The Rivals of Amziah King (2025) - elokuva-arvostelu

THE RIVALS OF AMZIAH KING

Ohjaus: Andrew Patterson

Näyttelijät: Matthew McConaughey, Angelina LookingGlass, Scott Shepherd, Rob Morgan, Tony Revolori, Owen Teague, Jake Horowitz, Bruce Davis, Cole Sprouse, Kurt Russell ja Catherine Dyer

Genre: draama, rikos, komedia, western

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

The Rivals of Amziah King on Matthew McConaugheyn tähdittämä uusi elokuva. Andrew Patterson käsikirjoitti elokuvan jo vuonna 2020 ja alun perin sen päätähdeksi kaavailtiin Denzel Washingtonia, mutta kun Washington vaati muutoksia Pattersonin tekstiin, McConaughey nappasi pestin. Elokuva kuvattiin kesällä 2023, poikkeusluvalla Hollywoodin näyttelijöiden lakosta huolimatta. Jälkituotannossa Patterson joutui taistelemaan tuottajien kanssa saadakseen oman visionsa läpi ja vasta kun testiyleisöt suosivat Pattersonin leikkausversiota tuottajien version yli, Patterson sai päättää lopputuloksesta. Maailmanensi-iltansa The Rivals of Amziah King sai jo maaliskuussa 2025 South by Southwest -elokuvafestivaaleilla Yhdysvalloissa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta sen päätähden ja vekkulin nimen takia. Kävinkin uteliaana katsomassa The Rivals of Amziah Kingin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Mehiläishoitaja ja hunajakauppias Amziah King tapaa entisen ottotyttärensä Katerin pitkästä aikaa ja opettaa hänelle bisneksensä salaisuudet. Kun hänen hunajaimperiumiaan uhataan, heidän täytyy keksiä keino päästä kilpailijoista eroon.

Denzel Washingtonin vaadittua liikaa muutoksia tarinaan, nimikkohahmo Amziah Kingin rooli menikin Matthew McConaugheylle. Amziah on mehiläishoitaja, joka on rakentanut aikamoisen hunajaimperiumin. Samalla hän on myös yhteisön tukipilari, joka auttaa aina tarpeen vaatiessa ja hän myös rakastaa musiikin soittamista ystäviensä kanssa. Hahmo on aikamoinen velmu ja McConaughey istuu rooliin erinomaisesti. Kohtauksesta toiseen McConaughey pursuaa energiaa ja karismaa kuin mikäkin luonnonvoima, nostaen jatkuvasti hymyn katsojan huulille.

     Elokuvassa nähdään myös Angelina LookingGlass Amziahin entisenä ottotyttärenä Katerina, Scott Shepherd Amziahin sekavasti puhuvana luottomies Jimmynä, Rob Morgan Amziahin muusikkokaverina ja lakimiehenä Rippynä, Tony Revolori muusikko Colmarina, Cole Sprouse ja Jake Horowitz laittomuuksia puuhailevina Oatina ja Remmickinä, sekä Kurt Russell Amziah Kingin isoimpana kilpailijana, Dob McCoyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainiossa vedossa, vaikka McConaughey varastaakin kaikki kohtaukset, joissa on mukana. Itselleni entuudestaan täysin tuntematon LookingGlass istuu mainiosti Amziahin oppitytöksi, jolle on kirjoitettu mielenkiintoinen kehityskaari elokuvan läpi.

En oikeastaan tiennyt The Rivals of Amziah Kingin sisällöstä mitään etukäteen ja elokuva pääsikin toden teolla yllättämään kerta toisensa perään. Leffaa on hyvin hankala sulloa mihinkään genrelokerikkoon, sillä elokuvasta löytyy niin modernia westerniä, henkilödraamaa, komediaa, musiikkiesityksiä kuin tiivistunnelmaista rikosjännäriä. Yhdessä kohtaa hahmot puhuvat mehiläispesän toimivuudesta ja sen kauneudesta, seuraavaksi luvassa voi olla jotain kohelluskomediaa tai sitten juhlat, jotka vain paranevat, kun kitarat, ukulelet, mandoliinit, viulut sun muut soittimet kaivetaan esille. Ja yhtäkkiä ollaankin keskellä vauhdikasta takaa-ajoa. The Rivals of Amziah Kingistä on moneksi, mutta kaikista yllättävintä on, kuinka toimivasti tämä moneen suuntaan rönsyilevä paketti pysyy kasassa.

