Arvostelu: Salem's Lot (2024)

SALEM'S LOT

Ohjaus: Gary Dauberman

Pääosissa: Lewis Pullman, Jordan Preston Carter, Makenzie Leigh, Alfre Woodard, Bill Camp, John Benjamin Hickey, Nicholas Crovetti, Spencer Treat Clark, William Sadler, Pilou Asbæk ja Alexander Ward

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Salem's Lot perustuu Stephen Kingin kirjaan Painajainen ('Salem's Lot) vuodelta 1975. Kirjan pohjalta oli jo tehty kaksiosainen minisarja Salem's Lot - kauhujen kaupunki (Salem's Lot - 1979), elokuva Paluu kauhujen kaupunkiin (A Return to Salem's Lot - 1987), sekä toinen kaksiosainen minisarja Salem's Lot (2004). New Line Cinema ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta vuonna 2019 ja kuvaukset käynnistyivät vuonna 2021. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista teattereissa syyskuussa 2022, mutta julkaisua siirrettiin kerta toisensa perään, kunnes lopulta leffa päätettiin pistää suoraan Max-palveluun. Nyt uusi Salem's Lot on ilmestynyt ja itse odotin elokuvan näkemistä uteliaana, mutta silti skeptisenä. En ole lukenut Kingin kirjaa tai nähnyt aiempia adaptaatioita. Kiinnostuin uudesta elokuvasta, mutta odotukseni hiipuivat, kun studiot eivät vaikuttaneet tietävän, mitä tehdä leffalla, mikä ei yleensä lupaile hyvää. Halloween-henkeen valmistautuessani päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden Salem's Lotille ja katsoin sen eräänä lokakuun iltana Maxista.

Kirjailija Ben Mears palaa lapsuutensa kaupunkiinsa Jerusalem's Lotiin inspiraatiota varten, vain huomatakseen että kaupunki on ajautumassa katalan vampyyrin valtaan.

Top Gun: Maverickista (2022) tuttu Lewis Pullman nähdään elokuvan pääroolissa Ben Mearsina, kirjailijana, joka päättää palata lapsuutensa kaupunkiin, Jerusalem's Lotiin, saadakseen inspiraatiota uutta kirjaa varten. Eipä Ben tiedäkään, että jos hän selviää Lotin öistä hengissä, olisi hänellä käsissään aikamoiset materiaalit todelliseen kauhuhittiin. Pullman on suoriutunut sivurooleista ihan kunnialla, mutta Salem's Lot harmillisesti näyttää, ettei häneltä löydy karismaa tähdittämään leffaa. Hän on aika tylsä puupökkelö osassaan, eikä Ben ole hahmonakaan järin mielenkiintoinen, minkä takia katsojana saattaakin pohtia, että miksi kaupungin veriset tapahtumat pitää edes näyttää tämän kirjailijan näkökulmasta?

     Jerusalem's Lotista löytyykin huomattavasti kiinnostavampia ihmisiä, sekä parempia näyttelijöitä, joskin Benin pakollista ihastuksenkohdetta, Susania esittävä Makenzie Leigh ei myöskään vakuuta, eikä Pullmanilla ja Leighllä ole pahemmin kemiaa. Bill Camp, Alfre Woodard ja John Benjamin Hickey sen sijaan ovat erityisen mainiot paikallisina opettajana, tohtorina ja pappina, jotka ensimmäisten joukossa hoksaavat, mistä onkaan oikein kyse ja Pilou Asbæk on varsin vekkuli vampyyriä (Alexander Ward) avustavana Strakerina. Leffan todellinen yllättäjä on kuitenkin nuori Jordan Preston Carter, joka näyttelee sinnikästä Mark-poikaa, jota kiehtovat kauhutarinat ja joka onkin valmis pistämään vampyyrejä hengiltä. Tällaisen hahmon kanssa voitaisiin helposti mennä mönkään, mutta Carter on nappivalinta rooliin ja hän tekee Markista välittömästi tykättävän tyypin ja onkin hieman sääli, ettei leffaa kerrota alusta asti pojan vinkkelistä.

En tosiaan ole lukenut Stephen Kingin alkuperäistä Painajainen-kirjaa tai katsonut vuoden 1979 Salem's Lot - kauhujen kaupunki -minisarjaa, mutta uuden elokuvan jälkeen minun tekisi kyllä kovasti mieli tutustua molempiin teoksiin. Odotukseni uutta Salem's Lotia kohtaan eivät olleet korkeat, mutta elokuva pääsikin osittain yllättämään mukavasti. Sitten taas toisaalta se jäi myös hitusen harmittamaan, sillä tekijöiden hyppysissä olisi selvästi ollut ainekset parempaan lopputulokseen. Kyseessä on valitettavan ailahteleva paketti, joka toimii enemmän osasina kuin niiden summana. Mukana on paljon hyvää, kuten pari hahmoa ja muutamat näyttelijäsuoritukset, sekä hämmästyttävän tyylitelty tekninen toteutus (palataan siihen kohta), pääasiassa taidokas ohjaus ja useita hyvin rakennettuja kohtauksia. Nämä palaset eivät kuitenkaan loksahda paikoilleen niin luontevasti kuin voisi toivoa.

