Näytetään tekstit, joissa on tunniste Brendan Fletcher. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Brendan Fletcher. Näytä kaikki tekstit

tiistai 25. elokuuta 2026

Normal (2025) - elokuva-arvostelu

NORMAL



Ohjaus: Ben Wheatley
Näyttelijät: Bob Odenkirk, Ryan Allen, Billy MacLellan, Reena Jolly, Brendan Fletcher, Jess McLeod, Lena Headey, Henry Winkler, Peter Shinkoda ja Takahiro Inoue
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Normal on Bob Odenkirkin tähdittämä uusi toimintakomedia. Derek Kolstad kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo joitain vuosia sitten ja kun hänen toista käsikirjoitustaan, Nobodya (2021) kuvattiin, hän tapasi kyseisen elokuvan päätähti Odenkirkin, esitellen Normal-tekstinsä näyttelijälle. Odenkirk innostui ja yhdessä he ryhtyivät viilaamaan sitä. He saivat rahoituksen ja tekijätiimin kasaan ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024. Maailmanensi-iltansa Normal sai syyskuussa 2025 Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa ja nyt elokuva on saapunut Suomeen Amazon Prime Video -suoratoistopalvelun kautta. Itse pidin Nobodysta ja sen jatko-osasta Nobody 2:sta (2025), joten kiinnostuin heti, kun luin Odenkirkin ja Kolstadin tehneen uuden toimintaleffan niiden lisäksi. Katsoinkin Normalin pian sen jälkeen, kun olin huomannut elokuvan saapuneen Prime Videon valikoimaan.

Ulysses Richardson pestataan pienen minnesotalaiskaupunki Normalin väliaikaiseksi seriffiksi. Siellä hän saa kuitenkin pian huomata, ettei kaupunki ole yhtään niin normaali kuin nimi antaa ymmärtää...




Elokuvan pääroolissa Normal-kaupungin väliaikaisseriffinä Ulysses Richarsonina nähdään tosiaan Nobody-leffojakin tähdittänyt Bob Odenkirk, joka osoittaa jälleen, että 60 ei ole ikä eikä mikään. Karismaattinen Odenkirk on väkevässä vedossa, joskin hänen hahmonsa ei ole samanlainen tehotappaja kuin Nobodyn Hutch. Ulysses on kuitenkin valmis tekemään kaikkensa pysyäkseen elossa, kun täysin yllättäen kaupungin todellinen puoli paljastuu ja meno muuttuu puhtaaksi selviytymistaisteluksi. Ulysses on kiinnostava päähenkilö, jota piinaa menneisyyden trauma, josta ei tosin saada ihan niin paljon irti kuin voisi toivoa.
     Normalissa Ulysses tapaa muun muassa kaupungin pormestari Kibnerin (Henry Winkler), apulaisseriffit Blainen (Ryan Allen) ja Miken (Billy MacLellan), baarimikko Moiran (Lena Headey), edesmenneen seriffin lapsen Alexin (Jess McLeod), pankissa työskentelevän Joen (Peter Shinkoda), sekä kaupungin läpi matkaavan parin Lorin (Reena Jolly) ja Keithin (Brendan Fletcher). Suuri osa kaupungin asukkaista ei ole sitä, miltä aluksi vaikuttaa ja näyttelijät tulkitsevat oivallisesti monisävyisiä hahmojaan. Sivunäyttelijöistä etenkin komediasarjoista, kuten Sukuviasta (Arrested Development - 2003-2019) ja Barrysta (2018-2023) tuttu Winkler on lystikäs varsin inhottavana johtohahmona.




