Arvostelu: The Kissing Booth 3 (2021)

THE KISSING BOOTH 3

Ohjaus: Vince Marcello

Pääosissa: Joey King, Joel Courtney, Jacob Elordi, Taylor Zakhar Perez, Meganne Young, Maisie Richardson-Sellers, Stephen Jennings, Molly Ringwald ja Morné Visser 

Genre: komedia, romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 7

Netflixin romanttinen komediaelokuva The Kissing Booth (2018) oli negatiivisista arvosteluistaan huolimatta iso hitti suoratoistopalvelulle, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. The Kissing Booth 2 (2020) oli myös menestys ja heti sen ilmestymisen jälkeen tekijät paljastivat, että he olivat jo kuvanneet kolmannenkin elokuvan. Nyt The Kissing Booth 3 on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itselleni leffa kuului vuoden odotetuimpien leffojen listan häntäpäähän. Inhosin kahta edellistä elokuvaa, mutta päätin antaa kolmannelle osalle silti mahdollisuuden - etenkin kun kyseessä olisi toivon mukaan sarjan viimeinen leffa. Katsoinkin The Kissing Booth 3:n heti sen julkaisupäivänä.

Valmistujaisten jälkeen Elle joutuu päättämään, lähteekö opiskelemaan poikaystävänsä Noahin kanssa Harvardiin vai parhaan kaverinsa Leen kanssa Berkeleyhyn. Ennen kuin Elle tekee päätöksen, joka rikkoo toisen veljeksen sydämen, hän päättää pitää heidän kanssa parhaan kesäloman ikinä.

Joey King nähdään kolmatta (ja toivottavasti ihan oikeasti viimeistä) kertaa Elle Evansin roolissa, joka yrittää yhä päättää, valitseeko poikaystävänsä Noahin (Jacob Elordi) vai tämän veljen, parhaan ystävänsä Leen (Joel Courtney) välillä. Viimeistään tässä kohtaa tämä vääntäminen alkaa jo tosissaan kyllästyttää ja tämä hahmokolmikko tympiä. Elle tekee jälleen toinen toistaan tyhmempiä ratkaisuja ja koko leffan ajan katsoja joutuu häpeämään silmät päästään, tietäen, että Ellen ideat tulevat johtamaan yhä vain vaikeampiin tilanteisiin. Aiemmin urallaan lahjojaan osoittanut King on jo täysin kasvanut ulos tästä teinitytön roolista ja toivon todella, että hän löytää näiden rainojen jälkeen taas kunnon rooleja. Elordi hoitaa hommansa vielä aiempaa puisemmin ja tylsistyneemmin, kun taas Courtneytä käy sääliksi, hänen esittäessä yhä samaa kolmatta pyörää.

     Lisädraamaa tähän kuvioon tuovat edelleen Leen tyttöystävä Rachel (Meganne Young), Ellen vahinkosuudelma Marco (Taylor Zakhar Perez) ja Noahin tyttökaveri Chloe (Maisie Richardson-Sellers). Elokuva kierrättää hahmojen kanssa täysin samoja kaavoja kuin viime leffoissa. Sivuhahmot eivät jaksa kiinnostaa vieläkään, eivätkä heidän näyttelijänsä jaksa enää edes yrittää.

The Kissing Booth 3 on juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa kahden edellisen elokuvan jälkeen; ylikierroksilla käyvä muka-komedia, joka enemmän ärsyttää kuin naurattaa. Edellisten osien tavoin tämäkin leffa on tainnut kylpeä energiajuoman ja kahvin sekoituksessa, sillä niin tekopirteänä ja energisenä se painelee menemään. Elokuvan ensimmäinen tunti on lähinnä vain rasittavaa tykitystä, jossa hahmot hassuttelevat kesälomansa aikana, samalla kun jokin geneerinen pop-kappale jumputtaa taustalla. Uutta sekoboltsia bilekohtausta tai vastaavaa tykitetään kerta toisensa perään katsojan verkkokalvoille, jottei ehtisi kyseenalaistamaan tarinan puutetta. Elokuvan juoni Ellen päätöksestä koulun ja veljesten suhteen on niin tynkä, että on hämmentävää, kuinka siitä on saatu venytettyä lähes kahden tunnin elokuva.

Jos elokuvan ensimmäinen puolikas onnistuu ärsyttämään ylivilkkaudellaan ja teennäisyydellään, toinen puolikas onnistuu lässähtämään täysin uudella tavalla, kun tekijät ovat luulleet, että voivat yhtäkkiä muuttaa leffasarjan draamaksi. The Kissing Booth 3:n toinen tunti on nimittäin niin paksua melodraamaa, että voi pojat. Kuten jo aiemmin sanoin, Elle tekee tuttuun tapaansa tyhmiä päätöksiä ja kun ne odotettavasti kostautuvat, leffassa alkaa käsittämätön paikoillaan junnaus ja yliampuvassa draamassa vellominen. Ja sitä loppuelokuva sitten on. Toinen tunti tuntuu kahdelta tunnilta, sillä se on turhauttavan puuduttavaa seurattavaa. Vielä turhauttavampi on loppuratkaisu, johon tekijät ovat päätyneet. Minun on vaikea uskoa, että edes leffasarjan kovimmat fanit tulevat olemaan mielissään siitä, kuinka The Kissing Booth -trilogia viedään huipennukseensa.

