Pääosissa: Jennifer Garner, Kirsten Prout, Goran Višnjić, Terence Stamp, Will Yun Lee, Colin Cunningham, Cary-Hiroyuki Tagawa, Chris Ackerman, Natassia Malthe, Edison T. Ribeiro, Bob Sapp, Laura Ward ja Jason Isaacs
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 16
Elektra perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1981. Hahmo nousi nopeasti suosituksi ja hänestä ryhdyttiinkin tietty tekemään elokuvaa. Hahmon luonut Frank Miller pestattiin kirjoittamaan elokuvan käsikirjoitus, Oliver Stone palkattiin ohjaajaksi ja Gabrielle Reeceä kaavailtiin nimikkorooliin, mutta nämä suunnitelmat kariutuivat 1990-luvulla. Kun Elektra-hahmon sisältänyt Daredevil-elokuva (2003) osoittautui taloudelliseksi hitiksi, Elektran oma leffa palautettiin tuotantoon, mutta uusin tekijöin ja kauhealla kiireellä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Elektra sai maailmanensi-iltansa 8. tammikuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli kuitenkin taloudellinen epäonnistuminen, joka ei saanut tienattua edes budjettiaan takaisin ja jota haukkuivat lopulta niin kriitikot, hahmon fanit kuin myös elokuvan päätähti Jennifer Garner. Itse katsoin Daredevilin lapsena, kun se tuli televisiosta ja pidin siitä tuolloin todella paljon, joten katsoin toki Elektran oman leffan heti, kun sain tietää sellaisen olevan olemassa. En kuitenkaan edes tuolloin pitänyt näkemästäni, enkä ole katsonut elokuvaa kuin ehkä kerran uudestaan. Daredevil-elokuva oli yksi ensimmäisistä leffoista, minkä arvostelin Elokuvan taikaa -sivulla, mutta tuolloin päätin jättää Elektran katsomatta. Nyt kun Elektra täyttää 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.
Henkiin herätetty Elektra päätyy suojelemaan isää ja tytärtä salamurhaajista koostuvalta Käsi-järjestöltä.
Jennifer Garner palaa rooliinsa Elektra Natchiosiksi, siitäkin huolimatta, että hahmo tapettiin Daredevil-elokuvassa ja ettei Garner olisi halunnut näytellä hahmoa uusiksi. Hän oli kuitenkin mennyt tekemään kahden elokuvan sopimuksen ja niinpä hänen oli pakko jatkaa Elektrana. Eikä hahmon kuolemakaan juuri haittaa, sillä kuten sarjakuvien fanit tietävät, harva Marvel-hahmo pysyy haudassaan. Garnerista voi huomata, ettei häntä juuri kiinnostanut roolissa jatkaminen, vaan hän hoitaa osansa tylsän yksi-ilmeisesti. Elokuva syventyy hieman enemmän Elektran menneisyyteen ja kuinka hän oppi taistelutaitonsa. Nyt nainen toimii salamurhaajana, kun hän saa tehtävän, joka muuttaa kaiken.
Elokuvassa nähdään myös Colin Cunningham Elektran keikat antavana McGabena, Terence Stamp Elektran kouluttaneena mestari Keppinä, Goran Višnjić ja Kirsten Prout jahdattuina Mark-isänä ja Abby-tyttärenä, sekä Cary-Hiroyuki Tagawa pahan Käsi-järjestön johtajana Roshina ja Will Yun Lee, Chris Ackerman, Natassia Malthe, Bob Sapp ja Edison T. Ribeiro järjestöön kuuluvina Kiriginä, Tattoona, Typhoidina, Stonena ja Kinkouna. Näyttelijöistä parhaiten vakuuttaa Stamp viisaana ja arvokkaana mentorina, mutta muuten sivunäyttelijöiden suorituksen jäävät aika vaisuiksi. Prout ei onnistu tekemään näsäviisaasta Abby-hahmostaan pidettävää, mikä koituukin osittain elokuvan kohtaloksi, sillä nimenomaan Abbyn suojelu on juonen pääpointti.
Elektra ei ollut niin surkea mätäpaise kuin muistin - toisin kuin vuotta aiemmin ilmestynyt naisvetoinen sarjakuvaraina Catwoman(2004) - mutta eipä se erityisen hyväkään ollut. Jo Daredevil-leffa oli heikko, melodramaattinen mutta silti varsin höpsö, mutta siitä sentään löytyi hyvät ja viihdyttävät hetkensä kaiken korniuden alta. Elektra on vain... tylsä. Elokuvalla on kestoa vain muutamaa minuuttia päälle puolitoista tuntia, mutta se tuntuu huomattavasti kestoaan pidemmältä. Laahaava tarina ei missään kohtaa nappaa mukaansa, eikä asiaa tosiaan auta se, kun päänäyttelijää ei näytä kiinnostavan olla kameran edessä, eikä Elektran suojeltava kohde ole järin tykättävä hahmo.
Elokuvasta löytyy pari ihan menevää toimintapätkää, mutta eipä juuri muuta. Toisin kuin hieman kieli poskessa tehty Daredevil, Elektraa on tehty haudanvakavana, tappaen pienimmänkin huvin lopputuloksesta. Elokuva uskoo olevansa jokin tiivistunnelmainen jännäri, mutta se haahuilee niin paljon, että pieninkin jännitteen vire haihtuu vähän väliä. Parit naurut voi päästä ilmoille, mutta lähinnä leffan muutamien tahattoman koomisten tilanteiden takia. Päälle on vielä tietty liimattu pakollinen romanssikuvio, johon ei jakseta panostaa yhtään ja jonka näyttelijöiltä ei löydy tippaakaan kemiaa. Näinä hetkinä toivoisi, että Daredevil tekisi myös paluun. Ben Affleck kyllä kuvasi lyhyen kohtauksen elokuvaa varten, mutta se harmillisesti leikattiin pois.
Elokuvan käsikirjoittivat Zak Penn, Stuart Zicherman ja M. Raven Metzner ja ohjaajaksi valikoitui Rob Bowman, ja tämän nelikon laiskaa räpellystä seuratessa ei voi kuin haaveilla, mitä Frank Miller ja Oliver Stone olisivat voineet saada leffalla aikaiseksi. Bowman tunnettiin tuolloin lähinnä Salaisten kansioiden (The X-Files - 1993-2018) ohjaajana, mutta oli hän myös leffojen puolella tehnyt ihan kivan lohikäärmerainan, Tulen valtakunnan (Reign of Fire - 2002). Elektra jäi miehen viimeiseksi elokuvaksi, mikä ei toisaalta paljoa yllätä. Leffa ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta leikkaus on töksähtelevää ja värimäärittely on ajoittain suorastaan häiritsevää ylivalotuksensa ja liiallisuuksiin menevien kontrastien ja saturaatioiden kera. Lavasteet ja puvut ovat oivat, mutta erikoistehosteet eivät näytä kaksisilta. Äänimaailma toimii ihan hyvin ja Christophe Beckin säveltämät musiikit tunnelmoivat menettelevästi taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Elektra, 2005, Twentieth Century Fox, Marvel Enterprises, Regency Enterprises, New Regency Productions, Horseshoe Bay Productions, Epsilon Motion Pictures, Elektra Productions, SAI Productions
Pääosissa: Eddie Murphy, Marsha Thomason, Aree Davis, Marc John Jefferies, Terence Stamp, Nathaniel Parker, Wallace Shawn, Jennifer Tilly ja Dina Spybey
Genre: fantasia, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12
The Haunted Mansion, eli suomalaisittain Kummituskartano perustuu löyhästi Walt Disneyn samannimiseen huvipuistolaitteeseen. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1980-luvulla Ghostbusters - haamujengin(Ghostbusters - 1984) aloittaneen haamubuumin takia. Kesti kuitenkin vuosia, ennen kuin projekti alkoi oikeasti edetä ja kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2002. Lopulta Kummituskartano sai maailmanensi-iltansa 26. marraskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta kriitikot lyttäsivät sen. Itse näin Kummituskartanon joskus nuorempana, kun se tuli televisiosta. Muistan katseluhetken hyvin, mutten oikeastaan mitään itse filmistä - vain sen, että tuolloin pidin näkemästäni. Nyt kun huomasin Kummituskartanon täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.
Kiinteistönvälittäjäperhe Eversit saavat työkeikan suuresta kartanosta. Pian kartanoon päästessään he huomaavat paikan kummittelevan. Heidän täytyy selvittää, mitä aaveet haluavat, päästäkseen itse pois.
Eddie Murphy nähdään elokuvan pääroolissa Jim Eversinä, kiinteistönvälittäjänä, joka on niin innokas työstään, ettei hänellä tunnu jäävän aikaa perheelleen. Marsha Thomason näyttelee Jimin vaimoa, myös kiinteistönvälittäjänä työskentelevää Saraa, joka haluaisi, että Eversit voisivat viettää enemmän aikaa yhdessä. Pariskunnan lapsia ovat kärsimätön Megan (Aree Davis) ja hämähäkkikammoinen Michael (Marc John Jefferies). Murphy on tietty roolissaan hupaisa, muiden hoitaessa tonttinsa vakavammin. Eversien perhedynamiikka toimii ihan passelisti, joskin Murphyn ja Thomasonin väliltä ei erityistä kemiaa löydy.
Lisäksi elokuvassa nähdään muun muassa Nathaniel Parker kartanon omistavana herra Graceynä, Terence Stamp hovimestari Ramsleynä, Wallace Shawn kartanon lakeijana Ezrana, Dina Spybey piikana Emmana, sekä Jennifer Tilly ennustajaeukko Madame Leotana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hommistaan toimivasti. Parasta työtä tekee jylhä-ääninen Stamp, joka sopii täydellisesti kolkon ja karmivan hovimestarin osaan.
