Pääosissa: D'Pharaoh Woon-A-Tai, Will Poulter, Cosmo Jarvis, Joseph Quinn, Kit Connor, Charles Melton, Michael Gandolfini, Finn Bennett, Taylor John Smith, Henry Zaga, Adain Bradley ja Noah Centineo
Genre: sota
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16
Warfare perustuu viestintäupseeri Ray Mendozan omiin kokemuksiin Irakin sodassa marraskuussa 2006. Mendoza ja ohjaaja Alex Garland tapasivat Civil Warin (2024) tekoprosessin aikana, kun Mendoza toimi elokuvassa armeijakuvauksen neuvonantajana. Kuunneltuaan Mendozan juttuja Irakista, Garland ehdotti, että he työstäisivät miehen kokemuksista elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt Warfare on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Garlandilta olevan tulossa uusi leffa. Mainokset näyttivät hyviltä ja kävinkin katsomassa Warfaren heti sen ensi-iltaviikonloppuna.
Irakin Ramadissa joukko yhdysvaltalaisia Navy SEAL -sotilaita ajautuu ahtaalle ja joutuu taistelemaan paetakseen.
Reservation Dogs -televisiosarjasta (2021-2023) tuttu D'Pharaoh Woon-A-Tai näyttelee itse Ray Mendozaa, viestintäupseeria, jonka kokemuksesta Irakin sodassa elokuva kertoo. Mendoza ei ole kuitenkaan halunnut nostaa itseään mitenkään elokuvan selväksi päähenkilöksi, vaan mies on yksi sotilas muiden joukossa. On myös Will Poulterin näyttelemä joukon johtaja Erik, Joseph Quinnin esittämä Sam, Cosmo Jarvisin näyttelemä tarkka-ampuja Elliott, Kit Connorin näyttelemä Tommy, James Gandolfinin pojan Michaelin esittämä McDonald, Taylor John Smithin esittämä tarkka-ampuja Frank, sekä Charles Meltonin näyttelemä toista joukkuetta johtava Jake. Nämä miehet jäävät hahmoina toisaalta ohkaisiksi, eikä heistä juuri avata sen enempää; miksi he ovat armeijassa, keitä kotiin jäi odottamaan ja niin edelleen. Mukana ei siis onneksi ole esimerkiksi sitä tyypillistä kohtausta, missä joku vetäisisi lompakostaan esiin kuvan vaimostaan ja lapsistaan, mikä yleensä aina tarkoittaa ikävän kohtalon sinetöimistä. Enemmänkin hahmoista nousee esille heidän persoonansa ja se, miten itse kukin reagoi, kun paska osuu tuulettimeen. Sanotaan, että kriisitilanteessa ihmiset reagoivat kolmella eri tavalla. Joku ottaa johdon, osa pystyy shokin jälkeen toimimaan tämän johdolla ja loput lamaantuvat täysin. Näistä miehistä voikin löytää nämä kolme piirrettä. Tämän hetken nousevista miesnäyttelijöistä koostuva esiintyjäkaarti on hyvässä vedossa - etenkin Poulter porukan johtajana ja Quinn, joka pääsee vetämään osansa varsin intensiivisesti.
Jos Warfarelta tosiaan odottaa niitä kaikista tyypillisimpiä sotaelokuvien kliseitä ja reittejä, voi vastassa olla aikamoinen pettymys. Hahmojen taustoja ei lähdetä pahemmin avaamaan, kenellekään ei ole kirjoitettu mitään hahmokaarta, mukana ei ole dramaattisen musiikin säestämiä suruhetkiä, eikä myöskään suuria taisteluita ympäri sotatannerta. Kyseessä on Ray Mendozan ja hänen tiiminsä muistoihin perustuva kuvaus yhdestä heidän tehtävästään, joka melkein meni kammottavalla tavalla pieleen. Elokuva on myös kuvaus sodan täydellisestä järjettömyydestä, joka jättää niin hahmonsa kuin katsojankin lopulta hieman tyhjän päälle. Mutta siis vain hyvällä tavalla.
Warfare sijoittuu lähes kokonaan yhteen rakennukseen, minne Navy SEAL -sotilaat majoittuvat ja mistä muodostuu heidän linnakkeensa, kun vastapuolen sotilaat aloittavat hyökkäyksensä heitä vastaan. Vaikka mukana onkin intensiivistä tulitaistelua, leffa näyttää että suuri osa sodasta menee odotteluun, että jotain tapahtuisi. Todella pitkään nämä tyypit vain istuskelevat ja tarkkailevat, mitä kaduilla ja rakennuksissa heidän ympärillään tapahtuu. Pitkät pätkät näytetään tarkkuuskiväärin kautta. Meno ei ole kuitenkaan koskaan tylsää, vaan jännite syntyy samantien. Katsojasta tuntuu heti siltä kuin olisi itsekin jumissa tuossa talossa. Ja kun ryminä alkaa, se saa kyllä säpsähtämään aikamoisesti niin kankaalla kuin katsomossa. Warfare on tiivistunnelmainen, karu, rujo ja häikäilemättömän todentuntuinen sotaelokuva, joka jää pyörimään päässä pidemmäksikin aikaa ja saa kiittämään joka päivä onneaan siitä, ettei ole vastaavassa tilanteessa.
Kun Ray Mendoza auttoi Alex Garlandia Civil Warissa armeijaa koskevien kohtausten uskottavassa toteutuksessa, Warfaressa Garland auttoi Mendozaa herättämään tämän vision henkiin valkokankailla. Sotaveteraanin ja ohjaajakonkarin yhteistyö on sulavaa ja he saavat rakennettua vangitsevan ilmapiirin, sekä joitain järisyttäviä kohtauksia. Elokuva on todella hyvin kuvattu, lavasteet ovat erinomaiset, puvustus mainiota ja maskeeraukset suorastaan inhottavan groteskit. Erikoistehosteet ovat vaikuttavat ja äänimaailma taitaa olla tähän mennessä vuoden paras. Lähes totaalinen musiikin puute herättää tunteen siitä kuin katsoisi ihan oikeasti todellisia tapahtumia niitä toistavan elokuvan sijaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras,
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Jason Sudeikis, Jennifer Aniston, Will Poulter, Emma Roberts, Ed Helms, Nick Offerman, Kathryn Hahn, Molly Quinn, Tomer Sisley, Matthew Willig, Luis Guzmán ja Thomas Lennon
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12
We're the Millers, eli suomalaisittain Millerit on Jason Sudeikisin ja Jennifer Anistonin tähdittämä komediaelokuva. Elokuvan suunnittelu alkoi jo vuonna 2002 ja aluksi sen pääosiin kaavailtiin Steve Buscemia ja Will Arnettia. Projekti jumitti kuitenkin usean vuoden paikoillaan, kunnes 2010-luvun alussa sen työstäminen lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2012 ja lopulta Millerit sai maailmanensi-iltansa 3. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen hitti ja voitti nousevan tähden BAFTA-palkinnon. Itse näin Millerit ensimmäistä kertaa vasta vuotta myöhemmin, kun katsoimme sen keväällä koulussa. Pidin elokuvasta ja olenkin nähnyt sen kertaalleen uudestaan. Kun huomasin Millereiden täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen.
Huumediileri David Clarkin joutuessa ryöstetyksi, hän jää velkaa pomolleen Brad Gurdlingerille. Maksaakseen velkansa Davidin täytyy salakuljettaa Meksikosta suuri marihuanalasti Yhdysvaltoihin. David uskoo yksinään jäävänsä kiinni, joten hän päättää ottaa mukaansa stripparin, nolon pojan ja kodittoman tytön esittämään hänen perhettään ja vähentämään rajavartijoiden epäilyksiä.
