Blue Moon (2025) - elokuva-arvostelu

BLUE MOON

Ohjaus: Richard Linklater

Näyttelijät: Ethan Hawke, Bobby Cannavale, Margaret Qualley, Andrew Scott, Jonah Lees, Simon Delaney, Cillian Sullivan, Patrick Kennedy ja David Rawle

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Blue Moon perustuu tositapahtumiin yhdysvaltalaisen sanoittaja Lorenz Hartin elämän loppusuoralta. Ohjaaja Richard Linklater ja näyttelijä Ethan Hawke olivat jo yli vuosikymmenen ajan suunnitelleet työstävänsä elokuvaa Hartista, heidän luettuaan Hartille osoitettuja kirjeitä tämän rakastamalta Elizabeth Weilandilta. Linklater halusi Hawken näyttelevän pääroolia, mutta koki, ettei mies ollut tarpeeksi vanha vielä. Hawke yritti suostutella ohjaajaa valitsemaan eri näyttelijän ja aloittavan elokuvan teon, mutta Linklater oli sinnikäs ja vasta vuonna 2024 leffan teko käynnistyi, Linklaterin oltua sitä mieltä, että Hawke on "vihdoin tarpeeksi ryppyinen". Blue Moon sai maailmanensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla helmikuussa 2025, minkä jälkeen sitä on esitetty eri festivaaleilla ja hiljalleen se on saanut teatterilevitystä maailmalla. Suomeen elokuva saapui kuitenkin suoraan vuokrattavaksi. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun huomasin Linklaterin ja Hawken tehneen jälleen elokuvan yhdessä ja kiinnostustani lisäsi se, että elokuva sai parhaan miespääosan ja alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet. Gaalaa odotellessa vuokrasinkin Blue Moonin eräänä maanantaina.

Katkera sanoittaja Lorenz Hart yrittää parhaansa pitääkseen mölyt mahassaan, osallistuessaan entisen yhteistyökumppaninsa uuden hittimusikaalin ensi-iltajuhlaan.

Blue Moon on jo yhdeksäs Richard Linklaterin elokuva, jota Ethan Hawke tähdittää. Hawke näyttelee yhtä 1900-luvun alun kuuluisimmista sanoittajista, Lorenz Hartia, jonka ura oli tässä kohtaa lipsahtanut alamäkeen alkoholismin ja varsin töykeän sanavalmiuden takia. Alamäki on vaikuttanut osuvan pohjalukemiin, kun Lorenzin pitkäaikainen yhteistyökumppani, säveltäjä Richard Rodgers (Andrew Scott) päätti siirtyä eteenpäin urallaan ja lyöttäytyi yhteen Oscar Hammerstein II:n (Simon Delaney) kanssa. Yhdessä he ovat tehneet Oklahoma!-musikaalin, joka on suositumpi kuin mikään Lorenzin aikaansaannoksista, mikä ei helpota hänen katkeruuttaan. Hawke suoriutuu roolistaan vähemmän yllättäen erinomaisesti. Hän kanavoi vaikean taiteilijasielun oikkuja, eleitä ja ilmeitä ihailtavan sulavasti. Hänen jokaisessa lauseessaan on paloa ja kyseessä onkin yksi miehen parhaista roolitöistä. Eipä siis ihme, että Hawke on saanut Oscar-ehdokkuuden suorituksellaan.

     Elokuvassa nähdään myös Bobby Cannavale baarimikko Eddienä ja Jonah Lees pianisti Morty Rifkininä, joille Lorenz purkaa tuntemuksiaan, sekä Margaret Qualley Lorenzin rakastamana nuorena Elizabeth Weilandina. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä osissaan, Scottia ja Delaneyta myöten, mutta onhan Blue Moon lopulta puhtaasti Ethan Hawken show.

Hawken antaumuksellisesta roolisuorituksesta ja sitä avittavasta, Robert Kaplow'n kynäilemästä teräväsanaisesta käsikirjoituksesta huolimatta mielsin Blue Moonin elokuvana lähinnä kelvolliseksi, eikä se mielestäni ole Linklaterin huipputöiden, kuten Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995) ja Boyhoodin (2014) veroinen filmi. Elokuvassa on toisaalta tietyllä tapaa ihastuttavan näytelmämäinen toteutustapa, lähes koko leffan sijoittuessa baariin, joka toimii Oklahoma!-musikaalin ensi-illan jatkojuhlapaikkana. Näyttelijät on vielä asemoitu siten kuin he olisivat teatterin lavalla ja pystyin helposti kuvitella tämän näytelmänä leffan sijaan.

Aluksi on kiinnostavaa ja jopa ihan lystikästä kuunnella Lorenzin vuodatusta, josta kyllä huomaa, että mies todella tuntee maineensa, on lahjakas sanojen kanssa ja joka omaa voimakkaat mielipiteet ihmisistä ja heidän aikaansaannoksistaan. Vaikka dialogi onkin napakkaa, Blue Moon ei oikein jaksa kannatella läpi tunnin ja neljänkymmenen minuutin kestoaan, vaan meno väsähtää edetessään. Lorenzin ja entisen yhteistyökumppani Richardin keskustelu on odotuksen arvoinen ja huokuu vaikeita tunteita, mustasukkaisuutta ja vaivaantuneisuutta, mutta muuten leffan ote löystyy. Joihinkin katsojiin Blue Moon voi tehdä isonkin vaikutuksen, kun taas osa todennäköisesti mieltää näkemänsä kuivaksi ja pitkäveteiseksi. Minä katsoin elokuvan sujuvasti kerran, mutta enpä juuri näe syytä palata tämän leffan pariin.

Teknisesti Blue Moon on kuitenkin oikein pätevä. Elokuva on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat hienot, puvustus erittäin tyylikästä ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Lorenz Hart oli tunnetusti varsin lyhyt mies, kun taas Ethan Hawke on noin 180 senttiä pitkä. Tekijöiden pitikin olla luovia, saadakseen Hawken näyttämään vastanäyttelijöitään lyhyemmältä. Muita näyttelijöitä nostettiin korokkeille tai Hawkelle tehtiin kuoppa lattiaan. Hawken pitelemistä rekvisiitoista tehtiin hieman kookkaampia ja välillä tekijät kikkailivat Hawkea vähän kauemmas kamerasta kuin vastanäyttelijäänsä illuusion luomiseksi. Kaikki tämä toimii yllättävänkin hyvin. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja Graham Reynoldsin musiikkien lisäksi kuullaanpa leffassa Lorenz Hartin aikaansaannoksia, nimikkokappale Blue Moonista lähtien.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blue Moon, 2025, Sony Pictures Classics, Renovo Media Group, Detour Pictures, Wild Atlantic Pictures, Cinetic Media, Not to Be Seen Productions, Under the Influence Productions, Concord Originals

Arvostelu: Nouvelle Vague (2025)

NOUVELLE VAGUE

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Guillaume Marbeck, Zoey Deutch, Aubry Dullin, Bruno Dreyfürst, Benjamin Clery, Matthieu Penchinat, Pauline Belle, Blaise Pettebone, Benoît Bouthors, Paolo Luka Noé, Adrien Rouyard ja Antoine Besson

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Nouvelle Vague perustuu tositapahtumiin yhden ranskalaisen elokuvan uuden aallon ensimmäisistä elokuvista, Viimeiseen hengenvetoon (À bout de souffle - 1960) tekemisestä. Uudesta aallosta kiinnostunut Richard Linklater halusi tehdä elokuvan aallon synnystä. Holly Gent ja Vincent Palmo Jr. työstivät elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen, minkä jälkeen Michèle Halberstadt ja Laetitia Masson käänsivät sen ranskaksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja lopulta Nouvelle Vague sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2025 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se kilpaili pääpalkinto Kultaisesta palmusta. Itselleni ranskalaisen elokuvan uusi aalto tai Viimeiseen hengenvetoon eivät ole erityisen tuttuja, mutta kiinnostuin Nouvelle Vaguesta sen ohjaajan ja napakan trailerin takia. Kun elokuva vielä sai parhaan komedia- tai musikaalielokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, kävin uteliaana katsomassa sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1959 Pariisissa elokuvakriitikko Jean-Luc Godard vannoo siirtyvänsä itsekin elokuvantekijäksi. Hän ryhtyy päättäväisesti tekemään omaa elokuvaansa täysin erikoisella tyylillään, uskoen muuttavansa elokuvat ikiajoiksi, samalla kun kaikki ympärillä ennakoivat lopputuloksesta fiaskoa.

