Koriskenttien koiratähti (Air Bud - 1997) - elokuva-arvostelu

KORISKENTTIEN KOIRATÄHTI

AIR BUD

Ohjaus: Charles Martin Smith

Näyttelijät: Kevin Zegers, Buddy, Wendy Makkena, Michael Jeter, Bill Cobbs, Brendan Fletcher, Stephen E. Miller, Norman Browning, Nicola Cavendish, Shayn Solberg, Jessebel Mather, Kati Mather ja Eric Christmas

Genre: urheilu, komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: S

Air Bud, eli suomalaisittain Koriskenttien koiratähti on Walt Disneyn julkaisema koko perheen elokuva. Inspiraatio elokuvaan syntyi Kevin DiCiccon kultaisestanoutajasta Buddysta, jonka DiCicco oli kouluttanut pelaamaan koripalloa. Buddy oli päässyt esiintymään televisiossa Amerikan hauskimmissa kotivideoissa ja David Lettermanin talk show -ohjelmassa ja DiCicco sai idean tehdä Buddysta elokuvan. Hän sai Keystone Entertainmentin innostumaan koripalloa pelaavasta koirasta ja kuvaukset käynnistyivät. Kevin DiCicco halusi kutsua elokuvaa "Buddyksi", mutta koska kesäkuussa 1997 oli juuri ilmestynyt elokuva nimeltä Buddy, leffa sai Yhdysvalloissa nimen Air Bud ja se sai teatteriensi-iltansa elokuussa 1997. Suomeen elokuva saapui vasta myöhemmin nimellä Koriskenttien koiratähti. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kuitenkin ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Itse en ollut aiemmin katsonut Koriskenttien koiratähteä tai yhtäkään sen jatko-osista tai Pentujengi-sisarleffoista (Air Buddies). Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa pitkästä aikaa jatkoa elokuvalla Air Bud Returns (2026), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen elokuvan vihdoin ja samalla arvostella sen.

Nuori Josh Framm perheineen muuttaa uuteen kaupunkiin ja Joshin on vaikea löytää kavereita. Ystävyys syntyy kuitenkin yllättävästä paikasta, kun Josh tapaa koiran nimeltä Buddy, joka tykkää pelata koripalloa.

Myöhemmin muun muassa Gossip Girl -sarjassa (2007-2012) esiintynyt Kevin Zegers näyttelee Josh Frammia, joka on juuri menettänyt isänsä ja joka muuttaa äitinsä (Wendy Makkena) ja pikkusiskonsa (Jessebel ja Kati Mather) kanssa uuteen kaupunkiin. Uusien kavereiden saaminen tuottaa kuitenkin Joshille vaikeuksia, siitäkin huolimatta, että Josh on hyvä koripallossa ja uudessa koulussa on korisjoukkue. Eräänä päivänä heitellessään palloa, hän löytää puskasta pelokkaan koiran, jonka hän nimeää Buddyksi ja odottamaton ystävyys syvenee, kun Josh huomaa, että Buddy osaa pelata koripalloa. Josh on tykättävä hahmo ja Zegers on oiva valinta rooliin. Mutta onhan leffan isoin täky tottakai fiktiivistä versiota itsestään esittävä Buddy, joka osasi ihan oikeastikin kuonollaan pompauttaa pallon koripallorenkaan läpi. Valitettavasti tosielämässä Buddy menehtyi syöpään jo puoli vuotta Koriskenttien koiratähden ilmestymisen jälkeen, eikä siten päässyt enää mukaan leffan lukuisiin jatko-osiin. Buddy kuitenkin sementoi heti tässä leffassa paikkansa Hollywoodin koiraikonien joukosta.

     Elokuvassa nähdään myös Nicola Cavendish koulun rehtorina Pepperinä, Stephen E. Miller koulun koripallojoukkueen valmentajana Barkerina, Brendan Fletcher joukkueen tähtipelaajana Larryna, Bill Cobbs koulun talonmiehenä, sekä Michael Jeter pellekeikkoja syntymäpäiväjuhlilla vetävänä Normina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa myös passelisti. Cobbs on täydellinen sympaattiseksi talonmieheksi, joka yrittää tsempata Joshia, kun taas Jeter on sopivan niljakas omassa osassaan.

Koriskenttien koiratähti tai sen jatko- ja lisäosat eivät tosiaan ole kuuluneet millään tavalla minun lapsuuteeni, joten en pystynyt katsomaan elokuvaa minkäänlaisten nostalgialasien läpi. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat aika alhaiset, joten olinkin erittäin yllättynyt, sillä minä jopa ihan aidosti oikeasti pidin tästä leffasta. Kyseessä on ilahduttava koko perheen urheiluelokuva, joka levittää väkisinkin leveän hymyn katsojansa huulille, sillä Joshin ja Buddyn välille syntyvästä ystävyydestä löytyy niin suuri sydän.

Vaikkei minulta löydy nostalgialaseja itse leffaa kohtaan, elokuva sai minut kyllä ikävöimään 1990-luvun lastenleffojen perään. Muutamasta kohelluskohtauksesta (joista Buddyn kylvettäminen on kieltämättä onnistuneen lystikäs) huolimatta Koriskenttien koiratähti uskaltaa edetä omalla painollaan ja rakentaa kertomustaan ja päähenkilöiden välille muodostuvaa voimakasta sidettä. Voin vain kuvitella, millaista vyörytystä elokuva olisi tänä päivänä tehtynä. Tätä tarinaa on mukava seurata ja hommahan vain paranee, kun Buddyn lahjat koripallokentällä käyvät selväksi ja pian koirasta muodostuu joukkueen maskotti.

