Arvostelu: Kensuken saari (Kensuke's Kingdom - 2023)

KENSUKEN SAARI

KENSUKE'S KINGDOM

Ohjaus: Neil Boyle ja Kirk Hendry

Pääosissa: Aaron MacGregor, Sally Hawkins, Cillian Murphy, Ken Watanabe ja Raffey Cassidy

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Kensuke's Kingdom, eli suomalaisittain Kensuken saari perustuu Michael Morpurgon samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta oli tekeillä animoitu elokuvasovitus. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animaattorit kävivät töihin. Kensuken saari sai maailmanensi-iltansa Annecyn elokuvajuhlilla kesäkuussa 2023 ja vasta nyt, yli kaksi vuotta myöhemmin elokuva saapuu Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin ennen Eliota (2025) ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Kensuken saaren sen ensi-iltapäivänä.

Nuori Michael-poika on perheensä kanssa seilaamassa maailman ympäri, kun eräänä yönä heidän veneensä joutuu myrskyn armoille. Michael putoaa yli laidan ja päätyy saarelle, joka ei olekaan niin autio kuin aluksi vaikuttaa...

Elokuvan keskiössä on nuori ja fiktiivinen versio kirjailija Michael Morpurgosta (äänenä Aaron MacGregor) itsestään. Michael on purjehtimassa maailman ympäri perheensä kanssa, johon kuuluvat hänen äitinsä (Sally Hawkins), isänsä (Cillian Murphy) ja siskonsa Becky (Raffey Cassidy), eikä saa unohtaa uskollista koiraa Stellaa. Michael on varsin impulsiivinen nuori, joka tekee ennen kuin ajattelee, mikä ajaa hänet usein ongelmiin. Hänellä on suuri tarve näyttää kykynsä muille, mutta hänestä tuntuu kuin häntä pidettäisiin pelkkänä epäonnistujana ja riskitekijänä. Kaikki muuttuu, kun heidän veneensä joutuu myrskyn kouriin ja Michael ja Stella lentävät yli laidan, päätyen autiolta vaikuttavalle saarelle. Siellä Michaelin täytyy ottaa itseään tosissaan niskasta kiinni, mikäli poika haluaa niin selviytyä kuin päästä takaisin perheensä luokse. Michael on vikoineen mainio päähenkilö, jonka kasvutarinaan uppoutuu mielellään. Hänen perheensä saa sopivasti ruutuaikaa leffan alussa, jotta perhedynamiikka käy selväksi ja näytetään, että perhe rakastaa Michaelia kaikista mokistakin huolimatta.

     Kuten elokuvan nimestä voi jo päätellä, saari, minne Michael ja Stella rantautuvat, ei suinkaan ole autio, vaan se kuuluu Kensukelle (Ken Watanabe), iäkkäälle japanilaismiehelle, joka on ollut jumissa saarella jo niin kauan, ettei hän enää halua palata takaisin sivistyksen pariin. Kensuke on monipuolinen hahmo, josta löytyy mysteerisyyden verhoa raottaessa viisautta, näppäryyttä, lempeyttä kuin myös suurta traagisuutta.

Muun muassa Oscar-voittaja Flow'n (Straume - 2024), ihastuttavan Robot Dreamsin (2023) ja lippukassaennätykset tuhonneen Ne Zha 2:n (哪吒之魔童闹海 - 2025) ohessa pikku brittileffa Kensuken saari on jälleen osoitus siitä, että myös animaatioiden puolella on hyvä kääntää katseet niistä isoista Hollywoodin animaatiotehtaista ja tutkia, mitä tässä taiteenlajissa saadaan aikaiseksi muualla. Kyseessä on hieno ja todella kaunis seikkailuelokuva koko perheelle, josta löytyy niin hupia, jännitystä, surua kuin väkevää sanomaa ihmisen ja luonnon yhteyden merkityksestä, sekä taiteen tärkeydestä. Välillä hymy leviää kasvoille ja välillä taas saa olla pyyhkimässä kyyneliä poskilta.