Jason Sudeikis näyttelee David Clarkia, pienen luokan huumediileriä, joka joutuu ongelmiin, kun hänen rahansa ja marihuanavarastonsa ryöstetään. Tästä hänen pomonsa Brad Gurdlinger (Ed Helms) suuttuu ja David voi korvata velkansa vain salakuljettamalla ison kasan huumeita Meksikosta Bradille. Sudeikis on hauska roolissaan, erityisesti kun David saa neronleimauksen, että hän vaikuttaisi vähemmän epäilyttävältä, jos hän onnistuisi esittämään perheisää lomamatkalla. Tähän huijaukseen hän tarvitsee naapurinsa, strippari Rosen (Jennifer Aniston), nolon teinipoika Kennyn (Will Poulter) ja kodittoman teinityttö Caseyn (Emma Roberts) esittämään hänen vaimoaan ja lapsiaan, eli Millerin perhettä. Nelikko on erittäin lystikäs ja heidän rikolliselle matkalleen hyppää mielellään mukaan. Hahmot tulevat kehnosti toimeen keskenään, mutta heidän on pakko pitää kulissia kaiken aikaa yllä. Aniston ja Roberts ovat mainioita osissaan, mutta kenties parhaat naurut tarjoaa kiusallista Kennyä tulkitseva Poulter, joka istuu täydellisesti rooliinsa.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Tomer Sisley meksikolaisena huumeparonina ja Matthew Willig tämän korstokätyrinä, sekä Nick Offerman, Kathryn Hahn ja Molly Quinn innokkaana Fitzgeraldin perheenä, johon "Millerit" joutuvat tutustumaan matkansa varrella. Sisley ja Willig hoitavat pahisosastoa pätevästi, kun taas Offerman, Hahn ja Quinn muodostavat hilpeän periamerikkalaisen perheen, joka tuo omanlaisiaan vaikeuksia päänelikon salakuljetusoperaatioon.
Kymmenen vuotta ja muutama katselukerta myöhemmin Millerit jaksaa yhä naurattaa. Kyseessä on varsin mainio ja erittäin lystikäs komedia, jonka vahvuutena toimii sen neljä päähenkilöä. Davidin, Rosen, Kennyn ja Caseyn yritystä esittää lomailevaa perhettä on hauska katsoa ja matkan aikana hahmoja onnistutaan syventämään niin ryhmänä kuin yksilöinä. Kaikki neljä saavat hetkensä parrasvaloissa ja itse kullekin ehtii sattua ja tapahtua kaikenlaista ennen kuin lopputekstit rullaavat. Komedia syntyy hahmojen osuvasta naljailusta, sekä muutamista todella lystikkäistä fyysisistä kohelluksista ja noloista tilanteista.
Oivallisen huumoriosaston lisäksi myös elokuvan tarina pitää hyvin mukanaan, vaikka kesto lähenteleekin kahta tuntia, mikä voi herkästi koitua komedioiden kohtaloksi. Salakuljetusoperaatiosta löytyy ihan hyvää jännitettä, sillä erilaisia takaiskuja ja vaikeuksia tuntuu olevan joka mutkan takana. On poliiseja, rajavartiotyöntekijöitä, utelevia lomamatkalaisia, jahtaavia huumeparoneita, myrkyllisiä hämähäkkejä ja ties mitä. Samalla katsojan moraali pistetään ovelasti koetukselle. Miksi ihmeessä katsoja haluaa "Millereiden" onnistuvan hommassaan ja salakuljettavan kilokaupalla marihuanaa, edistäen yhtä maailmaa eniten piinaavimmista rikoksista? Hahmot vain ovat niin mainioita, että heidän haluaa pääsevän pälkähästä.
Leffan ohjauksesta vastaa esimerkiksi Dodgeball - boltsit pelissä -komedian (Dodgeball: A True Underdog Story - 2004) tekijä Rawson Marshall Thurber. Thurberin työ Millereiden parissa on oikein lystikästä ja hän saa kaikki onnistuneesti heittäytymään osiensa vietäväksi. Bob Fisherin, Steve Faberin, Sean Andersin ja John Morrisin kynäilemä käsikirjoitus on myös toimiva, sisältäen hyvän tarinan ja paljon hauskoja vitsejä. Elokuva on teknisestikin sujuvasti tehty. Kuvaus on taidokasta, joskin mitään erityisiä kamerakikkailuja ei ole luvassa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivallisesti toteutetut ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Theodore Shapiron ja Ludwig Göranssonin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla, mutta eivät jää millään lailla mieleen.
Elokuvasta on olemassa lähes kymmenen minuuttia pidempi versio. Siinä esimerkiksi lentokenttäkohtaus ja leirinuotiokohtaus Fitzgeraldien kanssa ovat pidempiä, minkä lisäksi mukana on ylimääräinen puhelu Davidin ja Bradin välillä. Lopputekstien aikana nähtävissä mokaotoksissa on myös muutama pätkä lisää.
Yhteenveto:Millerit on erittäin hauska komediaelokuva, jonka tarina vie onnistuneesti mukanaan. Premissi on veikeä ja siitä lähtee käyntiin todella lystikäs tapahtumaketju täynnä monenlaista kommellusta ja vaaraa, ja parin tunnin kesto on vauhdilla ohi. Käsikirjoittajat keksivät kaikenlaista päänelikon päiden menoksi ja saavat katsojat tykästymään tähän kummalliseen "perheeseen". Katsojien moraalia haastetaan sopivasti, sillä miksi ihmeessä sitä haluaisi olla huumesalakuljettajien puolella? Silti heidän selviytymisen puolesta jännittää loppuun saakka. Jason Sudeikis, Jennifer Aniston, Will Poulter ja Emma Roberts ovat erittäin lystikkäät rooleissaan Millereinä ja sivunäyttelijätkin tekevät mainiota työtä. Millerit on oikein mainio komedialeffa, joka jaksaa naurattaa vielä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen ja suosittelenkin sitä lämpimästi 2000-luvun jenkkikomedioista tykkääville.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
We're the Millers, 2013, New Line Cinema, Newman/Tooley Films, Slap Happy Productions, Heyday Films, BenderSpink, Vincent Newman Entertainment
Pääosissa: Fionn Whitehead, Craig Parkinson, Will Poulter, Asim Chaudhry, Alice Lowe, Tallulah Haddon, Catriona Knox, Paul M Bradley, Jonathan Aris, Suzanne Burden, Fleur Keith ja Jeff Minter
Genre: scifi, draama, jännitys
Ikäraja: 16
Tervetuloa Elokuvan taikaa -sivun ensimmäisen interaktiivisen elokuva-arvostelun pariin. Käsittelyssä on tieteisantologiasarja Black Mirroria (2011-) laajentava elokuva Black Mirror: Bandersnatch, joka julkaistiin Netflixissä joulukuussa 2018. Elokuva rakentuu katsojansa tekemien valintojen ja päätösten varaan, ja sitä katsoessani halusin kokeilla jotain vastaavaa arvostelussani.
Annan kuitenkin tässä kohtaa vaihtoehdon. Voit joko siirtyä lukemaan tuiki tavallisen arvostelun Black Mirror: Bandersnatchista tai sitten voit hypätä labyrinttiin, joka johdattaa sinua läpi tekstin pidemmän kaavan kautta. Onnistutko löytämään kaikki elokuvaa käsittelevät tekstit? Löydätkö oikean reitin arvosanalle? Valinta on sinun, arvon lukija.