Myös tarina on yllätyksiä täynnä ja aina kun ehdit luulla päässeesi kiinni jutun juuresta, leffa todennäköisesti vaihtaakin kaistaa ja suuntaa uudelle polulle. Ratkaisu pitää mielenkiintoa tehokkaasti yllä ja olin lopulta erittäin kiinnostunut näkemään, miten tässä mehiläisten ja hunajan maailmaan sijoittuvassa kertomuksessa käy. Toisinaan kahden tunnin ja kymmenen minuutin kesto tuntui liialliselta, mutta sitten taas ehkä on parempi, että leffalla on monipuolisuutensa kanssa aikaa hengittää. Se nostattaa useasti hyvän mielen, joskin ajoittain se myös haastaa katsojan hahmojensa moraalisesti kyseenalaisilla ratkaisuillaan.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Andrew Patterson, jonka edellinen työ oli omalaatuinen scifileffa The Vast of Night (2019). On hienoa, että Patterson sai pitää päänsä lopputuloksen kanssa, sillä studiomääräysten alla leffasta todennäköisesti katoaisi iso osa sen persoonallisuudesta ja hurmaavuudesta. Patterson ohjailee tarinaa ja tunnelmaa suunnasta toiseen, mutta hämmentävän toimivalla tyylitajulla. The Rivals of Amziah King on myös taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset äityvät yllättävänkin rajuiksi. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Erick Alexanderin, Jared Bulmerin ja Ben Hardestyn säveltämät musiikit meinaavat pistää tanssijalan vipattamaan myös leffateatterissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Rivals of Amziah King, Yhdysvallat, 2025, Black Bear, Heyday Films

Kuiskaaja (The Whisper Man - 2026) - elokuva-arvostelu

KUISKAAJA

THE WHISPER MAN

Ohjaus: James Ashcroft

Näyttelijät: Adam Scott, Michelle Monaghan, Robert De Niro, Acston Luca Porto, Michael Keaton, Hamish Linklater, Owen Teague, Will Brill, Exavier Montanez ja Robert Clohessy

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

The Whisper Man, eli suomalaisittain Kuiskaaja perustuu Alex Northin kirjaan vuodelta 2019. Russon veljekset Anthony ja Joe saivat kirjan luonnoksen käsiinsä jo vuonna 2018 ja innostuttuaan siitä, he ostivat saman tien kirjan filmatisointioikeudet. Vuonna 2022 he tekivät diilin Netflixin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin huhtikuussa 2025. Nyt Kuiskaaja on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin leffasta heti sen mysteerisen julisteen, nimen ja hyvän näyttelijäkaartin takia. Katsoinkin Kuiskaajan sen julkaisupäivänä.

Leskeksi jääneen kirjailijaisän arki muuttuu painajaiseksi, kun hänen poikansa siepataan. Vaikuttaa siltä, että vuosia aiemmin kaupunkia piinannut lastenmurhaaja Kuiskaaja on palannut.

Severance - Erotus -sarjasta (Severance - 2022-) tuttu Adam Scott näyttelee tänä vuonna jo toista kertaa kirjailijaa, kauhuleffa Hokumin (2026) jälkeen. Tällä kertaa Scott on dekkareita kirjoittava Tom Kennedy, joka on vastikään jäänyt leskeksi vaimonsa kuoltua ja joka muuttaa pienen poikansa Jaken (Acston Luca Porto) kanssa vaimonsa entiseen lapsuudentaloon. Uusi elämä ei kuitenkaan lähde toivotulla tavalla liikkeelle, kun eräänä yönä Jake siepataan. Vuosia aiemmin kaupunkia piinasi Kuiskaajaksi kutsuttu lastenmurhaaja, jonka uskottiin joutuneen jo vankilaan, mutta joka näyttäisi nyt palanneen. Scott on jälleen kerran mainio, tulkiten hyvin epätoivoista miestä, joka on valmis tekemään kaikkensa löytääkseen poikansa. Portokin toimii kivasti osassaan siepattuna lapsena.

     Elokuvassa nähdään myös Robert De Niro Tomin isänä, entisenä rikosetsivä Petenä, joka ainakin uskoi saaneensa vuosia sitten Kuiskaajan nalkkiin, Michelle Monaghan etsivä Beckinä, joka tutkii uutta kadonneiden lasten tapausta, sekä Michael Keaton Frank Carterina, jonka Pete pidätti Kuiskaajaksi epäiltynä ja joka on siitä asti virunut vankilassa. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan. De Niro on totta kai uskottava eläkkeelle jääneenä etsivänä, kun taas Monaghan istuu pätevästi uuden katoamisaallon tutkijaksi. Keaton onnistuu olemaan sopivan kiero parissa vankilaan sijoittuvassa kohtauksessaan.

Kuiskaajassa olisi aineksia onnistuneen tiivistunnelmaiseksi trilleriksi, mutta lopputulos jää harmillisesti hieman puolitiehen. Rakennuspalikat ovat tutut aina entistä sarjamurhaajaa kopioivasta tulokkaasta poikaansa vimmaisesti etsivään isään, joskin esimerkiksi Vangitut-elokuvan (Prisoners - 2013) intensiteettiin ei Kuiskaajassa ylletä sitten millään. Osaavilla käsillä tuttua tutummistakin palikoista voisi silti rakentaa päteviä teoksia. Kuiskaaja pääsee plussan puolelle, mutta lähinnä hyvien näyttelijöidensä ja muutamien mainion tiivistunnelmaisten kohtaustensa ansiosta, eikä niinkään kokonaisuutena.