Normal osoittautui kelvolliseksi toimintaelokuvaksi, ripauksella mainiota mustaa huumoria. Elokuva käyttää oman tovinsa esitelläkseen nimikkokaupungin ja sen asukkaat niin Ulyssesille kuin katsojalle, ennen kuin matto kiskaistaan jalkojen alta ja loppuleffa tarjoaakin sitten aikamoista räiskintää ja ryskettä. Ihmisiä pistetään hengiltä reippaalla kädellä ja aika mielikuvituksellisilla ja synkällä tavalla jopa huvittavillakin keinoilla. Elokuva on vielä maltettu pitää sopivan napakkana ja ytimekäs puolitoistatuntinen on juuri passeli mitta tälle humoristiselle jännitysnäytelmälle.

Vaikka Normal toimii jo tällaisenaan, jokin sitä tuntuu kaiken aikaa estävän yltämästä täyteen potentiaaliinsa. Toiminnasta, komediasta ja dramaattisemmista puolista voisi helposti saada vielä enemmän irti ja tällaisenaan leffa tuntuu aika ajoin pidättelevän paukkujaan, vaikka samalla se onnistuukin tarjoamaan viihdyttävää mäiskettä. Ensimmäinen tunti on vielä oikein mainio, mutta viimeisen puolituntisen tapa viedä tarina päätökseen tuntuu aavistuksen kömpelöltä, aivan kuin Kolstad ja Odenkirk eivät olisi täysin olleet varmoja siitä, kuinka leffan pitäisi huipentua. Vaikkei Normal tehnytkään erityistä vaikutusta, on se silti oikein menevä kertakäyttöraina.




Elokuvan on ohjannut Ben Wheatley, joka tunnetaan toiminnallisista leffoista kuten Free Firesta (2016), mutta jonka filmografiaan mahtuu myös sellainen emämunaus kuin Meg 2: The Trench (2023). Wheatley hoitaa hommansa pääasiassa sujuvasti, vaikka meno kaipaisi kenties hitusen enemmän pilkettä silmäkulmaansa. Teknisesti Normal toimii kivasti. Elokuva on hyvin kuvattu ja kaupungista on saatu miljöönä sopivan ankean harmaa ja kylmän talvinen. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus pätevää ja maskeeraukset passelin rujot. Tehosteet näyttävät suurimmaksi osaksi onnistuneilta ja äänimaailma rymistelee väkevästi menemään. Harry Gregson-Williamsin ja Ryder McNairin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Normal, Yhdysvallat, 2025, OPE Partners, QWGmire, WME Independent


torstai 26. maaliskuuta 2026

Koriskenttien koiratähti (Air Bud - 1997) - elokuva-arvostelu

KORISKENTTIEN KOIRATÄHTI

AIR BUD



Ohjaus: Charles Martin Smith
Näyttelijät: Kevin Zegers, Buddy, Wendy Makkena, Michael Jeter, Bill Cobbs, Brendan Fletcher, Stephen E. Miller, Norman Browning, Nicola Cavendish, Shayn Solberg, Jessebel Mather, Kati Mather ja Eric Christmas
Genre: urheilu, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: S

Air Bud, eli suomalaisittain Koriskenttien koiratähti on Walt Disneyn julkaisema koko perheen elokuva. Inspiraatio elokuvaan syntyi Kevin DiCiccon kultaisestanoutajasta Buddysta, jonka DiCicco oli kouluttanut pelaamaan koripalloa. Buddy oli päässyt esiintymään televisiossa Amerikan hauskimmissa kotivideoissa ja David Lettermanin talk show -ohjelmassa ja DiCicco sai idean tehdä Buddysta elokuvan. Hän sai Keystone Entertainmentin innostumaan koripalloa pelaavasta koirasta ja kuvaukset käynnistyivät. Kevin DiCicco halusi kutsua elokuvaa "Buddyksi", mutta koska kesäkuussa 1997 oli juuri ilmestynyt elokuva nimeltä Buddy, leffa sai Yhdysvalloissa nimen Air Bud ja se sai teatteriensi-iltansa elokuussa 1997. Suomeen elokuva saapui vasta myöhemmin nimellä Koriskenttien koiratähti. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kuitenkin ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Itse en ollut aiemmin katsonut Koriskenttien koiratähteä tai yhtäkään sen jatko-osista tai Pentujengi-sisarleffoista (Air Buddies). Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa pitkästä aikaa jatkoa elokuvalla Air Bud Returns (2026), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen elokuvan vihdoin ja samalla arvostella sen.

