Näyttelijät: Ian Cardoni, Harry Belden, Chris Parnell, Spencer Grammer, Sarah Chalker, Keegan-Michael Key, Tilda Swinton, Tom Kenny, Ed Helms, Paul Lieberstein, Oscar Nunez, Rob Riggle, Amy Ryan, Owen Wilson, Ty Burrell, Stephen Root, Justin Long, Bill Camp, Andy Serkis, Joe Lo Truglio ja Malin Åkerman
Genre: animaatio, komedia, scifi
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 49 minuuttia
Ikäraja: 16
Dan Harmonin ja Justin Roilandin luoma animaatiokomediasarja Rick and Morty nousi jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin loppuvuodesta 2013. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes ja ilman Roilandia tehdyt seitsemäs ja kahdeksas kausi vain pitävät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkinsä ja animaattorit kävivät taas töihin. Nyt Rick and Mortyn yhdeksäs tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa HBO Maxin kautta) ja itse olin innostunut sarjan jatkumisesta - onhan se yksi suosikeistani. Katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.
Mortylle selviää, että Rick on alkanut viettämään aikaa Pahan Mortyn kanssa. Kaksikon päätyessä uusiin seikkailuihin, Jerry-isä jännittää työhaastattelua, Summer-sisko erotetaan koulusta ja Beth-äiti kokeilee huumeita.
Rick and Mortyn tutut hahmot tekevät paluun, lukuun ottamatta presidentti Curtisia (Keith David), jonka oma sarja President Curtis (2026-) käynnistyi samana päivänä, kun Rick and Mortyn yhdeksäs kausi päättyi. Nimikkohahmot Rick Sanchez (Ian Cardoni) ja hänen lapsenlapsensa Morty Smith (Harry Belden) ajautuvat taas jos jonkinlaisten seikkailujen ja selkkausten keskelle. Rickin ja Mortyn hankala dynamiikka on jälleen erinomainen. Vaikka hahmot suuttuvatkin usein toisilleen erilaisista asioista, on heidän välillä tietynlainen vahva side, jota ei voi murtaa. Rick ja Morty ovat aina yhtä mainioita hahmoja, joiden kanssa hyppää taas kerran erittäin mielellään erilaisten kommellusten pyörteisiin.
Myös Rickin ja Mortyn perheenjäsenet, eli Rickin tytär ja Mortyn äiti Beth (Sarah Chalke), hänen miehensä Jerry (Chris Parnell) ja heidän tyttärensä, eli Mortyn sisko Summer (Spencer Grammer) ovat menossa mukana. Jerry ja Summer pääsevät hyvin esille, mutta Beth joutuu tyytymään tällä kaudella harmillisen harvoihin näyttäytymisiin. Kausi on lisäksi pullollaan vierailevia tähtiä ja jaksojen varrella kuullaan muun muassa Keegan-Michael Key, Tilda Swinton, Ed Helms, Amy Ryan, Owen Wilson, Andy Serkis, Justin Long ja Stephen Root erilaisina avaruuden ja toisten maailmojen olentoina, robotteina, sarjamurhaajina sun muina Rick and Mortylle ominaisina kummajaisina.
Rick and Mortyn yhdeksäs kausi tarjoaa sarjalle ominaiseen tapaan kymmenen toinen toistaan sekopäisempää ja mielikuvituksellisempaa seikkailua niin avaruuden halki kuin toisissa ulottuvuuksissa lukemattomien eri rinnakkaistodellisuusversioiden kera. Parit jaksoista ovat kelvollisia, muutamat erittäin mainioita ja mahtuupa sekaan pari sarjan kulta-aikojen kanssa kilpailevaa huippuluokan jaksoa. Erityisen paljon pidin kauden seitsemännestä jaksosta, jossa Rick ja Morty päätyvät planeetalle, missä heidän täytyy hyödyntää kekseliäällä tavalla evoluutiota, päihittääkseen planeetan ekosysteemin.
Vaikkei yhdeksäs kausi olekaan kokonaisuutena yhtä huikea kuin sarjan alkupää, täytyy silti nostaa hattua, että vielä yhdeksännelläkin kaudellaan tekijöiden ideoiden tulva ei näytä hupenemisen merkkejä. Pidän myös valtavasti siitä, että sarjan omintakeinen huumorintaju ei ole juuri muuttunut kevyempään suuntaan. Tekijät eivät pelkää käsitellä raskaita aihepiirejä rikkinäisestä perheestä alkoholismiin, puhumattakaan eksistentiaalisista kriiseistä ja ajoittain aika melankolisestakin maailmankuvasta, jotka ääretön maailmankaikkeus loputtomine rinnakkaistodellisuuksineen tuo tullessaan. Jutut ovat usein synkkiä, mutta tekijät onnistuvat kääntämään kohtaukset hersyvän huumorin puolelle, vaikka osa ajatuksista tai konsepteista jäisikin jakson päätyttyä kummittelemaan takaraivoon. Sarjaa on luvassa vielä ainakin kolme tuotantokautta lisää ja jos taso pysyy yhä näinkin hyvänä, katson Rick and Mortyä ilomielin lisää tulevaisuudessakin.
Ja pitäähän sitä toki kehua vielä sarjan aina yhtä oivallista animaatiojälkeä. Hahmot ovat veikeän näköisiä ja liikkuvat sulavasti. Animaattorit päästävät jälleen luovuutensa valloilleen erilaisten olentojen ja maailmojen kanssa, ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, sekä toisinaan pieniä lisävitsejä. Kausi on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Ryan Elderin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com
Rick and Morty, Yhdysvallat, 2013-, Adult Swim, Justin Roiland's Solo Vanity Card Productions, Harmonius Claptrap, Williams Industries
Näyttelijät: Glen Powell, Margaret Qualley, Jessica Henwick, Adrian Lukis, Bill Camp, Raff Law, Zach Woods, Topher Grace, Ed Harris, Bianca Amato, Alexander Hanson, Stevel Marc, Phumi Tau, Sean Cameron Michael, James Frecheville ja Nell Williams
Genre: komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12
How to Make a Killing, eli suomalaisittain Kuinka lyödä rahoiksi perustuu Roy Hornimanin kirjaan Israel Rank: The Autobiography of a Criminal vuodelta 1907. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1949 tehty brittiläinen elokuva Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets). John Patton Ford innostui Hornimanin kirjasta ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen nimeltä "Rothchild", joka pyöri vuonna 2014 Hollywoodin mustalla listalla yhtenä suosituimmista teksteistä, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Vuonna 2019 Jon S. Baird pestattiin ohjaajaksi ja päärooleihin valittiin Shia LaBeouf ja Mel Gibson. Projekti ei kuitenkaan edennyt heidän kanssa ja lopulta Ford päätti ohjata leffan itse. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 työnimellä "Huntington" ja nyt Kuinka lyödä rahoiksi on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin ensi kertaa sen trailerin. Kävinkin katsomassa Kuinka lyödä rahoiksi -elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna.
Ökyrikkaan suvun äpäräpoika Becket Redfellow ei ole serkkujensa, tätiensä ja enojensa tapaan päässyt nauttimaan luksuselämästä. Saadessaan tietää olevansa edelleen oikeutettu suvun jättiperintöön, Becket päättää tasata tilit nostamalla itsensä perintöjärjestyksen ykköseksi... vaikka sitten tappamalla koko sukunsa.
Glen Powell näyttelee Becket Redfellow'ta, joka on syntynyt ökyrikkaaseen sukuun, joskin harmillisella tavalla. Nimittäin hänen äitinsä (Nell Williams) seurusteli alemman luokan miehen kanssa, mitä suvun patriarkka, Becketin isoisä Whitelaw (Ed Harris) ei hyväksynyt ja kun raskaus tuli hänen tietoonsa, Whitelaw antoi tyttärelleen kaksi vaihtoehtoa: abortti tai perheestä ulos potkiminen. Tytär päätti pitää lapsensa ja Becket on kasvanut koko ikänsä tietäen muiden sukulaistensa leveästä elämästä. Kun katkeralle Becketille selviää, että lain mukaan hän on yhä oikeutettu Redfellow'n miljardiperintöön, joskin hän on suvun nuorin, Becket päättää pistää vanhemmat sukulaisensa hengiltä, saadakseen rahat itselleen. Powell on erittäin passeli rooliinsa, tehden hahmostaan pidettävän, vaikka tämän aikomukset ovatkin erittäin kyseenalaiset.
Elokuvassa nähdään myös Raff Law, Zach Woods ja Topher Grace Becketin serkkuina Taylorina, Noahina ja Steveninä, Bill Camp ja Alexander Hanson Becketin enoina Warrenina ja McArthurina ja Bianca Amato Becketin tätinä Cassandrana, Margaret Qualley Becketin lapsuudenystävänä ja vuosien ihastuksenkohteena Juliana, Jessica Henwick Noahin tyttöystävänä Ruthina, sekä Phumi Tau ja Stevel Marc FBI-agentteina Pinfieldinä ja Matthewsina. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, etenkin serkkuja esittävät Law, Woods ja Grace. Heidän hahmonsa eivät periaatteessa ole tehneet mitään väärää Becketille - he eivät itse asiassa edes tiedä koko miehen olemassaolosta - mutta he ovat ihmisinä niin raivostuttavia kultalusikat hanurissa syntyneitä narsisteja, että eipä katsojaa juuri haittaa, mikäli Becket pistää heidät päiviltä.
