Pääosissa: Daisy Edgar-Jones, Glen Powell, Anthony Ramos, Brandon Perea, Harry Hadden-Patton, David Corenswet, Sasha Lane, Tunde Adebimpe, Katy O'Brian, Daryl McCormack, Kiernan Shipka, Nik Dodani ja Maura Tierney
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12
Twisters on itsenäinen jatko-osa vuoden 1996 katastrofielokuvalle Twister. Vuosien varrella elokuvalle pyrittiin tekemään niin jatko-osaa päätähti Helen Huntin toimesta kuin myös uudelleenfilmatisointia Joseph Kosinskin ohjauksessa. Yhteistyöhön lähteneet Universal Pictures ja Warner Bros. Pictures päättivät kuitenkin tarttua ideaan uudesta Twister-elokuvasta, joka ei olisi suoraa jatkoa alkuperäiselle, muttei myöskään uudelleenfilmatisointi siitä, vaan omilla jaloillaan seisova teos, joka sijoittuisi samaan maailmaan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2023 nyt Twisters on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen lämmennyt hissuksiin alkuperäiselle Twisterille, jota pidän nyt kenties jopa parhaana genressään. En pahemmin innostunut, kun kuulin leffan saavan jatkoa, mutta päätin silti käydä katsomassa Twistersin Finnkinon järjestämässä ennakkonäytöksessä ISENSE-salissa, jonka jättimäisellä valkokankaalla massiivisten tornadojen aiheuttama suuri tuho pääsisi oikeuksiinsa.
Tornadoja tutkiva Kate Cooper matkaa Oklahomaan testaamaan vallankumouksellista uutta teknologiaa, jolla toivotaan voitavan huomata tornadojen synty ajoissa ja estää niiden aiheuttamat tuhot.
Parin vuoden takaisesta Suon villi laulu -elokuvasta (Where the Crawdads Sing - 2022) tuttu Daisy Edgar-Jones nähdään elokuvan pääroolissa Kate Cooperina, meteorologina ja entisenä tornadonjahtaajana, joka yrittää toipua hirvittävästä tapahtumasta, kun hänet houkutellaan takaisin pyörremyrskyjen pariin. Edgar-Jones tulkitsee pätevästi hahmonsa vaikeaa suhdetta tornadoihin, niistä koituneita traumoja, mutta edelleen kytevää intoa niiden tutkimista ja toivottavasti myös taltuttamista kohtaan.
Muita hahmoja leffassa ovat Katen tutkijakaverit Javi (Anthony Ramos), Jeb (Daryl McCormack), Addy (Kiernan Shipka) ja Praveen (Nik Dodani), ylimielinen "tornadonkesyttäjä" Tyler Owens (Glen Powell) tiimeineen (Brandon Perea, Sasha Lane, Katy O'Brian ja Tunde Adebimpe), Tyleristä reportaasia tekevä Ben (Harry Hadden-Patton), sekä tornadojen havaitsemiseen liittyvän teknologian parissa työskentelevä tiukkapipo Scott (David Corenswet). Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan varsin passelisti ja on kiinnostavaa nähdä Corenswetiä vielä tällaisessa pienemmässä sivuosassa, ennen kuin hän lentää tähteyteen ensi vuoden Superman-leffan (2025) myötä. Vetonaula monille on toki Hollywoodin uusi kultapoju Glen Powell, jonka virnuileva ja yli-itsevarma roolihahmo Tyler esitellään aluksi hyvin samalla lailla kuin Cary Elwesin esittämä Jonas-hahmo alkuperäisestä Twister-leffasta, mutta josta löytyy onneksi muitakin puolia leffan edetessä.
Twisters on aika lailla juuri sitä, mitä siltä etukäteen osasi odottaa. Studiot ovat kaivaneet naftaliinista jälleen yhden vanhemman elokuvan, jonka he yrittävät herättää henkiin uuden leffan voimin, jonka olisi tarkoitus kerätä helpot rahat niin nostalgiannälkäisiltä kuin potentiaalisilta uusilta faneilta. Kyseessä on ihan kivaa kesän popcorn-hömppää, jonka syvällisempi sisältö koskee toki ilmastonmuutosta. Jos siis jotain, niin uusi Twister-leffa voi sentään herättää lisää keskustelua muuttuvan ilmaston aiheuttamista sään ääri-ilmiöistä. Kun aiemmin tornadot olivat hyvin kausiluontoinen juttu Yhdysvalloissa, nyt tämä lyhyt (mutta tuhoisa) kausi on laajentunut huomattavasti pidemmäksi (ja tuhoisammaksi) ajankohdaksi. Samalla leffa käsittelee Corenswetin hahmon kautta niitä häikäilemättömiä kapitalisteja, jotka pyrkivät hyötyvän taloudellisesti näistä tuhoista.