Nuori Josh Framm perheineen muuttaa uuteen kaupunkiin ja Joshin on vaikea löytää kavereita. Ystävyys syntyy kuitenkin yllättävästä paikasta, kun Josh tapaa koiran nimeltä Buddy, joka tykkää pelata koripalloa.




Myöhemmin muun muassa Gossip Girl -sarjassa (2007-2012) esiintynyt Kevin Zegers näyttelee Josh Frammia, joka on juuri menettänyt isänsä ja joka muuttaa äitinsä (Wendy Makkena) ja pikkusiskonsa (Jessebel ja Kati Mather) kanssa uuteen kaupunkiin. Uusien kavereiden saaminen tuottaa kuitenkin Joshille vaikeuksia, siitäkin huolimatta, että Josh on hyvä koripallossa ja uudessa koulussa on korisjoukkue. Eräänä päivänä heitellessään palloa, hän löytää puskasta pelokkaan koiran, jonka hän nimeää Buddyksi ja odottamaton ystävyys syvenee, kun Josh huomaa, että Buddy osaa pelata koripalloa. Josh on tykättävä hahmo ja Zegers on oiva valinta rooliin. Mutta onhan leffan isoin täky tottakai fiktiivistä versiota itsestään esittävä Buddy, joka osasi ihan oikeastikin kuonollaan pompauttaa pallon koripallorenkaan läpi. Valitettavasti tosielämässä Buddy menehtyi syöpään jo puoli vuotta Koriskenttien koiratähden ilmestymisen jälkeen, eikä siten päässyt enää mukaan leffan lukuisiin jatko-osiin. Buddy kuitenkin sementoi heti tässä leffassa paikkansa Hollywoodin koiraikonien joukosta.
     Elokuvassa nähdään myös Nicola Cavendish koulun rehtorina Pepperinä, Stephen E. Miller koulun koripallojoukkueen valmentajana Barkerina, Brendan Fletcher joukkueen tähtipelaajana Larryna, Bill Cobbs koulun talonmiehenä, sekä Michael Jeter pellekeikkoja syntymäpäiväjuhlilla vetävänä Normina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa myös passelisti. Cobbs on täydellinen sympaattiseksi talonmieheksi, joka yrittää tsempata Joshia, kun taas Jeter on sopivan niljakas omassa osassaan.




Koriskenttien koiratähti tai sen jatko- ja lisäosat eivät tosiaan ole kuuluneet millään tavalla minun lapsuuteeni, joten en pystynyt katsomaan elokuvaa minkäänlaisten nostalgialasien läpi. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat aika alhaiset, joten olinkin erittäin yllättynyt, sillä minä jopa ihan aidosti oikeasti pidin tästä leffasta. Kyseessä on ilahduttava koko perheen urheiluelokuva, joka levittää väkisinkin leveän hymyn katsojansa huulille, sillä Joshin ja Buddyn välille syntyvästä ystävyydestä löytyy niin suuri sydän.

Vaikkei minulta löydy nostalgialaseja itse leffaa kohtaan, elokuva sai minut kyllä ikävöimään 1990-luvun lastenleffojen perään. Muutamasta kohelluskohtauksesta (joista Buddyn kylvettäminen on kieltämättä onnistuneen lystikäs) huolimatta Koriskenttien koiratähti uskaltaa edetä omalla painollaan ja rakentaa kertomustaan ja päähenkilöiden välille muodostuvaa voimakasta sidettä. Voin vain kuvitella, millaista vyörytystä elokuva olisi tänä päivänä tehtynä. Tätä tarinaa on mukava seurata ja hommahan vain paranee, kun Buddyn lahjat koripallokentällä käyvät selväksi ja pian koirasta muodostuu joukkueen maskotti.




