Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mira Sorvino. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mira Sorvino. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 1. marraskuuta 2023

Arvostelu: Sound of Freedom (2023)

SOUND OF FREEDOM



Ohjaus: Alejandro Monteverde
Pääosissa: Jim Caviezel, Bill Camp, Mira Sorvino, Eduardo Verástegui, Javier Godino, Lucás Ávila, José Zúñiga, Kurt Fuller, Gary Basaraba, Yessica Borroto, Gustavo Sánchez Parra, Cristal Aparicio, Scott Haze, Kris Avedisian ja Gerardo Taracena
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

Sound of Freedom pohjautuu tositapahtumiin entisen CIA-agentti Tim Ballardin urasta ja tämän vuonna 2013 perustamaan, ihmiskauppaa vastaan taistelevaan Operation Underground Railroadiin. Vuonna 2015 Santa Fe Films -yhtiö alkoi työstämään elokuvaa Ballardista ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2018. 20th Century Foxin oli tarkoitus levittää elokuva maailmalle, mutta kun Disney-studio osti Foxin alkuvuodesta 2019, elokuva päätettiin hyllyttää. Elokuvantekijät hankkivat leffan levitysoikeudet itselleen ja saivat Angel Studiosin auttamaan rahoittamisessa. Sound of Freedom sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa vasta tämän vuoden heinäkuussa ja siitä muodostui nopeasti yksi vuoden kiistellyimmistä elokuvista. Se sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, minkä lisäksi se herätti kritiikkiä muun muassa tositapahtumien vääristelemisestä, uskonnollisesta propagandasta ja yhteyksistä QAnon-salaliittoteorioihin. Konservatiivisissa piireissä elokuva otettiin kuitenkin ylistävästi vastaan ja taloudellisesti leffasta muodostui jättihitti, joka jätti Yhdysvalloissa taakseen jopa Indiana Jones and the Dial of Destinyn (2023) ja Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Onen (2023). Nyt Sound of Freedom saapuu myös Suomeen ja kesästä asti kohuja lukeneena minua kiinnosti nähdä, millaisesta elokuvasta onkaan todellisuudessa kyse. Kävin uteliaana katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Yhdysvaltain kotimaan turvallisuusviraston agentti Tim Ballard matkaa Kolumbiaan etsimään ihmiskaupan uhriksi joutunutta Rocío-tyttöä, pelastettuaan ensin tämän pikkuveljen.




2000-luvun alussa Hollywoodin nousevaksi tähdeksi muun muassa Monte Criston kreivin (The Count of Monte Cristo - 2002) ja The Passion of the Christin (2004) kautta mielletyn Jim Caviezelin ura lähti laskuun, kun hän alkoi esittämään mediassa ja erilaisissa tilaisuuksia kontroversiaalisia, konservatiivisia ja jopa antisemitistisiä mielipiteitään. Nyt Caviezel nähdään pitkästä aikaa hittileffan keulakuvana, agentti Tim Ballardina, tosielämän Ballardin itse vaadittua elokuvantekijöitä palkkaamaan Caviezelin rooliin. Caviezel osoittaa, että näyttelijänä häneltä löytyy kyllä taitoja ja hän tulkitseekin pääasiassa hyvin sinnikkääksi kuvattua Timiä. Timistä maalaillaan elokuvassa liki pyhimyksen kaltainen pelastajahahmo, joka on ollut omiaan hiertämään joitakin katsojia, puhumattakaan Caviezelin lausunnoista elokuvaa markkinoidessaan, jotka liittyivät QAnon-salaliittoteoriaan maailman kierosta eliitistä, jotka sieppaavat lapsia ja erittävät näiden pelosta eliksiiriä pysyäkseen nuorina.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mira Sorvino Timin vaimona Katherinena, Kurt Fuller Timin pomona Frostina, Eduardo Verástegui Timiä auttavana Paulona, Javier Godino kolumbialaisena poliisina Jorgena, Bill Camp entisenä kartellipomo Vampirona, Lucás Ávila ja Cristal Aparicio ihmiskaupan uhreiksi joutuneina lapsina Miguelina ja Rocíona, José Zúñiga heidän isänään Robertona, sekä Yessica Borroto, Gustavo Sánchez Parra ja Gerardo Taracena ihmiskauppaa pyörittävinä Gisellenä, El Calacasina ja Scorpionina. Sivunäyttelijöiden työ on erittäin ailahtelevaa. Leffan parhaan suorituksen tarjoaa Camp entisenä kartellipomona, joka ryhtyy auttamaan Timiä tämän operaatiossa. Lapsinäyttelijät onnistuvat välittämään hahmojensa paniikkia ja elokuvaa katsoessa pohtiikin usein, kuinka elokuvan tarina ja rikollisten toiminta on selitetty näille lapsille ilman, että heille on aiheutunut painajaisia.




