Arvostelu: Kaameat pomot 2 (Horrible Bosses 2 - 2014)

KAAMEAT POMOT 2

HORRIBLE BOSSES 2

Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Jason Bateman, Charlie Day, Jason Sudeikis, Chris Pine, Jennifer Aniston, Jamie Foxx, Christoph Waltz, Jonathan Banks, Lindsay Sloane, Keegan-Michael Key, Kelly Stables ja Kevin Spacey
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Jason Batemanin, Charlie Dayn ja Jason Sudeikisin tähdittämä komedia Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011) oli menestys, joten sille alettiin heti työstämään jatko-osaa. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2013 ja lopulta Kaameat pomot 2 sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2014 (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 2015). Elokuva ei kuitenkaan tienannut kuin puolet ensimmäisen osan lipputuloista, eivätkä kriitikot lämmenneet leffalle. Edellisen osan tavoin näin Kaameat pomot 2:n vasta vuokralta. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, mutta siitä on jo kulunut aikaa. Kun huomasin ensimmäisen Kaameat pomot -leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla sen. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle.

Nick, Dale ja Kurt ovat perustamassa omaa yhtiötään, keksittyään uudenlaisen suihkutuotteen. He saavat valtavan tilauksen tuotetta rikkaalta Bert Hansonilta, mutta tämä osoittautuukin huijaukseksi, millä hän saisi varastettua tuotteen kokonaan itselleen. Kaverikolmikko päättää kostaa tämän sieppaamalla Bertin pojan, Rexin.

Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis palaavat tuttuihin rooleihinsa Nickinä, Dalena ja Kurtina. Hahmot ovat hyvin samanlaiset kuin viime leffassa, mutta näyttelijät jopa ylikorostavat hahmojensa tiettyjä maneereja. Dayn kohdalla tämä tarkoittaa lähinnä hermoille käyvää huutamista, tyhmyyttä ja valitusta. Sudeikis onnistuu olemaan vielä hävyttömämpi Kurtina, kun taas Bateman on porukan järjen ääni (eli tylsimys) Nickinä. Kolmikon kaveruus tuntuu toistamiseen aidolta ja vaikka Day ärsyttääkin, on heidän yhteistyötään jälleen ilo seurata.

Paluun tekevät myös Jennifer Aniston Dalea ahdistelevana hammaslääkäri Juliana, Jamie Foxx rikollisia neuvoja antavana Motherfucka Jonesina, sekä Kevin Spacey Nickin entisenä pomona, Davidina, joka viruu nyt vankilassa edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen. Aniston on jälleen veikeän inhottava perverssinä, mutta Foxx ja Spacey hoitavat hommansa hieman väsähtäneesti. Etenkin Foxx on tainnut miettiä, että hänen hahmo on tuotu takaisin aika väkinäisesti.
     Uusina hahmoina taas esitellään rikas bisnesmies Bert Hanson (Christoph Waltz) ja tämän pyrkyripoika Rex (Chris Pine). Tiedän molempien näyttelijöiden osaavan, kun he niin yrittävät, mutta tässä sekä Waltz että etenkin Pine eivät toimi. Pine ampuu roolissaan pahasti yli, mitä vain pahentaa hänen rasittava hahmonsa, kun taas Waltzista katoaa mielenkiinto elokuvaa kohtaan jo ennen puolta väliä. Alkupäässä hän onnistuu herkuttelemaan häijyllä hahmollaan, mutta sekin ilo loppuu lyhyeen.