Loppusuoralla elokuva alkaa kuitenkin venyttämään uskottavuuden rajoja. Itse pystyin vielä katsomaan sormien läpi sen, että finaaliottelussa erään pojan loukkaannuttua kaikki olisivat sinut sen kanssa, että Buddy siirtyy maskotista pelaajaksi, mutta lopun oikeuskiista on niin kiusallisen sinisilmäisesti ja kornisti tehty, että se valitettavasti rokotti hieman pisteitä ihan viime minuuteilla. Siitä huolimatta olin yllättynyt, kuinka kertakaikkisen sympaattinen leffa onkaan kyseessä. Kenties minun pitäisi nyt antaa mahdollisuus myös elokuvasarjan kolmelletoista muulle osalle.

Elokuvan ohjasi paremmin näyttelijänä tunnettu Charles Martin Smith, joka tekee oivaa työtä ilmapiirin kanssa ja täytyyhän sitä nostaa hattua koripallokohtauksille, joissa on täytynyt ohjata lasten lisäksi myös koiraa. Lopun vaivaannuttavaa oikeussalikohtausta lukuun ottamatta Paul Tamasyn ja Aaron Mendelsohnin työstämä käsikirjoitus on mainio. Teknisestikin Koriskenttien koiratähti on hyvin tehty. Se on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustuksen huippu on tietenkin Buddyä varten räätälöidyt tiimipaita ja omat pikku pelikengät. Tehosteet toimivat edelleen ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Brahm Wengerin säveltämiä musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.2.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Air Bud, Yhdysvallat, Kanada, 1997, Walt Disney Pictures, Keystone Pictures, Alliance Films


perjantai 13. maaliskuuta 2026

Freddy vs. Jason (2003) - elokuva-arvostelu

FREDDY VS. JASON



Ohjaus: Ronny Yu
Näyttelijät: Monica Keena, Robert Englund, Ken Kirzinger, Jason Ritter, Kelly Rowland, Katharine Isabelle, Chris Marquette, Lochlyn Munro, Brendan Fletcher, Kyle Labine, David Kopp, Jesse Hutch, Tom Butler, Jack Ward, Garry Chalk ja Paula Shaw
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 18

Vuonna 1980 ilmestynyt kauhuelokuva Perjantai 13. (Friday the 13th) ja vuonna 1984 ilmestynyt Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street) olivat menestyksiä, jotka saivat useita jatko-osia, sekä vannoutuneet fanikuntansa. Jo 1980-luvulla fanit alkoivat toivoa elokuvaa, jossa Perjantai 13. päivä -leffasarjan murhaaja Jason Voorhees kohtaisi Elm Street -elokuvien murhaajan Freddy Kruegerin. Elokuvasarjojen oikeudet omistavat Paramount Pictures ja New Line Cinema ryhtyivät jo vuonna 1987 suunnittelemaan elokuvaa näiden tappajien yhteentörmäyksestä, mutta kun yhtiöt eivät päässeet yhteisymmärrykseen raha-asioista, projekti kaatui. Kun Perjantai 13. päivä VIII: Jason Manhattanilla (Friday the 13th Part VIII: Jason Takes Manhattan - 1989) epäonnistui taloudellisesti, Paramount suostui myymään elokuvasarjan New Line Cinemalle. Yhtiön ensimmäinen oma Perjantai 13. päivä -elokuva Jason Goes to Hell: The Final Friday (1993) vihjaili lopussa Jasonin ja Freddyn yhteiselokuvasta, mutta kun alkuperäisen Painainen Elm Streetillä -leffan ohjaaja Wes Craven päätti tehdä Uuden painajaisen (Wes Craven's New Nightmare - 1994), suunnitelmat yhteisleffasta viivästyivät jälleen ja Perjantai 13. päivä -sarja jatkui elokuvalla Jason X (2001). 2000-luvun alussa New Line Cinema ryhtyi tosissaan työstämään Jasonin ja Freddyn yhteiselokuvaa. Vuosien varrella pelkkään leffan käsikirjoitukseen oli palanut muutama miljoona, koska uutta kirjoittajaa pestattiin kerta toisensa perään, mutta studio oli tyytymätön lukemaansa. Mark Swift ja Damian Shannon saivat lopulta tekstinsä läpi vuonna 2002 ja Ronny Yu palkattiin ohjaajaksi pitkän taivuttelun jälkeen. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja lopulta Freddy vs. Jason sai ensi-iltansa elokuussa 2003. Elokuva oli taloudellinen hitti, menestyen paremmin kuin yksikään hahmojen soololeffoista, mutta kriitikoilta se sai nuivan vastaanoton. Itse olen katsonut Freddy vs. Jasonin kerran aiemmin, mutten juuri piitannut siitä. Kuitenkin kun ryhdyin arvostelemaan Painajainen Elm Streetillä -elokuvia läpi, arvosteltuani Perjantai 13. päivä -elokuvat jo aiemmin, päätin katsoa Freddy vs. Jasonin uusiksi ja arvostella sen nyt, perjantai 13. päivän kunniaksi.