Sound of Freedom on tosiaan ollut monenlaisten kohujen riepoteltavana kesästä lähtien, oli kyse sitten päänäyttelijä Caviezelin omista näkemyksistä tai salaliittoteoriapuheista, minkä takia koko leffa on joidenkin toimesta linkitetty osaksi QAnon-propagandaa, itse Tim Ballardista, jonka sankaritekojen todenperäisyydet ovat edelleen tutkinnassa, kuten on myös itse Ballard ahdistelusyytösten takia tai elokuvantekijöiden esittäessä osittain fiktiiviseksi myönnettyä tarinaa tosijuttuna. Elokuvan hyllyttäminen useaksi vuodeksi on ollut omiaan ruokkimaan teorioita siitä, että Hollywoodissa on meneillään jotain kieroa, minkä takia paikan pomot eivät olisi halunneet päästää leffaa levitykseen. Leffan markkinointia taas on kritisoitu lopputekstien aikana nähtävästä tempusta, jossa katsojia kannustetaan ostamaan lippuja muille ihmisille, mikä onkin johtanut siihen, että elokuvasta muodostui yksi kesän yllätyshiteistä. Jotkut taas ovat väittäneet Yhdysvaltojen isointa elokuvateatteriketjua, AMC:tä elokuvan näytösten sabotoinnissa. Erityisesti Yhdysvalloissa elokuva on aiheuttanut varsinaisen taiston sosiaalisessa mediassa, kärkkäimpien puolustajien sanoessa, että jos et käy katsomassa Sound of Freedomia, olet huono ihminen ja luultavasti jopa pedofiili, kun taas kärkkäimmät kritisoijat ovat tuominneet elokuvan katsomassa käyneet huonoiksi, helposti höynäytettäviksi ihmisiksi, jotka pahentavat Yhdysvaltojen ja Meksikon välistä konfliktia ja mahdollisuutta rajalle pitkään pohdinnoissa olevan muurin rakentamiseen. Yhdysvaltojen entisen presidentti Donald Trumpin ja nykyään X:nä tunnetun Twitterin omistavan Elon Muskin esittämä tuki elokuvaa kohtaan on myös sekoittanut soppaa entisestään. Joidenkin mukaan elokuva on julkaistu juuri nyt nimenomaan Trumpin tulevan presidenttivaalikampanjan välineeksi.




Kun elokuvasta on kuukausia lukenut ja katsonut huomionhakuisilla kohuotsikoilla julkaistuja uutisia ja videoita niin elokuvan puolustukseksi kuin kritisoinniksi, sitä alkaa jopa tuumimaan, että mitäköhän siellä elokuvateatterissa on oikeasti vastassa, kun käy katsomassa Sound of Freedomin? Poistuuko elokuvasta raivostuneena hävyttömän propagandavyörytyksen jälkeen, vai hurahtaako uskomaan härskejä teorioita ökyrikkaista, jotka erittävät lasten pelosta nuoruuden eliksiiriä? Todellisuudessa kun poistuin elokuvateatterista, päällimmäinen ajatukseni oli: "tässäkö tämä nyt oli?" Kaikkien kohujen jälkeen olin jopa hieman pettynyt, että kyseessä onkin vain todella keskinkertainen ja pökerryttävän melodramaattinen trilleri, jonka katsominen ei ole läheskään niin mielenkiintoista puuhaa kuin sen ympärillä vellovan kohun seuraaminen.