Guillaume Marbeck näyttelee Jean-Luc Godardia, Cahiers du cinéma -sanomalehden elokuvakriitikkoa, jolla oli haaveena itsekin päästä tekemään elokuvia. Jokin kuitenkin on pidätellyt miestä, eikä hän ole aiemmin saanut aikaiseksi kuin yhden lyhytelokuvan, mitä hän itse halveksuu. Kuitenkin vuonna 1959 Godard päättää vihdoin ja viimein nyt olevan oikea aika ja hän ryhtyy tekemään elokuvaa. Käsikirjoitusten laatiminen ei miestä kuitenkaan kiinnosta, mutta hän on varsin ison taiteilijasieluegonsa kanssa varma, että lopputuloksesta ei voi tulla kuin hyvä. Marbeck tulkitsee tätä voimakasta persoonaa ansiokkaasti. Hän tekee aurinkolasiensa taakse läpi leffan piiloutuvasta Godardista tietynlaisen veijarin, joka samanaikaisesti ihastuttaa että vihastuttaa.

     Elokuvassa nähdään myös Adrien Rouyard ja Antoine Besson Godardin kollegoina François Truffautina ja Claude Chabrolina, jotka olivat Godardin ärtymykseksi jo saaneet omat elokuvansa aikaiseksi, Bruno Dreyfürst tuottaja Georges de Beauregardina, joka suostuu rahoittamaan Godardin esikoisleffan siitäkin huolimatta, että mies on haukkunut aika lailla kaikki Beauregardin tuottamat leffat, Matthieu Penchinat kuvaaja Raoul Cotardina, sekä Aubry Dullin ja Zoey Deutch Godardin elokuvan tähtinä, nyrkkeilijätaustaisena sotaveteraani Jean-Paul Belmondona ja amerikkalaisena, mutta ranskaa taitavana Jean Seberginä, jota käytetään leffan myyntivalttina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan - etenkin Deutch Seberginä, jota alkaa nopeasti kaduttaa se, että suostui mukaan ensikertalaisen Godardin amatöörimäiseltä räpellykseltä tuntuvaan tuotantoon.

Nouvelle Vague on kiinnostava ja varsin hupaisakin katsaus ranskalaisen elokuvan uuden aallon syntyyn. 1950-luvun lopulla ranskalainen elokuvakulttuuri oli kaavoihinsa kangistunut ja Godardin kaltaiset, näkemäänsä kyllästyneet tyypit hengittivät raikasta eloa paikalliseen taiteenlajiin. Godardia ei todellakaan kiinnostanut tehdä elokuvaansa tavanomaisesti. Käsikirjoitukseen hän ei vaivautunut käyttämään aikaansa ja leffa syntyi oikeastaan sitä mukaan kun sitä kuvattiin. Kohtauksia ei harjoiteltu etukäteen, sillä Godard halusi näyttelijöistä irti mahdollisimman spontaaneja suorituksia. Ääntä ei nauhoitettu kuvauspäivinä lainkaan, vaan näyttelijät saivat sanoa kameran edessä oikeastaan mitä tahansa, sillä heidät dubattaisiin jälkituotannossa. Valoja ei käytetty, kuvauslupia ei kyselty ja kuvauspäivät kestivät tasan niin kauan kuin Godard koki inspiraatiota. Joskus kuvattiin iltaan asti, joskus työt lopetettiin jo parin otoksen jälkeen. Miestä pidettiin amatöörinä ja lopputuloksesta pelättiin fiaskoa, mutta kuinkas sitten kävikään...

Varttia vaille parin tunnin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla, sillä leffassa on niin viihdyttävä ilmapiiri läsnä kaiken aikaa. Meno vain paranee, kun kuvaukset käynnistyvät ja kun jokainen kuvauspäivä tuo mukanaan uudet oikkunsa ja haasteensa. Leffa tarjoaa hauskoja tilanteita ja keskusteluja, mutta se saa myös pohtimaan nykyhetken elokuvakulttuuria. Etenkin Hollywood voisi kaivata modernia uutta aaltoa; uusia pähkähulluja ja säännöistä viis veisaavia visionäärejä, jotka saapuisivat ravistelemaan pakkaa.

Nouvelle Vague ei yllä ohjaaja Richard Linklaterin parhaiden töiden tasolle, mutta se on ennen kaikkea mainio rakkauskirje tuota aikakautta kohtaan - jo ihan visuaalisessa mielessä. Jos jostain elokuva nimittäin ansaitsee kehut, niin siitä, kuinka se ei tunnu yhtään 2020-luvun teokselta. Tähän vaikuttaa hieman rätisevä mustavalkokuva lähes neliömäisessä kuvasuhteessa. Nähdäänpä kuvan oikeassa yläkulmassa jopa tasaisin väliajoin musta pallura, joka viesti aikoinaan elokuvateatterien koneenhoitajille, että filmi pitää vaihtaa. Leffa on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin osaavasti rakennettu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nouvelle Vague, 2025, ARP Sélection, Detour Filmproduction, Ciné+OCS, Centre national du cinéma et de l'image animée (CNC), Canal+, Chanel

Arvostelu: Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight - 2013)

RAKKAUTTA ENNEN KESKIYÖTÄ

BEFORE MIDNIGHT

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Ethan Hawke, Julie Delpy, Seamus Davey-Fitzpatrick, Walter Lassally, Panos Koronis, Ariane Labed, Yiannis Papadopoulos, Xenia Kalogeropoulou, Yiannis Papadopoulos ja Athina Rachel Tsangari, Jennifer Prior ja Charlotte Prior

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Richard Linklaterin ohjaama ja Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämä romanttinen draamaelokuva Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995) oli kriitikoiden ylistämä menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Yhdeksän vuotta myöhemmin ilmestynyt Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004) sai myös kehuja ja parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta Rakkautta ennen keskiyötä sai ensi-iltansa tammikuussa 2013. Elokuva oli trilogian menestynein osa, se keräsi jälleen kehuja kriitikoilta ja nappasi parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden. Itse olin tiennyt Rakkautta ennen -trilogiasta jo pitkään, mutten ollut aiemmin katsonut leffoja. Kuitenkin kun huomasin alkuperäisen Rakkautta ennen aamua -elokuvan täyttävän tänä vuonna 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa koko trilogian läpi. Pidin aivan valtavasti ensimmäisestä osasta ja koin jopa, että elokuvalle ei olisi tarvinnut tehdä jatkoa. Pidin silti myös jatko-osasta Rakkautta ennen auringonlaskua ja optimistisin fiiliksin aloitin Rakkautta ennen keskiyötä katselun.

Lähes vuosikymmenen suhteessa olleet Jesse ja Céline viettävät viimeistä lomapäiväänsä Kreikassa lastensa kanssa, kun pitkään muhineet konfliktit nostelevat päätään, asettaen koko suhteen vaakalaudalle.

