Arvostelu: The Miseducation of Cameron Post (2018)

THE MISEDUCATION OF CAMERON POST

Ohjaus: Desiree Akhavan
Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Sasha Lane, Forrest Goodluck, Jennifer Ehle, John Gallagher Jr., Emily Skeggs, Melanie Ehrlich ja Owen Campbell
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 12

The Miseducation of Cameron Post perustuu Emily M. Danforthin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Beachside ja Parkville Pictures -yhtiöt hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja alkoivat työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja lopulta elokuva sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018. Leffa voitti elokuvajuhlien isoimman palkinnon, minkä jälkeen sitä on näytetty useilla eri festivaaleilla, kunnes se vihdoin sai kunnon teatterilevityksen ja saapuu nyt myös Suomeen. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Elokuvan juoni vaikutti erittäin kiinnostavalta, minkä lisäksi sitä tähdittää yksi 2010-luvun lupaavimmista nuorista naisnäyttelijöistä, Chloë Grace Moretz. Moretzin ura on lähtenyt parin viime vuoden aikana selkeään laskuun ja halusin nähdä, voisiko tämä elokuva muuttaa suuntaa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen.

Vuonna 1993 nuori tyttö Cameron Post jää kiinni homoseksuaalisuudestaan ja hänet lähetetään God's Promise -leirille, missä samanlaisia nuoria yritetään uskonnollisin keinoin muuttamaan heteroiksi.

Pääroolissa Cameron Postina nähdään Kick-Assista (2010) tunnetuksi noussut Chloë Grace Moretz, joka tekee tässä elokuvassa uransa parhaan roolisuorituksen. Cameron on hyvin epävarma nuori, eikä uskalla näyttää kunnolla tunteitaan ja Moretz tuo tämän piirteen upeasti esille. Moretz tekee paljon hyvin pienillä ilmeillä ja eleillä, ja onnistuu tuomaan valtavasti tunnetta mukaan hahmoonsa. Muutamassa kohtaa Cameron kuitenkin näyttää tunteensa isommin ja olivat ne sitten iloa, surua tai jopa kiihkeyttä, ne tulevat Moretzista luonnostaan. Läpi elokuvan Moretzista huokuu intohimo tätä projektia kohtaan, mikä saa katsojan entistäkin paremmin tapahtumiin mukaan.
     Muita nuoria God's Promise -leirillä ovat mm. Cameronin kiltti kämppis Erin (Emily Skeggs), kapinahenkinen Jane (Sasha Lane) ja tämän kaveri Adam (Forrest Goodluck), laulamista harrastava Helen (Melanie Ehrlich), feminiininen Mark (Owen Campbell) ja hieman tyly Dane (Christopher Dylan White). Jokainen nuorista tekee loistotyötä läpi leffan ja jokainen saa hienosti oman hetkensä loistaa. Etenkin Markin näyttelijä Campbell teki minuun yhdessä kohtaa ison vaikutuksen.
     God's Promise -leiriä johtavat tohtori Lydia March (Jennifer Ehle) ja pastori Rick (John Gallagher Jr.). Tohtori March on hyvin epämiellyttävä kaikille, jotka eivät tottele häntä, kun taas pastori Rick on lämmin ja mukava nuorille. Silti molemmista löytyy myös hieman toisenkin persoonallisuutta, eikä katsojana haluaisi tutustua kumpaankaan. Tohtori Marchin kohdalla olisi helppo vajota ylinäyttelemisen puolelle ja muuttua hieman karikatyyrimäiseksi roistoksi, mutta Ehle pitää roolinsa hienosti kurissa ja osaa olla painostava juuri oikealla tavalla.

