Arvostelu: The Revenant (2015)

THE REVENANT

Ohjaus: Alejandro G. Iñárritu

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tom Hardy, Domhnall Gleeson, Will Poulter, Forrest Goodluck, Paul Anderson, Kristoffer Joner, Duane Howard, Melaw Nakehk'o, Arthur Redcloud, Lukas Haas, Brendan Fletcher ja Grace Dove

Genre: seikkailu, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 36 minuuttia minuuttia

Ikäraja: 16

The Revenant perustuu Michael Punken samannimiseen kirjaan vuodelta 2002, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin Hugh Glassin kohtaamisesta harmaakarhun kanssa vuonna 1823. Elokuvan teko käynnistyi jo vuonna 2001, kun tuottaja Akiva Goldsman sai Punken kirjan käsiinsä ennen sen julkaisua ja innostui tarinasta niin paljon, että hankki heti sen filmatisointioikeudet. David Rabe ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, Park Chan-wook pestattiin ohjaajaksi ja Samuel L. Jacksonin oli tarkoitus tähdittää elokuvaa. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan. Vuonna 2010 Mark L. Smith kirjoitti uuden käsikirjoituksen, John Hillcoat valittiin ohjaajaksi ja Christian Balea kaavailtiin päärooliin. Vuotta myöhemmin Alejandro G. Iñárritu korvasi Hillcoatin ohjaajana ja tämä valitsi Leonardo DiCaprion päätähdeksi. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2014 ja niiden aikana koettiin useita takaiskuja, kun monet työryhmän jäsenet lähtivät kävelemään vaativien työolosuhteiden takia, minkä takia budjetti paisui lopulta yli kaksinkertaiseksi. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta The Revenant sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus, äänitys, äänitehosteet ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan ohjauksen, miespääosan ja kuvauksen palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja miespääosan palkinnot. Itse kävin katsomassa The Revenantin, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa 2016. Pidin elokuvasta paljon ja olen katsonut sen kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Jouduttuaan harmaakarhun hyökkäyksen kohteeksi ja todistettuaan poikansa murhan, kuolemaan jätetty Hugh Glass taistelee tiensä erämaan halki, vannoen kostoa.

Monien vuosien hartaan odotuksen jälkeen Leonardo DiCaprio voitti vihdoin ja viimein parhaan miespääosan Oscar-palkinnon The Revenantista - ja täysin ansaitusti. DiCaprio näyttelee Hugh Glassia, tosielämän turkisansastajaa, joka joutui erään työkeikan aikana harmaakarhun hyökkäyksen kohteeksi ja päätti kostaa niille, jotka jättivät hänet kuolemaan. Elokuvassa tähän on vielä lisätty se, että Hugh'n poika, puoliksi pawnee-intiaani Hawk (Forrest Goodluck) tapettiin, koska tämä aikoi kertoa tapahtuneesta viranomaisille, mikä toki vain lisää Hugh'n vimmaa entisestään. DiCaprio tulkitsee hahmonsa selviytymistaistelua erinomaisesti ja ihailtavalla antaumuksella. Hänen valmistautumisensa rooliin ei ollut suinkaan helppo prosessi. DiCaprion täytyi opetella arikaran kieltä ja totutella uimaan hyytävässä vedessä, minkä lisäksi hän kokeili itse selviytymistä erämaassa syömällä vain raakaa biisonia ja nukkumalla eläimen ruhon sisällä. Katsoja voi tuntea Hugh'n tuskan ja vannoutuneisuuden, ja katsojana on täysillä mukana, kun mies aloittaa selviytymistaistelunsa ja kostoretkensä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Domhnall Gleeson joukkoa johtaneena kapteeni Andrew Henrynä, Tom Hardy Hugh'ta inhoavana John Fitzgeraldina, sekä Will Poulter nuorena Jim Bridgerinä, joka joutuu ikävässä tilanteessa välikäteen. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan, etenkin Hardy, joka sai parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden, ansaitusti. Hardy on mahtavan kiero roolissaan, toimien täydellisenä vastakappaleena rehdille, mutta petettynä julmaksi äityvälle Hugh'lle.