Kummituskartano ei millään yllä Disneyn toisen samana vuonna ilmestyneen huvipuistolaiteleffan,Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen(Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) tasolle, mutta omillaan se toimii kyllä ihan kivana koko perheen kauhukomediana. Se pitää menon pääasiassa kepeänä ja perheystävällisenä, mutta seasta löytyy myös pari yllättävänkin karmivaa hetkeä, joita katsoessa moni lapsi saattaa herkästi vetäytyä vanhempansa kainaloon suojaan. Elokuvan ilmapiiri on sen parasta antia. Leffa uskaltaa olla jännittävä ja tarjota aika hurjiakin näkyjä, mutta samalla se on hupsua hömppää, joka pitää hymyä huulilla.
Elokuvan kompastuskiveksi koituu sen käsikirjoitus, joka on aika mitäänsanomaton. Kertomus ei ole kovinkaan kaksinen, eivätkä hahmot erityisen kiinnostavia. Vaikka tunnelma on oivallinen ja mukana on hyviä kohtauksia siellä täällä, käsikirjoitus tuntuu jäävän hieman puolitiehen. Erityisesti loppuhuipennus tuntuu varsinaiselta antikliimaksilta. Konseptissa olisi potentiaalia enemmän ja mukana voisi olla lisää villejä ideoita. Kestoa voisi olla vaikka kymmenen minuuttia enemmän ja lisäminuutit voitaisiin hyödyntää tehokkaasti kartanon lisätutkimuksiin.
Leffan ohjauksesta vastaa Rob Minkoff, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa Leijonakuninkaan(The Lion King - 1994) ja Stuart Littlen (1999). Minkoff tekeekin työnsä kelvollisesti, rakentaessaan tunnelmaa, mutta hänkään ei saa lopulta paljoa aikaiseksi David Berenbaumin käsikirjoituksen pohjalta. Kummituskartano on hyvin kuvattu ja pääasiassa toimivasti leikattu. Valaisua hyödynnetään oivallisesti ja lavasteet ovat upeat. Asut ovat parhaimmillaan todella hienot - erityisesti elävien luurankojen kohtauksessa - ja maskeerauksiakin hyödynnetään hyvin. Leffan erikoistehosteet eivät kuitenkaan ole kummoisesti kestäneet aikaa ja muutamat digiefektit ovat silmiinpistävän huonot. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Mark Mancina tunnelmoi mainiosti musiikeillaan.
Yhteenveto:Kummituskartano on ihan kiva koko perheen "kauhuelokuva". Se tarjoaa joitain jännittävämpiä kummittelukohtauksia, jotka saattavat olla hurjia perheen pienimmille, mutta se pitää kuitenkin lupsakan menon yllä alusta loppuun. Tunnelma on hyvin rakennettu, mutta tarina kaipaisi jotain enemmän. Tällaisena käsikirjoitus jää aika raakileeksi ja etenkin loppuhuipennus tuntuu hätäisten kyhätyltä. Eddie Murphy on hyvässä vedossa pääroolissa ja muukin näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa vähintään kelvollisesti. Puitteiltaan leffa näyttää hienolta, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten. Kummituskartano sopii oikein passelisti koko perheen yhteiseen leffailtaan, jossa halutaan katsoa jotain hieman jännittävämpää, mutta ihan kunnon kauhuelokuvien pariin ei voida vielä mennä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Haunted Mansion, 2003, Walt Disney Pictures, Gunn Films, Doom Buggy Productions
Pääosissa: Thomasin McKenzie, Anya Taylor-Joy, Matt Smith, Diana Rigg, Michael Ajo, Synnøve Karlsen, Terence Stamp, Rita Tushingham, James Phelps, Oliver Phelps ja Sam Claflin
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16
Last Night in Soho on Edgar Wrightin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Wright ilmoitti elokuvan teosta tammikuussa 2019 ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä syyskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on siirretty pariinkin otteeseen. Nyt Last Night in Soho saapuu myös Suomen elokuvateattereihin ja itse olin innoissani filmistä. Wright kuuluu suosikkiohjaajieni listalle ja ilahduin heti, kun kuulin hänen tekevän uutta elokuvaa. Sen kummemmin mitään leffasta etukäteen tietämättä menin katsomaan Last Night in Sohon sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Muotisuunnittelijan urasta haaveileva Eloise Turner muuttaa Lontooseen opiskelemaan. Siellä hän alkaa nähdä kiehtovia unia ja näkyjä nuoresta Sandie-naisesta 1960-luvulla. Eloise jää koukkuun seuraamaan Sandien tarinaa, kunnes vähitellen näyt muuttuvat kammottaviksi painajaisiksi.
Thomasin McKenzie nähdään Eloise Turnerina, maaseudulla asuvana, muotisuunnittelusta haaveilevana nuorena naisenalkuna, joka saa opiskelupaikan Lontoosta ja lähtee tavoittelemaan unelmiaan. Jojo Rabbit -elokuvasta (2019) parhaiten tuttu McKenzie osoittaa jälleen lahjansa ja näyttäytyy yhä vain lupaavampana näyttelijänä, josta voi kuoriutua jotain vieläkin enemmän. Hän tulkitsee taidokkaasti sympaattisen innokasta nuorukaista, joka matkaa sinisilmäisenä ison kaupungin pyörteeseen ja vain vahvistaa suoritustaan, kun Eloise alkaa nähdä kummia näkyjä Sandiesta, jota esittää Anya Taylor-Joy. Sandie oli 1960-luvulla matkustanut Lontooseen omien unelmiensa perässä ja hänestä muodostuukin pian Eloisen idoli. Näyt alkavat kuitenkin muuttua pikkuhiljaa synkemmiksi ja Sandien mysteeri muuttuu koukuttavammaksi. Useasti taitonsa osoittanut Taylor-Joy on myös nappivalinta osaansa, esittäen hienosti hahmonsa eri puolet glamour-elämän keskellä.
Elokuvassa nähdään myös Rita Tushingham Eloisen isoäitinä Peggynä, Synnøve Karlsen Eloisen inhottavan omahyväisenä kämppiksenä Jocastana, Michael Ajao Eloisen luokkatoverina Johnina, sekä Matt Smith näyissä Sandien kanssa esiintyvänä Jackina. Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Diana Rigg tekee Last Night in Sohossa viimeisen elokuvaroolinsa vuokraemäntä Collinsina. Rigg menehtyi vain kuukausi elokuvan kuvausten päättymisen jälkeen ja elokuva onkin omistettu hänelle. Näyttelijät ovat läpikotaisin mainioita, vaikka paikoitellen Karlsen ehkä ampuukin yli narsistisen Jocastan roolissa.
Last Night in Soho on onneksi vuodella pidemmäksi venähtäneen odotuksen arvoinen elokuva. Vaikkei leffa nousekaan ohjaaja Wrightin töiden kärkipäähän, on se silti erittäin hyvä lisäys herran alati muovautuvaan filmografiaan ja ennen kaikkea hyvin erilainen teos Wrightilta. Kyseessä ei ole yhtä äkkipikainen, sähäkkä ja räjähtävä teos kuin vaikkapa Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007), Scott Pilgrim vastaan maailma(Scott Pilgrim vs. the World - 2010) tai Baby Driver (2017), mutta Wright pääsee kyllä toteuttamaan outoa itseään eri tavoin leffan aikana. Pääasiassa Wright kuitenkin kanavoi sisäistä Dario Argentoaan, lainaillen vahvasti kyseisen kauhutekijän elokuvista 1970-luvulta. Vaikka toisaalta tällainen giallotyyli onkin kenties vuosikymmenen liian myöhässä siitä, että elokuva sijoittuu näkyjen kautta osittain 1960-luvulle, sopii voimakas väri- ja valotyylittely hienosti leffaan.
Vaikkei kyseessä olekaan samanlainen vuoristorata-ajelu kuin äsken mainitsemani Wrightin työt, vaan Last Night in Soho on huomattavasti rauhallisempi ja hitaasti jännitettään kasvattava, ei elokuva ole millään lailla tylsä tai pitkäveteinen. Se on nimenomaan jopa vangitseva, etenkin kun Sandien mysteeriä aletaan tosissaan kehittelemään ja avaamaan. Vaikka koin tietyt puolet tarinasta ennalta-arvattaviksi, osaa leffa myös ovelasti johtaa harhaan. Tarina lumoaa viekkaasti mukaansa, samalla kun Wright rakentaa hiljalleen jännitettä. Tunnelma ujuttautuu pikkuhiljaa mutta vääjäämättömästi katsojan ympärille, ja kun sitä vähiten odottaa, elokuva iskee tosissaan. Parhaimmillaan (tai jonkun mielestä pahimmillaan) leffa on jopa hieman piinaava. Siitä huolimatta, että mukana on joitain koviin ääniefekteihin luottavia säikyttelyjä, pääasiassa kauhuosasto luottaa nimenomaan miellyttävän epämiellyttävään tunnelmaan.
Sen lisäksi, että Wright taitaa visuaalisen näyttävyyden ja äänimaailmalla kikkailemisen (palataan siihen kohta), hän on myös tehnyt kertomuksestaan sisällöllisesti rikkaan. Leffa on ajankohtainen käsitellessään teemoja esimerkiksi seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sen aiheuttamista traumoista. Aikakausihyppelyllä heijastetaan misogyniaa 60 vuoden väliltä ja mikä on muuttunut vuosien varrella ja mikä ei. Elokuva jättää pohdiskeltavaa katsojalleen päätyttyään. Se onnistuu takomaan voimakasta sanomaansa, olematta silti saarnaava. Apuna käsikirjoittamisessa Wrightilla on ollut Krysty Wilson-Cairns ja yhdessä kaksikko on laatinut erittäin hyvän tekstin.
Tekniseltä puoleltaan Last Night in Soho on huippuluokkaa. Filmi on upeasti kuvattu kamera-ajoja, kuvakulmia ja -sommitteluja myöten, mitä vain tukee tyylikäs valojen, varjojen ja varsinkin voimakkaiden värien käyttö. Leikkaus on onnistunutta ja on hyvä, että Wright on tällä kertaa hoitanut homman maltillisesti, sillä elokuvaan ei olisi sopinut ohjaajalle ominainen äkkipikainen saksimistyyli. Lavasteet ja asut ovat läpikotaisin hienot ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Wrightille tuttuun tapaan mukana on paljon mukaansatempaavia laulurallatuksia. Tehosteissa parasta on, kuinka Eloise ja Sandie yhdistyvät ja vaihtavat paikkaa läpi näkyjen. Erityisesti yksi pitkällä otoksella tehty tanssi tekee suuren vaikutuksen, kun lähes joka pyörähdyksellä Taylor-Joy vaihtuu McKenzieen ja takaisin.