Loppusuoralla elokuva alkaa kuitenkin venyttämään uskottavuuden rajoja. Itse pystyin vielä katsomaan sormien läpi sen, että finaaliottelussa erään pojan loukkaannuttua kaikki olisivat sinut sen kanssa, että Buddy siirtyy maskotista pelaajaksi, mutta lopun oikeuskiista on niin kiusallisen sinisilmäisesti ja kornisti tehty, että se valitettavasti rokotti hieman pisteitä ihan viime minuuteilla. Siitä huolimatta olin yllättynyt, kuinka kertakaikkisen sympaattinen leffa onkaan kyseessä. Kenties minun pitäisi nyt antaa mahdollisuus myös elokuvasarjan kolmelletoista muulle osalle.

Elokuvan ohjasi paremmin näyttelijänä tunnettu Charles Martin Smith, joka tekee oivaa työtä ilmapiirin kanssa ja täytyyhän sitä nostaa hattua koripallokohtauksille, joissa on täytynyt ohjata lasten lisäksi myös koiraa. Lopun vaivaannuttavaa oikeussalikohtausta lukuun ottamatta Paul Tamasyn ja Aaron Mendelsohnin työstämä käsikirjoitus on mainio. Teknisestikin Koriskenttien koiratähti on hyvin tehty. Se on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustuksen huippu on tietenkin Buddyä varten räätälöidyt tiimipaita ja omat pikku pelikengät. Tehosteet toimivat edelleen ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Brahm Wengerin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Air Bud, Yhdysvallat, Kanada, 1997, Walt Disney Pictures, Keystone Pictures, Alliance Films

Arvostelu: Tiedän yhä mitä teit viime kesänä (I Still Know What You Did Last Summer - 1998)

TIEDÄN YHÄ MITÄ TEIT VIIME KESÄNÄ

I STILL KNOW WHAT YOU DID LAST SUMMER

Ohjaus: Danny Cannon

Pääosissa: Jennifer Love Hewitt, Freddie Prinze Jr., Brandy, Mekhi Phifer, Matthew Settle, Bill Cobbs, Jeffrey Combs, Jennifer Esposito, John Hawkes, Benjamin Brown, Ellerine Harding, Jack Black ja Muse Watson

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Jennifer Love Hewittin ja Freddie Prinze Jr:n tähdittämä kauhuelokuva Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer - 1997) oli taloudellinen jättihitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Mandalay Pictures pestasi Trey Callawayn ja Stephen Gaghanin kirjoittamaan omat käsikirjoituksensa jatko-osaa varten. Yhtiö piti Callawayn tekstistä enemmän ja sen pohjalta kuvaukset käynnistyivät keväällä 1998. Lopulta ovelasti nimetty Tiedän yhä mitä teit viime kesänä sai ensi-iltansa marraskuussa 1998. Elokuva ei kuitenkaan menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, jääden taloudelliseksi pettymykseksi, minkä lisäksi kriitikot lyttäsivät leffan. Itse en ole koskaan aiemmin katsonut Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvia, vaikka olen tiennyt niistä jo pitkään. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa, päätin odotellessa vihdoin katsoa aiemmat osat ja arvostella ne. Pidin ensimmäisestä leffasta ja pari kuukautta myöhemmin katsoin Tiedän yhä mitä teit viime kesänä.

On kulunut vuosi siitä, kun Julie ja Ray selvisivät murhaaja Ben Willisin koukusta. Pariskunta yrittää jatkaa elämäänsä normaalisti, mutta vuosipäivän koittaessa on selvää, että joku haluaa viimeistellä hommat ja yrittää pistää Julien ja Rayn hengiltä.

Jennifer Love Hewitt ja Freddie Prinze Jr. palaavat rooleihinsa Julie Jamesiksi ja Ray Bronsoniksi, jotka yrittävät toipua ensimmäisen elokuvan koettelemuksistaan ja ystäviensä Helenin ja Barryn murhista. Julie ja Ray pitävät parhaansa mukaan suhdettaan yllä, mutta kun heidän toipumisensa ovat niin eri malleilla, rakkauskin alkaa rakoilla. Hewitt on tälläkin kertaa oivallinen roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa jatkuvaa vainoharhaisuutta siitä, että häntä vainotaan edelleen. Hahmo näkee kaiken aikaa painajaisia koukkumurhaajasta, millä selitetään ykkösleffan lopun suihkukohtaus. Jostain syystä Prinze Jr. jätetään tälläkin kertaa hieman sivuun, eikä Ray pahemmin pääse vieläkään oikeuksiinsa.

     Elokuvassa nähdään myös Brandy Julien collegekämppiksenä Karlana ja Mekhi Phifer tämän poikaystävänä Tyrellinä, Matthew Settle Julieen ihastuneena Willinä, sekä Jeffrey Combs, Bill Cobbs, Jennifer Esposito, John Hawkes, Benjamin Brown ja tuolloin vielä lähes tuntematon Jack Black Bahaman paratiisisaarella sijaitsevan hotellin työntekijöinä, jotka hahmot kohtaavat, voitettuaan radio-ohjelmasta ilmaisen lomamatkan. Uudet näyttelijät lähinnä ajavat asiansa, eivätkä hahmot juuri voita puolelleen. Nykyään tuttuun tyyliinsä Black ampuu vekkulisti yli pilviveikko Titus Telescona, joka hädintuskin tuntuu edes kuuluvan koko leffaan ja joka oudosti vastaa ainakin puolesta leffan äkillisistä böö-pelotteluista.