Pääosissa: Chris Pratt, Dave Bautista, Karen Gillan, Pom Klementieff, Zoe Saldaña, Bradley Cooper, Vin Diesel, Sean Gunn, Chukwudi Iwuji, Will Poulter, Elizabeth Debicki, Maria Bakalova, Sylvester Stallone, Linda Cardellini, Asim Chaudry, Mikaela Hoover ja Nathan Fillion
Genre: scifi, toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12
Guardians of the Galaxy Vol. 3 on Marvelin elokuvauniversumin 32. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Hahmot tekivät elokuvadebyyttinsä vuonna 2014 ilmestyneessä yllätyshittileffassa Guardians of the Galaxy. Sen jälkeen hahmot ovat esiintyneet niin jatko-osassa Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017) kuin myös muiden Marvel-hahmojen kanssa elokuvissa Avengers: Infinity War (2018), Avengers: Endgame (2019) ja Thor: Love and Thunder (2022). Kolmannen elokuvan teko käynnistyi pian toisen ilmestyttyä, mutta vuonna 2018 ohjaaja James Gunn sai potkut projektista vanhojen twiittiensä takia. Kuitenkin kun fanit ja elokuvasarjan näyttelijät vaativat Gunnin paluuta, Disney ja Marvel tulivat toisiin aatoksiin ja pestasivat Gunnin takaisin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021, joiden aikana tekijätiimi työsti Disney+ -palveluun jouluteemaisen erityislyhytelokuvan The Guardians of the Galaxy Holiday Special (2022). Nyt muutamien mutkien kautta Guardians of the Galaxy Vol. 3 saa ensi-iltansa ja itse odotin elokuvaa hyvillä mielin, pidettyäni kahdesta aiemmasta elokuvasta. Kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Galaksin vartijat suojelevat toisiaan, kun Rocketin menneisyyteen liittyvä paha tiedemies High Evolutionary haluaa luomuksensa takaisin.
Yhdeksän vuotta sitten esitellyt Galaksin vartijat, Peter "Star-Lord" Quill (Chris Pratt), Drax (Dave Bautista), Rocket (Bradley Cooper), Groot (Vin Diesel), Nebula (Karen Gillan), Mantis (Pom Klementieff), Kraglin (Sean Gunn) ja viimevuotisessa jouluspesiaalissa nähty Cosmo-koira (Maria Bakalova) tekevät paluun. Myös Gamora (Zoe Saldaña) on menossa mukana, mutta kyseessä ei ole aiemmista Guardians of the Galaxy -elokuvista tuttu Gamora, sillä tämä kuoli Avengers: Infinity Warissa. Kyseessä on Avengers: Endgamessa aikamatkustuksen kautta tulevaisuuteen saapunut Gamora, joka ei ollut vielä tutustunut Peteriin ja kumppaneihin. Tällä on suuret vaikutuksensa Peteriin, joka surkuttelee edelleen rakkaansa kuolemaa. Drax ja Mantis pysyvät poppoon hassuttelijoina, Groot näyttäisi viihtyneen kuntosalilla, Kraglin harjoittelee vihellyksen kautta toimivan nuolen lennättelyä ja yllättäen aluksi pahiksena esitelty Nebula yrittää pitää porukkaa kasassa. Tällä kertaa vartijoiden vetonaulana toimii kuitenkin Rocket, jonka traagisesta ja traumaattisesta menneisyydestä on aiemmin vain hieman vihjailtu, mutta johon syvennytään nyt oikein tosissaan. Näyttelijät jatkavat mainiosti rooleissaan, osan tehdessä parasta työtään näinä hahmoina.
Vastaansa Galaksin vartijat saavat tällä kertaa Chukwudi Iwujin näyttelemän High Evolutionaryn, joka on tehnyt erilaisia kamalia eläinkokeiluja muun muassa juurikin Rocketille, tämän oltua vasta pentu ja joka nyt haluaa luomuksensa takaisin. Iwudi on onnistuneen häijy roolissaan, herkutellen sadistisella ja monitahoisella hahmollaan. Kätyrinä High Evolutionarylla toimii kakkosleffan lopuksi vihjailtu Adam Warlock (Will Poulter), joka tekee pitkään odotetun elokuvadebyyttinsä. Harmillisesti hahmo tuottaa kuitenkin ison pettymyksen ja arvaan jo nyt, että moni fani vetää herneen nenään siitä, kuinka Adam elokuvassa esitetään.
Adam Warlockin kiusallisesta tulkinnasta huolimatta uskoisin Guardians of the Galaxy Vol. 3:n iskevän hyvin kaikkiin, jotka pitivät kahdesta edellisestä osasta. Se on varsinainen tunteiden vuoristorata-ajelu, joka tarjoaa niin hauskaa huumoria, viihdyttäviä toimintakohtauksia, jännitettä sankareiden puolesta kuin myös joitain Marvelin elokuvauniversumin synkimmistä ja sydäntä särkevimmistä hetkistä. Tunnustan herkistyneeni lähes kyyneliin asti muutamankin kerran elokuvan aikana, mikä oli hieno tunne, sillä muutamat edelliset Marvel-leffat jäivät aika pintapuoleiseksi tunnesaralla. Alahuuli alkaa väkisin väpättämään Rocketin menneisyyteen paneutuvissa takaumissa, jotka ovatkin elokuvan parasta antia. Elokuva ei näissä kohtauksissa pelkää synkentyä oikein tosissaan ja vääntää veistä haavassa.
Vaikka kyseessä on erittäin mainio scifiseikkailu, Guardians of the Galaxy Vol. 3:sta löytyy omat heikkoutensa, mitkä estävät sitä yltämästä täyteen potentiaaliinsa. Pienellä viilauksella leffasta kuoriutuisi helposti loistava. Elokuva kompuroi hieman rakenteeseensa, rytmitykseensä ja genreleikittelyynsä. Ajoittain elokuva kiirehtii, toisinaan se taas laahaa. Ja vaikka Rocketin kohtaukset ovat elokuvan parhaita, ujutetaan ne välillä hieman kummallisiin kohtiin, etenkin kun niissä tunnelma muuttuu todella radikaalisti. Lisäksi loppupää elokuvasta kaipaisi hieman rohkeampia vetoja. Silti tällaisenaankin filmi on todella hyvä ja ennen kaikkea väkevä finaali Galaksin vartijoiden trilogialle. Erityisesti pidän elokuvan tietystä intiimiydestä. Vaikka hahmot seikkailevatkin jälleen mitä hullunkurisimmissa maisemissa galaksin eri kolkissa, ei kyse ole tällä kertaa galaksin pelastamisesta, vaan Galaksin vartijoiden pitää pelastaa toisensa.
On hienoa, että tökeröiden potkujensa jälkeen ohjaaja-käsikirjoittaja James Gunn suostui palaamaan Marvel-maailmaan ja tekemään tämän elokuvan. Olisi vaikea kuvitella kenenkään muun tekevän tätä kuin hänet. Vaikka ajoittain Gunnin teksti vaatisi hienosäätöä, eikä hän aina onnistu hyppimään tunnetilasta toiseen, hän hoitaa homman silti taitavasti. Häntä ei selvästi ole kiinnostanut liittää elokuvaa osaksi isompaa elokuvauniversumia, vaan hän on halunnut viedä aloittamansa tarinan päätökseen. Muutamia hieman keskeneräisiltä näyttäviä erikoistehosteita lukuun ottamatta Guardians of the Galaxy Vol. 3 on teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Pääasiassa efektit ovat näyttävät ja kuvaus tyylikästä. Lavasteet ovat hienot ja asuin ja maskeerauksin toteutetut avaruuden olennot upeita. Äänitehosteet rymistelevät onnistuneesti, mutta musiikkipuoli jättää hieman toivomisen varaa. John Murphyn sävellykset eivät koskaan erotu edukseen, sillä leffa on ahdettu täyteen eri artistien ja yhtyeiden kappaleita. Kahdessa edellisosassakin käytettiin paljon olemassa olleita biisejä, mutta huomattavasti tyylitajuisemmin kuin tässä, eivätkä ne vieneet huomiota kokonaan pois Tyler Batesin melodioista. Kolmosleffasta löytyy kuitenkin muutama täsmälaulu, kuten Radioheadin Creep, Rainbow'n Since You Been Gone ja Beastie Boysin No Sleep Till Brooklyn.