Unimurhaaja Freddy Krueger on menettänyt voimansa, kun kukaan ei enää muista tai pelkää häntä. Freddy manipuloi Jason Voorheesin matkaamaan Crystal Lakelta Elm Streetille ja aiheuttamaan kauhua, jotta paikalliset nuoret luulisivat Freddyn palanneen.




Robert Englund palasi kahdeksatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa Freddy Kruegeriksi, lasten tappajaksi, joka murhattiin suuttuneiden vanhempien toimesta, mutta joka palasi nuorten uniin, pystyen tappamaan heidät sitä kautta. Valitettavasti Kane Hodder ei kuitenkaan saanut jatkaa Jason Voorheesinä, joka lapsena hukkui Crystal Lakella ja palasi sitten tappamaan kaikki, jotka kehtasivat saapua retkeilemään järvellä. Ohjaaja Ronny Yulla oli oma visionsa Jasonista, eikä Hodder sopinut siihen, jolloin hänet korvattiin Ken Kirzingerillä, joka oli tehnyt stuntteja Jason Manhattanilla -elokuvaan. Englund on tietty kuin kotonaan Freddynä, varastaen show'n eksentrisen persoonansa kanssa hitaasti köntystävältä ja mykältä järkäleeltä Jasonilta. Freddyn räikeä persoona ja Jasonin persoonattomuus tekevätkin näistä kahdesta ikonista täydelliset vastaparit toisilleen, eikä siis ihme, että juuri heidät haluttiin nähdä ottamassa miehestä mittaa.
     Elokuvassa nähdään myös toki pakollinen joukko teinejä, jotka joutuvat näiden kahden tappajan välienselvittelyn keskelle. On pariskunta Lori (Monica Keena) ja Blake (David Kopp), pariskunta Gibb (Katharine Isabelle) ja Trey (Jesse Hutch), heidän ystävänsä Kia (Kelly Rowland), pelokas Linderman (Chris Marquette), pössyttelijä Freeburg (Kyle Labine), sekä uniongelmien takia mielisairaalassa olevat Will (Jason Ritter) ja Mark (Brendan Fletcher). Kuten arvata saattaa, nämä teinit ovat toinen toistaan tylsempiä tyyppejä, joista monen haluaakin nähdä kuolevan jommankumman kauhuikonin terästä. Näyttelijöiden työ on lähinnä huvittavaa, useiden ylinäytellessä tiensä läpi leffan.




