Ohjaus: John Boorman Pääosissa: Jon Voight, Burt Reynolds, Ned Beatty, Ronny Cox, Bill McKinney, Herbert Coward, James Dickey, Billy Redden ja Macon McCalman Genre: seikkailu, jännitys Kesto: 1 tunti 49 minuuttia Ikäraja: 16
Deliverance, eli suomalaisittain Syvä joki perustuu James Dickeyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1970. John Boorman hankki kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia Warner Bros. -studiolle. Dickey itse työsti elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät. Niissä koettiin useita ongelmia. Pienen budjetin takia näyttelijöiden oli tehtävä omat stunttinsa, mikä johti melkein Ned Beattyn hukkumiseen. Lisäksi Dickey saapui yllättäen kuvauspaikalle vihaisena, saatuaan tietää, että Boorman oli kirjoittanut dialogia uusiksi ja jopa löi Boormania kasvoihin. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Syvä joki sai maailmanensi-iltansa 30. heinäkuuta 1972 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli hitti lippuluukuilla ja se sai kehuja kriitikoilta, sekä kolme Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus ja leikkaus) ja viisi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus ja laulu). Itse en ollut aiemmin nähnyt Syvää jokea, mutta olin tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.
Neljä ystävää lähtevät kanoottiretkelle Cahulawassee-joelle, ennen kuin siihen rakennetaan pato. Hauskana seikkailuna alkanut matka muuttuu pian jännitysnäytelmäksi. Pääsevätkö ystävykset elävinä takaisin kotiin?
Elokuvan myötä läpimurtonsa tehneet Jon Voight ja Burt Reynolds, sekä elokuvassa ensimmäiset leffaroolinsa tekevät Ned Beatty ja Ronny Cox nähdään neljänä ystävänä, Edinä, Lewisina, Bobbyna ja Drew'nä, jotka päättävät matkata fiktiiviselle Cahulawassee-joelle ja meloa sitä pitkin, ennen kuin joelle rakennetaan pato. Hahmot ovat oivallisen erilaisia toisistaan. Lewis on kunnon eräjorma, joka painelee päättäväisenä menemään. Bobby on tyypillinen lihava komediahahmo, kun taas Drew soittelee innokkaasti kitaraansa nuotion ääressä. Ed on hahmoista aluksi tavanomaisin ja samalla tylsin. Jokainen alkaa kuitenkin näyttämään uudenlaisia ja paikoin aika yllättäviäkin puolia itsestään matkan aikana ja kun nelikko joutuu kiipeliin. Edkin muuttuu elokuvan varrella kiinnostavammaksi. Näyttelijät suoriutuvat kaikki neljä rooleistaan erinomaisesti. Voight tulkitsee hyvin rohkeuttaan keräävää Ediä, Reynoldsin ollessa tuttuun tapaansa karismaattinen Lewisina. Beatty ja Cox seuraavat heitä oivallisesti ja varsinkin Beatty vakuuttaa leffan shokeeraavimmassa kohtauksessa.
Vaikka ryhdyin katsomaan Syvää jokea positiivisin mielin ja toiveikkain odotuksin, elokuva onnistui yllättämään minut ja ylittämään odotukseni sillä, kuinka jännittävä ja mukaansatempaava seikkailuteos onkaan kyseessä. Elokuva lähtee hiljalleen käyntiin, pistämällä hahmot saman tien matkalle kohti kanoottiretken aloituspistettä ylävirralta. Hahmojen luonteenpiirteitä esitellään hyvin ja katsoja on valmis lähtemään hurjalle melontaretkelle heidän kanssa. Tai vähintään seuraamaan sivusta heidän uhkarohkeaa koettelemustaan - itse en luultavasti tuollaiseen ryhtyisi. Aluksi meno on hilpeää ja tilanteiden vaarallisuus toimii lähinnä innostavana adrenaliinipiikkinä, millaista Lewisia lukuun ottamatta muut eivät ole oikeastaan kokeneet.
Pian reissu alkaa kuitenkin jo saada synkempiä sävyjä. Kun elokuva tekee käännöksen hyväntuulisesta retkestä taistelemiseksi selviytymisestä, Syvä joki nappaa tosissaan kiinni katsojasta. Leffa sisältää muutaman pitkän ja erittäin tiivistunnelmaisen kohtauksen, jossa hikipisarat alkavat valua niin hahmojen kuin katsojankin ohimoilla, jokaisen yrittäessä hiljaa pohtia, kuinka eri tilanteista pääsisi elävänä pois? Onnistuneen jännityksen lisäksi elokuva tarjoaa myös kiinnostavaa moraalista pohdintaa. Selviytyäkseen hahmojen täytyisi tehdä kyseenalaisia asioita, eivätkä kaikki nelikosta ole niiden kannalla. Tämä luo konfliktia päähenkilöiden välille, mikä vaikeuttaa tilannetta ja kasvattaa jännitettä entisestään. Vajaa parituntinen kesto hujahtaa nopeasti ja Syvän joen haluaa erittäin mielellään katsoa uudelleenkin.
Elokuvan on ohjannut John Boorman, joka sai Syvästä joesta niin Oscar- kuin Golden Globe -ehdokkuudet ja ihan syystä. Boormanin rakentama tunnelma on tehokas ja hän saa näyttelijöistä kaiken irti. James Dickeyn työstämä käsikirjoitus on myös erittäin oivallinen ja siinä tutkitaan hyvin erilaisten ihmisten psykologisia reaktioita tällaisessa tilanteessa. Yksi elokuvan tunnetuimmista lausahduksista, "Squeal like a pig!" ei kuitenkaan ole käsikirjoitettu, vaan Beattyn keksimä kohtausta kuvatessa. Elokuva on kuvattu todella lahjakkaasti. Melontakohtaukset ovat jo tyylikkäitä kaikessa vaativuudessaan, mutta erityisen hienoja ovat pitkät otokset, joissa hahmot kulkevat ympäri kuvaa, muuttaen otoksia laajakuvista lähikuviin ja toisinpäin ilman leikkauksia. Asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Musiikeista parhaiten jää mieleen ikoninen banjo-taistelu elokuvan alusta.
Yhteenveto:Syvä joki on vangitseva jännityselokuva, jonka teho ei ole haihtunut puolessa vuosisadassa minnekään. Elokuva herättää heti alussa kiinnostuksen, toimiessaan vielä hauskana melontaretkenä. Katsoja saadaan kuitenkin tiukasti koukkuun, kun hahmoja aletaan pistämään yhä vain uusiin kiipeleihin. Hahmoista nousee hyvin esille uusia puolia ja niin heidät kuin katsoja haastetaan pohtimaan tekojen moraalisia puolia. Jännitys on vahvasti rakennettu ja filmi pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka. John Boormanin ohjaus on erinomaista ja näyttelijät suoriutuvat vaikuttavasti rooleistaan. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut, erityisesti tyylikkään kuvauksensa kanssa. Jos Syvää jokea ei ole vielä katsonut, suosittelen sitä erittäin lämpimästi tiivistunnelmaisten seikkailujen ystäville. 50-vuotisjuhla on myös mitä parhain syy katsoa leffa ties kuinka monetta kertaa uudestaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Deliverance, 1972, Warner Bros., Elmer Enterprises
Pääosissa: Johnny Depp, Isla Fisher, Ned Beatty, Abigail Breslin, Harry Dean Stanton, Alfred Molina, Bill Nighy, Ray Winstone, Stephen Root, Gil Birmingham, George DelHoyo, Ian Abercrombie ja Timothy Olyphant
Genre: animaatio, western, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12
Rango on Gore Verbinskin ohjaama ja Johnny Deppin tähdittämä animaatioelokuva. Verbinski ja Depp halusivat kolmen jättimäisen Pirates of the Caribbean -seikkailuleffan (2003-) jälkeen tehdä jotain pienimuotoisempaa ja Verbinski halusi vihdoin kokeilla animaation tekoa. Toisin kuin yleensä animaatioita tehdessä, Rangon ääninäyttelijät eivät saapuneet yksitellen koppeihinsa puhumaan repliikkejään, vaan heidät puettiin villin lännen vaatteisiin ja he näyttelivät kohtauksiaan studiossa, samaan aikaan kun heidän puheensa äänitettiin. Leffa saatiin valmiiksi ja lopulta Rango sai maailmanensi-iltansa ystävänpäivänä, 14. helmikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut suurmenestys, mutta sen nähneet pitivät siitä kovasti ja leffa voittikin parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon. Itse näin Rangon vasta noin vuotta myöhemmin ja innostuin sen poikkeavuudesta muihin animaatioihin verrattuna. Olen katsonut leffan kuitenkin vain kerran uudestaan. Nyt kun Rango täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla sen uudestaan ja arvostelemalla sen myös.