Ensimmäinen Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuva ei ollut mikään erityisen ihmeellinen tapaus, mutta silti varsin passeli teinislasher. Jatko-osan Tiedän yhä mitä teit viime kesänä saamat negatiiviset arviot epäilyttivät etukäteen, mutta positiiviseksi yllätyksekseni luvassa olikin toinen ihan kiva kauhuilu. Ei kakkosleffa ole yhtä toimiva kuin edeltäjänsä, mutta se menee ihan mukiinmenevänä viihteenä alkuperäisen perässä katsottuna, tarjoten ajoittain jopa hieman jännittävää menoa. Hahmojen kohtaloista ei juuri jaksa piitata ja jo alussa on aika helppoa arvata kenelle käy mitäkin.

Siirtyminen pienestä kalastajakylästä Bahaman paratiisisaarelle on kelpo maisemanvaihdos, sillä pelkäsin, että elokuva sijoittuisi turhan kliseisen geneerisesti collegeen. On toki hassua, ettei koko saarella vaikuta olevan ketään muuta kuin tuntemamme teiniporukka ja hotellin työntekijät, mutta samalla asetelma herättää tunteen siitä, ettei pakopääsyä ole ja että hahmot ovat täysin oman onnensa ja selviytymiskykyjensä varassa. Lomamatka tarjoaa joitain kelpo kauhunhetkiä, joitain todella tyhmiä hetkiä, tuttuakin tutumpia genrekliseitä, sekä runsaasti kiljumista ja kirkumista. Vähän päälle puolentoista tunnin mitta on toisaalta sopivan napakka, mutta samalla tuntuu, että kaiken olisi voinut saada kerrottua vielä lyhyemmässäkin ajassa. Pitkään suuri osa kauhukohtauksista kohdistuu hotellin työntekijöihin, jotta leffaan saataisiin edes hieman verenvuodatusta ripoteltua, sen sijaan että koukkumurhaaja jahtaisi suoraan päähahmoja.

Jim Gillespie ei jatkanut enää leffasarjan ohjaksissa, vaan hänen tilalla toimii ohjaaja Danny Cannon, jonka filmografian tunnetuin tapaus taitaa olla Sylvester Stallonen tähdittämä Judge Dredd -leffa (1995). Cannon hoitaa tonttinsa vähän siihen suuntaan, mutta onnistuu työstämään tarpeeksi menevää ajanvietettä. Idean isä Kevin Williams ei ole työstänyt kakkosleffan käsikirjoitusta, vaan tarinan kynäili Trey Callaway, joka vie leffasarjaa hieman enemmän Screamin (1996) suuntaan (josta Williams myös vastasi). Tiedän yhä mitä teit viime kesänä on passelisti kuvattu ja pääasiassa hyvin valaistu niin, että öisistäkin kohtauksista saa selvää. Seasta tosin löytyy muutama otos, jotka ovat kiusallisen selvästi kuvattu päiväsaikaan ja yritetty jälkikäteen muuttaa yöksi sinifilttereillä. Lavasteet ovat oivat ja maskeeraus- ja efektitiimit tekevät kelpo työtä tappojen kanssa, joskin leffa olisi voinut uskaltaa olla aavistuksen verran raaempi. Äänimaailma luottaa lähinnä kovaäänisiin säikyttelyihin, mutta John Frizzellin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

I Still Know What You Did Last Summer, 1998, Columbia Pictures, Mandalay Entertainment, Estudios Churubusco Azteca S.A., Summer Knowledge LLC, Global Entertainment Productions, Original Film

Arvostelu: Demolition Man (1993)

DEMOLITION MAN

Ohjaus: Marco Brambilla

Pääosissa: Sylvester Stallone, Wesley Snipes, Sandra Bullock, Nigel Hawthorne, Bob Gunton, Benjamin Bratt, Denis Leary, Bill Cobbs, Glenn Shadix ja Andre Gregory

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Demolition Man on Sylvester Stallonen ja Wesley Snipesin tähdittämä tieteistoimintaelokuva. Homma lähti liikkeelle 1980-luvulla vastikään collegesta valmistuneen Peter Lenkovin ideasta, joka pyrki saamaan tekstejään Hollywoodin studioille. Warner Bros. kiinnostui hänen tarinastaan syväjäädytetystä poliisista ja palkkasi Daniel Watersin työstämään tekstiä uudelleen. Fred Dekker kirjoitti Watersin tekstiä uudestaan, lisäten filmiin muun muassa sen nykyisen prologin. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Demolition Man sai maailmanensi-iltansa 7. lokakuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, jolle kriitikotkin antoivat positiivista palautetta. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut, erityisesti kun sen on huomattu ennustaneen monia asioita nykyhetkestä oikein, toisin kuin monet muut tulevaisuuteen sijoittuvat elokuvat. Itse näin Demolition Manin joskus nuorempana isäni kanssa ja pidin filmistä. Kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja arvostella sen.

Vaarallinen murhaaja Simon Phoenix vapautuu syväjäädytysvankilasta vuoteen 2032, jolloin rikollisuutta ei enää ole, eivätkä tulevaisuuden poliisit osaa hoidella Phoenixin kaltaisia roistoja. Niinpä he vapauttavat syväjäädytyksestä Phoenixin vanginneen väkivaltaisen poliisin, John Spartanin jahtaamaan Phoenixia heidän puolestaan.