Olin lähes satavarma, että näkisin hyvän elokuvan, kun menin katsomaan The Miseducation of Cameron Postia ja uskoin leffan olevan jopa todella hyvä. Silti elokuva pääsi yllättämään minut sillä, kuinka hyvä se loppujen lopuksi onkaan. Filmi vetäisi maton jalkojeni alta ja vangitsi minut täysin, sillä kyseessä on aivan mahtava teos! Elokuvan tarina on äärimmäisen kiehtova, minkä lisäksi kyseessä on myös todella tärkeä elokuva, sillä se näyttää hienosti, mitä kauheuksia seksuaalivähemmistöt joutuvat kestämään. Omat vanhemmat lähettävät lapsensa jollekin leirille, missä häntä aivopestään, kunnes hän ajattelee itsestään eri tavalla. Ja tällaista tapahtuu oikeassa maailmassa! Leffan juonesta saisi aikaiseksi erittäin karmivan psykologisen kauhuleffan ja omalla tavallaan filmi jopa on paikoitellen kauhua. Leirin meininki on välillä painostavaa ja epämiellyttävän ahdistavaa, mikä on toisaalta hassua, sillä nopealla vilkaisulla God's Promise vaikuttaa ihan normaalilta kesäleiriltä. Nuoret seikkailevat metsässä, pitävät karaokeiltaa ja heille on järjestetty kaikenlaista puuhaa, kuten askartelua sun muuta kivaa. Tämä tavallisuus vain lisää leirin painostavaa henkeä ja katsojana haluaisi vuoronperään halata ja suojella jokaista nuorukaista. Leirin kauheuden tiivistää täydellisesti Cameronin repliikki, kun häneltä kysytään, onko hän kokenut henkistä pahoinpitelyä leirillä. "Eikö se ole henkistä pahoinpitelyä, kun opetetaan vihaamaan itseään?"

On pari syytä, mitkä ymmärrän, jos elokuvasta ei pidä. Ensinnäkin sen katsominen voi olla hyvin hankalaa monille kristityille, sillä leffa ei näytä heitä erityisen hyvässä valossa. Välillä filmi yrittää hakea jonkinlaista puolueetonta näkökulmaa tilanteeseen ja näyttää asiat vain sellaisena kuin ne ovat, mutta elokuva kääntyy vahvasti sille kannalle, että tietyt kristityt uskomukset loukkaavat tasa-arvoa ja ihmisten perusoikeuksia. Toinen syy, miksi The Miseducation of Cameron Postista ei välttämättä tykkää, on sen tietty "juonettomuus". Olen varma, että monet (minä mukaanlukien) odottavat nuorten suunnittelevan jonkinlaista pakoa, mutta elokuva sijoittuu lähes koko kestonsa ajan leirille ja pääasiassa vain näyttää, millaista siellä on. Laitoin juonettomuus-sanaan lainausmerkit, sillä kyllä filmistä selkeä tarina löytyy. Se näyttää upeasti nuorten kokeman henkisen matkan ja yksi elokuvan parhaista asioista onkin, kuinka hyvin se imaisee katsojan nuorten mielen sisälle. Katsoja pystyy kokemaan nuorten sisäisen kamppailun itsensä kanssa ja itsekin alkaa epäilemään omaa ajatusmaailmaansa, kun huomaa olevansa täysillä mukana tarinassa. Kuten sanoin, Cameronin tunteisiin pääsee täysillä mukaan, jolloin iloisten kohtauksen onnellisuuden ja surullisten hetkien kipu tuntuvat sydämessä. Elokuva onnistui koskettamaan itseäni syvästi. Tämän lisäksi olin todella yllättynyt, kuinka paljon leffassa on seksiä, sillä luulin näkeväni perinteisemmän nuortenelokuvan, missä sänkykohtaukset loppuvat aina lähes välittömästi kesken. Tässä nuoruuden kiihkeys on suorastaan käsin kosketeltavaa.

Elokuvan on ohjannut Desiree Akhavan, joka on aiemmin tehnyt vain yhden täyspitkän leffan, Appropriate Behavior (2014). Hän on siis varmasti suurelle osalle yleisöstä täysin tuntematon nimi, mutta jos hän jatkaa niin hienojen filmien tekoa kuin The Miseducation of Cameron Post, voi hänelle avautua isokin ura. Akhavanin ohjaus on suorastaan lumoavaa ja hän kykenee tekemään hitaista tapahtumista äärimmäisen kiehtovia. Akhavan on myös kirjoittanut elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Cecilia Frugiuelen kanssa. Kaksikko on tehnyt huikeaa työtä, mitä tukee erinomainen leikkaus. Elokuvalla on kestoa vain puolitoista tuntia, mutta se ei tunnu liian lyhyeltä, vaan elokuva pystyy kertomaan tarinansa hienosti alusta loppuun siinä ajassa. Kyseessä on erittäin ytimekäs paketti. The Miseducation of Cameron Post on myös taidokkaasti kuvattu ja lavastettu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat onnistuneet luomaan uskottavan 1990-luvun hengen. Leffan musiikit on säveltänyt Julian Wass, mutta hänen työnsä ei valitettavasti pääse erityisemmin esille. Audiopuolella elokuva luottaa täysillä hyviin ääniefekteihin.