Edellisten osien tavoin ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Vince Marcello, joka jatkaa hämmentämistään sillä, kuinka geneerisen tyhjänpäiväistä ja siirappista mössöä hän onnistuukin pyörittelemään Netflixille kerta toisensa perään. Tässä Marcello ei edes jaksa yrittää keksiä mitään tarinaa, vaan kun suosion takia koitui mahdollisuus tehdä kolmaskin The Kissing Booth -leffa, niin helpompihan se on vain kierrättää edellisten leffojen juttuja. Teknisiltä saavutuksiltaan elokuva on myös aika kökkö. Sen hektinen leikkaus pilaa hyvätkin kuvat, eikä asiaa auta ensimmäisen tunnin aikana ruudulle puskettavat efektiärsykkeet. Äänimaailma on aikamoista mekastamista ensimmäisen puoliskon aikana, kun taas toisella puoliskolla elokuva vain soittaa yhä surumielisempää musiikkia painottaakseen leffan dramaattisuutta.

Yhteenveto: The Kissing Booth 3 on surkea huipennus Netflixin surkealle romanttisten teinikomedioiden trilogialle - toisaalta voisi siis sanoa, että elokuvasarja sai arvoisensa päätöksen! Edellisistä osista tuttu ärsyttävän teennäinen ja ylienergisen vilkas kiitäminen jatkuu ja itse tarvitsin puolessa välissä hetken hengähdystauon, sillä elokuva alkoi väsyttämään toden teolla. Tämäkin leffa on leikattu päin mäntyä ja rytmitys on kaikin tavoin tökerö. Tunnelma heittelee käsittämättömin tavoin sekoilukomediasta melodramaattiseen murjottamiseen, eikä filmi löydä yhtenäistä punaista lankaa oikein mihinkään. Tarinaa on hädintuskin nimeksikään ja lähinnä elokuva koostuu edellisten osien juonikuvioiden kierrättämisestä. Hahmot käyvät yhä hermoille, eivätkä heidän suhdekoukeronsa jaksa kiinnostaa tippaakaan. Hyvä, että edes osaa näyttelijöistä vaikuttaisi kiinnostavan. Kirsikkana sinne tänne rönsyilevän ja mauttoman kakun päällä komeilee elokuvan lopetus, minkä luulisi tuottavan pettymyksen jopa The Kissing Boothin faneille. Toivottavasti tämä nyt on ihan oikeasti leffasarjan päätös, eikä näitä kammotuksia tarvitse katsoa enempää. Kuitenkin Netflixin tuntien on varmaan odotettavissa, että edes jonkinlaisesta lisäosasarjasta tai muusta ilmoitetaan pian...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Kissing Booth 3, 2021, Netflix, Clearblack Films, Komixx Entertainment, Picture Loom

Arvostelu: The Empty Man (2020)

THE EMPTY MAN

Ohjaus: David Prior

Pääosissa: James Badge Dale, Marin Ireland, Sasha Frolova, Robert Aramayo, Aaron Poole, Evan Jonigkeit, Virginia Kull, Jessica Matten, Joel Courtney, Samatha Logan, Owen Teague, Ron Canada ja Stephen Root

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

The Empty Man perustuu löyhästi Cullen Bunnin ja Vanesa R. Del Rayn samannimiseen sarjakuvaan (2014-2019). Vuonna 2016 20th Century Fox hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2017, mutta jälkituotannossa filmi jäi jumiin, kun Disney osti Fox-yhtiön ja elokuvan perään kannustanut Foxin tuotannon varajohtaja Mark Roybal erosi studiolta. Muut yhtiöllä eivät lämmenneet filmille ja siitä kasattiin parikin eri leikkausversiota, jotka erosivat yli puolella tunnilla kestossaan, kunnes lopulta yhtiö päätti, että The Empty Manin voisi vihdoin julkaista lokakuussa 2020. Elokuvaa ryhdyttiin mainostamaan vasta viikkoa ennen ensi-iltaa, mikä yhdistettynä koronapandemiaan johti siihen, että lähes kukaan ei käynyt katsomassa elokuvaa. Leffa myös sai ristiriitaiset arviot niin kriitikoilta kuin kauhufaneilta. Itse näin elokuvan trailerin viime lokakuussa ja mielestäni leffa näytti sen perusteella samanlaiselta roskalta kuin esimerkiksi The Bye Bye Man (2017) ja Slender Man (2018). Ajattelinkin pitkään, etten tuhlaisi aikaani elokuvan katsomiseen, kunnes suosikkikriitikkoni Chris Stuckmann julkaisi videon, missä hän puhui siitä, kuinka hänkin oli trailerin perusteella uskonut filmin olevan surkea, mutta katsottuaan elokuvan hän oli todella positiivisesti yllättynyt. Niinpä päätin antaa The Empty Manille mahdollisuuden.

Myytti kertoo, että jos löydät yöllä rikkinäisen pullon ja puhallat siihen ajatellen samalla Tyhjämiestä, ensimmäisenä iltana kuulet hänet, toisena iltana näet hänet ja kolmantena iltana hän lähtee perääsi. Entinen etsivä James Lasombra ryhtyy tutkimaan nuorten itsemurhia, jotka ovat kaikki kokeilleet Tyhjämiehen kutsumista.

James Badge Dale näyttelee entistä etsivää, James Lasombraa, joka päättää tutkia, mistä on oikein kyse, kun joukko nuoria tekee itsemurhan, kirjoittaen viestin "Tyhjämies pakotti minut tekemään sen". Dale sopii mainiosti etsiväksi, jota painaa oman menneisyytensä traumat, mutta hänen hahmonsa ei harmillisesti vakuuta. Lasombra on aika kliseinen etsivähahmo, joka on vieläpä henkilönä tylsä, eikä hänen puolestaan jaksa jännittää.