Sanotaan se nyt suoraan: Freddy vs. Jason on aika kehno elokuva. Jo paperilla sen tarina, jolla nämä kaksi kauhulegendaa yritetään pistää napit vastakkain, on suorastaan pöljä. Freddy Krueger on unohdettu, minkä seurauksena kukaan ei osaa pelätä miestä, minkä seurauksena taas Freddy on menettänyt voimansa tappaa teinejä näiden unissa. Mutta miehessä on silti tarpeeksi virtaa tunkeutua Jason Voorheesin uneen ja tämän äitiä esittämällä komentaa Jason marssimaan Elm Streetille tappamaan nuoria - mutta niin huomaamattomasti, että ihmiset luulisivat Freddyn tehneen paluun. Jason pääsee kuitenkin tappamisen makuun, pilaten Freddyn suunnitelmat ja niinpä unien herra ottaa tämän matojen syömän elävänkuolleen kohteekseen. Niin ja siinä samalla Elm Streetin teinit yrittävät saada selville paikallista mysteeriä.

On jotenkin jopa älytöntä, että vuosia kestäneen käsikirjoittajien torjumisen jälkeen tämä on se teksti, johon New Line Cinemalla oltiin tyytyväisiä. Käsikirjoitus on todella höttöinen ja hölmö, mutta eipä tässä leffassa olekaan pointtina mikään kunnon tarina. Tärkeintähän on toki päästä näkemään Freddy Krueger ja Jason Voorhees samassa elokuvassa ja vaikka leffan laatutaso onkin mitä on, täytyy myöntää, että kun näiden kahden mittely alkaa, en voinut olla viihtymättä. Vähäinenkin kauhu katoaa kokonaan ja hahmot menettävät paljon uhkaavuudestaan, kun he vuoronperään riepottelevat toisiaan kuin räsynukkeja. Freddy vs. Jason on huono elokuva, mutta sentään se on niin huono, että sen huonous tekee siitä hauskan. Se on vekkuli osa kummankin kauhuikonin valkokangashistoriaa, sekä muutenkin omanlaisensa merkkitapaus kauhugenressä. Kun kerää kaverit kasaan tämän leffan pariin, nämä (onneksi vain puolitoistatuntiset) tukkanuottaset viihdyttävät passelisti.




Pitkän taivuttelun jälkeen ohjaajan pestin otti vastaan hongkongilainen Ronny Yu, joka oli aiemmin tehnyt Chuckyn morsiamen (Bride of Chucky - 1998). Yun yritykset rakentaa jännitettä ovat latteita ja hän pääseekin vauhtiin vasta loppusuoralla, kun hän pääsee vihdoin pistämään Freddyn ja Jasonin mätkimään toisiaan turpaan ja vetääkin homman sopivasti yli. Teknisiltä ansioiltaan Freddy vs. Jason on ailahteleva. Kameratyöskentely on tarpeeksi kelvollista ja leikkaus paikoin kömpelöä (yhdessä kohtaa Freddy on Jasonin riepoteltavana, mutta ilmestyykin yhtäkkiä juoksemaan teinien perässä, selittämättä miten hän pääsi itse karkuun). Lavasteet ovat mainiot ja niin Freddyn kuin Jasonin asut ja maskeeraukset hienot. Tietokonetehosteet ovat naurettavan huonot ja äänimaailma luottaa liikaa koviin böö-pelotteluihin. Graeme Revellin sävellykset yhdistelevät ihanasti kummankin hahmon tunnusmusiikkeja, mutta lähinnä leffasta jää mieleen 2000-luvun alulle ominaiset nu-metal-rymistelyt, joita elokuva käyttää muka-coolisti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Freddy vs. Jason, 2003, New Line Cinema, Avery Pix, British Columbia Hydro Authority, Crystal Lake Entertainment, Sean S. Cunningham Films, WTC Productions, Yannix Technology Corporation


tiistai 16. joulukuuta 2025

Arvostelu: The Revenant (2015)