Yhteenveto: Last Night in Soho on erittäin mainio kauhumysteeri, joka pitää tiukasti mukanaan koukuttavan tarinansa ja kiehtovan tunnelmansa ansiosta. Karmiva henki rakentuu vähitellen ja puristuu yhä vain vahvemmin katsojan ympärille elokuvan kulkiessa eteenpäin. Ohjaaja Edgar Wright hoitaa hommansa tavanomaista maltillisemmin, silti kikkailen vekkulimaisesti, kun tarve sitä vaatii. Varsinkin Eloisen näyt ovat vaikuttavasti toteutettuja. Eloisea näyttelevä Thomasin McKenzie on erinomainen roolissaan, tulkiten hahmonsa monia puolia hienosti. Myös Anya Taylor-Joy vakuuttaa ja Diana Riggin viimeiseksi jäänyt työ on vahva ja karismaattinen. Tekniseltä toteutukseltaan filmi on erinomainen kuvausta, valoja, värejä, lavasteita ja tehosteita myöten. Tarinasta löytyy tiettyä ennalta-arvattavuutta, mutta myös omat oveluutensa. Last Night in Soho ei nouse Wrightin filmografian kärkikastiin, mutta se on silti todella hyvä teos, joka saattaa jopa parantua uudelleenkatselulla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Last Night in Soho, 2021, Working Title Films, Focus Features, Film4, Complete Fiction
Ohjaus: Richard Lester Pääosissa: Christopher Reeve, Margot Kidder, Gene Hackman, Terence Stamp, Sarah Douglas, Jack O'Halloran, Jackie Cooper, Marc McClure, Ned Beatty, Valerie Perrine, Susannah York ja E. G. Marshall Genre: supersankarielokuva, seikkailu Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia / Extended Version: 2 tuntia 26 minuuttia / The Richard Donner Cut: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 12
DC Comicsin sarjakuvahahmoon perustuva supersankarielokuva Teräsmies (Superman - 1978) oli suuri ja ylistetty hitti. Sellaista siitä myös toivottiin ja uskottiin, joten jatko-osan teko lähti liikkeelle samaan aikaan ensimmäisen osan kanssa. Molempia leffoja kuvattiin päällekäin ja Supermanin ohjaaja Richard Donner ehti saada aikaiseksi lähes koko jatko-osan, mutta kun tuotanto viivästyi ja sen budjetti alkoi kasvamaan, jatko-osan teko pysäytettiin. Alkuvuodesta 1979 jatkon tuotanto lähti jälleen käyntiin, mutta Donner potkittiin projektista pihalle ja hänet korvattiin Richard Lesterillä. Monet tekijät eivät pitäneet muutoksesta ja jotkut jopa jättivät elokuvan vapaaehtoisesti. Kesällä 1979 jatko-osan kuvaukset vihdoin jatkuivat. Lesterin ei kuitenkaan pitänyt kuvata vain muutamia juttuja, jotka olivat aiemmin jääneet tekemättä, vaan hänen täytyi tehdä useita kohtauksia uudestaan, jotta hänelle voitaisiin myöntää ohjaajan titteli alkuteksteihin. Käsikirjoitusta myös työstettiin uudestaan, mikä tarkoitti lisäkuvauksia. Lopulta Teräsmies II sai ensi-iltansa muutamissa maissa joulukuussa 1980 ja monissa muissa maissa seuraavan vuoden aikana. Tuotanto-ongelmistaan huolimatta filmi oli iso menestys ja se voitti kriitikotkin puolelleen. Leffaa pidetään nykyään edeltäjänsä tavoin supersankarielokuvagenren klassikkona, jota ylistetään edelleen. Itse näin Teräsmies II:n lapsena ja se oli mielestäni parempi kuin edellinen osa, sillä jatko-osana tämä leffa pääsi paljon nopeammin näyttämään Supermanin seikkailuita. Katsoin elokuvan jossain kohtaa uudelleen, mutta silloin pidin sitä jokseenkin tylsänä, enkä ole jaksanut katsoa sitä uudestaan. Kun pohdin, mitä elokuvia arvostelisin, päätin arvioida vanhat Batman-leffat (1966-1997). Samalla pohdin myös vanhojen Teräsmiehien (1978-2006) arvostelemista, mutta koska en omistanut niitä, luovuin ideastani. Sain kuitenkin ystävältäni Blu-ray -paketin, joka sisälsi vanhat Teräsmies-leffat, jolloin päätin sittenkin toteuttaa ideani. Katsoin Teräsmies II:n pari viikkoa ensimmäisen osan jälkeen.
Supermanin täytyy pohtia, haluaako hän olla mieluummin kansan rakastama sankari, vai kömpelö toimittaja Clark Kent, ollakseen rakastamansa Lois Lanen kanssa. Maailma kuitenkin tarvitsee Supermania, kun kenraali Zod ja hänen pahat kätyrinsä vapautuvat Varjosektorilta ja aikovat vallata Maan.
Christopher Reeve palaa Teräsmiehen, eli Clark Kentin, eli Kal-Elin rooliin ja on tässä filmissä parempi kuin edellisessä. Clark Kentinä Reeve ei pääse samalla lailla olemaan tunaroiva pöhkö, mutta hän tarjoaa silti parit naurut. Teräsmiehenä Reevestä löytyy jälleen oivaa sankarillisuutta ja tarvittavaa sydäntä. Hahmosta löydetään leffassa myös uusia puolia, joita on kiinnostava seurata. Näitä puolia olisi voinut näyttää hieman enemmänkin, mutta jo näin on hyvä. Hahmo ei ole yhtä tylsä kuin aiemmin, sillä tässä näytetään erittäin oivasti, ettei Teräsmies olekaan täysin voittamaton. Margot Kidderin esittämä toimittaja Lois Lane on harmillisesti sama avuton neito pulassa kuin edellisessäkin osassa, mutta hänelle on annettu hieman enemmän asennetta. Toimittajana Lois on paljon parempi kuin aiemmin, eikä hän joudu jatkuvasti kyselemään muilta, miten yksinkertaisia sanoja kirjoitetaan. Kidderin roolisuoritus on Reeven tavoin parempi kuin ennen, eikä hän ole yhtä yksiulotteinen. Elokuvan pahikset ovat tosiaan edellisen filmin alussa nopeasti nähdyt kenraali Zod (Terence Stamp) ja hänen kätyrinsä Ursa (Sarah Douglas) ja Non (Jack O'Halloran). Kolmikko on loistovastus Teräsmiehelle, sillä heillä on samat voimat kuin sankarilla. Ylivoimansa ansiosta katsojana jopa hieman jännittää, miten Teräsmies voisi pysäyttää heidät? Kenraali Zod on oiva hahmo ja Stamp huokuu oikeaa karismaa, mitä maailmanvalloittajan rooli vaati. Ursa taas vaikuttaa hieman ilkeämmältä kuin kenraali ja on valmis tekemään isompia kauheuksia. Non on kolmikosta suurin eli samalla myös tyhmin. Hän ei puhu ollenkaan, vaan päästelee typeriä mylväisyjä ja osoittaa urpoutensa useasti leffan aikana. Douglas ja O'Halloran ovat kelpo valinnat rooleihinsa. Päänvaivaa Teräsmiehelle tuottaa myös vankilasta karannut rikollisnero Lex Luthor (Gene Hackman), joka haluaa tietty yhdistää älykkyytensä kenraali Zodin voimien kanssa. Luthorista on tehty koomisempi hahmo kuin edellisessä osassa, mutta hänestä löytyy yhä oikeanlaista kieroutta. Hackman on jälleen mainio roistona, vaikka hahmo jääkin usein yliluonnollisen pahiskolmikon varjoon. Myös Luthorin kätyrit Otis (Ned Beatty) ja neiti Teschmacher (Valerie Perrine) tekevät paluun, joskin vain lyhyeksi aikaa. Elokuvassa nähdään myös Jackie Cooper Daily Planet -lehden päätoimittaja Perry Whitena, Marc McClure valokuvaaja Jimmy Olsenina, E. G. Marshall Yhdysvaltain presidenttinä ja Susannah York Teräsmiehen Lara-äidin hologrammina, joka antaa ohjeita pojalleen. Teräsmiehen isää Jor-Eliä esittävä Marlon Brando ehti kuvata Donnerin kanssa kohtauksia leffaa varten, mutta ohjaajan vaihtumisen jälkeen hänen osuutensa leikattiin pois filmistä ja hänet korvattiin Yorkilla.
Leffa alkaa lähes samalla lailla kuin alkuperäinen Teräsmies, eli kenraali Zodin, Ursan ja Nonin oikeudenkäynnistä ja vangitsemisesta Varjosektorille. Tämä on mainio aloitus, sillä se näyttää heidän olevan tällä kertaa tarinan viholliset, minkä lisäksi se toimii ihan kivana kertauksena, sillä se myös näyttää, mitä kolmikko puuhasi ennen vangitsemistaan. Kertaus ei kuitenkaan lopu siihen, sillä alkutekstien aikana näytetään lähes koko edellinen elokuva alusta loppuun (josta on kuitenkin onneksi poistettu leffan kamalan surkea ajankääntölopetus), mikä on kivaa niille, jotka näkivät edellisen osan kauan sitten, mutta pitkästyttävää niille, jotka ovat juuri katsoneet sen. Vasta kymmenen minuutin kohdalla Teräsmies II oikeasti alkaa ja seikkailu lähtee vihdoin liikkeelle. Elokuva onnistuu nappaamaan katsojan heti mukaansa, kun terroristit ottavat Eiffel-tornin haltuunsa ja uhkaavat räjäyttää siellä vetypommin. Siitä lähtien filmi pitää mielenkiinnon yllä mainiosti, vaikka mukaan onkin lipsahtanut hetkiä, jotka voisi helposti poistaa kokonaan. Minun on itse asiassa tunnustettava, että mielestäni Teräsmies II on selvästi kiinnostavampi ja parempi elokuva kuin edeltäjänsä.