Kontroversiaalisin juttu, mitä elokuva omasta vinkkelistäni pitää sisällään, on sen varsin suppea kuvaus siitä, mitä ihmiskauppa todellisuudessa on. Leffan mukaan kyse on pääasiassa siitä, että Etelä-Amerikassa lapsia napataan kadulta kirkkaassa päivänvalossakin pakettiautoihin ja sitten heitä kuljetellaan ympäri maailmaa pedofiilien sairaaksi iloksi. Elokuvan alussa nähtävä pedofiili (Kris Avedisian) taas on suorastaan kiusallinen karikatyyri, jonka yliampuvan niljakas ulkonäkö viestii kilometrien päähän, että tällä hepulla ei ole kaikki kynät penaalissa. Jopa Ballardin perustaman Operation Underground Railroadin sivuilta voi lukea, että vaikka elokuvan kuvaamia tapauksia tapahtuu, on kyse vain murto-osasta totuutta. Ihmiskauppa on huomattavasti monipuolisempaa, sitä tehdään aikuisillekin ja suuri osa tähän syyllistyvistä rikollisista ovat uhrien tuttuja, sukulaisia, opettajia, urheiluvalmentajia jne. Sivulta voi myös lukea hieman, mikä elokuvassa nähdystä tapahtui oikeasti, missä kohdin väriteltiin tositapahtumaa ja mikä on puhdasta fiktiota.




Pääasiassa itseäni kuitenkin turhautti se, kuinka amatöörimäisesti elokuva onkaan tehty. Paria hyvää näyttelijäsuoritusta lukuun ottamatta roolityöt ovat todella ailahtelevaa seurattavaa, osan ollessa jopa aika kehnoja rooleissaan. Asiaa ei auta Alejandro Monteverden ja Rod Barrin kömpelö käsikirjoitus, joka tuntuu ajoittain raakavedokselta tönkön dialoginsa ja takkuilevan tarinankerrontansa kanssa. Monteverden ohjauksessakaan ei ole kehumista. Hänen yrityksensä rakentaa painostavaa ilmapiiriä muuttuu nopeasti yliampuvaksi melodramaattisuudeksi, jolla koitetaan väkisin herättää katsojassa toivottuja tunnetiloja. Sound of Freedomin hidastukset ja dramaattiset kuorot tuntuisivat todennäköisesti jopa Zack Snyderista liiallisuuksilta. Tätä menoa rikkoo vain puolenvälin paikkeilla nähtävä osio, jolloin elokuva muuttuu yhtäkkiä veijarihuijarileffaksi Ocean's-trilogian (2001-2007) tyyliin, mikä ei sovi muuhun leffaan lainkaan. Muutama napakka kohtaus löytyy seasta, kuten tositapahtumaan perustuva saarioperaatio, sekä leffassa eniten tunnustettua fiktiota sisältävä finaali, mutta siihen se sitten jääkin.

Tökeröintä on kuitenkin lopputekstien aikana nähtävä "tärkeä viesti" Jim Caviezelilta, missä hän kiittää katsojia elokuvan tukemisesta, puhuu siitä kuinka hirvittävä ongelma ihmiskauppa nykyään on ja kutsuu katsojat mukaan pyhään taistoon ihmiskauppaa vastaan. Sen sijaan, että ruudulle ilmestyvän QR-koodin kautta Caviezel johtaisi katsojan vaikkapa Operation Underground Railroadin tai muun ihmiskauppaa vastaan taistelevan järjestön sivuille, jonne voisi lahjoittaa ja tukea heidän toimintaansa, koodi ohjaa vain lippukauppaan ja katsojaa pyydetään ostamaan lisää lippuja. Ei siis itselleen, vaan muille potentiaalisille katsojille, jotka voivat samaisen sivun kautta anoa itselleen ilmaislippua leffaan. Elokuvaa levittävä Angel Studios on aiemminkin ollut kohujen keskellä kyseenalaisesta toiminnastaan, mikä pistääkin katsojan miettimään, että minneköhän rahat todellisuudessa menevät? Lisäksi on jopa koomista, että kun elokuva on käyttänyt kaksi tuntia maalatakseen Tim Ballardista pyhää sankaria, lopussa Caviezel yrittää vakuuttaa katsojaa, ettei leffassa ollut muka kyse siitä, vaan lasten äänten tuomisesta esille.