Alun perin Demolition Manin päärooleissa oli tarkoitus nähdä Steven Seagal ja Jean-Claude Van Damme, mutta onneksi tekijät saivat lopulta taivuteltua heidän tilalle Sylvester Stallonen ja Wesley Snipesin, vaikka aluksi he kieltäytyivätkin filmistä muutamaankin otteeseen. Stallone näyttelee kovanaamakyttä John Spartania, joka vangittiin vuonna 1996, syytettynä useiden siviilien kuoleman aiheuttamisesta, saadakseen vihdoin kiinni vaarallisen Simon Phoenixin (Snipes). Kun Phoenix herää syväjäädytysvankilasta vuonna 2032 ja ryhtyy aiheuttamaan tuhoa, rauhaan tottuneet poliisit eivät mahda hänelle mitään ja tarvitsevatkin ainoan poliisin apua, joka on aiemmin päihittänyt Phoenixin. Niinpä Spartankin vapautetaan, mistä muodostuu kahden väärään aikaan heränneen miehen kissa-ja-hiiri-jahti. Stallone istuu erittäin hyvin pääosaan, ollen uskottava niin toimintakohtauksissa kuin myös humoristisemmissa hetkissä, Spartanin ihmetellessä tulevaisuutta. Snipes taas on filmin parasta antia eksentrisen roiston osassa.

     Elokuvassa nähdään myös Sandra Bullock komisario Huxleyna, joka ryhtyy Spartanin työpariksi, ylikomisario Earle (Bob Gunton), joka on välittömästi Spartania vastaan, Nigel Hawthorne tulevaisuuden säännöksiä päättäneenä tohtori Cocteauna, sekä Denis Leary kapinallisena Edgar Friendlynä, joka yrittää maanalaisen vastarintaliikkeensä kanssa voittaa Cocteaun luoman, utopiana esitellyn dystooppisen maailman. Gunton ja Hawthorne suoriutuvat kelvollisesti osistaan ja Learykin toimii kapinallisten keulakuvana, mutta Bullock on aika tönkkö komisariona. Siitä huolimatta Demolition Man toimi lähtölaukauksena Bullockin nousemiselle tähteyteen.

Demolition Man todella oli aikaansa edellä kuvauksessaan siitä, miltä tulevaisuus voisi näyttää. Monet elokuvan ennustamat jutut ovat käyneet toteen itseohjautuvista autoista videopuheluina tapahtuviin etäkokouksiin. Käteisrahasta on lähes täysin luovuttu, viihde koostuu lyhyistä videopätkistä (Tik Tok), seksi on muuttunut virtuaaliseksi ja ravintolaketjujen kamppailun voittajaksi on noussut Taco Bell (tai Euroopassa digitaalisesti muovattuna Pizza Hut), jota kohdellaan kuin viiden tähden gourmet-ravintolaa. Osa ennustuksista ovat lähinnä hilpeitä, kuten vessapaperin loppuminen (iskikö painajaismaisia takaumia keväästä 2020?), osa aivan totaalista satua, kuten että Yhdysvalloissa olisi kokonaan luovuttu aseista ja osa taas pelottavan ajankohtaisia viittauksia siitä, mitä voi olla vielä tapahtumassa, kuten aborttien kieltäminen lailla. Itse asiassa ties mikä on kielletty tässä tulevaisuudessa ja ihmisten sananvapautta on rajattu huomattavasti. Silti tämä tulevaisuus esitetään ilon ja onnen paikkana.

Sen lisäksi, että elokuvan tulevaisuudenkuvaa on mielenkiintoista tutkia, Demolition Man pitää myös sisällään mukaansatempaavan tarinan. Vajaan parin tunnin kesto kulkee hujauksessa. Seasta löytyy tyylikkäitä toimintakohtauksia (kamppailulajien mestarin Snipesin piti hidastaa liikkeitään huomattavasti, jotta ne näkyisivät kamerassa), sekä oivaa huumoria. Leffan esittelemässä tulevaisuudessa kiroileminen on kielletty sakkojen uhalla ja onkin hauskaa, kun Spartan kiroilee poliisilaitoksella ja jatkuvasti kuuluu hälytysääni. Toki mukaan on rustattu myös romantiikkaa, mikä on leffan heikompaa antia. Silti kokonaisuutena kyseessä on oikein mainio scifiraina, joka taitaa jopa toimia paremmin nyt 30 vuotta myöhemmin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Marco Brambilla, joka ei ollut tätä ennen tehnyt ainuttakaan täyspitkää filmiä, eikä tehnyt tämän jälkeen kuin yhden, Tuhannen taalan tytön (Excess Baggage - 1997). Brambillan työ on vähäiseen kokemukseen nähden pätevää ja hän pitää tunnelmaa hyvin yllä läpi leffan. Käsikirjoitus on tarinaltaan toimiva ja tulevaisuudenkuvauksiltaan oivaltava. Leffa myös sisältää useita veikeitä repliikkejä. Demolition Man on hyvin kuvattu ja mainiosti leikattu kasaan. Lavasteet ja puvut ovat oivalliset ja erikoistehosteetkin pääasiassa onnistuneet. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu, joskin Elliot Goldenthalin musiikit särähtävät paikoitellen korvaan.