Elokuva tarjoaa muutaman vauhdikkaan ja jopa aavistuksen jännittävän tornadokohtauksen, joskin itseäni jäi harmittamaan, että toisin kuin leffan nimestä voi päätellä, ei loppuhuipennus sisälläkään useamman tornadon aiheuttamaa kaaosta. Koin myös tylsäksi, kuinka etenkin ensimmäisen tuntinsa ajan elokuva keskittyy lähinnä kierrättämään kohtauksia alkuperäisestä Twisteristä. Paikoitellen leffan rakennekin tuntuu turhan samalta. Onneksi loppupää kuitenkin tuo omat twistinsä (heh heh) pöytään, joskin mielsin tällä kertaa kehittyvän romanssin liian pakotetuksi ja tönköksi. Alkuperäisen elokuvan voima muodostui Helen Huntin ja Bill Paxtonin välisestä kemiasta ja heidän pidettävien roolihahmojensa parisuhteen uskottavasta palautumisesta.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Lee Isaac Chung, jonka edellinen työ Minari(2020) oli huomattavasti laadukkaampi teos. Chung osoittaa pärjäävänsä myös ison tehostespektaakkelin ohjaksissa, mutta hänen ongelmakseen koituu Mark L. Smithin heppoinen käsikirjoitus. Twistersin erikoistehosteet ovat laadultaan ailahtelevia, mutta pääasiassa elokuvan tekninen toteutus on vakuuttava. Leffa on taitavasti kuvattu ja etenkin laajat maisemakuvat tornadoja kohti ajavista autoista ovat näyttäviä kuten alkuperäisessäkin elokuvassa. Tornadojen aiheuttamat tuhot on luotu hyytävän hienolla lavastuksella. Äänimaailma jylisee väkevästi myrskyjen aikana ja Benjamin Wallfischin musiikit säestävät menoa oivallisesti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Twisters, 2024, Universal Pictures, Warner Bros., Amblin Entertainment, The Kennedy/Marshall Company, Lightnin' Production Rentals
Ohjaus: Neil Marshall Pääosissa: David Harbour, Sasha Lane, Milla Jovovich, Ian McShane, Daniel Dae Kim, Stephen Graham, Alistair Petrie, Sophie Okonedo, Emma Tate, Brian Gleeson ja Thomas Haden Church Genre: toiminta, fantasia Kesto: 2 tuntia Ikäraja: 16
Hellboy perustuu Mike Mignolan luoman samannimisen hahmon sarjakuviin. Hahmo teki ensiesiintymisensä vuonna 1993 lehdessä "San Diego Comic Con Comics #2" ja on noussut vuosien varrella pieneen suosioon. Hahmon suosiota lisäsivät 2000-luvun alussa tehdyt elokuvat Hellboy (2004) ja Hellboy II: The Golden Army (2008). Ohjaaja Guillermo del Toron ja päätähti Ron Perlmanin oli tarkoitus palata tekemään vielä kolmas osa, mitä fanitkin odottivat innoissaan, mutta kolmannen elokuvan teko koituikin haasteeksi - lopulta jopa ylitsepääsemättömäksi haasteeksi. Vuosien säädön jälkeen studiopomot päättivät, että Del Toron ja Perlmanin teosten aika oli ohi ja alettiin työstämään uutta versiota hahmosta sarjakuvien pohjalta, mikä ei liittyisi mitenkään kahteen aiempaan elokuvaan. Leffaa lähdettiin tekemään nimellä "Hellboy: Rise of the Blood Queen" ja sen oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna. Kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2017 ja nyt uusi Hellboy on saanut ensi-iltansa, ilman että kukaan tuntui haluavan sitä. Fanit, Del Toro ja Perlman, sekä minä itse halusimme nähdä kolmannen osan ja kaikille tuntui tulevan pettymyksenä, kun ilmoitettiin, että koko homma aloitettaisiin alusta. Ensi-illan lähestyessä olen kuitenkin yrittänyt saada mieleni avoimeksi ja antaa uudelle Hellboylle reilun mahdollisuuden. Tätä tosin vaikeutti kriitikoiden ja fanien täyslyttäys...