Ethan Hawke ja Julie Delpy palaavat rooleihinsa Jesseksi ja Célineksi yhdeksän vuotta edellisen elokuvan Rakkautta ennen auringonlaskua ja kahdeksantoista vuotta alkuperäisen elokuvan Rakkautta ennen aamua ilmestymisen jälkeen. Kakkososan päätteeksi Jesse päätti hylätä vaimonsa ja päätyi vihdoin yhteen Célinen kanssa. Nyt pariskunta on ollut yhdessä lähes vuosikymmenen ja heillä on kaksostytöt Ella ja Nina (Jennifer ja Charlotte Prior). Hawke ja Delpy ovat jälleen mainiot osissaan, tulkiten jälleen kerran astetta varttuneempia Jesseä ja Célineä, jotka katsojat tapaavat jälleen pitkän ajan jälkeen. Paljon on tapahtunut yhdeksässä vuodessa, eikä rakkaus enää kukoista samalla tavalla.

     Siinä, missä kaksi edellistä elokuvaa keskittyivät täysin vain Jesseen ja Célineen, Rakkautta ennen keskiyötä sisältää muitakin hahmoja. Sen lisäksi, että elokuvassa nähdään nopeasti Jessen entisestä suhteesta syntynyt poika Hank (Seamus Davey-Fitzpatrick), siinä myös tavataan kreikkalaisia, joiden huvilalla perhe on lomaillut. On iäkäs Patrick (Walter Lassally), tämän edesmenneen veljen leskeksi jäänyt vaimo Natalia (Xenia Kalogeropoulou), Patrickin poika Achilleas (Yiannis Papadopoulos) ja tämän tyttöystävä Anna (Ariane Labed), sekä pariskunta Stefanos (Panos Koronis) ja Ariadni (Athina Rachel Tsangari). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat passelisti rooleistaan, joskin heidän hommaksi jää lähinnä esittää omia ajatusmaailmojaan rakkaudesta, jättäen Jesselle ja Célinelle pureskeltavaa.

Rakkautta ennen aamua oli rakkauselokuvien aatelia, aika lailla täydellinen paketti, joka onnistui olemaan sekä todentuntuinen että satumainen ja jätti katsojan mielikuvituksen varaan, tapaavatko Jesse ja Céline enää toisiaan. Rakkautta ennen auringonlaskua vei tältä mysteeriltä pohjan, mutta saattoi lopulta hahmot yhteen. Nyt Rakkautta ennen keskiyötä on aika raadollinen kuvaus pitkäaikaisesta parisuhteesta, orastelevasta keski-iän kriisistä ja rappeutuvasta rakkaudesta. Nuoret, sinisilmäiset, elämän intoa puhkuvat ja ikuiseen rakkauteen uskovat Jesse ja Céline ovat poissa ja tilalla ovat arjesta kyynistyneet nelikymppiset, jotka pohtivat onko tulevaisuudella enää mitään tarjottavaa heille parina.

Rakkautta ennen keskiyötä oli itselleni äärimmäisen ristiriitainen tapaus. Toisaalta se on onnistunut kuvaus pitkän suhteen tuloksesta, jossa on taatusti monille samaistumispintaa. Samalla Jessen ja Célinen elämää on tällä kertaa todella raskasta seurata. Hahmot riitelevät minkä ehtivät, sillä molemmilla on pitkään ollut jotain hampaankolossa ärsyttämässä. Oli kyse sitten eriävistä mielipiteistä vanhemmuudesta tai missä heidän pitäisi asua, hahmot ovat lähes koko leffan ajan tukkanuottasilla. Dialogi on toisaalta osuvan mainiota, sillä tosielämässäkin parit tekevät usein kärpäsestä härkäsen, uhriutuvat ja kääntävät kaiken koko ajan toisen niskoille. Juuri kun vaikuttaa siltä, että rauha on taas maassa, toinen sanoo jotain väärin ja taas mennään. Elokuvassa pohditaan mahdollista uutta rakkauden muotoa, joka ei ole enää palavaa kiihkoa, vaan erilaista, varmaa mutta työtä vaativaa. Kaikki eivät tähän todellakaan pysty ja elokuvan suurin jännite onkin, pysyvätkö Jesse ja Céline yhdessä, vai onko heidän suhteensa tuhoon tuomittu. Ottaen huomioon, minkä määrän paskaa Jesse saa niskaansa läpi leffan, itse jopa toivoin elokuvan loppupään, että hahmot eroaisivat.

Kolmososa on mielestäni selvästi trilogian heikoin lenkki, mihin vaikuttaa taatusti se, että itse olen vielä vastaavassa elämäntilanteessa kuin hahmot olivat alkuperäisessä elokuvassa. Lisäksi parin elokuvan jälkeen trilogialle ominaiset kikkailut alkavat tuntua jo vaaditulta tehokeinolta, josta on hiipunut uutuudenviehätys. Hahmojen pitkät, ajoittain filosofiset keskustelut eivät enää nappaa samalla lailla mukaansa ja lähes pariin tuntiin venytettynä katsojan ajatukset saattavat helposti harhailla muualle. Rakkautta ennen aamua on kiistaton mestariteos ja nyt koko trilogian nähneenä olen entistä enemmän sitä mieltä, että se olisi toiminut paremmin itsenäisenä filminä, joka ei olisi tarvinnut jatkoa. Voi olla, että vuosien päästä, kun itse ikäännyn, näen jatko-osat uusin silmin, mutta toivon, että tietty romantikkopuoli minussa säilyisi, joka ei olisi halunnut nähdä tämän parin suhteen rikkoutumista.

Edellisosien tapaan ohjauksesta vastaa Richard Linklater, joka saa näyttelijät jälleen irrottelemaan ja rakentaa tunnelmaa hyvin. Ongelmani on lähinnä Linklaterin, Hawken ja Delpyn työstämä, hieman väkinäinen käsikirjoitus. Erityisen turhauttava on Célinen hahmo, josta on kirjoitettu raskas toksisen feminismin perikuva, joka uhriutuu minkä ehtii, haukkuu miestään minkä kerkeää, eikä pysty yhtään hoksaamaan elämänsä positiivisia puolia ja millaisessa etuoikeutetussa asemassa hän pääsekään olemaan. Rakkautta ennen keskiyötä on pätevästi kuvattu ja pääasiassa toimivasti leikattu. Lavasteet ja puvustus ovat oivat ja äänimaailmakin hyvin työstetty Graham Reynoldsin herkkiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Before Midnight, 2013, Faliro House Productions, Venture Forth, Castle Rock Entertainment, Detour Filmproduction

Arvostelu: Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004)

RAKKAUTTA ENNEN AURINGONLASKUA

BEFORE SUNSET

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Ethan Hawke ja Julie Delpy

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 3

Richard Linklaterin ohjaama ja Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämä Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995) oli pienimuotoinen menestys ja kriitikoiden ylistämä elokuva, joten sille ryhdyttiin työstämään jatkoa. Aluksi Linklater suunnitteli huomattavasti isompaa filmiä, mutta kun hän ei saanut sille rahoitusta, hän pienensi leffan skaalaa huomattavasti. Linklater, Hawke, Delpy ja käsikirjoittaja Kim Krizan kirjoittivat tarinan yhdessä vanhojen ideoidensa ja omien elämänkokemustensa pohjalta ja seuraavien vuosien ajan he muovasivat käsikirjoitusta sähköpostien välityksellä. He saivat tekstin valmiiksi ja kerättyä parin miljoonan dollarin rahoituksen. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta Before Sunset, eli suomalaisittain Rakkautta ennen auringonlaskua sai ensi-iltansa seuraavana kesänä. Elokuva ei menestynyt taloudellisesti yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, mutta se sai runsaasti kehuja kriitikoilta ja nappasi jopa parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Rakkautta ennen aamua vasta nyt, kun huomasin sen täyttävän tänä vuonna 30 vuotta. Pidin elokuvasta aivan valtavasti ja vaikka tiesin jatko-osienkin olevan kehuttuja, minua jännitti katsoa ne, sillä koin alkuperäisleffan toimivan täydellisesti omillaan. Minulta kestikin useita kuukausia, ennen kuin katsoin vihdoin Rakkautta ennen auringonlaskua.