Mielipiteeni ei kuitenkaan johdu siitä, että toimintaa on enemmän - vaikka se toki tekee katselukokemuksesta viihdyttävämmän - vaan koska elokuva on kokonaisuudessaan... noh, kokonaisempi. Filmi ei tunnu siltä, että siitä puuttuisi tärkeitä hetkiä, eikä sen loppuhuipennus ole ihan hirveän myötähäpeällistä kuraa. Teräsmies II:ssa tunnelmakin on paremmin luotu. Voimiensa ansiosta pahikset tuntuvat vaarallisemmilta ja uhkaavammilta kuin mikään edellisessä osassa. Leffassa on enemmän jännitystä, minkä lisäksi Loisin ja Teräsmiehen romanssi on uskottavampaa. Siinä ei ole noloja ja typeriä hetkiä, vaan se on onnistuneempi ja mukaansatempaavampi paketti. Mukaan on jopa saatu muutamia hauskoja vitsejä, sekä osio jossa on mukana epätoivon tuntua.
Teräsmies II:sta löytyy silti selkeitä ongelmiakin. Toimintakohtaukset lisäävät filmin viihdearvoa, mutta samalla niitä on myös turhan paljon. Teräsmiehen taistelu kolmikkoa vastaan Metropolis-kaupungissa kestää liian kauan ja siihen mahtuu jotkut leffan hölmöimmistä hetkistä. Toimintaan ei ole saatu kunnon koukuttavuutta ja tappelut tapahtuvat niin hitaasti, että ne käyvät hieman tylsiksi. Elokuvasta löytyy myös Teräsmiehen ihmisyyteen liittyvä juonikuvio, joka on kiehtova käänne, mutta jota ei kehitellä tarpeeksi hyvin, jotta se toimisi oikeasti. Isoin ongelmani filmissä on kuitenkin se, että hahmoille on keksitty uusia, todella typeriä voimia. Miten Teräsmies kykenee yhtäkkiä liikuttamaan asioita mielensä voimalla? Tai ampumaan jonkinlaista laseria sormestaan? Tai monistamaan itsensä hologrammeiksi ja teleporttaamaan paikasta toiseen? Tai irrottamaan logonsa rinnastaan ja heittämään sen vastustajaansa päin vangitsevana frisbeenä? Mitä helvettiä? Käsikirjoittajat ovat selvästi vain keksineet uusia juttuja, eivätkä ole miettineet onko niissä mitään järkeä. Yhdessä kohtaa Teräsmies myös kostaa tökerösti sen, että häntä nöyryytettiin, mikä ei sovi hahmoon yhtään. Ja ne, jotka valittivat Man of Steelin (2013) jälkeen ettei Teräsmies koskaan tapa, eivät ole selvästi nähneet tätä filmiä vähään aikaan. Tämä Teräsmies tapppaa. Ja tekee sen vielä hymyillen. Muuten kyseessä on erittäin oivallinen supersankariseikkailu, jonka katsoo mieluummin uudestaan kuin edellisen elokuvan. Filmin on tosiaan ohjannut Richard Lester, joka onnistui Donneria paremmin tunnelman luomisessa. Elokuvan ongelmat johtuvatkin samoista käsikirjoittajista kuin edellisessa filmissä, eli Mario Puzosta, ja David ja Leslie Newmanista. Heidän olisi pitänyt karsia outoja voimia hahmoilta ja tiivistää kokonaisuutta hieman. Viimeistään leikkauksessa olisi pitänyt tapahtua tiivistämistä muutamassa kohtauksessa. Teräsmies II on kuitenkin ihan hyvin kuvattu, mutta sen visuaaliset tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Lentävät hahmot ovat usein todella kömpelösti toteutetut ja Metropoliksen tuhoutuminen ison taistelun aikana näyttää hieman koomiselta. Äänimaailma on kuitenkin oivallinen. Lavastajat ovat tehneet kelpo työtä Yksinäisyyden linnakkeen ja vankilan kanssa. Pahiskolmikon asut ovat ihan tyylikkäät. Musiikkien sävellyksestä vastaa tällä kertaa Ken Thorne, joka on tehnyt parhaansa kopioidessaan edellisen osan säveltäjä John Williamsia. Williamsin upea tunnusmusiikki kuullaan tietty tässäkin ja se jää jälleen päähän soimaan loppupäiväksi.
Elokuvasta on olemassa pari muuta versiota alkuperäisen teatteriversion lisäksi. Edellisen filmin tavoin myös Teräsmies II:sta leikattiin televisiota varten pidempi versio, joka sisälsi Donnerin kuvaamia kohtauksia yhdeksäntoista minuutin verran. Paljon tunnetumpi versio leffasta on kuitenkin 2000-luvulla julkaistu The Richard Donner Cut, joka on nimensä mukaisesti Donnerin versio elokuvasta. Vaikka tarina pysyy samana, The Richard Donner Cutissa on täysin erilaisia kohtauksia kuin teatteriversiossa. Alun Eiffel-torniosio puuttuu siitä kokonaan, minkä lisäksi Marlon Brando nähdään Jor-Elinä. Olen nähnyt myös Donnerin version, mutta tätä arvostelua varten katsoin alkuperäisen teatteriversion.
Yhteenveto: Teräsmies II on parempi ja kokonaisempi elokuva kuin edeltäjänsä. Tarina ei missään kohtaa tee outoa aikahyppyä, eikä leffan loppuhuipennus ole yhtä typerä kuin edellisessä osassa. Hieman liian pitkän kertausalun jälkeen filmi nappaa nopeasti mukaansa ja pitää mukanaan loppuun asti. Leffassa on oivallinen tunnelma monin tavoin. Kenraali Zod ja kumppanit luovat toimivan uhan ja jännitteen, minkä lisäksi Clark Kentin ja Lois Lanen romanssi on ihan hyvin kirjoitettu ja esitetty. Huumoria on kelpo määrä mukana ja näyttelijät tekevät parempaa työtä kuin aiemmin. Harmillisesti elokuvasta löytyy selkeitä ongelmiakin. Toimintakohtaukset ovat välillä hieman pitkäveteistä katseltavaa - etenkin Metropoliksessa käytävä taistelu tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Mukaan on myös jostain syystä lisätty uusia voimia Teräsmiehelle, joissa ei ole mitään järkeä ja jotka ovat vain äärimmäisen idioottimaisia. Mitäköhän lie käsikirjoittajakolmikko mietti leffaa työstäessään... Visuaaliset efektit eivät ole kummoiset, mutta äänimaailma toimii ja säveltäjä Ken Thorne on saanut ihan sujuvasti kopioitua John Williamsin tyyliä musiikkeihin. Mielestäni ohjaaja Richard Leister onnistui Richard Donneria paremmin tekemään hyvän Teräsmies-seikkailun. Suosittelenkin filmiä kaikille Teräsmies-faneille ja niille, jotka pitivät edellisestä osasta. Teräsmies II on erittäin hyvä supersankarielokuva ja ensimmäisen osan tavoin se on klassikko, mitä ilman emme olisi saaneet Tim Burtonin tai Christopher Nolanin Batmaneita tai Marvelin isoa elokuvauniversumia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.themindreels.com
Superman II, 1980, Dovemead Films, Film Export A.G., International Film Production
Ohjaus: Richard Donner Pääosissa: Christopher Reeve, Margot Kidder, Gene Hackman, Ned Beatty, Jackie Cooper, Valerie Perrine, Marc McClure, Marlon Brando, Glenn Ford, Phyllis Thaxter, Susannah York, Terence Stamp, Sarah Douglas ja Jack O'Halloran Genre: supersankarielokuva, seikkailu Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 31 minuuttia / Extended Cut: 3 tuntia 8 minuuttia Ikäraja: 12
Superman (joskus käytetty myös nimeä "Superman: The Movie"), eli suomalaisittain Teräsmies perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä Action Comics #1 -lehdessä vuonna 1938. Hahmon loivat Jerry Siegel ja Joe Shuster. Heidän sinipunaisiin pukeutuvasta Supermanista on vuosien varrella kehittynyt yksi tunnetuimmista ja suosituimmista supersankarihahmoista. Valkokankailla Superman teki ensiesiintymisensä vuonna 1948 sarjaelokuvassa Superman, minkä jälkeen hänet nähtiin myös lähes tunnin pituisessa Superman and the Mole Menissä (1951). Kaikkein tunnetuin filmatisointi hahmosta on kuitenkin tämä vuoden 1978 Teräsmies, joka oli ilmestymisvuotensa toiseksi menestynein elokuva Grease-musikaalin (1978) jälkeen. Kriitikot kehuivat filmiä paljon ja se voitti erikois-Oscarin efekteistään. Vuosien varrella Teräsmies on noussut klassikkoasemaan ja sitä pidetään supersankarielokuvien ensimmäisenä merkkiteoksena. Tai ainakin ensimmäisenä vakavasti otettavana, sillä Adam Westin Batman - Lepakkomiestä (Batman: The Movie - 1966) ei sellaiseksi voi laskea. Itse näin Teräsmiehen joskus lapsena ja silloin pidin elokuvaa ihan hyvänä. Kuitenkin kun katsoin sen muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan, se oli mielestäni vain tylsä ja jokseenkin hengetön. En siis katsonut sitä kolmatta kertaa, enkä edes miettinyt sen katselua, kunnes aloin tuumia, mitä elokuvia arvostelisin vuodelle 2019. Olin päättänyt arvostella vanhat Batman-elokuvat (1966-1997) ja samalla pohdin vanhojen Teräsmies-filmienkin (1978-2006) arvioimista. En kuitenkaan omistanut niitä, enkä halunnut maksaa niiden näkemisestä, joten annoin asian olla. Sain kuitenkin ystävältäni vanhat Teräsmiehet samassa Blu-ray -kokoelmassa, jolloin päätin toteuttaa ajatukseni. Katsoin ja arvostelin tämän vuoden 1978 elokuvan pari päivää sen jälkeen, kun olin elokuvat saanut.