Ensinnäkin leffan rytmitys on kömpelö. Alkupää esittelyineen tuntuu hieman laahaavalta, mutta kun ensimmäistä uhria puraistaan, leffalle tulee kiire ja vajaan parin tunnin kesto on loppupeleissä jopa liian lyhyt mitta. Ehkä tästäkin adaptaatiosta olisi pitänyt tehdä minisarja, sillä tällaisenaan tarina hyppii hassusti, eikä hahmoja ehdi juurikaan syventää. Lotin synkkyyksiin vajoamisen olisi voinut tehdä rauhallisemmin, sillä nyt homma eskaloituu turhankin vauhdilla. Mutta silti luvassa on useita yksinään mainioita ja toimivia kohtauksia, joista osa on jopa oivallisen jännittäviä. Sitten taas mukana on muutamia tahattoman koomisia juttuja. Loppuhuipennus on myös harmillinen antikliimaksi.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Gary Dauberman, joka on aiemmin ohjannut vain yhden elokuvan, Annabelle Comes Homen (2019) ja joka on tunnettu lähinnä kirjoituspuolelta. Daubermanin työ Se-elokuvien (It - 2017-2019) parissa taatusti johti hänen pestaamiseensa Salem's Lotiin. Dauberman vakuuttaa yllättäen ohjaajana ja hänellä on ollut selvä visio elokuvan ulkonäöstä. Luvassa onkin odottamattoman tyylikästä kikkailua valojen, varjojen ja värien kanssa, mikä näkyy etenkin yllä olevasta kuvasta, jossa lapset kävelevät metsässä ja koko kohtaus on toteutettu pelkin siluetein. Kameratyöskentely on oivallista ja lavasteet ovat mainiot. Erikoistehosteissa on haluttu matkia kasaria ja kiilusilmäisistä leijuvista vampyyreistä voi melkeinpä nähdä vaijerit, mutta se on nimenomaan osa viehätystä. Äänimaailmakin on ihan hyvin rakennettu Nathan Barrin ja Lisbeth Scottin musiikkeja myöten. Keskittyessään vahvasti tähän audiovisuaaliseen kikkailuun, Daubermanin käsikirjoitus jää kuitenkin ohueksi, mitä ei auta töksähtelevä leikkaus, joiden takia uusi Salem's Lot ei yllä potentiaaliinsa. Silti se on ihan menevää katsottavaa näin halloweenin lähestyessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Salem's Lot, 2024, New Line Cinema, Atomic Monster, Vertigo Entertainment, The Wolper Organization

Arvostelu: Annabelle Comes Home (2019)

ANNABELLE COMES HOME

Ohjaus: Gary Dauberman
Pääosissa: Mckenna Grace, Madison Iseman, Katie Sarife, Vera Farmiga, Patrick Wilson ja Michael Cimino
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Annabelle Comes Home on Kirottu-elokuvauniversumin (The Conjuring - 2013-) seitsemäs elokuva ja se pohjautuu legendaan Annabelle-nukesta. Nukke esiteltiin kauhuelokuvassa Kirottu (The Conjuring - 2013), mikä kertoi fiktiivisen tarinan tosielämän paranormaaleja tapahtumia tutkivasta Warrenin pariskunnasta. Lyhyestä ruutuajastaan huolimatta nukesta tuli suosittu ja siitä tehtiin oma leffansa Annabelle (2014). Toisin kuin Kirottu, Annabelle sai todella kehnoja arvosteluita, mutta se menestyi tarpeeksi, jotta sille päätettiin tehdä jatkoa. Annabelle: Creation (2017) sijoittui aikaan ennen Annabellen tapahtumia ja vaikka se tuntui vievän nuken tarinan päätökseen, oli sekin niin mukava hitti, että jatkoa oli jälleen luvassa. Kolmannen Annabelle-leffan suunnittelu lähti käyntiin ja kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2018. Nyt Annabelle Comes Home on saanut ensi-iltansa ja minun täytyy tunnustaa, ettei minua erityisemmin kiinnostanut tämä filmi. Ensimmäinen Annabelle oli todella keskinkertainen kauhuraina, mutta Annabelle: Creation oli yllättävän hyvä ja karmiva elokuva. Yhdessä nämä kuitenkin loivat selkeän tarinakaaren, mikä johti Kirotun alkuun, missä nuken tarina tunnuttiin vievän päätökseen. Pidin kolmatta osaa ideana turhana rahastuksena, eivätkä trailerit oikein vakuuttaneet minua. Menin silti mahdollisimman avoimin mielin katsomaan Annabelle Comes Homen sen ensi-iltapäivänä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa. Tähän väliin on muuten pakko kertoa, että kun poistuimme teatterista autolla ja kuuntelimme musiikkia Spotifysta, auto siirtyikin yhtäkkiä radion puolelle. Siirsimme takaisin Spotifyhin, mutta alle kymmenessä sekunnissa radio vaihtui taas päälle. Sattumaako? Enpä usko!