Teknisiltä ansioiltaan Sound of Freedom on myös epätasainen. Se on hyvin kuvattu ja valaistu, mutta hutiloiden leikattu kasaan, jolloin rytmitys on joko kiirehtivää tai laahaavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta äänimaailma on kömpelösti rakennettu. Javier Navarreten säveltämät, lähes tauotta soivat musiikit paisuttelevat elokuvan melodramaattista ilmapiiriä, minkä lisäksi äänitehosteet sisältävät dramaattisuuden lisäämiseksi tarkoitettuja pamauksia sun muita, jotka pikemminkin huvittavat yliampuvuudellaan.

Yhteenveto: Sound of Freedom on hyvällä, ihmiskauppaa vastustavalla viestillä varustettu elokuva, joka kuitenkin kaatuu amatöörimäiseen ja todella keskivertoon toteutukseen, sekä ympärillä villitsevään, itse elokuvaa mielenkiintoisempaan kohuun. Elokuvan tositapahtumista innoitteensa ottanut tarina on kömpelösti kerrottu, tarinan joko kiirehtiessä tai laahatessa eteenpäin. Tunnelma on jopa ärsyttävä yliampuvassa melodramaattisuudessaan, kun katsojan tunteisiin yritetään vedota mahdollisimman epätoivoisesti, vaikka huomattavasti vähempikin olisi riittänyt. Synkistelevää ilmapiiriä rikkovat parit kerrat, kun leffa muuttaa äkillisesti vaihdettaan kepeäksi huijaritarinaksi. Muutama oiva kohtaus löytyy seasta, mutta suurilta osin toteutus jää heikoksi. Jim Caviezel on ihan hyvässä vedossa pääroolissa, Bill Campin tarjotessa elokuvan parhaan näyttelijätyön. Muut näyttelijäkaartista hoitavat tonttinsa ailahtelevasti, osittain kökön ja puisevan dialogin takia. Leffan kuvaus pedofiilistä on naurettava karikatyyri. Teennäisen yliniljakkuuden sijaan pelottavampi olisi ollut tuiki tavalliselta näyttävä mies, josta ei päällepäin arvaisi, mitä synkkyyksiä tämä tekeekään. Elokuvan kuvaus ihmiskaupasta on muutenkin varsin suppea ja hollywoodmainen, eikä leffa tunnu uskaltavan pureutuvan tämän rikollisbisneksen huomattavasti pelottavampiin puoliin, joita Yhdysvalloissa tapahtuu. Tökeröintä on kuitenkin lopputekstien aikana nähtävä hävytön videoviesti, joka huijaa katsojaa luulemaan auttavansa ihmiskaupan uhreja, vaikka todellisuudessa sitä vain auttaa leffan taloudellisessa menestyksessä ja studiopomojen lompakoiden täyttämisessä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Sound of Freedom, 2023, Metanoia, Santa Fe Films


lauantai 27. elokuuta 2022

Arvostelu: After Ever Happy (2022)

AFTER EVER HAPPY



Ohjaus: Castille Landon
Pääosissa: Josephine Langford, Hero Fiennes Tiffin, Chance Perdomo, Louise Lombard, Mira Sorvino, Stephen Moyer, Arielle Kebbel, Rob Estes, Frances Turner ja Carter Jenkins
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Anna Toddin kirjaan perustuva elokuva After (2019) oli negatiivisesta palautteestaan huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. After We Collided (2020) ja After We Fell (2021) pitivät suosiota yllä, vaikka saivat vieläkin surkeampaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta. Siitä huolimatta jatkoa oli tiedossa vielä lisää, tekijöiden kuvatessa neljännen elokuvan samaan aikaan After We Fellin kanssa. Nyt muka-nokkelasti nimetty After Ever Happy on saanut ensi-iltansa ja itse kammoksuin jo kauan etukäteen sitä päivää, jona minun pitäisi katsoa tämä elokuva. Jo ensimmäinen After oli mielestäni huono ja jatko-osat ovat olleet toinen toistaan surkeampia, After We Fellin ollessa mielestäni jopa viime vuoden huonoin elokuva. Päätin kuitenkin katsoa leffasarjan loppuun - siis luullessani After Ever Happyn olevan elokuvasarjan päätösosa, samalla lailla kuin Toddin samanniminen kirja on sarjansa viimeinen. Kävin katsomassa After Ever Happyn ensi-iltapäivän aamuna yksin hulppeassa LUXE-salissa, pohtien vakavasti, mitä ihmettä oikein teen elämälläni.