En ole lukenut Roy Hornimanin kirjaa, enkä nähnyt siitä tehtyä aiempaa elokuvasovitusta (jossa Alec "Obi-Wan Kenobi" Guinness näyttelee kaikkia rikkaan suvun jäseniä), joten kävin katsomassa Kuinka lyödä rahoiksi -elokuvan ilman mitään vertailukohtaa. Ja vastassani oli oikein hyvä rikoskomedia, joka ei ihan yllä maaliinsa, mutta viihdyttää passelisti siitä huolimatta. Tarina on mainio, haastaen onnistuneesti niin päähenkilönsä kuin katsojansa moraalit. Voiko Becketin puolelle asettua, kun mies päättää katkeruudessaan pistää periaatteessa täysin viattomia ihmisiä hengiltä, saadakseen vihdoin ne rahat, joihin hän on vuosia kokenut olevansa oikeutettu? Joo ja ei. Mitä pidemmälle tarina etenee, sen selvemmäksi käy, että Becket on matkalla kohti omaa tuhoaan, etenkin kun elämä alkaa luistaa jo ilman jättiperintöä, mutta mies ei suostu luopumaan katalasta suunnitelmastaan. Oma tuho toki käy jo selväksi heti ensiminuuteilla, sillä leffa käynnistyy vankilasta, missä Becket kertoo papille elämäntarinaansa, odottaessaan kuolemantuomiotaan.
Vaikka pidin näkemästäni, Kuinka lyödä rahoiksi olisi mielestäni voinut olla vieläkin veijarimpi leffa. Jo tällaisenaan siinä on kelvollisesti pilkettä silmäkulmassa, mutta elokuva kaipaisi pientä lisäpotkua. Lisäksi tarinankerronnallinen rytmitys on hieman ailahtelevaa. Leffa käyttää pitkän tovin Becketin serkkujen parissa, mutta enot ja täti hoidellaan hassusti pikavauhtia pois alta. Toisaalta elokuvasta saisi saksittua helposti kymmenisenkin minuuttia pois, mikä johtaisi napakampaan lopputulokseen, mutta sitten taas toisaalta - kenties jopa vähän paradoksaalisesti - olisin mielelläni katsonut elokuvan sijaan vaikkapa kahdeksan jakson mittaisen minisarjan.
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa John Patton Ford, jolla on takanaan vasta yksi elokuva, trilleri Emily the Criminal (2022). Fordin työ on pääasiassa toimivaa, mutta mielestäni hän olisi voinut leikitellä velmun ja kieron tarinan kanssa hieman enemmän. Jo nyt hän väläyttelee yksittäisiä hauskoja juttuja, mutta leffa voisi olla täynnä niitä. Teknisesti Kuinka lyödä rahoiksi on pätevä, vaikka leikkaus tiettyä napakkuutta kaipaakin. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaisema on osaavasti rakennettu ja Emile Mosserin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivat leikittelevästi taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
How to Make a Killing, Iso-Britannia, Ranska, 2026, Blueprint Pictures, StudioCanal
Pääosissa: Lewis Pullman, Jordan Preston Carter, Makenzie Leigh, Alfre Woodard, Bill Camp, John Benjamin Hickey, Nicholas Crovetti, Spencer Treat Clark, William Sadler, Pilou Asbæk ja Alexander Ward
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 16
Salem's Lot perustuu Stephen Kingin kirjaan Painajainen ('Salem's Lot) vuodelta 1975. Kirjan pohjalta oli jo tehty kaksiosainen minisarja Salem's Lot - kauhujen kaupunki (Salem's Lot - 1979), elokuva Paluu kauhujen kaupunkiin (A Return to Salem's Lot - 1987), sekä toinen kaksiosainen minisarja Salem's Lot (2004). New Line Cinema ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta vuonna 2019 ja kuvaukset käynnistyivät vuonna 2021. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista teattereissa syyskuussa 2022, mutta julkaisua siirrettiin kerta toisensa perään, kunnes lopulta leffa päätettiin pistää suoraan Max-palveluun. Nyt uusi Salem's Lot on ilmestynyt ja itse odotin elokuvan näkemistä uteliaana, mutta silti skeptisenä. En ole lukenut Kingin kirjaa tai nähnyt aiempia adaptaatioita. Kiinnostuin uudesta elokuvasta, mutta odotukseni hiipuivat, kun studiot eivät vaikuttaneet tietävän, mitä tehdä leffalla, mikä ei yleensä lupaile hyvää. Halloween-henkeen valmistautuessani päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden Salem's Lotille ja katsoin sen eräänä lokakuun iltana Maxista.
Kirjailija Ben Mears palaa lapsuutensa kaupunkiinsa Jerusalem's Lotiin inspiraatiota varten, vain huomatakseen että kaupunki on ajautumassa katalan vampyyrin valtaan.
Top Gun: Maverickista (2022) tuttu Lewis Pullman nähdään elokuvan pääroolissa Ben Mearsina, kirjailijana, joka päättää palata lapsuutensa kaupunkiin, Jerusalem's Lotiin, saadakseen inspiraatiota uutta kirjaa varten. Eipä Ben tiedäkään, että jos hän selviää Lotin öistä hengissä, olisi hänellä käsissään aikamoiset materiaalit todelliseen kauhuhittiin. Pullman on suoriutunut sivurooleista ihan kunnialla, mutta Salem's Lot harmillisesti näyttää, ettei häneltä löydy karismaa tähdittämään leffaa. Hän on aika tylsä puupökkelö osassaan, eikä Ben ole hahmonakaan järin mielenkiintoinen, minkä takia katsojana saattaakin pohtia, että miksi kaupungin veriset tapahtumat pitää edes näyttää tämän kirjailijan näkökulmasta?
Jerusalem's Lotista löytyykin huomattavasti kiinnostavampia ihmisiä, sekä parempia näyttelijöitä, joskin Benin pakollista ihastuksenkohdetta, Susania esittävä Makenzie Leigh ei myöskään vakuuta, eikä Pullmanilla ja Leighllä ole pahemmin kemiaa. Bill Camp, Alfre Woodard ja John Benjamin Hickey sen sijaan ovat erityisen mainiot paikallisina opettajana, tohtorina ja pappina, jotka ensimmäisten joukossa hoksaavat, mistä onkaan oikein kyse ja Pilou Asbæk on varsin vekkuli vampyyriä (Alexander Ward) avustavana Strakerina. Leffan todellinen yllättäjä on kuitenkin nuori Jordan Preston Carter, joka näyttelee sinnikästä Mark-poikaa, jota kiehtovat kauhutarinat ja joka onkin valmis pistämään vampyyrejä hengiltä. Tällaisen hahmon kanssa voitaisiin helposti mennä mönkään, mutta Carter on nappivalinta rooliin ja hän tekee Markista välittömästi tykättävän tyypin ja onkin hieman sääli, ettei leffaa kerrota alusta asti pojan vinkkelistä.
En tosiaan ole lukenut Stephen Kingin alkuperäistä Painajainen-kirjaa tai katsonut vuoden 1979 Salem's Lot - kauhujen kaupunki -minisarjaa, mutta uuden elokuvan jälkeen minun tekisi kyllä kovasti mieli tutustua molempiin teoksiin. Odotukseni uutta Salem's Lotia kohtaan eivät olleet korkeat, mutta elokuva pääsikin osittain yllättämään mukavasti. Sitten taas toisaalta se jäi myös hitusen harmittamaan, sillä tekijöiden hyppysissä olisi selvästi ollut ainekset parempaan lopputulokseen. Kyseessä on valitettavan ailahteleva paketti, joka toimii enemmän osasina kuin niiden summana. Mukana on paljon hyvää, kuten pari hahmoa ja muutamat näyttelijäsuoritukset, sekä hämmästyttävän tyylitelty tekninen toteutus (palataan siihen kohta), pääasiassa taidokas ohjaus ja useita hyvin rakennettuja kohtauksia. Nämä palaset eivät kuitenkaan loksahda paikoilleen niin luontevasti kuin voisi toivoa.
Ensinnäkin leffan rytmitys on kömpelö. Alkupää esittelyineen tuntuu hieman laahaavalta, mutta kun ensimmäistä uhria puraistaan, leffalle tulee kiire ja vajaan parin tunnin kesto on loppupeleissä jopa liian lyhyt mitta. Ehkä tästäkin adaptaatiosta olisi pitänyt tehdä minisarja, sillä tällaisenaan tarina hyppii hassusti, eikä hahmoja ehdi juurikaan syventää. Lotin synkkyyksiin vajoamisen olisi voinut tehdä rauhallisemmin, sillä nyt homma eskaloituu turhankin vauhdilla. Mutta silti luvassa on useita yksinään mainioita ja toimivia kohtauksia, joista osa on jopa oivallisen jännittäviä. Sitten taas mukana on muutamia tahattoman koomisia juttuja. Loppuhuipennus on myös harmillinen antikliimaksi.
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Gary Dauberman, joka on aiemmin ohjannut vain yhden elokuvan, Annabelle Comes Homen (2019) ja joka on tunnettu lähinnä kirjoituspuolelta. Daubermanin työ Se-elokuvien (It - 2017-2019) parissa taatusti johti hänen pestaamiseensa Salem's Lotiin. Dauberman vakuuttaa yllättäen ohjaajana ja hänellä on ollut selvä visio elokuvan ulkonäöstä. Luvassa onkin odottamattoman tyylikästä kikkailua valojen, varjojen ja värien kanssa, mikä näkyy etenkin yllä olevasta kuvasta, jossa lapset kävelevät metsässä ja koko kohtaus on toteutettu pelkin siluetein. Kameratyöskentely on oivallista ja lavasteet ovat mainiot. Erikoistehosteissa on haluttu matkia kasaria ja kiilusilmäisistä leijuvista vampyyreistä voi melkeinpä nähdä vaijerit, mutta se on nimenomaan osa viehätystä. Äänimaailmakin on ihan hyvin rakennettu Nathan Barrin ja Lisbeth Scottin musiikkeja myöten. Keskittyessään vahvasti tähän audiovisuaaliseen kikkailuun, Daubermanin käsikirjoitus jää kuitenkin ohueksi, mitä ei auta töksähtelevä leikkaus, joiden takia uusi Salem's Lot ei yllä potentiaaliinsa. Silti se on ihan menevää katsottavaa näin halloweenin lähestyessä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Salem's Lot, 2024, New Line Cinema, Atomic Monster, Vertigo Entertainment, The Wolper Organization
Pääosissa: Margaret Qualley, Geraldine Viswanathan, Beanie Feldstein, Colman Domingo, Joey Slotnick, C. J. Wilson, Bill Camp, Pedro Pascal, Matt Damon ja Miley Cyrus
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 16
Drive-Away Dolls on Ethan Coenin uusi elokuva. Coen ja hänen vaimonsa Tricia Cooke keksivät leffan idean jo 2000-luvun alussa ja ryhtyivät työstämään sitä työnimellä "Drive-Away Dykes". Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Allison Anders ja vuosien varrella päärooleihin kiinnitettiin muun muassa Selma Blair, Holly Hunter, Christina Applegate ja Chloë Sevigny, mutta tuotannon venyessä he yksi kerrallaan jättivät projektin. Anderskin lopulta jätti ohjaajan homman ja Coen päätti itse ohjata elokuvan. Uusien näyttelijöiden kanssa kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Drive-Away Dolls on saapunut elokuvateattereihin, julkaisun viivästyttyä puolella vuodella viime kesän Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Itselleni Drive-Away Dolls oli yksi alkuvuoden eniten odottamistani leffoista sen ohjaajan ja näyttelijäkaartin takia. Odotukseni laskivat, kun elokuvan saama vastaanotto maailmalla osoittautui nuivaksi, mutta kävin silti katsomassa Drive-Away Dollsin heti sen ensi-iltapäivänä.