Yhteenveto:Guardians of the Galaxy Vol. 3 on erittäin mainio scifiseikkailu ja huipennus trilogialle, josta olisi pienellä hienosäädöllä saanut aikaiseksi loistoleffan. Elokuva kompuroi hieman rytmitysongelmiin, tarinankerronnallisiin kömpelyyksiin ja tunnetilasta toiseen turhankin radikaalisti hyppimiseen, minkä lisäksi loppuhuipennus kaipaisi hieman rohkeampia ratkaisuja. Adam Warlock tulee takuulla jakamaan mielipiteitä. Muuten elokuva on todella viihdyttävä tapaus, jonka parissa saa niin nauraa, jännittää kuin itkeäkin. Rocketin menneisyyteen syventyvät kohtaukset ovat yllättävänkin synkkiä ja sydäntä särkeviä, nousten kevyesti elokuvan huippuhetkiksi kaikessa traagisuudessaan. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa onnistunut, mutta musiikkipuoli jättää hieman toivomisen varaa, oli kyse sitten kummallisesti sekaan heitetyistä kappalevalinnoista tai John Murphyn täysin mitäänsanomattomaksi jääneistä sävellyksistä. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan. James Gunnin ohjaus ja käsikirjoitus kaipaisivat pientä hiomista, mutta lopputulos toimii tällaisenaan. Jos siis pidit kahdesta edellisestä Guardians of the Galaxysta, kannattaa käydä katsomassa trilogian päätösosa.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Guardians of the Galaxy Vol. 3, 2023, Marvel Studios, Marvel Entertainment, Troll Court Entertainment
Ohjaus: Ari Aster Pääosissa: Florence Pugh, Jack Reynor, Vilhelm Blomgren, William Jackson Harper, Will Poulter, Ellora Torchia, Archie Madekwe, Liv Mjönes, Isabelle Grill, Anna Åström ja Hampus Hallberg Genre: kauhu Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia Ikäraja: 16
Midsommar - loputon yö on Ari Asterin uusi kauhuelokuva. Filmistä ilmoitettiin heti, kun Aster oli saanut julkaistua esikoiselokuvansa Hereditary - Pahan perinnön (Hereditary - 2018). Leffa oli lähtenyt liikkeelle siitä, kun Hereditaryn tuottanut A24-yhtiö pyysi Asteria tekemään heille Ruotsiin sijoittuvan kauhuleffan. Aluksi Aster epäröi, mutta keksi sitten itseään kiehtovan tavan lähestyä aihetta ja aloitti käsikirjoituksen työstön. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt Midsommar - loputon yö saa ensi-iltansa. Itse olin heti innoissani, kun kuulin elokuvasta. Minä suorastaan rakastuin Hereditaryyn (se oli yksi ehdottomista suosikkielokuvistani viime vuodelta) ja kun sain tietää, että Asterilta oli tulossa uusi kauhuleffa heti seuraavana vuonna, en malttanut odottaa sen näkemistä. Innostustani lisäsi se, kun pääsin katsomaan filmin viikkoa ennen ensi-iltaa Night Visionsin järjestämään näytökseen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.
Nuori nainen Dani lähtee poikaystävänsä ja tämän kavereiden kanssa Ruotsiin, Hälsinglandiin viettämään juhannusta kauniin ja rauhallisen luonnon keskellä. Siellä juhannustaiat saavat täysin uuden merkityksen...
Itselleni tuntematon nimi Florence Pugh nähdään leffan pääosassa Danina, joka yrittää toipua suuresta perhetragediasta. Läpi elokuvan Dani saa paniikkikohtauksia traumojensa vuoksi ja hahmon kokema ahdistus todella välittyy katsojaan asti. Pugh tekee hienoa työtä tuodessaan Danin kokemia tunteita esiin ja onnistuu usein vähäisin elein näyttämään paljon. Katsojan sympatiat ovat heti Danin puolella. Jack Reynor taas näyttelee Danin poikaystävää Christiania, joka ei saa katsojalta sympatiaa. Christian ei selvästi ole poikaystävänä kummoinen, sillä hän ei edes jaksa olla kunnolla tukena vaikeina aikoina. Varsinkin Ruotsissa hahmon huonot puolet nousevat esiin. Reynor on paikoitellen puinen osassaan, mutta parantaa huomattavasti, mitä pidemmälle tarina kulkee. Christianin kavereita ovat väitöskirjaansa työstävä Josh (William Jackson Harper), ruotsalaisia naisia innoissaan katsomaan lähtevä Mark (Will Poulter), sekä ruotsalainen Pelle (Vilhelm Blomgren). Josh kirjoittaa väitöskirjaansa eri maiden juhannuskulttuureista, minkä vuoksi hän on kiehtounut näkemään, kuinka Pellen suku juhlii. Pelle on mitä mukavin persoona, josta on vaikea olla pitämättä... vaikka juurikin hänen mukavuutensa viestii, että nyt on jossain jotain vialla. Mark taas tuo mukaan huumoria, vaikka onkin paikoitellen ärsyttävä tapaus, kun hän ei ymmärrä tai kunnioita Pellen suvun perinteitä. Kaikki kolme näyttelijää ovat mainioita valintoja rooleihinsa, vaikka lopulta vain Blomgren pääsee oikeasti vakuuttamaan taidoillaan. Elokuvassa nähdään myös mm. Ellora Torchia ja Archie Madekwe lontoolaisena pariskuntana, joka tulee myös viettämään juhannusta, sekä Hampus Hallberg, Liv Mjönes, Anna Åströn, Anders Beckman ja Isabelle Grill Pellen sukulaisina Ruotsissa.
Mistäköhän Midsommar - loputonta yötä lähtisi tosissaan purkamaan... Varmaankin siitä, että jos Hereditary - Pahan perintö ei uponnut, niin kannattaa jättää tämä leffa suosiolla väliin. Jos minun tavoin taas rakastit Hereditarya, tarjoaa Midsommar - loputon yö aikamoista herkkua. Siis huhhuh, kuinka hieno elokuva tämä onkaan! Vaikka olin innoissani, että ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Aster teki näin nopeasti uuden filmin, minua myös hieman jännitti, että mitä jos hän ei onnistuisikaan tällä kertaa ja jäisi yhden mestariteoksen ihmeeksi. Onneksi näin ei ole asian laita. Kyseessä ei ole ihan yhtä huikea elokuva kuin Hereditary, mutta ei tämä kovin kauas taakse jää. Läpi leffan olin vain täysin ällistynyt, kuinka mestarillisella otteella Aster tekee elokuviaan ja kuinka vahvan vision hän on onnistunut tuomaan valkokankaille. Aster on rakentanut jokaisen kohtauksen erittäin huolellisesti, enkä voinut olla ihailematta, kuinka hän tietää tasan tarkkaan mitä tekee jokaisella osa-alueella.
Kauhuelokuvaksi Midsommar - loputon yö on yllättävän kaunis teos. Leffassa on jotain todella mystistä ja lumoavaa. Se hypnotisoi katsojansa transsiin ensiminuuteista lähtien ja vetää sitten yhä vain syvemmälle sen hitaasti kieroutuvaan maailmaansa. Elokuvalla kestää kauan, ennen kuin siinä alkaa tosissaan tapahtumaan karmivia asioita, mutta kun niitä tuodaan mukaan, eivät ne säästele katsojaansa. Näytöksessäni oli ihmisiä, jotka joutuivat katsomaan pois valkokankaalta, sillä meno muuttuu muutamassa kohtaa kuvottavaksi. Joillekin rauhallisesti rakentuva alkupää saattaa tuntua tylsältä, mutta itse olin vain täysillä mukana kaiken aikaa. Yleisesti joillekin katsojille elokuva on varmasti kokonaisuudessaan pitkäveteinen, sillä leffa todella kulkee rauhassa eteenpäin, eikä sillä ole koskaan kiire mihinkään. Midsommar - loputtomalla yöllä on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, mutta itse en ottaisi siitä mitään pois tai tiivistäisi sitä, sillä Aster rytmittää filminsä aika lailla täydellisesti.
Vaikka mukana on kuvottavia ja todella epämiellyttäviä hetkiä, ei kyseessä kuitenkaan ole erityisen pelottava elokuva. Siinä, missä Hereditary - Pahan perintö oli hurjan painostava ja ahdistava filmi, mikä kasvatti katsojassa pahaa oloa, ei Midsommar - loputon yö pyri tekemään samaa. Lähinnä sen läpi vain kulkee ikävä tunne siitä, että tässä juhannusjuhlassa on jotain pahasti häiriintynyttä. Tunnelma rikkoutuu paikoitellen huumorilla, mitä on lisätty yllättävänkin paljon mukaan. Jotkut jutut ovat selvästi tarkoitettu hauskoiksi ja toisten aikana taas naurahtaa lähinnä hermostuneesti, sillä ruudulla tapahtuva on samaan aikaan huvittavaa ja karmivaa.