Kestoa elokuvalla on alle puolitoista tuntia, mutta Kensuken saari ottaa tuosta napakasta mitasta kaiken irti. Elokuva käyttää juuri sopivan ajan esitelläkseen Michaelia ja tämän perhettä veneellä, ennen kuin Michael jo huuhtoutuu saarelle. On mielenkiintoista seurata, kuinka poika yrittää selvitä ja vielä kiinnostavammaksi homma muuttuu, kun käy selväksi, ettei Michael ole saarella yksin. Aluksi Kensuke ei voi sietää ajatusta, että hänen rauhansa on rikkoutunut, mutta vähitellen hän antaa pojalle mahdollisuuden ja niinpä myös Michael yrittää ryhdistäytyä. Brittipojan ja japanilaismiehen välille muodostuu hiljalleen vahva ystävyys, vaikka he eivät kielellisesti ymmärräkään toisiaan. Luonnon ja taiteen kautta he luovat tavan kommunikoida ja katsojasta tuntuu pian siltä kuin olisi itsekin saarella heidän kanssa. Surullisinekin hetkineen Kensuken saari on kertakaikkisen ihastuttava ja nätti teos, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi.

Kaiken tämän lisäksi elokuva on myös animoitu mainiosti. Hahmot ovat käsin piirrettyjä ja taustoissa hyödynnetään oivaltavasti kolmiulotteista tietokoneanimaatiota. Yhdistelmällä leffasta saadaan piristävän omannäköisensä tapaus. Taustat ovat vieläpä yksityiskohtaisia ja kaikki on ilahduttavan värikästä, joten leffaa on erittäin miellyttävää katsella. Myös äänityöskentely on oivallista, Stuart Hancockin säveltämien musiikkien tunnelmoidessa hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kensuke's Kingdom, 2023, Mélusine Productions, Jigsaw Films, Align, British Film Institute (BFI), Bumpybox, Ffilm Cymru Wales, Le Pacte, Lupus Films, Luxembourg Film Fund

Arvostelu: The Brutalist (2024)

THE BRUTALIST

Ohjaus: Brady Corbet

Pääosissa: Adrien Brody, Guy Pearce, Felicity Jones, Joe Alwyn, Raffey Cassidy, Stacy Martin, Isaach de Bankolé, Alessandro Nivola, Emma Laird, Michael Epp, Jonathan Hyde ja Peter Polycarpou

Genre: draama

Kesto: 3 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 16

The Brutalist on Adrien Brodyn tähdittämä eeposelokuva. Saatuaan Vox Luxin (2018) valmiiksi, ohjaaja-käsikirjoittaja Brady Corbet ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa, joka olisi hänen tähän asti suurin projektinsa. Corbet kirjoitti elokuvan tyttöystävänsä Mona Fastvoldin kanssa, Joel Edgerton, Marion Cotillard ja Mark Rylance palkattiin rooleihin ja kuvausten oli tarkoitus alkaa vuonna 2020, mutta koronaviruspandemia esti suunnitelmat. Yksi kerrallaan näyttelijät joutuivat jättämään elokuvan muiden projektien takia ja heidät korvattiin Brodyllä, Felicity Jonesilla ja Guy Pearcella. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja nyt kolmen Golden Globe -palkinnon, neljän BAFTA-palkinnon ja kymmenen Oscar-ehdokkuuden saattelemana The Brutalist saapuu Suomenkin teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun maailmalta alkoi saadella kehuja. Elokuvan traileri teki minuun suuren vaikutuksen ja kävinkin innokkain mielin katsomassa The Brutalistin sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa viikkoa ennen ensi-iltaa.

Holokaustista selviytynyt ja vaimostaan erilleen joutunut juutalainen arkkitehti László Tóth matkustaa Yhdysvaltoihin ja joutuu kohtaamaan kauhistuttavan todellisuuden amerikkalaisesta unelmasta.