Paranormaaleja tapahtumia tutkiva ja monstereita metsästävä Hellboy saa tehtäväkseen pysäyttää paha verikuningatar, Nimue-noita, ennen kuin tämä levittää kuolettavan ruton ihmiskuntaan.
Tällä kertaa Hellboyna nähdään Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu David Harbour. Harbourin kiinnitys leffan pääosaan sai minut huokaisemaan alunperin helpotuksesta, sillä hän on erinomainen Stranger Thingsissä ja promokuvien perusteella hän kykenisi nappaamaan Hellboyn roolin itselleen kiitettävästi. No, vaikka Harbour näyttääkin tyylikkäältä Hellboyn maskeerauksissa ja hänestä löytyy asennetta kovan äijän rooliin, on hänen näyttelemistä tässä hyvin vaikea kehua. Harbour vetää homman pahasti yli aina kun on mahdollista ja välillä tuntuu kuin häneltä olisi kesken kuvausten loppunut usko kesken, muttei voinut enää kävellä ulos koko leffasta. Hellboy on hahmona myös aika ärsyttävä, valittaessaan koko ajan kaikesta, minkä lisäksi hän vaikuttaa paikoitellen vain todella tyhmältä. On myös sääli, ettei hahmo oikeastaan hyödynnä kivistä oikeaa kättään toimintakohtauksissa.
Tässä leffassa pirusankari ei seikkaile kalamies Abe Sapienin ja tulta taitavan Lizin kanssa, vaan Hellboy saa kavereikseen näkyjä kokevan Alicen (Sasha Lane), joka tarttuu matkaan hieman kömpelösti, sekä agentti Daimion (Daniel Dae Kim), joka ei pidä Hellboysta, eikä tarjoa katsojalle mitään aihetta pitää itsestään. Siinä missä Del Toron kahden Hellboy-leffan vahvuutena oli erinomainen pääkolmikko, josta katsojana alkoi nopeasti välittämään ja jonka kemiat osuivat täysillä yhteen, tässä leffassa tuo jää pelkäksi haaveeksi. Daimio on todella tylsä hahmo, joka vain roikkuu mukana ja Alice on paikoitellen aika rasittava. Kolmikon väliset sanailut ovat tönkköjä ja aiheuttavat lähinnä myötähäpeää. Dae Kim ja Lane ovat myös kehnoja rooleissaan, mikä ei auta asiaa. Tarinan pahiksena, verikuningatar Nimuena nähdään Resident Evil -pelileffoista (2002-2016) tuttu Milla Jovovich, joka taitaa nauttia aivot narikkaan -hirviöleffojen tekemisestä, sillä hän tuntuu esiintyvän sellaisissa usein. Tässä Jovovichin "näyttelijänlahjoista" on vaikea sanoa mitään, sillä hänelle annetaan loppujen lopuksi todella vähän tekemistä. Verikuningatar Nimue on mitä tylsin pahishahmo, jonka geneerisyyttä vain korostaa se, kun leffassa nähdään nopeasti paljon karmivammalta vaikuttava ja lapsia ahmiva Baba Jaga -mörkö (Emma Tate). Nimuella on apurinaan aivan käsittämättömän hirveä possumonsteri Gruagach (Stephen Graham), jonka surkea toteutus pistää jatkuvasti toivomaan, että leffa päättyisi pian. Elokuvassa nähdään myös Ian McShane Hellboyn ottoisänä, joka lähinnä vain haukkuu poikaansa, Alistair Petrie jättiläisiä metsästävän Osiris-klubin johtajana, sekä Sophie Okonedo näkyjä kokevana lady Hattonina. Yleensä mainio McShane on tainnut olla pelkän palkan perässä - niin laiskan roolityön hän tässä tarjoaa. Hellboyn ja hänen professori-isänsä välille ei onnistuta luomaan minkäänlaista uskottavaa suhdetta, vaan homma jää sieluttomaksi pintaraapaisuksi... kuten kaikki muukin leffassa.