Midsommar - loputon yö ei todellakaan ole katselukokemus helpoimmasta päästä, etenkin kun kaiken lisäksi se on vielä jokseenkin monitulkintainen teos. Se ei ala erityisemmin selittelemään juhannusjuhlan... öh, erikoisempien puolten syvempää merkitystä, vaan se antaa lähinnä vinkkejä siellä täällä, joiden ansiosta katsojalle jää paljon pureskeltavaa lopputekstien alkaessa. Keskustelimmekin ystäväni kanssa leffan jälkeen vielä yli tunnin verran, mistä kaikessa leffassa onkaan kyse. Lisäksi elokuvan jälkeen tekee mieli tutkia erilaisia vanhoja kulttiperinteitä ja viedä niillä itseltään yöunet. Filmi käsittelee teemojaan erittäin hyvin ja kaikin puolin kyseessä on huikean vaikuttava kokemus, mikä nousee kevyesti tämän vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon.
Enkä ole vielä edes puhunut mitään leffan teknisestä toteutuksesta! Se on nimittäin TÄYDELLISTÄ. Jos Midsommar - loputon yö ei kahmi palkintoja tai edes ehdokkuuksia kuvauksesta, niin minä kyllä suutun. Kyseessä on yksi parhaiten kuvatuista filmeistä, minkä olen pitkään aikaan nähnyt. Jokainen kuva on taideteos. Jokaisen kuvan liike tai liikkumattomuus on tarkkaan mietitty ja mukana on ällistyttävän upeita otoksia. Ilmakuva ajavasta autosta, joka kääntyy ylösalaisin. Hitaasti liikkuvat kuvat, jotka paljastavat hitaasti jotain epämiellyttävää. Napakasti alkavat kuvat jostain kauhistuttavasta näystä. Todella tarkkaan sommitellut kuvat, missä käytetään etu- ja taka-alaa, sekä hahmoja nerokkaasti hyödyksi. Laajat kuvat kauniista metsämaisemista. En kestä! Täydellisyyttä! Ja nämä kuvat ovat vielä erinomaisesti leikattu yhteen. Monet pitkistä kohtauksista eivät sisällä kuin vain pari leikkausta, sillä Aster luottaa niin täysillä näyttelijöidensä lahjakkuuteen ja täydelliseen kameratyöskentelyyn. Jo pelkkä kuvaus ja leikkaus onnistuvat luomaan epämiellyttävää tunnelmaa. Monet elokuvantekijät voivat vain haaveilla, että osaisivat tehdä jotain näin vaikuttavaa. Lisäksi kuvissa ällistyttää myös niiden värimaailma. Harvemmin sanon mitään filmien värisuunnittelusta, mutta tässä sekin on todella tarkkaan mietitty. Kuten moni muukin asia elokuvassa, värit ovat todella kauniit, mutta samalla ne viestivät siitä, ettei kaikki ole hyvin. Myös lavasteet ovat todella vaikuttavat, kuten ovat ruotsalaisten asut ja eräät maskeeraukset. Mukaan on lisäksi istutettu kekseliäillä tavoilla efektejä, mitkä lisäävät filmin hypnoottisuutta. Äänimaailma taas luo mukaan ahdistavuutta niin ääniefekteillään kuin tarkkaan hyödynnetyillä musiikeillaan.
En voi oikein muuta sanoa kuin että Ari Aster on nero. Kun muut tekevät kulttikauhua, Aster tekee kauhua kulteista. On päivänselvää, että Aster on kiehtoutunut todella kummallisista asioista ja on mielenkiintoista nähdä, millaisia elokuvia hän saa niistä aikaan. Elokuvantekijänä Aster on ihan omaa luokkaansa ja uskoisin tämän jälkeen hänen nimensä nousevan entistäkin enemmän esille, kun otetaan puheeksi kauhuelokuvien esimerkkitekijöitä. Hän tekee erinomaista työtä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana - saa näyttelijöistä kaiken irti ja luo hienosti tunnelmaa monin eri tavoin. Tänä päivänä on todella rohkea veto tehdä tällaisia leffoja ja ihailen suuresti Asteria, että hän on päättänyt puskea visionsa läpi vaikka väkisin.
Yhteenveto:Midsommar - loputon yö on fantastisen erinomainen kauhuelokuva, mikä nousee vuoden parhaimpien leffojen joukkoon! Ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Aster onnistuu toistamiseen häikäisemaan suurella lahjakkuudellaan ja mielettömillä tavoillaan tuoda hurjan visionsa esiin. Aster pitää lähes kahden ja puolen tunnin teosta mestarillisesti ja jopa hypnoottisesti kasassa, mikä tekee katselukokemuksesta äärimmäisen kiehtovan. Leffa ei koskaan kiirehdi, vaan se todella kulkee rauhassa eteenpäin ja Aster tietää tasan tarkkaan, missä kohtaa kannattaa pistää shokeerauksia kehiin. Mukana on yllättävänkin kuvottavaa materiaalia. Vastapainona on tosin yllättävän paljon huumoria. Erityisen pelottava elokuva ei ole, mutta se onnistuu tarjoamaan hyvin epämiellyttävää henkeä ja ahdistamaan oikeissa paikoissa. Näyttelijät tekevät kaikki hyvää työtä (etenkin Florence Pugh) ja teknisesti filmi on huikea taidonnäyte. Kuvaus on ilmiömäisen upeaa ja jokainen otos on tarkkaan mietitty ja täydellistetty. Nämä kuvat ovat leikattu yhteen rautaisella otteella ja värimaailmaankin on panostettu. Aster todella tietää, mitä tekee kaikilla osa-alueilla, enkä malta odottaa, mitä hän seuraavaksi tekee. Tavallaan kuitenkin toivon, että hän kokeilisi pian jotain muutakin lajityyppiä, ettei hän jää vain kauhun pariin, mutta toisaalta tässä genressä hän on selvästi kuin kotonaan. Jos rakastit Hereditary - Pahan perintöä, on sinun pakko käydä katsomassa Midsommar - loputon yö. Jos taas inhosit Hereditarya, on tämä parempi jättää väliin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Midsommar, 2019, B-Reel Films, Parts and Labor
Pääosissa: Dylan O'Brien, Thomas Brodie-Sangster, Kaya Scodelario, Rosa Salazar, Aidan Gillen, Giancarlo Esposito, Will Poulter, Dexter Darden, Ki Hong Lee, Walton Goggins, Barry Pepper ja Patricia Clarkson
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12
James Dashnerin nuortenromaaniin perustuva elokuva Labyrintti (The Maze Runner - 2014) oli menestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Toinen osa Labyrintti - Aavikkokokeet (Maze Runner: The Scorch Trials - 2015) ei ollut yhtä iso hitti, mutta se tuotti kuitenkin tarpeeksi, jotta kolmaskin kirja "Tappava lääke" ("The Death Cure" - 2011) päätettiin tehdä elokuvaksi. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2016, mutta jo neljäntenä päivänä päänäyttelijä Dylan O'Brien loukkaantui pahasti stuntin takia, jolloin kuvaukset täytyi keskeyttää. Vasta maaliskuussa 2017 O'Brien oli toipunut tarpeeksi, jotta kuvauksia pystyttiin vihdoin jatkamaan. Labyrintti: Tappavan lääkkeen oli tarkoitus valmistua tarpeeksi ajoissa, jotta se olisi ehtinyt ilmestyä vielä vuoden 2017 lopussa, mutta viivästymisen takia se saa vasta nyt tammikuun alussa ensi-iltansa. Itse en erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä. Labyrintti oli mielestäni pettymys, sillä siinä ei ollutkaan kovin paljoa itse labyrintissa juoksemista, ja Labyrintti - Aavikkokokeet oli lähinnä vain pitkäveteinen väliosa. Menin silti katsomaan kolmannen osan sen lehdistönäytökseen ja yllätyin tarpeeksi positiivisesti, jotta lähdin näytöksestä ihan tyytyväisenä pois filmin päätyttyä.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Labyrintti ja Labyrintti - Aavikkokokeet!