Aluksi elokuva sai minut muutamaankin otteeseen pyörittelemään silmiäni, lähinnä todella tönkösti asioita katsojille selittelevän dialogin takia. Leffa on taas malliesimerkki siitä, miten hahmojen välisiä suhteita ei pitäisi esittää katsojille, kun esimerkiksi isä ja poika pistetään käymään läpi täysin luonnottomalta kuulostavaa keskustelua katsojia varten tai kun etsivä Beckin auktoriteetti pitää kömpelösti havainnollistaa pistämällä hänet pitämään tiedotusta kadonneen lapsen etsinnästä... kesken etsintöjen. Eivätkö kaikki nämä etsijät jo tiedä, mitä he ovat tekemässä? Turhauttavinta näissä parissa kohtauksessa on se, että kaikki tarvittava taustatieto selviää katsojille myöhemmin huomattavasti luontevammalla tavalla. Ongelma onkin Netflixissä, jossa toivotaan käsikirjoitukset työstettävän niin, että myös puhelinta räpläävät ja ne jatkuvia "Kuka tuo on?" -kysymyksiä esittävät katsojat pysyisivät kärryillä.

Kun tästä pääsee yli, itse Kuiskaajaan liittyvä mysteeri alkaa onneksi hissuksiin koukuttamaan mukaansa. Tekijä aloittaa prosessinsa kuiskuttelemalla lapsille ikkunan takaa ja luoden salaisen ystävyyden, ennen kuin hän nappaa uhrinsa. Tästä saadaan aikaiseksi parit sopivan karmivat kohtaukset. Vaikka tarinan käänteet ovatkin lopulta arvattavissa, tietty jännite saadaan pidettyä tarpeeksi hyvin yllä. Loppua kohti tunnelma tiivistyy kivasti, vaikka osa hahmojen tekemistä hölmöistä ratkaisuista saattaakin turhauttaa. Tietyin viilauksin Kuiskaajasta olisi voitu saada aidosti vangitseva ja ahdistava trilleri. Tällaisenaan leffa jää lähinnä kertakäyttöjännäriksi.

Elokuvan on ohjannut itselleni tuntematon James Ashcroft, joka rakentaa ilmapiiriä menevästi, mutta jonka ongelmaksi koituu Ben Jacobyn ja Chase Palmerin ajoittain takelteleva ja kehnoa dialogia sisältävä käsikirjoitus. Teknisesti Kuiskaaja on kuitenkin oivallinen. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu. Postiluukusta sisään työntyvä sininen kumihanskainen käsi on ehdottomasti leffan karmivin näky. Lavasteet ovat mainiot, puvustus on pätevää ja maskeeraukset sopivan häijyjä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, joskin Colin Stetsonin säveltämät musiikit jäävät aika unohdettavaksi taustapimputteluksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Whisper Man, Yhdysvallat, 2026, AGBO, British Film Commission

Arvostelu: Kingdom of the Planet of the Apes (2024)

KINGDOM OF THE PLANET OF THE APES

Ohjaus: Wes Ball

Pääosissa: Owen Teague, Freya Allan, Peter Macon, Kevin Durand, Lydia Peckham, Travis Jeffery, Sara Wiseman, Neil Sandilands ja William H. Macy

Genre: seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Ranskalaisen Pierre Boullen tieteiskirjaan Apinoiden planeetta (La Planète des singes - 1963) perustuva samanniminen elokuva (Planet of the Apes - 1968) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, jonka ympärille rakentui suuri franchise. Sen lisäksi, että elokuva sai neljä jatko-osaa, sen pohjalta tehtiin myös televisiosarja Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1974), animaatiosarja Return to the Planet of the Apes (1975) ja uudelleenfilmatisointi Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 2001). Vuonna 2011 ilmestynyt Apinoiden planeetan synty (Rise of the Planet of the Apes) kertoi nimensä mukaisesti koko homman syntytarinan ja se elokuva sai jatko-osat Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes - 2014) ja Sota apinoiden planeetasta (War for the Planet of the Apes - 2017). Jo kolmannen osan teon aikaan liikkui puhetta vielä seuraavasta leffasta ja sen teko käynnistyi vuonna 2019, kun Disney-yhtiö osti elokuvasarjaa pyörittäneen 20th Century Foxin. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2022 ja nyt Kingdom of the Planet of the Apes saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin valtavan paljon viime vuosikymmenen Apinoiden planeetta -trilogiasta, enkä juuri kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Mielenkiintoni kuitenkin heräsi, kun näin uuden elokuvan trailerin ja kävinkin katsomassa sen uteliain mielin elokuvan lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Satoja vuosia Caesarin kuoleman jälkeen apinat ovat nousseet dominoivaksi lajiksi ja ihmiskunnan rippeet tekevät kaikkensa selviytyäkseen. Nuori simpanssi Noa yhdistää voimansa ihmistyttö Novan kanssa pelastaakseen klaaninsa itseään uudeksi Caesariksi julistavalta Proximus-tyrannilta.