Kaameat pomot 2 on hieman ristiriitainen teos siinä mielessä, että siinä on selkeitä asioita, joista pidän, mutta myös paljon sellaista, mistä en pidä. Yksi elokuvan heikkouksista on, kuinka tarpeeton se onkaan. Elokuva on täysin rahan perässä tehty, minkä jopa Jason Bateman on haastattelussa tunnustanut. Leffalla on lopulta niin vähän tekemistä ensimmäisen elokuvan idean kanssa, että kidnappauskertomus tuntuu siltä kuin se olisi kirjoitettu jotain täysin muuta filmiä varten, mutta se on nopeasti päätetty työstää uudestaan Kaameat pomot 2:ksi. Yhdessä kohtaa elokuva yrittää sanoa, että tällä kertaa Nick, Dale ja Kurt olisivat ne "kaameat pomot", mutta sekin älykkyyden hiven ja kiinnostava idea unohdetaan pian. Kidnappaustarina voisi olla mainio, mutta se on paikoitellen jopa pitkäveteisesti kerrottu. Puolen välin paikkeilla on noin puolen tunnin osio, mikä vain laahaa. Leffan lähes kahden tunnin kesto on aivan liikaa.

Sitten taas toisaalta elokuvan alku- ja loppupää toimivat oikein passelisti, vaikka loppuhuipennus onkin turhan samanlainen kuin ensimmäisen leffan. Elokuvan ensimmäinen puolituntinen, missä kolmikko mm. esittelee uutta suihkutuotettaan televisio-ohjelmassa, on usein jopa hysteerisen hauska. Myöhemminkin on luvassa muutamia hulvattomuuksia, mutta meno kyllä väsähtää, kun tarina lähtee kunnolla käyntiin. Siinä, missä televisiokohtaus on hauskalla tavalla kiusallinen, on mukana muita kohtauksia, missä vitsit ovat niin kehnoja, että se tekee kohtauksista kiusallista katsottavaa. Vitsejä myös venytetään elokuvan keston tavoin turhan pitkiksi. Kun vitsi on hyvä, venytys toimii, mutta kun vitsi ei ole kummoinen, tuntuu se jatkuvan ikuisuuksiin.

Ensimmäisen osan ohjaaja Seth Gordon ei pystynyt jatkamaan sarjan parissa, joten hänen tilalle otettiin Sean Anders. Valitettavasti Anders ei omaa samoja lahjoja komedian parissa, eikä onnistu pitämään veikeää tunnelmaa yllä kuten Gordon. Andersin ja John Morrisin käsikirjoituskaan ei ole kovin vahva ja kaksikko käyttää kaikki parhaat korttinsa heti leffan alussa. Kaameat pomot 2 on kuitenkin teknisesti ihan oivallisesti tehty. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Lavasteita ja äänimaailmaa myöten kaikki ovat kunnossa. Christopher Lennertzin säveltämät musiikit eivät vieläkään nouse esille, sillä elokuva on niin täynnä tuttuja kappaleita muilta artisteilta ja yhtyeiltä.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mikä sisältää lähinnä liian pitkiksi venytettyjä vitsejä. Myös kolmikon koston suunnittelu kestää kauemmin.

Yhteenveto: Kaameat pomot 2 on turha ja ylipitkä komediaelokuva, joka jaksaa kuitenkin viihdyttää paikoitellen erittäin passelisti. Erityisesti filmin alkupää on lystikäs - muutamassa kohtaa suorastaan hulvaton. Loppuhuipennus on myös vekkulimainen, joskin osittain turhan samanlainen kuin ensimmäisen elokuvan. Kuitenkin noin puolessa välissä elokuva jämähtää täysin paikoilleen noin puoleksi tunniksi ja aika käy jopa hieman pitkäksi. Kidnappaustarinasta löytyy omat hilpeytensä, mutta samalla se on myös liian kaukaa haettu jatkokertomus ensimmäisen elokuvan ideaan verrattuna. Filmistä huomaa, että se on tehty puhtaasti rahan perässä, mutta siitä löytyy tarpeeksi hauskoja juttuja, jotta sen katsoo ihan sujuvasti kaikessa keskinkertaisuudessaankin. Jason Bateman, Jason Sudeikis ja Charlie Day ovat toistamiseen mainiot kaveruksina ja pelkästään heidän kemiansa tuo filmille viihdearvoa - siitä huolimatta, että Dayn ääni käy jatkuvasti hermoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Horrible Bosses 2, 2014, New Line Cinema, Rat Entertainment, BenderSpink

