Arvostelu: Monte Criston kreivi (The Count of Monte Cristo - 2002)

MONTE CRISTON KREIVI

THE COUNT OF MONTE CRISTO

Ohjaus: Kevin Reynolds
Pääosissa: Jim Caviezel, Guy Pearce, Dagmara Domińczyk, James Frain, Richard Harris, Luis Guzmán, Michael Wincott, Henry Cavill, Albie Woodington, JB Blanc, Helen McCrory, Freddie Jones ja Alex Norton
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

The Count of Monte Cristo, eli suomalaisittain Monte Criston kreivi perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen kirjaan (Le Comte de Monte-Cristo) vuodelta 1844. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty lukuisia sovituksia ja ensimmäinen filmatisointi, Hobart Bosworthin mykkäelokuva The Count of Monte Cristo ilmestyi vuonna 1908. 1990-luvun lopulla Disneyllä ryhdyttiin työstämään uutta elokuvaversiota kirjasta, studion juuri julkaistua Kolme muskettisoturia -elokuvan (The Three Musketeers - 1993), joka perustui myös Dumasin klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires - 1844). Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2000 ja lopulta Monte Criston kreivi sai maailmanensi-iltansa 23. tammikuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se sai positiivista palautetta kriitikoilta. Itse en ole Dumasin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Monte Criston kreivi -elokuvan varmaan pariinkin otteeseen - viime katselusta on tosin kulunut jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Vuonna 1815 Edmond Dantès tuomitaan rikoksesta, jota hän ei tehnyt ja passitetaan Château d'Ifin vankilaan kaukaiselle saarelle. Siellä vuosien vieriessä Edmond ryhtyy juonittelemaan kostoaan ja hänelle aukeaa mahdollisuus toteuttaa suunnitelmansa, kun hän tapaa toisen vangin, vuosia pakotunnelia kaivaneen Abbé Farian.

Jim Caviezel tekee kenties koko uransa merkittävimmän roolityön Monte Criston kreivissä Edmond Dantèsina, sinisilmäisenä nuorena aliperämiehenä, joka joutuu vankilaan syytettynä rikoksesta, jota hän ei tehnyt. Vankilassa Edmond alkaakin muuttua, menettäessään vähitellen tärkeän uskonsa ja suunnitellessaan kostoa niille, jotka ovat vastuussa hänen kaltoinkohtelustaan. Hahmon kehityskaari on erinomaisesti kirjoitettu (ylipäätään Dumas kirjoitti yhden parhaista kostokertomuksista ikinä) ja katsoja kannustaa täysillä Edmondia yrityksissään. Caviezel on nappivalinta rooliin, tuoden hienosti esille hahmon monet puolet elokuvan aikana. Hauska fakta muuten, että Arnold Schwarzeneggeriä pyydettiin aluksi Edmondin rooliin, mutta hän kieltäytyi. Elokuvasta olisi varmasti tullut hyvin erilainen Schwarzeneggerin tähdittämänä.

     Myös Guy Pearce oli aluksi ehdolla Edmondiksi, mutta roolin mentyä Caviezelille, hänet pyydettiin esittämään Fernand Mondegoa, Edmondin ystävää, joka pettää hänet ja ajaa vankilaan. Vaikka Pearce olisi luultavasti suoriutunut mainiosti pääroolista, sopii hän erittäin hyvin luihuksi Fernandiksi, oikein herkutellen lipevän hahmonsa kanssa. Dumasin alkuperäisessä kirjassa Edmond ja Fernand olivat serkukset, mutta käsikirjoittaja Wolpert perusteli muutoksen ystäviksi sillä, että ystävät ovat usein läheisempiä kuin serkut ja siten Fernandin selkäänpuukotus tuntuu merkittävämmältä. Täytyy myöntää, että ymmärrän hyvin Wolpertin päätöstä.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Dagmara Domińczyk Edmondin rakkaana Mercédèsinä, James Frain syyttäjä Villefortina, vajaa vuosi sitten menehtynyt Helen McCrory tämän vaimona Valentinana, Alex Norton itse Napoleon Bonapartena, sekä JB Blanc roisto-Luigina ja Luis Guzmán tätä auttavana Jacopona. Kahdesta ensimmäisestä Harry Potter -elokuvasta (2001-2002) alkuperäisenä Albus Dumbledorena monelle parhaiten tuttu Richard Harris teki yhden viimeisistä roolitöistään Abbé Fariana, 11 vuotta Château d'Ifin vankilassa viruneena miehenä, jolla on pakosuunnitelma. Lisäksi Supermanin roolista parhaiten tunnettu Henry Cavill tekee yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan Fernandin poikana Albertina. Kaikin puolin näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti. Harrisin lahjoja ei voi muuta kuin ihailla. Vaikka hän esittääkin vankia, Harris omaa tiettyä jylhää arvokkuutta, jota eivät edes räsyiset vaatteet, nuhjuiset maskeeraukset ja tomu voi peittää alleen.