Kun Krypton-planeetta tuhoutuu, Jor-El lähettää ainoan poikansa turvaan Maahan, jossa hän kasvaa ihmisten joukossa erikoisten voimien kanssa. Aikuisena hän päättää käyttää voimiaan hyviin tarkoituksiin ja luo itselleen alter egon, Supermanin.
Teräsmiehen, eli oikealta nimeltään Kal-Elin, eli ihmisnimeltään Clark Kentin roolissa nähdään Christopher Reeve, joka on oiva valinta. Reeve ei ole erityisen hyvä näyttelijä, mutta hänessä on tiettyä lämpöä ja hyvää sydäntä, minkä Teräsmies tarvitsee. Mielestäni on hienoa, että mahtavista voimistaan huolimatta Teräsmies ei vain taistele superpahiksia vastaan, vaan tekee myös sellaisia pienempiä tekoja kuten pelastaa kissoja puista. Hän välittää paljon ihmisistä ja osoittaa sen myös leffan aikana useasti. Parista asiasta en kuitenkaan pidä hahmossa ja ensimmäinen niistä on hänen naiiviutensa. Hyväsydämisyytensä vuoksi Teräsmies tuntuu uskovan kaikista hyvää, jolloin välillä tuntuu, ettei hän ole nähnyt tarpeeksi maailmaa pelastaakseen sen. Toinen ongelma hahmossa on se, että hän on aika lailla voittamaton, mikä tekee hänestä paikoitellen hieman tylsän. Hahmon ihmisminä Clark Kent ei ole kuitenkaan tylsä tapaus, vaan itse asiassa aika hauska. Koska Teräsmies ei käytä naamiota, hänen pitää Clarkina naamioitua suuriin silmälaseihin ja kömpelöön käytökseen, jottei kukaan osaisi epäillä, että suuri sankari ja toilailija olisivat sama henkilö. Clark on paikoitellen hieman säälittävä ja sen osuuden Reeve taitaa täydellisesti. Eniten hahmossa pidän siitä, että Clark Kent on valeasu, johon Teräsmies naamioituu, eikä toisinpäin kuten vaikkapa Bruce Waynen kohdalla, joka on luonut itselleen toisen henkilöllisyyden Batmanina. Clarkia lapsena näyttelee Aaron Smolinski ja teininä Jeff East. Toukokuussa 2018 menehtynyt Margot Kidder näyttelee toimittaja Lois Lanea, joka on töissä sanomalehti Daily Planetilla, johon myös Clark päätyy töihin. Clark tietty ihastuu Loisiin, joka taas hurmaantuu Teräsmiehestä. Vaikka Lois Lane on toimiva lisä (sillä tietty sankari tarvitsee pientä romanssia), on hahmo ehkä surkein toimittaja ikinä. Useaan otteeseen hän nimittäin kysyy muilta toimittajilta, miten jokin sana kirjoitetaan, eivätkä sanat ole kovin erikoisia. Näiden hetkien aikana katsoja ihmettelee, miten ihmeessä Lois on päässyt työssään niin pitkälle. Muuten hahmo on aika tylsä, sillä kyseessä on lähinnä neito-hädässä -tapaus, jonka Teräsmiehen täytyy pelastaa. Kidder on toimiva roolissaan, mutta hahmo jää aika yksiulotteiseksi.
Elokuvan pahis on Gene Hackmanin esittämä rikollisnero Lex Luthor. Tai ainakin sellainen Luthor väittää olevansa, mutta katsojana kyseenalaistaa älykkyyden helposti sillä, että hän on valinnut rikostovereikseen todella tyhmät ja hieman ärsyttävät Otisin (Ned Beatty) ja neiti Teschmacherin (Valerie Perrine). Luthorilla on tietty ilkikurinen juoni, joka on kuin suoraan sarjakuvista repäisty ja itse asiassa aika sekavan typerä. Hahmo jää harmillisen yksiulotteiseksi, mutta se ei erityisemmin haittaa, sillä Hackman on mainio roiston roolissa. Muita hahmoja elokuvassa ovat Teräsmiehen oikeat vanhemmat Jor-El (Kummisedästä, The Godfather, 1972, tuttu Marlon Brando) ja Lara (Susannah York), hänen ihmisvanhempansa eli hänet Maassa kasvattaneet Martha (Phyllis Thaxter) ja Jonathan Kent (Glenn Ford), Daily Planetin pomo Perry White (Jackie Cooper), sekä valokuvaaja Jimmy Olsen (Marc McClure). Leffassa nähdään myös pikaisesti Terence Stamp kenraali Zonina, Sarah Douglas Ursana ja Jack O'Halloran Nonina, jotka tuomitaan heti alussa rikoksesta ja jotka tulevat olemaan isommassa roolissa Teräsmies II:ssa (Superman II - 1980)... Elokuva tosiaan lähtee käyntiin kenraali Zodin, Ursan ja Nonin oikeudenkäynnistä, ja Krypton-planeetan tuhoutumisesta. Jor-Elin lisäksi ei ole muita kryptonilaisia, jotka uskoisivat tuhoon, joten hän ei itse pysty jättämään planeettaa, vaan joutuu lähettämään poikansa turvaan. Filmi saa katsojan kiinnostumaan tarinastaan heti alussa ja on mielenkiintoista seurata, kun Kal-El - tai siis Clark Kent - elää Maassa Martha ja Jonathan Kentin kasvattamana, ja alkaa pohtimaan voimiaan ja paikkaansa maailmassa. Katsojana seuraa kiehtoutuneena, kun Clark jättää Kent-farmin ja lähtee etsimään itselleen tarkoitusta. Mutta kun Clark päätyy mystiselle Yksinäisyyden linnakkeelle, missä hän kohtaa isänsä hologrammin ja saa kuulla itsestään, elokuvan rakennettu tunnelma katkeaa kuin seinään. Yhtäkkiä teini-ikäinen Clark on muuttunut aikuiseksi ja hänellä on päällään Teräsmies-asu, eikä leffa vaivaudu lainkaan selittämään, mitä ihmettä juuri tapahtui. Onneksi lyhyen pätkän jälkeen elokuva saa katsojansa jälleen mukaansa, vaikkakin koko filmi tuntuu muuttuvan todella voimakkaasti. Maalaismaisema muuttuu kaupungiksi, rikoksia alkaa tapahtua ja Teräsmies nähdään vihdoin hölmöissä trikoissaan lentelemässä.
Teräsmies ei ole yhtä tylsä teos kuin muistin, mutta sen pituuden kyllä huomaa selkeästi. Ensimmäinen tunti menee itse asiassa aika nopeasti, sillä tarina on niin kiinnostava. Kun päästään Metropolis-kaupunkiin, leffa alkaa menettämään mielenkiintoaan. Mukana on kuitenkin hyviä hetkiä ja on hienoa, kun pääsee vihdoin näkemään Teräsmiehen toiminnassa. Tai siis, mukana ei oikeastaan ole ainuttakaan toimintakohtausta, mutta kyllä hän muutaman rikollisen nappaa. Ja pelastaa söpön kissan, se oli kiva kohta. Harmillisesti mukana on myös hölmöjä kohtauksia, kuten se kun Lois Lane haastattelee Teräsmiestä, mikä johtaa siihen, että Teräsmies lähtee lentoon Loisin kanssa, mitä on lähinnä todella myötähäpeällistä katsoa. Kohtausta pahentaa Loisin kauhea kertojaääni, joka selittää, kuinka lumoutunut hän on Teräsmiehestä. Toisen tunnin todella oivalliset hetket ja heikommat hetket kuitenkin pitävät filmin keskiarvotason hyvässä, kunnes loppuhuipennus koittaa. Lex Luthorin suunnitelma on tosiaan aika sekava ja hieman typerä, mutta sen aloittamat tapahtumat ovat vielä ihan viihdyttäviä. Sen sijaan elokuvan viimeiset kymmenen tai viisitoista minuuttia ovat aika kauheat. Loppuratkaisu on todella laiskasti mietitty ja kun sitä tarkkaan pohtii, ei siinä ole yhtään mitään järkeä. Ihan oikeasti, kun katsotte loppua, niin pohtikaa tarkkaan, sillä loppuratkaisussa ei vain ole tolkkua. Se on kamala myös sen takia, että Teräsmiehestä tulee aikamoinen kusipää hädässä oleville.
Teräsmiehen ohjauksesta vastaa Richard Donner, joka on onnistunut luomaan mukavan tunnelman, sekä mielenkiintoisen tarinan. Donner ei ole kuitenkaan saanut luotua leffaan lähes ollenkaan jännitystä, vaan filmi jää vain todella kevyeksi. Harmillisesti kaikki huumori jää kuitenkin Clarkin toilailuihin, jos nykypäivänä tahattoman koomisilta vaikuttavia kohtia ei laske mukaan. Käsikirjoittajina toimivat "Kummisedän" ("The Godfather" - 1969) kirjailija Mario Puzo, pariskunta David ja Leslie Newman, sekä Robert Benton ovat tehneet ihan hyvää työtä tarinan kanssa, mutta olisivat voineet muokata tiettyjä juttuja huomattavasti. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, mutta leikkauksessa filmiä olisi voinut paristaa kohtaa tiivistää ja pariin kohtaan olisi voinut lisätä jotain täytettä, jotta rytmi pysyisi sujuvana. Visuaaliset efektit ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten, eikä äänimaailma ole kovin kummoinen. Lavasteet ovat tosin tyylikkäitä ja puvustus on pääasiassa onnistunut. Vaikka Teräsmiehen asu näyttääkin samalta kuin sarjakuvissa, on se oikeasti todella pöhkön näköinen. Musiikeista vastaa legendaarinen John Williams, joka on tehnyt todella hyvää työtä etenkin tunnusmusiikin kanssa, joka jää helposti soimaan päässä.