Vaikka odotukseni uutta Hellboyta kohtaan eivät olleet korkeat, en olisi koskaan voinut kuvitella, kuinka paljon tulisin tätä teosta vihaamaan. Ja siis minä ihan oikeasti tarkoitan vihaamista. En edes muista, milloin olisin viimeksi poistunut elokuvateatterista näin raivoissani. En muista, mikä leffa olisi viimeksi tuntunut näin voimakkaasti henkilökohtaiselta loukkaukselta. Ja sitä tämä onkin, pyllistys ja iso keskisormi kaikkia elokuvaintoilijoita kohtaan. Uudessa Hellboyssa on nimittäin aika lailla kaikki pielessä. Ohjaus, käsikirjoitus, näytteleminen, leikkaus, tehosteet... tämä leffa epäonnistuu suurin piirtein ihan kaikessa! Etukäteen leffasta kohistiin paljon, että tämä olisi nyt oikein kunnon väkivaltainen ja raaka teos, mikä uskaltaisi mennä paikkoihin, jonne normaalit sarjakuvaleffat eivät. Ja onhan se totta, että tässä lentävät veri, suolenpätkät, irtoraajat ja irtopäät, minkä lisäksi ikäraja pidetään korkealla jatkuvalla kiroilulla, mutta tekijät taisivat samalla unohtaa sellaisen pienen jutun kuin käsikirjoitus. Sellainen on yleensä kätevä elokuvaa tehdessä.
Uusi Hellboy nimittäin tuntuu siltä kuin siihen olisi keksitty asioita sitä mukaan, kun sitä kuvattiin. Tätä ajatusta vahvistavat juonikuviot, mitkä eivät johda mihinkään ja isot juoniaukot, jotka saavat minut inhoamaan tätä leffaa, mitä enemmän niitä mietin. Elokuvan "tarina" (jos sitä sellaiseksi voi kutsua) myös poukkoilee sinne sun tänne kuin sillä olisi pahemman luokan keskittymishäiriö, jolloin sen kyytiin on mahdotonta kivuta. Leffan leikkaajat eivät ole varmaan kuulleetkaan sellaisesta jutusta kuin rytmitys ja tarina etenee todella tökeröä turbovauhtia. Filmistä on selvästi leikattu paljon kohtauksia pois ja tiivistystä on tapahtunut vääristä kohdista, jolloin siirtymät ovat usein kammottavan huonoja ja välillä ehtii herätä ihmetys "Mitä tuossa juuri tapahtui?" Leikkaajilla ei tunnu olevan minkäänlaista tyylitajua ja se johtaa lopputulokseen, mistä on vaikea uskoa, että tämä hyväksyttiin ja pistettiin teattereihin.
Vaikka tämä Hellboy ei noteeraa Guillermo del Toron kahta Hellboy-teosta millään tavalla, vaan on ihan oma juttunsa, tämä leffa selvästi luottaa siihen, että hahmo on entuudestaan tuttu. Sarjakuvien faneille tämä ei tietenkään ole mikään ongelma, mutta ne, jotka menevät katsomaan Hellboyta tietämättä homman lähtökohdista, tulevat luultavasti olemaan täysin pihalla suuren osan ajasta. Tätä yritetään jossain kohtaa paikkailla hätiköiden väsätyillä takaumilla, jotka ovat myös kömpelösti rytmitetty mukaan. Vaikken haluaisi kovin paljoa verrata Del Toron Hellboyta tähän uuteen, on aivan pakko sanoa, että Del Toro sentään teki tarkkaa työtä esitelläkseen tämän maailman ja avatessaan sitä läpi leffan lisää. Vähemmän yllättäen uusi Hellboy ei vaivaudu tekemään mitään sellaista. Se vähät välittää maailman rakentamisesta tai hahmojen syventämisestä, mikä aiheuttaa vain sen, että emotionaalisesti tähän on mahdotonta kytkeytyä. Mukaan väännetään väkisin typeriä konflikteja, jotta Hellboy saisi katsojan sympatiat puolelleen, mutta nämä hetket ovat niin surkuhupaisasti toteutettuja, että pyörittelin lähinnä silmiäni.