Yksi isoimmista kehuista, mitä voin Monte Criston kreiville antaa, on, että elokuva ei tunnu siltä, että se olisi tehty 2000-luvulla. Se tuntuu enemmän sellaiselta klassikkoseikkailulta, joita tehtiin vuosia aiemmin, joskus 1960-1970-luvuilla. Sen toteutuksessa on jotain hyvin vanhanaikaista, mikä istuu filmiin täydellisesti ja vain viehättää siinä minua enemmän. Elokuva perustuu vanhaan tarinaan ja vaikka välillä modernisointi siellä ja täällä ei ole pahitteeksi, tällaisesta toteutuksesta intoilen itse lopulta eniten. Kun taidokkaan yleishengen lisäksi kyseessä on vielä yksi kaikkien aikojen parhaista kostotarinoista, koin Monte Criston kreivin elokuvana erittäin vangitsevaksi. Vaikka filmi etenee aika hitaasti, ei se ole koskaan tylsä. Päinvastoin. Mitä pidemmälle tarina ja Edmondin kostojuonittelu etenevät, sitä syvemmälle elokuvaan uppoaa.

Elokuva tarjoaa paljon kaikenlaista seikkailusta jännitykseen, romantiikkaan ja toimintaan. On vankilapakoa, juonittelua suuntaan jos toiseen ja aarrekarttakin löytyy. Dumas on rakentanut kertomuksensa kaikki osaset vaikuttavasti ja Desmondin ja Fernandin välisen konfliktin väkevästi, ja sen pohjalta onkin helppo ammentaa onnistuneeseen filmatisointiin. Vaikka jotkut kirjailijan fanit ovatkin närkästyneet elokuvantekijöiden muutoksista kertomukseen, itse pidän filmin ratkaisuista. Elokuvan rytmitys on myös toimiva. Sillä ei ole mikään kiire, mutta se onnistuu silti kertomaan kaiken iskevästi parissa tunnissa. Vankilassa vietetty vuosikymmenkin toteutetaan vakuuttavasti. Vankeuden tuomat muutokset Desmondissa pitävät tarinan kaiken aikaa täysin hahmovetoisena. Monte Criston kreivi onkin jo henkilötutkielmana kiehtova koston ohella.

Elokuvan on ohjannut Kevin Reynolds, jolle tällaiset menneen ajan seikkailuleffat eivät olleet lainkaan uusi käsite, olihan hän tehnyt aiemmin mm. Robin Hood - varkaiden ruhtinaan (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991). Reynolds hoitaakin hommansa lahjakkaasti, rakentaen onnistuneesti tunnelmaa ja pitäen katsojan koukussa tarinaan. Monte Criston kreivi on myös taidokkaasti kuvattu, sekä hyvin rytmitetty leikkauksessa. 1800-luvun alun lavasteet ja asut ovat hienosti toteutetut ja monenlaisia näyttäviä puitteita pääseekin ihastelemaan pitkin elokuvaa. Äänimaisema on vakuuttavasti koottu Edward Shearmurin mainioita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Monte Criston kreivi on erittäin mainio filmatisointi kenties kaikkien aikojen parhaasta kostokertomuksesta. Elokuvasta löytyy kaikki ainekset mukaansatempaavaan teokseen ja sitä lopputulos myös onkin. Vaikka leffa kulkee rauhassa eteenpäin, ei se koskaan tunnu pitkäveteiseltä. Kertomus on vangitseva ja katsoja todella kannustaa Edmond Dantèsia onnistumaan aikomuksissaan. Edmondin kehittymistä tarinan aikana on erityisen kiinnostavaa seurata. Jim Caviezel on nappivalinta rooliin, hoitaen hahmon monet puolet yhtä lahjakkaasti. Muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin, erityisesti lipevää Fernandia esittävä Guy Pearce ja Abbé-vankia näyttelevä Richard Harris. Filmin toteutuksessa on jotain viehättävän vanhanaikaista, eikä elokuva tunnu 2000-luvulla tehdyltä. 1800-luvun ajankuva on hienosti toteutettu. Vaikka filmatisointiin tehtiin omat muutoksensa, suosittelen silti Monte Criston kreiviä lämpimästi Dumasin klassikkokirjan ystäville, kuten myös muille, joita kiehtovat kauemmas menneisyyteen sijoittuvat kertomukset täynnä seikkailua, romantiikkaa, petoksia ja rikkauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Count of Monte Cristo, 2002, Touchstone Pictures, Spyglass Entertainment, World 2000 Entertainment, Epsilon Motion Pictures, Count of Monte Cristo Ltd.

Arvostelu: Hugo (2011)

HUGO

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Asa Butterfield, Chloë Grace Moretz, Ben Kingsley, Sacha Baron Cohen, Helen McCrory, Michael Stuhlbarg, Emily Mortimer, Christopher Lee, Frances de la Tour, Richard Griffiths, Ray Winstone ja Jude Law
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 7

Hugo perustuu Brian Selznickin kirjaan Hugo Cabret (The Invention of Hugo Cabret) vuodelta 2007. GK Films hankki kirjan elokuvaoikeudet heti, kun kirja oli julkaistu ja alkoi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Alun perin Chris Wedgen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta aikataulusyistä hän joutui jättämään projektin ja hänen tilalle otettiin ohjaajaksi Martin Scorsese. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja lopulta Hugo sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 10. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva onnistui tienaamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta koska sen budjetti oli paisunut lähes samoihin summiin, filmi oli valitettavasti taloudellinen pettymys. Kuitenkin suurimmaksi osaksi yleisö kehui elokuvaa, minkä lisäksi myös kriitikot antoivat sille korkeita arvosanoja. Hugo sai jopa 11 Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, musiikki ja puvustus), joista se voitti parhaan kuvauksen, lavastuksen, erikoistehosteiden, äänityksen ja äänitehosteiden palkinnot, 8 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, kuvaus, leikkaus, musiikki, puvustus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan lavastuksen ja äänen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, musiikki ja ohjaus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse näin Hugon vasta vuokralta vuotta tai pari myöhemmin isoäitini kanssa ja pidin sitä kelpo filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1931 Pariisissa orpo Hugo Cabret asuu juna-asemalla, missä hän yrittää selvittää kummallisen mekaanisen itseliikkuja-nuken mysteeriä nuoren Isabelle-tytön kanssa.