Kaksi lesbonaista matkaavat kohti Tallahasseeta vuokra-autolla, tietämättä auton sisältävän rikollisten havitteleman salkun.
Andie MacDowellin tytär Margaret Qualley ja Miracle Workers -komediasarjasta (2019-2023) tuttu Geraldine Viswanathan nähdään elokuvan päärooleissa Jamiena ja Marianina, lesboystävinä, jotka päätyvät automatkalle Tallahasseehen, tapaamaan Marianin tätiä, sen jälkeen kun Jamien tyttöystävä Sukie (Beanie Feldstein) jätti Jamien pettämisen takia. Jamie on varsinainen vapaa sielu, joka on jatkuvasti etsimässä uutta sänkykumppania, kun taas Marian on huomattavasti tiukempi tapaus, joka ei uskalla irrotella juuri lainkaan. Qualley istuu täydellisesti revitteleväksi Jamieksi, mutta Viswanathan jää hieman tylsäksi omassa osassaan, eikä hän saa tehtyä jäykästä Marianista juuri missään kohtaa hauskaa. Paperilla idea rennosta ja jäykkiksestä kaverista toimii ja vastaavaa on nähty vuosien varrella useasti, mutta Qualleyn ja Viswanathanin väliltä ei juuri kemiaa löydy.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Colman Domingo rikollispomona ja Joey Slotnick ja C. J. Wilson tämän kätyreinä, jotka jahtaavat Jamieta ja Mariania heidän vuokra-autostaan löytyvän salkun takia, Bill Camp drive-away-autopalvelua pyörittävänä Curliena, sekä pikkurooleissa myös Pedro Pascal, Matt Damon ja Miley Cyrus laukun sisältöön liittyvinä tyyppeinä. Yleensä mainio Domingo jää harmillisen vaisuksi pahiksena, eivätkä Slotnick ja Wilson ole läheskään yhtä hupaisia kuin vaikkapa Coenin veljesten Fargo-elokuvan (1996) roistoduo. Muut sivunäyttelijät ajavat asiansa, mutta leffaa ei todellakaan kannata lähteä katsomaan vaikka nimenomaan Pascalin takia.
Drive-Away Dollsista ei kannata ylipäätään odottaa yhtä vahvaa teosta kuin vaikkapa Fargosta. Tai melkeinpä mistään muustakaan Coenin veljeksiin liittyvistä elokuvista. Leffa jää Coen-mittarilla valitettavasti häntäpäähän ja lopputuloksena on ainakin itselleni yksi tämän vuoden isoimmista pettymyksistä tähän mennessä. Lähtökohdat elokuvassa ovat mainiot, mutta niistä on saatu aikaiseksi todella epätasainen paketti, joka tuntuu kestoaan huomattavasti pidemmältä. Leffalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia, mutta epätasaisuus pitää huolen siitä, että kokemus tuntuu ainakin parituntiselta.
Ottaen huomioon, että ohjaaja Ethan Coen ja leikkaajanakin toimiva vaimo Tricia Cooke aloittivat Drive-Away Dollsin kehittelyn jo parikymmentä vuotta sitten, on hämmentävää, kuinka alikehitetyksi ja kädenlämpöiseksi leffa jää. Se ei ole erityisen hauska, vaikka yritystä löytyy - välillä jopa liiaksikin asti. Monet hetket ovat enemmän kiusallisia kuin koomisia ja vitsit tarjoavat korkeintaan hymähdyksiä. Huumori painottuu lähinnä seksin ympärille, joka toimiikin Jamien motiivina aika lailla kaikelle. Vaikka dialogi onkin ajoittain aika hävytöntä ja ruudulle pistetään silloin tällöin alastomia vartaloita, leffa ei tunnu lopulta aidosti ronskilta, lähinnä vain yliyritteliäältä. Varsinainen pettymys on kuitenkin havitellun salkun sisältö. Sisällöllä yritetään hieman sanoa jotain, mutta tämäkin tuntuu lopulta keskeneräiseltä satiirilta ja pikemminkin shokkiarvon kalastelulta. Väsähtänyt meno tarttuu pikkuhiljaa katsojaan ja huomasin lopulta haukottelevani useammin kuin nauravani.
Teknisiltä aspekteiltaankin Drive-Away Dolls on epätasainen elokuva. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta hieman kömpelösti leikattu kasaan. Hupsut siirtymät kohtausten välillä herättävät mielikuvia PowerPoint-esityksestä ja elokuva tuntuu ajoittain enemmän yhteen nivotuilta pätkiltä eheän kokonaisuuden sijaan. Värikkäät huumetrippimäiset pätkät päivien välillä ovat myös kumma tehokeino. Lavasteet ja asut ovat oivat ja äänimaailmakin pääasiassa hyvin rakennettu, vaikka välillä äänityksestä voikin kuulla taustakohinan. Carter Burwellin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen tai jää mitenkään mieleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Drive-Away Dolls, 2024, Working Title Films, Focus Features
Pääosissa: Jim Caviezel, Bill Camp, Mira Sorvino, Eduardo Verástegui, Javier Godino, Lucás Ávila, José Zúñiga, Kurt Fuller, Gary Basaraba, Yessica Borroto, Gustavo Sánchez Parra, Cristal Aparicio, Scott Haze, Kris Avedisian ja Gerardo Taracena
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16
Sound of Freedom pohjautuu tositapahtumiin entisen CIA-agentti Tim Ballardin urasta ja tämän vuonna 2013 perustamaan, ihmiskauppaa vastaan taistelevaan Operation Underground Railroadiin. Vuonna 2015 Santa Fe Films -yhtiö alkoi työstämään elokuvaa Ballardista ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2018. 20th Century Foxin oli tarkoitus levittää elokuva maailmalle, mutta kun Disney-studio osti Foxin alkuvuodesta 2019, elokuva päätettiin hyllyttää. Elokuvantekijät hankkivat leffan levitysoikeudet itselleen ja saivat Angel Studiosin auttamaan rahoittamisessa. Sound of Freedom sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa vasta tämän vuoden heinäkuussa ja siitä muodostui nopeasti yksi vuoden kiistellyimmistä elokuvista. Se sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, minkä lisäksi se herätti kritiikkiä muun muassa tositapahtumien vääristelemisestä, uskonnollisesta propagandasta ja yhteyksistä QAnon-salaliittoteorioihin. Konservatiivisissa piireissä elokuva otettiin kuitenkin ylistävästi vastaan ja taloudellisesti leffasta muodostui jättihitti, joka jätti Yhdysvalloissa taakseen jopa Indiana Jones and the Dial of Destinyn(2023) jaMission: Impossible - Dead Reckoning Part Onen (2023). Nyt Sound of Freedom saapuu myös Suomeen ja kesästä asti kohuja lukeneena minua kiinnosti nähdä, millaisesta elokuvasta onkaan todellisuudessa kyse. Kävin uteliaana katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.
Yhdysvaltain kotimaan turvallisuusviraston agentti Tim Ballard matkaa Kolumbiaan etsimään ihmiskaupan uhriksi joutunutta Rocío-tyttöä, pelastettuaan ensin tämän pikkuveljen.
2000-luvun alussa Hollywoodin nousevaksi tähdeksi muun muassaMonte Criston kreivin(The Count of Monte Cristo - 2002) ja The Passion of the Christin (2004) kautta mielletyn Jim Caviezelin ura lähti laskuun, kun hän alkoi esittämään mediassa ja erilaisissa tilaisuuksia kontroversiaalisia, konservatiivisia ja jopa antisemitistisiä mielipiteitään. Nyt Caviezel nähdään pitkästä aikaa hittileffan keulakuvana, agentti Tim Ballardina, tosielämän Ballardin itse vaadittua elokuvantekijöitä palkkaamaan Caviezelin rooliin. Caviezel osoittaa, että näyttelijänä häneltä löytyy kyllä taitoja ja hän tulkitseekin pääasiassa hyvin sinnikkääksi kuvattua Timiä. Timistä maalaillaan elokuvassa liki pyhimyksen kaltainen pelastajahahmo, joka on ollut omiaan hiertämään joitakin katsojia, puhumattakaan Caviezelin lausunnoista elokuvaa markkinoidessaan, jotka liittyivät QAnon-salaliittoteoriaan maailman kierosta eliitistä, jotka sieppaavat lapsia ja erittävät näiden pelosta eliksiiriä pysyäkseen nuorina.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mira Sorvino Timin vaimona Katherinena, Kurt Fuller Timin pomona Frostina, Eduardo Verástegui Timiä auttavana Paulona, Javier Godino kolumbialaisena poliisina Jorgena, Bill Camp entisenä kartellipomo Vampirona, Lucás Ávila ja Cristal Aparicio ihmiskaupan uhreiksi joutuneina lapsina Miguelina ja Rocíona, José Zúñiga heidän isänään Robertona, sekä Yessica Borroto, Gustavo Sánchez Parra ja Gerardo Taracena ihmiskauppaa pyörittävinä Gisellenä, El Calacasina ja Scorpionina. Sivunäyttelijöiden työ on erittäin ailahtelevaa. Leffan parhaan suorituksen tarjoaa Camp entisenä kartellipomona, joka ryhtyy auttamaan Timiä tämän operaatiossa. Lapsinäyttelijät onnistuvat välittämään hahmojensa paniikkia ja elokuvaa katsoessa pohtiikin usein, kuinka elokuvan tarina ja rikollisten toiminta on selitetty näille lapsille ilman, että heille on aiheutunut painajaisia.