Elokuvasta on olemassa muutama eri leikkausversio. Alkuperäinen teatteriversio kestää kaksi tuntia ja 23 minuuttia, kun taas 2000-luvun alussa julkaistu Special Edition kestää kahdeksan minuuttia kauemmin, ja sisältää muutaman uuden ja pidennetyn kohtauksen. Teräsmies käy esimerkiksi toisen kerran yksinäisyyden linnakkeessa kertoakseen Jor-Elin hologrammille, että hän pelastaa ihmisiä voimiensa avulla. Vuonna 1982 televisiossa esitettiin yli kolme tuntia kestävää Extended Cutia, joka sisälsi lähes kaikki poistetut kohtaukset. Itse näin alkuperäisen teatteriversion, enkä usko, että aion katsoa pidempiä versioita pitkään aikaan, sillä olen varma, että viimeistään kolmen tunnin versio alkaisi tuntua tylsältä.
Yhteenveto: Teräsmies on kelpo supersankarielokuva. Leffa lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle ja sen ensimmäinen tunti on filmin parasta antia. Yksinäisyyden linnakkeessa mainiosti rakennettu tunnelma ja rytmi katkeavat hurjasti, ja leffa muuttuu todella erilaiseksi. Toinen tunti sisältää viihdyttäviä hetkiä ja on upeaa, että Teräsmies tekee laajasti sankaritekoja, mutta toisen tunnin aikana on heikkojakin puolia kuten Lois Lanen haastattelu Teräsmiehestä ja myötähäpeällisen kökkö lentokohtaus. Kuitenkin vasta viimeinen vartti on oikeasti huono. Vaikka Gene Hackman on toimiva pahis, Lex Luthor -rikollisen suunnitelma on typerän sekava, minkä lisäksi loppuhuipennuksen viimeinen osuus on aivan hirveä, eikä siinä ole yhtään mitään järkeä. Christopher Reeve suoriutuu hyvin nimikkosankarin roolista, vaikkakin hänen parhaat hetkensä ovat toilailevana Clark Kentinä. Teräsmiehestä löytyy hyviä puolia, mutta myös selkeitä ongelmia. Lois Lane tuo kivan romanssilisäyksen, mutta hahmo itsessään on tylsän avuton ja erittäin kehno toimittaja. Visuaaliset tehosteet ovat kärsineet vuosien varrella. Vaikka Teräsmies ei pääse lähellekään supersankarielokuvien parhaimmistoa, täytyy silti kunnioittaa sitä, miten ohjaaja Richard Donner aloitti vakavasti otettavien, isojen superleffojen teon. Sen takia suosittelenkin elokuvaa kaikille supersankarielokuvista pitäville. Se on erittäin puutteellinen ja paikoitellen todella pöhkö teos, mutta se sisältää hienojakin hetkiä. Omassa lajityypissään Teräsmies on todellinen klassikko.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2017 - Muokattu 26.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
Superman, 1978, Dovemead Films, Film Export A.G., International Film Production
MISS PEREGRINE'S HOME FOR PECULIAR CHILDREN (2016)
NEITI PEREGRINEN KOTI ERISKUMMALLISILLE LAPSILLE
Ohjaus: Tim Burton Pääosissa: Asa Butterfield, Ella Purnell, Eva Green, Finlay MacMillan, Lauren McCrostie, Milo Parker, Terence Stamp, Chris O'Dowd, Samuel L. Jackson ja Judi Dench Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia Ikäraja: 12
Kuten nykyään monen muunkin kirjan kohdalla, en ollut kuullutkaan mistään "Miss Peregrine's Home for Peculiar Childrenistä" (2011), ennen kuin siitä oli tulossa elokuva. Näin mainoksen YouTubessa ja ajattelin, että kyseessä voisi olla ihan viihdyttävä pätkä. En kuitenkaan ollut erityisemmin kiinnostunut aiheesta. Hieman mielenkiintoni nousi, kun huomasin, että kyseessä olisi Tim Burtonin elokuva, muttei kuitenkaan erityisen paljoa, sillä nykyään Burtonin nimi elokuvassa ei vastaa taattua laatua (eihän se aiemminkaan, mutta taso on tuntunut laskevan selkeämmin 2000-luvulla). Pidän kuitenkin fantasiatarinoista ja seikkailukertomuksista, joten halusin päästä katsomaan elokuvan. Viime viikon torstaina lopulta istuinkin Tennispalatsin salissa odottelemassa, että elokuva alkaisi.
Kun isoisä Abe kuolee, lähtee nuori Jake etsimään mystistä neiti Peregrinen lastenkotia, josta Abe kertoi hänelle tarinoita vuosia sitten.
Vaikka elokuvan julisteissa lukee isolla "Neiti Peregrine", niin elokuvan päähenkilö on kuitenkin Jake, jona nähdään Asa Butterfield, joka tuli minulle tutuksi Hugosta (2011) ja Ender's Gamesta (2013), jotka katsoin kummatkin pienen aikavälin sisällä. Hugossa Butterfieldin kyvyt jokseenkin näkyivät, mutta tuntuu kuin hänen suorituksensa olisivat sen jälkeen vain heikentyneet. Tässä elokuvassa hän ei oikein tee vaikutusta, mikä on todella harmillista kokonaisuuden kannalta, sillä Jake esiintyy lähes jokaisessa kohtauksessa. Jake väittää katsojille olevansa kunnon jänishousu, mutta silti kävelee aivan pokkana kohti vaaroja läpi elokuvan. Välillä hän sanoo, ettei uskalla tehdä jotain, mutta loppujen lopuksi uskallusta löytyy aina. En ollut täysin varma, oliko hahmo vain kirjoitettu vähän sinne suuntaan, vai eikö Butterfield vain ollut oikea valinta päärooliin. Itse elokuvan nimikkohahmona, neiti Peregrinenä nähdään Eva Green, joka esiintyy yllättävän vähän elokuvassa. Hän käy kääntymässä silloin kun tarve vaatii, mutta ei oikeastaan tee kovin paljoa. Mielestäni Eva Green ei ole erityisen kummoinen näyttelijä, mutta sopii rooliinsa silti. Green on hieman mysteerisen näköinen oikeastikin, joten hänen ei varmaan tarvitse hirveän paljon olla muuta kuin oma itsensä, jotta löytää tavan esittää neiti Peregrineä. Enemmän tai vähemmän eriskummallisia lapsia neiti Peregrinen kodista löytyy useita. Isoimmassa roolissa on Emma (Ella Purnell), joka on niin kevyt, että tarvitsee lyijykengät, jottei vain leijuisi pois - mistä herää tietysti kysymys, että miten on mahdollista, ettei hän jo vauvana vain lentänyt kohti avaruutta, kun ei vielä tiedetty, mistä on kysymys? Purnellin suoritus on oikein mainio. Muita lapsia ovat Enoch (Finlay MacMillan), joka kykenee tuomaan elottomia asioita henkiin; Olive (Lauren McCrostie), joka kykenee luomaan tulta käsistään; Horace (Hayden Keeler-Stone), joka näkee enneunia ja pitää vaatteista; Fiona (Georgia Pemberton), joka kontrolloi kasveja; Hugh (Milo Parker), jonka sisällä on paljon ampiaisia; Claire (Raffiella Chapman), jolla on ylimääräinen suu takaraivossa; Bronwyn (Pixie Davies), joka on yliluonnollisen vahva; Millard (Cameron King), joka on näkymätön; sekä kaksoset, jotka pitävät kaiken aikaa pusseja päässään. Välillä elokuvan aikana tuntuu, että erikoismuksuja on liikaa, eikä kaikille riitä tekemistä, mutta onneksi lopulta kaikki pääsevät tekemään edes jotain. Etenkin kaksoset tuntuvat suurimman osan elokuvan ajasta erittäin hyödyttömiltä. Elokuvan pahista, herra Barronia näyttelee Samuel L. Jackson, joka tekee aivan järkyttävän surkean roolisuorituksen. Kingsman: The Secret Servicessa (2014) Jacksonin ylinäyttely toimi täydellisesti, mutta tässä hänen sähellyksensä on vain myötähäpeällistä seurattavaa. Hahmo ei ole lainkaan uhkaava, eikä Jackson tunnu olevan millään tapaa kiinnostunut koko elokuvasta. Barronin syy olla paha on aika hölmö ja hänen ilkikurinen suunnitelmansa vielä hölmömpi. Muita hahmoja elokuvassa on mm. Jaken isoisä Abe (Terence Stamp), Jaken isä (Chris O'Dowd), eriskummallinen neiti Avocet (Judi Dench), sekä Jaken psykiatri tohtori Golan (Allison Janney).
Elokuva alkaa sillä, kun Jaken kertojaääni selittää, kuinka hanurista ja turhauttavaa hänen elämänsä on; kuinka hän haluaisi olla hyödyllinen elämällään jne. Hän matkaa hieman kummallisen isoisänsä luo ja huomaa, että tämä tekee kuolemaa ja häneltä on revitty silmät päästään. Juuri ennen viimeistä hengenvetoaan isoisä Abe antaa ohjeet Jakelle, jotta tämä pääsisi neiti Peregrinen luokse. Viikkoja myöhemmin tapahtuneen jälkeen Jake käy terapiassa keskustelemassa tapahtuneesta ja siellä päädytään ratkaisuun, että parasta Jakelle olisi, jos hän pääsisi käymään Walesissa, jossa lastenkoti sijaitsee. Parin pettymyksen jälkeen Jake tapaa eriskummalliset lapset, jotka vievät hänet aikasilmukkaan, jossa he ovat jumissa päivämäärässä kolmas syyskuuta 1943. Siellä he eivät vanhene, eivätkä kuole, mutta joutuvat elämään saman päivän yhä uudestaan ja uudestaan. He piileskelevät herra Barronilta ja tämän kuorioilta, jotka syövät eriskummallisten silmiä.