     Dalen lisäksi leffassa nähdään myös mm. Marin Ireland äitinä, jonka tytär on kadonnut, Sasha Frolova, Joel Courtney, Samantha Logan, Owen Teague ja Robert Aramayo Tyhjämiestä kutsuvina nuorina, Ron Canada poliisipäällikkönä, sekä Aaron Poole, Evan Jonigkeit, Virginia Kull ja Jessica Matten patikointiryhmänä, joka löytää leffan alussa luolan ja sieltä kummallisen luurangon. Jos Lasombra ei ole kaksinen päähenkilö, niin eivät sivuhahmotkaan kummoisia ole. Näyttelijät tekevät tarpeeksi kelvollista työtä, mutta yhdenkään hahmon kohtalo ei kiinnosta.

Tässä kohtaa täytyy kyllä sanoa, että The Empty Man joutui aivan surkean markkinoinnin uhriksi. On vaikea kuvitella, että yksikään itse elokuvan parissa työskennelleistä olisi pistänyt kasaan leffan traileria. Siitä saa täysin väärän kuvan siitä, millainen filmi on kyseessä, eikä ihme, että elokuva floppasi tuntuvasti. Traileri todella herättää mielikuvia viime vuosien kauhukammotuksista, kuten Slender Manista, mikä on varmasti aiheuttanut sen, että ne kauhufanit, jotka inhosivat Slender Mania, eivät mene katsomaan leffaa, vaikka heille se luultavasti toimisi. Sitten taas ne kauhufanit, jotka pitivät Slender Manista, menevät katsomaan leffan ja kun se onkin jotain täysin muuta, on reaktio negatiivinen. Samaa on käynyt erikoisemmille kauhuelokuville ennenkin, esimerkkinä vuoden 2017 It Comes at Night, joka markkinointiin väärälle yleisölle kuin mille leffa oli oikeasti tarkoitettu.

Mutta millainen sitten on itse elokuva? Vaikka olinkin positiivisesti yllättynyt siitä, että elokuva ei olekaan samaa kastia vaikkapa Slender Manin kanssa, täytyy silti todeta, etten erityisemmin pitänyt filmistä. Vaikka on hienoa, että halpojen äkkisäikäyttelyjen sijaan ensikertalaisohjaaja David Prior haluaa panostaa tunnelmaan, en paria kohtausta lukuunottamatta kokenut pelkääväni tai edes jännittäväni leffan aikana. Ne pari kohtausta (erityisesti puolen välin metsäkohtaus) ovat todella tehokkaita ja ahdistavia, mutta muuten kauhupuoli ei toimi. Hahmojen puolesta ei tosiaan jaksa jännittää, mikä todella vie tehoa monista kohtauksista. Tehoa vie myös leffan ylipitkä kesto. Elokuvalla on kestoa jopa kaksi tuntia ja 17 minuuttia, mikä on kauhuelokuvalle sellainen pituus, että se pitää perustella leffan sisällä todella hyvin. The Empty Man on kuitenkin liian pitkäksi venytetty teos, mitä katsellessa voi herkästi huomata tylsistyvänsä.

Vaikka elokuva on toisaalta piristävän erilainen ja kummallinen leffa lajityypissään, se kompastuu pahasti moniin kliseisiin, joita Prior kierrättää. Itse Tyhjämies on harmillisesti aika mitäänsanomaton mörökölli, jonka legenda on aivan liian tuttu kauhutarinoista. On Bloody Marya ja Candymania, joiden nimen sanominen useamman kerran peilin edessä saa heidät ilmestymään ja sitten taas on esimerkiksi japanilainen Ringu (リング - 1998) ja tietty sen jenkkiversio The Ring (2002), jossa hahmot katsovat kirotun videokasetin ja saavat sitten puhelun, että he kuolevat seitsemän päivän päästä. Tyhjämiehen legenda tuntuu liian tavanomaiselta ja siksi jopa aika mielikuvituksettomalta ja tylsältä. Vaikka siihen yritetäänkin loppupäässä tuoda omaa twistiään, loppupää muuttuu kaiken maailman kulttikuvioissaan ja filosofisissa pohdiskeluissaan liian sekavaksi yhdistelmäksi vähän sitä sun tätä. Elokuvalla on vaikeuksia rakentaa ytimekästä tarinaa ja kauhuoliota, vaan lopputulos tuntuu liian monien ideoiden summalta.

Ensikertalaiseksi David Prior tekee kelvollista työtä filmin ohjaksissa, vaikkei lopulta saavutakaan paria kohtausta lukuunottamatta sitä piinaavuuden tasoa, mitä hän on selvästi tavoitellut. Priorin käsikirjoitus on aika heikkoa kamaa, eikä paketti tunnu lopulta pysyvän kasassa. Priorilla on kuitenkin silmää visuaaliselle tyylikkyydelle ja vaikka leffa kestääkin liian kauan, on sitä silti miellyttävää katsoa. Kuvaus on pääasiassa todella taidokasta ja sitä tukee erinomainen valojen ja pimeyden, sekä värien hyödyntäminen. Mukana on myös yksi erittäin vaikuttava otos, missä kuva kartasta sulautuu pikkuhiljaa maisemaotokseksi kartan näyttämästä lokaatiosta. Lavasteet ovat oivalliset ja luolasta löytyvä Tyhjämies-luuranko karmiva ilmestys. Efektit ajavat asiansa ja äänimaailma on huolellisesti rakennettu ilman typeriä böö-pelästyksiä. Christopher Youngin ja Lustmordin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan sujuvasti, mutta heidän työnsä ei lopulta nouse kunnolla esille.