VAROITUS! Arvostelu sisältää SPOILEREITA, joten jos et ole katsonut elokuvaa vielä tai lukenut Toddin kirjaa, etkä halua tietää merkittäviä juonipaljastuksia, lopeta lukeminen tähän!

Hardinin saatua tietää totuuden isästään ja Tessan kohdatessa perhetragedian, nuoren parin rakkaus rakoilee pahemmin kuin koskaan. Voivatko Tessa ja Hardin saada enää romanssiaan kukoistamaan?




Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin nähdään jo neljättä kertaa Tessa Youngina ja Hardin Scottina, yhtenä teinileffojen toksisimpana pariskuntana, joiden myrkyllisten suhdekoukeroiden seuraaminen raivostuttaa jo tosissaan. Nuoret eivät sovi yhteen lainkaan, aiheuttaen toisilleen aina pelkkää mielipahaa ja tässä jopa hahmot itse alkavat huomaamaan sen. Vau, edistystä... siihen asti, kun he harrastavat taas sovintoseksiä ja ovat hymyillen yhdessä aina seuraavan vartin aikana muodostuvaan riitaan. Puhuessani näyttelijäkaksikosta, alan jo kuulostamaan rikkinäiseltä, yksitoikkoiselta levyltä. Langford vaikuttaisi omaavan lahjoja, etenkin leffan alkupäässä ja toivoisin hänen pääsevän pian eroon tästä elokuvasarjasta ja muiden projektien pariin. Tiffin on kamalan huono ärsyttävänä kiukuttelija-Hardinina, jonka manipuloiva ja tympeä käytös suututtaa aina, kun hahmo on ruudulla.
     Elokuvassa nähdään myös Chance Perdomo Hardinin velipuoli Landonina, Mira Sorvino Tessan äitinä Carolina, Louise Lombard Hardinin äitinä Trishinä, Stephen Moyer Vancena, joka viime leffan lopussa paljastui Hardinin oikeaksi isäksi, Rob Estes Hardinin luultuna isänä Keninä ja Arielle Kebbel Vancen uutena vaimona Kimberlynä. Perdomo tekee sivunäyttelijöistä parasta työtä, aikuisnäyttelijöiden näyttäessä lähinnä pohtivan, mitä he tekevät tällaisessa roskassa.




Jos olette lukeneet arvosteluni elokuvasarjan aiemmista osista, ei varmaan tule yllätyksenä, että inhosin After Ever Happya. Siitä löytyy leffasarjan perussynnit ja tässä kohtaa tuntuu turhalta toivolta, että elokuvasarja etenisi ikinä mihinkään suuntaan, vaan se vain kiertää samaa kehää uudelleen ja uudelleen. Juonihan on periaatteessa ollut sama joka jatko-osassa. Tessa ja Hardin ovat suhteessa, jokin ulkopuolinen juttu aiheuttaa heidän välille konfliktin, sitten he vuoronperään mököttävät toisilleen ja harrastavat seksiä, kunnes lopuksi palaavat onnellisesti yhteen. Noh, After Ever Happy tuo tähän jonkinlaista twistiä, mutta täytyy pitää mielessä, että kyseessä onkin vasta ensimmäinen puolisko Anna Toddin After Ever Happy -kirjan pohjalta ja leffa loppuu todella kummallisesti kesken kaiken.

Elokuvan ensimmäinen puolikas on todella turhauttavaa seurattavaa. Ulkopuoliset tekijät saavat aluksi Hardinin mököttämään ja sitten Tessan itkemään useamman kohtauksen putkeen. Hardin käyttäytyy paskamaisesti Tessaa kohtaan, esimerkiksi heti kaulailemassa klubilla toisen naisen kanssa ja Tessa alkaa vihdoin ymmärtämään, että Hardin on hänelle pahaksi. Hyvä Tessa! Mutta totta kai manipuloiva Hardin puskee itsensä takaisin Tessan elämään vaikka väkisin ja niinpä katsoja joutuu tuijottamaan, kun hahmot aiheuttavat toisilleen yhä vain lisää mielipahaa. Miksi helvetissä näitä leffoja on tehty jo neljä? Tässä kohtaa Afterit ovat menettäneet viimeisetkin rippeet elokuvallisesta tunnusta ja itse koen nämä leffat kuin televisiosarjana, josta pääsee (lue "joutuu") näkemään uuden jakson vuoden välein.