Yhteenveto: Demolition Man on erittäin mainio scifitoimintaelokuva, jonka visio potentiaalisesta tulevaisuudesta on monin tavoin osunut oikeaan. Oikeastaan vain Yhdysvaltojen aseista luopuminen kuulostaa täysin sadulta. Tarina on mainio ja katsojana hyppää innostuneena tähän kissa-hiiri-jahtiin, kun kaksi väärään aikaan kuuluvaa miestä heräävät horroksestaan. Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi vajaan parin tunnin kestonsa, tarjoten oivaa scifiseikkailua, napakkaa toimintaa, menevää huumoria, sekä ripauksen romantiikkaa. Sylvester Stallone sopii kuin valettu kovanaamakytän rooliin, kun taas Wesley Snipes on riemastuttava pahana Phoenixina. Sandra Bullock on kuitenkin aika puupökkelö Spartanin mukaan lähtevän poliisin roolissa. Visuaalisesti elokuva toimii edelleen hyvin ja Peter Lenkovin idean pohjalta työstetty käsikirjoitus on tehokkaan oivaltava. Suosittelenkin Demolition Manin katselua nyt sen 30-vuotisjuhlan kunniaksi kaikille scifitoiminnan faneille, oli elokuvan jo nähnyt tai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Demolition Man, 1993, Warner Bros., Silver Pictures

Arvostelu: Mahtava Oz (Oz the Great and Powerful - 2013)

MAHTAVA OZ

OZ THE GREAT AND POWERFUL

Ohjaus: Sam Raimi

Pääosissa: James Franco, Mila Kunis, Michelle Williams, Rachel Weisz, Zach Braff, Joey King, Tony Cox, Bill Cobbs, Abigail Spencer ja Bruce Campbell

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

Oz the Great and Powerful, eli suomalaisittain Mahtava Oz pohjautuu L. Frank Baumin Ihmemaa Oz -kirjaan (The Wizard of Oz - 1900) ja se toimii esiosana vuoden 1939 elokuvalle Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz). Walt Disney halusi jo 1900-luvun alussa tehdä elokuvan Baumin kirjan pohjalta, mutta Baum myikin kirjan elokuvaoikeudet Metro-Goldwyn-Mayerille. Vasta vuonna 1954 Disney sai hankittua oikeudet itselleen ja teki elokuvat Oz - ihmeiden maailma (Return to Oz - 1985) ja Muppettien Ihmemaa Oz (The Muppet's Wizard of Oz - 2005). 2000-luvulla Mitchell Kapner ryhtyi suunnittelemaan esiosatarinaa Ihmemaa Ozille ja sai tuottaja Joe Rothin innostumaan ideasta. Vuonna 2009 Disney päätti tehdä elokuvan Kapnerin idean pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2011 ja niiden aikana tekijät kohtasivat jatkuvia haasteita, sillä vuoden 1939 elokuvan ikonisten elementtien oikeudet kuuluivat Warner Brosille, joka ei antanut Disneylle lupaa käyttää niitä. Kierrellen ja kaarrellen filmin saatiin silti valmiiksi ja lopulta Mahtava Oz sai maailmanensi-iltansa 14. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai hieman ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen hitti. Itse kävin katsomassa Mahtavan Ozin koulukavereideni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin. Pidin filmistä ja olen tainnut katsoa sen kertaalleen uudestaan, mutta viime kerrasta on useampi vuosi aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan.

Vuonna 1905 kansasilainen huijaritaikuri Oscar Diggs joutuu pyörremyrskyn kouriin ja kun myrsky laantuu, Oscar huomaa päätyneensä taianomaiseen Oziin. Ozin väki uskoo ennustukseen, jonka mukaan suuri velho saapuu pelastamaan heidät pahalta noidalta ja he luulevat Oscarin olevan se velho.

Robert Downey Jr:n ja Johnny Deppin kieltäydyttyä roolista, James Franco valittiin näyttelemään Oscar Zoroaster Phadrig Isaac Norman Henkle Emmannuel Ambroise Diggsiä tai yleisölle ihan vain Ozia, mahtavana taikurina esiintyvää huijaria, joka päätyy elämänsä seikkailulle ihmemaahan, joka on myös nimeltään Oz. Yritän arvosteluissani antaa näyttelijöiden yksityiselämän olla vaikuttamatta mielipiteeseeni heidän roolisuorituksista. En silti elokuvan alkupäässä voinut olla miettimättä Francoon kohdistuneita ahdistelusyytöksiä, kun hänen hahmonsa yrittää kerta toisensa perään huijata naisia sänkyyn "taikatempuillaan". Tästä huolimatta Franco tekee mielestäni hyvää työtä leffassa. Hän tulkitsee oivallisesti hahmoa, joka yrittää jatkuvasti puijata tietään kohti suuruuksia, mutta joka onneksi alkaa matkansa varrella oppimaankin jotain.

     Elokuvassa nähdään myös Mila Kunis Theodora-noitana, jonka Oscar ensimmäisenä tapaa Ozissa, Rachel Weisz Evanora-noitana, joka hallitsee Smaragdikaupunkia, Tony Cox kuninkaallisena palvelijana Knuckina, sekä tuplarooleissa Zach Braff Oscarin avustajana Frankina ja siivekkäänä Finley-apinana, Joey King pyörätuolissa kulkevana tyttönä ja posliinista tehtynä nukkena, ja Michelle Williams Oscarin entisenä rakkaana Anniena ja Glinda-noitana, jota syytetään Ozin kuninkaan murhasta. Lisäksi koska kyseessä on Sam Raimin elokuva, tarkkaavaiset katsojat voivat bongata Bruce Campbellin vartijana. Braffin, Kingin ja Williamsin tuplaroolit heijastavat oivallisesti toisiaan ja auttavat Oscaria tämän kasvumatkalla. Muut näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hyvin, mutta Mila Kunis ei ihan vakuuta leffan toisella puoliskolla, minkä vuoksi hänen merkittävästä hahmosta jää uupumaan paljon.