Sound of Freedom on tosiaan ollut monenlaisten kohujen riepoteltavana kesästä lähtien, oli kyse sitten päänäyttelijä Caviezelin omista näkemyksistä tai salaliittoteoriapuheista, minkä takia koko leffa on joidenkin toimesta linkitetty osaksi QAnon-propagandaa, itse Tim Ballardista, jonka sankaritekojen todenperäisyydet ovat edelleen tutkinnassa, kuten on myös itse Ballard ahdistelusyytösten takia tai elokuvantekijöiden esittäessä osittain fiktiiviseksi myönnettyä tarinaa tosijuttuna. Elokuvan hyllyttäminen useaksi vuodeksi on ollut omiaan ruokkimaan teorioita siitä, että Hollywoodissa on meneillään jotain kieroa, minkä takia paikan pomot eivät olisi halunneet päästää leffaa levitykseen. Leffan markkinointia taas on kritisoitu lopputekstien aikana nähtävästä tempusta, jossa katsojia kannustetaan ostamaan lippuja muille ihmisille, mikä onkin johtanut siihen, että elokuvasta muodostui yksi kesän yllätyshiteistä. Jotkut taas ovat väittäneet Yhdysvaltojen isointa elokuvateatteriketjua, AMC:tä elokuvan näytösten sabotoinnissa. Erityisesti Yhdysvalloissa elokuva on aiheuttanut varsinaisen taiston sosiaalisessa mediassa, kärkkäimpien puolustajien sanoessa, että jos et käy katsomassa Sound of Freedomia, olet huono ihminen ja luultavasti jopa pedofiili, kun taas kärkkäimmät kritisoijat ovat tuominneet elokuvan katsomassa käyneet huonoiksi, helposti höynäytettäviksi ihmisiksi, jotka pahentavat Yhdysvaltojen ja Meksikon välistä konfliktia ja mahdollisuutta rajalle pitkään pohdinnoissa olevan muurin rakentamiseen. Yhdysvaltojen entisen presidentti Donald Trumpin ja nykyään X:nä tunnetun Twitterin omistavan Elon Muskin esittämä tuki elokuvaa kohtaan on myös sekoittanut soppaa entisestään. Joidenkin mukaan elokuva on julkaistu juuri nyt nimenomaan Trumpin tulevan presidenttivaalikampanjan välineeksi.
Kun elokuvasta on kuukausia lukenut ja katsonut huomionhakuisilla kohuotsikoilla julkaistuja uutisia ja videoitaniin elokuvan puolustukseksi kuin kritisoinniksi, sitä alkaa jopa tuumimaan, että mitäköhän siellä elokuvateatterissa on oikeasti vastassa, kun käy katsomassa Sound of Freedomin? Poistuuko elokuvasta raivostuneena hävyttömän propagandavyörytyksen jälkeen, vai hurahtaako uskomaan härskejä teorioita ökyrikkaista, jotka erittävät lasten pelosta nuoruuden eliksiiriä? Todellisuudessa kun poistuin elokuvateatterista, päällimmäinen ajatukseni oli: "tässäkö tämä nyt oli?" Kaikkien kohujen jälkeen olin jopa hieman pettynyt, että kyseessä onkin vain todella keskinkertainen ja pökerryttävän melodramaattinen trilleri, jonka katsominen ei ole läheskään niin mielenkiintoista puuhaa kuin sen ympärillä vellovan kohun seuraaminen.
Kontroversiaalisin juttu, mitä elokuva omasta vinkkelistäni pitää sisällään, on sen varsin suppea kuvaus siitä, mitä ihmiskauppa todellisuudessa on. Leffan mukaan kyse on pääasiassa siitä, että Etelä-Amerikassa lapsia napataan kadulta kirkkaassa päivänvalossakin pakettiautoihin ja sitten heitä kuljetellaan ympäri maailmaa pedofiilien sairaaksi iloksi. Elokuvan alussa nähtävä pedofiili (Kris Avedisian) taas on suorastaan kiusallinen karikatyyri, jonka yliampuvan niljakas ulkonäkö viestii kilometrien päähän, että tällä hepulla ei ole kaikki kynät penaalissa. Jopa Ballardin perustaman Operation Underground Railroadin sivuilta voi lukea, että vaikka elokuvan kuvaamia tapauksia tapahtuu, on kyse vain murto-osasta totuutta. Ihmiskauppa on huomattavasti monipuolisempaa, sitä tehdään aikuisillekin ja suuri osa tähän syyllistyvistä rikollisista ovat uhrien tuttuja, sukulaisia, opettajia, urheiluvalmentajia jne. Sivulta voi myös lukea hieman, mikä elokuvassa nähdystä tapahtui oikeasti, missä kohdin väriteltiin tositapahtumaa ja mikä on puhdasta fiktiota.
Pääasiassa itseäni kuitenkin turhautti se, kuinka amatöörimäisesti elokuva onkaan tehty. Paria hyvää näyttelijäsuoritusta lukuun ottamatta roolityöt ovat todella ailahtelevaa seurattavaa, osan ollessa jopa aika kehnoja rooleissaan. Asiaa ei auta Alejandro Monteverden ja Rod Barrin kömpelö käsikirjoitus, joka tuntuu ajoittain raakavedokselta tönkön dialoginsa ja takkuilevan tarinankerrontansa kanssa. Monteverden ohjauksessakaan ei ole kehumista. Hänen yrityksensä rakentaa painostavaa ilmapiiriä muuttuu nopeasti yliampuvaksi melodramaattisuudeksi, jolla koitetaan väkisin herättää katsojassa toivottuja tunnetiloja. Sound of Freedomin hidastukset ja dramaattiset kuorot tuntuisivat todennäköisesti jopa Zack Snyderista liiallisuuksilta. Tätä menoa rikkoo vain puolenvälin paikkeilla nähtävä osio, jolloin elokuva muuttuu yhtäkkiä veijarihuijarileffaksi Ocean's-trilogian (2001-2007) tyyliin, mikä ei sovi muuhun leffaan lainkaan. Muutama napakka kohtaus löytyy seasta, kuten tositapahtumaan perustuva saarioperaatio, sekä leffassa eniten tunnustettua fiktiota sisältävä finaali, mutta siihen se sitten jääkin.
Tökeröintä on kuitenkin lopputekstien aikana nähtävä "tärkeä viesti" Jim Caviezelilta, missä hän kiittää katsojia elokuvan tukemisesta, puhuu siitä kuinka hirvittävä ongelma ihmiskauppa nykyään on ja kutsuu katsojat mukaan pyhään taistoon ihmiskauppaa vastaan. Sen sijaan, että ruudulle ilmestyvän QR-koodin kautta Caviezel johtaisi katsojan vaikkapa Operation Underground Railroadin tai muun ihmiskauppaa vastaan taistelevan järjestön sivuille, jonne voisi lahjoittaa ja tukea heidän toimintaansa, koodi ohjaa vain lippukauppaan ja katsojaa pyydetään ostamaan lisää lippuja. Ei siis itselleen, vaan muille potentiaalisille katsojille, jotka voivat samaisen sivun kautta anoa itselleen ilmaislippua leffaan. Elokuvaa levittävä Angel Studios on aiemminkin ollut kohujen keskellä kyseenalaisesta toiminnastaan, mikä pistääkin katsojan miettimään, että minneköhän rahat todellisuudessa menevät? Lisäksi on jopa koomista, että kun elokuva on käyttänyt kaksi tuntia maalatakseen Tim Ballardista pyhää sankaria, lopussa Caviezel yrittää vakuuttaa katsojaa, ettei leffassa ollut muka kyse siitä, vaan lasten äänten tuomisesta esille.
Teknisiltä ansioiltaan Sound of Freedom on myös epätasainen. Se on hyvin kuvattu ja valaistu, mutta hutiloiden leikattu kasaan, jolloin rytmitys on joko kiirehtivää tai laahaavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta äänimaailma on kömpelösti rakennettu. Javier Navarreten säveltämät, lähes tauotta soivat musiikit paisuttelevat elokuvan melodramaattista ilmapiiriä, minkä lisäksi äänitehosteet sisältävät dramaattisuuden lisäämiseksi tarkoitettuja pamauksia sun muita, jotka pikemminkin huvittavat yliampuvuudellaan.