The Revenant oli yhä kolmannellakin katselukerrallaan, kymmenisen vuotta myöhemmin todella vangitseva kostotarina, jonka säväyttävyyteen vaikuttaa toki paljon se, kun tietää, että monilta osin elokuva perustuu tositarinaan. Elokuva on täynnä kohtauksia, jotka meinaavat loksauttaa katsojan suun auki, sillä niin upeita ne ovat - lähtien harmaakarhun hyökkäyksestä, joka pistää tämän piinaavan selviytymiskamppailun aluilleen. Muistan selvästi, kuinka pirun jännittävä kohtaus oli ensi kertaa katseltuna ja vielä nytkin tekee pahaa seurata sivusta, kun suuri karhuemo käsittelee Hugh'ta kuin ylienerginen lapsi räsynukkea. Kohtaus on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka ikävän rujoja hetkiä mahtuu tämän vaikean taipaleen varrelle.

Vaikka elokuva kulkee eteenpäin hitaammanpuoleisesti ja kestoa on hieman yli kaksi ja puoli tuntia, ei The Revenantin parissa juuri missään kohtaa ehdi tylsistyä. Puolenvälin paikkeille Hugh'n matka alkaa hieman tuntua venytetyltä, mutta toisaalta tosielämässä mies raahasi itseään läpi erämaan jopa kuusi viikkoa. Loppua kohti leffa saa kuitenkin taas uutta puhtia ja onkin todella mielenkiintoista nähdä, miten tämä intensiivinen kertomus saa loppunsa. Sen lisäksi, että elokuva on varsinainen jännitysnäytelmä, on siitä myös muuhunkin. Selviytymistaistelunsa lisäksi Hugh käy myös mielensä sisäistä kamppailua ja leffan unenomaiset kohtaukset tuovat tiettyä mystiikkaa mukaan. Seassa on myös joitain todella kauniita hetkiä ja näkyjä, kaiken karuuden keskellä.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Alejandro G. Iñárritu teki aikamoisen tempun 2010-luvun puolessavälissä. Ensin hän nappasi parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscar-pystit Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorancella) (2014) ja sitten heti vuotta myöhemmin hän voitti uudelleen parhaan ohjauksen palkinnon The Revenantilla. Hienoa myös on, että Birdman ja The Revenant ovat kuin yö ja päivä, täysin erilaiset teokset toisistaan. Niitä kuitenkin yhdistää Iñárritun väkevä näyttelijäohjaus, taiturimainen tunnelmanluonti ja tarkka silmä tyylikkäälle tekniselle toteutuksella. Siis pyhä jysäys, The Revenant on visuaalisesti järisyttävän hieno. Se on henkeäsalpaavan komeasti kuvattu. Kamera liikkuu pitkät ajat täysin sulavasti näyttelijöiden ympärillä, todella heittäen katsojan näiden tapahtumien keskelle. Leffa on myös fantastisesti valaistu, etenkin kun ottaa huomioon, ettei siinä käytetty lainkaan studiolamppuja, vaan pelkästään luonnonvaloa ja tulta. Lavastus on oivaa, puvustus mainiota ja maskeeraajat ovat tehneet todella rujoa työtä karhun aiheuttamien vammojen kanssa. Itse karhu on yllättävänkin vakuuttava digiluomus, näyttävämpi ilmestys kuin monissa nykypäivän Hollywood-efektispektaakkeleissa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Ryuichi Sakamoton ja Alva Noton säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Revenant, 2015, New Regency Productions, RatPac Entertainment, Anonymous Content, M Productions, Appian Way, Alpha Pictures, CatchPlay, Taiwanese Revenant

Arvostelu: Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat (Pet Sematary: Bloodlines - 2023)

UINU, UINU LEMMIKKINI: VERILINJAT

PET SEMATARY: BLOODLINES

Ohjaus: Lindsey Anderson Beer

Pääosissa: Jackson White, Forrest Goodluck, Natalie Alyn Lind, Isabella Star LaBlanc, Jack Mulhern, Henry Thomas, David Duchovny, Samantha Mathis ja Pam Grier