Pääroolissa nuorena orpopoikana Hugo Cabretina nähdään Asa Butterfield. Vanhempiensa menetyksestä huolimatta Hugo on hyvin optimistinen, ollessaan varma, että hänen kuolleen kelloseppäisänsä (Jude Law) jättämä itseliikkuja-nukke pitää sisällään viestin isältä. Tämä nukke heittääkin Hugon seikkailuun, mihin katsoja on heti valmis lähtemään mukaan. Butterfieldiltä löytyy suurta intoa elokuvaa kohtaan ja hän onkin mitä mainioin valinta Hugoksi. Erityisen hyvä hän onnistuu olemaan draamakohtauksissa, joissa vanhempien menetys palaa musertamaan Hugoa.
     Hugoa auttavana Isabellena taas nähdään Chloë Grace Moretz, joka on myös todella oivallinen roolissaan. Isabellesta löytyy vielä isompaa seikkailunhalua ja Moretz oikein sädehtii usein. Vaikka elokuvasta löytyy monia nimekkäitä näyttelijäkonkareita, ei elokuvan taso koskaan laske silloin, kun sen kohtaukset keskittyvät pelkästään Hugoon ja Isabelleen, sillä Butterfield ja Moretz toimivat niin valloittavana kaksikkona.
     Lyhyesti takaumissa nähtävän Jude Law'n lisäksi muita tunnettuja näyttelijöitä elokuvassa ovat sir Ben Kingsley Isabellen kummisetä Georgesina ja edesmennyt Helen McCrory kummitäti Jeannena, koomikko Sacha Baron Cohen asemanvartija Gustave Dasténa, sir Christopher Lee kirjakaupan omistajana monsieur Labissena, sekä Emily Mortimer, Richard Griffiths ja Frances de la Tour juna-asemalla viihtyvinä henkilöinä, joiden elämää Hugo seuraa piilostaan. Kingsley ja edesmennyt Lee huokuvat karismaa rooleissaan, mutta elokuvan todellinen yllättäjä on lopulta Sacha Baron Cohen. Hulluista komedioistaan, kuten Boratista (Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakshtan - 2006) ja Brünosta (2009) tuttu Cohen pääsee olemaan hauska tapaus, mutta hän vetää osansa rauhallisemmin kuin yleensä ja tuo suurta herkkyyttäkin hahmoonsa. Ensimmäisessä maailmansodassa vammautunut asemanvartija on vain yksi esimerkki mielenkiintoisista sivuhahmoista, joita elokuvan aikana tavataan.

Hugo on hyvin eriskummallinen teos Martin Scorseselta, joka on totuttu näkemään aikuisille suunnattujen rikoselokuvien ohjaajana. Taksikuskin (Taxi Driver - 1976), Mafiaveljien (Goodfellas - 1990), Casinon (1995) ja The Departedin (2006) kaltaisten filmien tekijää on vaikea kuvitella koko perheelle suunnatun satuelokuvan puikoissa. Sellaista Scorsese päätti kuitenkin lähteä kokeilemaan ja onnistuu yrityksessään erinomaisesti. Hugo on lumoavan hurmaava elokuva, johon uppoutuu heti ensiminuuteilla ja kun mysteerin selvittäminen alkaa, siihen jää tosissaan koukkuun. Elokuvasta löytyy ihanaa unenomaisuutta ja lapsenomaista intoa, mitä Scorsese ei ole varmaan koskaan ennen hyödyntänyt leffoissaan. Leffasta huokuu herran intohimo projektia kohtaan ja riemu kokeilla jotain uutta uralla. Samalla Scorsese pääsee kynäilemään oman rakkauskirjeensä elokuvataidetta kohtaan. Leffassa uppoudutaan elokuvahistoriaan ja siinä on oivallisia viittauksia sadan vuoden takaisiin klassikoihin, kun elokuvaa vielä pidettiin taikuutena. Hugo välittää tämän tunteen niin vahvasti, että se saa jo valmiiksi elokuvia palavasti rakastavan kokemaan sen lapsenomaisen hetken uudelleen, kun kuvat pistettiin ensi kertaa liikkumaan silmien edessä.

Tunnelma on kaikin puolin hienosti luotu ja seikkailuhenki pitää tiukasti mukanaan. Elokuvassa on jotain vahvasti taianomaista, mikä syntyy esimerkiksi lumoavasta 1930-luvun Pariisista. Jo pelkät vanhat kadut, liikkeet ja talot, sekä niiden takaa pilkistävät Eiffel-torni, Riemukaari ja Notre Damen katedraali nostavat leveän hymyn huulille. Hugon kintereillä oleva asemanvartija Dasté tuo huumorin lisäksi mukaan myös jännitettä ja erityisesti loppuhuipennuksesta on saatu tiivistunnelmainen. Aitoa herkkyyttäkin löytyy ja katsojalla menee helposti tippa linssiin parissakin kohtaa. Ihan perheen pienimmille leffan jännittävät hetket voivat olla liiankin hurjia, mutta muuten elokuva sopii täydellisesti koko perheen elokuvailtaan. Mysteeriin liittyvä tarina aukeaa hitaasti ja jokainen uusi paljastus tuntuu vain parantavan teosta entisestään.

Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa John Logan, joka kuljettaa tarinaa onnistuneesti eteenpäin ja luo uusia koukkuja ja mutkia mukaan sopivin väliajoin. Logan tekee hyvää työtä myös hahmojen kanssa, mistä näyttelijöiden on helppo ammentaa. Logan saikin Oscar-ehdokkuuden työstään Hugon parissa. Teknisesti leffa on myös todella vaikuttava, vaikka yksi kohta, jossa eräs hahmo jää melkein ihmisten tallomaksi juna-asemalla, on aika kömpelösti toteutettu. Leffa on erittäin taidokkaasti kuvattu. Tietokoneella tehostetut kamera-ajot ympäri juna-asemaa ovat kauniit. Efektit ovat muutenkin oivalliset, vaikka tiettyä digitaalisuutta onkin paikoitellen nähtävissä näin kymmenen vuotta myöhemmin. Leikkaus tukee hyvin käsikirjoitusta. Lavasteilla ja asuilla 1930-luvun Pariisi herätetään takaisin henkiin. Äänimaailma on myös loistokas ja säveltäjä Howard Shore tunnelmoi musiikeillaan, joista löytyy seikkailun tuntua, sekä vahvoja ranskalaisia vivahteita.

Yhteenveto: Hugo on erinomainen koko perheen seikkailuelokuva, jossa ohjaaja Martin Scorsese näyttää uudenlaista lahjakkuutta urallaan. Scorsesen luoma tunnelma on lumoava ja taianomainen, imaisten katsojan täysillä mukaan elokuvan vietäväksi. Tarina pitää niin tiukasti mukanaan, että kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Kiehtovaa mysteeriä ryhtyy tutkimaan innokkaasti ja seikkailun henki on vahvasti läsnä. Jännitystä löytyy, mutta myös huumoria keventämään monia tilanteita. Näyttelijät ovat läpikotaisin loistavia konkareista Ben Kingsleystä, Jude Law'sta ja Christopher Leestä nuoriin Asa Butterfieldiin ja Chloë Grace Moretziin. Todellinen yllättäjä on kuitenkin jopa aika herkkää työtä tekevä Sacha Baron Cohen. Visuaalisesti filmi on upea, muutamista selvästi digitaalisista otoksista huolimatta. Elokuvataiteen rakastajille mukana on paljon sydäntä lämmittäviä silmäniskuja ja viittauksia. Hugo herättää uudestaan syvemmänkin elokuvafanin rakkauden filmejä kohtaan, sekä lapsenomaista innostusta kaikenikäisissä katsojissa. Suosittelenkin Hugoa erittäin lämpimästi seuraavaan elokuvailtaan - etenkin nyt elokuvan kymmenvuotisjuhlan vuoksi! 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Hugo, 2011, Paramount Pictures, GK Films, Infinitum Nihil

Arvostelu: Loving Vincent (2017)

LOVING VINCENT (2017)

Ohjaus: Dorota Kobiela ja Hugh Welchman
Pääosissa: Douglas Booth, Eleanor Tomlinson, Helen McCrory, Saoirse Ronan, Jerome Flynn, Chris O'Dowd, Cezary Lukaszewicz, John Sessions, Martin Herdman, Aidan Turner ja Robert Gulaczyk
Genre: animaatio, draama
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

Vincent van Gogh on 1800-luvun loppupuoliskolla elänyt alankomaalainen taidemaalari. Vielä eläessään hän ei ollut kovin tunnettu, mutta nykypäivänä häntä pidetään mestarina ja hänen työnsä ovat monen miljoonan euron arvoisia. Arvostettu taiteilija kun kerran on, van Goghista on tietty tehty useita elokuvia, kuten Lust for Life (1956), Vincent & Theo (1990) ja ranskalainen Van Gogh (1991). Uusin taiteilijasta kertova filmi on Loving Vincent, jonka teko alkoi jo muutamia vuosia sitten. Elokuva sai ensiesityksensä kesällä useilla eri filmifestivaaleilla ja nyt se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Itse näin leffan jo syyskuun lopussa hieman spontaanisti. Äitini oli joskus van Goghin fani ja osti tauluina hänen töitään, joten olen nähnyt herran tunnetuimmat työt useaan otteeseen. Kun kuulin, että on tulossa van Goghista kertova elokuva, olin heti kiinnostunut ja ajattelin mennä katsomaan sen vasta vähän ennen ensi-iltaa. Päädyin kuitenkin jo ensimmäiseen lehdistönäytökseen, mikä oli hienoa, sillä meille oli aluksi järjestetty pienet tarjoilut, minkä lisäksi pääsimme Tennispalatsin juuri sinä hetkenä avattuun näyttelyyn, jossa oli esillä elokuvassa käytettyjä maalauksia. Itse filmi oli todella erilainen kuin etukäteen kuvittelin. Ei kuitenkaan huonolla tavalla.

Postimiehen poika Armand Roulin lähtee viemään juuri menehtyneen Vincent van Goghin kirjettä tämän veljelle. Matkallaan Armand yrittää saada selville, miksi van Gogh ampui itsensä?