Arvostelu: Daddy's Home 2 (2017)

DADDY'S HOME 2

Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Will Ferrell, Mark Wahlberg, Linda Cardellini, John Lithgow, Mel Gibson, Owen Wilder Vaccaro, Scarlett Estevez, Didi Costine, Alessandra Ambrosio, Yamilah Saravong ja John Cena
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 2015 komedia Daddy's Home ei ollut kriitikoiden mieleen, mutta se oli silti iso menestys, joten jatkoahan oli tietysti luvassa. Alkuvuodesta 2016 jatko-osa ilmoitettiin ja vuotta myöhemmin kuvaukset alkoivat. Daddy's Home 2 ilmestyi monissa maissa jo marraskuun alussa, mutta se ilmestyy Suomessa vasta nyt. Itse en erityisemmin odottanut leffaa, sillä sen juoni kuulosti mielestäni liian samanlaiselta kuin juuri ilmestynyt A Bad Moms Christmas (2017). Vasta kun katsoin ensimmäisen osan uudestaan arvostelua varten, innostukseni nousi, sillä filmi oli parempi kuin muistin (ja A Bad Moms Christmas huonompi kuin toivoin). Kehnoista arvioista huolimatta menin positiivisin mielin katsomaan Daddy's Home 2:a. En odottanut sen olevan yhtä kelpo pätkä kuin edeltäjänsä, mutta toivoin kuitenkin viihtyväni sen parissa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Daddy's Home!

Brad Whitaker ja Dusty Mayron lähtevät perheidensä kanssa viettämään joulua mökille. Ongelmia saapuvat aiheuttamaan Bradin ja Dustyn isät.

Will Ferrell nähdään toistamiseen Brad Whitakerin roolissa ja Mark Wahlberg jatkaa Dusty Mayronina. Brad on aika lailla samanlainen pehmo kuin edellisessä filmissä, kun taas Dusty on kokenut selkeän muutoksen. Dustysta on tullut parempi isä, eikä hän vaikuta enää yhtä "pahalta jätkältä". Dusty on pehmentynyt, ja hänestä ja Bradista on jopa muodostunut parhaat ystävykset. Aluksi kaksikon ystävyys tuntuu oudon pirteältä, mutta läpi filmin heidän välilleen syntyy pieniä erimielisyyksiä. Ferrell ja Wahlberg ovat jälleen kerran mainioita rooleissaan, vaikka eivät kovin ihmeellisiä suorituksia esitäkään.
     Bradin ja Dustyn isien rooleissa nähdään John Lithgow ja Mel Gibson, eikä ole vaikea arvata kumpi on kumman isä, jos näyttelijät ovat tuttuja. Lithgowin esittämä Don Whitaker on vielä isompi pehmo kuin poikansa Brad. Hän on niin täynnä hyvää sydäntä, ettei uskaltaisi edes pistää sudelle vastaan, jos sellainen hyökkäisi hänen kimppuunsa. Gibsonin näyttelemä Kurt Mayron on taas äijämäisempi kuin poikansa Dusty, eikä häntä kiinnosta vanhemmuusasiat lähes ollenkaan. Siinä missä Don käy joka pyhänä vierailemassa, Kurtista ei ole kuulunut mitään muutamaan vuoteen. Lithgow on todella sympaattinen, vaikkakin pienesti surkuhupaisa, ja Gibson sopii tylymmän vanhemman rooliin.
     Lapsihahmoja ovat vanhat tutut Dylan (Owen Wilder Vaccaro) ja Megan (Scarlett Estevez). Myös edellisen leffan lopussa nopeasti nähdyt Dustyn uusi tytärpuoli Adrianna (Didi Costine), sekä Bradin ensimmäinen oma lapsi Griffy (Connor, Daphne ja Dylan Wise) tekevät paluun ja ovat isommassa roolissa kuin ennen. Pienen Griffyn osa on tosin yhä pieni, mutta hemmoteltu esiteini Adrianna on mukana tapahtumissa alusta loppuun. Lapsista esille pääsee parhaiten Dylan, joka on ihastunut mökillä kohtaamaansa tyttöön (Yamilah Saravong), muttei tiedä miten toimia tilanteessa. Bradilla ja Dustylla on tietty erilaiset neuvot pojalle... Megan taas ihailee hieman vanhempaa Adriannaa ja yrittää olla kuin hän. Lapsinäyttelijät ovat yhä toimivia, vaikkakin Costine pääsee todella harvoin pois puhelimensa takaa murjottamasta.
     Äitihahmoja leffassa ovat Linda Cardellinin näyttelemä Bradin vaimo Sara ja Alessandra Ambrosion esittämä Dustyn uusi vaimo Karen. Sarasta on saatu aikaiseksi kiinnostavampi hahmo kuin edellisessä filmissä, mutta Karen jää todella pahasti sivuun. Hahmo on lähinnä hiljaa ja kirjoittaa pieniä muistiinpanoja vihkoonsa. Saran ja Karenin välille on luotu pientä kilpailuhenkeä, sillä Saran mielestä Karen on kaikessa parempi kuin hän, mutta Karen vaikuttaa vain halveksuvan Saraa. Juonikuvio olisi ihan kiinnostava, mutta se jää todella mitättömäksi, eikä oikein johda mihinkään. Harmillisesti Dustyn ja Karenin välille ei ole luotu minkäänlaista kemiaa, eikä heillä edes ole kunnon yhteisiä kohtauksia, joiden kautta syntyisi tunne siitä, että he ovat yhdessä.
     Elokuvassa nähdään myös showpainija John Cena pienessä roolissa Adriannan oikeana isänä. Lisäksi mukana on hauskasti toteutettu cameo eräältä tähtinäyttelijältä...