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Stephen Kingin kirjaan perustuva kauhuelokuva Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary - 2019) oli ailahtelevista arvosteluistaan huolimatta taloudellinen menestys. Elokuvan tuottaja Lorenzo di Bonaventura ei halunnut jättää leffaa yksittäiseksi menestykseksi, vaan hän halusi tehdä elokuvan, jossa perehdyttäisiin kirotun lemmikkien hautausmaan syntyyn. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta Pet Sematary: Bloodlines, eli suomalaisittain Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat julkaistiin Paramount+ -suoratoistopalvelussa lokakuussa 2023. Suomeen elokuva ei kuitenkaan saapunut SkyShowtime-palvelun kautta, kuten Paramount+ -tuotannot yleensä, joten päätin lopulta vuokrata elokuvan ja katsoa, onko se mistään kotoisin.

Vuonna 1969 pienessä Ludlow'ssa asuva nuori Jud Crandall selvittää kaupunkia koskevan synkän salaisuuden, kun hänen sodassa kaatunut ystävänsä herää henkiin hautaamisensa jälkeen ja hyökkää ihmisten kimppuun.

Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat keskittyy vuoden 2019 elokuvassa John Lithgow'n näyttelemän, naapurissa asuvan Jud Crandallin nuoruuteen. Lähes 80-vuotias Lithgow ei tietenkään voi näytellä samaa hahmoa parikymppisenä, joten hänen sijaan nuorta Judia esittää elokuvassa Jackson White, joka on varsinainen puupökkelö roolissa. White tekee tylsää ja mitäänsanomatonta työtä Judina, jonka on vaikea uskoa varttuvan Lithgow'n esittämäksi hahmoksi. Jud haaveilee muuttavansa pois pienestä ja tunkkaisesta Ludlow'n kaupungista, mutta kun kaupungin suuri ja hirvittävä salaisuus paljastuu, hänen täytyy jäädä korjaamaan tilanne.

     Elokuvassa nähdään myös Natalie Alyn Lind Judin tyttöystävänä Normana, Henry Thomas ja Samantha Mathis Judin vanhempina Danina ja Kathyna, Jack Mulhern riivatulta vaikuttavana Timmynä ja David Duchovny tämän isänä Billinä, Forrest Goodluck Judin ja Timmyn kaverina Mannyna ja Isabella Star LaBlanc tämän siskona Donnana. Näyttelijäkaartista kukaan ei tee kummoista työtä, eivät edes viime vuosikymmenen aikana kykyjään kauhuosastolla esitellyt E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) lapsitähti Henry Thomas tai Salaisista kansioista (The X-Files - 1993-2018) tuttu Duchovny. Erityisen kehno on Mulhern kuolleista heränneenä Timmynä, joka on pikemminkin koominen yrityksissään olla pelottava.

"Joidenkin asioiden on parempi pysyä kuolleena" on toiminut Uinu, uinu lemmikkini -tarinan mottona siitä asti, kun Stephen Kingin alkuperäiskirja julkaistiin vuonna 1983. On sääli, ettei Hollywoodissa ole ymmärretty tätä, vaan Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat on täydellinen esimerkki siitä, että joskus olisi vain parempi, jos kuollutta elokuvasarjaa ei lähdettäisi sorkkimaan enempää. Elokuva on kuin ne poloiset sielut, jotka haudataan Ludlow'n kirotulle hautausmaalle ja heräävät henkiin pelkkinä tyhjinä kuorina. Vuoden 2019 elokuvaversio ei ollut kovin ihmeellinen, mutta sitä voisi luonnehtia likimain mestariteokseksi tähän turhaakin turhempaan esiosaan verrattuna.