THE REVENANT



Ohjaus: Alejandro G. Iñárritu
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tom Hardy, Domhnall Gleeson, Will Poulter, Forrest Goodluck, Paul Anderson, Kristoffer Joner, Duane Howard, Melaw Nakehk'o, Arthur Redcloud, Lukas Haas, Brendan Fletcher ja Grace Dove
Genre: seikkailu, draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 36 minuuttia minuuttia
Ikäraja: 16

The Revenant perustuu Michael Punken samannimiseen kirjaan vuodelta 2002, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin Hugh Glassin kohtaamisesta harmaakarhun kanssa vuonna 1823. Elokuvan teko käynnistyi jo vuonna 2001, kun tuottaja Akiva Goldsman sai Punken kirjan käsiinsä ennen sen julkaisua ja innostui tarinasta niin paljon, että hankki heti sen filmatisointioikeudet. David Rabe ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, Park Chan-wook pestattiin ohjaajaksi ja Samuel L. Jacksonin oli tarkoitus tähdittää elokuvaa. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan. Vuonna 2010 Mark L. Smith kirjoitti uuden käsikirjoituksen, John Hillcoat valittiin ohjaajaksi ja Christian Balea kaavailtiin päärooliin. Vuotta myöhemmin Alejandro G. Iñárritu korvasi Hillcoatin ohjaajana ja tämä valitsi Leonardo DiCaprion päätähdeksi. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2014 ja niiden aikana koettiin useita takaiskuja, kun monet työryhmän jäsenet lähtivät kävelemään vaativien työolosuhteiden takia, minkä takia budjetti paisui lopulta yli kaksinkertaiseksi. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta The Revenant sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus, äänitys, äänitehosteet ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan ohjauksen, miespääosan ja kuvauksen palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja miespääosan palkinnot. Itse kävin katsomassa The Revenantin, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa 2016. Pidin elokuvasta paljon ja olen katsonut sen kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Jouduttuaan harmaakarhun hyökkäyksen kohteeksi ja todistettuaan poikansa murhan, kuolemaan jätetty Hugh Glass taistelee tiensä erämaan halki, vannoen kostoa.




Monien vuosien hartaan odotuksen jälkeen Leonardo DiCaprio voitti vihdoin ja viimein parhaan miespääosan Oscar-palkinnon The Revenantista - ja täysin ansaitusti. DiCaprio näyttelee Hugh Glassia, tosielämän turkisansastajaa, joka joutui erään työkeikan aikana harmaakarhun hyökkäyksen kohteeksi ja päätti kostaa niille, jotka jättivät hänet kuolemaan. Elokuvassa tähän on vielä lisätty se, että Hugh'n poika, puoliksi pawnee-intiaani Hawk (Forrest Goodluck) tapettiin, koska tämä aikoi kertoa tapahtuneesta viranomaisille, mikä toki vain lisää Hugh'n vimmaa entisestään. DiCaprio tulkitsee hahmonsa selviytymistaistelua erinomaisesti ja ihailtavalla antaumuksella. Hänen valmistautumisensa rooliin ei ollut suinkaan helppo prosessi. DiCaprion täytyi opetella arikaran kieltä ja totutella uimaan hyytävässä vedessä, minkä lisäksi hän kokeili itse selviytymistä erämaassa syömällä vain raakaa biisonia ja nukkumalla eläimen ruhon sisällä. Katsoja voi tuntea Hugh'n tuskan ja vannoutuneisuuden, ja katsojana on täysillä mukana, kun mies aloittaa selviytymistaistelunsa ja kostoretkensä.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Domhnall Gleeson joukkoa johtaneena kapteeni Andrew Henrynä, Tom Hardy Hugh'ta inhoavana John Fitzgeraldina, sekä Will Poulter nuorena Jim Bridgerinä, joka joutuu ikävässä tilanteessa välikäteen. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan, etenkin Hardy, joka sai parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden, ansaitusti. Hardy on mahtavan kiero roolissaan, toimien täydellisenä vastakappaleena rehdille, mutta petettynä julmaksi äityvälle Hugh'lle.