Yleensä jatkan juonikuvauksesta näyttelijöihin ja heidän esittämiinsä hahmoihin, mutta tällä kertaa on pakko aloittaa elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Loving Vincent on nimittäin animaatioelokuva, mutta ei todellakaan mikä tahansa animaatio, vaan se on jotain, mitä ei olla ennen nähty. Kaikki leffassa nähtävät kuvat ovat nimittäin aitoja maalauksia, jotka yli sata taiteilijaa ovat työstäneet van Goghin töiden pohjalta! Aluksi leffa kuvattiin studiossa, jotta taiteilijat saisivat ikuistettua näyttelijöiden ilmeet täydellisesti. Kuvattujen pätkien pohjalta elokuvaa varten maalattiin yli 65 TUHATTA kuvaa! Nyt jos koskaan on aihetta sanoa, että "ihan kuin maalaukset olisivat heränneet eloon", sillä leffa todella näyttää siltä kuin Vincent van Gogh olisi maalannut liikkuvaa kuvaa. Hänen tyylinsä on täysin selvästi esillä läpi elokuvan. Heti ensimmäisten kuvien kohdalla olin myyty. Loving Vincent on visuaalisesti äärimmäisen kaunis elokuva ja siitä huokuu rakkaus ja arvostus van Goghin maalauksia kohtaan. Tuttuja teoksia on hyödynnetty läpi leffan hahmoina ja lokaatioina, jolloin on vaikea kuvitella, että maalarin ihailija ei pitäisi tästä filmistä. Välillä - etenkin alussa - pienet pensselinvedot värisivät ja liikkuivat liian hurjasti minun makuuni, mutta kun tyyliin tottui, oli vaikea uskoa näkemäänsä. Elokuvassa oli pitkiä pätkiä, jolloin ihailin näkemääni taidetta (kirjaimellisesti taidetta) niin paljon, että unohdin kokonaan seurata tarinaa.

Harmillisesti leffan tarinapuoli ei ole mitä kiehtovin. Elokuva ei tosiaan edes kerro van Goghin elämästä, vaan siinä seurataan nuorta Armand Roulinia (Douglas Booth), joka tekee postimies-isälleen (Chris O'Dowd) palveluksen ja lähtee viemään van Goghin viimeistä kirjettä. Samalla hän alkaa pohdiskella, miksi van Gogh oli ampunut itseään ja päättää tiedustella asiaa ihmisiltä, joiden kanssa van Gogh oli viimeisten viikkojensa aikana tekemisissä. Heitä ovat mm. majatalon tyttö Adeline (Eleanor Tomlinson), tohtori Gachet (Jerome Flynn), tämän tytär (Saoirse Ronan), heidän taloudenhoitajansa (Helen McCrory), venemies (The Hobbit -trilogiasta, 2012-2014, tuttu Aidan "Kili" Turner), tarvikekauppias Père Tanguy (John Sessions) ja poliisi Gendarme Rigaumon (Martin Herdman). Hahmojen tarkoitus on lähinnä vain kertoa asioita Armandille, joka ei myöskään ole erityisen kiinnostava persoona. Armandista ei oikeastaan leffan jälkeenkään tiedä kovin paljoa. Leffassa ei kuitenkaan ole kyse hahmoista ja heidän tarinastaan, vaan van Goghista (Robert Gulaczyk) ja hänen töistään. Van Gogh nähdään pääasiassa vain mustavalkoisissa takaumissa, jotka ovat tyyliltään realistisempia kuin värikkäät osiot, mutta niistäkin löytyy maalauksellisuutta. Vaikka tarina ei ole mitä mukaansatempaavin, on visuaalinen ilme niin mielettömän hieno, että Loving Vincentiä on lumoavaa katsoa. Elokuvan päätyttyä oli vielä hienompaa käydä Tennispalatsin näyttelyssä, sillä vaikka siellä esillä olleet maalaukset eivät olleet van Goghin aitoja töitä, ne olivat juuri niitä maalauksia, jotka oli tehty elokuvaa varten.

Ohjaajakaksikko Dorota Kobiela ja Hugh Welchman ovat tehneet hienoa työtä leffan parissa. Kuitenkin heidän ja Jacek Dehnelin kirjoittama käsikirjoitus voisi olla kiinnostavampi. Keskustelukohtaukset (joita on todella paljon) eivät ole välillä mitä kiehtovimmat, vaikkei dialogi olekaan millään lailla kehnoa. Äänimaailma leffassa on mainio ja Clint Mansellin musiikit tuovat lisätunnelman upeisiin kuviin.

Yhteenveto: Loving Vincent on visuaalisesti aivan mielettömän huikeasti toteutettu, mutta kun animaatiojäljen tuottama ihmetys alkaa haihtua, ei tarina ole kovin kiehtova. Hahmot eivät ole mitä mielenkiintoisimmat ja jotkut keskustelukohtaukset eivät nappaa mukaansa. Leffa on kuitenkin niin kaunista silmäkarkkia, että tarinan seuraaminen unohtuu välillä joka tapauksessa. Paikoitellen pienet pensselinvedot liikkuvat ärsyttävän nopeasti, mutta suurimmaksi osaksi katsojana vain toljottaa leffaa, eikä oikeastaan voi uskoa näkemäänsä. Hämmästyttävän tyylinsä takia Loving Vincent on todellista taidetta ja jokaisen van Goghin fanin tai ylipäätään maalauksia arvostavan pitää nähdä tämä elokuva. Vaikka tänä vuonna ilmestyisikin tarinallisesti parempi animaatioelokuva, niin toivon todella, että tämä voittaa parhaan animaation Oscar-palkinnon, sekä ties mitä muita palkintoja, koska Loving Vincent on jotain, mitä ei olla ennen nähty!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.lovingvincent.com
Loving Vincent, 2017, BreakThru Productions, Trademark Films, Silver Reel, Odra Film, Centrum Technologii Audiowizualnych