Pääroolissa arkkitehti László Tóthina nähdään Adrien Brody, jolle ei toki ole mikään uusi juttu näytellä keskitysleiriltä selviytynyttä juutalaistaiteilijaa, nähtiinhän mies jo parikymmentä vuotta sitten Pianistissa (The Pianist - 2002), mistä Brody voitti parhaan miespääosan Oscar-palkinnon. Tällä kertaa Brodyn hahmo on kotimaassaan Unkarissa arvostettu arkkitehti, joka matkustaa Yhdysvaltoihin uuden elämän toivossa, mutta jota vastassa on karvas pettymys amerikkalaisesta unelmasta. Brody on Lászlónkin roolista kahminut useita palkintoja, eikä syyttä, sillä mies on tuttuun tapaansa erinomaisessa vedossa. Brody tulkitsee hahmonsa tunteita ja puolia vaikuttavasti, ollen myös uskottava visionääri, kun László pääsee vihdoin esittelemään kykyjään arkkitehtinä Yhdysvalloissa.

     Elokuvassa nähdään myös Felicity Jones Lászlón vaimona Erzsébetinä, josta mies joutui eroon sota-aikana ja Raffey Cassidy Lászlón siskontyttärenä Zsófiana, josta Erzsébet pitää huolta, Alessandro Nivola Lászlón serkkuna Attilana, joka tarjoaa miehelle majapaikkaa, Guy Pearce rikkaana Harrison Lee Van Burenina, joka haluaa Lászlón suunnittelevan hulppean rakennuksen Lee Van Burenin äidin muistolle, Joe Alwyn ja Stacy Martin Lee Van Burenin lapsina Harrynä ja Maggiena, sekä Isaach de Bankolé köyhänä Gordonina, joka ryhtyy auttamaan Lászlóa. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä rooleissaan, etenkin Jones ja Pearce, jotka kisaavat myös täysin ymmärrettävästi Oscareista. Pearce heittäytyy täysillä rooliinsa rikkaaksi Lee Van Bureniksi, joka haluaa hyödyntää Lászlón visionäärisyyttä, mutta joka myös tekee usein miehelle selväksi tämän paikan.

Vaikka ruudulla esiintyykin tuttuja nykypäivän näyttelijöitä, ei The Brutalist todellakaan tunnu 2020-luvun elokuvalta, vaan sitä voisi helposti pitää jopa useita vuosikymmeniä vanhempana teoksena. Ja sanon tämän vain positiivisessa mielessä. The Brutalist on kuin vanhat eeposelokuvat - suuri ja jylhä, sekä pitkä kuin mikä. Kestoa on yli kolme ja puoli tuntia, mikä sisältää vieläpä alkusoiton, epilogin ja monille katsojille taatusti tervetulleena viidentoista minuutin väliajan. Väliaika ei ole mukana vain vessatauon tai uusien popcornien ostomahdollisuuden tarjoamiseksi, vaan se jakaa kertomuksen tarkoituksellisesti kahtia ja antaa katsojalle mahdollisuuden sulatella ensimmäistä puoliskoa, ennen jälkimmäiseen siirtymistä. Elokuva on vielä kuvattu filmille VistaVisionilla, mikä luo The Brutalistiin ihastuttavan vanhanaikaisen ulkonäön, liki neliömäisine kuvasuhteineen kaikkineen. Sanonkin jo nyt, että jos elokuvasta haluaa saada kaiken irti Suomessa, se pitää käydä katsomassa IMAX-salissa.