Kingdom of the Planet of the Apes ei jatka tarinaa suoraan siitä, mihin edellisessä Apinoiden planeetta -trilogiassa jäätiin, vaan se tekee aikamoisen loikkauksen ajassa eteenpäin, jopa muutaman sadan vuoden päähän, jolloin jäljet ihmiskunnan valtakaudesta ovat viherkasvuston peitossa ja älykkäät apinat ovat nousseet planeetan hallitsevaksi lajiksi. On siis varmaan sanomattakin selvää, että hahmogalleria on pistetty kokonaan vaihtoon. Uudeksi keulakuvaksi nostetaan Noa (Owen Teague), nuori urossimpanssi, joka ajautuu elämänsä seikkailuun, kun hänen klaaniaan uhkaa toinen, huomattavasti vahvempi apinajoukko. Noa ei yllä hahmona Caesarin tasolle, mutta ajaa pätevästi asiansa ja hänen matkalleen hyppää mielellään mukaan. Noa ei ole juuri tietoinen älykkäiden apinoiden historiasta ja hänet pistetäänkin ikävään välikäteen, jossa vaakalaudalla on apinoiden mahdin säilyttäminen tai ihmisten mahdollinen paluu hallitsijoiksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Noan vanhemmat Dar (Sara Wiseman) ja Koro (Neil Sandilands), apinakaverit Soona (Lydia Peckham) ja Anaya (Travis Jeffery), itseään uudeksi Caesariksi mieltävä katala Proximus (Kevin Durand), sekä Noan matkalla kohtaamat oranki Raka (Peter Macon) ja ihmistyttö Nova (Freya Allan). Proximus ajaa oivasti asiansa tämänkertaisena vihollisena, joka haluaa päästä ihmisistä kokonaan eroon ja nousta kaikkien älykkäiden apinoiden johtajaksi. Lempeä Raka nousee herkästi suosikiksi sivuhahmoista, joskin hahmon tehtävä on lähinnä avata Noalle ja katsojille apinoiden ja ihmiskunnan konfliktia ja historiaa. Nova on myös oiva lisäys ja hahmolla on selvä funktionsa kaiken keskellä. Näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin rooleistaan, joskin kukaan ei yllä samaan mielettömään eläytymiseen, jota Caesaria esittänyt Andy Serkis tarjosi.

Apinoiden planeetan synty, Apinoiden planeetan vallankumous ja Sota apinoiden planeetasta muodostivat häkellyttävän vahvan trilogian, jossa jokainen elokuva seisoi hyvin omilla jaloillaan, palvellen samalla isompaa kokonaisuutta. Caesarin johtamaan apinoiden nousuun ja ihmiskunnan itsensä luoman viruksen aiheuttamaan ihmiskunnan tuhoon keskittyvä trilogia kertoi lujan tarinan, joka ei juuri jatkoa kaivannut. Nyt sellainen on kuitenkin tehty ja täytyy sanoa, että vaikka Kingdom of the Planet of the Apes ei ylläkään kolmen edeltäjänsä korkealle tasolle, on se silti mainiota jatkumoa trilogialle. Kyseessä on myös potentiaalisen uuden trilogian avausosa ja sellaisenakin se toimii oikein passelisti.

Heti kättelyssä on kiehtovaa tutustua elokuvan kuvaamaan maailmaan, joka on edennyt aimo harppauksia siitä, millaisena se viime trilogiassa esiteltiin. Apinat ovat luoneet selvät omat kulttuurinsa, samalla kun ihmisten kaupungit ovat jääneet lähes täysin unholaan, metsän ja muun kasvuston otettua omansa takaisin. Kertomus klaaninsa pelastamiseen pyrkivästä simpanssista on kaikessa yksinkertaisuudessaan toimiva ja pitää pääasiassa hyvin mukanaan läpi liki kahden ja puolen tunnin keston. Seikkailun varrella riittää vauhtia ja vaaratilanteita, ja tavallaan leffasta onkin selvästi haluttu tehdä hieman helpommin lähestyttävä ja viihteellisempi paketti kuin edeltäjistä. Pitkä kesto onneksi takaa sen, että rauhoittumisellekin on aikaa. Kiinnostavinta antia ovat taas kerran eri osapuolten motiiveihin ja pyrkimyksiin syventyminen. Seassa on vahvoja teemoja, sekä onnistunutta uskontokriittisyyttä, kun eri apinajoukkojen näkemyksiä jonkin sortin apinamessiaana pidetystä Caesarista ja tämän opetuksista vertaillaan. Loppuhuipennus hoidetaan osittain latteahkosti pois alta kaiken kasvattelun jälkeen, sillä tekijät tuntuvat olevan kiinnostuneempia tulevan pohjustamisesta. Mahdollista jatko-osaa jää kyllä odottamaan.

Elokuvan on ohjannut Wes Ball, jonka filmografiaan on aiemmin kuulunut vain Labyrintti-trilogia (The Maze Runner - 2014-2018). Olin etukäteen huolissani ohjaajakiinnityksestä, sillä koin Labyrintti-leffat lähinnä keskinkertaisiksi. Ball hoitaa tonttinsa kuitenkin paremmin kuin odotin, joskin ei hän yhtä lahjakas elokuvantekijä ole kuin edeltäjänsä Matt Reeves. Josh Friedmanin käsikirjoitus toimii suurimmaksi osaksi passelisti, johdatellen sarjaa kohti alkuperäisen Apinoiden planeetta -klassikon meininkiä. Visuaalisesti Kingdom of the Planet of the Apes on aikamoista silmäkarkkia. Jotkut digiliekit näyttävät viimeistelemättömiltä, mutta motion capture -teknologialla toteutetut apinat ovat jälleen kerran häikäiseviä tehosteluomuksia. Taas sitä saattaa katsojana huomata pohtivansa, että miten nuo apinat onkin saatu koulutettua näin hyvin, kunnes muistaa, että simpanssit, gorillat ja muut ovat vain tietokoneella toteutettuja. Elokuva on myös kuvattu taitavasti ja lavastettu komeasti. Vahvoja visuaalisuuksia tukee hyvä äänimaailma. John Paesanon säveltämät musiikit tunnelmoivat oivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kingdom of the Planet of the Apes, 2024, Twentieth Century Studios, Disney Studios Australia, Jason T. Reed Productions, Oddball Entertainment