Yhteenveto: Vaikka The Empty Man onkin onneksi parempi elokuva kuin surkeisiin kauhuleffoihin viittaava nimi ja mitä huono markkinointi antoivat ymmärtää, on se silti harmillisen epätasainen paketti. Elokuva lähtee liikkeelle oivallisen tiivistunnelmaisesti, mutta jo pitkän prologin jälkeen alkaa alamäki. Tarinankerronta on tönkköä, hahmoista ei jaksa kiinnostua, eikä yhtä piinaavaa metsäkohtausta lukuunottamatta leffa ole edes jännittävä. Yli kahden tunnin ja vartin kestossaan se on myös aivan liian pitkä. Erityisesti elokuva kompastuu loppupäässä, kun se yrittää vihdoin selitellä Tyhjämiehen legendaa ja mistä kaikessa on ollut kyse. Itse Tyhjämies on aika tylsä kauhuolento, josta herää aivan liikaa mielleyhtymiä aiempiin kauhulegendoihin, jotka ovat vieläpä paremmin toteutettuja. Sentään teknisesti elokuva on toimiva, vaikka leikkausta olisi pitänyt tiivistää reippaammin. On hyvä, että ohjaaja David Prior yrittää panostaa enemmän tunnelmaan, eikä vain käytä tympiviä äkkisäikäyttelyjä, mutta lopputulos jää juurikin pelkäksi yritykseksi ensikertalaiselta. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Empty Man, 2020, Boom! Studios, Out of Africa Entertainment

Arvostelu: The Kissing Booth 2 (2020)

THE KISSING BOOTH 2

Ohjaus: Vince Marcello
Pääosissa: Joey King, Joel Courtney, Jacob Elordi, Taylor Perez, Maisie Richardson-Sellers, Meganne Young, Molly Ringwald, Carson White, Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 13

Netflixin romanttinen komedia The Kissing Booth (2018) nousi nopeasti yhdeksi suoratoistopalvelun suosituimmaksi elokuvaksi, joten Netflix päätti heti tehdä jatko-osan. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2019 ja nyt The Kissing Booth 2 on julkaistu Netflixissä. Itse katsoin ensimmäisen elokuvan vasta pari viikkoa sitten, kun kuulin jatko-osan olevan tulossa. Pidin leffaa aivan kammottavan teennäisenä ja ala-arvoisena roskana, joten odotukseni jatko-osaa kohtaan eivät todellakaan olleet korkeat. Päätin silti katsoa sen heti julkaisupäivänä ja voin jo tässä kohtaa todeta, ettei varmaan tule minään yllätyksenä, etten voinut sietää tätäkään leffaa.

Elle Evans aloittaa viimeisen vuotensa high schoolissa. Hänen paras kaverinsa Lee kuitenkin etääntyy tyttöystävänsä takia, hänen poikaystävänsä Noah vaikuttaa salailevan jotain ja kouluun saapuu uusi oppilas, Marco, joka sekoittaa Ellen tunteita heti ensisilmäyksellä.

Aidosti lahjakas Joey King palaa nuoren Elle Evansin rooliin ja kokee vieläkin suurempia vaikeuksia tulkita näin kehnoa hahmoa. Tässä leffassa Ellestä on todella vaikea pitää ja hän käy jopa hermoille monta kertaa elokuvan aikana. King on usein erittäin väkinäinen ja hänen katseensa näyttää välillä etsivän nopeinta pakoreittiä kuvauspaikalta. Sentään häntä ei pakoteta jatkuvasti riisumaan vaatteitaan, kuten ensimmäisessä leffassa tykättiin jostain syystä tehdä...

Myös Joel Courtney ja Jacob Elordi tekevät paluun tuttuihin rooleihinsa veljeksinä Leenä ja Noahina, eli Ellen parhaana kaverina ja poikaystävänä. Courtney on vähintäänkin yhtä väkinäinen kuin King, eikä Elordi edes yritä peitellä kiinnostuksensa puutetta. Elordi oli ensimmäisessä filmissä aikamoinen puupökkelö, mutta tässä hän ei edes yritä sitä vähää. Noah jää täysin tylsäksi, kun taas Lee pysyttelee jatkuvasti joko Ellen tai tyttöystävänsä Rachelin (Meganne Young) varjossa. Rachel tuotiin mukaan ykkösleffaan todella kömpelösti ja tätä katsoessa ei voisi vähempää kiinnostaa, kun hänen ja Leen välille muodostuu ryppyjä rakkauteen.
     Elokuvassa nähdään myös Maisie Richardson-Sellers Noahia turhankin läpitunkevasti katselevana Chloena, Taylor Perez koulun uutena oppilaana ja naisopiskelijoiden uutena ihastuksena Marcona, sekä Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa OMG-porukkana. Richardson-Sellers ja Perez tekevät epätoivoisesti parhaansa sillä, mitä heille on annettu, mutta lopulta heidän täytyy vain luoda ongelmia Ellen ja Noahin suhteeseen. Lopputekstien aikana nähtävät mokaotokset ja pelleilyt näyttävät siltä, että näyttelijöillä on ollut hauskaa, mutta se ei todellakaan muuten välity filmistä.