Erämaassa elämälleen tarkoitusta etsivä kameleontti nimeltä Rango päätyy pieneen Mullan kaupunkiin, missä elintärkeä vesi on vähissä ja jonka asukkaat pelkäävät taivaalla vaanivaa haukkaa ja lainsuojatonta Kalkkaro-Jackia. Rango uskoo tässä olevan hänen kutsumuksensa ja ottaa sheriffin pestin, päättäen auttaa kaupunkilaisia selviämään ongelmistaan.
Rangon äänenä kuullaan tosiaan Johnny Depp, jota harvemmin kuullaan äänirooleissa animaatioissa. Depp voisi tehdä tätä hommaa useamminkin, sillä hän käyttää ääntään erinomaisin keinoin, todella antaen kaikkensa joka repliikillä ja luoden Rangolle kunnon persoonallisuuden. Rango on mitä mainioin veijari, jonka itsensä etsiskelyn retkelle katsoja hyppää mieluusti mukaan. Hän ei aina toimi rehellisesti, eikä välttämättä ole fiksuimmasta päästä, mutta Rangolle onkin luotu kehityskaari, mikä tekee hänestä kaiken aikaa kiinnostavamman henkilön.
Mullan kaupungissa Rango tapaa mm. omaa tilaansa hoitavan neiti Papuitan (Isla Fisher), pormestari Johnin (Ned Beatty), nuoren Priscilla-tytön (Abigail Breslin), Doc-pupun (Stephen Root), intiaanihenkisen Haavoittuneen Linnun (Gil Birmingham), ryöstelevän Balthazarin (Harry Dean Stanton), sekä kaupunkilaisten suurimman pelon, jättikäärmeen nimeltä Kalkkaro-Jack (Bill Nighy). Hahmojoukko on oivallinen, vaikka heistä jääkin mieleen lopulta ainoastaan Rango ja Kalkkaro-Jack (josta Nighy tekee aidosti häijyn ja pelottavan hahmon äänellään). Ääninäyttelijät tekevät muutenkin oivallista työtä vekkulimaisissa rooleissaan.
Rango on todella poikkeuksellinen animaatioelokuva, kun sitä vertaa markkinat vallaneiden yhtiöiden, kuten Disneyn, Pixarin ja DreamWorksin töihin. Kyseessä ei ole mikään lastenleffa, vaikka elokuva onkin täynnä puhuvia eläimiä, vaan Rango on enemmän varttuneempaan makuun tehty villin lännen seikkailu. Elokuvan maailma on ankea ja karu, eikä mitään esitetä perinteiseen koko perheen elokuvan tapaan. Huumori on enemmän aikuiseen makuun tehtyä, esimerkiksi viittauksilla ryöväriperheen sisäsiittoisuudesta. Etenkin ensimmäinen puolikas on usein suorastaan hulvaton. Nimikkohahmon toilailulle voi kyllä nauraa minkä ikäinen tahansa, mutta hymy hyytyy itse kullakin, kun filmi näyttää todelliset karvansa ja synkistyy oikein kunnolla. Kun toimintakohtaukset alkavat, ei tapahtumia kuvata erityisen lapsiystävällisesti. Ei leffassa sentään veri roisku (vaikkakin leffaa katsoessa ei yllättyisi, vaikka tekijät olisivat menneet niin pitkälle), mutta toiminta on asteen verran väkivaltaisempaa kuin animaatioissa yleensä.
Kiehtovan villin lännen asetelmansa ja rohkean synkistelynsä lisäksi elokuva vetää kovasti puoleensa Rangon henkisen matkan ansiosta. Paikoitellen filmi uskaltaa rauhoittua pidemmäksikin aikaa, jotta Rango ehtii pohtia paikkaansa maailmassa. Elokuvalla ei muutenkaan ole erityinen kiire minnekään, vaan se kulkee usein hiljalleen omalla painollaan eteenpäin, aivan kuin se seuraisi tarkkaan, kuinka katsoja suhtautuu siihen. Leffa on monin tavoin oivaltava teos ja se käy syvälliselläkin puolella, mitä pidemmälle se etenee. Lisähienouden filmiin tuo se, etteivät tekijät ole kohdelleet tätä kuin tavallista animaatiota, vaan kaikki on tyylitelty kuin se olisi kuvattu oikeiden näyttelijöiden kanssa aidoissa lokaatioissa. Joka katselukerralla hoksaan jossain kohtaa unohtaneeni, että ylipäätään katson animaatiota. Vaikka hahmot ovat puhuvia eläimiä, elokuvassa on jotain hämmentävän realistista. Elokuvan erilaisuus kiehtoi minua suuresti kymmenisen vuotta sitten ja tekee samaa edelleen. Värikkäiden koko perheen animaatioiden keskellä Rangon kypsempi asenne harmaassa erämaassa erottuu edukseen.
Visuaalisesti Rango on uskomattoman upea yhä tänäkin päivänä. Animointi on äärimmäisen tarkkaa ja kaikki kuvat ovat täynnä ällistyttävän pieniä yksityiskohtia. Jo pelkkä yksityiskohtien määrä hahmoissa on hämmästyttävää ja siihen kun lisää vielä päälle taustat, kuten Mullan kaupungin, mikä näyttää lavasteelta, ei voi muuta kuin tuijottaa kaikkea suu auki ihmetellen. Vähäiset ihmishahmot ovat hämmentävän todellisen näköisiä. Näiden yksityiskohtien lisäksi kuvakulmilla ja kuvasommittelulla, sekä huolellisesti suunnitellulla valaisulla elokuva on saatu näyttämään siltä kuin se olisi oikeasti kuvattu, eikä animoitu. Ohjaaja Gore Verbinski onnistuu todella tuomaan oman tyylinsä animaatioon, eikä pelkää tehdä jotain massasta poikkeavaa. Verbinski rakentaa tunnelmaa rohkeasti ja suurella taidolla. Tunnelmaan erinomaisen lisäyksensä tuo mestarisäveltäjä Hans Zimmerin upeat musiikit, jotka sisältävät vaikutteita monista westerneistä, klassisista sävelmistä kuin hieman modernimmastakin tyylistä, luoden jälleen yhden onnistuneen kokonaisuuden ansioluetteloonsa. Äänimaailma on muutenkin iskevästi luotu.