Arvostelu: The Empty Man (2020)

THE EMPTY MAN

Ohjaus: David Prior

Pääosissa: James Badge Dale, Marin Ireland, Sasha Frolova, Robert Aramayo, Aaron Poole, Evan Jonigkeit, Virginia Kull, Jessica Matten, Joel Courtney, Samatha Logan, Owen Teague, Ron Canada ja Stephen Root

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

The Empty Man perustuu löyhästi Cullen Bunnin ja Vanesa R. Del Rayn samannimiseen sarjakuvaan (2014-2019). Vuonna 2016 20th Century Fox hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2017, mutta jälkituotannossa filmi jäi jumiin, kun Disney osti Fox-yhtiön ja elokuvan perään kannustanut Foxin tuotannon varajohtaja Mark Roybal erosi studiolta. Muut yhtiöllä eivät lämmenneet filmille ja siitä kasattiin parikin eri leikkausversiota, jotka erosivat yli puolella tunnilla kestossaan, kunnes lopulta yhtiö päätti, että The Empty Manin voisi vihdoin julkaista lokakuussa 2020. Elokuvaa ryhdyttiin mainostamaan vasta viikkoa ennen ensi-iltaa, mikä yhdistettynä koronapandemiaan johti siihen, että lähes kukaan ei käynyt katsomassa elokuvaa. Leffa myös sai ristiriitaiset arviot niin kriitikoilta kuin kauhufaneilta. Itse näin elokuvan trailerin viime lokakuussa ja mielestäni leffa näytti sen perusteella samanlaiselta roskalta kuin esimerkiksi The Bye Bye Man (2017) ja Slender Man (2018). Ajattelinkin pitkään, etten tuhlaisi aikaani elokuvan katsomiseen, kunnes suosikkikriitikkoni Chris Stuckmann julkaisi videon, missä hän puhui siitä, kuinka hänkin oli trailerin perusteella uskonut filmin olevan surkea, mutta katsottuaan elokuvan hän oli todella positiivisesti yllättynyt. Niinpä päätin antaa The Empty Manille mahdollisuuden.

Myytti kertoo, että jos löydät yöllä rikkinäisen pullon ja puhallat siihen ajatellen samalla Tyhjämiestä, ensimmäisenä iltana kuulet hänet, toisena iltana näet hänet ja kolmantena iltana hän lähtee perääsi. Entinen etsivä James Lasombra ryhtyy tutkimaan nuorten itsemurhia, jotka ovat kaikki kokeilleet Tyhjämiehen kutsumista.

James Badge Dale näyttelee entistä etsivää, James Lasombraa, joka päättää tutkia, mistä on oikein kyse, kun joukko nuoria tekee itsemurhan, kirjoittaen viestin "Tyhjämies pakotti minut tekemään sen". Dale sopii mainiosti etsiväksi, jota painaa oman menneisyytensä traumat, mutta hänen hahmonsa ei harmillisesti vakuuta. Lasombra on aika kliseinen etsivähahmo, joka on vieläpä henkilönä tylsä, eikä hänen puolestaan jaksa jännittää.

     Dalen lisäksi leffassa nähdään myös mm. Marin Ireland äitinä, jonka tytär on kadonnut, Sasha Frolova, Joel Courtney, Samantha Logan, Owen Teague ja Robert Aramayo Tyhjämiestä kutsuvina nuorina, Ron Canada poliisipäällikkönä, sekä Aaron Poole, Evan Jonigkeit, Virginia Kull ja Jessica Matten patikointiryhmänä, joka löytää leffan alussa luolan ja sieltä kummallisen luurangon. Jos Lasombra ei ole kaksinen päähenkilö, niin eivät sivuhahmotkaan kummoisia ole. Näyttelijät tekevät tarpeeksi kelvollista työtä, mutta yhdenkään hahmon kohtalo ei kiinnosta.

Tässä kohtaa täytyy kyllä sanoa, että The Empty Man joutui aivan surkean markkinoinnin uhriksi. On vaikea kuvitella, että yksikään itse elokuvan parissa työskennelleistä olisi pistänyt kasaan leffan traileria. Siitä saa täysin väärän kuvan siitä, millainen filmi on kyseessä, eikä ihme, että elokuva floppasi tuntuvasti. Traileri todella herättää mielikuvia viime vuosien kauhukammotuksista, kuten Slender Manista, mikä on varmasti aiheuttanut sen, että ne kauhufanit, jotka inhosivat Slender Mania, eivät mene katsomaan leffaa, vaikka heille se luultavasti toimisi. Sitten taas ne kauhufanit, jotka pitivät Slender Manista, menevät katsomaan leffan ja kun se onkin jotain täysin muuta, on reaktio negatiivinen. Samaa on käynyt erikoisemmille kauhuelokuville ennenkin, esimerkkinä vuoden 2017 It Comes at Night, joka markkinointiin väärälle yleisölle kuin mille leffa oli oikeasti tarkoitettu.