Koska olin jo nähnyt ensimmäisen The Kissing Boothin, ei jatko-osa onnistunut yllättämään minua sillä, kuinka järkyttävä leffa onkaan kyseessä. Elokuva onnistui kuitenkin tarjoamaan erään järkyttävän yllätyksen ja se on, kuinka pitkä leffa onkaan kyseessä. The Kissing Booth 2 kestää lähes kaksi tuntia ja vartin, missä on ainakin puoli tuntia liikaa tällaiseksi teinien romanttiseksi hömppäkomediaksi. Jo ensimmäinen osa oli ylipitkä ja tätä on venytetty vielä parillakymmenellä minuutilla siihen päälle. Lopputulos on niin pitkäveteinen, että minun oli pakko pitää puolessa välissä vajaan tunnin mittainen tauko, jotta jaksoin katsoa toisen puolikkaan. Meno on jälleen niin teennäisen ylienergistä, niin ällön imelän siirappista ja huumoriltaan niin kiusallisen surkeaa, että elokuva tuntui kestävän vähintään tuplasti sen, mitä Netflix ilmoittaa.

Pituutta on lisätty jatkuvilla, toinen toistaan tylsemmillä ja turhemmilla sivujuonilla, joista yksikään ei herätä ajatusta, että ehkä tässä leffassa olisi sittenkin potentiaalia piilotettuna kaiken kehnouden alle. Osa juonikuvioista vielä unohdetaan pitkiksi ajoiksi (tai sitten oikeasti vain kymmeneksi, puolelta tunnilta tuntuvaksi minuutiksi) ja kun niihin palataan, seuraa hämmennys siitä, että "ai niin, tässä oli tällainenkin juttu meneillään". Kliseitä viljellään taas kerran ja monin tavoin elokuva tuntuu jopa toistolta ensimmäisessä osassa nähdyltä. Jotta elokuvan nimessä olisi jotain järkeä, on pussauskoppi pitänyt raahata tähänkin mukaan, mutta se nähdään vasta, kun elokuvaa on mennyt tunti ja 46 minuuttia! Suuremman osan ajasta leffa keskittyy Ellen ja Leen rakastamaan tanssipeliin. Kenties leffat olisikin pitänyt nimetä "Dance Dance Maniaksi".

Ensimmäisen elokuvan tavoin ohjaajana ja käsikirjoittajana toimii Vince Marcello, joka ei ole parin viime vuoden aikana kehittynyt elokuvantekijänä lainkaan. Marcello tuuttaa samaa teennäistä mössöä kuin viimeksikin ja nyt aivan käsittämättömällä lisäpituudella. Eikö kukaan Netflixiltä sanonut Marcellolle, että elokuvan voisi työstää alle kahteen tuntiin? Leikkaus on lähes paradoksista, sillä samanaikaisesti leffa vaatisi reipasta tiivistämistä, mutta jo nyt monet kohtauksista on leikattu aikamoisella turbovauhdilla. Sentään The Kissing Booth 2 on kelvollisesti kuvattu. Äänimaailma äityy kuitenkin välillä melusaasteeksi, mitä vain pahentaa Patrick Kirstin täysin tyhjänpäiväiset ja jopa ärsyttävät musiikit.

Yhteenveto: The Kissing Booth 2 on aivan yhtä surkea teinihömppä kuin edeltäjänsäkin. Toisaalta leffa tuntuu hieman paremmalta, kun enää ei koe samaa syvää loukkaantumista, koska tietää elokuvan tason. Samalla elokuva tuntuu huonommalta, koska se on niin häikäilemättömästi samaa roskaa kuin viimeksi ja vielä yli kahden tunnin kestoon venytettynä. Leffa käy usein todella tylsäksi, vaikka se kuinka säntäilisi menemään vauhtileikkauksellaan. Sivujuonia pusketaan mukaan täytteeksi aivan liikaa ja ne ovat toinen toistaan kehnompia. Itse pääjuoni ei jaksa kiinnostaa ja se jopa ärsyttää, koska hahmot ärsyttävät. Elle käy jatkuvasti hermoille, enkä itse voinut vähempää välittää, kuinka hänen imelissä rakkauskuvioissa käy. Joey King on kiusallinen ja suuri osa hänen vastanäyttelijöistään vaikuttaa kyllästyneiltä. Komedia on ala-arvoisen huonoa ja draamailu saa pyörittämään silmiä. Itse pussauskoppi on todella väkisin tungettu mukaan. Vince Marcello toistaa virheitään niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Tosin tällaisella rainalla juurikin taitaa päästä Netflixin katsotuimpien elokuvien joukkoon, joten en yllättyisi, jos suoratoistopalvelu ilmoittaisi pian työstävänsä The Kissing Booth 3:a.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Kissing Booth 2, 2020, Komixx Entertainment, Netflix

Arvostelu: The Kissing Booth (2018)

THE KISSING BOOTH

Ohjaus: Vince Marcello
Pääosissa: Joey King, Joel Courtney, Jacob Elordi, Stephen Jennings, Meganne Young, Carson White, Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 13

The Kissing Booth perustuu Beth Reeklesin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Suoratoistopalvelu Netflix hankki kirjan elokuvaoikeudet vuonna 2016 ja alkoi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017 ja lopulta The Kissing Booth ilmestyi Netflixiin toukokuussa 2018. Elokuva nousi nopeasti yhdeksi Netflixin suosituimmaksi originaalielokuvaksi, mutta kriitikot lyttäsivät leffan täysin. Itse en katsonut leffaa silloin, kun se ilmestyi, eikä minulla oikeastaan ollut aikomustakaan katsoa sitä, ennen kuin Netflix ilmoitti julkaisevansa pian jatko-osan, The Kissing Booth 2:n (2020). Päätin sittenkin antaa mahdollisuuden leffoille ja katsoin ensimmäisen The Kissing Boothin pari viikkoa ennen uuden elokuvan julkaisua.