Yhteenveto: The Miseducation of Cameron Post on yksi vuoden parhaista ja tärkeimmistä elokuvista. Filmi käsittelee hienosti rankkaa aihetta ja koskettaa upeasti, näyttäessään millaisia kauheuksia monet seksuaalivähemmistöt joutuvat kokemaan. Elokuva nappaa heti alussa mukaansa ja saa katsojan täysillä nuorten mieliin, jolloin heidän ajatuksensa ja tunteensa välittyvät selkeästi. Joku voisi kritisoida filmiä sen "juonettomuudesta", mutta itse vain ihailin sitä, kuinka mestarillisesti ohjaaja Desiree Akhavan pitää pakettia kasassa ja tunnelman näin vangitsevana. Filmi saa ahdistumaan, suremaan, mutta onneksi myös iloitsemaan. Eniten elokuvassa kuitenkin loistaa Chloë Grace Moretz, joka tekee uransa parhaan roolisuorituksen ja minä todella toivon, että hän jatkaa tällä tiellä, eikä tee enää 5. aallon (The 5th Wave - 2016) kaltaisia sotkuja. Kristityille filmi voi olla kova pala purtavaksi, sillä elokuva ei näytä heidän uskomuksiaan hyvässä valossa, mutta toivon, että mahdollisimman moni kävisi katsomassa The Miseducation of Cameron Postin. En vain sen takia, että on kiva tukea tällaista pienempää indie-filmiä, vaan koska se saattaa avata monien silmät siitä, mitä kamaluuksia maailmassa tapahtuu. Ja koska kyseessä on oikeasti hieno elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Miseducation of Cameron Post, 2018, Beachside Films, Parkville Pictures

Arvostelu: Mile 22 (2018)

MILE 22

Ohjaus: Peter Berg
Pääosissa: Mark Wahlberg, Lauren Cohan, Iko Uwais, John Malkovich, Sam Medina, Emily Skeggs, Ronda Rousey, Carlo Alban ja Peter Berg
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Mile 22 on ohjaaja Peter Bergin ja näyttelijä Mark Wahlbergin neljäs yhteistyöelokuva. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajakaksikko Lea Carpenterin ja Graham Rolandin ideasta. Kaksikko sai ideansa myytyä ja elokuvan työstäminen alkoi. Kuvaukset starttasivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta Mile 22 sai ensi-iltansa tämän kuun alussa. Kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin ketkä sen ovat tehneet, sillä pidin Bergin ja Wahlbergin parista edellisestä yhteistyöleffasta Deepwater Horizon (2016) ja Ajojahti (Patriots Day - 2016) - The Lone Survivoria (2013) en ole tätä kirjoittaessani vielä nähnyt. En kuitenkaan päässyt elokuvan lehdistönäytökseen, sillä olin juuri silloin Ruotsissa. Kuitenkin kun elokuva saapui vihdoin teattereihin, päätin mennä katsomaan sen yhdessä isäni kanssa.

Erikoisjoukko Overwatch saa tehtäväkseen kuljettaa turvapaikkaan erään henkilön, jolla on hallussaan äärimmäisen tärkeää tietoa. Overwatch saa peräänsä toisen joukon, joka on myös kiinnostunut tiedoista.