Yhteenveto:Sound of Freedom on hyvällä, ihmiskauppaa vastustavalla viestillä varustettu elokuva, joka kuitenkin kaatuu amatöörimäiseen ja todella keskivertoon toteutukseen, sekä ympärillä villitsevään, itse elokuvaa mielenkiintoisempaan kohuun. Elokuvan tositapahtumista innoitteensa ottanut tarina on kömpelösti kerrottu, tarinan joko kiirehtiessä tai laahatessa eteenpäin. Tunnelma on jopa ärsyttävä yliampuvassa melodramaattisuudessaan, kun katsojan tunteisiin yritetään vedota mahdollisimman epätoivoisesti, vaikka huomattavasti vähempikin olisi riittänyt. Synkistelevää ilmapiiriä rikkovat parit kerrat, kun leffa muuttaa äkillisesti vaihdettaan kepeäksi huijaritarinaksi. Muutama oiva kohtaus löytyy seasta, mutta suurilta osin toteutus jää heikoksi. Jim Caviezel on ihan hyvässä vedossa pääroolissa, Bill Campin tarjotessa elokuvan parhaan näyttelijätyön. Muut näyttelijäkaartista hoitavat tonttinsa ailahtelevasti, osittain kökön ja puisevan dialogin takia. Leffan kuvaus pedofiilistä on naurettava karikatyyri. Teennäisen yliniljakkuuden sijaan pelottavampi olisi ollut tuiki tavalliselta näyttävä mies, josta ei päällepäin arvaisi, mitä synkkyyksiä tämä tekeekään. Elokuvan kuvaus ihmiskaupasta on muutenkin varsin suppea ja hollywoodmainen, eikä leffa tunnu uskaltavan pureutuvan tämän rikollisbisneksen huomattavasti pelottavampiin puoliin, joita Yhdysvalloissa tapahtuu. Tökeröintä on kuitenkin lopputekstien aikana nähtävä hävytön videoviesti, joka huijaa katsojaa luulemaan auttavansa ihmiskaupan uhreja, vaikka todellisuudessa sitä vain auttaa leffan taloudellisessa menestyksessä ja studiopomojen lompakoiden täyttämisessä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Tom Hanks, Helena Zengel, Michael Covino, Thomas Francis Murphy, Fred Hechinger, Neil Sandilands, Mare Winningham, Elizabeth Marvel ja Bill Camp
Genre: western, draama
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 13
News of the World perustuu Paulette Jilesin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2017 Fox 2000 Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi suunnittelemaan sen pohjalta filmatisointia. Kuitenkin kun Fox siirtyi Disneylle, projekti siirrettiin Universal Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja News of the Worldin oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2020, mutta koronapandemian takia sen ensi-iltaa on siirretty. Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin jo viime jouluna, mutta muualla maailmalla se saapuu vasta nyt Netflixin suoratoistopalvelun levittämänä. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä, mutten oikeastaan niistä ilmiselvimmistä syistä, eli että Tom Hanks näyttelee pääosaa ja Paul Greengrass toimii ohjaajana. Kiinnostuin nimittäin siitä, että saksalaisessa System Crasher-elokuvassa (Systemsprenger - 2019) ällistyttävän hurjan roolityön tehnyt Helena Zengel pääsisi näyttelemään Hollywood-tuotannossa. Katsoinkin News of the Worldin heti, kun se julkaistiin Netflixissä.
Vuonna 1870 Texasissa sisällissodan veteraani ja kaupungista toiseen kiertävä uutistenlukija Jefferson Kyle Kidd löytää nuoren tytön erämaasta ja päättää viedä hänet tytön perheen luokse.
Pääroolissa uutisia lukutaidottomille lukevana ja ympäri etelävaltioita kiertävänä kapteeni Jefferson Kyle Kiddinä nähdään Tom Hanks, joka on roolissaan erittäin hyvä, kuten häneltä voikin odottaa. Hanks on lähes roolissa kuin roolissa pidettävä ja sympaattinen, ja niin hän on myös tässä. Katsojana lähtee mielellään mukaan hänen matkalleen halki preerian lukemaan uutisia ja etsimään yksinäisen tytön kotia. Tyttönä taas nähdään tosiaan Helena Zengel, joka teki suuren vaikutuksen rajulla roolityöllään System Crasherissa. Hän on selvästi saanut roolin kyseisen elokuvan ansiosta, sillä myös tässä roolissa Zengel pääsee hurjistelemaan, eikä ole mikään kiltti ja tottelevainen lapsi. Hanksin ja Zengelin välille muodostuu nopeasti vahva yhteys, vaikka heidän hahmonsa eivät ymmärrä toistensa puheista sanaakaan, Kiddin puhuessa englantia ja tytön kiowaa. Hiljalleen muovautuva, melkein kuin isä-tytär-suhde luo elokuvaan sykkivän sydämen.
Rehellisesti sanoen lännenelokuvat on ollut genre, johon olen alkanut päästä mukaan vasta muutaman viime vuoden aikana, vierastettuani lajityyppiä pitkään. On jopa hieman harmi innostua länkkäreistä tässä kohtaa, kun niitä ei lähestulkoon tehdä enää lainkaan. Yllätyinkin jopa, kuinka innoissani olin nyt hyppäämässä villin lännen seikkailuihin mukaan, varsinkin kun seikkailua tähdittävät Hanks ja Zengel. Sääli vain, että elokuva piti katsoa kotisohvalta, eikä sitä päässyt kokemaan valkokankaalta, missä hienosti kuvatut maisemat olisivat päässeet oikeuksiinsa. Siitä huolimatta elokuva onnistui imaisemaan minut mukaansa aikamatkalle menneisyyteen ja seuraamaan etelävaltioiden menoa sisällissodan jälkeen. Tämä onkin yksi kiinnostavimmista puolista, pääkaksikon matkatessa kaupungista toiseen ja jokaisessa paikassa sodan jälkeen muuttuvaan maailmaan suhtaudutaan eri tavoin. Esimerkiksi yhdessä paikassa kannatetaan orjuuden loppumista ja toisaalla yhä kehutaan intiaanitappojen määrästä.
Näistä matkan välietapeista löytyy myös ongelmia, jotka vaikeuttavat Kiddin ja tytön matkaa. Niistä saadaan aikaiseksi oivaa jännitettä ja esimerkiksi noin puolessa välissä elokuvaa nähdäänkin tiivistunnelmainen piirityskohtaus, jossa Kiddin ja tytön täytyy tosissaan tehdä yhteistyötä selvitäkseen. Jotkut ovat liiankin kiinnostuneita ärhäkkäästä lapsesta ja miettivät, mitä hänellä voisi tienata, kun taas toiset pahastuvat Kiddin lukemista uutisista. Itse en ole koskaan pitänyt uutisten katselusta, mutta Kiddillä on niin karismaattinen ja kiehtova tapa tarinoida maailman tapahtumista, että jos hän toimisi vaikkapa Seitsemän uutisten ankkurina, saattaisin jopa päivittäin vaihtaa kanavaa MTV3:lle tuohon aikaan.
Ohjaajan puikoissa toimii Bourne-leffoista parhaiten tunnettu Paul Greengrass, joka tekee tässä onneksi rauhallisempaa työtä. Greengrassiin yleensä yhdistetään heiluva käsivarakuva ja vauhdikas leikkaus, mutta sellainen ei sovi villin lännen maisemiin ja Greengrass onneksi tietää sen. Hänen ohjauksensa on hillitympää ja pidän siitä, kuinka hän kuljettaa tarinaa eteenpäin. Greengrass toimii myös toisena käsikirjoittajana Luke Daviesin kanssa. Kaksikko onnistuu tekstissään, vaikka kertomuksen finaalin voikin arvata helposti etukäteen jo alkupäässä. Tekniseltä puoleltaan News of the World on hieno kuvauksesta lavasteisiin ja asuihin, joilla 1800-luvun loppu herätetään vaikuttavasti henkiin. Äänitehosteet ovat myös mainiot ja James Newton Howardin säveltämät musiikit säestävät oivallisesti kaksikon matkaa.
Yhteenveto:News of the World on erittäin mainio westerndraama, mikä hyötyy paljon Tom Hanksin ja Helena Zengelin lähes isä-tytärmäisestä kemiasta. Tarina pitää hyvin mukanaan, vaikka lopputuloksen arvaisikin jo hyvissä ajoin. Kaksikon matkaa seuraa mielellään ja se tarjoaa mielenkiintoisia tapahtumia, kun he pysähtyvät eri paikoissa ja tapaavat erilaisia ihmisiä. Etelävaltioiden muovautuminen sisällissodan jäljiltä on kelvollisesti kuvattu. Mukaan mahtuu hieman jännitystäkin ja pientä toimintaa. Ajankuva on vaikuttavasti rakennettu lavastein ja asuin, ja Paul Greengrassin ohjaus on taidokasta. Hanks on tuttuun tapaansa todella hyvä pääroolissa ja Zengel jatkaa vaikuttavaa työtään vaikeiden nuorten rooleissa. News of the Worldia voikin suositella lämpimästi lännentarinoiden ystäville - tosin sillä varoituksella, ettei siinä kauheasti ammuskella, vaan homma keskittyy enemmän draaman puolelle.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
News of the World, 2020, Universal Pictures, Perfect World Pictures, Pretty Pictures, Playtone
Ohjaus: Todd Haynes Pääosissa: Mark Ruffalo, Anne Hathaway, Tim Robbins, Bill Camp, Victor Garber, Mare Winningham, William Jackson Harper ja Bill Pullman Genre: draama, jännitys Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 12
Dark Waters, eli suomalaisittain Peitelty totuus perustuu New York Timesin lehtiartikkeliin"The Lawyer Who Became DuPont's Worst Nightmare" vuodelta 2016, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin lakimiehestä, joka haastoi kemikaaliyhtiö DuPontin oikeuteen. Participant Media kiinnostui tarinasta ja alkoi työstämään siitä filmatisointia. Matthew Michael Carnahan kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Todd Haynes palkattiin ohjaamaan leffa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2019 ja Peitelty totuus sai ensi-iltansa monissa maissa jo saman vuoden lopulla ja sen oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo maaliskuussa, mutta maailmalla jylläävän ja leffateattereita sulkeneen koronaviruksen vuoksi elokuva saapuu vasta nyt Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja sen järkyttävästä tositarinasta. Meninkin katsomaan Peiteltyä totuutta positiivisin mielin sen lehdistönäytökseen.
Lakimies Robert Bilott päätyy tutkimaan Länsi-Virginiassa tapahtuneita outouksia, joihin liittyy 190 kuollutta lehmää, asukkaiden mustuneita hampaita, sekä epämuodostuneina syntyneitä lapsia. Tutkimus johtaa Robertin DuPont-kemikaaliyhtiön jäljille.