High school -oppilaat Elle ja Lee ovat olleet parhaat ystävät syntymästään asti. Mutta miten käy ystävyydelle, kun Elle ihastuu Leen isoveljeen, Noahiin?

Lapsesta asti kauhuelokuvissa, kuten Karanteenissa (Quarantine - 2008), Kirotussa (The Conjuring - 2013) ja Wish Uponissa (2017) näytellyt Joey King pääsee kokeilemaan onneaan romanttisen komedian pääroolissa Elle Evansina. King pärjää osassa kelvollisesti, mutta esimerkiksi pysäyttävä draamasarja The Act (2019) osoitti, että hän pystyy paljon parempaankin. Kingin ongelmaksi koituu tylsä hahmo, joka voisi alun kertojaäänellään selostaa lapsuutensa sijaan, mitkä kaikki romanttisen komedian päähenkilön kliseet hän täyttää.

Ellen parhaana ystävänä, Lee Flynninä taas nähdään Super 8 -scifileffasta (2011) tuttu Joel Courtney. Lee taitaa olla elokuvan pidettävin hahmo, vaikka hänkin muuttuu hieman ärsyttäväksi, kun hänestä tulee mustasukkainen, Ellen kiinnostuessa Leen veljestä, Noah Flynnistä (Euphoria-sarjasta, 2019-, tuttu Jacob Elordi). Toisin kuin pikkuveljensä, Noah ei todellakaan ole pidettävä tapaus. Hän on lähinnä rasittava tympeän ja väkivaltaisen, sekä naisia vähättelevän luonteensa kanssa. Nuo ovat kuitenkin pikkuvikoja romanttisessa komediassa, sillä oih ja voih, kun Noah on lihaksikas ja pitkä ja hänellä on moottoripyöräkin! Hahmoa vain pahentaa Elordin puupökkelö roolisuoritus.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Stephen Jennings Ellen isänä, Carson White Ellen pikkuveljenä, sekä Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa Mean Girlsiä (2004) päivänselvästi kopioivana pissisporukkana, Oliviana, Miana ja Gwynethinä, eli OMG:nä.

Voi pojat, että The Kissing Booth onkin surkea elokuva. En odottanut leffalta paljoa, mutta toivoin, että se onnistuisi edes hieman viihdyttämään. Ala-asteella tämän olisi varmaan katsonut sujuvana hömppänä, mutta nyt lähinnä kieriskelin kiusaantuneena ja tuhahtelin turhaantuneena. Leffa vain latoo kerta toisensa perään teineille suunnattujen romanttisten komedioiden kliseitä ja ongelmia, tietäen tasan tarkkaan, että oli se kuinka kehno tahansa, katsojakunta löytyy varmasti. Kyseessä on jopa sietämättömän pinnallinen ja teennäinen elokuva. Tekijät ovat uskoneet, että se riittää, jos päähenkilöt ovat tarpeeksi hyvännäköisiä (ja vielä jos heiltä saadaan riisuttua paidat mahdollisimman monta kertaa), sillä silloinhan heitä automaattisesti kannustaa yhteen. Ei! Kingin ja Elordin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa ja alusta asti on selvää, että heidän suhteensa olisi mitä luultavimmin lähinnä toksinen Noahin paskamaisen asenteen takia.

Tämän lisäksi leffa ei ole hauska. Ei lainkaan. Monet hauskoiksi tarkoitetut hetket ovat myötähäpeällisiä täysin väärällä tavalla. Mukana ei ollut edes niin huonoa juttua, että se olisi naurattanut huonouden takia. Sitten leffa vielä kehtaa kestää lähes kaksi tuntia. Toivoin jo kymmenen minuutin kohdalla, etten olisikaan aloittanut The Kissing Boothin katselua, vartin kohdalla pohdin sen lopettamista ja jo puolen tunnin kohdalla olin tylsistynyt. Juonella kestää todella kauan käynnistyä ja leffa junnaa paikoillaan ärsyttävän paljon. Tapahtumat ovat mitä ennalta-arvattavimpia ja on turha odottaa, että elokuva yllättäisikin lopussa ja toisi genreen jotain uutta, perustellen oman pinnallisen olemassaolonsa. Ja tyypilliseen romanttisen komedian tapaan elokuva tietenkin romantisoi monia asioita, jotka tosielämässä olisivat väärin, inhottavia tai joita tuskin tapahtuisi. Esimerkiksi heti leffan alussa Elle päättää lähteä treffeille pojan kanssa, joka kouri häntä takapuolesta koulun pihalla kaikkien edessä. Jos elokuva edes yrittäisi oikeasti kommentoida Leen ja etenkin Noahin kautta sitä, kuinka usein miehet pyrkivät kontrolloimaan naisia, leffasta voisi löytyä edes jotain painoarvoa. Nyt se vain esittää tällaiset teot suloisena eleenä.

Sekä elokuvan ohjauksesta että käsikirjoituksesta vastaa Vince Marcello, joka on tehnyt pääasiassa vain samanlaisia teennäisiä teinileffoja kuin tämä. Marcello kopioi kaiken muualta, eikä tunnu edes yrittävän luoda mitään erityistä. Lisäksi minun on vaikea uskoa, että Beth Reekles olisi kirjoittanut mukaan näin monta kohtaa, missä Elle ottaa paitansa pois. Noin vartin välein King on pakko saada alusvaatteisilleen. Sentään The Kissing Booth on kuvattu sujuvasti. Lavasteet ovat oivalliset ja ääniefektit toimivat. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää ainakin vartilla. Patrick Kirstin säveltämät musiikit ovat juurikin sellaista tekopirteää jumputusta tai melodramaattista pimputusta, mitä näiltä rainoilta voikin odottaa.