Uutta Hellboyta eivät selkeästi kiinnosta minkäänlaiset elokuvalliset ansiot, vaan se pyrkii vain olemaan mahdollisimman väkivaltainen, raju ja "badass". Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään aidosti brutaalilta tuntuva filmi, mikä olisi oikeasti tehty aikuiseen makuun, vaan väkivalta näyttää lähinnä 2000-luvun alun videopelien välivideoilta, mistä innostuvat vain esiteinit. Ihmisiä revitään mahdollisimman paljon riekaleiksi, mutta tämä ei tunnu miltään, kun hahmot ovat aivan liian selkeitä digiukkoja, eikä leffassa ole käytetty tekoverta varmaan pisaraakaan. Ennakkoon lupailtu gore tuottaa ison pettymyksen, kun kyseessä on pelkkää surkean näköistä CGI-mättöä, mikä käy vanhaksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. On suorastaan käsittämätöntä, kuinka tylsäksi ihmisten repiminen riekaleiksi voikaan käydä, kun leffalla ei ole kirjaimellisesti mitään muuta tarjottavanaan. Toimintakohtaukset ovat muutenkin tylsiä, sillä niistä ei löydy minkäänlaista jännitettä. Hellboy lävistetään useaan otteeseen keihäillä, eikä hän tunnu olevan lähes moksiskaan, joten on vaikea pelätä hänen puolestaan. Muiden puolesta ei edes jaksa pelätä, sillä muut hahmot ovat niin tylsiä. Maailman kohtalokaan ei herätä jännitystä, sillä verikuningatar ei koskaan tarjoa kunnon uhkaa. Toimintakohtauksien aikana leffa myös luulee olevansa paljon eeppisempi kuin se oikeasti onkaan, mikä vain lisää sen tarjoamaa suurta myötähäpeää.
Vielä lisäksi yksi uuden Hellboyn isoimmista ongelmista on sen tunnelma. Elokuva vaikuttaa vahvasti siltä, että tekijät halusivat alunperin tehdä synkän ja totisen leffan, mutta huonojen testiyleisöreaktioiden vuoksi sitä päätettiin keventää komedialla. Tämä on johtanut siihen, että välillä on hyvin vaikea sanoa, ottaako elokuva itsensä ihan liian vakavasti, vai heittääkö se koko homman vitsinä. Synkkyyden ja komedian välille ei onnistuta luomaan minkäänlaista tasapainoa, mitä ei auta yhtään se, että elokuvan vitsit ovat aivan raivostuttavan surkeita. Pari vitsiä onnistuivat tarjoamaan hymähdyksen, mutta lähinnä siksi, että ne taisivat olla tarkoituksellisestikin huonoja. Muuten vitsit vain laskivat leffan tasoa pikkuhiljaa, kunnes lopputaistelun aikana kahlattiin vyötäröä myöten pohjamudissa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Neil Marshall. Tai ohjauksesta ja ohjauksesta... eihän tällä tunnu olevan ohjattua suuntaa, mutta lopputeksteissä komeilee kuitenkin Marshallin nimi, joten sillä mennään. Marshall on aiemmin ohjannut semi-jännittävän kauhupätkän The Descent - loukussa (2005), minkä lisäksi hän ohjasi myös kaksi Game of Thrones -sarjan isoa taistelua. Tässä on vaikea sanoa, onko lopputulos Marshallin visio vai studion saksima leffa, mutta eipä Marshallin panosta voi kehua lainkaan. Hänen puolustukseksi voisi sanoa, että kenen tahansa olisi vaikea tehdä hyvä elokuva, kun lähtökohtana on Andrew Cosbyn umpisurkea käsikirjoitus täynnä juoniaukkoja, huonoa dialogia ja tökeröä tarinankerrontaa. Asiaa ei myöskään auta jo mainitsemani leikkaus, missä filmin vähäinenkin potentiaali on pilkottu roskiin. Jos uudesta Hellboysta pitäisi jotain positiivista löytää, niin täytyy myöntää, että siinä on pari ihan tyylikästä kuvauskikkailua, minkä lisäksi jotkut hirviöiden maskeerauksista ovat hienosti toteutetut. Nämäkin hyvät puolet valuvat hukkaan, kun maskeerattuja hirviöitä on vain muutama ja suurimmaksi osaksi tyylikkäät kuvat ovat täynnä ällistyttävän huonoja digiörkkejä, mitkä näyttävät siltä kuin ne olisi tehty 20 vuotta sitten. Hellboyn budjetti on vain 50 miljoonaa dollaria, eikä se millään riitä, kun tekijät kuvittelevat tekevänsä ainakin 200 miljoonaa enemmän maksavaa suurtuotantoa. Leffan efektit ovat yhdet surkeimmista, joita olen joutunut aikoihin näkemään ja digiveren käyttö menee täysin liiallisuuksiin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Mukana ei ole ainuttakaan vakuuttavaa tehostetta. Sentään äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit toimivat. Itselleni mojovana yllätyksenä tuli, että elokuvassa oli käytetty lempiyhtyeeni Musen "Psycho"-kappaletta. Toisaalta se sai minut inhoamaan leffaa entistä enemmän, kun niin rautainen biisi oli joutunut mukaan näin vitun paskaan elokuvaan.