On kulunut yhdeksän vuotta Jessen ja Célinen yhteisestä yöstä Itävallassa, kun he yllättäen tapaavat uudelleen kirjakaupassa Pariisissa.

Ethan Hawke ja Julie Delpy palasivat rooleihinsa Jesseksi ja Célineksi, amerikkalaismieheksi ja ranskalaisnaiseksi, jotka tapasivat sattumalta junassa ja viettivät yön Itävallan pääkaupungissa, Wienissä, kuljeskellen pitkin kaupungin katuja ja jutellen niitänäitä. Ensimmäisen elokuvan päätteeksi Jesse ja Céline lupasivat toisilleen tapaavansa juna-asemalla puoli vuotta myöhemmin ja leffa jättikin tehokkaasti auki, pitivätkö he lupauksensa, vai ajoiko elämä heidän erilleen. Kuten jo sanoin, koin Rakkautta ennen aamua toimivan täydellisesti yksittäisenä elokuvana, joka ei olisi juuri jatkoa kaivannut. Yhdeksän vuoden ajan katsojat saivatkin itse omassa päässään kuvitella, mitä hahmoille tapahtui sen jälkeen, ennen kuin Rakkautta ennen auringonlaskua saapui teattereihin vuonna 2004 ja vahvisti joidenkin teoriat todeksi. Jesse ja Céline eivät tavanneet puoli vuotta myöhemmin, eivätkä he ole nähneet toisiaan lähes vuosikymmeneen. Siinä ajassa Jesse on mennyt naimisiin, saanut lapsen ja kirjoittanut kirjan, jota hän on nyt mainostamassa Pariisissa, kun hän tapaa jälleen Célinen, jolla on poikaystävä ja joka toimii ympäristöaktivistina. Lähes vuosikymmenen tauonkin jälkeen Hawke ja Delpy hyppäävät fantastisesti takaisin rooleihinsa ja tälläkin kertaa katsoja unohtaa pian katsovan elokuvaa roolihahmojen kera, sillä kaikki tuntuu niin todelta. Hawken ja Delpyn välinen kemia ei ole vuosien varrella haihtunut mihinkään ja vaikka kummankin hahmon elämä on vienyt uusiin suuntiin, kun Jessen ja Célinen katseet kohtaavat kirjakaupassa, heidän välillä syttyy jälleen se ihastuttava liekki.

Rakkautta ennen aamua tuntui mielestäni niin aidolta, paljastavalta ja syvälliseltä, että se nousi kertaheitolla kenties jopa rakkauselokuvien suosikikseni. Auki jäävä lopetus oli mielestäni täydellinen ja minua pelotti katsoa Rakkautta ennen auringonlaskua, sillä en toisaalta edes halunnut tietää vastausta kysymykseen "tapasivatko Jesse ja Céline enää". Minun pitikin suorastaan valmistella itseäni henkisesti, että nyt minulle annettaisiin vastaus, jota en periaatteessa halunnut ja minun täytyi vain hyväksyä, että tämä jatko-osa on olemassa. Minulta kestikin hetki lämmetä jatko-osalle, mitä auttoi se, että kun Jesse elokuvan alussa markkinoi kirjaansa, joka pohjautuu yöhön Wienissä, hän itsekin pohtii sitä, onko tarinan voima siinä, että lukija saa itse päättää haluamansa lopun tarinalle.

Rakkautta ennen auringonlaskua ei todellakaan tehnyt minuun sellaista lähtemätöntä vaikutusta kuin edeltäjänsä, mutta se osoittautui lopulta oikein mainioksi jatkotarinaksi. Kun olin päässyt yli siitä, että hahmojen kohtalolle oli annettu konkreettinen vahvistus, uppouduin hiljalleen takaisin näiden kahden upeasti näytellyn ja kirjoitetun hahmon väliseen keskusteluun. Jatko-osa on rakennettu periaatteessa hyvin samanlaisista palikoista kuin edeltäjänsä, mutta sillä erolla, että tällä kertaa kuljetaan ja höpötetään Pariisissa Wienin sijaan ja elokuva tapahtuu päiväsaikaan. Yksi leffan parhaista puolista on se, että koko elokuva tapahtuu reaaliaikaisesti, näyttäen viimeisen vähän päälle tunnin, ennen kuin Jessen täytyy kiirehtiä lentokoneeseen ja seuraavaan maahan promokiertueellaan.

Elokuvalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia ja leffa tuntuukin olevan nopeasti ohi, osittain siksi, että näiden hahmojen keskusteluja on taas kerran niin kiinnostavaa kuunnella. Dialogi tuntuu tälläkin kertaa aidolta ja Jesse ja Céline avaavat onnistuneesti uudenlaisia elämiään ilman, että puhe muuttuu koskaan kömpelöksi selittämiseksi. Kiinnostavinta antia ovat tälläkin kertaa hahmojen filosofisemmat dialogit ja monologit elämästä, rakkaudesta, maailmasta ja seksistä sun muusta. Vaikka hahmot tekevät nopeasti selväksi olevansa parisuhteissa toisten ihmisten kanssa, heidän välille muodostuu saman tien vahva jännite ja katsojana toivookin, että he antaisivat tunteilleen vallan. Elokuvan lopetus on nätti ja se jättää jälleen asiat katsojan päätöksen varaan... tai jätti siihen asti, että trilogian päätösosa, Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight) sai ensi-iltansa taas yhdeksän vuotta myöhemmin, vuonna 2013.

Richard Linklaterin ohjaus on tälläkin kertaa herkkää ja intiimiä, mutta realistista. Hän ei ole halunnut tehdä jatko-osastakaan mitään tavanomaista Hollywood-siirappia, mikä näkyy myös käsikirjoituksessa, jota Hawke ja Delpy olivat tällä kertaa työstämässä ihan nimellisesti. Kolmikon teksti heijastaa tekijöidensä henkistä kasvua vuosikymmenen varrella ja se saikin ansaitusti Oscar-ehdokkuuden. Rakkautta ennen auringonlaskua on hienosti kuvattu. Ei voi muuta kuin nostaa hattua kuvaajalle; hänen on pitänyt kävellä helteisen Pariisin katuja takaperin, kantaa painavaa kameraa ja pitää näyttelijät hyvin sommitellusti kuvassa jopa yli vartin ajan kerrallaan. Otot ovat jälleen pitkiä, antaen näyttelijöille todella tilaa näytellä. Valaisutiimille ja äänittäjille tämä on ollut myös haaste, mutta oivassa lopputuloksessa pitkä pinna palkitaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Before Sunset, 2004, Warner Independent Pictures, Castle Rock Entertainment, Detour Filmproduction

Arvostelu: Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995)

RAKKAUTTA ENNEN AAMUA

BEFORE SUNRISE

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Ethan Hawke ja Julie Delpy

Genre: romantiikka

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 3

Before Sunrise, eli suomalaisittain Rakkautta ennen aamua on Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämä romanttinen elokuva. Richard Linklater keksi elokuvan idean oman kokemuksensa pohjalta. Vuonna 1989 hän oli tavannut philadelphialaisessa lelukaupassa naisen nimeltä Amy, jonka kanssa hän oli viettänyt yön kävellen ympäri kaupunkia ja keskustellen. Linklater ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta, mutta koki, että se tarvitsi enemmän naisellista näkökulmaa ja pyysi edellisissä elokuvissaan Slackerissa (1990) ja Surutta? Sekaisin (Dazed and Confused - 1993) näytellyttä Kim Krizania auttamaan tekstissä. Linklater etsi päänäyttelijöitä lähes vuoden ajan, kunnes lopulta päätyi Hawkeen ja Delpyyn. Kuvaukset käynnistyivät ja niiden aikana Delpyn mukaan näyttelijäduo kirjoitti elokuvan dialogin uusiksi, minkä väitteen Krizan taas on kieltänyt. Lopulta Rakkautta ennen aamua sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 19. tammikuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Pieneen budjettiinsa verrattuna elokuva oli menestys, jota kriitikot ylistivät. Itse olen ollut tietoinen elokuvasta ja yleisesti Rakkautta ennen -trilogiasta jo vuosia, mutten ole aiemmin katsonut niitä. Kuitenkin nyt kun huomasin Rakkautta ennen aamua täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.