Yhteenveto: The Kissing Booth on sietämättömän kiusallinen ja teennäinen turhake, mikä latoo toisensa perään romanttisten teinileffojen kliseitä. Itse päähenkilö on mitä tylsin ja vielä pahempi on hänen ihastuksensa. Tyypilliseen tapaan elokuva tietty romantisoi aika ikäviäkin juttuja ja vähät välittää miehen toksisuudesta ja väkivaltaisesta luonteesta, kunhan tämä on hyvännäköinen. Asiaa vain pahentaa, kuinka kökkö Jacob Elordi on ihastuksenkohteena. Joey King sentään yrittää pääroolissa, mutta käsikirjoitus ei anna hänelle paljoa tehtävää... muuta kuin riisua itsensä vähän väliä. Lähes kahden tunnin kestossaan elokuva on myös puuduttavan tylsä. Kaikki on ennalta-arvattavaa ja tympeää, mikä vain saa ajan tuntumaan pidemmältä. Elokuva ei ole edes hauska, vaan sen koomiseksi tarkoitettu myötähäpeä saa katsojan häpeämään koko työryhmän puolesta. Leffa on armottoman pinnallinen, eikä edes yritä olla mitään muuta kuin häikäilemätöntä soopaa. The Kissing Booth toimii hyvin varmasti kohdeyleisölleen, eli ala-astelaisille, mutta muita suosittelen pysymään kaukana tästä surkeudesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Kissing Booth, 2018, Komixx Entertainment, Netflix

Arvostelu: Super 8 (2011)

SUPER 8 (2011)

Ohjaus: J.J. Abrams
Pääosissa: Joel Courtney, Elle Fanning, Riley Griffiths, Ryan Lee, Zach Mills, Gabriel Basso, Kyle Chandler, Ron Eldard ja Noah Emmerich
Genre: scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Ohjaaja J.J. Abrams todisti scifielokuvan teon taitonsa vuoden 2009 Star Trek -elokuvalla. Vuonna 2011 ilmestyi ensimmäinen kokonaan hänen omaan tarinaansa perustuva elokuva, Super 8. Monet luulivat, että kyseessä oli jatko- tai esiosa Cloverfieldille (2008), jossa Abrams toimi tuottajana, mutta luulot osoittautuivatkin vääräksi. En edes muista enää, miksen mennyt katsomaan Super 8:a elokuvateattereihin ja se kaduttaa minua yhä.

Äitinsä onnettomuudessa menettänyt Joe Lamb kuvaa ystäviensä kanssa zombilyhytelokuvaa Super 8 -filmifestivaaleille. Heidän kuvatessaan kohtausta juna-asemalla, auto ajaa päin ohi kulkevaa junaa, saaden sen suistumaan raiteilta, mikä aiheuttaa massiivista tuhoa. Ystävien toipuessa traumoista, heille selviää, että junassa oli jokin, mikä pääsi pakoon.

Yleensä elokuvissa, joissa pääosat ovat lapsia ja nuoria, näytteleminen ei ole kovin vakuuttavaa. Super 8 on poikkeus, sillä lapsinäyttelijät ovat loistavia löytöjä.
Joel Courtney vetää pääosan upeasti ja hän on erittäin lupaava tapaus. Hän kykenee esittämään Joe Lambin monet ristiriitaiset tunteet täydellisesti. Äitinsä menettäneellä, isänsä kanssa ongelmissa olevalla, ja väärään tyttöön ihastuneella Joella on tarpeeksi vaikeuksia ilman, että kaupungissa pyörii jättimäinen avaruudesta tullut hirviö. Hahmo on loistavasti rakennettu ja kaikkien elokuvan tapahtumien vaikutukset näkyvät Courtneyn näyttelemisessä.
     Elle Fanning on paljon parempi näyttelijä kuin siskonsa Dakota (mm. War of the Worlds - 2005, The Twilight Saga - 2008-2012). Elle Fanningin hahmolla Alice Dainardilla on omia ongelmia kotonaan: hänen äitinsä on lähtenyt ja hänen isänsä on juoppo. Fanning vetää nappisuorituksen elokuvassa. Sekä Joella, että Alicella on vaikeuksia oman isänsä kanssa ja kummallakaan ei ole enää äitiä, joten hahmoilla synkkaa helposti. Courtneyn ja Fanningin kemia toimii.
     Muut nuoret näyttelijät vetävät myös hienosti ja jokainen on omalla tavallaan muistettava. Parhaiten muista erottuu Riley Griffiths, joka esittää Joen parasta ystävää, Charles Kaznykia. Griffithsillä on hyvää energiaa ja hän vetää pomottelijahahmonsa erinomaisesti. Joen ja Charlesin ystävyys on uskottavaa katsottavaa. Hahmo hokee todella paljon sanaa "makeeta".
     Kyle Chandler esittää Joen isää, apulaisseriffi Jackson Lambia. Chandler on oikein hyvä roolissaan.
     Alicen isää, Louis Dainardia näyttelee Ron Eldard, joka näyttää hieman Jeff Danielsilta elokuvassa Dumb & Dumber (1994), mutta juoppoversiolta. Eldard vetää täydellisesti hukassa olevan isän roolin, joka ei kykene huolehtimaan tyttärestään, mikä saa hänet murtumaan vielä pahemmin.
     Ihmispahista, eversti Neleciä esittää Noah Emmerich. Hänen hahmonsa on aika yksiulotteinen, mikä on harmi, mutta silti toimiva sellaisenaan.