Mark Wahlberg näyttelee Overwatch-ryhmän johtohahmoa James Silvaa, joka yllättäen ei ole kovin pidettävä heppu. Silva on erinomainen työssään ja tehokas taistelija, mutta persoonana hän on todella temperamenttinen ja suoraan sanottuna aikamoinen mulkvisti. On erikoinen ratkaisu, ettei päähenkilöstä tee pidettävää, sillä siten katsoja ei luultavasti välitä hänestä lainkaan. Ja pakko sanoa, että Silvasta onkin äärimmäisen vaikea välittää, etenkin kun hänen taustojaan käydään läpi vain alkuteksteissä nähtyjen lehtileikkeiden kautta, jolloin hahmo jää harmillisen pintapuoliseksi. Wahlberg on kuitenkin pidettävä tyyppi, mikä auttaa katsojaa pitämään hieman Silvasta, muttei Wahlbergkään täysin hahmoa pelasta. Parasta Silvassa on, että hänen aivonsa toimivat paljon nopeammin kuin muiden, minkä takia hänellä on ranteessaan kumilenksu, mitä hänen täytyy vähän väliä näprätä keskittyäkseen. Lenksu ei ole vain nopeasti esitelty ominaisuus, mikä unohdetaan elokuvan aikana, vaan Silva leikkii sillä leffan loppuun saakka.
     Silvan lisäksi tärkeitä Overwatchin ryhmäläisiä ovat myös Lauren Cohanin esittämä Alice ja John Malkovichin näyttelemä "Äiti". Malkovichin kyvyt menevät valitettavasti täysin hukkaan, kun hänen roolikseen jää pelkkä komentojen antaminen tietokoneen takaa. Hän sopii kyllä osaansa, muttei tarjoa mitään ihmeellistä näyttelijätyötä. Cohan taas istuu erittäin hyvin kova mimmi Aliceksi, joka pääsee toimintaan mukaan siinä missä Silvakin. Hahmolle on yritetty luoda taustaa perheongelmilla (ohjaaja Peter Berg näyttelee Alicen ex-miestä), mutta yritys jää niin kömpelöksi, ettei Alicesta välitä sen enempää kuin Silvastakaan. Ryhmään kuuluu muitakin hahmoja, joita esittävät mm. Emily Skeggs, Carlo Alban ja Ronda Rousey, mutta he jäävät pahasti taka-alalle ja siten unohduksiin.
     Indonesialaisista The Raid -toimintaelokuvista (2011-2014) tuttu Iko Uwais nähdään Overwatch-ryhmän tehtävänä, eli Li Noorina, jolla on hallussaan tärkeää tietoa. Suurimmaksi osaksi Li Noor tuntuu vain tarkkailevan muita salaperäisesti, mutta muutamassa kohtaa hän pääsee kunnolla toimintaan, jolloin Uwais osoittaa stunt-lahjansa. Aasialainen kun on, hahmo käyttää tietty itämaisia kamppailuliikkeitä ja hänen käymät tappelunsa ovatkin paljon fyysisempiä, missä pitää käyttää koko kehoa hyödyksi.

Mile 22 nimittäin pyrkii yhdistelemään länsimaista ja itämaista toimintaa. Välillä se on perinteistä amerikkalaista tykitystä, missä vastapuolet ammuskelevat toisiaan autojensa takaa. Kranaatit lentävät, paikkoja räjähtelee ja meno on tylyä. Välillä taas aasialaisnäyttelijät pääsevät esittelemään taitojaan, mätkiessään toisiaan pataan kaiken maailman ilmapiruettien jälkeen. Lähitaistelussa kaikki käteen osuva kelpaa aseeksi, mikä johtaa pariin ihan hauskaan tilanteeseen. Tekijät eivät onneksi ole laimentaneet väkivaltaa lapsiystävälliseksi, vaan veri roiskuu ja ihmisiä kuolee hyvinkin brutaalein tavoin. Kaksi erilaista lähestymistapaa toimintaan tekevät taisteluista erilaisia, eikä aika ehdi käymään pitkäksi toimintakohtausten aikana. Valitettavasti näyttävät stuntit menevät kuitenkin hieman hukkaan hätäisen leikkauksen takia. Vaativat liikkeet menettävät siisteyttään, kun se täytyy nähdä muutamasta eri kuvakulmasta, mikä herättää helposti tunteen siitä, ettei näyttelijä oikeasti pystynyt kyseiseen stunttiin. Rauhallisemmalla leikkauksella toiminta olisi vaikuttavampaa ja nappaisi vielä paremmin mukaansa. Vielä kun elokuva saisi katsojan välittämään hahmoistaan, löytyisi toimintakohtauksista jännitettäkin... Tyylikäs toiminta ei valitettavasti riitä, kun katsojaa ei kiinnosta edes päähenkilön kohtalo.