Sen lisäksi, että elokuva vakuuttaa niin näyttelijöillään kuin vanhoja eeposelokuvia kosiskelevalla toteutuksellaan, on The Brutalist muutenkin hieno teos, joka jättää paljon pohdiskeltavaa, sekä paljon pureskeltavaa. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuvan hitusen auki jäävä lopetus voi katsojasta riippuen jopa pilata koko homman. Samalla tällä lopetuksella varmistetaan, että elokuvasta taatusti puhutaan vielä vuosien päästä erilaisin teorioin ja analyysein. Analysoitavaa riittää muutenkin, The Brutalistin ollessa vahva kuvaus maahanmuuttajakokemuksesta, erityisesti juutalaisista, jotka pakenivat Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan aikana. Koko amerikkalaisen unelman konsepti hajotetaan nopeasti palasiksi ja kohtauksesta toiseen László saa yhä enenevämmissä määrin huomata, ettei häntä ja "hänen kaltaisiaan" haluta maahan. Kuten jo kerroin, vaikka Harrison Lee Van Buren palkkaa Lászlón hommiinsa, mies myös tekee kaiken aikaa yhä vain selvemmäksi, mitä onkaan mieltä Lászlósta ja muista hänenlaisistaan. Vaikka elokuva sijoittuu usean vuosikymmenen taakse menneisyyteen, on sen kertomus edelleen monin paikoin harmillisen ajankohtainen.

The Brutalist ei todellakaan tule toimimaan kaikille ja etenkin nykypäivänä on selvää, että moni tulee pitämään näkemäänsä vain tylsänä. Itse kuitenkin suurin piirtein lumouduin näkemästäni. Heti alku, jossa László saapuu laivalla Yhdysvaltoihin ja näkee Vapaudenpatsaan ensi kertaa, sai ihoni nousemaan kananlihalle, mihin vaikutti tietty Daniel Blumbergin mahtipontinen musiikki. Uppouduin täysin seuraamaan arkkitehdin tarinaa ja pidin valtavasti siitä, ettei elokuvalla tosiaan ole mikään kiire. Se kulkee kaikessa rauhassa omalla painollaan eteenpäin, syventäen hahmojaan esimerkillisen hyvin kohtausten (ja samalla vuosien vieriessä). Mukana on useita sykähdyttäviä, upeita, herkkiä, hurjia ja kaiken kaikkiaan vaikuttavia kohtauksia, joissa näyttelijät pistävät parastaan kerta toisensa perään. Lopussa odottava huipennus tosiaan jakaa mielipiteitä, mutta itse pienen sulattelun jälkeen pidin finaalia suorastaan runollisena.

Brady Corbetin ohjaus on suorastaan huikeaa ja on aivan älytöntä, että hän on saanut aikaiseksi näin mammuttimaisen, mutta silti rauhallisen paketin ja vieläpä vain vähän päälle kuukaudessa kuvattuna ja alle kymmenen miljoonan dollarin budjetilla. Corbet on selvästi kiehtoutunut vanhoista eeposklassikoista, sillä niin ansiokkaasti hän niitä matkii. Hänen ja Mona Fastvoldin työstämä käsikirjoitus on väkevä, oli kyse sitten tarinankuljetuksesta, hahmokehityksestä, dialogista tai teemojen käsittelystä.

Myös teknisiltä ansioiltaan The Brutalist on suuri taidonnäyte. Elokuva on visuaalisesti todella komeaa katseltavaa. Kameratyöskentely on erinomaista, lavasteet ovat hulppeat ja puvustus tyylikästä. Leikkaus on erittäin sulavaa, ottaen huomioon elokuvan keston ja on hienoa, kuinka kohtauksia ei ole leikattu silpuksi, vaan Corbet luottaa näyttelijöihin ja kuvaajaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin täytyy tietty nostaa esiin se yksi puoli, joka on herättänyt närää. Tekijät nimittäin käyttivät tekoälyä, jotta Brodyn ja Jonesin puhuma unkari kuulostaisi luontevammalta. Näyttelijät harjoittelivat kieltä ja puhuivat sitä kameran edessä, mutta tekoälyllä on hienosäädetty ääntämistä, jotta kieli kuulostaisi unkarilaisten korvaan uskottavalta. Vaikken itse pidä tekoälyn käytöstä, voin katsoa kikkailun tässä sormien läpi, kun muuten oikeiden ihmisten työ on näin hulppeaa. Ja pitääpä vielä uudestaan kehua Daniel Blumbergin musiikkeja. Miehen sävellykset ovat niin kaunista maalailua, puhumattakaan tietyistä mahtipontisista hetkistä, etten yhtään ihmettele, jos Blumberg kävelee maaliskuun Oscar-gaalasta kotiin palkinto kourassaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Brutalist, 2024, Brookstreet Pictures, Kaplan Morrison, Intake Films, Andrew Lauren Productions, Lip Sync, Richmond Pictures, Meyohas Studio, Carte Blanche, Pierce Capital Entertainment