Amerikkalaismies Jesse tapaa ranskalaisnaisen Célinen junassa ja he päättävät viettää yhteisen yön Itävallan pääkaupungissa Wienissä.

Jopa yhdeksän kuukauden etsinnän jälkeen tuohon aikaan vielä aika tuntematon Ethan Hawke ja Kolme väriä -trilogiasta (Trois couleurs - 1993-1994) tuttu Julie Delpy valittiin esittämään elokuvan päärooleja. Hawke nähdään Jessenä, amerikkalaismiehenä, joka on saapunut Eurooppaan Interrail-matkailulle, viimeisenä kohteenaan Itävallan pääkaupunki Wien, ennen paluumatkaa Yhdysvaltoihin. Delpyn näyttelemä Céline taas sattuu olemaan samassa junassa, mutta hänen aikomuksenaan on jatkaa matkaa kotimaahansa Ranskaan asti. Kuitenkin kun Céline tapaa Jessen ja he päätyvät käymään elämänsä keskustelua, Céline päättää hylätä vanhat suunnitelmansa ja viettää yön Jessen kanssa Wienissä. Pitkä roolitusprosessi kyllä palkittiin, sillä Hawke ja Delpy ovat täydelliset valinnat rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy vahvaa, suorastaan käsinkosketeltavan aitoa kemiaa. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja niin hyvin kirjoitettuja ja esitettyjä, että välillä jopa meinaa unohtaa katsovansa roolihenkilöitä. Jessen ja Célinen yölliseen kävelyyn ja keskusteluun uppoutuu niin vahvasti, että jossain kohtaa saattaa huomata luulevansa katsovansa kahta todellista, hiljalleen rakastuvaa ihmistä.

Tämä satuun uppoutuminen ja todellisuuteen herääminen onkin yksi Rakkautta ennen aamua -elokuvan pääpiirteistä. Kaksikon kävely ympäri öistä Wieniä tuntuu tavallaan satumaiselta, kuin irtoamiselta todellisuudesta, niin katsojalle kuin hahmoillekin. Koin hyvin samaistuttavaksi tietyn tunteen siitä, aivan kuin irtautuisi yhdeksi yöksi omasta perinteisestä elämästään. Kun yhden yön aikana maailmaa pyörii jonkun toisen ympärillä niin vahvasti, että oma todellinen elämä tuntuu tylsältä, ehkä jopa vieraalta. Aamun sarastaessa on kuitenkin aika palata todellisuuteen, mutta muisto tästä yöstä elää ikuisesti.

Vaikka puhunkin tietynlaisesta satumaisuudesta, samalla haluan kuitenkin kehua, kuinka aidolta Rakkautta ennen aamua tuntui. Elokuvasta puuttuu kaikki geneeristen romanttisten leffojen kliseet ja höttöys, jota etenkin amerikkalaisissa rakkauselokuvissa on totuttu näkemään. Siirappi ja melodraama, sekä loppupään pakollinen riita, jonka aikana nyyhkytellään hetki, ennen kuin palataan takaisin yhteen mahdollisimman suurieleisesti - kaikki tämä puuttuu Rakkautta ennen aamua -elokuvasta ja hyvä niin. Kyseessä on huomattavasti pienimuotoisempi ja realistisemmalta tuntuva teos, jonka satumainen rakkaus muodostuu täysin eri asioista. Lopputuloksena onkin kertakaikkisen ihana ja kaunis filmi, joka nousi välittömästi yhdeksi ehdottomista suosikeistani romanttisten elokuvien saralla. Kaikki tuntuu niin aidolta, että minun piti ihan muistutella itseäni, että pääparin kohtaamat ihmiset ovat myös näyttelijöitä, eivätkä satunnaisia tyyppejä, jotka sattuivat kameran eteen.

Elokuva rakentuu täysin Hawken ja Delpyn kemian, sekä heidän kiinnostavien hahmojensa erinomaisesti laadittujen keskustelujen välille. Oli teksteistä vastuussa sitten ohjaaja Linklater, kirjoittaja Krizan tai päänäyttelijät itse, dialogi on aivan fantastista ja sitä lumoutuu kuuntelemaan täysillä. Näiden keskustelujen aikana katsojalle selviää valtavasti Jessestä ja Célinestä, heidän menneisyyksistään, sekä millaisia ihmisiä he ovat. Kumpikin tuo esille näkemyksiään maailmasta, ihmisistä ja rakkaudesta. Repliikit eivät koskaan tunnu kirjoitetuilta, vaan pikemminkin mitä parhaalta improvisaatiolta, mikä on myös omiaan sekoittamaan katsojan päätä siitä, että seuraako tässä nyt elokuvaa, vai todellisia tapahtumia. Keskustelu keskustelulta ja kohtaus kohtaukselta katsoja kiintyy näihin hahmoihin niin täysillä, että kun aamu vihdoin koittaa, on luvassa voimakas tunteiden purkaus. Rakkautta ennen aamua onnistui osumaan todella syvälle. Elokuvan päätteeksi olin pöyristynyt siitä, ettei sitä noteerattu Oscareissa ollenkaan. Itse olisin suonut sille vähintään ehdokkuudet parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja mies- ja naispääosista.

Richard Linklaterin ohjaus on aivan huikeaa läpi elokuvan. Hän saa näyttelijöistä kaiken irti ja saa luotua niin erittäin aidon kuin omalla tavallaan satumaisen ilmapiirin. Myös teknisiltä ansioiltaan Rakkautta ennen aamua on pätevä teos. Se on hyvin kuvattu ja osa kohtauksista pitääkin vain kameraa minuuttikaupalla paikoillaan, antaen näyttelijöille kaiken rauhan toteuttaa itseään. Leikkaus on sujuvaa ja vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia, katsojasta tuntuu siltä kuin olisi oikeasti päässyt viettämään kokonaisen yön näiden hahmojen seurassa. Äänimaailma on myös hyvin työstetty, joskin Fred Frithin säveltämät musiikit eivät juuri lainkaan nouse esille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Before Sunrise, 1995, Columbia Pictures, Castle Rock Entertainment, Detour Filmproduction, Sunrise Production, Filmhaus Films, Filmhaus Wien Universa Filmproduktions

Arvostelu: Hit Man (2023)

HIT MAN

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Glen Powell, Adria Arjona, Austin Amelio, Retta, Sanjay Rao, Evan Holtzman ja Molly Bernard

Genre: komedia, romantiikka, jännitys

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Hit Man perustuu Texas Monthlyn uutiseen Gary Johnsonista, poliisia auttaneesta professorista, joka esitti palkkatappajaa saadakseen rikollisia nalkkiin. Richard Linklater kiinnostui Johnsonista ja ryhtyi kynäilemään tästä elokuvaa. Päärooliin valikoitui Glen Powell, jonka kanssa Linklater työsti käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja Hit Man sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2023. Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa elokuva julkaistaan suoraan Netflixissä, mutta täällä Suomessa olemme kerrankin onnekkaita, sillä leffa saapuu ihan elokuvateattereihin. Itse odotin Hit Manin näkemistä innolla, mieltäessäni sen konseptin vekkuliksi ja pitäessäni monista Linklaterin aiemmista teoksista. Kävinkin katsomassa Hit Manin heti sen ensi-iltapäivänä.