Thomas, Newt, Brenda ja Frypan lähtevät pelastamaan ystäväänsä Minhoa PAHAn tukikohdasta, viimeisestä kaupungista.
Dylan O'Brien palaa tosiaan Thomasin rooliin kolmatta kertaa ja hän on säästänyt parhaimman suorituksensa viimeiseksi, mitä auttaa se, että hahmo on viimein kirjoitettu mielenkiintoiseksi. Thomas on ottanut paikkansa kunnon toimintasankarina ja O'Brien sopii osaan mainiosti. Hahmo on lopettanut jatkuvan ihmettelemisen ja päättää vihdoin oikeasti tehdä asioita. Elokuvassa nähdään tutut nuoret edellisestä osasta ja myös heissä on tehty parannuksia. Etenkin Thomas Brodie-Sangsterin näyttelemä Newt pääsee paremmin toimintaan mukaan ja hänelle on keksitty paljon enemmän tekemistä kuin viimeksi. Ki Hong Leen esittämä Minho on aika pitkälti vangittuna, mutta hänkin on toimivasti mukana. Rosa Salazarin esittämä Brenda ottaa paremmin paikkansa päähenkilöiden tiimissä, vaikka paikoitellen hän tuntuu vain luovan tarpeetonta kolmiodraamaa mukaan. Parasta on kuitenkin se, että Kaya Scodelarion näyttelemästä Teresasta on vihdoin saatu aikaiseksi persoonallinen hahmo, joka ei vain roiku mukana joukon ainoana naisena. Edellisen leffan lopussa Teresa petti Thomasin ja kumppanit, ja paljasti työskentelevänsä PAHAlle. Tässä filmissä on kiinnostavaa seurata, kun Teresa miettii, kumpi puoli on loppujen lopuksi oikeassa. Myös Frypan (Dexter Darden) ja Aris (Jacob Lofland) esiintyvät leffassa, mutta heille ei ole keksitty lähes mitään tekemistä. Tarinan pahikset ovat edelleen tohtori Paige (Patricia Clarkson) ja herra Janson (Aidan Gillen). Yllättäen tohtori Paigesta on saatu aikaiseksi kiinnostava henkilö, joka on enemmän kuin pelkkä pahan järjestön takapiru. Harmillisesti herra Janson jää kuitenkin hieman yksiulotteiseksi antagonistiksi, mihin rooliin Gillen toisaalta sopii hyvin. Edellisessä osassa esitellyt aikuishyvikset Jorge (Giancarlo Esposito) ja Vince (Barry Pepper) tekevät myös paluun, mutta he jäävät todella pahasti taka-alalle. Uutena vastarintajoukkoihin kuuluvana hahmona esitellään karmivat kasvot omaava Lawrence (Walton Goggins), josta ei kuitenkaan saa selvää, onko hän omaa etuaan ajatteleva liikemies vai ison vastarintaliikkeen johtaja.
Epätasapainoisen Labyrintti - Aavikkokokeiden jälkeen en odottanut mitään ihmeellistä, joten olinkin yllättynyt, kuinka toimivasti Labyrintti - Tappava lääke nappaa katsojan mukaansa. Filmi alkaa tyylikkäällä toimintakohtauksella, joka yhdistelee Fast & Furious -leffasarjan (2001-) pöhköä hurjastelua Mad Max -elokuvia (1979-2015) muistuttavaan maailmaan ja tuo mukaan Terminatoreista (1984-) paljon vaikutteita saaneen lentohärvelin. Vaikka leffa alkaa hieman hidastella vauhdikkaan prologin jälkeen, on kokonaisuus silti selkeästi toiminnallisempi (lyhyillä hengähdystauoilla rytmitetty loppuhuipennus kestää melkein tunnin verran!) ja viihdyttävämpi kuin edeltäjänsä. Mielestäni kyseessä on jopa trilogian paras osa, jo pelkästään kahden asian takia, jotka ovat todella tärkeitä toisilleen. Ensinnäkin hahmot ovat paljon paremmin kirjoitettuja ja heille luodaan enemmän henkilöllisyyttä, jolloin heistä voi oikeasti pitää. Toiseksi elokuvan tunnelma on paremmin luotu ja useisiin toimintakohtauksiin on saatu oikein mainiota jännitystä mukaan, mihin vaikuttaa paljon se, että katsojana välittää siitä, mitä hahmoille tapahtuu. Leffa ei edes ole yhtä kliseinen ja ennalta-arvattava kuin edeltäjänsä, jolloin huomasin muutamassa kohdassa oikeasti jännittäväni, mitä Thomasille ja kumppaneille käy tai miten he voisivat selvitä näin hankalasta tilanteesta? Surullisetkin kohtaukset ovat tässä leffassa parempia, kun hahmoista välittää, eivätkä kuolevat ole vain kerran nimeltä mainittuja sivuhahmoja, joiden kohtalo ei kiinnosta ketään.
Valitettavasti tästäkin sarjan osasta löytyy selkeitä ongelmia, jotka pudottavat sen tasoa. Harmittelin suuresti filmin ongelmia, sillä paikoitellen se oli mielestäni oikeasti kelpo toimintaviihdettä ja olisin halunnut pitää siitä enemmän kuin loppujen lopuksi pidin. Mukana on esimerkiksi joitain käänteitä, jotka tuntuvat aluksi oivallisilta yllätyksiltä, mutta jotka alkavat muuttua typerämmiksi, kun niitä alkaa tuumimaan. Sen lisäksi elokuvasta löytyi iso kummallisuus, jota olin pohtinut hieman jo kahdessa edellisessäkin osassa, mutta tässä se pääsee liiankin voimakkaasti esille: PAHA-järjestö valittaa jatkuvasti sitä, ettei se löydä lääkettä viruksen parantamiseksi, mutta silti järjestöltä löytyy seerumi, jolla virusta voi hoitaa... Siis täh? Ei ole parantavaa lääkettä, mutta on parantava seerumi? Tämän lisäksi katsojana jää ihmettelemään muitakin asioita, joita on kysellyt ensimmäisestä osasta lähtien. Vaikka sarja alunperin herättikin kiinnostuksen labyrintin takia, ei siinä ole oikeastaan järkeä, kun näkee koko trilogian. Miksi juuri labyrintti? Ja miksi sinne oli luotu outoja robottiskorpioneja, jotka pistävät nuoriin tappavaa virusta, mikä muuttaa zombeiksi? Miten sillä tavalla löydetään parannuskeino? Miksi PAHA esitti ekassa osassa pelastavansa nuoret, mutta paljasti itsensä nopeasti pettureiksi? Ja miksi PAHA on käyttänyt niin paljon aikaa luodakseen jättimäisiä labyrintteja ja outoja hirviöitä, minkä olisi voinut käyttää lääkkeen luomiseen, mihin ei vaadita nuorten uhraamista? Vaikka Labyrintti - Tappava lääke toimii omana viihdyttävänä seikkailunaan, pitäisi sen pystyä trilogian päätösosana selkeään päätökseen, joka tekee kolmesta leffasta yhtenäisen kokonaisuuden. Katsoja voi luoda omia teorioitaan, muttei se poista sitä, että sarjaan jää paljon harmillisia aukkoja, eikä se todellakaan tunnu siltä, että koko tarina olisi ollut tiedossa ensimmäistä osaa suunnitellessa.