Oikein tehtynä tekijöillä olisi voinut olla käsissään potentiaalisesti mielenkiintoinen taustatarina, joka perehtyisi lemmikkien leposian syntyyn. Tältä osin leffa on kuitenkin pelkkä pintaraapaisu. Kaiken kaikkiaan toteutus on kömpelö, suorastaan pöyristyttävän amatöörimäiseltä tuntuva räpellys. Vuoden 2019 elokuvan käsikirjoittaneen Jeff Buhlerin ja ensimmäistä leffaansa ohjaavan Lindsey Anderson Beerin teksti tuntuu parissa tunnissa hutaistulta, vailla minkäänlaista dramaturgian tai soljuvuuden tajua. Käsikirjoituksen rakenne on outo sotku, josta tuntuu välillä jopa puuttuvan tarpeellisia palasia. Elokuva toisaalta rakentaa mysteeriä, mutta samalla kuitenkin luottaa siihen, että katsojalla on jo tiedossa, kuinka kirottu hautausmaa toimii. Hahmot ovat tylsiä ja yksiulotteisia, eikä heidän kohtaloistaan jaksa kiinnostua. Beerin ensikertalaisuus myös paistaa läpi lopputuloksesta ja etenkin kauhupuoli on niin naurettavaa toilailua kovaäänisten äkkisäikyttelyjen kanssa. Ohi ajavaa rekkaa käytetään useammankin kerran - lähinnä herättämään katsojaa puoliunesta, sillä Uinu, uinu lemmikkini: Verilinjat on niin tuskastuttavan tylsä leffa.

Elokuvan teknisiäkään ansioita ei voi kehua. Kuvaus on parhaimmillaan kelvollista, mutta esimerkiksi henkiin herätetyn koiran hyökkäys on niin laiskasti kuvattu ja leikattu kasaan, että kohtauksen immersio kärsii saman tien. Leikkaus on muutenkin hutiloitua, eikä auta tunteessa, että seasta puuttuu kohtauksia. Valaisu on naurettavan surkeaa. Öiset kohtaukset ovat niin pimeitä, ettei niistä saa lähes mitään selvää. Etenkin pilkkopimeässä tapahtuva loppuhuipennus on pääasiassa vain turhauttavaa katseltavaa. Lavasteet ovat sentään oivalliset, samoin asut ja maskeeraukset. Äänimaailma luottaa liikaa kliseisiin pelottelupamauksiin ja etäältä hahmoja seuraavan Timmyn raskaaseen huohotukseen. Brandon Roberts ei saa mitään mielenkiintoista aikaiseksi musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pet Sematary: Bloodlines, 2023, Paramount Pictures, Di Bonaventura Pictures, Paramount Players

Arvostelu: The Miseducation of Cameron Post (2018)

THE MISEDUCATION OF CAMERON POST

Ohjaus: Desiree Akhavan
Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Sasha Lane, Forrest Goodluck, Jennifer Ehle, John Gallagher Jr., Emily Skeggs, Melanie Ehrlich ja Owen Campbell
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 12

The Miseducation of Cameron Post perustuu Emily M. Danforthin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Beachside ja Parkville Pictures -yhtiöt hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja alkoivat työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja lopulta elokuva sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018. Leffa voitti elokuvajuhlien isoimman palkinnon, minkä jälkeen sitä on näytetty useilla eri festivaaleilla, kunnes se vihdoin sai kunnon teatterilevityksen ja saapuu nyt myös Suomeen. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Elokuvan juoni vaikutti erittäin kiinnostavalta, minkä lisäksi sitä tähdittää yksi 2010-luvun lupaavimmista nuorista naisnäyttelijöistä, Chloë Grace Moretz. Moretzin ura on lähtenyt parin viime vuoden aikana selkeään laskuun ja halusin nähdä, voisiko tämä elokuva muuttaa suuntaa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen.

Vuonna 1993 nuori tyttö Cameron Post jää kiinni homoseksuaalisuudestaan ja hänet lähetetään God's Promise -leirille, missä samanlaisia nuoria yritetään uskonnollisin keinoin muuttamaan heteroiksi.