New Orleansin yliopistossa opettavalla Gary Johnsonilla on erikoinen sivubisnes. Hän auttaa poliisia esittämällä palkkamurhaajaa ja huijaamalla siten murhasta maksamaan valmiit ihmiset paljastamaan itsensä ja joutumaan vankilaan. Garyn elämä mullistuu, kun hän rakastuu yhteen näistä huijattavista kohteista, joka etsii palkkamurhaajaa tappamaan aviomiehensä.

Glen Powell on nopeaa kyytiä nousemassa yhdeksi Hollywoodin tämän hetken isoimmista nimistä. Mies virnuili minkä kerkesi Top Gun: Maverickissa (2022) ja sitten ihastutti monet romanttisessa komediassa Anyone but You (2023). Kesällä hänet nähdään Twisters-katastrofileffassa (2024) ja nyt hän tähdittää Hit Mania. Powell näyttelee Gary Johnsonia, päällisin puolin aika tylsää psykologian ja filosofian professoria, jolla on kuitenkin kiehtova sivutyö poliisin apulaisena, palkkamurhaajan näyttelijänä. Suurimmaksi osaksi hahmo perustuu tosielämässä samaa tehneeseen mieheen ja kyseessä on erittäin kiinnostava tapaus. Usein totuus on fiktiota hurjempaa ja jos Garyn tarinaa ei tietäisi todeksi, voisi olla vaikea uskoa, mitä valkokankaalla tapahtuu. Powell on aiemmissa rooleissaan ollut mielestäni ihan hyvä, mutta hän ei ole tosissaan säväyttänyt minua ennen kuin nyt. Powell on loistovedossa roolissa, päästen näyttämään monipuolista kyvykkyyttään, kun hänen hahmonsa muovautuu hieman vässykästä professorista monenlaisiksi palkkatappajahahmoikseen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Retta ja Sanjay Rao Garyn työnantajina Claudettena ja Philinä, Austin Amelio vastaavia työkeikkoja tekevänä Jasperina, sekä Adria Arjona Madisonina, joka ottaa yhteyttä Garyn esittämään palkkatappajahahmoon, toiveenaan pistää hengiltä kontrolloiva ja väkivaltainen aviomiehensä Ray (Evan Holtzman) ja johon Gary rakastuu välittömästi, riskeeraten työnsä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan, erityisesti Arjona, jolla on erinomaista kemiaa Powellin kanssa.

Hit Man osoittautui erittäin ilahduttavaksi elokuvatapaukseksi, joka yhdistelee saumattomasti romanttista komediaa ja tiivistunnelmaista jännäriä varsin omalaatuiseen (joskin toki elokuvaa varten väriteltyyn) tositarinaan. Gary Johnson on välittömästi kiinnostava heppu monipuolisten urasuuntaustensa kautta ja leffaan jää heti koukkuun seuraamaan, kun mies uppoaa yhä syvemmälle huijausduuniinsa, napatakseen kiinni muiden ihmisten kuolemista maksavia tyyppejä. Garyn hyödyntämät valehenkilöllisyydet ovat toinen toistaan hupaisampia karikatyyrejä ja näitä heppuja olisi lopulta halunnut nähdä lisääkin. Erityisen mielenkiintoista tästä kaikesta tekee Garyn pitämät oppitunnit yliopistolla, kun hän puhuu oppilailleen identiteeteistä ja itsensä löytämisestä, mikä heijastuu Garyyn itseensä. Mitä pidemmälle leffa ja hänen huijauksensa etenee, sitä enemmän raja Garyn ja hänen esittämien palkkatappajien välillä häilyy.

Varsinainen tarina käynnistyy, kun Gary kohtaa Madisonin ja pian lempi leiskuu, vaikka niin Garyn kuin katsojan päässä tykyttää ajatus siitä, että homma tulee jossain kohtaa kusemaan. Lopulta isoin jännite syntyykin siitä, pystyykö Gary pitämään yllä useita kulissejaan? Pystyykö hän huiputtamaan poliisia siitä, ettei hänellä ole tekemistäkään miehensä kuolemasta haaveilevan naisen kanssa ja pystyykö hän jatkaa Madisonin vakuuttamista siitä, että hän on tehokas tappaja? Tarina johtaa useisiin jännittäviin kuin myös hauskoihinkin tilanteisiin ja homma huipentuu tiivistunnelmaisessa finaalissa.

Ohjaaja Richard Linklaterin filmografia kattaa monenmoista päihdekomediasta Surutta? Sekaisin (Dazed and Confused - 1993) romanttiseen Rakkautta ennen -trilogiaan (Before Trilogy - 1995-2013) ja musiikkileffa School of Rockista (2003) palkintorohmu Boyhoodiin (2014). Hit Man on vekkuli lisäys sekaan ja vaikkei elokuva olekaan Linklaterin huipputöiden veroinen, on se silti erittäin mainio. Linklater rakentaa tunnelmaa onnistuneesti, yhdistellen lajityyppejä tyylikkäästi toisiinsa. Hän on myös käsikirjoittanut elokuvan yhdessä Powellin kanssa. Kaksikon teksti on pääasiassa onnistunut, mutta samalla se kaipaisi hieman ytimekkyyttä ja tiivistämistä. Jäin myös kaipaamaan jotain vielä hieman lisää, mutta toisaalta taas myös sain jotain enemmän, sillä pidin oivana lisänä, että elokuvassa nähdään oikeussalikohtauksia, joissa käsitellään Garyn nappaamien rikollisten tapauksia. Teknisiltä ansioiltaankin Hit Man on mainio. Se on taitavasti kuvattu ja lavastettu ja Garyn asut ja maskeeraukset ovat toinen toistaan luovempia. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Graham Reynoldsin säveltämät musiikit tuovat oman lisäyksensä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hit Man, 2023, AGC Studios, Aggregate Films, Barnstorm Productions, Cinetic Media, Detour Filmproduktion, Detour Pictures, Monarch Media, ShivHans Pictures, Netflix

Arvostelu: Boyhood (2014)

BOYHOOD

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Ellar Coltrane, Patricia Arquette, Ethan Hawke, Lorelei Linklater, Libby Villari, Marco Perella, Brad Hawkins, Jamie Howard, Andrew Villarreal, Jenni Tooley, Richard Andrew Jones, Karen Jones, Zoe Graham ja Jessi Mechler

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia

Ikäraja: 12

Boyhood on Richard Linklaterin ohjaama elokuva. 2000-luvun taitteessa Linklater alkoi pohtia, voisiko hän tehdä elokuvan nuoren kasvukertomuksesta, jossa näyttelijät pysyisivät samoina läpi tuotannon. Linklater ryhtyi suunnittelemaan projektia ja sai kasaan näyttelijät ja työryhmän, jotka olivat valmiit sitoutumaan yli vuosikymmenen kestävään prosessiin. IFC-tuotantoyhtiö suostui rahoittamaan filmin, antaen Linklaterille 200 tuhatta dollaria joka vuodeksi. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 2002 ja päättyivät vihdoin vuonna 2013. Lopulta Boyhood sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 19. tammikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kehuja kriitikoilta ja katsojilta. Elokuva sai myös kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, alkuperäiskäsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen ja naissivuosan palkinnot, sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja naissivuosan palkinnot. Itse katsoin Boyhoodin vasta, kun se saapui vuokralle vuotta myöhemmin ja pidin elokuvasta paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Mason Evans kasvaa pienestä koulupojasta aikuisuuden kynnyksellä olevaksi mieheksi, kohdaten monenlaisia haasteita, onnistumisia ja vastoinkäymisiä nuoruusvuosiensa aikana.