Yhteenveto:Hellboy vuosimallia 2019 on yksi surkeimmista blockbuster-leffoista, mitä on koskaan tehty. Elokuvan käsikirjoitus on puhdasta roskaa, mihin on tungettu aivan liikaa tavaraa, josta unohdetaan nopeasti puolet ja jotka jättävät jälkeensä isoja aukkoja tarinaan. Tai siis "tarinaan". On hassua sanoa, että tällä edes olisi tarina, vaan kyseessä on enemmänkin juostenkustu perustelu sille, että elokuvan voi pistää täyteen surkeita toimintakohtauksia, joissa mässäillään pöyristyttävän kököllä digiverellä tylsistymiseen asti. Ihmisten pilkkominen ei shokeeraa tai edes viihdytä, vaan lähinnä vain puuduttaa, kun sillä ei ole mitään merkitystä tai seurausta, eikä elokuvalla ole mitään muuta tarjottavanaan. Muutenkin tehosteet ovat läpi elokuvan kammottavan huonoja. Ikärajaa pidetään epätoivoisesti korkealla myös jatkuvan kiroilemisen kautta. Mukaan on lisäksi heitetty kasa vitsejä, jotka ovat toinen toistaan huonompia. Jännitystä ei ole mukana lainkaan, eikä maailmanlopun uhkaa onnistuta koskaan välittämään katsojaan asti. Itse Hellboy on ärsyttävä valittaja ja hahmoa esittävä David Harbour tekee lähes pohjanoteerauksen ylinäytellessään läpi leffan. Muut hahmot ovat vain tylsiä ja välittömästi unohdettavia, eikä yksikään näyttelijä ole kovin hyvä roolissaan. Leffasta löytyy pari taidokasta kamera-ajoa, hyviä musiikkeja ja muutama tyylikäs maskeeraus, mutta muuten uudesta Hellboysta ei löydy mitään hyvää sanottavaa. Olen yhä täysin shokissa siitä, kuinka uskomattoman paska tämä elokuva on, enkä todellakaan suosittele tämän katsomista kenellekään. Tosin jos ö-luokan roskaleffat, tökeröt CGI-efektit ja totaalisen aivoton mäiske kelpaavat, niin siinä tapauksessa uusi Hellboy voi toimia sinulle. Kaikkia muita kehotan pysymään mahdollisimman kaukana tästä. Elokuva näyttäisi tällä hetkellä onneksi isolta flopilta rahallisesti ja toivon, että tämän jälkeen studio tulisi järkiinsä ja soittaisi Del Toron ja Perlmanin apuun.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Itselleni tuotti suuria vaikeuksia pysyä salissa sen aikaa, että viimeinenkin pätkä oli pyörinyt loppuun.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hellboy, 2019, Dark Horse Entertainment, Nu Boyana FX, Campbell Gropman Films, Lawrence Gordon Productions, Millennium Films
Ohjaus: Desiree Akhavan Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Sasha Lane, Forrest Goodluck, Jennifer Ehle, John Gallagher Jr., Emily Skeggs, Melanie Ehrlich ja Owen Campbell Genre: draama Kesto: 1 tunti 31 minuuttia Ikäraja: 12
The Miseducation of Cameron Post perustuu Emily M. Danforthin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Beachside ja Parkville Pictures -yhtiöt hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja alkoivat työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja lopulta elokuva sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018. Leffa voitti elokuvajuhlien isoimman palkinnon, minkä jälkeen sitä on näytetty useilla eri festivaaleilla, kunnes se vihdoin sai kunnon teatterilevityksen ja saapuu nyt myös Suomeen. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Elokuvan juoni vaikutti erittäin kiinnostavalta, minkä lisäksi sitä tähdittää yksi 2010-luvun lupaavimmista nuorista naisnäyttelijöistä, Chloë Grace Moretz. Moretzin ura on lähtenyt parin viime vuoden aikana selkeään laskuun ja halusin nähdä, voisiko tämä elokuva muuttaa suuntaa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen.
Vuonna 1993 nuori tyttö Cameron Post jää kiinni homoseksuaalisuudestaan ja hänet lähetetään God's Promise -leirille, missä samanlaisia nuoria yritetään uskonnollisin keinoin muuttamaan heteroiksi.