Elokuvan alkupuoli tuntuu hieman kiirehtivän, eikä siitä ole kovin helppo ottaa kiinni. Asiat jotenkin ymmärtää, mutta olisi silti toivonut hieman rauhallisempaa kerrontaa. Siinä kohtaa, kun Jake tapaa eriskummalliset lapset, muuttuu elokuva liian rauhalliseksi, eikä siinä oikeastaan tapahdu paljoa pitkään aikaan. Jakelle ja katsojille selitetään tietoa eriskummallisista, Barronista ja aikasilmukasta. Silti oli hieman vaikea ymmärtää, onko tarinalla jokin oikea pointtikin? Kovin huikeasta fantasiamaailmasta ei ole kyse ja elokuva jättää katsojan hieman kylmäksi. Loppupuolella kun alkaa tapahtua jotain jännittävää, niin mielenkiinto herää jälleen, mutta lopputaistelu on lähinnä vain typerä, mikä vei itseltäni makua koko jutusta. Ja jos alku tuntuu kiirehtivän, niin lopun viimeiset minuutit kulkevat sellaisella nopeudella lopputeksteihin, että päällimmäinen ajatus oli "jaahas". Silti kyseessä on ihan kiva ja viihdyttävä seikkailupätkä, jonka voisi ehkä joskus tulevaisuudessa vilkaista uudestaan, mutten usko menettäväni paljoa, jos tämä jäisi ainoaksi kerraksi, kun näen elokuvan.
Elokuvan on tosiaan ohjannut Tim Burton, jonka kädenjälki on yleensä todella selkeää elokuvissa, mutta tässä ei niinkään. Muutamat kohdat ovat jännittäviä, mutta Burton-henkeä ei elokuvasta oikeastaan löydy. Olisin toivonut tuttua kontrastia värikkyyden ja synkkyyden välille, mutta sitä saa kyllä hakemalla hakea elokuvasta kissojen ja koirien kanssa. Yhdessä kohtaa elokuvaan on yhdistetty nukkeanimaatiota ja oikeita näyttelijöitä, josta tuli heti mieleen Burton, kuten myös uponneessa laivassa istuvista luurangoista, mutta siihen se sitten jääkin. Musiikistakaan ei vastaa Danny Elfman, vaan Michael Higham ja Matthew Margeson. Puvustukseen on panostettu selkeästi ja neiti Peregrinen talon lavaste on tyylikäs. Elokuva on kuvattu hyvin, mutta leikkauspöydältä tuntuu selkeästi lähteneen hieman liian reilulla kädellä pätkiä. Voihan se tietty olla, että viimeisin käsikirjoitusversio oli itsessään kiirehtivä. Monissa kohdissa dialogi on todella huonosti kirjoitettua ja aiheuttaa helposti myötähäpeää. Huumoria on yritetty tunkea mukaan ja välillä elokuva onnistuu saamaan katsojan pienesti hörähtämään, mutta sen kummempia nauruja ei ole luvassa. Tietokonetehosteet eivät ole parhaimmasta päästä ja etenkin digikuoriot näyttävät lähinnä naurettavilta, vanhempien tietokonepelien päävastuksilta. Äänimaailma on sentään onnistuneen kiehtova. Näin elokuvan 3D:nä, mutta efekti ei tuntunut tuovan paljoa elokuvaan. Ainoastaan pysähtyvät vesipisarat näyttävät leijuvan suoraan näkökentän edessä, jos on tarpeeksi lähellä valkokangasta.
Yhteenveto:Miss Peregrine's Home for Peculiar Children on ihan kiva, mutta aika unohdettava elokuva. Se tuntuu kiirehtivän hieman liikaa alussa ja lopussa, mutta keskivaihe kulkee paikoitellen jopa puuduttavan rauhallisesti eteenpäin. Asa Butterfield ei toimi tarpeeksi hyvin pääosassa, jotta katsojan mielenkiinto säilyisi kaiken aikaa ja leffan nimikkohahmo neiti Peregrine käy lähinnä vain kääntymässä. Parhaimman roolisuorituksen tekee Ella Purnell ja huonoimman Samuel L. Jackson, jota oli todella kauheaa katsoa. Tim Burtonille tyypillistä henkeä ei elokuvasta löydy, mikä itseäni hieman harmittaa. Tehosteet eivät ole kovin hulppeat, mutta nukkeanimaation yhdistäminen näyteltyyn osuuteen toimi erinomaisesti. Dialogi on monessa kohtaa todella huonosti kirjoitettua. Elokuvan maailmaa ei joko avata tarpeeksi tai sitten se ei vain ole kovin laaja, sillä tällaisenaan se tuntuu hyvin yksinkertaiselta ja ontolta. Voi olla, että tässä nähdään vain pintaraapaisu siitä, mitä tulevaisuudessa olisi luvassa. Kirjalla on nimittäin kaksi jatko-osaa, "Hollow City" (2014) ja "Library of Souls" (2015), joten jos tämä elokuva menestyy, niin uskoisin, että Twentieth Century Foxilla alkaisi jatko-osan teko. Jos Miss Peregrine's Home for Peculiar Children kiinnostaa, niin voihan sen käydä katsomassa, muttei kannata odottaa suuria. Suosittelen ennemminkin odottamaan vuokrausmahdollisuutta.
Kirjoittanut: Joonatan, 25.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.blastr.com
Miss Peregrine's Home for Peculiar Children, 2016, Twentieth Century Fox Film Corporation, Chernin Entertainment, Scope Pictures, St. Petersburg Clearwater Film Commission, Tim Burton Productions
Ohjaus: George Lucas Pääosissa: Liam Neeson, Ewan McGregor, Natalie Portman, Jake Lloyd, Ian McDiarmid, Pernilla August, Ahmed Best, Anthony Daniels, Kenny Baker, Frank Oz, Terence Stamp ja Ray Park Genre: scifi, seikkailu Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia Ikäraja: 12
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...
Kolmen maailmaa muuttaneen Tähtien sota -elokuvan jälkeen (Episodi IV - Uusi toivo, Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977, Episodi V - Imperiumin vastaisku, Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980 ja Episodi VI - Jedin paluu, Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) odotukset olivat erittäin korkealla, kun ilmoitettiin, että sarja saa jatkoa. Yli kymmenessä vuodessa tehosteet olivat kehittyneet, joten mainoksista pystyi jo näkemään, että kyseessä olisi visuaalisesti huikeampi elokuva. Jännityksellä kaikki menivät katsomaan T'ähtien sota: Episodi I - Pimeän uhan vuonna 1999 ja noh... lopputulos ei tuntunut miellyttävän ketään. Vieläkään, melkein jo kahdenkymmenen vuoden jälkeen fanit eivät tunnu antamaan anteeksi tätä elokuvaa ja sen "syntejä ihmiskuntaa kohtaan". Mutta mikä siinä sitten on niin pahasti vialla?
Kauppaliitto on saartanut Naboo-planeetan. Senaatti lähettää kaksi jediritaria, Qui-Gon Jinnin ja Obi-Wan Kenobin neuvottelemaan kauppasaarron päättymisestä. Neuvottelujen epäonnistuessa jedit joutuvat auttamaan Naboon kuningatar Amidalaa ja planeetan kansalaisia, näiden paetessa Kauppaliiton kynsistä. Matkalla he kohtaavat uusia tuttavuuksia, joista yhden, orpopoika Anakin Skywalkerin, tulevaisuus saattaa aikanaan koko galaksin kohtalon vaakalaudalle.
Liam Neeson on pääosassa Qui-Gon Jinninä. Toisaalta tästä elokuvasta on vaikea sanoa, että kuka on pääosassa, sillä periaatteessa tämän trilogian on tarkoitus seurata Anakinia ja hieman myös Obi-Wania, mutta he tuntuvat kuitenkin jäävän Neesonin hahmon jalkoihin. Enkä sano sitä sillä, että Liam Neeson olisi elokuvan näyttelijöistä paras. Neeson ei ole mielestäni kummoinen näyttelijä, vaikka Takenissa (2008) hän toimii oikein hyvin. Voimakkaana jedimestarina häntä on välillä vaikea ottaa tosissaan ja hänen lettinsä on aika kammottava. Ewan McGregor astui Alec Guinnessin saappaisiin, esittääkseen nuorta Obi-Wan Kenobia. Obi-Wan on tässä elokuvassa padawan, eli jedioppilas. McGregor on oiva valinta nuoreksi Kenobiksi.
Natalie Portman näyttelee Padméa, Naboon kuningattaren palvelijaa. Padmén todellinen henkilöllisyys voi olla arvattavissa, jos elokuvaa seuraa tarpeeksi tarkkaan. Yleisesti hyvä Portman vetää kuitenkin aika tönkön suorituksen, mutta niin tekevät suurimmaksi osaksi muutkin tässä elokuvassa. Ehkä tässä tapauksessa voi syyttää ohjaajaa näyttelijöiden sijaan. Ahmed Bestin Jar Jar Binks -hahmo on kerännyt äärimmäisen paljon vihaa niskoilleen. Jar Jar on uudenlaisen gungan-lajin edustaja, jotka ovat Naboolla veden alla asustavia olentoja. Hahmo puhuu ärsyttävästi ja jotkut väittävät sitä stereotypiseksi tummaihoiseksi, vaikka Lucasfilm ja itse Ahmed Best ovat kieltäneet nämä väitteet. Onhan hahmo ärsyttävä. Sitä ei voi kieltää. Jar Jar on elokuvan komediahahmo, joka ei oikeastaan ole edes hauska. Lapsille se varmaan toimii parhaiten. Ärsyttävintä elokuvassa on kuitenkin Jake Lloydin näyttelemä Anakin Skywalker. En tiedä mainitsiko kukaan Lloydille, että hänen hahmostaan tulee isona itse Darth Vader. Tai sitten Lloydilla ei ollut vielä edes ikää katsoa Tähtien sotia. Joka tapauksessa roolitus on mennyt aivan väärälle ipanalle ja Anakinia ei jaksa katsoa kauaa. Onneksi hän tulee mukaan vasta vähän ennen elokuvan puoltaväliä. Nykyään ei Jake Lloydilla tunnu menevän kovin hyvin ja "herttainen pikkupoika" on selkeästi kadonnut. Pidätyskuvista näyttelijää on oikeasti vaikea tunnistaa. Samuel L. Jackson tuntuu olevan tuskissaan, kun ei pääse päästelemään "f*ck"-sanaa läpi elokuvan, kuten lähes kaikissa Quentin Tarantinon elokuvissa, missä hän on esiintynyt. Samuel L. Jackson esittää tässä jedimestari Mace Windua, joka suurimmaksi osaksi ruutuajastaan vain istuskelee ringissä muiden jedien kanssa. Frank Oz, Anthony Daniels ja Kenny Baker jatkavat jedimestari Yodana, ja droideina C-3PO ja R2-D2. Tässä elokuvassa selitetään näiden tuttujen droidien alkuperät. Katsojana tajuaa, että joka kerta, kun C-3PO sanoi alkuperäisessä trilogiassa "thank the maker!", niin hän taisikin viitata Darth Vaderiin, sillä kyllä, Anakin Skywalker rakensi C-3PO:n. R2-D2 on vain droidi, joka sattuu roikkumaan mukana samassa aluksessa. Näiden droidien alkuperät tuntuvat hieman väkisin väännetyiltä ja niiden mukana olon syy oli varmaan se, ettei heitä voitu poiskaan jättää. Ray Park esittää uutta pahista, Darth Maulia. Maul on mysteerinen ja siisti hahmo, jolla on uudenlainen, kaksipäinen valomiekka. Hahmo on valitettavasti todella alikäytetty. Darth Maul on yksi elokuvan parhaista asioista ja siksi toivoisi, että häntä näkisi enemmän. Maulin äänenä toimii Peter Serafinowicz. Ian McDiarmid esittää Palpatinea, joka on senaattori Tasavallassa. Hänen todellinen henkilöllisyytensä on jonkinlainen salaisuus, jonka voi tosin arvata, jos on nähnyt alkuperäiset Tähtien sodat - auttaa myös, jos tietää, ketä McDiarmid esitti alkuperäisessä trilogiassa. Mukana on myös Pirates of the Caribbean -elokuvista tuttu Keira Knightley, jonka nimi on kirjoitettu lopputeksteihin Kieraksi - ja tietenkin mukana on paljon muitakin sivuhahmoja, joista ehkä merkittävin on Kauppaliiton johtaja Nute Gunray, jonka äänenä toimii Silas Carson.