Yhteenveto: Rango on loistava ja hyvin erilainen animaatioelokuva, joka erottuu synkistelynsä ja enemmän aikuisille sopivan huumorinsa kanssa edukseen massan keskeltä. Elokuvan maailma on karu ja harmaa, eikä tekijöitä pelota tehdä menosta hieman tavanomaista hurjempaa. Siitä huolimatta leffa on myös todella hauska - alkupäässä jopa hulvaton. Johnny Depp on äärimmäisen lystikäs nimikkohahmo Rangona, jonka matkaa seuraa erittäin mielellään. Mukaan mahtuu reipasta seikkailuhenkeä, vauhdikasta toimintaa, sekä oikeaa western-henkeä. Elokuva osaa kuitenkin myös rauhoittua, eikä sillä ole mikään erityinen kiire kertoa tarinaansa. Kypsempää toteutusta vain vahvistaa animaatiotyyli, jossa on panostettu siihen, että mahdollisimman paljon asioista näyttäisi todelliselta. Katsoja saattaakin huomata unohtaneensa, että katsoo animaatiota, sillä usein etenkin taustat näyttävät aidoilta lavasteilta. Rango ei täysin sovi koko perheen yhteiseen leffailtaan, sillä sen materiaali on vielä hieman liian rankkaa perheen pienimmille. Ala-asteen loppupäätä suorittaville ja siitä vanhemmille leffaa voi suositella lämpimästi, tykkäsi sitten hieman synkemmistä animaatioseikkailuista, länkkäreistä tai hyvistä komedioista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Ohjaus: Richard Lester Pääosissa: Christopher Reeve, Margot Kidder, Gene Hackman, Terence Stamp, Sarah Douglas, Jack O'Halloran, Jackie Cooper, Marc McClure, Ned Beatty, Valerie Perrine, Susannah York ja E. G. Marshall Genre: supersankarielokuva, seikkailu Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia / Extended Version: 2 tuntia 26 minuuttia / The Richard Donner Cut: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 12
DC Comicsin sarjakuvahahmoon perustuva supersankarielokuva Teräsmies (Superman - 1978) oli suuri ja ylistetty hitti. Sellaista siitä myös toivottiin ja uskottiin, joten jatko-osan teko lähti liikkeelle samaan aikaan ensimmäisen osan kanssa. Molempia leffoja kuvattiin päällekäin ja Supermanin ohjaaja Richard Donner ehti saada aikaiseksi lähes koko jatko-osan, mutta kun tuotanto viivästyi ja sen budjetti alkoi kasvamaan, jatko-osan teko pysäytettiin. Alkuvuodesta 1979 jatkon tuotanto lähti jälleen käyntiin, mutta Donner potkittiin projektista pihalle ja hänet korvattiin Richard Lesterillä. Monet tekijät eivät pitäneet muutoksesta ja jotkut jopa jättivät elokuvan vapaaehtoisesti. Kesällä 1979 jatko-osan kuvaukset vihdoin jatkuivat. Lesterin ei kuitenkaan pitänyt kuvata vain muutamia juttuja, jotka olivat aiemmin jääneet tekemättä, vaan hänen täytyi tehdä useita kohtauksia uudestaan, jotta hänelle voitaisiin myöntää ohjaajan titteli alkuteksteihin. Käsikirjoitusta myös työstettiin uudestaan, mikä tarkoitti lisäkuvauksia. Lopulta Teräsmies II sai ensi-iltansa muutamissa maissa joulukuussa 1980 ja monissa muissa maissa seuraavan vuoden aikana. Tuotanto-ongelmistaan huolimatta filmi oli iso menestys ja se voitti kriitikotkin puolelleen. Leffaa pidetään nykyään edeltäjänsä tavoin supersankarielokuvagenren klassikkona, jota ylistetään edelleen. Itse näin Teräsmies II:n lapsena ja se oli mielestäni parempi kuin edellinen osa, sillä jatko-osana tämä leffa pääsi paljon nopeammin näyttämään Supermanin seikkailuita. Katsoin elokuvan jossain kohtaa uudelleen, mutta silloin pidin sitä jokseenkin tylsänä, enkä ole jaksanut katsoa sitä uudestaan. Kun pohdin, mitä elokuvia arvostelisin, päätin arvioida vanhat Batman-leffat (1966-1997). Samalla pohdin myös vanhojen Teräsmiehien (1978-2006) arvostelemista, mutta koska en omistanut niitä, luovuin ideastani. Sain kuitenkin ystävältäni Blu-ray -paketin, joka sisälsi vanhat Teräsmies-leffat, jolloin päätin sittenkin toteuttaa ideani. Katsoin Teräsmies II:n pari viikkoa ensimmäisen osan jälkeen.
Supermanin täytyy pohtia, haluaako hän olla mieluummin kansan rakastama sankari, vai kömpelö toimittaja Clark Kent, ollakseen rakastamansa Lois Lanen kanssa. Maailma kuitenkin tarvitsee Supermania, kun kenraali Zod ja hänen pahat kätyrinsä vapautuvat Varjosektorilta ja aikovat vallata Maan.
Christopher Reeve palaa Teräsmiehen, eli Clark Kentin, eli Kal-Elin rooliin ja on tässä filmissä parempi kuin edellisessä. Clark Kentinä Reeve ei pääse samalla lailla olemaan tunaroiva pöhkö, mutta hän tarjoaa silti parit naurut. Teräsmiehenä Reevestä löytyy jälleen oivaa sankarillisuutta ja tarvittavaa sydäntä. Hahmosta löydetään leffassa myös uusia puolia, joita on kiinnostava seurata. Näitä puolia olisi voinut näyttää hieman enemmänkin, mutta jo näin on hyvä. Hahmo ei ole yhtä tylsä kuin aiemmin, sillä tässä näytetään erittäin oivasti, ettei Teräsmies olekaan täysin voittamaton. Margot Kidderin esittämä toimittaja Lois Lane on harmillisesti sama avuton neito pulassa kuin edellisessäkin osassa, mutta hänelle on annettu hieman enemmän asennetta. Toimittajana Lois on paljon parempi kuin aiemmin, eikä hän joudu jatkuvasti kyselemään muilta, miten yksinkertaisia sanoja kirjoitetaan. Kidderin roolisuoritus on Reeven tavoin parempi kuin ennen, eikä hän ole yhtä yksiulotteinen. Elokuvan pahikset ovat tosiaan edellisen filmin alussa nopeasti nähdyt kenraali Zod (Terence Stamp) ja hänen kätyrinsä Ursa (Sarah Douglas) ja Non (Jack O'Halloran). Kolmikko on loistovastus Teräsmiehelle, sillä heillä on samat voimat kuin sankarilla. Ylivoimansa ansiosta katsojana jopa hieman jännittää, miten Teräsmies voisi pysäyttää heidät? Kenraali Zod on oiva hahmo ja Stamp huokuu oikeaa karismaa, mitä maailmanvalloittajan rooli vaati. Ursa taas vaikuttaa hieman ilkeämmältä kuin kenraali ja on valmis tekemään isompia kauheuksia. Non on kolmikosta suurin eli samalla myös tyhmin. Hän ei puhu ollenkaan, vaan päästelee typeriä mylväisyjä ja osoittaa urpoutensa useasti leffan aikana. Douglas ja O'Halloran ovat kelpo valinnat rooleihinsa. Päänvaivaa Teräsmiehelle tuottaa myös vankilasta karannut rikollisnero Lex Luthor (Gene Hackman), joka haluaa tietty yhdistää älykkyytensä kenraali Zodin voimien kanssa. Luthorista on tehty koomisempi hahmo kuin edellisessä osassa, mutta hänestä löytyy yhä oikeanlaista kieroutta. Hackman on jälleen mainio roistona, vaikka hahmo jääkin usein yliluonnollisen pahiskolmikon varjoon. Myös Luthorin kätyrit Otis (Ned Beatty) ja neiti Teschmacher (Valerie Perrine) tekevät paluun, joskin vain lyhyeksi aikaa. Elokuvassa nähdään myös Jackie Cooper Daily Planet -lehden päätoimittaja Perry Whitena, Marc McClure valokuvaaja Jimmy Olsenina, E. G. Marshall Yhdysvaltain presidenttinä ja Susannah York Teräsmiehen Lara-äidin hologrammina, joka antaa ohjeita pojalleen. Teräsmiehen isää Jor-Eliä esittävä Marlon Brando ehti kuvata Donnerin kanssa kohtauksia leffaa varten, mutta ohjaajan vaihtumisen jälkeen hänen osuutensa leikattiin pois filmistä ja hänet korvattiin Yorkilla.
Leffa alkaa lähes samalla lailla kuin alkuperäinen Teräsmies, eli kenraali Zodin, Ursan ja Nonin oikeudenkäynnistä ja vangitsemisesta Varjosektorille. Tämä on mainio aloitus, sillä se näyttää heidän olevan tällä kertaa tarinan viholliset, minkä lisäksi se toimii ihan kivana kertauksena, sillä se myös näyttää, mitä kolmikko puuhasi ennen vangitsemistaan. Kertaus ei kuitenkaan lopu siihen, sillä alkutekstien aikana näytetään lähes koko edellinen elokuva alusta loppuun (josta on kuitenkin onneksi poistettu leffan kamalan surkea ajankääntölopetus), mikä on kivaa niille, jotka näkivät edellisen osan kauan sitten, mutta pitkästyttävää niille, jotka ovat juuri katsoneet sen. Vasta kymmenen minuutin kohdalla Teräsmies II oikeasti alkaa ja seikkailu lähtee vihdoin liikkeelle. Elokuva onnistuu nappaamaan katsojan heti mukaansa, kun terroristit ottavat Eiffel-tornin haltuunsa ja uhkaavat räjäyttää siellä vetypommin. Siitä lähtien filmi pitää mielenkiinnon yllä mainiosti, vaikka mukaan onkin lipsahtanut hetkiä, jotka voisi helposti poistaa kokonaan. Minun on itse asiassa tunnustettava, että mielestäni Teräsmies II on selvästi kiinnostavampi ja parempi elokuva kuin edeltäjänsä.