Dylan O'Brienin onnettomuus kuvauksissa vaikuttaisi olevan siinä mielessä onni, että tekijät ovat kehittyneet, eikä elokuvaa ole tehty liian kiireellä. Ohjaaja Wes Ball tietää selvästi paremmin, kuinka luoda tunnelmaa, ja käsikirjoittaja T. S. Nowlin osaa käsitellä hahmoja huomattavasti monipuolisemmin. Valitettavasti Nowlin ei ole kuitenkaan saanut kirjoitettua mukaan tarpeellisia tietoja, jotka tekisivät filmistä kunnon huipennuksen. Esimerkiksi loppukohtaus olisi vaatinut pientä viilausta, eikä se ole niin hyvä kuin voisi toivoa. Huonointa Nowlinin työssä ovat repliikit, jotka ovat paikoitellen todella kömpelöitä. Labyrintti - Tappava lääke on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu ja oivasti leikattu, vaikka pientä tiivistämistä olisi kaivannut alkupäähän ja megalomaaniseksi yltyvään loppuryminään. Tällä kertaa toiminta ei onneksi tapahdu vain pimeässä, jolloin taisteluista näkeekin jotain. Yötaistoja on kuitenkin mukana, mutta ne ovat paremmin valaistuja kuin edellisissä elokuvissa. Visuaaliset efektit ovat suurimmaksi osaksi näyttävät, minkä lisäksi äänitehosteet ovat erinomaiset. Jopa säveltäjä John Paesano on tehnyt parempaa työtä ja vaikka hänen musiikkinsa eivät vieläkään jää mieleen, ne erottuvat ja toimivat paremmin kuin aiemmin.
Yhteenveto:Labyrintti - Tappava lääke on tarpeeksi viihdyttävä ja jännittävä päätös keskinkertaiselle trilogialle. Elokuva on selkeä parannus edelliseen osaan verrattuna ja nousee jopa trilogian parhaimmaksi osaksi. Leffa nappaa katsojan heti mukaansa vauhdikkaalla toimintakohtauksella ja muutamista pitkäveteisistä hetkistä huolimatta pitää otteensa loppuun asti. Suuri lopputaistelu on hieman ylipitkä, mutta se on rytmitetty tarpeeksi hyvin, jotta katsoja seuraa mielenkiinnolla, miten homma päättyy. Leffan tunnelma on paremmin luotu ja jännitystä on saatu mukaan ihan vain sillä, että hahmot ovat taidokkaammin kirjoitetut, jolloin heidän kohtalostaan voi vihdoin välittää. Näyttelijät pääsevät myös tekemään parempaa työtä, kun heidän hahmonsa tarjoavat jotain muuta kuin hengailua. Pääasiassa filmin tekninen toteutus on tyylikäs. Harmillisesti elokuva ei onnistu vastaamaan useisiin kysymyksiin, joita katsoja on pohtinut läpi sarjan. Käsikirjoitusvaiheen viimeistelyjen puuttuminen heikentää hieman tasoa, mikä on harmi, sillä useissa kohdissa pidin elokuvaa oikein kelvollisena toimintaviihteenä. Suosittelen Labyrintti - Tappavan lääkkeen katselua niille, jotka pitävät edellisistä filmeistä ja samankaltaisista teinidystopialeffoista. Kirjan isoille faneille en kuitenkaan suosittele tätä kovin lämpimästi, sillä sen perusteella mitä olen lukenut, kulkee elokuvan tarina ihan omia reittejään, eikä kirjaa ole välttämättä edes luettu leffaa kirjoittaessa. Se jää nähtäväksi, nouseeko tämä edeltäjiensä tavoin hitiksi, vai onko teinidystopia jo kuollut elokuvagenre, jolloin tämä floppaa tuntuvasti. Se olisi sääli, sillä tässä sarjassa päästiin vasta nyt vauhtiin. Jää myös nähtäväksi, onko kirjailija Dashnerin esiosakirjoista "The Kill Order" (2012) ja "The Fever Code" (2016) joskus tulossa elokuvia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Maze Runner: The Death Cure, 2018, Twentieth Century Fox, Gotham Group, Temple Hill Entertainment
Ohjaus: Wes Ball Pääosissa: Dylan O'Brien, Thomas Brodie-Sangster, Ki Hong Lee, Will Poulter, Aml Ameen, Blake Cooper, Kaya Scodelario ja Patricia Clarkson Genre: scifi, toiminta, jännitys Kesto: 1 tunti 53 minuuttia Ikäraja: 12
The Maze Runner, eli suomalaisittain Labyrinttiperustuu James Dashnerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. 20th Century Fox hankki Dashnerilta elokuvaoikeudet ja päätti tehdä kirjan pohjalta filmin, jolla voisi kilpailla toisen samanlaisen elokuvasarjan, Nälkäpelin (The Hunger Games - 2012-2015) kanssa. Samaan aikaan ohjaaja Wes Ball oli tehnyt lyhytanimaation "Ruin", jonka hän esitteli Foxille, jotta voisi tehdä sen pohjalta kokonaisen elokuvan. Fox kiinnostui lyhytleffasta, mutta koska sen tarina oli hyvin lähellä Labyrinttiä, yhtiö kysyi, haluaisiko Ball ohjata "Ruinin" sijaan sen. Ball suostui ja elokuvan työstäminen lähti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat keväällä 2013 ja päättyivät samana kesänä. Leffan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2014, mutta ensi-iltaa jouduttiin siirtämään syyskuulle. Labyrintti oli iso menestys, mutta kriitikot eivät erityisemmin välittäneet siitä. Itse näin filmin vasta vuonna 2015. Pidin kovasti Nälkäpelistä ja kun kuulin tämän olevan hengeltään samanlainen, päätin vuokrata leffan. Valitettavasti olin pettynyt elokuvaan, sillä odotin sen olevan kirjaimellisesti lähes pelkkää juoksemista labyrintissa, minkä lisäksi pidin sitä muutenkin todella unohdettavana teoksena. En siis kokenut kovin suurta mielenkiintoa katsoa sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun LAbyrintti -trilogian (2014-2018) päätösosa Labyrintti - Tappava lääke (Maze Runner: The Death Cure - 2018) on saamassa ensi-iltansa, päätin katsoa ja arvostella kaksi edellistä osaa uudestaan. Nuori Thomas herää erikoiselta aukiolta, jota ympäröi korkea muuri ja sen takana öisin muuttuva labyrintti. Yhdessä aukion muiden nuorten kanssa Thomasin täytyy keksiä keino päästä ulos labyrintista, ilman että siellä vaanivat saattajaolennot nappaavat heidät.
Pääroolissa Thomasina nähdään Dylan O'Brien, joka on tavallaan toimiva valinta, mutta toisaalta hänelle ei anneta oikeastaan mitään erityistä, minkä kanssa työskennellä. Thomas on nimittäin päähenkilönä jokseenkin tylsä tapaus, joka lähinnä vain ihmettelee asioita. Hän kyseenalaistaa jatkuvasti kaiken, sillä uskoo itse tietävänsä paremmin, mikä on hieman ärsyttävä piirre. Ja siihen hänen hahmonsa oikeastaan jääkin. O'Brien tekee parhaansa tuodakseen eloa harmillisen mitäänsanomattomaan sankariin, muttei onnistu siinä kovin kummoisesti. Muita Aukion nuoria elokuvassa ovat mm. aikoinaan paikalle ensimmäisenä saapunut Alby (Aml Ameen), aika persoonaton Newt (Rakkautta vain -leffasta, Love Actually - 2003, tuttu Thomas Brodie-Sangster), labyrinttijuoksija Minho (Ki Hong Lee), inhottava Gally (Will Poulter), porukan nuorin Chuck (Blake Cooper), sekä koko nuorisoryhmän ainoa tyttö Teresa (Kaya Scodelario). O'Brienin tavoin muutkin nuoret näyttelijät kärsivät samasta, eli heidän hahmonsa eivät tarjoa oikeastaan mitään. Suurimmaksi osaksi nuorista on kirjoitettu aika samanlaiset, ja vain muutamista löytää tiettyjä piirteitä, jotka erottavat heidät joukosta. Poulter onnistuu kuitenkin mainiosti tekemään Gallysta "vihattavan" henkilön, joka ei pidä Thomasista lainkaan ja yrittää keksiä keinon päästä hänestä eroon. Ki Hong Lee pääsee oivallisesti toimintaan mukaan, sillä Minho lähtee joka aamu labyrinttiin etsiäkseen ulospääsyä. Cooper on sympaattinen Chuckina, mutta harmillisesti Ameenin ja Brodie-Sangsterin hahmot tuntuvat olevan mukana vain selittääkseen asioita Thomasille. Valitettavasti ainoasta naispuolisesta henkilöstäkin on tehty todella tyhjentävä tapaus. Teresan voisi helposti kirjoittaa ulos tarinasta, eikä sillä olisi mitään vaikutusta lopputulokseen. Hahmo olisi edes voinut luoda kliseistä kolmiodraamaa mukaan, niin hänen olemassaololleen olisi jokin kunnon tarkoitus. Toisaalta on onni, ettei tähänkin teinidystopialeffaan ole väkisin tungettu turhaa kolmiodraamailua.