Odotetusti Mahtava Oz ei saavuta Ihmemaa Ozin, yhden elokuvahistorian suurimman satuklassikon taianomaisuutta, mutta se toimii varsin kelvollisena esiosana leffalle - siitä huolimatta, että lakisyistä elokuva ei saanut mainostaa itseään Ihmemaa Ozin esiosana. Warner Bros. hönki tekijöiden niskaan, mistä syystä esimerkiksi ikonisia punaisia tohveleita ei saatu käyttää, mutta muuten Mahtava Oz toistaa monia juttuja vuoden 1939 elokuvasta. Klassikon tavoin myös tässä filmissä alun Kansas-osio esitetään mustavalkoisena ja liki neliömäisessä 4:3-kuvasuhteessa, monoääniraidan kera. Vasta kun Oscar pääsee Oziin, kuva laajenee ja siihen isketään värit, ja ääni muuttuu stereoksi. Vaikkei efekti olekaan yhtä mullistava kuin alkuperäisteoksessa, on se tässäkin varsin tyylikäs tehokeino, erottaen selvästi tylsän ja arkisen harmaan tosimaailman Ozin lumoavuudesta.

Elokuvasta löytyy mainiota seikkailun henkeä ja maagisuutta. Kun Oscar pääsee Oziin, hahmon tavoin myös katsoja ihailee valloittavasti luotua ja kaunista maailmaa. Hienoina yksityiskohtina ovat mm. eläinten muotoja mukailevat kallioiden seinämät ja soittimien kaltaiset vesikasvit. Kauhuelokuvista tunnettu Sam Raimi on onnistunut myös ripottelemaan mukaan pieniä kauhuelementtejä, pitäen filmin silti perheystävällisenä fantasiana. Lapsille muutamat kohtaukset voivat olla aika hurjia. Komediaa löytyy toki myös, niin sanallista huumoria kuin hieman fyysistäkin koheltamista. Siitä huolimatta, että harmillisen heikosti toteutetut pahishahmot vesittävät hieman leffan loppupäätä, huipennuksesta on silti saatu aikaiseksi mukaansatempaava ja toimiva. Erityisesti loppupäässä elokuva käyttää aikaa asetellakseen palasia oivaltavasti paikoilleen, mistä ne löydetään Ihmemaa Ozin alusta.

Sam Raimin ohjaus on tuttuun tapaan pätevää ja hän osoittaa pystyvänsä myös koko perheelle sopiviin tarinoihin noidista ja monstereista. Mitchell Kapnerin ja David Lindsay-Abairen käsikirjoitus kaipaisi hieman tiivistämistä, minkä lisäksi heidän tekstiään vaivaa tietty esiosien ongelma. Jos katsoja on nähnyt Ihmemaa Ozin, katsoja on tätä katsoessa alusta asti tietoinen siitä, minne monet filmin kuviot tulevat johtamaan. Mahtava Oz on hyvin kuvattu elokuva. Mukana on useita hienoja lavasteita, asuja ja maskeerauksia, mutta filmin erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Pitkin leffaa on selvää, milloin kohtauksia on kuvattu taustakankaan edessä. Tietokoneilla luoduista hirviöistä ja joistakin taustoista paistaa digitaalisuus, eikä tarina harmillisesti vie niin hyvin mukanaan, että näitä visuaalisia heikkouksia ei jäisi tuijottamaan. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu efektejä ja Danny Elfmanin säveltämiä seikkailullisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Mahtava Oz on kelpo fantasiaseikkailu ja esiosa yhdelle elokuvahistorian suurimmista satuklassikoista - olematta sitä kuitenkaan ihan laillisessa mielessä. Leffa toistaa monia Ihmemaa Ozille ominaisia piirteitä alun kuvasuhde- ja värikikkailusta alkaen, mutta siitä jää myös tekijänoikeuksien takia uupumaan juttuja. Tavanomaiseen esiosien tapaan alkuperäiselokuvan nähneelle jännitystä syö etukäteistieto siitä, miten tarinan ja hahmojen on pakko lopuksi kulkea. Siitä huolimatta seikkailu vie passelisti mukanaan, tarjoten niin vauhdikasta menoa ja meininkiä, monenlaista huumoria, sekä pieniä kauhuelementtejäkin, jotka saavat takuulla perheen pienemmät katsojat jännittämään. Loppuhuipennus on menevä, joskin elokuvan kehnosti esitetty ja kirjoitettu pahis latistaa elokuvan loppupäätä roimasti. Takeltelevaa Mila Kunisia lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan. Visuaaliselta puoleltaan leffa on parhaat päivänsä nähnyt, mutta äänimaailma Danny Elfmanin musiikkeja myöten toimii mainiosti. Mahtava Ozista löytyy paljon parantamisen varaa, eikä se millään yllä Ihmemaa Oz -klassikon tasolle, mutta se on silti varsin toimiva fantasiafilmi, jonka katsoo ihan mielellään uudelleenkin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oz the Great and Powerful, 2013, Walt Disney Pictures, Roth Films