Mark Ruffalo nähdään elokuvan pääroolissa Robert Bilottina, lakimiehenä, joka riskeeraa koko uransa ja elämänsä ryhtyessään tutkimaan DuPont-yhtiön salaisuuksia. Katsoja viedään leffan aikana hienosti Robertin mielen sisälle ja hahmon tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksen selvittämisen kanssa - ihan sama, seurasiko tätä kaikkea aikoinaan uutisista, vai kuuleeko koko hommasta nyt ensimmäistä kertaa. Ruffalo tuo hienosti esille tämän pakkomielteen ja on traagista nähdä, kuinka hänen elämänsä alkaa kärsiä tutkimuksesta, mikä ei vuosikausiin vaikuta tuottavan tulosta. Katsojana ei myöskään voi muuta kuin ihailla tosielämän Robertin sinnikkyyttä ja vahvuutta, tämän taistelussa DuPontia vastaan.
Elokuvassa nähdään myös Anne Hathaway Robertin vaimona Sarah Bilottina, Tim Robbins Robertin pomona, Bill Pullman asianajaja Deitzlerinä, Victor Garber DuPontin edustajana, sekä Bill Camp maanviljelijä Wilbur Tennantina, joka ensimmäisenä huomaa asioiden olevan pahasti pielessä. Kaikki näyttelijät tekevät mainiota työtä, vaikka Hathaway jääkin suurimmaksi osaksi alikäytetyksi huolestuneena vaimona. Omasta mielestäni oli kuitenkin erittäin mukavaa nähdä Robbins ja etenkin Pullman valkokankaalla.
Peitelty totuus onnistui yllättämään itseni sillä, kuinka painostavaksi se onnistuukaan menemään. Elokuva on jälleen erinomainen esimerkki siitä, että pelottavimmat jutut eivät suinkaan ole kauhuleffojen hölmöjä demoneita tai muita kummajaisia, vaan näitä tosielämän tapahtumia. Kuinka pelottava voikaan olla rahassa kylpevä suuryhtiö, joka valmistaa mm. ainetta paistinpannuihin. Elokuva lähtee heti käyntiin ahdistavan tunnelmansa kanssa ja vain kasvattaa tätä henkeä, mitä pidemmälle tarina kulkee ja mitä kieroutuneempia paljastuksia Robert kaivaa esiin. Yhdysvalloissa etenkin tietyillä alueilla leffan katsominen on varmasti vieläkin ahdistavampaa, sillä DuPontin tekojen seuraukset vaikuttivat voimakkaasti moniin ihmisiin.
Elokuvan rytmitys on suurimmaksi osaksi todella sulavaa. Leffalla ei ole mikään kiire ja välillä se oikein korostaa hitaudella sitä, että tapauksen selvittely kestää useita vuosia ilman, että Robert saa lainkaan uutta tietoa. Etenkin loppupäässä elokuva tahallaan hidastelee, jotta se kasvattaa jännitettä entisestään. Outoa vain on, kuinka äkillisesti filmi lopulta päättyy kaiken tämän pitkän rakentelun jälkeen. Peitelty totuus jättää kuitenkin vielä pidemmäksikin aikaa epämiellyttävän tunteen. Mitä kaikkea muuta maailmalla tehdäänkään ja kuinka se vaarantaa koko ihmiskunnan terveyden? Tietty epätoivon tunne on vahvasti läsnä, mutta tapausta eteenpäin vaikka väkisin puskeva Robert onnistuu valamaan toivoa. On upeaa, että maailmasta löytyy Robertin kaltaisia ihmisiä, jotka uskaltavat käydä taistoon, kun muut eivät niin uskalla. Ja on hienoa, että jotkut ovat halunneet kertoa Robertin tarinan, sillä tämä on tosikertomus, mikä todella ansaitsi filmatisoinnin.
Elokuvan on ohjannut Todd Haynes, jonka työstä huomaa suuren pakkomielteen tätä tapausta kohtaan. Haynes täyttää elokuvan ahdistuksella ja tekee tarinasta erittäin vangitsevan. Mario Correan ja Matthew Michael Carnahanin käsikirjoituskin on todella mainio, vaikka he eivät tunnukaan täysin tietävän, kuinka päättää elokuva sulavasti. Teknisesti Peitelty totuus on myös onnistunut. Kuvaus on sujuvaa ja kaikenlaiset visuaalisuudet lisäävät filmin tunnelmaa. Lavasteet ovat oivalliset ja äänipuolikin on hyvin toteutettu. Marcelo Zarvosin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisän tunnelmaan, mutta eivät korostu koskaan erityisemmin.
Yhteenveto:Peitelty totuus on erittäin hyvä ja vangitseva elokuva tositarinasta, mikä on karmivampi ja ahdistavampi kuin kauhuleffat. Elokuva käyttää aikansa tarinan kertomiseen ja hidastelee joskus tarkoituksella, oikein korostaakseen sitä, kuinka kauan Robert tapausta selvitti. Joinakin vuosina uutta tietoa ei välttämättä tullut lainkaan. Robertin tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksesta. Hahmon vimma tarttuu yleisöön hyvin ja ahdistava ilmapiiri rakentuu katsojan ympärille. Mark Ruffalo on nappivalinta pääosaan, mutta Anne Hathaway jää harmillisen alihyödynnetyksi läpi leffan. Elokuvan lopetusta olisi voinut vielä hioa, sillä tällaisenaan se on aika tönkkö kaiken nostatuksen jälkeen. Muuten Peitelty totuus on kuitenkin todella oivallinen filmi, minkä katselua suosittelen lämpimästi. Pelottavaa on, kuinka DuPontin häikäilemättömät teot ovat vaikuttaneet aika lailla koko maailmaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dark Waters, 2019, Participant, Willi Hill, Killer Content
Ohjaus: Todd Phillips Pääosissa: Joaquin Phoenix, Frances Conroy, Robert De Niro, Zazie Beets, Brett Cullen, Glenn Fleshler, Bill Camp, Shea Whigham, Leigh Gill, Josh Pais, Douglas Hodge ja Brian Tyree Henry Genre: rikos, draama Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: 16
Joker pohjautuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvaroistoon. Jokeri teki ensiesiintymisensä huhtikuussa 1940 "Batman"-sarjakuvalehdessä ja on nopeasti noussut suureen suosioon - nykyään Jokeri on yksi suosituimmista pahishahmoista. Kun sankarihahmo Batman siirtyi sarjakuvista muihin medioihin, kuten televisioon ja elokuviin, on Jokeri seurannut perässä. Adam Westin Lepakkomiehen vastassa oli Cesar Romeron esittämä klovni. Tim Burtonin Batman-elokuvassa (1989) Jack Nicholson herkutteli roolissa. Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) Luke Skywalker, eli Mark Hamill on ääninäytellyt Jokeria vuodesta 1992 monissa animaatioissa ja videopeleissä. Heath Ledger voitti postuumisti Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot roolistaan Jokerina Yön ritari-filmissä (The Dark Knight - 2008). Gotham-televisiosarjassa (2014-2019) esiteltiin täysin toisenlainen Jokeri Cameron Monaghanin tulkinnan kautta, kun taas Jared Leto herätti paljon keskustelua puolesta ja vastaan lyhyellä roolityöllään Suicide Squadissa (2016). Näyttelijä Joaquin Phoenix oli kiinnostunut tekemään tavallisesta poikkeavan kuvauksen sarjakuvahahmosta, samalla kun ohjaaja Todd Phillips halusi ohjata omanlaisensa sarjakuvaan perustuvan leffan. Molemmille oli tarjottu töitä sarjakuvafilmien parissa, mutta he eivät halunneet toimia ison studion määräysten alaisena. Phillips ehdottikin Warner Bros. -yhtiölle, että hän haluaisi tehdä pienen luokan elokuvan Jokerista, mitä yhtiö aluksi epäröi, mutta mihin lopulta suostui. Warner Bros. halusi Jokerin rooliin Leonardo DiCaprion, mutta Phillips oli jo päättänyt, että hän halusi Phoenixin pääosaan. Yhtiö oli huolestunut Phillipsin synkästä käsikirjoituksesta ja sitä hiottiinkin pitkään, kunnes Warner Bros. antoi luvan pistää kamerat pyörimään. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Joker saapuu vihdoin teattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että Jokerista tehtäisiin oma leffansa, sillä kyseessä on yksi suosikkihahmoistani kautta aikojen. Ledgerin roolisuoritus Jokerina on mielestäni yksi leffahistorian parhaista, mutta Leton tulkinta oli itselleni lähinnä myötähäpeällinen, joten odotinkin näkeväni toisenlaisen version. Phoenixin roolitus sai minut innostumaan lisää, kuten myös se, että kyseessä olisi aikuisten elokuva. Mitä lähemmäs elokuvan julkaisua on päästy, sitä innokkaampi olen ollut. Kävinkin katsomassa Jokerin lehdistönäytöksessä yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa ja kun lähdimme teatterista, olimme entistäkin innoissamme, sillä kyseessä on fantastisen upea elokuva!
Yhteiskunnan hylkäämä, sairaasta äidistään huolehtiva ja pakonomaisista naurukohtauksista kärsivä Arthur Fleck yrittää nousta suosituksi stand up -koomikoksi, mutta hänen psykoottinen tiensä tekeekin hänestä Gothamin hulluimman rikollisen, Jokerin.
Joaquin Phoenix tekee yhden uransa parhaista roolitöistä Arthur Fleckinä, eli Batmanin tulevana arkkivihollisena Jokerina. Phoenix on oikein toden teolla syventynyt hahmon hulluuteen ja saa katsojan eri tavoilla ahdistumaan, sillä Arthur on usein niin karmiva persoona. Samalla, hassua kyllä, katsoja myös useassa kohtaa ymmärtää Arthuria ja jopa säälii häntä. Maailma on kohdellut Arthuria kaltoin koko tämän elämän ajan ja katsojana saattaa säikähtää, kun huomaa ymmärtävänsä täysin, miksi Arthurista muodostuu Gothamin klovniprinssi. Fantastisen lisän tähän Jokeriin tuo Arthurin sairaus, mikä saa hänet nauramaan holtittomasti, vaikkei tämä haluaisikaan. Phoenix saattaa hetkessä alkaa ulvomaan naurusta ja yhtä äkillisesti hymy myös hyytyy. Hän on pelottava, mutta samalla sympaattinen. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä isommin Phoenix pääsee revittelemään ja nautiskelemaan roolistaan.