Mielipiteeni ei kuitenkaan johdu siitä, että toimintaa on enemmän - vaikka se toki tekee katselukokemuksesta viihdyttävämmän - vaan koska elokuva on kokonaisuudessaan... noh, kokonaisempi. Filmi ei tunnu siltä, että siitä puuttuisi tärkeitä hetkiä, eikä sen loppuhuipennus ole ihan hirveän myötähäpeällistä kuraa. Teräsmies II:ssa tunnelmakin on paremmin luotu. Voimiensa ansiosta pahikset tuntuvat vaarallisemmilta ja uhkaavammilta kuin mikään edellisessä osassa. Leffassa on enemmän jännitystä, minkä lisäksi Loisin ja Teräsmiehen romanssi on uskottavampaa. Siinä ei ole noloja ja typeriä hetkiä, vaan se on onnistuneempi ja mukaansatempaavampi paketti. Mukaan on jopa saatu muutamia hauskoja vitsejä, sekä osio jossa on mukana epätoivon tuntua.
Teräsmies II:sta löytyy silti selkeitä ongelmiakin. Toimintakohtaukset lisäävät filmin viihdearvoa, mutta samalla niitä on myös turhan paljon. Teräsmiehen taistelu kolmikkoa vastaan Metropolis-kaupungissa kestää liian kauan ja siihen mahtuu jotkut leffan hölmöimmistä hetkistä. Toimintaan ei ole saatu kunnon koukuttavuutta ja tappelut tapahtuvat niin hitaasti, että ne käyvät hieman tylsiksi. Elokuvasta löytyy myös Teräsmiehen ihmisyyteen liittyvä juonikuvio, joka on kiehtova käänne, mutta jota ei kehitellä tarpeeksi hyvin, jotta se toimisi oikeasti. Isoin ongelmani filmissä on kuitenkin se, että hahmoille on keksitty uusia, todella typeriä voimia. Miten Teräsmies kykenee yhtäkkiä liikuttamaan asioita mielensä voimalla? Tai ampumaan jonkinlaista laseria sormestaan? Tai monistamaan itsensä hologrammeiksi ja teleporttaamaan paikasta toiseen? Tai irrottamaan logonsa rinnastaan ja heittämään sen vastustajaansa päin vangitsevana frisbeenä? Mitä helvettiä? Käsikirjoittajat ovat selvästi vain keksineet uusia juttuja, eivätkä ole miettineet onko niissä mitään järkeä. Yhdessä kohtaa Teräsmies myös kostaa tökerösti sen, että häntä nöyryytettiin, mikä ei sovi hahmoon yhtään. Ja ne, jotka valittivat Man of Steelin (2013) jälkeen ettei Teräsmies koskaan tapa, eivät ole selvästi nähneet tätä filmiä vähään aikaan. Tämä Teräsmies tapppaa. Ja tekee sen vielä hymyillen. Muuten kyseessä on erittäin oivallinen supersankariseikkailu, jonka katsoo mieluummin uudestaan kuin edellisen elokuvan. Filmin on tosiaan ohjannut Richard Lester, joka onnistui Donneria paremmin tunnelman luomisessa. Elokuvan ongelmat johtuvatkin samoista käsikirjoittajista kuin edellisessa filmissä, eli Mario Puzosta, ja David ja Leslie Newmanista. Heidän olisi pitänyt karsia outoja voimia hahmoilta ja tiivistää kokonaisuutta hieman. Viimeistään leikkauksessa olisi pitänyt tapahtua tiivistämistä muutamassa kohtauksessa. Teräsmies II on kuitenkin ihan hyvin kuvattu, mutta sen visuaaliset tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Lentävät hahmot ovat usein todella kömpelösti toteutetut ja Metropoliksen tuhoutuminen ison taistelun aikana näyttää hieman koomiselta. Äänimaailma on kuitenkin oivallinen. Lavastajat ovat tehneet kelpo työtä Yksinäisyyden linnakkeen ja vankilan kanssa. Pahiskolmikon asut ovat ihan tyylikkäät. Musiikkien sävellyksestä vastaa tällä kertaa Ken Thorne, joka on tehnyt parhaansa kopioidessaan edellisen osan säveltäjä John Williamsia. Williamsin upea tunnusmusiikki kuullaan tietty tässäkin ja se jää jälleen päähän soimaan loppupäiväksi.
Elokuvasta on olemassa pari muuta versiota alkuperäisen teatteriversion lisäksi. Edellisen filmin tavoin myös Teräsmies II:sta leikattiin televisiota varten pidempi versio, joka sisälsi Donnerin kuvaamia kohtauksia yhdeksäntoista minuutin verran. Paljon tunnetumpi versio leffasta on kuitenkin 2000-luvulla julkaistu The Richard Donner Cut, joka on nimensä mukaisesti Donnerin versio elokuvasta. Vaikka tarina pysyy samana, The Richard Donner Cutissa on täysin erilaisia kohtauksia kuin teatteriversiossa. Alun Eiffel-torniosio puuttuu siitä kokonaan, minkä lisäksi Marlon Brando nähdään Jor-Elinä. Olen nähnyt myös Donnerin version, mutta tätä arvostelua varten katsoin alkuperäisen teatteriversion.
Yhteenveto: Teräsmies II on parempi ja kokonaisempi elokuva kuin edeltäjänsä. Tarina ei missään kohtaa tee outoa aikahyppyä, eikä leffan loppuhuipennus ole yhtä typerä kuin edellisessä osassa. Hieman liian pitkän kertausalun jälkeen filmi nappaa nopeasti mukaansa ja pitää mukanaan loppuun asti. Leffassa on oivallinen tunnelma monin tavoin. Kenraali Zod ja kumppanit luovat toimivan uhan ja jännitteen, minkä lisäksi Clark Kentin ja Lois Lanen romanssi on ihan hyvin kirjoitettu ja esitetty. Huumoria on kelpo määrä mukana ja näyttelijät tekevät parempaa työtä kuin aiemmin. Harmillisesti elokuvasta löytyy selkeitä ongelmiakin. Toimintakohtaukset ovat välillä hieman pitkäveteistä katseltavaa - etenkin Metropoliksessa käytävä taistelu tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Mukaan on myös jostain syystä lisätty uusia voimia Teräsmiehelle, joissa ei ole mitään järkeä ja jotka ovat vain äärimmäisen idioottimaisia. Mitäköhän lie käsikirjoittajakolmikko mietti leffaa työstäessään... Visuaaliset efektit eivät ole kummoiset, mutta äänimaailma toimii ja säveltäjä Ken Thorne on saanut ihan sujuvasti kopioitua John Williamsin tyyliä musiikkeihin. Mielestäni ohjaaja Richard Leister onnistui Richard Donneria paremmin tekemään hyvän Teräsmies-seikkailun. Suosittelenkin filmiä kaikille Teräsmies-faneille ja niille, jotka pitivät edellisestä osasta. Teräsmies II on erittäin hyvä supersankarielokuva ja ensimmäisen osan tavoin se on klassikko, mitä ilman emme olisi saaneet Tim Burtonin tai Christopher Nolanin Batmaneita tai Marvelin isoa elokuvauniversumia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.themindreels.com
Superman II, 1980, Dovemead Films, Film Export A.G., International Film Production
Ohjaus: Richard Donner Pääosissa: Christopher Reeve, Margot Kidder, Gene Hackman, Ned Beatty, Jackie Cooper, Valerie Perrine, Marc McClure, Marlon Brando, Glenn Ford, Phyllis Thaxter, Susannah York, Terence Stamp, Sarah Douglas ja Jack O'Halloran Genre: supersankarielokuva, seikkailu Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 31 minuuttia / Extended Cut: 3 tuntia 8 minuuttia Ikäraja: 12
Superman (joskus käytetty myös nimeä "Superman: The Movie"), eli suomalaisittain Teräsmies perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä Action Comics #1 -lehdessä vuonna 1938. Hahmon loivat Jerry Siegel ja Joe Shuster. Heidän sinipunaisiin pukeutuvasta Supermanista on vuosien varrella kehittynyt yksi tunnetuimmista ja suosituimmista supersankarihahmoista. Valkokankailla Superman teki ensiesiintymisensä vuonna 1948 sarjaelokuvassa Superman, minkä jälkeen hänet nähtiin myös lähes tunnin pituisessa Superman and the Mole Menissä (1951). Kaikkein tunnetuin filmatisointi hahmosta on kuitenkin tämä vuoden 1978 Teräsmies, joka oli ilmestymisvuotensa toiseksi menestynein elokuva Grease-musikaalin (1978) jälkeen. Kriitikot kehuivat filmiä paljon ja se voitti erikois-Oscarin efekteistään. Vuosien varrella Teräsmies on noussut klassikkoasemaan ja sitä pidetään supersankarielokuvien ensimmäisenä merkkiteoksena. Tai ainakin ensimmäisenä vakavasti otettavana, sillä Adam Westin Batman - Lepakkomiestä (Batman: The Movie - 1966) ei sellaiseksi voi laskea. Itse näin Teräsmiehen joskus lapsena ja silloin pidin elokuvaa ihan hyvänä. Kuitenkin kun katsoin sen muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan, se oli mielestäni vain tylsä ja jokseenkin hengetön. En siis katsonut sitä kolmatta kertaa, enkä edes miettinyt sen katselua, kunnes aloin tuumia, mitä elokuvia arvostelisin vuodelle 2019. Olin päättänyt arvostella vanhat Batman-elokuvat (1966-1997) ja samalla pohdin vanhojen Teräsmies-filmienkin (1978-2006) arvioimista. En kuitenkaan omistanut niitä, enkä halunnut maksaa niiden näkemisestä, joten annoin asian olla. Sain kuitenkin ystävältäni vanhat Teräsmiehet samassa Blu-ray -kokoelmassa, jolloin päätin toteuttaa ajatukseni. Katsoin ja arvostelin tämän vuoden 1978 elokuvan pari päivää sen jälkeen, kun olin elokuvat saanut.