Labyrintti todella tuntuu selkeältä yritykseltä kilpailla Nälkäpelin kanssa. Vaikka tässä nuorten ei tarvitse tappaa toisiaan, molemmista löytyy hyvin samanlaista tunnelmaa siitä, että nuoret joutuvat vaaralliseen tilanteeseen, josta heidän täytyy selvitä pois. Elokuva näyttää monin tavoin siltä, että se voisi olla yksi peli Nälkäpelissä. Tästä on kuitenkin poistettu kaikenlainen hahmojen esittelyosio alusta ja tarina lähtee suoraan liikkeelle päähenkilölle pelottavasta tilanteesta, mikä herättää katsojan mielenkiinnon onnistuneesti. Jos nyt unohtaa hetkeksi sen, että kyseessä on selvä yritys olla uusi Nälkäpeli, täytyy kyllä myöntää, että Labyrintin idea on erittäin kiehtova. Valitettavasti olen silti yhä sitä mieltä, että lopputulos on pettymys. Ennen kuin olin nähnyt filmin, odotin sen tapahtuvan lähes kokonaan labyrintissa, jossa nuoret olisivat jatkuvasti vaarassa, mikä loisi piinaavaa jännitystä katsojille, mutta ei. Itse labyrintissa juoksemista löytyy vain noin parinkymmenen minuutin ajan. Muun ajan nuoret vain hengailevat Aukiolla ja pohdiskelevat mitä tehdä, sen sijaan että oikeasti lähtisivät tekemään jotain. Aukiokohtaukset olisivat hyvä hetki kertoa hahmoista lisää, mutta eihän siihen voi aikaa käyttää, jolloin hahmot jäävät nopeasti unholaan. Elokuvan ideasta löytyy paljon potentiaalia, mutta lopputulos tuntuu lähinnä hukatulta mahdollisuudelta.
Niissä muutamissa kohtauksissa, kun labyrinttiin vihdoin päästään, on tunnelma onneksi todella hyvä. Ne kohdat ovat selkeästi elokuvan parasta antia, sillä niiden aikana katsoja pääsee jännittämään hahmojen puolesta, minkä lisäksi niihin on saatu oivallista vauhtia mukaan. Siksi harmittaa entistä enemmän, että labyrintissa ollaan niin vähän, sillä Aukion tapahtumat eivät ole erityisen mielenkiintoisia, vaikka niihin on yritetty lyödä mysteerintynkää siitä, minkä takia nuoret ovat joutuneet sellaiseen tilanteeseen. Mysteerinen tunnelma on valitettavan heikosti luotu, sillä filmin ison loppukäänteen voi arvata helposti jo elokuvan alussa. Kliseitä elokuvasta löytyy paljon, jolloin myös hahmojen kohtalot voi helposti arvata etukäteen. Kaikkein suurin harmi leffassa on kuitenkin se, että koko kiehtova labyrinttihomma tuntuukin loppujen lopuksi pelkältä pohjustukselta jollekin täysin erilaiselle seikkailulle. Aivan kuin olisi katsonut televisiosarjan pilottijakson, joka ei kuitenkaan saa katsojaa täysin vakuuttumaan siitä, että tuotantokausi pitäisi katsoa loppuun asti. Labyrintti pysyy silti hieman plussan puolella ja on tarpeeksi viihdyttävä scifitoimintaseikkailu, jotta sen jaksoi katsoa toistamiseen. Hengellisen edeltäjänsä Nälkäpelin tasoa se ei kuitenkaan saavuta, vaan jää hyvin keskinkertaiseksi tekeleeksi.
Wes Ball ei ole tehnyt erityisen hyvää työtä ohjaajana. Hänen luomansa tunnelma toimii pääasiassa vain labyrinttikohtauksissa, mutta muuten monet kohtaukset tuntuvat vain laimealta pakkopullalta, mikä on pakko näyttää, jotta juoni liikkuisi eteenpäin. Erityistä jännitettä ei filmistä löydy, eikä käsikirjoittajakolmikko ole saanut aikaiseksi tarpeeksi kokonaista tarinaa. Ymmärrän, että kyseessä on trilogian aloitusosa, mutta tämän pitäisi silti toimia omillaan, eikä olla pelkkää pohjustusta seuraavalle osalle. Labyrinttia ei ole kovin kummoisesti kuvattu, eikä leikkaus ole mitä parhainta. Aina välillä mustaan ruutuun leikkaaminen saa filmin tuntumaan televisiota varten tehdyltä, jolloin mainoskatkojen paikat on määritetty ennakkoon. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä. Leffan budjetti ei ollut kovin suuri, joten typerästi nimetyt saattajaolennot näyttävät selkeästi digitaalisilta. Taustatkin näyttävät usein tietokoneella toteutetuilta, jolloin aidot lavasteet erottaa helposti. Kehnompia efektejä on yritetty peitellä sillä, että toimintakohtaukset tapahtuvat usein yöllä tai pimeässä, jottei katsoja pystyisi kunnolla huomaamaan tehosteiden laatua. Synkkyys tekee toimintakohtauksista kuitenkin hieman ärsyttävää katsoa, sillä välillä on vaikea saada selvää siitä, mitä ruudulla tapahtuu. Äänitehosteet ovat kuitenkin oikein mainiot. Harmillisesti säveltäjä John Paesano ei ole saanut aikaiseksi mitään muistettavaa musiikkien puolella.
Yhteenveto: Labyrintti sisältää mainion idean, mutta lopputulos tuntuu valitettavasti vain pohjustukselta seuraavassa osassa nähtävälle oikealle tarinalle. Itse elokuvan nimen mukaista labyrintissa juoksemista nähdään harmillisen vähän ja muuten filmi tuntuu olevan pääasiassa pelkkää selittämistä ja istuskelua vailla kiehtovuutta. Mukaan luotu mysteerinen tunnelma ei toimi kovin hyvin ja kliseisyyden takia monet juonenkäänteet ja kuolemat arvaa helposti etukäteen. Osan suuresta loppupaljastuksesta arvaa heti filmin alussa. Näyttelijät eivät ole erityisen ihmeellisiä, mutta eivätpä ole myöskään heille kirjoitetut hahmot. Dylan O'Brien yrittää parhaansa tylsän Thomas-sankarin roolissa, kun taas muut eivät paikoitellen edes jaksa yrittää. Elokuvan tehosteet eivät ole kummoiset ja on ärsyttävää, miten niitä yritetään peitellä pimeydellä. Ohjaaja Wes Ballin ensikertalaisuuden huomaa useasti, eivätkä elokuvan musiikit ole millään lailla muistettavat. Tietty viihdyttävyys ja erittäin mainiot labyrinttikohtaukset nostavat kuitenkin leffan tasoa, jolloin sen jaksaa katsoa ainakin kerran ihan mielellään. Samankaltaisia teinidystopiafilmejä rakastaville Labyrintti toimii varmasti, mutta monille muille tämä on mitä luultavimmin pelkkää unohdettavaa hölmöilyä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Maze Runner, 2014, Twentieth Century Fox, Gotham Group, Temple Hill Entertainment, TSG Entertainment, Dayday Films, Ingenious Media