Kuten jo sanoin, Daddy's Home 2:n juoni tuo helposti mieleen A Bad Moms Christmasin. Kehnojen huoltajahahmojen vielä kehnommat huoltajahahmot saapuvat viettämään joulua, mistä syntyy kaikenlaista kohellusta. Leffan lopusta jopa löytyy todella samanlainen juttu kuin A Bad Moms Christmasin lopusta. Vielä muutama viikko sitten minua vain ärsytti, että samasta tarinasta väännetään kuukauden sisällä sekä naisten että miesten versio, mutta nyt olen ihan tyytyväinen, sillä Daddy's Home 2 on selvästi parempi elokuva kuin huono A Bad Moms Christmas. Enkä tarkoita, että tämä olisi parempi, koska se on miesten versio (vaikka onkin pakko myöntää, että tämän filmin miestähdet ovat parempia näyttelijöitä kuin Bad Momsin naistähdet), vaan koska tässä tarina on paremmin kerrottu. Eikä tämä ole ärsyttävä filmi. Eikä tämä tunnu tyhmentävän katsojaa. Loppuhuipennusta lukuunottamatta mukana ei ole surkeita kohtauksia, vaan Daddy's Home 2 on pääasiassa oikein viihdyttävä teos. Edeltäjänsä tasolle elokuva ei nouse, mutta sitä en odottanutkaan tapahtuvan.