Arvostelu: The Killing of a Sacred Deer (2017)

THE KILLING OF A SACRED DEER (2017)

Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Pääosissa: Colin Farrell, Barry Keoghan, Nicole Kidman, Raffey Cassidy, Sunny Suljic, Bill Camp ja Alicia Silverstone
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

The Killing of a Sacred Deer on niitä elokuvia, jotka löysin selatessani tulevia ensi-iltoja. Se herätti välittömästi huomioni näyttelijöidensä ansiosta ja kun huomasin, että sen oli ohjannut Yorgos Lanthimos, eli The Lobsterin (2015) ohjaaja, ajattelin, että kyseessä voisi olla jotain todella erikoista. Halusin siis tietysti mennä katsomaan sen. Kiinnostustani kasvatti voimakkaasti se, kun luin, että filmiä tähdittävä Colin Farrell oli sanonut haastattelussa, että käsikirjoituksen lukeminen sai hänet voimaan pahoin. Suurella mielenkiinnolla lähdinkin katsomaan The Killing of a Sacred Deeriä sen lehdistönäytökseen (tosin vasta viimeiseen niistä), jotta tietäisin, millainen elokuva on kyseessä. Ja jösses, millaisesta elokuvasta onkaan kyse!

Erikoinen nuorimies Martin alkaa voimakkaasti häiritsemään sydäntautilääkäri Stevenin perhettä.

Elokuvan pääroolissa Steveninä nähdään tosiaan Colin Farrell, joka näytteli The Lobsterinkin pääosassa. Tässä hän osoittaa, että Farrell-Lanthimos -yhdistelmä todella toimii ja saa katsojan haluamaan lisää teoksia kaksikolta. The Lobsterin tavoin myös The Killing of a Sacred Deerissä näytteleminen on hieman tönkköä, mutta se on tarkoituksellisesti tehty niin, jolloin outo elottomuus muuttuu hienoksi tyyliksi. Farrell hoitaa tällaisen esiintymisen parhaiten elokuvassa ja hän tuo taidokkaasti esille, kuinka äärimmäisen vaikea tilanne vaikuttaa Steveniin. Parissa kohtaa Farrell on jopa aivan mahtava, kun hän pääsee todella heittäytymään.
     Stevenin perheeseen kuuluvat hänen vaimonsa Anna (Nicole Kidman), sekä heidän tyttärensä Kim (Raffey Cassidy) ja poikansa Bob (Sunny Suljic). Kidman ei ole mielestäni kovin ihmeellinen näyttelijä, mutta tänä vuonna hän on onnistunut yllättävän hyvin; The Beguiledissa (2017) hän oli oikein mainio ja niin hän on myös tässä. Kidman ja Farrell näyttelivät yhdessä myös siinä filmissä, joten ehkä he tarvitsevat toisiaan, jotta Kidman pääsee näyttämään taitonsa. Cassidylta ja Suljicilta "tönkkö" näytteleminen ei paikoitellen ihan täysin luonnistu, etenkään Suljicilta, joka on todella nuori. Cassidylla on kuitenkin selkeitä hyviä hetkiä ja hänen Kim-hahmolleen on annettu paljon enemmän tekemistä kuin Bobille.
     Kummallisen Martinin roolissa nähdään Dunkirkistä (2017) tuttu Barry Keoghan. On hassua, että ennen tätä vuotta en ollut kuullutkaan Keoghanista ja yhtäkkiä näen hänet samana vuonna kahdessa elokuvassa, jotka nousevat vuoden parhaimmistoon. Tässä Keoghan on kuitenkin parempi kuin Dunkirkissä, sillä siinä hän jäi monen muun asian varjoon, kun taas tässä hän pääsee todella selkeästi esille. Keoghan on erinomainen valinta oudoksi Martiniksi kaikin puolin. Hänen puheensa on hieman erikoista ja välillä oudon lapsellista. Eleidensä puolesta Martin vaikuttaa vähän väliä siltä, että hänellä olisi epämukava olla, jolloin hänen täytyy liikkua paljon löytääkseen mukavan asennon. Yhteisissä kohtauksissaan Farrellin kanssa Keoghan ei todellakaan jää varjoon, vaan he ovat kummatkin erittäin mainioita.
     Elokuvassa nähdään myös Bill Camp Stevenin työkaveri Matthew'na ja Batman & Robinista (1997) tuttu Alicia Silverstone todella pienessä roolissa Martinin äitinä.