Ensimmäinen asia, mikä tässä elokuvassa on pielessä, on juoni. Alkuperäinen Tähtien sota -elokuva oli prinsessanpelastus-seikkailutarina avaruudessa, mutta tässä onkin kyse kauppasaarroista, neuvotteluista ja politiikasta. Ei siis pahemmin piiloteltuja poliittisia viittauksia, vaan ihan näytettyjä poliittisia istuntoja ja väittelyitä. Uudessa toivossa hieman vihjaillaan, että paljon kaikkea mielenkiintoista oli tapahtunut ennen sen elokuvan tapahtumia, mutta tässä ei ole hyödynnetty lähes yhtään sitä mielenkiintoisuutta. Jedejä elokuvassa kyllä on, mutta heistä vain kaksi näkyy toiminnassa, kun taas muut istuvat ringissä ja juttelevat toisilleen. Tähän elokuvaan olisi voitu keksiä suuria taisteluita ja sotia, mutta niiden sijaan elokuvassa on useita kohtauksia, joissa muutama hahmo vain kävelee ja puhuu... tai istuu ja puhuu... tai toinen istuu ja toinen seisoo ja kummatkin puhuvat. Tähtien sodan taikaa löytää tästä elokuvasta vain muutamista kohdista, mikä on tietenkin harmi, sillä kyseessä on kuitenkin Tähtien sota -elokuva. Silti ihan sama, mikä Tähtien sodista on kyseessä, on se aina hienoa nähdä logon ampaisevan avaruuden halki ja alkuhöpötystekstien rullaavan ylöspäin.
Jotten vain hauku tätä elokuvaa, niin pitäähän tästä sanoa positiivisiakin asioita, sillä kyllä tämä niitäkin sisältää - vaikkei tosin kovin montaa. Rakettirekikilpailu on erittäin toimiva kohtaus, vaikka siinä häiritseekin, että kun ei kuvata edestä tai takaa, niin reet liikkuvat aina kuvassa vasemmalta oikealle. Muutamia tahattoman koomisia kohtia löytyy siitäkin pätkästä mukana. Lopputaistelut elokuvassa ovat hyviä - vaikka Naboon linnoituksen valloittaminen Padmén ja sotilaiden toimesta on hieman tylsä. Parasta onkin lopputaistelu Darth Maulia vastaan. Nopeampitempoinen valomiekkaskabailu on erittäin hyvä, mutta ehkä hieman liian lyhyt. Siitä myös leikataan muihin taisteluihin liian usein. Onneksi jostain YouTubesta sen voi kai löytää pelkkänä valomiekkataisteluna, mistä on pätkitty muut pois - ainakin aiemmin löysi. Droidit ovat oiva lisäys elokuvasarjaan. Pimeä uhka myös omalla tavallaan laajentaa Tähtien sodan maailmaa onnistuneesti uusilla planeetoilla ja hahmoilla, mutta koko midi-chlorian -hömpötyksen olisi voinut jättää pois. Midi-chlorianit siis jollain tapaa kertovat Voiman määrästä jossain henkilössä... tai jotain. Asia ei tunnu ketään kiinnostavan niin paljoa, että kukaan osaisi sanoa. Elokuva myös yhdistää Steven Spielbergin E.T. - The Extra Terrestrialin (1982) mukaan Tähtien sota -universumiin. Muutama E.T:n lajin edustaja on nähtävissä senaatin istunnossa. Toinen bongattava asia on aina elokuvaa täydellistävä Wilhelm-huuto, joka on kuultavissa lopussa Naboon taistelussa.
George Lucas oli tullut hieman suuruudenhulluksi tehdessään Pimeää uhkaa. Hirveästi rahaa tienanneet edelliset Star Warsit osoittivat sen, että uusi elokuvakin tienaisi tolkuttoman summan. Lucas taisi onneksi huomata suuruudenhulluutensa, sillä yhdessä videossa nähdään, kun hän katsoo leikkausversiota Episodi I:stä ja miettii ääneen, että hän on mennyt liian pitkälle. Loppujen lopuksi Pimeä uhka tienasi joka tapauksessa niin paljon rahaa, että siitä tuli menestynein Tähtien sota -elokuva... siihen asti, että Star Wars: The Force Awakens (2015) ilmestyi. Lucas on myös käsikirjoittanut elokuvan ja sen huomaa etenkin dialogista, joka on paikoitellen todella kökköä.
Elokuva on kuvattu hyvin ja tässä taitaa olla prequel-trilogiasta eniten oikeita lavasteita, joten ruudulla on varmaan enemmän aitoa kuin Episodi II - Kloonien hyökkäyksessä (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ja Episodi III - Sithin kostossa (Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith - 2005). Hölmöt siirtymäleikkaukset alkuperäisestä trilogiasta on tietenkin otettu mukaan. Värimaailma elokuvassa on tyylikäs. Ärsyttävintä kuvan suhteen on jeditemppelissä tuleva takavalo, joka sumentaa hahmojen päiden rajat. Elokuvan tehosteet ovat jo pahasti alkaneet heikentyä, eivätkä ole enää nykypäivän kriteereillä kovin hulppeita. Taisteludroidit ovat visuaalisesti hienoja, mutta avaruusoliot näyttävät huonoilta. Merenalainen kohtaus on toimiva, vaikka jättikalat näyttävät suurimmaksi osaksi heikosti tehdyiltä. Yksi oudoimmista tehosteista on Qui-Gonin ja Obi-Wanin supernopeusjuoksu, kun droidekat yrittävät tappaa heidät alussa. Alkuperäisen trilogian tapaan myös tähän Tähtien sotaan on musiikin säveltänyt John Williams. Elokuvan musiikki on läpikotaisin hyvää ja toimivaa. Parasta antia soundtrackilla on "The Droid Invasion" -osio ja tietysti fanisuosikki "Duel of the Fates", joka soi lopun valomiekkataistelun aikana. Harmi, ettei kyseistä kappaletta oltu laitettu soimaan Blu-rayn valikon pyöriessä...
Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Blu-ray valitettavasti korostaa aikansa eläneitä tehosteita paljon. Kuten muihinkin Tähtien sotiin, niin myös Pimeään uhkaan on tehty Blu-raylle muutoksia, joista huomattavin on nukke-Yodan muuttaminen digi-Yodaksi. Vaikka digi-Yoda on tehty joskus 2010-luvun alussa, niin se näyttää silti huonolta. Muutoksissa ei ole vieläkään huomioitu lopputeksteissä väärin kirjoitettua Keira Knightleyn nimeä. 9-levyisellä Blu-ray -julkaisulla elokuva on levyllä yksi ja lisämateriaali löytyy levyltä seitsemän, muiden prequel-trilogian elokuvien extrojen kanssa. Lisämateriaalina on haastatteluita, poistettuja kohtauksia ja vähän muuta kivaa, jotka on jaettu kolmeen osaan. Nämä osat ovat nimeltään "Naboo", "Tatooine" ja "Coruscant".
Yhteenveto:Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka on heikko elokuva. Lopputaistelu, rakettirekikilpailu ja "Duel of the Fates" antavat kuitenkin elokuvalle lisäpisteen. Ja joka tapauksessa huomaan, että pystyn helposti katsomaan sen vuodesta toiseen uudestaan, joten ei se voi läpimätäkään olla. Pimeä uhka on harmitonta huttua, mutta jos sitä vertaa aiemmin tehtyihin Tähtien sota -elokuviin, niin onhan se köyhempi kaikin puolin. Lapsenahan tämä toimi loistavasti, kun tehosteet näyttivät paremmilta kuin alkuperäistrilogiassa. Muistelisin silti, että ensimmäisillä näkemiskerroilla jo mietin, että siinä ei ole kaikki ihan kohdallaan. Jos on Tähtien sota -fani, niin täytyyhän tämä katsoa ja omistaa. Se on ihan kiva pätkä, mutta ei siitä sen enempää oikein irtoa. Tulipa huomattua sellainen hassu juttu, että Jabba the Hutt on merkitty lopputeksteissä näyttelemään itseään. Seuraavaksi siis Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys. Siihen asti olkoon Voima kanssanne.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.starwarswikia.com
Star Wars: Episode I - The Phantom Menace, 1999, Lucasfilm Ltd