Leffassa nähdään myös mm. Frances Conroy Arthurin äitinä, Robert De Niro Arthurin idolina talk show -juontaja Murray Franklinina, Glenn Flesher ja Leigh Gill Arthurin työkavereina, Zazie Beets Arthurin naapurina, Bill Camp ja Shea Whigham poliiseina, sekä Brett Cullen miljardööri Thomas Waynena. Kaikki näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan. Cullen omaksuu rikkaan Waynen roolin täydellisesti, kun taas De Niro on nappivalinta karismaattiseksi talk show -juontajaksi. Conroy on loistava sairaana äitinä, joka on ollut ainoa rakastava henkilö Arthurin elämässä. Phoenix on kuitenkin niin huikea pääroolissa, että hän jättää kaikki muut varjoonsa kohtauksissaan... ja hän on suunnilleen kaikissa elokuvan kohtauksissa.
Vaikka Joker perustuu "Batman"-sarjakuviin ja monet mieltävät sarjakuvat lasten jutuksi, täytyy painottaa, ettei tämä elokuva ole todellakaan lapsille tarkoitettu. Jokerin väkivalta ei ole vain harmitonta toimintaviihdettä, vaan aidosti tylyä. Tämä ei kuitenkaan ole isoin syy, miksei leffa ole lapsille sopiva. Kyseessä ei nimittäin ole mikään tavallinen sarjakuvaleffa, vaan realistinen kuvaus synkkyyteen vajonneesta mielestä, pään sisäisestä sairaudesta ja siitä, mitä kaikkea tällainen voi pahimmillaan aiheuttaa. Vaikka Jokeri mielletään usein hahmona hymyileväksi ja hilpeäksi veikkoseksi, ei hänen omaa elokuvaansa voi todellakaan kutsua hilpeäksi. Tämä on todella ahdistava ja lohduton teos, minkä vähäinen huumorikin on synkkää. Elokuva vie katsojansa armottomasti Arthurin pään sisälle, mitä piinaavat ties mitkä asiat. Hahmon matka äidistään huolehtivasta, pelleksi pukeutuvasta mainostajasta ja aloittelevasta stand up -koomikosta Gothamin ikonisimmaksi rikolliseksi on äärimmäisen vangitseva kaikessa kauheudessaan. Filmi on usein oudon lumoavakin ja esimerkiksi Arthurin äkilliset tanssit menevät jopa hypnoottisuuden puolelle, vaikka ne ovatkin erittäin hämmentäviä ja outoja. Kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaista sarjakuvafilmatisoinneista - kenties juuri sen takia, ettei se koskaan tunnu sellaiselta - ja ihan yleisestikin aivan hemmetin hieno elokuva!
Joker sisältää aimo annoksen yhteiskuntakritiikkiä. Kuinka maailma itse luo omat hirviönsä, mutta silti syyttelee kaikkia muita. On täysin Gothamin ja sen asukkaiden syytä, että Arthurille käy miten käy. Karma iskee kovaa, kun kasvot vihdoin värjätään valkoisiksi, hiukset vihreiksi ja huulet sotketaan punaisiksi. Filmin ei välttämättä edes tarvitsisi kertoa juuri Jokerista, vaan kenestä tahansa psykopaatista, mutta toisaalta se, että kaikki tapahtuu juuri tässä Batmanin maailmassa, tuo siihen mukaan oman kiehtovan lisänsä. Itse Lepakkomiestä ei onneksi ole mukaan sotkettu, sillä hahmo ei edes istuisi tähän filmiin. Christopher Nolan onnistui Yön ritari -trilogiassaan tekemään Batmanista realistisen tuntuisen, mutta Jokerissa homma viedään vielä pidemmälle ja jopa Balen esittämä Batman pistäisi oudosti silmään. Tämä on Jokerin oma show ja hyvä niin. Elokuva onnistui olemaan kaikkea mitä toivoin ja vielä sitäkin enemmän. On aivan mieletöntä, millä kaikilla tavoilla tätä Batmanin maailmaa voikaan tulkita ja esittää. Leffa on saanut etukäteen kritiikkiä siitä, että se ihannoisi väkivaltaa ja hulluutta, mutta itse en näe asiaa noin. Toki filmin voi niinkin tulkita, mutta mielestäni on tärkeää, että myös tällaisia tarinoita kerrotaan. Ehkä se saisi ihmiset ymmärtämään entistä paremmin, kuinka paljon tässä maailmassa on vikaa. En nyt tarkoita, että ihmisten pitäisi nousta yhteiskuntaa vastaan Jokerin tavoin, mutta on selvää, että yhteiskunnassa on paljon parannettavaa ja jotain pitäisi tehdä.
Elokuvan on ohjannut Todd Phillips, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. Kauhea kankkunen -trilogia (The Hangover - 2009-2013). Ei siis pitäisi tulla yllätyksenä, että Joker on hänen paras elokuvansa. Phillips on selvästi tutkinut vanhoja Martin Scorsesen leffoja, kuten Taksikuski (Taxi Driver - 1976) ja Koomikkojen kuningas (The King of Comedy - 1983) tätä elokuvaa tehdessään ja leffasta löytyykin vahva scorsesemainen henki. Jos Scorsese olisi 1980-luvulla ohjannut sarjakuvaleffan, se olisi varmaankin ollut tällainen. Filmissä on muutenkin vanhanaikaista tunnetta ja siitä on monilla tavoilla luotu erittäin omalaatuinen ja kiehtova teos. Phillipsin ja Scott Silverin käsikirjoitus on aivan mahtava ja on hienoa, kuinka henkilövetoisesti kaksikko kirjoittaa tarinaansa. Vaikka mukana on tuttuja juttuja sarjakuvista, on Arthurin tarina lopulta kaksikon keksimä. Lisäksi Joker on myös teknisesti taidokkaasti tehty elokuva. Se on tyylikkäästi kuvattu ja erinomaisesti leikattu. Tylsiä kohtia ei ole luvassa, vaan filmi kulkee eteenpäin koukuttavalla tavalla. Lavastuksella ja puvustuksella luodaan hienosti ajan henkeä ja maskeeraustiimi on tehnyt veikeää työtä Jokerin uuden ulkonäön kanssa. Äänimaailmakin on taitavasti rakennettu aina äänitehosteista Hildur Guðnadóttirin säveltämiin, epämiellyttävää oloa rakentaviin musiikkeihin asti.
Yhteenveto:Joker on mestarillinen kuvaus hulluudesta, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista sarjakuvafilmatisoinneista! Joaquin Phoenix tarjoaa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista Arthur Fleckinä, eli Jokerina. Phoenix uppoutuu ahdistavan todentuntuisesti tähän sairaaseen mieleen. Katsojana voi kuitenkin ymmärtää, miksi Arthur päätyy tekemään monenlaisia asioita ja leffasta löytyy vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Maailma luo itse omat hirviönsä. Leffa on todella vangitseva ja ahdistava. Sen vähäinen huumori on synkkää ja väkivalta karua. Kyseessä ei siis todellakaan ole koko perheen sarjakuvaleffa. Ohjaaja Todd Phillips on tutkinut paljon Martin Scorsesen filmejä ja leffasta löytyy vahva scorsesemainen tyyli. Joker on täysin omalaatuinen teoksensa kaikessa kieroudessaan - aivan kuten sen päähenkilökin. Samalla filmissä on jotain erittäin lumoavaa. On se kyllä hienoa, kuinka erilaisia tulkintoja Batmanin maailmasta saakaan aikaiseksi! On myös äärimmäisen mahtavaa, että nykypäivän elokuvien megauniversumien keskellä joillakin on pokkaa tehdä täysin itsenäinen elokuvansa, minkä ei ole tarkoitus aloittaa elokuvasarjaa tai pohjustaa kymmentä muuta filmiä. Toki tätä tarinaa voisi jatkaa, mutta on kyllä selvää, että Phillips on halunnut vain tehdä yhden erinomaisen elokuvan. Suosittelenkin Jokeria kaikille varttuneemmille hahmon faneille, sekä yleisesti psykologisista trillereistä innostuville, sillä sitähän tämä leffa lopulta on.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Joker, 2019, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Village Roadshow Pictures, Joint Effort, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance
Ohjaus: Aaron Sorkin Pääosissa: Jessica Chastain, Idris Elba, Kevin Costner, Michael Cera, Brian d'Arcy James, Chris O'Dowd, Bill Camp, Graham Greene, Jeremy Strong, Claire Rankin ja Jon Bass Genre: draama, trilleri Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia Ikäraja: 16
Molly's Game perustuu Molly Bloomin muistelmateokseen "Molly's Game: From Hollywood's Elite to Wall Street's Billionaire Boys Club, My High-Stakes Adventure in the World of Underground Poker" vuodelta 2014. Samana vuonna tuottaja Mark Gordon osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä filmiä. Käsikirjoittajaksi valittiin Oscar-palkittu Aaron Sorkin, joka päätti samalla myös ohjata elokuvan. Leffan kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja Molly's Game sai ensi-iltansa syyskuussa 2017 Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa. Sen jälkeen leffaa on näytetty erilaisissa tapahtumissa, mutta laajemman teatterilevityksen elokuva sai vasta tämän vuoden puolella. Itse olisin voinut nähdä leffan jo joulukuussa 2017, sillä sille järjestettiin jo silloin lehdistönäytös. Aihe ei kuitenkaan kiinnostanut minua kovin paljoa, joten päätin jättää sen väliin. Tammikuun alussa sille järjestettiin toinen näytös ja pohdin meneväni katsomaan sen, mutta koska samalla viikolla oli neljä muutakin pressiä, oli minun pakko karsia yksi filmeistä pois ja se oli sitten Molly's Game. Ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun tajusin tehneeni virheen. Leffa nimittäin sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta, jolloin tiesin, että onhan se pakko nähdä. Niinpä menin katsomaan elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä tätini kanssa. FBI ottaa kiinni ex-kumparelaskija Molly Bloomin, joka on järjestänyt yli kymmenen vuotta salaisia pokeri-iltoja näyttelijöille, muusikoille, urheilijoille ja muille varakkaille henkilöille. Muistellessaan mistä koko pokeribisnes sai alkunsa, Molly yrittää keksiä ratkaisua välttääkseen vankilan.