Toisen puoliskon aikana aloin kuitenkin vähitellen pohtimaan, että kenties tällä kertaa After-rainasta löytyy jotain positiivista sanottavaa. Tessan pohdinta siitä, että hän ja Hardin eivät sovi yhteen ja että hänellä on parempi olla ilman Hardinia, muuttuu voimakkaammaksi leffan edetessä ja aloin jo ihmetellä, että aikovatko tekijät viedä elokuvasarjan finaaliinsa kypsällä tavalla, joka viestisi elokuvan kohderyhmälle, eli teinitytöille, että nämä "pahat pojat" kannattaisi jättää sikseen. Heistä koituu vain mittava terapialasku. Hah, aivan kuin elokuvasta löytyisi jotain fiksua! Hyvä höynäytys, melkein menin lankaan! Samaa paskaa lähes täysin samassa paketissa kuin ennenkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa After We Fellin tavoin Castille Landon, joka on onnistunut tekemään kaksi läpimätää leffaa peräkkäin. Landonin ohjaus on todella kömpelöä ja hän pistää näyttelijänsä ylinäyttelemään kaiken aikaa kuin jossakin suomalaisessa saippuasarjassa. Asiaa ei auta Sharon Soboilin käsikirjoitus kehnon dialogin kera. Soboilin ongelmaksi koituu yritys vääntää elokuva vain puolikkaasta kirjasta ja niinpä kestoa on sentään tällä kertaa vain hieman yli puolitoista tuntia. After Ever Happy on ihan kelvollisesti kuvattu, joskin maisemaotokset kaupungeista on kuvattu jollain todella kehnolaatuisella kameralla. Leikkaus on töksähtelevää ja välillä tuntuu siltä kuin filmistä puuttuisi palasia välistä. Lavasteet ja asut ovat oivalliset. Maskeerauksissa huvittaa, kuinka Tessalla on täydelliset meikit kasvoillaan itkiessään vuolaasti ja jopa herätessään keskellä yötä silittelemään yhä painajaisia näkevää Hardinia. Musiikkien säveltäjäksi on toistamiseen nimetty George Kallis, mutta eipä hänen työtään erota jatkuvien pop-kappaleiden jumputuksen välistä.




Yhteenveto: After Ever Happy on jälleen kerran surkea lisäys yhä vain typerryttävämmäksi muuttuvaan teinirakkaussaagaan. Elokuva noudattaa aiempien leffojen kaavaa, aivan kuin rastien tehtävälistaa, mitä kaikkea After-rainan on pakko pitää sisällään. Pääparin mököttämistä ja riitelemistä joutuu sietämään lähes joka kohtauksessa, mikä käy raskaaksi jo ensimmäisen vartin aikana, Hero Fiennes Tiffinin ollessa niin kamalan kehno näyttelijä. Josephine Langford yrittää taas parhaansa, mutta ei se riitä, kun kaikki muu ympärillä on näin mätää. Toisen puoliskonsa aikana elokuva yrittää huijata, että se sisältäisikin kypsiä teemoja ja hyvää viestiä nuorille naisille, mutta totta kai toksisia suhteita romantisoiva leffa kääntää kelkkaansa loppumetreillä, juuri ennen kuin raivostuttava "jatkuu..." läimäistään ruutuun. Luulin jo, että trendi jakaa kirjasarjan päätösosa kahdeksi elokuvaksi olisi loppunut. Mutta ei, tekijät ovat jo paljastaneet, että elokuvasarjan näennäinen päätösosa After Everything saapuu elokuvateattereihin ensi vuonna. Sen lisäksi on tekeillä myös esiosa Before. Ugh, elän toivossa, että ehkä joskus kärsimykseni päättyy...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
After Ever Happy, 2022, Wattpad, CalMaple


sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Arvostelu: Kimppakyytikytät (Stuber - 2019)

KIMPPAKYYTIKYTÄT

STUBER



Ohjaus: Michael Dowse
Pääosissa: Kumail Nanjiani, Dave Bautista, Betty Gilpin, Natalie Morales, Jimmy Tatro, Iko Uwais, Mira Sorvino, Scott Lawrence ja Karen Gillan
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 16

Stuber, eli erikoisesti suomennettu Kimppakyytikytät on Kumail Nanjianin ja Dave Bautistan tähdittämä toimintakomedia. Tarinan keksi käsikirjoittaja Tripper Clancy, jolta 20th Century Fox -yhtiö osti idean vuonna 2016 ja alkoi työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2018 ja elokuva sai ensiesityksensä South by Southwest -tapahtumassa aiemmin tänä vuonna. Nyt Kimppakyytikytät on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin keväällä. Sen idea vaikutti ihan hauskalta, joten päätin mennä katsomaan elokuvan. En odottanut filmiltä paljoa, mutta toivoin, että se onnistuisi tarjoamaan edes muutamat hyvät naurut.