J.J. Abrams on tiennyt tasan tarkkaan, mitä haluaa, tehdessään Super 8:a. Abramsin kädenjälki on selkeää. Hänen rakastamiaan linssiheijastuksia on paljon ja perinteisesti hänen isoisänsä Kelvinin nimi esiintyy elokuvassa. Kelvin on elokuvassa kaupungin huoltoaseman nimi. Elokuvan aihe ystävyksistä tekemässä lyhäreitä on selkeästi lähellä Abramsin sydäntä. Juurikin Super 8 -kameralla Abrams kuvasi nuorena. Elokuvasta näkyy myös kunnioitus elokuvan tuottajaa, Steven Spielbergiä (mm. Indiana Jones -elokuvat, 1981-) kohtaan. Super 8 on yhdistelmä Spielbergin elokuvia E.T. The Extra-Terrestrial (1982), Jaws (1975) ja Close Encounters of the Third Kind (1977). Avaruusolion ja pojan tarina ei ole kuitenkaan samanlainen kuin E.T.:ssä, sillä oliota esitellään enemmänkin samoin tavoin kuin haita Jawsissa. Avaruusolio näkyy pitkin elokuvaa pääosin vain heijastuksina tai taustalla pimennossa, jotta jännitys pysyy loppuun asti.

Avaruushirviö on toteutettu hienosti. Otuksen design on tyylikäs ja erilainen kuin muissa scifielokuvissa. Otuksessa on onneksi myös muita puolia kuin vain pelottava hirviö. Kohtauksissa, joissa hirviö esiintyy, on yleensä yllättäviä kohtia ja ääniä, jotka voivat saada katsojan pomppaamaan tuolistaan. Otuksen neljä kättä ovat hauska keksintö. Muut tehosteet ovat myös todella upeita. Etenkin junaonnettomuus on toteutettu täydellisesti, kuten myös lopun massiiviset kohtaukset kaupungissa.

Elokuva tapahtuu keksityssä pikkukaupungissa, Lillianissa, vuonna 1979. Siinä tulee hyvin selväksi, että kyseessä on paikka, jossa kaikki tuntevat toisensa ja uudet asiat ja ihmiset ovat epäilyttäviä. Ajankuva on saatu luotua hienosti. Lavastettu kaupunki on erittäin tarkasti mietitty, että se vastaa 70- ja 80-luvun vaihdetta. Elokuvan tulevista tapahtumista on paljon vinkkejä läpi elokuvan, mitkä tajuaa kun elokuvan on nähnyt monta kertaa.

Super 8 on kuvattu loistavasti. Abramsin elokuviin kuuluvia tiettyjä kameraliikkeitä on nähtävissä myös tässä. Elokuva on leikattu täydellisesti ja kohtauksesta toiseen kulkeminen on todella toimivaa. Michael Giacchinon musiikki elokuvassa on erittäin hyvää, varsinkin pääteema, joka esiintyy useaan otteeseen elokuvassa. Yhdessä kohtaa elokuvaa, kun apulaisseriffi Lamb varastaa sotilaalta kiväärin ja kolkkaa tämän tajuttomaksi, musiikin alku muistuttaa hieman Mission: Impossiblen teeman alkua, mikä voi olla viittaus siihen, että Abrams ohjasi sarjan kolmannen elokuvan (Mission: Impossible III - 2006). Se voi myös tietenkin olla sattumaa. Elokuvan jälkeen päässä soi The Knack -yhtyeen kappale "My Sharona".

Blu-rayn kuvanlaatu on upeaa, vaikka hämärissä kohdissa kuva on hieman rakeista, muttei häiritsevän paljon. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettujen kohtauksien lisäksi Featurettet "The Dream Behind Super 8", "The Search for New Faces", "Meet Joel Courtney", "Rediscovering Steel Town", "The Visitor Lives", "Scoring Super 8", "Do You Believe in Magic?", "The 8mm Revolution" ja interaktiivinen "Deconstructing the Train Crash", joissa pääsee näkemään elokuvan tekoa. Lisämateriaali sisältää suomenkielisen tekstityksen.

Yhteenveto: Super 8:n tarina on erinomainen sekoitus ystävyyden ja perheen merkitystä, ja avaruusolion aiheuttamasta pakokauhua. Loistava J.J. Abrams on luonut hyvän maailman, johon eloa tuovat eritoten lahjakkaat lapsinäyttelijät. Lapsille elokuva on hieman liian jännittävä, mutta nuoret scififanit ja yleisesti scifielokuvista diggaavat pitävät elokuvasta takuulla. Tämä on todiste siitä, että Abramsin kannattaisi tehdä myös omia elokuviaan suurien tunnettujen elokuvasarjojen lisäksi. Super 8 toimii ja jännittää yhä monen katsomiskerran ja olen näyttänyt elokuvan monille tutuilleni. Elokuva ei ollut varsinainen jymymenestys vuonna 2011, mutta on silti yleisesti pidetty elokuva. Muistakaa jäädä katsomaan lopputekstit, sillä niiden aikana näytetään kokonaisuudessaan ystävyksien kuvaama lyhytelokuva "The Case".

Kirjoittanut: Joonatan, 23.3.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.thepeoplesmovies.com
Super 8, 2011, Paramount Pictures, Amblin Entertainment, Bad Robot