Kun Krypton-planeetta tuhoutuu, Jor-El lähettää ainoan poikansa turvaan Maahan, jossa hän kasvaa ihmisten joukossa erikoisten voimien kanssa. Aikuisena hän päättää käyttää voimiaan hyviin tarkoituksiin ja luo itselleen alter egon, Supermanin.
Teräsmiehen, eli oikealta nimeltään Kal-Elin, eli ihmisnimeltään Clark Kentin roolissa nähdään Christopher Reeve, joka on oiva valinta. Reeve ei ole erityisen hyvä näyttelijä, mutta hänessä on tiettyä lämpöä ja hyvää sydäntä, minkä Teräsmies tarvitsee. Mielestäni on hienoa, että mahtavista voimistaan huolimatta Teräsmies ei vain taistele superpahiksia vastaan, vaan tekee myös sellaisia pienempiä tekoja kuten pelastaa kissoja puista. Hän välittää paljon ihmisistä ja osoittaa sen myös leffan aikana useasti. Parista asiasta en kuitenkaan pidä hahmossa ja ensimmäinen niistä on hänen naiiviutensa. Hyväsydämisyytensä vuoksi Teräsmies tuntuu uskovan kaikista hyvää, jolloin välillä tuntuu, ettei hän ole nähnyt tarpeeksi maailmaa pelastaakseen sen. Toinen ongelma hahmossa on se, että hän on aika lailla voittamaton, mikä tekee hänestä paikoitellen hieman tylsän. Hahmon ihmisminä Clark Kent ei ole kuitenkaan tylsä tapaus, vaan itse asiassa aika hauska. Koska Teräsmies ei käytä naamiota, hänen pitää Clarkina naamioitua suuriin silmälaseihin ja kömpelöön käytökseen, jottei kukaan osaisi epäillä, että suuri sankari ja toilailija olisivat sama henkilö. Clark on paikoitellen hieman säälittävä ja sen osuuden Reeve taitaa täydellisesti. Eniten hahmossa pidän siitä, että Clark Kent on valeasu, johon Teräsmies naamioituu, eikä toisinpäin kuten vaikkapa Bruce Waynen kohdalla, joka on luonut itselleen toisen henkilöllisyyden Batmanina. Clarkia lapsena näyttelee Aaron Smolinski ja teininä Jeff East. Toukokuussa 2018 menehtynyt Margot Kidder näyttelee toimittaja Lois Lanea, joka on töissä sanomalehti Daily Planetilla, johon myös Clark päätyy töihin. Clark tietty ihastuu Loisiin, joka taas hurmaantuu Teräsmiehestä. Vaikka Lois Lane on toimiva lisä (sillä tietty sankari tarvitsee pientä romanssia), on hahmo ehkä surkein toimittaja ikinä. Useaan otteeseen hän nimittäin kysyy muilta toimittajilta, miten jokin sana kirjoitetaan, eivätkä sanat ole kovin erikoisia. Näiden hetkien aikana katsoja ihmettelee, miten ihmeessä Lois on päässyt työssään niin pitkälle. Muuten hahmo on aika tylsä, sillä kyseessä on lähinnä neito-hädässä -tapaus, jonka Teräsmiehen täytyy pelastaa. Kidder on toimiva roolissaan, mutta hahmo jää aika yksiulotteiseksi.
Elokuvan pahis on Gene Hackmanin esittämä rikollisnero Lex Luthor. Tai ainakin sellainen Luthor väittää olevansa, mutta katsojana kyseenalaistaa älykkyyden helposti sillä, että hän on valinnut rikostovereikseen todella tyhmät ja hieman ärsyttävät Otisin (Ned Beatty) ja neiti Teschmacherin (Valerie Perrine). Luthorilla on tietty ilkikurinen juoni, joka on kuin suoraan sarjakuvista repäisty ja itse asiassa aika sekavan typerä. Hahmo jää harmillisen yksiulotteiseksi, mutta se ei erityisemmin haittaa, sillä Hackman on mainio roiston roolissa. Muita hahmoja elokuvassa ovat Teräsmiehen oikeat vanhemmat Jor-El (Kummisedästä, The Godfather, 1972, tuttu Marlon Brando) ja Lara (Susannah York), hänen ihmisvanhempansa eli hänet Maassa kasvattaneet Martha (Phyllis Thaxter) ja Jonathan Kent (Glenn Ford), Daily Planetin pomo Perry White (Jackie Cooper), sekä valokuvaaja Jimmy Olsen (Marc McClure). Leffassa nähdään myös pikaisesti Terence Stamp kenraali Zonina, Sarah Douglas Ursana ja Jack O'Halloran Nonina, jotka tuomitaan heti alussa rikoksesta ja jotka tulevat olemaan isommassa roolissa Teräsmies II:ssa (Superman II - 1980)... Elokuva tosiaan lähtee käyntiin kenraali Zodin, Ursan ja Nonin oikeudenkäynnistä, ja Krypton-planeetan tuhoutumisesta. Jor-Elin lisäksi ei ole muita kryptonilaisia, jotka uskoisivat tuhoon, joten hän ei itse pysty jättämään planeettaa, vaan joutuu lähettämään poikansa turvaan. Filmi saa katsojan kiinnostumaan tarinastaan heti alussa ja on mielenkiintoista seurata, kun Kal-El - tai siis Clark Kent - elää Maassa Martha ja Jonathan Kentin kasvattamana, ja alkaa pohtimaan voimiaan ja paikkaansa maailmassa. Katsojana seuraa kiehtoutuneena, kun Clark jättää Kent-farmin ja lähtee etsimään itselleen tarkoitusta. Mutta kun Clark päätyy mystiselle Yksinäisyyden linnakkeelle, missä hän kohtaa isänsä hologrammin ja saa kuulla itsestään, elokuvan rakennettu tunnelma katkeaa kuin seinään. Yhtäkkiä teini-ikäinen Clark on muuttunut aikuiseksi ja hänellä on päällään Teräsmies-asu, eikä leffa vaivaudu lainkaan selittämään, mitä ihmettä juuri tapahtui. Onneksi lyhyen pätkän jälkeen elokuva saa katsojansa jälleen mukaansa, vaikkakin koko filmi tuntuu muuttuvan todella voimakkaasti. Maalaismaisema muuttuu kaupungiksi, rikoksia alkaa tapahtua ja Teräsmies nähdään vihdoin hölmöissä trikoissaan lentelemässä.