Uber-kuski Stun ajatukset rauhallisesta illasta voivat unohtua, kun hän päätyy yllättäen kyyditsemään vaarallisia huumediilereitä jahtaavaa poliisia, Vic Manningia.

Ei ole varmaan vaikea arvata, kumpi Kumail Nanjianista ja Dave Bautistasta esittää Uber-kuski Stuta ja kumpi poliisi Viciä. Poliisi Vicistä on haluttu tehdä mahdollisimman äijien äijä, lihaksikas ja kivikasvoinen ukko ja siihenhän Bautista sopii kuin valettu. Viciä eivät turhat lässytykset kiinnosta, vaan hän vain painelee menemään ja kohtaa vaaran ilman häivähdystäkään pelosta. Nanjianin näyttelemä Stu on tietty hänen täysi vastakohtansa. Stu pelkää ties mitä, värähtää pelkästä sattumisen ajatuksesta ja hän on paljon avoimempi tunteille ja niiden osoittamiselle. Elokuvassa tuodaankin hahmojen kautta vahvasti esiin viestiä toksisesta maskuliinisuudesta ja kuinka pöljiä roolimalleja vanhat toimintaäijät olivat 1900-luvun lopun nuorille. Vic edustaa juuri näitä isokokoisia korstoja ja Stu taas yrittää päivittää häntä 2000-luvulle. Viesti olisi muuten toimiva, jos samalla Vic ei yrittäisi tehdä Stusta kaltaistaan äijää, sillä tunteikkaat miehet eivät hänen mukaansa saa mitään aikaiseksi. Leffa siis kompastelee tässä omaan nilkkaansa, mutta sentään Nanjianilta ja Bautistalta löytyy oivaa kemiaa, ja heidän välisiä sanailujaan on veikeä seurata.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Vicin jahtaama Teijo (Iko Uwais), Vicin tytär Nicole (Natalie Morales), Stun ihastuksenkohde Becca (Betty Gilpin), Stun toisen työn ärsyttävä pomo Richie (Jimmy Tatro), Vicin pomo McHenry (Mira Sorvino) ja poliisi Morris (Karen Gillan). Gillan ja Uwais jäävät harmillisen alikäytetyiksi - etenkin Uwais, joka nähdään lähinnä vain leffan alussa ja lopussa. Koska Vic ei tunteista välitä, ovat hänen välinsä tyttäreensä tietty rikki, mistä pyritään repimään draamaa. Stu taas ei kehtaa kertoa tunteistaan Beccalle, joten molempien kohdalla pitää näyttää, kuinka nämä suhtautuvat elämiensä tärkeimpiin naisiin.




Kimppakyytikytät osoittautui olevan juuri sitä, mitä odotinkin: muutamat naurut tarjoava kertakäyttökomedia. Ei se kummoinen ole, eikä sitä luultavasti muista enää viikon päästä, mutta kyllähän sen parissa tarpeeksi viihtyi. Leffa imaisee ihan kivasti mukaansa, etenkin kun Vic päätyy Stun kyytiin. Toisistaan erilaiset parivaljakot on jo vuosia hoksattu mitä parhaimmiksi tiimeiksi ja tässä kuljetaan tuttua reittiä, missä hahmot eivät voi aluksi sietää toisiaan, kunnes kokevat henkisen matkan leffan aikana ja pikkuhiljaa lämpenevät toisilleen. Kuten jo totesin, matkaan sisältyvät viestit ja teemat eivät ihan osu maaliinsa, vaan jäävät erikoiseen ristiriitaan, mutta onhan se hyvä, että tekijät edes yrittävät sanoa jotain elokuvallaan. Jos Stun miehistyminen jätettäisiin pois, olisi mahtavaa, että leffa lyö luun kurkkuun Schwarzeneggerin ja Stallonen tykityspätkiä fanittaville katsojille, sillä se on omalla tavallaan ihan oikeassa. Itse kyllä katson mielelläni molempien toimintaikoneiden teoksia, mutta pidin silti siitä, kuinka Vicin kautta näiden näyttelijöiden rooleille kettuillaan. Tokihan sanoman voisi tuoda esiin hienovaraisemminkin ja vähemmällä siirapilla, mutta toisaalta Vicin pointtina on olla esimerkki paksukalloisista äijistä, joten ehkä sitä viestiä täytyy oikein tosissaan takoa.