Arvostelu: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half-Blood Prince - 2009)

HARRY POTTER JA PUOLIVERINEN PRINSSI

HARRY POTTER AND THE HALF-BLOOD PRINCE

Ohjaus: David Yates
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Michael Gambon, Maggie Smith, Alan Rickman, Jim Broadbent, Bonnie Wright, Tom Felton, Helen McCrory, Helena Bonham Carter, Mark Williams, Julie Walters ja David Thewlis
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 12

J.K. Rowlingin kirjoittamat Harry Potter -kirjat (1997-2007) ja niistä tehdyt elokuvat (2001-2011) ovat olleet iso osa lapsuuttani ja siten erittäin tärkeitä minulle. Valmistautumisena taikamaailmasta kertovaan uuteen elokuvaan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), minun täytyi tietysti katsoa uudestaan ja arvostella koko Harry Potter -elokuvasarja. Pettymyksen aiheuttaneen Harry Potter ja Feeniksin killan (Harry Potter and the Order of the Phoenix - 2007) jälkeen olin hieman varautunut, kun menin katsomaan Harry Potter ja puoliveristä prinssiä elokuvateatteriin sen ensi-iltapäivänä heinäkuussa 2009. Muistan yhä kuinka innoissani olin, kun kävelin ulos teatterista ja pääsinkin katsomaan sen vielä uudestaan, ennen kuin sain sen DVD:nä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Harry Potter ja viisasten kivi (2001), Harry Potter ja salaisuuksien kammio (2002), Harry Potter ja Azkabanin vanki (2004), Harry Potter ja liekehtivä pikari (2005) ja Harry Potter ja Feeniksin kilta!

Kuudentena kouluvuotenaan Harry Potter alkaa yhdessä rehtori Dumbledoren kanssa selvittämään lordi Voldemortin voimien salaisuutta.

Tällä kertaa Harry Potteria näyttelevän Daniel Radcliffen suoritus pysyy tasokkaana läpi elokuvan. Etenkin, kun ottaa huomioon, että Radcliffe kärsi alkoholiongelmasta elokuvaa tehdessään ja oli usein humalassa kuvauksissa. Syyt tälle ovat kuitenkin ymmärrettävät, sillä Radcliffe ei kestänyt kuuluisuuttaan ja pakeni asioita alkoholin avustuksella. Potterilla on yhä hieman liian lyhyet hiukset, mutta ne alkavat sopia hänelle, kun sekä hahmo että näyttelijä kasvavat aikuisiksi. Harrylla ovat myös tyylikkäät Converset elokuvassa.
     Rupert Grint antaa tässä elokuvassa parhaan suorituksensa Ron Weasleyna. Hän on selkeästi nauttinut olostaan kuvauksissa ja hänessä on erittäin paljon energiaa. Hahmo on todella hauska ja Grintin ilmeet ovat mahtavia. Tässä elokuvassa hormonit jylläävät myös Ronilla ja hän päätyykin yhteen hieman omistushaluisen Lavender Brownin (Jessie Cave) kanssa. Emma Watsonin roolisuoritus on jälleen mainio Hermione Grangerina. Hermione joutuu kestämään ällön muka-hurmuri Cormac McLaggenin (Freddie Stroma) vilkuilua.
     Michael Gambonin näyttelemä Albus Dumbledore alkaa käydä vanhaksi. Hänestä löytyy hauskoja kohtia, mutta näkee, ettei kaikki ole hyvin. Dumbledoren ja Harryn ystävyys alkoi jo Harry Potter ja viisasten kivessä, mutta nyt se on erittäin selkeää ja näyttelijöiltä luontevaa. Gambonin suoritus on tapansa mukaan erinomainen.
     Maggie Smithin suoritus on jälleen mainio professori McGarmiwana ja Smith saa lisäkunnioitusta, sillä hän pystyi suoriutumaan roolista kunnialla, vaikka taistelikin samoihin aikoihin rintasyövän kanssa, kun tätä kuvattiin. Kärsimystä ei ole nähtävissä Smithistä. Alan Rickmanin näyttelemä professori Kalkaros ei kovin paljoa esiinny elokuvassa, mutta hänellä on silti merkittävä rooli. Robbie Coltranen näyttelemää Hagridia hädin tuskin näkee tässä.