Pääroolissa Cameron Postina nähdään Kick-Assista (2010) tunnetuksi noussut Chloë Grace Moretz, joka tekee tässä elokuvassa uransa parhaan roolisuorituksen. Cameron on hyvin epävarma nuori, eikä uskalla näyttää kunnolla tunteitaan ja Moretz tuo tämän piirteen upeasti esille. Moretz tekee paljon hyvin pienillä ilmeillä ja eleillä, ja onnistuu tuomaan valtavasti tunnetta mukaan hahmoonsa. Muutamassa kohtaa Cameron kuitenkin näyttää tunteensa isommin ja olivat ne sitten iloa, surua tai jopa kiihkeyttä, ne tulevat Moretzista luonnostaan. Läpi elokuvan Moretzista huokuu intohimo tätä projektia kohtaan, mikä saa katsojan entistäkin paremmin tapahtumiin mukaan.
     Muita nuoria God's Promise -leirillä ovat mm. Cameronin kiltti kämppis Erin (Emily Skeggs), kapinahenkinen Jane (Sasha Lane) ja tämän kaveri Adam (Forrest Goodluck), laulamista harrastava Helen (Melanie Ehrlich), feminiininen Mark (Owen Campbell) ja hieman tyly Dane (Christopher Dylan White). Jokainen nuorista tekee loistotyötä läpi leffan ja jokainen saa hienosti oman hetkensä loistaa. Etenkin Markin näyttelijä Campbell teki minuun yhdessä kohtaa ison vaikutuksen.
     God's Promise -leiriä johtavat tohtori Lydia March (Jennifer Ehle) ja pastori Rick (John Gallagher Jr.). Tohtori March on hyvin epämiellyttävä kaikille, jotka eivät tottele häntä, kun taas pastori Rick on lämmin ja mukava nuorille. Silti molemmista löytyy myös hieman toisenkin persoonallisuutta, eikä katsojana haluaisi tutustua kumpaankaan. Tohtori Marchin kohdalla olisi helppo vajota ylinäyttelemisen puolelle ja muuttua hieman karikatyyrimäiseksi roistoksi, mutta Ehle pitää roolinsa hienosti kurissa ja osaa olla painostava juuri oikealla tavalla.

Olin lähes satavarma, että näkisin hyvän elokuvan, kun menin katsomaan The Miseducation of Cameron Postia ja uskoin leffan olevan jopa todella hyvä. Silti elokuva pääsi yllättämään minut sillä, kuinka hyvä se loppujen lopuksi onkaan. Filmi vetäisi maton jalkojeni alta ja vangitsi minut täysin, sillä kyseessä on aivan mahtava teos! Elokuvan tarina on äärimmäisen kiehtova, minkä lisäksi kyseessä on myös todella tärkeä elokuva, sillä se näyttää hienosti, mitä kauheuksia seksuaalivähemmistöt joutuvat kestämään. Omat vanhemmat lähettävät lapsensa jollekin leirille, missä häntä aivopestään, kunnes hän ajattelee itsestään eri tavalla. Ja tällaista tapahtuu oikeassa maailmassa! Leffan juonesta saisi aikaiseksi erittäin karmivan psykologisen kauhuleffan ja omalla tavallaan filmi jopa on paikoitellen kauhua. Leirin meininki on välillä painostavaa ja epämiellyttävän ahdistavaa, mikä on toisaalta hassua, sillä nopealla vilkaisulla God's Promise vaikuttaa ihan normaalilta kesäleiriltä. Nuoret seikkailevat metsässä, pitävät karaokeiltaa ja heille on järjestetty kaikenlaista puuhaa, kuten askartelua sun muuta kivaa. Tämä tavallisuus vain lisää leirin painostavaa henkeä ja katsojana haluaisi vuoronperään halata ja suojella jokaista nuorukaista. Leirin kauheuden tiivistää täydellisesti Cameronin repliikki, kun häneltä kysytään, onko hän kokenut henkistä pahoinpitelyä leirillä. "Eikö se ole henkistä pahoinpitelyä, kun opetetaan vihaamaan itseään?"