Arvostelu: The Bodyguard (1992)

THE BODYGUARD

Ohjaus: Mick Jackson
Pääosissa: Kevin Costner, Whitney Houston, Gary Kemp, Bill Cobbs, Michele Lamar Richards, Mike Starr, Christopher Birt, Tomas Arana, Ralph Waite, Tony Pierce ja Robert Wuhl
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

The Bodyguard on Kevin Costnerin ja ensikertalaisnäyttelijä Whitney Houstonin tähdittämä romanttinen jännityselokuva. Leffa lähti liikkeelle Lawrence Kasdanin työstämästä käsikirjoituksesta, jonka hän oli kirjoittanut jo 1970-luvulla halutessaan kovasti elokuva-alalle. Hän saikin lopulta myytyä käsikirjoituksen, sen jälkeen kun hänet oli torjuttu yli 60 kertaa. Tuottaja John Calley kiinnostui tekemään tekstin pohjalta elokuvan ja siihen jopa palkattiin ohjaajaksi John Boorman ja päätähdiksi Ryan O'Neal ja Diana Ross, mutta vuonna 1978 projekti kaatui Rossin poistumisen myötä. Kun Kasdanin ensimmäinen ohjaustyö Huuma (Body Heat - 1981) osoittautui tarpeeksi meneväksi hitiksi, hänen vanha käsikirjoituksensa alkoi jälleen kiinnostamaan Hollywoodissa. Tehdessään Silveradoa (1985), Kasdan näytti tekstinsä Kevin Costnerille, joka innostui siitä ja kaksikko ryhtyi työstämään siitä filmiä. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 1991 ja lopulta The Bodyguard sai maailmanensi-iltansa 25. marraskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava hitti, jopa vuotensa toiseksi menestynein elokuva ja ylipäätään yksi siihen aikaan menestyneimmistä elokuvista. Kriitikot kuitenkin lyttäsivät elokuvan ja se sai jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, miespääosa, naispääosa, käsikirjoitus, uusi tähti, hiustenleikkuu ja laulu). Elokuva onnistui voittamaan kolme Grammy-palkintoa (mm. vuoden albumi) ja se oli kahdella laululla ehdolla Oscar-gaalassa. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt The Bodyguardia, vaikka sitä on niin kehuttu kuin lytätty minulle muutamaan otteeseen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa, onko elokuva jättimenestyksensä tai haukkujensa arvoinen?

Kun joku lähettää tappouhkauksia Oscar-ehdokkaalle näyttelijä-laulaja Rachel Morranille ja vielä räjäyttää hänen pukuhuoneensa, Frank Farmer palkataan hänen uudeksi henkivartijakseen selvittämään, kuka on kaiken takana?

Pääroolissa nimikkohahmo-henkivartijana Frank Farmerina nähdään Kevin Costner, joka "sai" roolistaan huonoimman miespääosan ja hiustenleikkauksen Razzie-ehdokkuudet. Ei hän mielestäni mitenkään erityisen huono ole, mutta täytyy silti myöntää, että on Costner tässä aika tylsistynyt puupökkelö, jos vertaa hänen pariin aiempaan roolityöhönsä elokuvissa Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990) ja JFK - avoin tapaus (JFK - 1991). Toisaalta Costnerin rooliin kuuluukin tietty tympääntyneisyys, sillä Frank ei todellakaan ota uutta vartiointikeikkaansa avosylein vastaan. Silti on hassua, että kun Costner oli niin innoissaan lähtemässä työstämään tätä filmiä, sitä intoa ei näy lainkaan roolisuorituksessa.

     Frankin suojeltavana laulajanäyttelijä Rachel Marronina taas nähdään laulajatähti Whitney Houston, joka oli ehdolla huonoimman naispääosan ja uuden tähden Razzie-ehdokkuuksista. Nämä ehdokkuudet ovat paremmin ymmärrettävissä kuin Costnerin. Houston osaa kyllä laulaa, sen hän osoittaa leffassakin useasti. Mutta näyttelijänä hän ei vakuuta ja välillä hänen yrityksensä kanavoida hahmonsa tunteita ovat jopa kiusallisia.

Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Bill Cobbs Rachelin managerina Billinä, Gary Kemp Rachelin PR-henkilönä Synä, Mike Starr Rachelin turvamiehenä Tonyna, Michele Lamar Richardson Rachelin siskona Nickinä, Christopher Birt Rachelin autonkuljettajana Henrynä ja Ralph Waite Frankin isänä Herbinä. Sivunäyttelijät tekevät osittain jopa parempaa työtä kuin päätähdet. Cobbs on erittäin mainio managerin roolissa, joka ottaa tappouhkaukset kaikista vakavimmin, Kemp on sopivan ärsyttävä PR-tyypiksi, Richardson on kelvollinen siskon osassa ja Starr sopii hyvin turvamieheksi, joka kokee miehisyytensä heti uhatuksi, kun hänen tilalle palkataan Frank.