Kun kyseessä on kesällä ilmestyvä toimintakomedia, monia ei välttämättä kiinnosta, mitä leffalla on sanottavanaan, vaan onnistuuko elokuva niissä parissa asiassa, mitä katsojat siltä hakevat: onko siinä hyvää toimintaa ja onko se hauska? Erityisen hauska Kimppakyytikytät ei ole, vaikka hörähdin pariin otteeseen ääneen. Jokaista kelpo vitsiä varten on muutama kehno läppä ja pääasiassa filmi saa hymähtelemään. Toimintaan taas kuuluu parissa kohtaa yllättävänkin rajua menoa. Parhaimmat vitsit itse asiassa syntyvät toimintakohtausten aikana tapahtuvasta kohelluksesta - lähinnä Stun puuhista taistelujen aikana. Toimintakohtauksissa kuitenkin häiritsee niiden heiluva kameratyöskentely ja silppuleikkaus, mikä vie niistä paljon tehoa. Teijoa esittävä The Raid -leffoista (2011-2014) tuttu Uwais päästetään parissa kohtaa valloilleen, mutta hänen hullut hyppypotkunsa eivät pääse oikeuksiinsa kuvauksen ja leikkauksen vuoksi.




Elokuvan on ohjannut Michael Dowse, joka on selvästi kopioinut mahdollisimman tarkkaan kaikkia kaverikyttäkomedioita ja luo tarpeeksi kelvollisesti menevää tunnelmaa mukaan. Vielä enemmän kopiointia on tehnyt käsikirjoittaja Tripper Clancy, joka on heittänyt sekaan niin paljon kliseitä kuin on mahdollista. Elokuvan alkupäässä yritetään vitsailla toimintaleffojen kliseiden kustannuksella, mutta lopulta leffa tietty sortuu käyttämään niitä kliseitä ja pilkka kolahtaa omaan nilkkaan. Toimintakohtausten heiluvaa kameratyöskentelyä lukuunottamatta Kimppakyytikytät on sujuvasti kuvattu ja leikkauksessa on karsittu turhat pois, jotta jäljelle jää tiivis paketti. Muutamat näkyvät erikoistehosteet toimivat, minkä lisäksi äänimaailma on rakennettu hyvin. Joseph Trapanesen säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä leffan henkeen.

Yhteenveto: Kimppakyytikytät on ihan menevä kesähömppäkomedia, jonka kuitenkin unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Leffa kierrättää paljon kliseitä kaverikyttäleffoista, mutta yrittää tuoda mukaan jotain uutta viestillä toksisesta maskuliinisuudesta. Vaikka viesti on osuva, ei elokuva osaa viedä sitä perille, vaan alkaa hieman taistelemaan sitä vastaan loppupäässä. Huumoripuoli onnistuu pariin otteeseen naurattamaan, mutta mukaan mahtuu paljon kehnoja vitsejä. Toiminta taas on ihan viihdyttävää, mutta siinä häiritsee kömpelö tekninen toteutus. Elokuvaa jaksaa kuitenkin katsoa Dave Bautistan ja Kumail Nanjianin vuoksi. Kaksikolta löytyy hyvää kemiaa ja vaikka heidän hahmonsa ovat isoja kliseitä, ovat he toimivia kliseitä. Jos kaipaat viihdyttävää kertakäyttökomediaa, minkä parissa viilentyä leffateatterissa hellepäivänä, voi Kimppakyytikytät toimia hyvin. Leffassa on kuitenkin selkeät ongelmansa ja niiden takia annan tälle Uber-kyydille vain:




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Stuber, 2019, Twentieth Century Fox