Jessica Chastain on aivan loistovalinta Molly Bloomiksi! Molly on hyvin monipuolinen henkilö, josta löytyy useita puolia läpi leffan ja Chastain tuo ne kaikki hienosti esille. On erittäin mielenkiintoista nähdä, kuinka epävarma Molly alkaa muuttumaan pokeri-iltojen myötä kaiken aikaa rohkeammaksi, jolloin Chastain saa kerättyä itseensä hienoa voimakkuutta. Kehityksestä kiehtovamman tekee se, ettei leffan tarina kulje normaalissa järjestyksessä alusta loppuun, vaan siinä hypitään paljon ajassa edestakaisin, jolloin Molly saattaa olla täysin erilainen persoona, kun kohtaus ja aikakausi vaihtuu. Paikoitellen Molly vaikuttaa ylimieliseltä, mutta Chastain pitää hahmon pidettävänä, eikä häneltä löydy ainuttakaan heikkoa hetkeä koko filmin aikana. Hän on myös täysin vakuuttava erittäin fiksuna ja nokkelana, jolloin katsoo ymmärtää, miten Molly on kyennyt salaa luomaan miljoonabisneksen. Idris Elba näyttelee Mollyn fiktiivistä asianajajaa, Charlie Jaffeyta ja tuttuun tapaansa Elba on erinomainen roolissaan. Charlien osuus Mollyn elämässä ei ole mitä suurin, mutta hän saa silti paljon ruutuaikaa, mikä tarjoaa Elballe muutaman tilaisuuden loistaa kunnolla. Elban ääntä on aina ilo kuulla, minkä vuoksi on hienoa, että hän saa parissa kohtaa oikeasti käyttää ääntänsä. Charlien ja Mollyn yhteisiä kohtauksia on todella mukava seurata, sillä Elba ja Chastain ovat näyttelijöinä niin mahtavia, ja heidän väliltä löytyy voimakasta kemiaa. Chastainin ja Elban lisäksi tärkeitä näyttelijöitä elokuvassa ovat myösMichael Cera ja Kevin Costner. Michael Cera esittää pokeritaituria, jota Molly kutsuu nimellä "Pelaaja X". Elokuvassa X:n todellista henkilöllisyyttä ei paljasteta, mutta monet Molly Bloomin kirjan lukeneet uskovat hänen olevan oikeasti näyttelijä Tobey Maguire. Vaikka tämä ei olisikaan totta, tekee se katselukokemuksesta hieman kiehtovamman aina, kun Cera on ruudulla. On myös hienoa nähdä Cera esittämässä välillä jotain muutakin kuin hermostunutta teiniä, millaisena hänet on yleensä totuttu näkemään. Kevin Costner taas näyttelee Mollyn isää, Larry Bloomia. Itse en ole koskaan oikein välittänyt Costnerista, mutta todella vaativaksi isäksi hän on nappivalinta, vaikkei hahmo paljoa esiinnykään leffassa. Elokuvasta löytyy kuitenkin upea isä-tytär-hetki puiston penkillä, jossa Costner tekee aivan huikeaa työtä näyttelijänä. Muita hahmoja filmissä ovat Mollyn pokerin maailmaan esittelevä Dean (Jeremy Strong), Charlien nuori tytär Stella (Whitney Peak), Mollyn äiti Charlene (Claire Rankin), tuomari Foxman (Graham Greene), sekä tietty pokerin pelaajat, kuten kehno Brad (Brian d'Arcy James), hölisevä Douglas (Chris O'Dowd), addiktoitunut Harlan (Bill Camp), rikas Shelly (Jon Bass) ja nuori Cole (Stranger Things -sarjasta, 2016-, tuttu Joe Keery).
Kuten jo sanoin, Molly's Game ei kerro tarinaansa selkeässä järjestyksessä, jolloin se alkaisi siitä, kun Molly on lapsi, mistä se etenisi siihen, kun Molly kilpailee kumparelaskijana, mistä päästään pokerin pariin, mikä johtaisi oikeusjuttuihin. Ei, elokuva kertoo näitä kaikkia asioita päällekäin. Katsojalle on heti alusta alkaen selvää, että Mollyä syytetään laittomista uhkapeli-illoista ja samalla kun Molly yrittää Charlien kanssa selvittää, miten hän välttäisi vankilatuomion, näytetään kuinka Molly päätyi sellaiseen tilanteeseen. Välillä siis nähdään Mollyn ja Charlien yhteisiä kohtauksia, välillä Mollyn lapsuutta, välillä urheilupuolta ja välillä (tai noh, todella usein) Mollyn pokeri-iltoja. Molly toimii läpi leffan kertojana katsojille, selittäen elämäntarinaansa, mikä on erittäin tehokas tapa siirtää muistelmakirja elokuvaksi. Se tietty vaatii katsojaa pysymään tarkkana koko filmin ajan. Leffan seuraaminen ei kuitenkaan tuota vaikeuksia, sillä se on erinomaisesti kirjoitettu, jolloin se vangitsee heti alussa ja katsojana haluaa tietää yhä vain enemmän ja enemmän. Elokuvan vangitsevuudesta kertoo jo se, etten ymmärrä pokerista oikeastaan mitään, eivätkä oikeusjutut ole koskaan kiinnostaneet minua, mutta filmi saa ne tuntumaan todella jännittäviltä. Casino Royalen (2006) tavoin Molly's Game tekee pokerikohtauksista jopa yllättävän lumoavaa katseltavaa.
Koukuttavuudestaan huolimatta Molly's Gamella on kuitenkin ongelma kestonsa kanssa. Elokuva kestää yli kaksi tuntia ja vartin, mistä löytyy kyllä selkeää tyhjäkäyntiä. Vaikka pääasiassa pidin Mollyn kertojaäänestä todella paljon, parissa kohtaa "sitten tapahtui sitä ja sitten tapahtui tätä" -puhe alkaa muuttua pitkäveteiseksi. Leffasta löytyy kohtia, joiden aikana toivoisi tarinan etenevän nopeammin, sillä paikoitellen filmi näyttää samoja juttuja uudestaan vain pienin muutoksin. Juuri ja juuri yli kahden tunnin kestolla Molly's Game saattaisi olla jopa erinomainen elokuva sen hienojen näyttelijäsuoritusten ja Aaron Sorkinin upean käsikirjoituksen vuoksi. Suurimmaksi osaksi ajasta elokuvaa seuraa suurella mielenkiinnolla ja se on saatu rytmitettyä todella hyvin. Tunnelma on erittäin mainio läpi leffan, vaikkakin koko pokerijutun hulluutta olisi voinut korostaa hieman enemmän, sillä välillä se onnistuu tarjoamaan makeat naurut. Myös nokkela dialogi saa katsojan hymähtelemään tyytyväisenä ja aiemmin mainitsemani isä-tytär-hetki onnistuu koskettamaan.
En ihmettele lainkaan, että Aaron Sorkinin teksti on ehdolla sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinnosta; hän on nimittäin äärimmäisen lahjakas kirjoittaja. Molly's Game on erittäin dialogipainotteinen filmi ja Sorkin on saanut keskusteluista oikeasti todella kiinnostavia, vaikka paikoitellen katsoja saattaa naureskella, ettei kukaan oikeasti puhu niin kuin Sorkinin hahmot. Tämä on tosiaan herran esikoisohjaus ja Sorkin tekee siinäkin todella oivallista työtä. Kiinnostuksella jään odottamaan hänen tulevia elokuviaan. Myös teknisesti Molly's Game on lahjakkaasti toteutettu. Filmi on mainiosti kuvattu ja vaikka kokonaisuus vaatisi tiivistämistä, on leikkaus muuten erinomaista ja se luo hienon rytmin ajassa hyppimiselle. Visuaalisista efekteistä selkeimmät ovat ne hetket, kun Molly selittää katsojille nopeasti erilaisia tilanteita pokeripeleissä. Harmillisesti näytöksessämme elokuvasalin äänet olivat todella pienellä, jolloin filmin äänimaailma ei päässyt mitenkään oikeuksiinsa. Onneksi sentään Daniel Pembertonin säveltämät musiikit pääsivät usein esiin ja ne sopivat täysin kokonaisuuteen.
Yhteenveto: Liian pitkästä kestostaan huolimatta Molly's Game on todella mainio ja kummallisen addiktoiva elokuva. Noin kymmenen minuutin tiivistämisellä kyseessä saattaisi olla jopa erinomainen teos, sillä siinä on suurimmaksi osaksi kaikki kohdallaan. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on huikea ja filmi hyppii eri aikakausilla erittäin taidokkaasti. Dialogi on kekseliästä, minkä lisäksi ensikertalaisohjaaja Sorkin on saanut tunnelman mukaansatempaavaksi, jolloin ei haittaa lainkaan, että filmi vaatii jatkuvaa tarkkaa seuraamista. Jessica Chastain on aivan mahtava pääroolissa Molly Bloomina, kuten on myös Idris Elba hänen asianajajanaan. Myös Michael Cera ja Kevin Costner ilahduttavat loistavilla roolitöillään. Suosittelen Molly's Gamea todella lämpimästi tositarinoista kiinnostuneille ja pokeripelaajille, nokkelasti kirjoitettujen draamojen ystäville, sekä niille, jotka pyrkivät katsomaan kaikki Oscar-ehdokasleffat. Yllätyin, kuinka onnistuneesti elokuva piti kiinnostustani yllä, joten uskon, että leffa toimii monille muillekin, joita eivät erityisemmin pokeri ja oikeusjutut kiinnosta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Molly's Game, 2017, STX Entertainment, Huayi Brothers Pictures, The Mark Gordon Company, Pascal Pictures, Entertainment One