Mutta millainen sitten on itse elokuva? Vaikka olinkin positiivisesti yllättynyt siitä, että elokuva ei olekaan samaa kastia vaikkapa Slender Manin kanssa, täytyy silti todeta, etten erityisemmin pitänyt filmistä. Vaikka on hienoa, että halpojen äkkisäikäyttelyjen sijaan ensikertalaisohjaaja David Prior haluaa panostaa tunnelmaan, en paria kohtausta lukuunottamatta kokenut pelkääväni tai edes jännittäväni leffan aikana. Ne pari kohtausta (erityisesti puolen välin metsäkohtaus) ovat todella tehokkaita ja ahdistavia, mutta muuten kauhupuoli ei toimi. Hahmojen puolesta ei tosiaan jaksa jännittää, mikä todella vie tehoa monista kohtauksista. Tehoa vie myös leffan ylipitkä kesto. Elokuvalla on kestoa jopa kaksi tuntia ja 17 minuuttia, mikä on kauhuelokuvalle sellainen pituus, että se pitää perustella leffan sisällä todella hyvin. The Empty Man on kuitenkin liian pitkäksi venytetty teos, mitä katsellessa voi herkästi huomata tylsistyvänsä.

Vaikka elokuva on toisaalta piristävän erilainen ja kummallinen leffa lajityypissään, se kompastuu pahasti moniin kliseisiin, joita Prior kierrättää. Itse Tyhjämies on harmillisesti aika mitäänsanomaton mörökölli, jonka legenda on aivan liian tuttu kauhutarinoista. On Bloody Marya ja Candymania, joiden nimen sanominen useamman kerran peilin edessä saa heidät ilmestymään ja sitten taas on esimerkiksi japanilainen Ringu (リング - 1998) ja tietty sen jenkkiversio The Ring (2002), jossa hahmot katsovat kirotun videokasetin ja saavat sitten puhelun, että he kuolevat seitsemän päivän päästä. Tyhjämiehen legenda tuntuu liian tavanomaiselta ja siksi jopa aika mielikuvituksettomalta ja tylsältä. Vaikka siihen yritetäänkin loppupäässä tuoda omaa twistiään, loppupää muuttuu kaiken maailman kulttikuvioissaan ja filosofisissa pohdiskeluissaan liian sekavaksi yhdistelmäksi vähän sitä sun tätä. Elokuvalla on vaikeuksia rakentaa ytimekästä tarinaa ja kauhuoliota, vaan lopputulos tuntuu liian monien ideoiden summalta.

Ensikertalaiseksi David Prior tekee kelvollista työtä filmin ohjaksissa, vaikkei lopulta saavutakaan paria kohtausta lukuunottamatta sitä piinaavuuden tasoa, mitä hän on selvästi tavoitellut. Priorin käsikirjoitus on aika heikkoa kamaa, eikä paketti tunnu lopulta pysyvän kasassa. Priorilla on kuitenkin silmää visuaaliselle tyylikkyydelle ja vaikka leffa kestääkin liian kauan, on sitä silti miellyttävää katsoa. Kuvaus on pääasiassa todella taidokasta ja sitä tukee erinomainen valojen ja pimeyden, sekä värien hyödyntäminen. Mukana on myös yksi erittäin vaikuttava otos, missä kuva kartasta sulautuu pikkuhiljaa maisemaotokseksi kartan näyttämästä lokaatiosta. Lavasteet ovat oivalliset ja luolasta löytyvä Tyhjämies-luuranko karmiva ilmestys. Efektit ajavat asiansa ja äänimaailma on huolellisesti rakennettu ilman typeriä böö-pelästyksiä. Christopher Youngin ja Lustmordin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan sujuvasti, mutta heidän työnsä ei lopulta nouse kunnolla esille.

Yhteenveto: Vaikka The Empty Man onkin onneksi parempi elokuva kuin surkeisiin kauhuleffoihin viittaava nimi ja mitä huono markkinointi antoivat ymmärtää, on se silti harmillisen epätasainen paketti. Elokuva lähtee liikkeelle oivallisen tiivistunnelmaisesti, mutta jo pitkän prologin jälkeen alkaa alamäki. Tarinankerronta on tönkköä, hahmoista ei jaksa kiinnostua, eikä yhtä piinaavaa metsäkohtausta lukuunottamatta leffa ole edes jännittävä. Yli kahden tunnin ja vartin kestossaan se on myös aivan liian pitkä. Erityisesti elokuva kompastuu loppupäässä, kun se yrittää vihdoin selitellä Tyhjämiehen legendaa ja mistä kaikessa on ollut kyse. Itse Tyhjämies on aika tylsä kauhuolento, josta herää aivan liikaa mielleyhtymiä aiempiin kauhulegendoihin, jotka ovat vieläpä paremmin toteutettuja. Sentään teknisesti elokuva on toimiva, vaikka leikkausta olisi pitänyt tiivistää reippaammin. On hyvä, että ohjaaja David Prior yrittää panostaa enemmän tunnelmaan, eikä vain käytä tympiviä äkkisäikäyttelyjä, mutta lopputulos jää juurikin pelkäksi yritykseksi ensikertalaiselta. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Empty Man, 2020, Boom! Studios, Out of Africa Entertainment