Voin kyllä ymmärtää, miksi The Bodyguardista tuli ilmestyessään varsinainen megahitti. Siinä on erityisesti siihen aikaan erittäin suosittu miesnäyttelijä ja kovasti fanitettu laulajatähti päärooleissa, ja leffa kertoo henkivartijasta, jolla alkaa kehittymään tunteita suojelemaansa henkilöä kohtaan. Mukana on romantiikkaa ja jännitettä, joten aivan varmasti leffa keräsi paljon yleisöä teattereihin - siitäkin huolimatta, että samoihin aikoihin marraskuussa 1992 ilmestyivät myös Yksin kotona 2: Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992) ja vielä The Bodyguardiakin isompi hitti Aladdin (1992). Voin myös ymmärtää, miksi elokuva ei ollut kriitikoiden suosiossa. Se on näyttelijäsuorituksiltaan aika pökkelöinen, ohjaukseltaan hieman vaisu ja käsikirjoitukseltaan vähän kömpelösti rakennettu paketti. En tiedä, kuinka paljon Lawrence Kasdan muokkasi tekstiään 1970-luvun jälkeen, mutta lopputulos tuntuu aloittelijan työltä. Tämä on erityisen hämmentävää, kun muistaa, että Kasdan käsikirjoitti sellaiset huippuleffat kuin Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) ja Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981).

En ole varma, johtuuko se Kasdanin tekstistä vai jälkitöissä tehdystä leikkauksesta, mutta elokuvan tarinankuljetus ja kohtausten rakenteet tuntuvat välillä todella oudoilta ja hätiköidyiltä. Erityisesti elokuvan ensimmäinen puolituntinen on kummallisesti rytmitetty ja tietyistä asioista on vaikea päästä täysin perille, koska tuntuu siltä kuin pieniä palasia puuttuisi sieltä sun täältä. Koko alkupään osio, missä Frank päättää tarttua työkeikkaan Rachelin suojelijana ja hänelle esitellään Rachelin taloa, on töksähtelevä. Vähitellen kerronta muuttuu soljuvammaksi, mutta sitten tekstiin tulee muita ongelmia. Pääparin välille kirjoitetaan turhauttavia konflikteja. Rachel ei pitkään ymmärrä, millaisessa vaarassa on ja ymmärrettävästi vähättelee Frankia, mutta kun hänelle ilmenee totuus, häneltä odottaisi fiksumpaa toimintaa. Mutta ei, Rachelin on pakko tehdä tyhmiä päätöksiä silloinkin, jolloin katsoja voi hyvin samaistua Frankin tympääntyneeseen ilmeeseen.

Elokuvassa on myös onnistumisensa heikkouksienkin keskellä, mitkä tekevät The Bodyguardista lopulta ihan katsottavan, vaikkakin keskinkertaisen paketin. Siitä huolimatta, että Costner on hieman puinen, eikä Houston vakuuta näyttelijänä, löytyy heidän väliltä onneksi kemiaa. Parin välille hiljalleen kehittyvä romanssi on sujuvasti kehitelty, vaikka hahmot esitelläänkin toisilleen takkuisasti ja heille kirjoitetaan tönkköjä välirikkoja. Suurimmaksi osaksi filmin romanttinen puoli on aikamoista siirappia, mutta jännityspuolella tunnelma on hyvin rakennettu. Ohjaaja Mick Jackson ei välttämättä hallitse henkilöohjausta, mutta saa etenkin loppuhuipennuksesta oivallisen tiivistunnelmaisen.

Elokuvan tekninen puoli on pääosin kunnossa, jos paikoitellen kummallista leikkaamista ei lasketa. The Bodyguard on hyvin kuvattu ja muutamissa kohtauksissa valoja ja värejä hyödynnetään tyylikkäästi. Lavasteet, Rachelin asut ja maskeeraukset ovat mainiot, eikä mielestäni Costnerin hiustenleikkaus ollut Razzie-ehdokkuuden arvoinen. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Alan Silvestrin säveltämät musiikit toimivat paikoitellen hyvin ja toisinaan taas vain lisäävät sitä siirappisuutta. Parasta musiikkien puolella ovat Whitney Houstonin laulamat kappaleet, joista erityisesti cover Dolly Partonin I Will Always Love You -kappaleesta jää soimaan päässä.

Yhteenveto: The Bodyguard on ailahtelevan keskinkertainen romanttinen jännityselokuva. Päätähtien Kevin Costnerin ja Whitney Houstonin väliltä löytyy vahvaa, käsinkosketeltavaa kemiaa, mutta kummankin näyttelijäsuoritukset jättävät toivomisen varaa. Costner on aika puupökkelö, eikä upeasti laulava Houston vakuuta näyttelijänä yhtään. Romanttinen puoli on aikamoista siirappia, mutta jännitystä rakennellaan varsin toimivasti ja loppuhuipennus on yllättävänkin tehokas muuten takeltelevan leffan päätteeksi. Elokuvan käsikirjoitus ja leikkaus ovatkin kummallisesti työstetyt, välillä suorastaan amatöörimäiset. Lawrence Kasdanilta odottaisi aiempien kirjoitustöiden perusteella huomattavasti parempaa jälkeä. Tekniseltä puolelta löytyy muuten onnistumisia ja Whitney Houstonin tulkinta I Will Always Love You -kappaleesta on suorastaan erinomainen mahtipontisuudessaan. Ymmärrän hyvin, miksi The Bodyguard oli ilmestyessään valtava menestys lippuluukuilla, mutta myös sen, miksi se sai tylyä palautetta kriitikoilta. Elokuva on toki asettanut jälkensä leffahistoriaan ja romanttisten jännäreiden ystäville suosittelen sitä edes kokeilemaan, etenkin näin 30-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Bodyguard, 1992, Warner Bros., Tig Productions, Kasdan Pictures