Pääroolissa Cameron Postina nähdään Kick-Assista (2010) tunnetuksi noussut Chloë Grace Moretz, joka tekee tässä elokuvassa uransa parhaan roolisuorituksen. Cameron on hyvin epävarma nuori, eikä uskalla näyttää kunnolla tunteitaan ja Moretz tuo tämän piirteen upeasti esille. Moretz tekee paljon hyvin pienillä ilmeillä ja eleillä, ja onnistuu tuomaan valtavasti tunnetta mukaan hahmoonsa. Muutamassa kohtaa Cameron kuitenkin näyttää tunteensa isommin ja olivat ne sitten iloa, surua tai jopa kiihkeyttä, ne tulevat Moretzista luonnostaan. Läpi elokuvan Moretzista huokuu intohimo tätä projektia kohtaan, mikä saa katsojan entistäkin paremmin tapahtumiin mukaan. Muita nuoria God's Promise -leirillä ovat mm. Cameronin kiltti kämppis Erin (Emily Skeggs), kapinahenkinen Jane (Sasha Lane) ja tämän kaveri Adam (Forrest Goodluck), laulamista harrastava Helen (Melanie Ehrlich), feminiininen Mark (Owen Campbell) ja hieman tyly Dane (Christopher Dylan White). Jokainen nuorista tekee loistotyötä läpi leffan ja jokainen saa hienosti oman hetkensä loistaa. Etenkin Markin näyttelijä Campbell teki minuun yhdessä kohtaa ison vaikutuksen. God's Promise -leiriä johtavat tohtori Lydia March (Jennifer Ehle) ja pastori Rick (John Gallagher Jr.). Tohtori March on hyvin epämiellyttävä kaikille, jotka eivät tottele häntä, kun taas pastori Rick on lämmin ja mukava nuorille. Silti molemmista löytyy myös hieman toisenkin persoonallisuutta, eikä katsojana haluaisi tutustua kumpaankaan. Tohtori Marchin kohdalla olisi helppo vajota ylinäyttelemisen puolelle ja muuttua hieman karikatyyrimäiseksi roistoksi, mutta Ehle pitää roolinsa hienosti kurissa ja osaa olla painostava juuri oikealla tavalla.
Olin lähes satavarma, että näkisin hyvän elokuvan, kun menin katsomaan The Miseducation of Cameron Postia ja uskoin leffan olevan jopa todella hyvä. Silti elokuva pääsi yllättämään minut sillä, kuinka hyvä se loppujen lopuksi onkaan. Filmi vetäisi maton jalkojeni alta ja vangitsi minut täysin, sillä kyseessä on aivan mahtava teos! Elokuvan tarina on äärimmäisen kiehtova, minkä lisäksi kyseessä on myös todella tärkeä elokuva, sillä se näyttää hienosti, mitä kauheuksia seksuaalivähemmistöt joutuvat kestämään. Omat vanhemmat lähettävät lapsensa jollekin leirille, missä häntä aivopestään, kunnes hän ajattelee itsestään eri tavalla. Ja tällaista tapahtuu oikeassa maailmassa! Leffan juonesta saisi aikaiseksi erittäin karmivan psykologisen kauhuleffan ja omalla tavallaan filmi jopa on paikoitellen kauhua. Leirin meininki on välillä painostavaa ja epämiellyttävän ahdistavaa, mikä on toisaalta hassua, sillä nopealla vilkaisulla God's Promise vaikuttaa ihan normaalilta kesäleiriltä. Nuoret seikkailevat metsässä, pitävät karaokeiltaa ja heille on järjestetty kaikenlaista puuhaa, kuten askartelua sun muuta kivaa. Tämä tavallisuus vain lisää leirin painostavaa henkeä ja katsojana haluaisi vuoronperään halata ja suojella jokaista nuorukaista. Leirin kauheuden tiivistää täydellisesti Cameronin repliikki, kun häneltä kysytään, onko hän kokenut henkistä pahoinpitelyä leirillä. "Eikö se ole henkistä pahoinpitelyä, kun opetetaan vihaamaan itseään?"