Liian pikaisen prologin jälkeen elokuva saa napattua katsojan mukaansa, kun Kurt ja Don esitellään, ja perheet lähtevät joulunviettoon mökille. Siellä nähdään erilaisia kohelluksia koristeiden, kuusien, sun muiden jouluun liittyvien asioiden parissa. Vaikka aluksi (lähes) kaikki ovatkin hymyssä suin, löytyy melkein jokaiselta jotain ikävää sanottavaa jostakusta toisesta. Viikon mökkireissun aikana ehtiikin helposti syntyä jännittynyt ilmapiiri, mikä on jatkuvasti vaarassa räjähtää käsiin. Leffa onnistuu äitihahmoja lukuunottamatta keskittymään ja käyttämään aikaa useaankin juonikuvioon, jolloin se tuntuu tarpeeksi eheältä paketilta. Pari kehnompaa hetkeä on livahtanut mukaan, mutta muuten elokuva toimii loppuhuipennukseen asti, joka on aivan kamalaa katsottavaa. Edellisen filmin huumori perustui usein myötähäpeään (toisin kuin tämä leffa), mistä itse pidän paljon, mutta tämän leffan huipennus oli väärällä tavalla niin myötähäpeällistä seurattavaa, että oikein sattui. Se on vielä hirveämpi kuin edellisen osan tanssitaistelu ja sitä pahentaa se, kuinka se vain jatkuu ja jatkuu. Siitä myös huomaa, kuinka lapsiystävällinen leffa onkaan kyseessä. Rivoja vitsejä ei ole mukana ollenkaan, vaikka pari pientä vihjailua onkin lisätty aikuisia kosiskelemaan. Kohellus on kyllä ihan hassua, vaikka se onkin tehty lapsikatsojia ajatellen. Lapsiystävällisyys ei alun jälkeen onneksi itseäni häirinnyt kovin paljon, sillä filmi onnistui viihdyttämään hyvin ja jouluhan on koko perheen juhlaa, etenkin Yhdysvalloissa. Sen maan jouluperinteet ja -teemat ovat vahvasti läsnä läpi leffan, ja saattavat joistakin suomalaisista tuntua oudoilta.

Daddy's Home 2:n ohjauksesta vastaa edellisen elokuvan tavoin Sean Anders, joka on tehnyt tarpeeksi kelpoa työtä. Parhaiten Anders on suoriutunut koko perheen elokuvan tunnelman ja tietyn USA-jouluhengen luomisessa. Anders on myös käsikirjoittanut filmin John Morrisin kanssa. Kaksikko on saanut kerrottua useamman erilaisen ihmissuhteen niin, että ne toimivat samassa elokuvassa. Joitakin vitsejä he olisivat kuitenkin voineet lyhentää ja kirjoittaa lopun uudestaan. Elokuva on kuvattu tasaisesti ja leikkaus on sujuvaa, jos ei laske mukaan hölmöjä kohtauksesta toiseen tapahtuvia leikkauksia, kun vanha kuva liukuu uuden kuvan päältä pois. Parissa kohtaa käytetyt digiefektit ovat selkeitä, mutta tarpeeksi toimivia. Äänitehosteet ovat onnistuneet ja Michael Andrews on saanut aikaiseksi ihan kivoja sävellyksiä taustalle.

Yhteenveto: Daddy's Home 2 ei pääse edeltäjänsä tasolle, mutta se on silti ihan viihdyttävä jouluhömppä. Leffan aloitus on oudon kiirehtivä, mutta kun Kurt ja Don esitellään, ja perheet lähtevät mökille, tarina nappaa katsojan mukaansa. Elokuva on yllättävästi lapsikatsojia ajatellen tehty, mutta se ei häiritse liikaa, sillä mukaan on saatu hauskoja juttuja kaikenikäisille. Valitettavasti loppuhuipennuksesta on tehty liian lapsiystävällinen, jolloin se on vain kamalan myötähäpeällistä katsottavaa. Muuten filmi viihdyttää koko kestonsa ajan ja saa yllättävän hyvin kerrottua useat juonikuviot kunnolla. Näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, etenkin Mark Wahlberg ja Will Ferrell, minkä lisäksi John Lithgow ja Mel Gibson ovat hyvät lisäykset. Jouluhenki - vaikkakin hyvin amerikkalainen - on vahvasti läsnä ja saa katsojan helpommin juhlatuulelle kuin samaa pohjajuonta kertova A Bad Moms Christmas. Jos piditte edellisestä osasta, niin kannattaa tämäkin vilkaista. Daddy's Home 2:a katsomaan voitte viedä lapsennekin, sillä rivouksia ei ole mukana melkein yhtään. Silti elokuva onnistuu naurattamaan aikuisiakin ja saa toivomaan jatkoa. Toivon kuitenkin, että mahdollinen "Daddy's Home 3" tehtäisiin vasta vaikka viiden vuoden päästä ja siinä päähenkilöiden lapset olisivat jo teinejä tai aikuisia, ja heidän ongelmansa (joita Brad ja Dusty yrittävät tietty selvittää) olisivat erilaisia kuin nyt. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, mutta aika turha kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Daddy's Home 2, 2017, Paramount Pictures, Gary Sanchez Productions, Huahua Media