The Killing of a Sacred Deer muistuttaa hyvin paljon The Lobsteria. Sen lisäksi, että näytteleminen on hieman elotonta, eivätkä ihmisten liikkeet ole paikoitellen lainkaan luontevia, ovat repliikit todella kummallisia. Elokuvassa puhutaan todella erikoisia asioita täysin pokkana kuin sellaiset keskustelut olisivat täysin normaaleja. Yhdessä kohtaa Bob esimerkiksi kysyy Martinilta, voisiko tämä näyttää hänelle kainalokarvansa, joka ei lainkaan kyseenalaista pyyntöä, vaan nostaa vain paitaansa ja esittelee kainaloaan pojalle. Tai eräässä kohtauksessa Martinilta ja Annalta kysytään, mitä heidän lapsilleen kuuluu ja he vastaavat, että Bob haluaisi soittaa pianoa ja Kimin kuukautiset ovat vihdoin alkaneet. Molemmat ovat tietty täysin normaaleja asioita, mutta se miten asiat sanotaan, on todella erikoista ja hieman vaivaannuttavaa. Toisen lapsen tieto on paljon yksityisempi asia, mutta se kerrotaan täysin samalla tavalla. Elokuvan tarina itsessään ei ole ihan yhtä erikoinen ja outo kuin The Lobsterissa, mutta mukaan mahtuu silti paljon kummallisuuksia, jotka saavat katsojan ihmettelemään, mitä he alkoivat juuri katsomaan? Ihan oikeasti, ensimmäinen asia, mitä sanoin elokuvan päätyttyä oli: "Mitä helvettiä minä juuri katsoin?"

Elokuvassa on todella voimakas tunnelma, jolloin on ihme, jos joku katsojista ei kokisi oloaan epämiellyttäväksi kertaakaan sen aikana. Filmi on paikoitellen erittäin kieroutunut ja jopa niin sairas, etten yhtään ihmettele, jos Colin Farrell oikeasti voi pahoin käsikirjoitusta lukiessaan. Elokuvalla on munaa luoda hetkiä, jotka ovat todella kipeitä ja se vain heittää ne katsojille, joille voi tuottaa vaikeuksia käsitellä näkemäänsä. Aivan varmasti tulee olemaan niitä, jotka inhoavat leffaa sen takia, miten kuvottavia juttuja se sisältää, mutta uskon, että monet minun lisäkseni arvostavat teoksen rohkeutta ja voimakkuutta. Elokuva sisältääkin todella voimakkaan upeita hetkiä, jotka saivat minut herkistymään. Jo sen ENSIMMÄINEN kuva oli niin voimakkaasti toteutettu, että aloin melkein itkemään. Ja minä en lähes koskaan itke elokuvien aikana, enkä muutenkaan. Niin tajuttoman voimakas aloitus filmillä oli! Muutamassa kohtaa kerronta hieman laahaa, mutta se ei loppujen lopuksi jää mieleen, sillä elokuva herättää niin paljon muita ajatuksia. Leffa voisi helposti olla sellaista väkisin väännettyä tekotaidetta, jota inhoan, mutta siitä on onnistuttu luomaan oikeasti hieno, erinomainen, loistava, kiero, hämmästyttävä ja sairas taideteos. The Killing of a Sacred Deer on niin väärällä tavalla oikein ja niin oikealla tavalla väärin, että se nousee selvästi vuoden parhaimmistoon ja todellakin suosittelen katsomaan sen!