Arvostelu: Every Day (2018)

EVERY DAY

Ohjaus: Michael Sucsy
Pääosissa: Angourie Rice, Justice Smith, Owen Teague, Maria Bello, Debby Ryan, Michael Cram, Amanda Arcuri, Jacob Batalon, Lucas Jade Zumann, Nicole Law, Jake Sim ja Colin Ford
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: S

Every Day perustuu David Levithanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Filmatisoinnin työstäminen lähti käyntiin viime vuonna, kun MGM-yhtiö osti kirjan elokuvaoikeudet. Kuvaukset alkoivat viime kesänä ja nyt leffa saa ensi-iltansa Suomessa. Itse en oikein tiennyt, mitä ajatella, kun kuulin elokuvasta. Sen aihe vaikutti kiehtovalta, mutta samalla itse filmi vaikutti trailerin perusteella laimealta yritykseltä saada nuoria pareja treffeille elokuvateatteriin. Päätin kuitenkin antaa leffalle mahdollisuuden ja kävin katsomassa sen.

Nuori Rhiannon tapaa mystisen A:n, joka herää joka aamu eri kehossa. Samalla kun A yrittää todistaa erikoisen elämänsä Rhiannonille, tyttö huomaa ihastuneensa häneen.

Pääroolissa Rhiannonina nähdään The Nice Guysista (2016) tuttu Angourie Rice. The Nice Guysissa Rice osoitti voivansa nousta hyvin esille, vaikka hänellä olisi isoja nimiä kuten Ryan Gosling ja Russell Crowe vastanäyttelijöinään. Pääosassa hän ei valitettavasti toimi, mikä tosin suurimmaksi osaksi johtuu kehnosta käsikirjoituksesta. On vaikea näytellä uskottavasti, jos annetut repliikit eivät kuulosta luonnollisilta. Rhiannonin on tarkoitus olla epävarma nuorukainen, mutta hahmo esitetään niin tylsästi, että hän vaikuttaa vain laimealta, eikä katsojana jaksa oikeastaan koskaan välittää hänestä.
     Koska erikoinen A-hahmo vaihtaa joka päivä kehoa, näyttelee häntä useampi henkilö. A:ta ovat esittämässä mm. Lucas Jade Zumann, Jeni Ross, Colin Ford, Jake Sim, Justice Smith, Owen Teague, Katie Douglas, Karena Evans, sekä Spider-Man: Homecomingissa (2017) hauskuuttanut Jacob Batalon. Jotkut heistä suoriutuvat roolista paljon paremmin kuin toiset. Valitettavasti muutama esittäjistä tuntuvat jopa siltä kuin heidät olisi valittu vasta kuvauspäivänä jostain koulusta sanomaan muutamat repliikit ja lähtemään pois. A on kiehtovin asia koko leffassa, jolloin on harmi, että heikoimmat roolityöt tekevät ne, jotka joutuvat selittämään, millainen A:n kummallinen elämä on.
     Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat Rhiannonin perhe, johon kuuluvat Lindsey-äiti (Maria Bello), Nick-isä (Michael Cram) ja kapinahenkinen isosisko Jolene (Debby Ryan), sekä Rhiannonin tympeä poikaystävä Justin (Justice Smith) ja Rhiannonin kaveri Rebecca (Amanda Arcuri), jonka osuus on todella pieni. Justice Smith tekee kenties leffan parhaan roolisuorituksen, sillä hän pääsee näyttelemään todella erilaisia persoonallisuuksia, esittäessään yhtenä päivänä A:ta. Debby Ryan on kelpo valinta isosiskoksi, mutta Cram ja Bello eivät pääse tekemään paljoa vanhempina. Rhiannonin vanhemmille on luotu todella tarpeeton sivujuoni, jossa yritetään ratkoa heidän rikkinäistä avioliittoaan. Juonikuvio ei ole selkeästi kiinnostanut tekijöitä sen enempää kuin katsojiakaan, jolloin se on todella kömpelösti tungettu mukaan, jotta filmi tuntuisi sisältörikkaammalta.

Kuten jo alussa sanoin, Every Dayn idea on kiehtova. Millaista olisi, jos heräisit joka aamu eri kehosta, etkä tietäisi, oletko koskaan ollutkaan muuta kuin jokin henkiolento? Tai mitä jos sinun sisälläsi olisi joskus ollut tällainen hahmo ja seuraavana päivänä ihmettelisit, minne kadotit kokonaisen vuorokauden? Näiden kysymysten lisäksi elokuva tarjoaa sanomaa siitä, ettei tosirakkaus ole pinnallista, vaan jos todella rakastuu johonkin henkilöön, on ihan sama, miltä hän näyttää tai mitä sukupuolta hän on. LGBT-yhteisö voi siis olla iloinen, ettei Rhiannon vierasta A:ta, vaikka tämä muutamana päivänä herääkin tytön kehosta. Mukana on jopa kahden naisen välinen suutelukohtaus, jota on oikein korostettu, mikä on kyllä hienoa. Tämä myös herättää kysymyksen siitä, onko A:lla oikeasti sukupuolta tai onko hänellä seksuaalista suuntautumista? Onkin harmi, ettei A herää tyttönä useammin. Tai ettei A:na olemista osata kunnolla avata. Tai ettei Rhiannonin ja A:n väliltä löydy kunnon kemiaa. Tai ettei Every Day ole kovin hyvä elokuva.