The Revenant oli yhä kolmannellakin katselukerrallaan, kymmenisen vuotta myöhemmin todella vangitseva kostotarina, jonka säväyttävyyteen vaikuttaa toki paljon se, kun tietää, että monilta osin elokuva perustuu tositarinaan. Elokuva on täynnä kohtauksia, jotka meinaavat loksauttaa katsojan suun auki, sillä niin upeita ne ovat - lähtien harmaakarhun hyökkäyksestä, joka pistää tämän piinaavan selviytymiskamppailun aluilleen. Muistan selvästi, kuinka pirun jännittävä kohtaus oli ensi kertaa katseltuna ja vielä nytkin tekee pahaa seurata sivusta, kun suuri karhuemo käsittelee Hugh'ta kuin ylienerginen lapsi räsynukkea. Kohtaus on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka ikävän rujoja hetkiä mahtuu tämän vaikean taipaleen varrelle.

Vaikka elokuva kulkee eteenpäin hitaammanpuoleisesti ja kestoa on hieman yli kaksi ja puoli tuntia, ei The Revenantin parissa juuri missään kohtaa ehdi tylsistyä. Puolenvälin paikkeille Hugh'n matka alkaa hieman tuntua venytetyltä, mutta toisaalta tosielämässä mies raahasi itseään läpi erämaan jopa kuusi viikkoa. Loppua kohti leffa saa kuitenkin taas uutta puhtia ja onkin todella mielenkiintoista nähdä, miten tämä intensiivinen kertomus saa loppunsa. Sen lisäksi, että elokuva on varsinainen jännitysnäytelmä, on siitä myös muuhunkin. Selviytymistaistelunsa lisäksi Hugh käy myös mielensä sisäistä kamppailua ja leffan unenomaiset kohtaukset tuovat tiettyä mystiikkaa mukaan. Seassa on myös joitain todella kauniita hetkiä ja näkyjä, kaiken karuuden keskellä.




Ohjaaja-käsikirjoittaja Alejandro G. Iñárritu teki aikamoisen tempun 2010-luvun puolessavälissä. Ensin hän nappasi parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscar-pystit Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorancella) (2014) ja sitten heti vuotta myöhemmin hän voitti uudelleen parhaan ohjauksen palkinnon The Revenantilla. Hienoa myös on, että Birdman ja The Revenant ovat kuin yö ja päivä, täysin erilaiset teokset toisistaan. Niitä kuitenkin yhdistää Iñárritun väkevä näyttelijäohjaus, taiturimainen tunnelmanluonti ja tarkka silmä tyylikkäälle tekniselle toteutuksella. Siis pyhä jysäys, The Revenant on visuaalisesti järisyttävän hieno. Se on henkeäsalpaavan komeasti kuvattu. Kamera liikkuu pitkät ajat täysin sulavasti näyttelijöiden ympärillä, todella heittäen katsojan näiden tapahtumien keskelle. Leffa on myös fantastisesti valaistu, etenkin kun ottaa huomioon, ettei siinä käytetty lainkaan studiolamppuja, vaan pelkästään luonnonvaloa ja tulta. Lavastus on oivaa, puvustus mainiota ja maskeeraajat ovat tehneet todella rujoa työtä karhun aiheuttamien vammojen kanssa. Itse karhu on yllättävänkin vakuuttava digiluomus, näyttävämpi ilmestys kuin monissa nykypäivän Hollywood-efektispektaakkeleissa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Ryuichi Sakamoton ja Alva Noton säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä ilmapiiriin.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Revenant, 2015, New Regency Productions, RatPac Entertainment, Anonymous Content, M Productions, Appian Way, Alpha Pictures, CatchPlay, Taiwanese Revenant