On pari syytä, mitkä ymmärrän, jos elokuvasta ei pidä. Ensinnäkin sen katsominen voi olla hyvin hankalaa monille kristityille, sillä leffa ei näytä heitä erityisen hyvässä valossa. Välillä filmi yrittää hakea jonkinlaista puolueetonta näkökulmaa tilanteeseen ja näyttää asiat vain sellaisena kuin ne ovat, mutta elokuva kääntyy vahvasti sille kannalle, että tietyt kristityt uskomukset loukkaavat tasa-arvoa ja ihmisten perusoikeuksia. Toinen syy, miksi The Miseducation of Cameron Postista ei välttämättä tykkää, on sen tietty "juonettomuus". Olen varma, että monet (minä mukaanlukien) odottavat nuorten suunnittelevan jonkinlaista pakoa, mutta elokuva sijoittuu lähes koko kestonsa ajan leirille ja pääasiassa vain näyttää, millaista siellä on. Laitoin juonettomuus-sanaan lainausmerkit, sillä kyllä filmistä selkeä tarina löytyy. Se näyttää upeasti nuorten kokeman henkisen matkan ja yksi elokuvan parhaista asioista onkin, kuinka hyvin se imaisee katsojan nuorten mielen sisälle. Katsoja pystyy kokemaan nuorten sisäisen kamppailun itsensä kanssa ja itsekin alkaa epäilemään omaa ajatusmaailmaansa, kun huomaa olevansa täysillä mukana tarinassa. Kuten sanoin, Cameronin tunteisiin pääsee täysillä mukaan, jolloin iloisten kohtauksen onnellisuuden ja surullisten hetkien kipu tuntuvat sydämessä. Elokuva onnistui koskettamaan itseäni syvästi. Tämän lisäksi olin todella yllättynyt, kuinka paljon leffassa on seksiä, sillä luulin näkeväni perinteisemmän nuortenelokuvan, missä sänkykohtaukset loppuvat aina lähes välittömästi kesken. Tässä nuoruuden kiihkeys on suorastaan käsin kosketeltavaa.
Elokuvan on ohjannut Desiree Akhavan, joka on aiemmin tehnyt vain yhden täyspitkän leffan, Appropriate Behavior (2014). Hän on siis varmasti suurelle osalle yleisöstä täysin tuntematon nimi, mutta jos hän jatkaa niin hienojen filmien tekoa kuin The Miseducation of Cameron Post, voi hänelle avautua isokin ura. Akhavanin ohjaus on suorastaan lumoavaa ja hän kykenee tekemään hitaista tapahtumista äärimmäisen kiehtovia. Akhavan on myös kirjoittanut elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Cecilia Frugiuelen kanssa. Kaksikko on tehnyt huikeaa työtä, mitä tukee erinomainen leikkaus. Elokuvalla on kestoa vain puolitoista tuntia, mutta se ei tunnu liian lyhyeltä, vaan elokuva pystyy kertomaan tarinansa hienosti alusta loppuun siinä ajassa. Kyseessä on erittäin ytimekäs paketti. The Miseducation of Cameron Post on myös taidokkaasti kuvattu ja lavastettu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat onnistuneet luomaan uskottavan 1990-luvun hengen. Leffan musiikit on säveltänyt Julian Wass, mutta hänen työnsä ei valitettavasti pääse erityisemmin esille. Audiopuolella elokuva luottaa täysillä hyviin ääniefekteihin.
Yhteenveto:The Miseducation of Cameron Post on yksi vuoden parhaista ja tärkeimmistä elokuvista. Filmi käsittelee hienosti rankkaa aihetta ja koskettaa upeasti, näyttäessään millaisia kauheuksia monet seksuaalivähemmistöt joutuvat kokemaan. Elokuva nappaa heti alussa mukaansa ja saa katsojan täysillä nuorten mieliin, jolloin heidän ajatuksensa ja tunteensa välittyvät selkeästi. Joku voisi kritisoida filmiä sen "juonettomuudesta", mutta itse vain ihailin sitä, kuinka mestarillisesti ohjaaja Desiree Akhavan pitää pakettia kasassa ja tunnelman näin vangitsevana. Filmi saa ahdistumaan, suremaan, mutta onneksi myös iloitsemaan. Eniten elokuvassa kuitenkin loistaa Chloë Grace Moretz, joka tekee uransa parhaan roolisuorituksen ja minä todella toivon, että hän jatkaa tällä tiellä, eikä tee enää 5. aallon (The 5th Wave - 2016) kaltaisia sotkuja. Kristityille filmi voi olla kova pala purtavaksi, sillä elokuva ei näytä heidän uskomuksiaan hyvässä valossa, mutta toivon, että mahdollisimman moni kävisi katsomassa The Miseducation of Cameron Postin. En vain sen takia, että on kiva tukea tällaista pienempää indie-filmiä, vaan koska se saattaa avata monien silmät siitä, mitä kamaluuksia maailmassa tapahtuu. Ja koska kyseessä on oikeasti hieno elokuva.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Miseducation of Cameron Post, 2018, Beachside Films, Parkville Pictures