Teräsmies ei ole yhtä tylsä teos kuin muistin, mutta sen pituuden kyllä huomaa selkeästi. Ensimmäinen tunti menee itse asiassa aika nopeasti, sillä tarina on niin kiinnostava. Kun päästään Metropolis-kaupunkiin, leffa alkaa menettämään mielenkiintoaan. Mukana on kuitenkin hyviä hetkiä ja on hienoa, kun pääsee vihdoin näkemään Teräsmiehen toiminnassa. Tai siis, mukana ei oikeastaan ole ainuttakaan toimintakohtausta, mutta kyllä hän muutaman rikollisen nappaa. Ja pelastaa söpön kissan, se oli kiva kohta. Harmillisesti mukana on myös hölmöjä kohtauksia, kuten se kun Lois Lane haastattelee Teräsmiestä, mikä johtaa siihen, että Teräsmies lähtee lentoon Loisin kanssa, mitä on lähinnä todella myötähäpeällistä katsoa. Kohtausta pahentaa Loisin kauhea kertojaääni, joka selittää, kuinka lumoutunut hän on Teräsmiehestä. Toisen tunnin todella oivalliset hetket ja heikommat hetket kuitenkin pitävät filmin keskiarvotason hyvässä, kunnes loppuhuipennus koittaa. Lex Luthorin suunnitelma on tosiaan aika sekava ja hieman typerä, mutta sen aloittamat tapahtumat ovat vielä ihan viihdyttäviä. Sen sijaan elokuvan viimeiset kymmenen tai viisitoista minuuttia ovat aika kauheat. Loppuratkaisu on todella laiskasti mietitty ja kun sitä tarkkaan pohtii, ei siinä ole yhtään mitään järkeä. Ihan oikeasti, kun katsotte loppua, niin pohtikaa tarkkaan, sillä loppuratkaisussa ei vain ole tolkkua. Se on kamala myös sen takia, että Teräsmiehestä tulee aikamoinen kusipää hädässä oleville.
Teräsmiehen ohjauksesta vastaa Richard Donner, joka on onnistunut luomaan mukavan tunnelman, sekä mielenkiintoisen tarinan. Donner ei ole kuitenkaan saanut luotua leffaan lähes ollenkaan jännitystä, vaan filmi jää vain todella kevyeksi. Harmillisesti kaikki huumori jää kuitenkin Clarkin toilailuihin, jos nykypäivänä tahattoman koomisilta vaikuttavia kohtia ei laske mukaan. Käsikirjoittajina toimivat "Kummisedän" ("The Godfather" - 1969) kirjailija Mario Puzo, pariskunta David ja Leslie Newman, sekä Robert Benton ovat tehneet ihan hyvää työtä tarinan kanssa, mutta olisivat voineet muokata tiettyjä juttuja huomattavasti. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, mutta leikkauksessa filmiä olisi voinut paristaa kohtaa tiivistää ja pariin kohtaan olisi voinut lisätä jotain täytettä, jotta rytmi pysyisi sujuvana. Visuaaliset efektit ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten, eikä äänimaailma ole kovin kummoinen. Lavasteet ovat tosin tyylikkäitä ja puvustus on pääasiassa onnistunut. Vaikka Teräsmiehen asu näyttääkin samalta kuin sarjakuvissa, on se oikeasti todella pöhkön näköinen. Musiikeista vastaa legendaarinen John Williams, joka on tehnyt todella hyvää työtä etenkin tunnusmusiikin kanssa, joka jää helposti soimaan päässä.
Elokuvasta on olemassa muutama eri leikkausversio. Alkuperäinen teatteriversio kestää kaksi tuntia ja 23 minuuttia, kun taas 2000-luvun alussa julkaistu Special Edition kestää kahdeksan minuuttia kauemmin, ja sisältää muutaman uuden ja pidennetyn kohtauksen. Teräsmies käy esimerkiksi toisen kerran yksinäisyyden linnakkeessa kertoakseen Jor-Elin hologrammille, että hän pelastaa ihmisiä voimiensa avulla. Vuonna 1982 televisiossa esitettiin yli kolme tuntia kestävää Extended Cutia, joka sisälsi lähes kaikki poistetut kohtaukset. Itse näin alkuperäisen teatteriversion, enkä usko, että aion katsoa pidempiä versioita pitkään aikaan, sillä olen varma, että viimeistään kolmen tunnin versio alkaisi tuntua tylsältä.
Yhteenveto: Teräsmies on kelpo supersankarielokuva. Leffa lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle ja sen ensimmäinen tunti on filmin parasta antia. Yksinäisyyden linnakkeessa mainiosti rakennettu tunnelma ja rytmi katkeavat hurjasti, ja leffa muuttuu todella erilaiseksi. Toinen tunti sisältää viihdyttäviä hetkiä ja on upeaa, että Teräsmies tekee laajasti sankaritekoja, mutta toisen tunnin aikana on heikkojakin puolia kuten Lois Lanen haastattelu Teräsmiehestä ja myötähäpeällisen kökkö lentokohtaus. Kuitenkin vasta viimeinen vartti on oikeasti huono. Vaikka Gene Hackman on toimiva pahis, Lex Luthor -rikollisen suunnitelma on typerän sekava, minkä lisäksi loppuhuipennuksen viimeinen osuus on aivan hirveä, eikä siinä ole yhtään mitään järkeä. Christopher Reeve suoriutuu hyvin nimikkosankarin roolista, vaikkakin hänen parhaat hetkensä ovat toilailevana Clark Kentinä. Teräsmiehestä löytyy hyviä puolia, mutta myös selkeitä ongelmia. Lois Lane tuo kivan romanssilisäyksen, mutta hahmo itsessään on tylsän avuton ja erittäin kehno toimittaja. Visuaaliset tehosteet ovat kärsineet vuosien varrella. Vaikka Teräsmies ei pääse lähellekään supersankarielokuvien parhaimmistoa, täytyy silti kunnioittaa sitä, miten ohjaaja Richard Donner aloitti vakavasti otettavien, isojen superleffojen teon. Sen takia suosittelenkin elokuvaa kaikille supersankarielokuvista pitäville. Se on erittäin puutteellinen ja paikoitellen todella pöhkö teos, mutta se sisältää hienojakin hetkiä. Omassa lajityypissään Teräsmies on todellinen klassikko.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2017 - Muokattu 26.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
Superman, 1978, Dovemead Films, Film Export A.G., International Film Production
Ohjaus: Lee Unkrich Pääosissa: Tom Hanks, Tim Allen, Joan Cusack, Ned Beatty, Don Rickles, Wallace Shawn, Blake Clark, John Ratzenberger, Estelle Harris, Jodi Benson, Michael Keaton, John Morris, Emily Hahn, Timothy Dalton, Kristen Schaal, Jeff Garlin, Bonnie Hunt, Bud Luckey, Whoopi Goldberg ja Laurie Metcalf Genre: animaatio, seikkailu, komedia, draama Kesto: 1 tunti 43 minuuttia Ikäraja: 7
Pixar-yhtiön ensimmäinen täyspitkä elokuva ja ylipäätään kaikkien aikojen ensimmäinen täyspitkä animaatioelokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli kriitikoiden ylistämä jättihitti. Jatkoa päätettiin tietty tehdä ja vaikka Toy Story 2:n tie teattereihin oli täynnä töyssyjä, saatiin se lopulta julkaistua vuonna 1999. Pixarin omistava yhtiö Disney halusi tietty jatkaa sarjaa vielä lisää, mutta Pixar halusi siirtyä muihin projekteihin. Pixarin ja Disneyn diiliin kuitenkin kuului, että Disney omisti oikeudet Pixarin hahmoihin ja voisi halutessaan tehdä jatkoa Toy Storylle. Vaikka Pixar yritti vastustella tätä, Disney alkoi työstämään kolmatta osaa. Kuitenkin vuonna 2006 Pixaria johtaneet Edwin Catmull ja John Lasseter nousivat Disneyn johtoon ja pistivät kolmannen Toy Story -elokuvan jäihin, siirtääkseen projektin takaisin Pixarille. Pixarin tekijät eivät edes lukeneet Disneyn käsikirjoitusta, vaan alkoivat suunnittelemaan kolmatta osaa puhtaalta pöydältä. Näyttelijät saatiin innokkaina takaisin mukaan, poislukien Slinky-koiraa esittävä Jim Varney, joka oli menehtynyt vuonna 2000 ja jonka tilalle valittiin Varneyn ystävä Blake Clark. Animointi lähti käyntiin ja Toy Story 3 sai ensi-iltansa kesällä 2010. Elokuva oli valtava hitti, tienaten yli miljardi dollaria, mikä teki siitä ilmestymisvuotensa menestyneimmän elokuvan, minkä lisäksi leffa sai suurta ylistystä kriitikoilta ja faneilta. Filmi oli ehdolla useista palkinnoista, kuten viidestä Oscar-palkinnosta (paras elokuva, paras sovitettu käsikirjoitus, paras animaatioelokuva, parhaat äänitehosteet ja paras laulu), joista se voitti parhaan animaatioleffan ja laulun palkinnot. Kyseessä oli elokuvahistorian kolmas animaatio Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) ja Up - kohti korkeuksia (Up - 2009) jälkeen, mikä sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Minä kävin katsomassa Toy Story 3:n isäni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin ja pidin siitä valtavan paljon. Olenkin katsonut elokuvan useasti uudestaan ja nyt kun sarja on saamassa jatkoa leffalla Toy Story 4 (2019), oli aika katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan.