Warrenin pariskunta lähtee matkalle, jolloin heidän tyttärensä Judy jää lapsenvahdin ja tämän ystävän hoidettavaksi. Luvassa on kuitenkin kauhujen yö, sillä Annabelle-nukke ja monet muut pahat henget karkaavat vankilastaan.

Vera Farmiga ja Patrick Wilson palaavat tuttuihin rooleihinsa Lorraine ja Ed Warrenina, mutta vain hetkeksi aikaa. Warrenin pariskunta saa hyvin vähän ruutuaikaa, mutta sillä vähällä Farmiga ja Wilson osoittavat jälleen olevansa mitä parhain pari johtamaan tätä elokuvauniversumia. Katsojana hieman harmittaakin, ettei pääse heidän matkalleen mukaan, vaan joutuu viettämään aikaa heidän tyttärensä seurassa. Kuitenkin mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä paremmin Judy-tyttöä esittävä Mckenna Grace pääsee näyttämään taitojaan ja on nappivalinta osaansa. Äitinsä tavoin Judykin näkee karmivia asioita ja on kiinnostavaa seurata, kuinka hän yrittää hyväksyä asian ja ymmärtää, mitä hän voi lahjallaan tehdä.
     Sen sijaan Judya vahtivat Mary Ellen (Madison Iseman) ja Daniela (Katie Sarife) eivät ole kovin mielenkiintoisia tapauksia. Mary Ellenille ei ole edes vaivauduttu kirjoittamaan minkäänlaista kehityskaarta. Danielalle on sentään kirjoitettu mielenkiintoinen tausta, mutta sitä käsitellään lopulta aika kömpelösti. Hahmo on lisäksi aika ristiriitainen tapaus, sillä paikoitellen hän on ärsyttävä ja paikoitellen taas häntä kohtaan tuntee empatiaa. Iseman ja Sarife suoriutuvat rooleistaan tarpeeksi toimivasti, mutteivät tee vaikutusta, kuten heitä varmaan puolet nuorempi Grace.

Aika mataliin odotuksiini nähden Annabelle Comes Home osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi. Ei tämä siis todellakaan mikään kovin kummoinen leffa ole - lähinnä ihan kelvollinen - mutta elokuva näytti sentään joitain merkkejä siitä, että sille on jonkinlainen tarkoitus olla olemassa. Siis muukin tarkoitus kuin esitellä iso kasa uusia kauhuhahmoja, joista voisi tulevaisuudessa tehdä omat elokuvansa (Lautturi-filmiä odotellessa). Kyseessä on viihdyttävä kummitustalohenkinen pelottelu, mistä ei ihan hirveästi yritystä löydy, mutta joka onnistuu paikoitellen tavoitteessaan. Muutamaan kohtaan on saatu mukavan karmivaa tunnelmaa, mutta suurimmaksi osaksi leffa tietty syyllistyy kovaäänisiin äkkisäikäyttelyihin, joihin voi melkeinpä laskea sekunteja, sillä ne ovat niin ilmiselviä. Muutama näistä onnistui säpsäyttämään tehokkaasti, mutta lähinnä sen kovan äänen takia, eikä siksi, että ruudulle ilmestyisi jotain pelottavaa.

Elokuvaa vaivaa muutenkin tietty ennalta-arvattavuus, eikä siitä yllätyksiä löydy. Ainoa todellinen yllätys on oikeastaan, kuinka paljon leffaan on saatu huumoria mukaan. Kirottu-universumin filmeissä on ollut joitain vitsejä siellä täällä, mutta tässä on kunnon komediakohtauksia istutettu mukaan. Ja yllättävää kyllä, huumori on suurimmaksi osaksi onnistunutta. Etenkin Mary Elleniin ihastuneesta Bobista (Michael Cimino) saadaan revittyä hauskoja hetkiä. Sen sijaan eräs pizzakuski saa lähinnä pyörittelemään silmiä.