Hätäisesti leikattu toiminta ei kuitenkaan ole filmin isoin ongelma. Mile 22 on jo tarinaltaan ja kerronnaltaan aika kömpelö tekele. Pohjimmiltaan juoni on äärimmäisen simppeli, mutta tekijät ovat jostain syystä halunneet monimutkistaa sitä jopa siihen pisteeseen asti, että elokuvaa on paikoitellen vaikea seurata. Etenkin alkupuolisko on todella sekava. Alkutekstit vyöryttävät kasan tärkeää tietoa katsojan niskaan, jotta olisi edes jollain tapaa perillä, keitä hahmot ovat ja mikä tämä tiimi on. Alkupäässä leffa leikkaa ihan liian nopeasti aiheesta toiseen, oli kyse sitten Alicen ongelmista, itse tehtävästä tai Li Noorin motiiveista. Ja vähän väliä läpi elokuvan Silva pitää monologia kameran edessä, mikä liittyy hädintuskin tarinaan ja sisältää pääasiassa mahdollisimman hyvältä kuulostavia lausahduksia. Loppuleffa onkin sitten vain kaahailua, pakenemista ja toimintakohtauksia, kunnes filmi päättyy. Loppuun on tietysti heitetty jonkinlainen juonenkäänne, mitä tekijät ovat varmasti pitäneet nokkelana. "Vau! Enpä olisi osannut arvata!" -reaktion sijaan katsoja kuitenkin toteaa "Jaahas, vai niin." Ei elokuvasta siis paljoa jää käteen. Mile 22 päättää vielä loppua cliffhangeriin, mikä jättää tarinan pahasti auki. Berg ja Wahlberg ovat vihjailleet leffan olevan trilogian avausosa, mutta kun Mile 22 ei toimi tarpeeksi hyvin omana toimintaseikkailunaan, ei se herätä kiinnostusta jatko-osia kohtaan. Surullisintahan koko hommassa on, että filmi on hädintuskin tienannut budjettinsa takaisin, mikä tarkoittaa sitä, että jatko on erittäin epätodennäköistä. Ja jos jatkoa jollain ihmeellä saadaan, on se luultavasti suoraan DVD:lle ilmestyvä pienen budjetin tekele, missä ei ole samoja tekijöitä ja näyttelijöitä mukana.

Ohjaaja Peter Bergin olisi varmaan pitänyt pysyä tositapahtumiin perustuvissa elokuvissa, jos hänen ensimmäinen fiktiivinen tarinansa pitkään aikaan toimii näin keskinkertaisesti. Bergillä on kyllä silmää tyylikkäälle toiminnalle, mutta se ei vielä paljoa pelasta. Lea Carpenterin työstämä käsikirjoitus on erittäin kömpelösti kasattu, eikä Carpenter todellakaan ole niin kekseliäs kuin hän selkeästi uskoo olevansa. Mile 22 on kuitenkin kuvattu kelvollisesti, vaikkakin välillä kamera heiluu ihan liikaa. Kameratyöskentelyssä hauskinta on, että tekijät ovat päättäneet lisätä leffaan sotilaslennokeilla ja valvontakameroilla otettua kuvaa, millä on pyritty tuomaan realismia mukaan. Harmi vain, että kuvaus pilataan hieman kehnolla leikkauksella. Elokuva ei hengitä lähes lainkaan, eikä se tunnu mahtuvan puolentoista tunnin kestoonsa. Lavastusryhmä sentään tekee hommansa ansiokkaasti, minkä lisäksi muut tekijät ovat saaneet näyttävää tuhoa aikaiseksi. Äänimaailma on erittäin oivallinen aina aseiden tulituksesta ja nyrkkien iskuista Jeff Russon säveltämään painostavaan musiikkiin.

Yhteenveto: Mile 22 on harmillisen keskinkertainen toimintarymistely, jonka ainoaksi oikeasti hyväksi puoleksi jää länsimaisen ja itämaisen taistelun yhdistäminen. Mark Wahlberg, Lauren Cohan ja Iko Uwais tekevät kyllä kelpo työtä rooleissaan ja paikoitellen filmi onnistuu viihdyttämään, mutta kömpelö kerronta, huonot käänteet ja kehno leikkaus jättävät lopuksi ikävän maun katsojan suuhun. Leffan alkupuoliskoa on ärsyttävän vaikea seurata, sillä se pyrkii keskittymään ihan liian moneen asiaan samaan aikaan. Toinen puolisko onkin sitten pelkkää toimintaa, jota on mukava katsoa muutamien kekseliäisyyksien ansiosta, mutta josta ei paljoa irtoa, sillä katsoja ei jännitä kenenkään puolesta. Loppu jättää tarinan pahasti auki ja vihjailee jatkolla, mutta tällä menolla Mile 22 tulee jäämään yksinäiseksi toimintarainaksi. Vaikka elokuva kiinnostaisi, suosittelen silti odottamaan vuokrausmahdollisuutta, sillä ei tämä ole leffalipun hinnan arvoinen tekele. Kyllä Mile 22:n kerran katsoo, mutta eipä sitä tarvitse uudelleen nähdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mile 22, 2018, STX Entertainment, Closest to the Hole Productions, Film 44, The Hideaway Entertainment