Uutena opettajana nähdään Horatius Kuhnusarvio, jota esittää Jim Broadbent. Broadbent on erittäin hyvä näyttelijä ja sopii rooliin. Hänen ilmeensä ovat aina aivan loistavia.
     Bonnie Wrightin näyttelemän Ginny Weasleyn rooli kasvaa ja hänellä alkaa olla juttua Harryn kanssa. Wrightin suoritus on parantunut joka elokuvassa ja tässä kohtaa hän on jo oikein hyvä. Haluaisin nähdä Wrightia lisää elokuvissa ja mielenkiintoista hänessä onkin, että näyttelemisen lisäksi häntä kiinnostaa elokuvien teko ja ohjaaminen. Saa nähdä, onko koskaan luvassa Ginnyn ohjaamia leffoja. Tutut hahmot, kuten Neville Longbottom (Matthew Lewis) ja Luna Lovekiva (Evanna Lynch) ovat tietysti mukana, mutteivät kovin suurissa rooleissa, kuten edellisessä osassa. Lynch on yhä huikea Lunana.
     Tom Feltonin esittämä Draco Malfoy karistaa pois ilkeän kiusaajaroolinsa ja hänestä tulee paljon syvällisempi hahmo kuin aiemmin. Lordi Voldemort on antanut Dracolle tehtävän rangaistukseksi siitä, että tämän isä Lucius petti Voldemortin luottamuksen edellisen elokuvan lopussa. Dracolla on todella hyvä motiivi ja hänestä on saatu erittäin traaginen hahmo, jolloin aiemmin hahmoa vihanneet voivat kokea jopa sääliä häntä kohtaan. Tässä elokuvassa nähdään ensimmäistä kertaa Dracon äiti, Narcissa Malfoy, jota näyttelee Helen McCrory. Narcissa esiintyy vain alussa, mutta hänestä huomaa jo siinä, että kyseessä on huolehtiva äitihahmo, vaikka Kuolonsyöjä onkin. Feeniksin killassa esitelty Bellatrix Lestrange (Helena Bonham Carter) nähdään myös ja hän on ihan yhtä mielenvikainen kuin aiemmin. Itse lordi Voldemortia ei näy elokuvassa, mutta nuorempia versioita Tom Valedrosta näyttelevät Hero Fiennes-Tiffin ja Frank Dillane.
     Muitakin tuttuja hahmoja nähdään myös, kuten Arthur ja Molly Weasley (Mark Williams ja Julie Walters), heidän poikansa Fred ja George (James ja Oliver Phelps), sekä Remus Lupin (David Thewlis) ja tämän vaimo Nymfadora Tonks (Natalie Tena).

Elokuva alkaa hyvin vauhdikkaasti, kun kuolonsyöjät iskevät Viistokujalle, vievät sauvakauppias Ollivanderin ja tuhoavat Millenium Bridgen. Dumbledore käy hakemassa yksinään viihtyvän Harryn mukaansa, suostutellakseen Horatius Kuhnusarvion palaamaan Tylypahkaan. Tylypahkassa Harrylle selviää, että Kuhnusarvion paluu on erittäin tärkeää, jotta hän ja Dumbledore saisivat selville totuuden siitä, miten Voldemort selvisi hengissä, kun yritti tappaa Harryn vuosia sitten. Samalla alkaa tapahtua outoja asioita, joista Harry alkaa epäillä Dracoa. Kaiken tämän lisäksi hän jää koukkuun lukemaan mysteerisen Puoliverisen prinssin merkintöjä vanhassa oppikirjassa.

Toisin kuin edellinen osa Harry Potter ja Feeniksin kilta, tämä elokuva jatkaa sitä tunnelmaa, mikä alkoi pari elokuvaa sitten, Harry Potter ja liekehtivässä pikarissa. Puoliverinen prinssi on synkkä läpi elokuvan, sekä tunnelmaltaan että värimaailmaltaan. Mutta kuten Liekehtivään pikariin, myös tähän on löydetty oikea tasapaino synkkyyden ja huumorin välillä. Hahmojen rakentaminen sujuu samalla, sekä tarinan kuljettaminen eteenpäin ja uusien asioiden esittely. Teinihahmot esitetään jälleen normaaleina teineinä, vaikka kaikki tapahtuukin taikamaailmassa. Romanssintynkää syntyy siellä sun täällä ja ystävyyden merkitys kasvaa. Elokuvassa myös vastataan aiempiin kysymyksiin, mutta se herättää myös uusia. Se on moniulotteinen kokonaisuus, josta löytyy jännitystä, hempeilyä, surullisuutta, toimintaa ja huumoria. Myötähäpeää on myös saatu mukaan.

Tällä elokuvalla on aivan loistava aloitus. Warner Brosin logon leijuessa pilvien läpi kohti katsojaa, kuullaan Bellatrixin huuto "Minä tapoin Sirius Mustan!" josta siirrytään kameroiden salamavaloihin, toimittajien ottaessa kuvia edellisen elokuvan lopputaistelun jälkeen henkisesti rikkinäisestä Harrysta, jota Dumbledore kuljettaa suojelevasti pois. Aloitus aiheuttaa minussa joka kerta kylmiä väreitä, joita eivät auta elokuvan nimen leijuminen katsojaa kohti, eikä tyylikäs ja vauhdikas lento läpi Lontoon. Kun elokuva taas rauhoittuu, katsoja on pysähtynyt paikoilleen, ihmetellessään erittäin vaikuttavaa alkua. Läpi elokuvan nähdään pysäyttäviä kohtia ja lopussa kannattaa herkimmillä olla liinat mukana, joihin voi pyyhkiä kyyneleitä. Uhkaava ja painostava tunnelma vallitsee läpi elokuvan, jopa jollain tapaa niissäkin kohdissa, joissa saa nauraa. Piinaava tunnelma kurkottaa elokuvan alussa kohti katsojaa, nappaa kiinni ja pitää otteessaan lopputeksteihin asti, jolloin ensimmäinen ajatus katsojalla on: "Seuraava osa heti pyörimään!"