Boyhoodin pääroolissa Mason Evansina nähdään Ellar Coltrane, joka nappasi roolin itselleen kuusivuotiaana ja kuvasi elokuvaa kahdeksantoistavuotiaaksi asti, ennen kuin se vihdoin julkaistiin. Asettakaapa itsenne hetkeksi Coltranen asemaan. Saat pääroolin ihka aidosta elokuvasta, jossa on sivuosissa pari isoa Hollywood-tähteä, mutta et pääse näyttämään aikaansaannostasi koko lapsuutesi ja teini-ikäsi aikana. Mitä jos tuletkin toisiin ajatuksiin ja haluatkin jättää leffan teon sikseen? Coltrane ei ole lapsena tainnut edes tajuta, mihin on suostunut ja ohjaaja-käsikirjoittaja Linklater on varmaan vain rukoillut, että poika onnistuu hoitamaan homman kotiin. Coltrane on onneksi nappivalinta rooliin, suoriutuen aidon tuntuisesti läpi filmin. On kiinnostavaa seurata pojan kasvua kohti aikuisuutta, niin Masonia kuin myös Coltranea. Linklater vakuuttui Coltranen roolisuorituksesta niin, että kesken elokuvan teon hän roolitti Coltranen myös sivuosaan leffassaan Fast Food Nation (2006).

     Masonin vanhempia, jo ennen elokuvan alkua eronneita Olivia-äitiä ja myöskin Masoniksi nimettyä isää näyttelevät Patricia Arquette ja Ethan Hawke, joista jälkimmäinen oli esiintynyt myös Linklaterin romanttisessa trilogiassa Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995), Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004) ja Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight - 2013). Parhaan naissivuosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Arquette ja parhaan miessivuosan ehdokkuuksia samoissa gaaloissa saanut Hawke ovat erittäin hyviä osissaan ja vaikka he ovat alusta asti aikuisia, voi katsoja nähdä myös heidän vanhenevan ruudulla ja heidän hahmojensa kasvavan. Linklater muuten luotti Hawkeen niin paljon, että pisti tämän lupaamaan, että jos Linklater kuolisi elokuvan teon aikana, Hawken täytyisi ohjata se loppuun. Linklaterin oma tytär Lorelei esiintyy Masonin isosiskona, Samanthana ja hänkin suoriutuu oivallisesti osastaan.

Nuorten kasvutarinoita on nähty elokuvien puolella vuosikymmenien varrella useita, muttei varmaan koskaan samalla lailla toteutettuna. Siinä, missä yleensä pidempiä aikavälejä kertovat leffat roolittavat muutamankin näyttelijän esittämään samaa lapsesta aikuisuuteen kasvavaa hahmoa, Boyhood ihan oikeasti seuraa samojen lasten kasvua yli vuosikymmenen ajan. Toki esimerkiksi Harry Potter -elokuvissa (2001-2011) pääsimme myös näkemään lasten kasvua aikuisuuteen, mutta se tapahtui useamman leffan varrella, kun taas Boyhoodissa kaikki on puristettu yhteen filmiin. Jotkut ovat kritisoineet, että elokuvan teho perustuu vain tähän pitkäjänteiseen toteutuskikkaan ja omalla tavallaan olen samaa mieltä, mutta en missään nimessä pidä sitä kritiikkinä. Homma tuntuu tavallista realistisemmalta, kun näet samojen näyttelijöiden vanhenevan yli kymmenen vuoden ajan. Vaikka mukana onkin Arquette ja Hawke, jossain kohtaa saatat jopa unohtaa katsovasi elokuvaa, sillä niin aidolta kaikki tuntuu. Välillä leffa muistuttaa hieman jopa dokumenttia.

Boyhoodissa ei varsinaista juonta ole, vaan vajaan kolmen tuntinsa aikana se vain seuraa näiden hahmojen elämää vuosien varrella. Elokuva pitää sisällään joitakin juonikuvioita, liittyen lähinnä Olivia-äidin uusiin miehiin, mutta pääasiassa kohtaukset ovat aika irrallisia toisistaan ja esittelevät hahmojen muovautumista. Kohtaukset ovat toinen toistaan parempia ja onnistuneemmin kirjoitettuja dialogia myöten, vaikka ne rakentuvatkin hyvin simppeleille perustoille. Elokuvasta löytyy paljon kaikenlaista menoa ja meininkiä, sekä runsaasti samaistumispintaa monenlaisille katsojille. Kun kaikki vielä esitetään Masonin näkökulmasta, tuntuu itse elokuvakin kypsenevän hänen mukanaan. Lapsena kaikki on vielä varsin naiivia, teininä tunnelma ailahtelee fiiliksen mukaan ja aikuistuessa asiat saattavat alkaa selkeytymään. Dragon Ballin ja Harry Potterin fanittaminen vaihtuu tytöistä kiinnostumiseen ja sääntöjen rikkomiseen, sekä vähitellen oman itsensä löytämiseen. Tämän kaiken lisäksi on myös veikeää seurata, kun ympärillä oleva maailma kehittyy. Muoti muuttuu, teknologia harppoo huimia askelia eteenpäin ja Yhdysvaltojen politiikka aaltoilee.

Elokuvan toteuttaminen oli jo näyttelijöiden ja työryhmän sitoutumisen saamisen kannalta varmasti harmaita hiuksia aiheuttava homma Linklaterille, mutta sen lisäksi oli varmasti haasteellista ryhtyä kuvaamaan elokuvaa, josta tietää kuvausten käynnistyessä vain rakenteen, mutta jonka yksityiskohdat muovautuvat vuosien varrella. Tulevaisuutta ja maailman muovautumista oli tietty vaikea ennustaa ja niinpä Linklater kirjoitti kohtauksia sitä mukaa, kun elokuvaa kuvattiin lisää. Jotkut kohtaukset olivat mielessä vuosia, jotkut taas likimain improvisoitiin vasta kuvaushetkellä. Osaamattomissa käsissä lopputulos voisi olla kaamea sekamelska, jossa tosiaan ainoa kiinnostava seikka olisi monia vuosia kestänyt tuotanto. Linklater kuitenkin tietää, mitä tekee ja hän on rakentanut todella hienon kasvukertomuksen, johon uppoutuu täysillä ja jonka lopputekstien alkaessa palaa takaisin omaan elämäänsä varsinaista kokemusta rikkaampana. Loppupään pohdinta siitä, mitä elämä oikeastaan on, pelkkiä suoritettavia virstanpylväitä ja yksittäisiä tähtihetkiä syntymän ja kuoleman välissä, vai jotain syvempää, saa pohtimaan omaa elämäänsä, mitä on jo ehtinyt tapahtua ja mitä toivoo tulevaisuudeltaan?

Boyhood on myös teknisiltä ansioiltaan taitavasti tehty, eikä siitä huomaa negatiivisella tavalla, että sitä työstettiin yli vuosikymmen. Kuvaus on onnistunutta ja leikkaus erityisen sulavaa. Leffa luottaa siihen, että katsoja pysyy kärryillä ajan kulumisesta ihan vain näyttelijöiden kasvamisen ja vähän väliä muuttuvien hiustyylien kautta, eikä tunge ruutuunsa kertaakaan tekstejä, kuten "vuotta myöhemmin". Lähes kolmen tunnin kesto tuntuu täysin perustellulta ja vaikka elokuva onkin hidas, ei mielenkiinto koskaan hiivu. Lavasteet ja asut ovat mainiot, heijastellen eri vuosia ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Elokuvan varrelta löytyy tietty musiikkia eri vuosilta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Boyhood, 2014, IFC Productions, Detour Filmproduction

Arvostelu: School of Rock (2003)

SCHOOL OF ROCK

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Jack Black, Joan Cusack, Mike White, Sarah Silverman, Miranda Cosgrove, Joey Gaydos Jr., Kevin Clark, Robert Tsai, Rivkah Reyes, Maryam Hassan, Aleisha Allen, Caitlin Hale, Brian Falduto, Z Infante, Cole Hawkins, Angelo Massagli, James Hosey, Jordan-Claire Green, Veronica Afflerbach ja Adam Pascal