Jos se ei tullut jo The Lobsterin aikana selväksi, niin nyt se on varmaa: ohjaaja Yorgos Lanthimoksen päässä on jotain todella isosti vialla. En millään usko, että täysin tervejärkinen henkilö pystyisi luomaan jotain tällaista. Lanthimos siinä kuitenkin onnistuu ja osoittaa, ettei hänen elokuviaan kannata jättää väliin tulevaisuudessa. The Lobsterin tavoin hän on kirjoittanut tämänkin leffan yhdessä Efthymis Filippoun kanssa. Kaksikko onnistuu todella hyvin ja etenkin heidän kirjoittamansa repliikit ovat aivan mahtavia. Elokuva on kuvattu erittäin tyylitellysti, eikä siinä ole normaaleja kuvia montaa. Useat kuvat on otettu erikoisista kulmista ja niiden sommittelu on hieman kummallista, mutta se vain vahvistaa leffan aiheuttamaa tunnelmaa siitä, että nyt jokin on (hyvällä tavalla) pahasti vialla. Leikkaus on taidokasta, vaikka ihan pientä tiivistämistä olisi voinut tehdä. Äänimaailma on kelvosti toteutettu. Elokuvassa ei kuulla paljoa musiikkia, mutta silloin kun niin tapahtuu, on musiikki todella pahaenteistä ja osuvan ahdistavaa.

Yhteenveto: The Killing of a Sacred Deer on erittäin häiriintynyt, mutta silti erinomainen elokuva, joka nousee yllättäen vuoden parhaimmistoon! Ohjaaja Yorgos Lanthimos on saanut aikaan jotain todella erityistä ja aika sairasta, jonka voimakkuutta on vaikea olla ihailematta. Jo aloituskuva on aivan mielettömän upea! Kokonaisuudesta löytyy kyllä pienesti laahavat hetkensä, mutta pääasiassa elokuva on loistavan onnistunut ja uskaltaa näyttää erikoisia asioita noin vain. "Tönkkö" näytteleminen ja oudot repliikit muuttuvat täysin luonteviksi erittäin hyvien näyttelijöiden ansiosta. Colin Farrell sopii täydellisesti Lanthimoksen filmeihin, eikä Nicole Kidmankaan ole kehno. Barry Keoghan osoittaa, että hänestä voisi vielä tulla jotain isompaa. Filmin tunnelma on mahtavasti luotu jo pelkästään kuvauksella ja musiikilla. Elokuva herättää paljon ajatuksia ja hämmennystä siitä, mitä tuli juuri nähtyä. Suosittelen katsomaan The Killing of a Sacred Deerin, sillä se yllätti minut täysin upeudellaan. Jos piditte The Lobsterin kummallisesta tyylistä, niin tämä toimii myös. En usko, että kovin moni näkee tätä filmiä, sillä en usko monen edes tietävän tästä, mutta toivon todella, että edes joku kiinnostuisi arvosteluni takia The Killing of a Sacred Deeristä ja kävisi katsomassa sen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The Killing of a Sacred Deer, 2017, Element Pictures, A24, Film4