Käsikirjoittaja Steve Kloves on palannut yhden elokuvan tauon jälkeen ja ensitöikseen hän on selkeästi joutunut istumaan alas ja miettimään, miten saisi korjattua edellisen elokuvan virheet, jotka Feeniksin killan käsikirjoittaja Michael Goldenberg loi. Elokuva nappaa kuitenkin välittömästi tunteet Liekehtivän pikarin lopusta. Vaikka jälleen on jäänyt pois asioita, joita kirjassa esiintyy, on tähän löydetty tarpeellisimmat asiat, kuten myös juuri oikeat tunteet. Muutamia juttuja jää kaipaamaan ja olisi ollut hienoa nähdä lisää muistoja nuoresta Tom Valedrosta, mutta jopa tässä nähdyillä pärjää hyvin ymmärtääkseen, mistä on kyse, vaikka ei olisi kirjaa lukenut. Monia häiritsee, että elokuvaan ei oltu otettu mukaan isohkoa lopputaistelua Tylypahkassa, mutta minusta on vain hyvä, että Tylypahkassa käytävä sota on säästetty Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:een (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011). Elokuvaan on myös lisätty toimintapätkä, mitä ei kirjassa ole, jotta puolessa välissä tarinaa Harry joutuisi jälleen vaaraan.

Kuten aiemmissakin osissa, myös tässä elokuvassa on tuotu uusia asioita mukaan velhomaailmaan. Uusia asioita ovat esimerkiksi häivytyskaapit, joilla voi siirtyä paikasta toiseen; manaliukset, jotka muistuttavat zombeja; onnenjuoma Felix Felicis; sekä hirnyrkit, joiden merkitys selviää elokuvan aikana. Tuttujakin asioita on mukana, kuten edellisessä osassa esitelty tarvehuone, jonka käyttötarkoitusta on muutettu. Tarvehuonekohtauksissa voi tarkimmat katsojat huomata esineitä aiemmista sarjan elokuvista. Elokuvassa nähdään myös pitkästä aikaa huispausta, vaikkei valitettavasti ihan kokonaista peliä.

David Yates tietää vihdoin, mitä tehdä Harry Potterin kaltaisen megatuotoksen kanssa. Puoliverinen prinssi pysyy loistavasti kasassa ja siitä voi kiittää Yatesin taitojen paranemista, kuten myös Klovesin paluuta kirjoittajaksi. Elokuva on myös kuvattu hyvin ja olikin siitä jopa Oscar-ehdokkaana, mutta hävisi valitettavasti Avatarille (2009). Leikkaus on sujuvaa myös ja äänitehosteet toimivat kaikin puolin. Lavastuksen osalta suosikkini on tarvehuone, sillä siihen on saatu niin paljon yksityiskohtia, että joka kerralla sieltä löytää jotain uutta. Myös lopussa nähtävä luola on mielestäni erittäin mielenkiintoinen, sekä Weasleyn veljesten pilailupuoti. Maskeeraus ja puvustus ovat tyylikkäät, kuten tavallista. Visuaalisesti elokuva on todella näyttävän näköinen, vaikkakin paikoitellen kuva on niin synkkä, ettei siitä meinaa mitään erottaa. Värimaailmaltaan Puoliverinen prinssi on pääosin erittäin harmaa. Erikoistehosteita ei ole hirveästi viljelty ympäriinsä, mutta elokuva on silti upea.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin hyvä. Lisämateriaalina yhden levyn Blu-ray -julkaisussa on vain Focus Pointeja, jotka antavat lyhyitä taustatietoja eri kohtauksista, asioista ja hahmoista, joita elokuvassa esiintyy. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten esittelyvideoita elokuvalle, elokuvan teosta kertova Behind the Magic, näyttelijöiden haastatteluja, Orlandossa sijaitsevan The Wizarding World of Harry Potter -teemapuiston esittely, lyhyt katsaus Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:een (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010), sekä sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter kuudes, tunnin kestävä osa Magical Effects, joka kertoo elokuvasarjan tehosteista.

Yhteenveto: Harry Potter ja puoliverinen prinssi on aivan törkeän hyvä lisäys sarjaan. David Yates on saanut selville, miten tällaisia elokuvia tehdään ja kykenee pitää homman hienosti kasassa. Radcliffe ja Grint antavat parhaat suorituksensa sarjassa ja Jim Broadbent on todella hyvä lisä. Vaikka itse lordi Voldemortia ei nähdä, on hänen synnyttämä uhka vahvasti läsnä elokuvassa. Synkkyys ja huumori ovat täydellisessä tasapainossa ja elokuva muuttuu loppupuolella surulliseksi. Vaikka monia asioita on jäänyt puuttumaan, kirjan ydin on löydetty ja siirretty taidolla elokuvaksi. Alkuosio on aivan huikea ja jo se ansaitsee aplodit. Kun kävin katsomassa elokuvan sen ensi-illassa, katsomo oikeasti alkoi taputtaa, kun elokuva oli ohi. Puoliverinen prinssi on ollut yksi parhaimpia kokemuksiani elokuvateattereissa ja se osoittaa hyvin, miksi Harry Potter on minulle niin tärkeä. Suosittelen elokuvaa kaikille Potter-faneille ja aiemmat osat nähneille. Ja kuten aina, lukekaa myös kirjat!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.harrypotterfanzone.com
Harry Potter and the Half-Blood Prince, 2009, Warner Bros, Heyday Films