Andy on kasvanut ja lähdössä collegeen, jolloin hänen lelunsa lahjoitetaan Päivänpaiste-päiväkotiin. Uusi seikkailu alkaa, kun Päivänpaiste ei olekaan yhtä ihana paikka kuin aluksi vaikuttaa.
Lähes kaikki Andyn (äänenä yhä John Morris) tutut lelut tekevät paluun. Vaikkei Andy ole leikkinyt leluillaan vuosiin, ei cowboy-nukke Woody (Tom Hanks) suostu uskomaan, että Andy olisi unohtanut heidät. Woody on sama päättäväinen johtohahmo, joka kyllä huolehtii ystävistään, muttei välttämättä onnistu täysin näkemään, mikä olisi heille parasta. Jos Andy ei ole kiinnostunut heistä, kannattaako lelujen käyttää loppuelämänsä lojuen ja pölyttyen laatikossa? Avaruusrangerilelu Buzz Lightyear (Tim Allen) näkeekin tässä asiassa pidemmälle ja on jälleen mahtavaa nähdä, kuinka tämä vihamiehinä alkanut kaksikko tukee toisiaan jatkuvasti. Molempia hahmoja hyödynnetään hyvin ja tässä leffassa etenkin Buzz päästetään kunnolla vauhtiin ja tarjoamaan makeat naurut.
Woodya lukuunottamatta muut lelut ovat valmiita siirtymään eteenpäin Andysta. Äksy herra Perunapää (Don Rickles) ei enää välitäkään omistajasta, vaan haluaa vain päästä jonnekin, missä hänellä ja rouva Perunapäällä (Estelle Harris) olisi hyvä olla. Slinky-koira (Blake Clark) on uskollinen ystävä Woodylle, mutta tietää, ettei takertuminen tee leluille hyvää. Röh-säästöpossukin (John Ratzenberger) on sitä mieltä ja Rex-dinosaurus (Wallace Shawn) seuraa kiltisti perässä. Toy Story 2:ssa esitellyt lehmityttö Jessie (Joan Cusack) ja hevonen Napakymppi ovat yhä mukana. Päivänpaisteeseen lähtevät myös Barbie-nukke (Jodi Benson), sekä edellisessä leffassa herra Perunapään pelastamat kolmisilmäiset alienit (Jeff Pidgeon). Jokainen hahmo saa hyvin ruutuaikaa ja jokaista onnistutaan hyödyntämään erittäin mainiosti. Tiettyjä leluja syvennetään entisestään ja elokuvan aikana katsojana voi huomata, että näistä hahmoista on alkanut välittämään kuin omista rakkaista lapsuudenleluista. Päivänpaiste-päiväkodissa Woody ja kumppanit tapaavat tietty ison liudan uusia leluja. Löytyy vihreää avaruushyönteistä (John Cygan), venyvää mustekalaa (Whoopi Goldberg), isoa vauvanukkea (Woody Smith), kasvojaan vaihtavaa kivihirviötä (Jack Angel), ovelaa puhelinta (Teddy Newton), sekä kauhistuttavaa, rääkyvää apinalelua. Tärkeimpiä uutuuksia ovat kuitenkin Ken-nukke (Michael Keaton), johon Barbie iskee tietysti silmänsä ja joiden romanssi on koomista seurattavaa, sekä Päivänpaisteen lelujen johtohahmo, mansikoilta tuoksuva ja oikein mukava Tuhti-nalle (Ned Beatty). Tuhti on ehdottomasti uusista hahmoista kiehtovin ja hahmoa hyödynnetään erinomaisin tavoin. Muita hahmoja leffassa ovat mm. Andyn äiti (Laurie Metcalf), Andyn pikkusisko Molly (Beatrice Miller), Päivänpaisteessa käyvä tyttölapsi Bonnie (Emily Hahn), sekä tämän lelut, Maija-nukke (Bonnie Hunt), siilipehmo Pricklepants (Timothy Dalton), yksisarvinen Buttercup (Jeff Garlin), dinosauruslelu Trixie (Kristen Schaal), sekä murtunut klovni Virnu (Bud Luckey). Nämäkin uudet hahmot ovat oivallisia lisäyksiä.
En voisi kuvitella, että Pixar olisi voinut mitenkään tehdä parempaa jatkoa Toy Story -sarjalle tai keksiä parempaa tarinaa kolmannelle osalle kuin tämä. Elokuva ilmestyi 11 vuotta Toy Story 2:n jälkeen ja tekijät ovat päättäneet mennä elokuvasarjankin jatkumossa vuosia eteenpäin. Yksi Toy Story 2:n isoimmista pohdiskeluista oli, mitä leluille käy, kun Andy vääjäämättä kasvaa aikuiseksi ja siitä on erittäin hyvä jatkaa kolmannessa osassa, missä tämä käy toteen. Aikahyppy on paras mahdollinen ratkaisu myös siksi, että ne jotka näkivät kaksi ensimmäistä Toy Storya lapsena, kun ne ilmestyivät, ovat nyt kasvaneet Andyn ikään, jolloin Toy Story 3:n tarina iskee todella kovasti. Vaikken itse ollut vielä täysi-ikäisyyden kynnyksellä, kun näin elokuvan leffateatterissa, se pisti minut jo silloin miettimään, miten itse toimin lelujen kanssa varttuessani. Noh, nykyään olen parikymppinen ja omistan yhä valtavan kasan legoja ja olen jo vuosia pohtinut, että ostaisin jostain Toy Story -elokuvien tärkeimmät lelut juuri samannäköisinä kuin ne leffoissa esiintyvät.
Mutta takaisin itse elokuvaan:Toy Story 3 lähtee liikkeelle mitä parhaimmalla tavalla, näyttäen ensimmäistä kertaa sarjan aikana, kuinka Andy näkee leikkinsä. Tämä imaisee katsojan välittömästi mukaansa ja kun sitä seuraa montaasi Andyn kasvamisesta, onnistuu leffa liikuttamaan jo ensimmäisen varttinsa aikana. Ja voin kyllä sanoa, etteivät koskettavat hetket siihen lopu, sillä elokuvasta löytyy vielä sydämen seisauttava ja koko kehon lamaannuttava kohtaus, mikä saa varmasti alahuulen väpättämään. Kohtaus ja syvällinen tarina ovat isot esimerkit siitä, ettei Toy Story 3:a ole todellakaan lähdetty tekemään vain lapsille, vaan siitä on haluttu tehdä oikeasti koko perheen elokuva, mistä kuka tahansa voi nauttia. Ja siinä on totta vieköön onnistuttu. Elokuvasta löytyy paljon kaikenlaista kaikille. Lapset pääsevät viihdyttävään ja jännittävään seikkailuun suosikkilelujensa kanssa, kun taas aikuisilta loksahtaa vähän väliä suu auki ihmetyksestä, kuinka syvällisiä ja rankkoja puolia tekijät ovatkaan saaneet mukaan. Päivänpaisteen meininki herättää aikuisten mielissä varmasti mielikuvia ihan jostain muusta kuin päiväkodista, mikä tekee leffasta jopa omalla tavallaan kauhistuttavan. En ihmettele yhtään, miksi Toy Story 3 sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Tämä ei ole vain mahtava animaatioleffa, vaan aivan mieletön elokuva.