Kyseessä on yllättävän pitkäveteinen ja kömpelö rakkaustarina, joka ei kykene herättämään sellaisia tunteita katsojassa kuin sen pitäisi. Kiinnostusta yritetään herättää erilaisilla juonikuvioilla ja muka dramaattisilla käänteillä, mutta ne eivät oikeastaan johda mihinkään, jolloin niistä on hyvin vaikea välittää. Ja kuten sanoin, leffan repliikit ovat kehnosti kirjoitettuja, mikä tietty tarkoittaa, että elokuva on täynnä myötähäpeällisiä dialogikohtauksia. Ja kun hahmot vain keskustelevat toisilleen asioista, mitkä eivät oikeastaan kiinnosta, voi olla vaikea pysyä hereillä elokuvan ajan. Pitkästyttävien keskustelujen ja lattean tarinan aikana aloinkin kiinnittämään huomiota pieniin yksityiskohtiin, kuten siihen kuinka voimakkaasti filmi mainostaa Applea ja Instagramia. Jos käytte katsomassa elokuvan, niin kiinnittäkääpä huomiota siihen, kuinka monella hahmolla on iPhone. Instagramin hehkutuksen kyllä huomaa helposti ja toisaalta sen mukana olo ei tule yllätyksenä, kun kyseessä on teinileffa. Instagram kuitenkin johtaa yhteen elokuvan parhaimmista ja typerimmistä hetkistä, joten toisaalta sen mainostaminen on pelkkää plussaa. A:lla on nimittäin Instagram-tili ja joka aamu hän kirjautuu siihen sen päiväisen kehon puhelimella ja ottaa itsestään kuvan muistoksi. Eräänä iltana hän unohtaa kuitenkin kirjautua ulos, kun hän oli juuri viettänyt päivänsä todella uskovaisen pojan kehossa. Seuraavana päivänä poika ajattelee, että hänet oli riivattu ja kun hän löytää A:n Instagram-tilin puhelimestaan, minun oli vaikea pidätellä naurua, kun hän sanoo kauhistuneena: "Olen nähnyt Saatanan sosiaalisen median!"

Käsikirjoittaja Jesse Andrews ja ohjaaja Michael Sucsy ovat tehneet niin innotonta ja laiskaa työtä, että muutaman pöhkön hetken lisäksi Every Daysta on hyvin vaikea löytää mitään riemua. Andrewsin käsikirjoitus on niin täynnä surkeaa dialogia, että on ihme, että hän toimii pääasiassa kirjailijana. Sentään Every Day on kuvattu ihan hyvin, vaikka jollain lennokilla otetut laajat kuvat kaupungista tai metsästä ovatkin selkeästi heikompilaatuiset. Leikkaus on ihan sujuvaa, minkä lisäksi tekninen toteutus on muutenkin kelpoa. Säveltäjä Elliott Wheeler ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa musiikkien puolella. Itse elokuvakaan ei tosin ole kovin muistettava. En usko muistavani paljoa Every Daysta enää vuoden lopulla. Kyseessä on niitä filmejä, joiden päätyttyä ajattelin päässäni vain, että tässäkö tämä nyt sitten oli?

Yhteenveto: Every Day on laimea teiniromanssi, jonka päähahmoille ei ole saatu luotua kemiaa, vaikka toista päähenkilöä esittääkin yli kymmenen näyttelijää. A-hahmo on kiehtova ideana, mutta häntä ei ole hyödynnetty tarpeeksi hyvin, jotta lopputulos vastaisi katsojan pohdintoihin. Rhiannon taas on tylsä tapaus, eikä Angourie Ricen tönkkö roolisuoritus helpota tilannetta yhtään. Filmin tarina on usein niin itseääntoistava, että siihen on pitänyt tunkea mukaan tarpeettomia sivujuonia, jotta edes puolentoista tunnin kesto tulisi täyteen. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin puolitoista tuntia, joita ei olisi koskaan tarvinnut tehdä. Käsikirjoittaja Andrewsin naputtelema dialogi on läpi leffan kömpelöä, eikä ohjaaja Sucsy ole löytänyt koko hommalle kunnon suuntaa. Harmi, sillä oikeissa käsissä kyseessä voisi olla oikeasti kiinnostava ja oivallinen rakkaustarina. Every Day ei sitä ole, enkä suosittele tuhlaamaan aikaa tämän näkemiseen. Nyyhkyleffoja metsästäville teineille tämä voi sopia, mutta aikuisia suosittelen pysymään tästä kaukana, vaikka se tulisikin joku ilta televisiosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Every Day, 2018, FilmWave, Likely Story, Metro-Goldwyn-Mayer, Silver Reel, Spy Kids 4 SPV