On pari syytä, mitkä ymmärrän, jos elokuvasta ei pidä. Ensinnäkin sen katsominen voi olla hyvin hankalaa monille kristityille, sillä leffa ei näytä heitä erityisen hyvässä valossa. Välillä filmi yrittää hakea jonkinlaista puolueetonta näkökulmaa tilanteeseen ja näyttää asiat vain sellaisena kuin ne ovat, mutta elokuva kääntyy vahvasti sille kannalle, että tietyt kristityt uskomukset loukkaavat tasa-arvoa ja ihmisten perusoikeuksia. Toinen syy, miksi The Miseducation of Cameron Postista ei välttämättä tykkää, on sen tietty "juonettomuus". Olen varma, että monet (minä mukaanlukien) odottavat nuorten suunnittelevan jonkinlaista pakoa, mutta elokuva sijoittuu lähes koko kestonsa ajan leirille ja pääasiassa vain näyttää, millaista siellä on. Laitoin juonettomuus-sanaan lainausmerkit, sillä kyllä filmistä selkeä tarina löytyy. Se näyttää upeasti nuorten kokeman henkisen matkan ja yksi elokuvan parhaista asioista onkin, kuinka hyvin se imaisee katsojan nuorten mielen sisälle. Katsoja pystyy kokemaan nuorten sisäisen kamppailun itsensä kanssa ja itsekin alkaa epäilemään omaa ajatusmaailmaansa, kun huomaa olevansa täysillä mukana tarinassa. Kuten sanoin, Cameronin tunteisiin pääsee täysillä mukaan, jolloin iloisten kohtauksen onnellisuuden ja surullisten hetkien kipu tuntuvat sydämessä. Elokuva onnistui koskettamaan itseäni syvästi. Tämän lisäksi olin todella yllättynyt, kuinka paljon leffassa on seksiä, sillä luulin näkeväni perinteisemmän nuortenelokuvan, missä sänkykohtaukset loppuvat aina lähes välittömästi kesken. Tässä nuoruuden kiihkeys on suorastaan käsin kosketeltavaa.

Elokuvan on ohjannut Desiree Akhavan, joka on aiemmin tehnyt vain yhden täyspitkän leffan, Appropriate Behavior (2014). Hän on siis varmasti suurelle osalle yleisöstä täysin tuntematon nimi, mutta jos hän jatkaa niin hienojen filmien tekoa kuin The Miseducation of Cameron Post, voi hänelle avautua isokin ura. Akhavanin ohjaus on suorastaan lumoavaa ja hän kykenee tekemään hitaista tapahtumista äärimmäisen kiehtovia. Akhavan on myös kirjoittanut elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Cecilia Frugiuelen kanssa. Kaksikko on tehnyt huikeaa työtä, mitä tukee erinomainen leikkaus. Elokuvalla on kestoa vain puolitoista tuntia, mutta se ei tunnu liian lyhyeltä, vaan elokuva pystyy kertomaan tarinansa hienosti alusta loppuun siinä ajassa. Kyseessä on erittäin ytimekäs paketti. The Miseducation of Cameron Post on myös taidokkaasti kuvattu ja lavastettu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat onnistuneet luomaan uskottavan 1990-luvun hengen. Leffan musiikit on säveltänyt Julian Wass, mutta hänen työnsä ei valitettavasti pääse erityisemmin esille. Audiopuolella elokuva luottaa täysillä hyviin ääniefekteihin.

Yhteenveto: The Miseducation of Cameron Post on yksi vuoden parhaista ja tärkeimmistä elokuvista. Filmi käsittelee hienosti rankkaa aihetta ja koskettaa upeasti, näyttäessään millaisia kauheuksia monet seksuaalivähemmistöt joutuvat kokemaan. Elokuva nappaa heti alussa mukaansa ja saa katsojan täysillä nuorten mieliin, jolloin heidän ajatuksensa ja tunteensa välittyvät selkeästi. Joku voisi kritisoida filmiä sen "juonettomuudesta", mutta itse vain ihailin sitä, kuinka mestarillisesti ohjaaja Desiree Akhavan pitää pakettia kasassa ja tunnelman näin vangitsevana. Filmi saa ahdistumaan, suremaan, mutta onneksi myös iloitsemaan. Eniten elokuvassa kuitenkin loistaa Chloë Grace Moretz, joka tekee uransa parhaan roolisuorituksen ja minä todella toivon, että hän jatkaa tällä tiellä, eikä tee enää 5. aallon (The 5th Wave - 2016) kaltaisia sotkuja. Kristityille filmi voi olla kova pala purtavaksi, sillä elokuva ei näytä heidän uskomuksiaan hyvässä valossa, mutta toivon, että mahdollisimman moni kävisi katsomassa The Miseducation of Cameron Postin. En vain sen takia, että on kiva tukea tällaista pienempää indie-filmiä, vaan koska se saattaa avata monien silmät siitä, mitä kamaluuksia maailmassa tapahtuu. Ja koska kyseessä on oikeasti hieno elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Miseducation of Cameron Post, 2018, Beachside Films, Parkville Pictures