Arvostelu: Daddy's Home (2015)

DADDY'S HOME (2015)

Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Will Ferrell, Mark Wahlberg, Linda Cardellini, Owen Wilder Vaccaro, Scarlett Estevez, Thomas Haden Church, Hannibal Buress, Bobby Cannavale, Alessandra Ambrosio ja John Cena
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Daddy's Home on Will Ferrellin ja Mark Wahlbergin toinen yhteistyöelokuva vuoden 2010 The Other Guysin jälkeen. Leffan teko lähti liikkeelle 2010-luvun alussa ja sen kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2014. Filmi sai ensi-iltansa joulukuussa 2015 (Suomessa vasta 1. tammikuuta 2016) ja se oli suuri hitti, muttei kovin pidetty kriitikoiden keskuudessa. Itse näin elokuvan puoli vuotta ensi-illan jälkeen, kun katsoin sen vuokralta oman isäni kanssa. Pidin leffaa ihan hauskana, mutta se ei kuitenkaan jäänyt kovin hyvin muistiin, joten yllätyin kuullessani, että sille on tulossa jatko-osa. Tuttuun tyyliini päätin siis tietty katsoa Daddy's Homen uudestaan, arvostellakseni sen ennen Daddy's Home 2:a (2017). Filmi ei kuitenkaan ollut Viaplayssa enää, eikä sitä löytynyt Netflixistä, joten minun täytyi ostaa se. Hyvä, että tein niin, sillä elokuva oli toimivampi ja hauskempi kuin muistin, joten olin todella tyytyväinen lisätessäni sen leffakokoelmaani.

Hyväsydäminen Brad Whitaker on mennyt naimisiin Saran kanssa ja samalla hänestä on tullut kahden lapsen isäpuoli. Lapset eivät kuitenkaan erityisesti pidä Bradista, eikä tilannetta helpota lainkaan se, kun heidän oikea isänsä, kaikin tavoin Bradia siistimpi Dusty saapuu kylään.

Mukavan Brad Whitakerin roolissa nähdään Will Ferrell, joka ei ole kovin kummoinen näyttelijä, mutta sopii erittäin hyvin rooliin. Brad on tosiaan todella hyväsydäminen ja vähän turhankin kiltti kaikille. Tavallaan häntä voisi pitää herkkänä nössönä, mutta samalla hän on myös parasta isämateriaalia lapsille. Brad on loistava esimerkki siitä, kuinka ihmisiä pitäisi kohdella ja hänestä on helppo pitää. Samalla kuitenkin toivoisi, että häneltä löytyisi enemmän uskallusta tehdä asioita, eikä hän vain kiltisti tekisi kaikkea muiden sanomisen mukaan.
     Mark Wahlbergin näyttelemä Dusty Mayron on täysi vastakohta Bradille. Dusty tekee mitä huvittaa, eikä häntä kiinnosta selvittää tilanteita puhumalla. Hän pystyy manipuloimaan muita helposti, minkä lisäksi hän kiinnittää kaikkien huomion olemalla kova äijä. Dusty ei tottele Bradin tekemiä sääntöjä, eikä hänestä löydy huoltajamateriaalia. Ferrellin tavoin myös Wahlberg sopii erinomaisesti rooliinsa, vaikkei kovin hyvää näyttelijäntyötä teekään elokuvassa. Vaikka Dusty vaikuttaakin aluksi ylimieliseltä kusipäältä, Wahlberg onnistuu tekemään hahmosta pidettävän, jolloin katsojana ei ole vain täysillä Bradin puolella.
     Bradin uutta vaimoa, eli Dustyn ex-vaimo Saraa esittää Linda Cardellini, joka on selvästi miehiä fiksumpi että myös tylsempi hahmo. Sara joutuu lähinnä häpeillen seuraamaan vierestä Dustyn ja Bradin tekemisiä, eikä hänestä ole saatu luotua kiinnostavaa persoonaa. Tämän takia katsoja saattaa helposti ihmetellä, miksi miehet ylipäätään kisailevat niin tylsästä naisesta. Cardellini on ihan kelpo roolissaan, mutta olisi hänen tilalleen voinut jonkun toisenkin valita.
     Perheen lapsia ovat Dylan (Owen Wilder Vaccaro) ja Megan (Scarlett Estevez), jotka ovat paljon innokkaampia oikeasta, hurjemmasta isästään kuin tylsästä radiokanavalla työskentelevästä isäpuolestaan. Megan jopa piirtää kuvia, joissa muu perhe seuraa onnellisena vierestä, kun Brad kuolee jollain hirveällä tavalla. Dylan-parka taas kärsii koulukiusaamisesta, eikä asiaa helpota se, että toinen isähahmo neuvoo keskustelemaan asiasta kiusaajan kanssa, kun taas toinen kannustaa aloittamaan tappelun. Lapsinäyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Thomas Haden Church Bradin tarinoita kertovana pomona, Hannibal Buress aluksi ihan hauskana mutta loppujen lopuksi aika rasittavana työmies Griffinä ja Bobby Cannavale vitsailevana tohtori Franciscona.