Joka katselukerralla filmi pääsee yllättämään, kuinka mestarillisesti sen tarina ja tunnelma ovatkaan rakennettuja. Elokuva kyllä sisältää paljon huumoria ja nauraa saa usein, mutta joidenkin muiden animaatioyhtiöiden teosten tyylistä poiketen Pixar ei pelkää, että katsoja tylsistyisi, jos vitsejä ei viljellä tauotta. Yhtiö uskoo vahvan tarinankerronnan ja erinomaisesti kirjoitettujen hahmojen voimaan. Juuri se tekee monista Pixarin filmeistä niin huikeita. Tämä on täysin hahmovetoinen kertomus, jolloin se pitää katsojaa tiukemmin otteessaan kuin jos se olisi vain vauhdikas ja viihdyttävä, mutta hieman tyhjänpäiväinen seikkailu. Toy Story 3 on kyllä viihdyttävä ja vauhdikaskin, muttei mitenkään tyhjänpäiväinen. Filmin tarina todella pitää katsojaansa rautaisella otteella mukanaan ja muuttuu koukuttavammaksi ja jännittävämmäksi, mitä pidemmälle tarina etenee. Loppupäässä ei todellakaan voi kyyneleiltä välttyä ja itsekin herkistyn valtavasti elokuvan viimeisen vartin aikana. Elokuva on mitä täydellisin päätös Woodyn, Buzzin ja muiden lelujen tarinalle... tai se olisi, jos Pixar ei olisi saanut päähänsä jatkaa sarjaa vielä neljännen osan voimin. Noh, pyrin katsomaan Toy Story 4:n mahdollisimman avoimin mielin, etenkin kun sitä on nyt kehuttu paljon kaikkialla. Ja vaikkei tarina päätykään, ei se vie sitä pois, että tällaisenaan elokuva on mielestäni täydellinen - tähän mennessä Toy Story -sarjan paras osa ja yksi Pixarin hienoimmista elokuvista.
Leffan ohjauksesta vastaa Lee Unkrich, joka oli aiemmin auttanut ohjaajan hommissa Pixarin leffoissa, kuten Toy Story 2 ja Nemoa etsimässä(Finding Nemo - 2003), sekä leikannut osan Pixarin filmeistä. Toy Story 3 on kuitenkin hänen ensimmäinen täysin oma ohjaustyönsä, enkä voi olla ihailematta, kuinka huikeaa työtä Unkrich tekee. Hän rakentaa tunnelmaa taiturimaisesti ja tekee jokaisesta kohtauksesta parhaan mahdollisen. Unkrichia on tietty auttanut Michael Arndtin fantastinen käsikirjoitus, jossa hyvin syvennetyt hahmot seikkailevat täydellisesti kirjoitetussa tarinassa. Arndt tekee rohkeita valintoja, mitkä ovat todella kannattaneet, sillä ainakin omalla kohdallani ne nostavat elokuvan arvoa entisestään. Ja ylistystä saa tietty elokuvan animointi. Onko yllätys, että Pixarin tekemä leffa näyttää aivan mielettömän hienolta? Leffan alkaessa suuni loksahtaa joka katselukerralla auki, sillä kun on katsonut juuri vähän aikaa sitten kaksi ensimmäistä Toy Storya, on teknologian ja tekijöiden taitojen kehitys niin huomattavaa. Elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia ja mukana on useita kuvia, joiden aikana tekisi mieli pistää leffa pauselle ja ihastella animaattoreiden loistavaa ammattitaitoa. Hahmojen liikkeet ovat sulavampia kuin ennen, eikä minkäänlaista kaksiulotteisuutta ole enää nähtävissä. Värejäkin käytetään ihanasti hyödyksi. Äänimaailmakin on taidokkaasti rakennettu ja musiikeista yhä vastaava Randy Newman pistää parastaan sävellystensä kanssa.
Tuttuun Pixar-tyyliin Toy Story 3 sisältää tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Kaikista näkyvin taitaa olla Bonnien huoneesta löytyvä Totoro-pehmolelu Studio Ghiblin valloittavan ihanasta Naapurini Totoro -animeleffasta (となりのトトロ - 1988), minkä lisäksi roskakuskin pääkallopaita viittaa vahvasti siihen, että kyseessä olisi aikuiseksi kasvanut Sid (kyseessä on jopa sama ääninäyttelijä). Elokuvan alussa Andyn leikissä Rexin karjaisu on lainattu Jurassic Parkista (1993), minkä lisäksi junan veturia koristaa numero 95, mikä viittaa ensimmäisen Toy Storyn ilmestymisvuoteen 1995, sekä Autot-leffan (Cars - 2006) Salama McQueenin kilpanumeroon. Salama McQueenista puheenollen, Päivänpaisteessa eräällä lapsella on hahmon logolla varustettu paita ja hahmosta tehty puinen lelu näkyy taustalla Woodyn ja kumppaneiden saapuessa päiväkotiin. Andyn huoneesta löytyy Autot 2:n (Cars 2 - 2011) Finn McMissilen juliste, Monsterit Oy:n (Monsters, Inc. - 2001) logo ja Nemoa etsimässä -elokuvan Tyrsky-tarra. Nemoa etsimässä -leffaan viitataan myös herra Rauskun leluversiolla. Buzz Lightyearin paristot on tehnyt WALL-E:sta (2008) tuttu Buy n Large -firma. California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneen numero A113 on Andyn äidin auton rekisterinumero. Punaisella tähdellä ja sinisellä raidalla koristettu keltainen Pixar-pallo on piilotettu mukaan monellakin eri tapaa. Aiemmista Toy Story -elokuvista (ja lähes kaikista muista Pixarin animaatioista) tuttu Pizza Planet -auto nähdään Virnu-klovnin muistoissa.
Blu-rayn kuvanlaatu on tietty ällistyttävän upea. Lisämateriaalina kahden levyn Blu-ray -julkaisulla on mm. leffateattereissa elokuvan yhteydessä esitetty "Day & Night" -lyhytanimaatio, sekä pätkä sen teosta, trailereita, julistegalleria, esittely elokuvan leluista, näyttelijöistä kertova "The Gang's All Here", huvipuistolaitteesta kertova "A Toy's Eye View: Creating a Whole New Land", elokuvan alun teosta kertovat "Rounding Up a Western Opening" ja "Life of a Shot", Bonnien leikkihetkestä kertova pätkä, "Toy Story Trivia" -peli, käsikirjoittaja Michael Arndtin ohjeita tarinan rakentamiseen, Pixarin leikkaajien esittely työstään, Pixarin työntekijöiden tarinoita elokuvan tekoajalta, sekä lyhyitä pätkiä ja mainoksia, joilla leffaa on mainostettu, kuten Tuhti-karhun mainos ja Kenin treffivinkkejä. Elokuvan voi myös katsoa kahden eri kommenttiraidan kanssa, joiden aikana nähdään kuvakäsikirjoituksia ja muita luonnoksia kohtauksista. Yhteensä lisäkatsottavaa on yli kahdeksi tunniksi.
Yhteenveto:Toy Story 3 ei ole vain upea animaatioleffa - se on suorastaan täydellinen elokuva! Tekijät eivät olisi voineet keksiä parempaa tarinaa ja on mahtavaa, että leffa jatkaa toisen osan pohdiskelua lelujen kohtalosta, kun heidän omistajansa aikuistuu. Kyseessä on muutenkin hyvin syvällinen ja moniulotteinen teos, mikä saa aikuiskatsojan hämmästymään useaan otteeseen. Tekijät ovat tehneet yllättävänkin rohkeita ratkaisuja ja leffan loppuhuipennusta on vaikea olla katsomatta suu auki ja miettiä, saako näin edes tehdä lastenleffassa? Mutta Toy Story 3 ei olekaan vain lastenleffa, vaan oikeasti koko perheen filmi, mistä kuka tahansa voi nauttia suuresti. Se on mukaansatempaava ja koukuttava, hauska ja jännittävä, ja se luottaa täysillä tarinaansa, eikä usko, että katsoja pysyy kiinnostuneena vain, jos leffassa viljellään pelkkiä sketsiä ja typeriä tanssinumeroita viiden minuutin välein (kuten muut animaatioyhtiöt). Koskettavuudelta ei todellakaan voi välttyä ja kyynelhanat vuotavat hyvin varmasti. Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja heidän ääninäyttelijänsä tekevät loistotyötä. Fantastista työtä tekevät myös animaattorit, jotka herättävät leffan eloon käsittämättömän hienoilla visuaalisuuksilla. Kaikin puolin Toy Story 3 on mestarillinen paketti. Se vie lelujen tarinan täydellisesti päätökseensä, minkä vuoksi olenkin hieman skeptinen Toy Story 4:n olemassaolon tarpeellisuudesta. Yritän kuitenkin katsoa sen mahdollisimman avoimin mielin...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Toy Story 3, 2010, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