Genre: komedia, musiikki

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: S

School of Rock on Jack Blackin tähdittämä musiikkikomediaelokuva. Käsikirjoittaja-näyttelijä Mike White keksi idean elokuvaan The Langley Schoolin musiikkiprojektin kautta. White asui silloin Blackin naapurissa ja hän sai näyttelijän kiinnostumaan ideastaan. Idea lyötiin läpi Paramount Picturesilla, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta School of Rock sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 9. syyskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, josta kriitikotkin pitivät ja se sai parhaan komediaelokuvan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse näin School of Rockin ensi kertaa joitain vuosia sitten ja pidin siitä. Olen kertaalleen katsonut elokuvan uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Amatöörirockyhtye potkii pihalle kitaristinsa Dewey Finnin, joka ryhtyy sinnikkäästi etsimään jäseniä omaan bändiinsä. Dewey löytää innokkaita muusikoita yllättävästä paikasta: tiukkaa kuria pitävästä Horace Greenin koulusta, jonne Dewey päätyy töihin esittämällä sijaisopettajan hommia tekevää kämppistään.

Jack Black näyttelee Dewey Finniä, kovan luokan rokkaria - suorastaan rock-musiikin palvojaa. Dewey on äärimmäisen intohimoinen musiikin suhteen, mikä johtaa hänen jatkuvaan sooloiluunsa keikoilla, minkä takia hänet erotetaan bändistä. Tämä ei kuitenkaan Deweytä lannista, vaan hän päättää luoda itselleen bändin millä hinnalla hyvänsä - vaikka sitten esittämällä kämppistään Ned Schneeblyä (käsikirjoittaja Mike White) ja työskentelemällä tämän nimellä sijaisopettajana arvostetussa Horace Greenin koulussa. Black tekee yhden uransa parhaista roolitöistään School of Rockissa. Hän heittäytyy niin täysillä Deweyn vietäväksi, ettei voi kuin innostua itsekin. Näyttelemisen ja komedian lisäksi Blackilla on vahvaa taustaa musiikinkin puolella, esimerkiksi oman yhtyeensä Tenacious D:n kautta, mikä näkyy leffassa täysillä. Black on selvästi intohimoinen musiikista, mitä hän kanavoi täydellisesti roolihahmoonsa.

     Elokuvassa nähdään myös Sarah Silverman Ned-kämppiksen tiukkapipoisena tyttöystävänä, Joan Cusack koulun rehtorina, sekä muun muassa Miranda Cosgrove, Joey Gaydos Jr., Kevin Clark, Rivkah Reyes, Robert Tsai, Maryam Hassan, Aleisha Allen, Caitlin Hale, Brian Falduto ja Z Infante oppilaina, joista Dewey päättää vääntää uuden rockbändinsä. Läpikotaisin näyttelijät suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan, vaikka kaikki jäävätkin lopulta Blackin varjoon. White on oivallinen vässykkä-Nedinä ja Silverman mainio tätä pompottelevana naisena. Cusack istuu hyvin kireäksi rehtoriksi ja lapsinäyttelijät ovat toinen toistaan lahjakkaampia niin näyttelijöinä kuin muusikoina ja laulajina. Blackin tavoin jokainen lapsista nimittäin soittaa instrumenttejaan oikeasti.

Minusta tuntuu, että jokaisella uusintakatselulla olen ehtinyt unohtaa, kuinka hyvä elokuva School of Rock onkaan ja jokaisella katselukerralla myös pidän filmistä enemmän. Kyseessä on aivan mahtava musiikkikomedia, täynnä Jack Blackin riemukasta sooloilua ja erinomaista musiikkia esimerkiksi AC/DC:ltä, Led Zeppeliniltä, Black Sabbathilta, Metallicalta ja The Clashilta. Parasta kuitenkin on mukaansatempaava tarina, jonka fiilis on höystetty kunnon energisellä asenteella. Vajaan kahden tunnin kesto ei koskaan käy tylsäksi, vaan katsojana seuraa yhä vain suuremmalla innolla Deweyn yritystä rakentaa oppilaista maailman päheintä rockyhtyettä. Samalla mukana on kaiken aikaa jännite siitä, mitä jos kuka tahansa koulun henkilökunnasta Deweyn kämppiksen tyttöystävään saisi tietää musiikkimiehen huijauksesta?

School of Rock on todellinen hyvän mielen elokuva, minkä ansiosta sen pariin voikin palata kerta toisensa perään uudelleen. Samalla lailla kun Deweyn ja oppilaiden välille alkaa pikkuhiljaa muodostua todellinen yhteys, katsojalle syntyy tunneside hahmoja kohtaan ja niinpä heidän mahdolliset koettelemuksensa, onnistumisensa ja epäonnistumisensa tuntuvat täysillä. Kaikki huipentuu aivan mahtavaan finaaliin, joka herättää kotisohvalla asti tarvetta nostaa nyrkkiä ilmaan, takoa jalalla lattiaa ja moshata.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Richard Linklater, joka tunnetaan muun muassa romanttisen trilogian Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995), Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004) ja Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight - 2013) tekijänä. Linklaterin työ on voimakasta ja hän saa katsojan hyppäämään täysillä filmin vietäväksi. Tätä auttaa Whiten vallan mainio käsikirjoitus ja tekstiä taas on tukemassa hyvin rytmitetty leikkaus. School of Rock on myös oivallisesti kuvattu ja parasta on, kuinka parissakin kohtaa Blackille annetaan todella aikaa loistaa pitkien kuvien kautta ilman leikkauksia. Lavasteet ovat hienot luokkahuonetta ja esiintymislavoja myöten, puvustajat tekevät hyvää työtä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Craig Wedrenin säveltämät musiikit kuitenkin hukkuvat täysin ikonisten rock-rallatusten kuin myös Blackin omien laulujen alle. Tenacious D:n kappaleita kuunnellut huomaa heti, että Deweyn lonkalta esittämät biisit ovat Blackin käsialaa.

Yhteenveto: School of Rock on mahtava musiikkikomedia ja todella valloittava hyvän mielen elokuva. Jack Black tekee yhden uransa parhaista rooleista rock-musiikkia jumaloivana Dewey Finninä, jossa Black pääsee yhdistämään elämänsä kaksi suurta intohimoa, musiikin ja näyttelemisen. Black revittelee roolissaan riemukkaasti ja katsoja hyppää hahmon eettisesti arveluttavalle matkalle hymyssä suin. On veikeää seurata hahmon menoa, kun tämä keksii ovelan suunnitelman luoda itselleen kaikkien aikojen parhaan bändin. Vähitellen Deweyn ja oppilaiden välille muodostuu kunnon yhteys ja samalla myös katsojalle muodostuu vahva side tähän kaikkeen. Katsojana elää mukana hahmojen koettelemuksia ja kun kaikki johtaa räjähtävään finaaliin, on kotisohvalla luultavasti täysillä messissä ja rokkaamassa menemään. Ohjaaja Richard Linklaterin rakentama tunnelma on loistokas ja kämppiksen roolistakin hyvin suoriutuva Mike White on laatinut mainion käsikirjoituksen. School of Rock on yksi 2000-luvun parhaista komedia- ja musiikkielokuvista ja suosittelenkin sen katselua todella lämpimästi nyt 20-vuotisjuhlan kunniaksi, oli elokuvaa nähnyt ennen tai ei. Tämä filmi kestää kyllä useampiakin katselukertoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

School of Rock, 2003, Paramount Pictures, Scott Rudin Productions, MFP Munich Film Partners GmbH & Company I. Produktions KG, New Century, Sor Productions