Daddy's Homessa on aika kliseinen tarina, mutta se ei onneksi erityisemmin haittaa, sillä siitä pystyy helposti nauttimaan koko puolentoista tunnin keston ajan. Elokuva lähtee tietty liikkeelle Bradin kertojaäänellä, kun hän esittelee itsensä ja uuden perheensä, eikä aikaakaan kun Dusty jo saapuu paikalle moottoripyörällään. Vaikkei tietäisi filmistä mitään etukäteen, on sen tarina helposti arvattavissa siinä vaiheessa. Täysin erilaiset isät eivät tietenkään pidä toisistaan ja tottakai he alkavat kilpailemaan lasten ja Saran huomiosta. Tämä tietty kulkee siten, että kumpikin yrittää luoda tai ostaa jotain isompaa ja parempaa, tai muuten vain elvistellä, mutta jossain kohtaa he kisailevat vain siitä, kumpi heistä on siistimpi tyyppi, eikä siinä enää mietitä pitävätkö Sara ja lapset heidän käytöksestä lainkaan. Filmin loppuratkaisunkin voi arvata helposti, mutta kun elokuva onnistuu viihdyttämään niin taidokkaasti, arvattavuuden voi antaa anteeksi. Leffa tarjoaa niin monet hulvattomat hetket, että on ihme, jos sen aikana ei naura edes kerran.

Elokuvan huumori perustuu lähinnä myötähäpeään, mikä saattaa olla oma suosikkini. Ja vielä kun leffaan on pistetty uskallusta mukaan, se onnistuu välillä jopa yllättämään, kuinka yliampuvan myötähäpeällisiä kohtauksia se sisältää. Hauskimpia osioita ovat etenkin ne, joissa Brad yrittää todistaa lapsille olevansa yhtä cool kuin Dusty, jolloin katsojana miettii, ettei haluaisi tietää kuinka pahasti hän nolaa tai satuttaa itsensä, mutta samalla ei voi irrottaa katsettaan tapahtumista, sillä haluaa nähdä mahdollisimman isoa kohellusta. Mukana oli jopa pari hetkeä, joista on pakko nostaa hattua, sillä elokuva uskalsi mennä jopa niinkin pitkälle, eikä se varonut lainkaan. Jotkut vitseistä ovat tietty kehnompia, kuten Griffiin liittyvä läppä, joka käy nopeasti vanhaksi. Surkein vitsi on kuitenkin yritys luoda hauska juttu siitä, että eräässä tilanteessa elokuvat yleensä hyödyntävät tiettyä klisettä, mutta filmi ei teekään niin. Sellainen muka-metatason vitsi on kuitenkin vain todella kamalalla tavalla myötähäpeällistä, ja se tuntuu erittäin irralliselta kokonaisuudesta, minkä lisäksi sitä on pitkitetty aivan liikaa. Leffassa ei muuten rikota neljättä seinää, niin miksi yhdessä kohtaa on pakko? Loppuhuipennus aiheuttaa myös myötähäpeää väärällä tavalla. Samalla siitä huomaa parhaiten elokuvan pienen ongelman. Välillä se on nimittäin todella perheystävällinen, mutta paikoitellen siinä on yllättävänkin rivoja vitsejä, joita ei ole kaikkein parhaimmalla tavalla saatu tasapainoon.