Annabelle Comes Homen isoimmat ongelmat ovat ehdottomasti tarinapuolella. Elokuvassa ei varsinaista kunnon tarinaa ole, vaan se on lähinnä vain hieman yli puolitoistatuntinen pelottelu, mihin on tungettu mahdollisimman monta uutta demonia, aavetta ja riivattua esinettä. Tarinan puutteen huomaa varsinkin yön alkaessa, sillä leffa on vain säikyttelykohtauksia säikyttelykohtauksen perään - pelkääjä vain vaihtuu. Yksi ärsyttävimmistä puolista onkin, että hahmot on koko ajan pakko pistää erilleen, sillä kauhuolennothan täytyy kokea yksin. Ärsyttävää tästä tekee lähinnä se, että kestää kauan, ennen kuin tytöt alkavat puhua näkemästään. Tätä tapahtuu usein kauhuleffoissa, kun hahmot eivät kerro, koska heitä pidettäisiin hulluina, mutta tämä on hei Warrenien talo - onko se mikään yllätys, jos nurkan takaa kävelee vastaan joku mörkö? Mutta tietty jos hahmot keskustelisivat asiasta heti, olisi leffa paljon nopeammin ohi ja eihän silloin ehtisi esitellä uusia tuotteita. Anteeksi, siis kauhuolentoja.

Annabelle Comes Homen on ohjannut ja käsikirjoittanut Gary Dauberman, joka on käsikirjoittanut aiemmat Annabelle-filmit, leffauniversumiin kuuluvat Nunnan (The Nun - 2018) ja Itkevän naisen kirouksen (The Curse of La Llorona - 2019), sekä Stephen Kingin kirjaan perustuvan kauhuhitin Se (It - 2017). Annabelle Comes Home on Daubermanin esikoisohjaus ja sen kyllä välillä huomaa. Hän on selvästi ottanut paljon mallia elokuvauniversumin aiemmilta ohjaajilta ja useista kohdista tässä voi nähdä, mitä hän on lainaillut. Etenkin yksi kohtaus muistuttaa jopa liian vahvasti Kirottu 2:n (The Conjuring 2 - 2016) kohtausta nunnan kanssa. Daubermanin aiempien töiden laatu on vaihdellut huomattavasti, joten on kai vain loogista, että tämäkin filmi on epätasainen. Kenties hänen olisi kannattanut pistää joku toinen käsikirjoittamaan. Leffa on kuitenkin teknisesti taidokkaasti toteutettu, vaikka ääniefektit luottavat liikaa hiljaisuuteen, mitä seuraa kova pamaus. Kuvaus on taidokasta, leikkaus sujuvaa, valaisu tehokasta, lavasteet tyylikkäitä, maskeeraus mainiota, puvut hienoja ja Annabelle-nukke on karmiva kuten aina. Musiikeista vastaa tietty Joseph Bishara, joka ei kuitenkaan valitettavasti pääse tällä kertaa kameran eteen demonina.

Yhteenveto: Annabelle Comes Home on keskinkertainen säikyttelyleffa, mikä kuitenkin viihdyttää tarpeeksi, jotta sitä katsoo ihan mielellään. Varsinaista tarinaa filmissä ei ole, vaan kyseessä on enemmänkin hieman yli puolitoista tuntia kestävä kummitustalopelottelu, missä vuorotellen joku tytöistä kohtaa jonkun kauhuolennon, joista studio vahtii, mikä on suosituin ja tekee siitä sitten seuraavan elokuvan (Lautturi-filmi, pliis). Itseäni leffassa ärsytti eniten, kuinka nämä tytöt on pakko jatkuvasti pistää erilleen, sillä on kai pelottavampaa, jos he kohtaavat kauhut yksin kuin porukalla. Todella ärsyttävää on, kuinka he eivät voi puhua karmeuksista toisilleen, sillä muuten leffa päättyisi paljon nopeammin. Paikoitellen leffa onnistuu muuttumaan hieman karmivaksi, mutta usein se syyllistyy tyypilliseen äkkisäikyttelyyn ja monet pelotteluista arvaa helposti etukäteen. Ainoa yllättävä puoli on, kuinka paljon filmiin on saatu mukaan huumoria ja kuinka hauskoja useat vitseistä ovat. Silti epätasaisuutta on vahvasti ilmassa, eikä lopputulos ole kovin hyvä. Annabelle Comes Home on selvästi parempi kuin ensimmäinen Annabelle, mutta jää pahasti Annabelle: Creationin jalkoihin, puhumattakaan kahdesta Kirottu-leffasta. Toivonkin todella, että koko homman aloittanut James Wan palaisi pian ohjaajaksi, sillä sarjan kolme viimeisintä leffaa ovat olleet parhaimmillaan vain ihan kivoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Annabelle Comes Home, 2019, New Line Cinema, Atomic Monster, The Safran Company, RatPac-Dune Entertainment