1953) tutun Helinä-keijun voi bongata keijujen maailmasta.

Yhteenveto: Hiidenpata sisältää hyvät lähtökohdat ja mielenkiintoisen maailman, mutta leffan tarina ei ole kovin kummoisesti toteutettu. Elokuva on liian lyhyt, jonka takia tarina kiirehtii eteenpäin. Hahmot ovat ihan hyviä, vaikka Harpo tuntuukin aika turhalta välillä. Suosikeiksi nousevat helposti söpö Purri ja karmiva Hornansarvi. Keijut tuntuvat väkinäisesti mukaan otetuilta, eivätkä noidatkaan oikein vakuuta. Elokuva ei saavuta sitä eeppisyyttä, mitä se yrittää. Loppuratkaisu selviää liian nopeasti. Animointi on ihan hyvin toteutettu, vaikkei tunnukaan täysin Disney-leffalta. Hiidenpata on todella synkkä, eikä sitä voi siksi suositella perheen pienimmille. Vaikka elokuva on K7, voivat seitsemänvuotiaatkin saada painajaisia tästä, jos ovat herkkiä. Disney-fanien täytyy tietenkin nähdä Hiidenpata, mutta monet tämä mitä luultavimmin jättää kylmäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.parody.wikia.com
The Black Cauldron, 1985, Walt Disney Pictures, Silver Screen Partners II