Elokuvan on ohjannut Sean Anders, joka osaa taitavasti ampua yli, ilman että koko homma ampuu yli. Kovin ihmeellistä teosta hän ei ole saanut aikaiseksi, muttei Daddy's Homen tarvitsekaan olla sellainen. Muutamia ongelmia lukuunottamatta Daddy's Home on juuri niin hyvä kuin siitä voi saada. Anders on myös käsikirjoittanut filmin John Morrisin ja Brian Burnsin kanssa, joista jälkimmäinen keksi leffan idean. Kolmikko on tehnyt kelpo työtä, vaikka he olisivat voineet miettiä huipennuksen uudestaan ja poistaa yhden surkean vitsin kokonaan. Elokuva on hyvin kuvattu, kuten myös leikattu. Bradin ja Saran koti on tyylikkäästi lavastettu. Muutamat visuaaliset efektit ovat todella selkeästi tietokoneella tehtyjä, mutta toisaalta se vain lisää komediaa. Äänimaailma on ihan toimiva, mutta Michael Andrewsin musiikit eivät korostu lainkaan. Musiikeista parhaiten esille pääsevät AC/DC:n "Thunderstruck" ja Metallican "For Whom the Bell Tolls".

Yhteenveto: Daddy's Home on mainio komedia, joka sisältää useita myötähäpeällisen hulvattomia hetkiä. Leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen ja on hienoa, että sitä tehdessä on monta kertaa uskallettu mennä pitkälle, eikä se vain varo koko aikaa. Jotkut vitseistä, kuten klisee- ja Griff-jutut ovat kehnompia, mutta pääasiassa elokuva onnistuu tarjoamaan monta kunnon naurua. Harmillisesti elokuva ei paikoitellen oikein tiedä, onko se perheleffa vai aikuisten komedia. Filmi kuitenkin viihdyttää hienosti, jolloin sitä katsoessa aika kuluu nopeasti. Ennalta-arvattavuus ei haittaa, mutta loppuhuipennuksesta olisi voinut miettiä paremman. Will Ferrell ja Mark Wahlberg sopivat erinomaisesti päärooleihin, vaikkeivät kovin ihmeellisiä roolitöitä teekään. Muut näyttelijät ovat myös ihan kivoja, mutta Linda Cardellini ei saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että juuri hänestä pitäisi käydä massiivinen taisto. Kokonaisuudessaan Daddy's Home on kuitenkin oivallista viihdettä, joka on lähes niin hyvä kuin tällaisesta teoksesta voisi ikinä saada aikaiseksi. Mitään erityisen ihmeellistä ei ole luvassa, mutta suosittelen leffaa silti kaikille komedian ystäville. Kavereiden kanssa vietettävään leffahetkeen elokuva sopii mainiosti, mutta kaikkein parhaiten se toimii oman isän tai isäpuolen kanssa katsottuna. Toivon, että Daddy's Home 2 olisi myös kelpo filmi, vaikkakin pelkään että se ei saavuta tämän tasoa. Jos se on edes ihan kiva, niin olen tyytyväinen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Daddy's Home, 2015, Paramount Pictures, Red Granite Pictures, Gary Sanchez Productions