Näyttelijät: Jason Statham, Bodhi Rae Breathnach, Bill Nighy, Naomi Ackie, Daniel Mays, Michael Shaeffer, Bryan Vigier, Celine Buckens ja Harriet Walter
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16
Shelter on Jason Stathamin tähdittämä uusi toimintajännäri. Alun perin Baltasar Kormákurin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän jättäytyi pois projektista ja hänet korvattiin Ric Roman Waugh'lla. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2025 ja nyt Shelter on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen jo alkanut kyllästyä Stathamin lähes identtisiin toimintaleffoihin, mutta kävin silti katsomassa Shelterin heti sen ensi-iltapäivänä isäni kanssa, jonka kanssa olen nyt jo muutamana vuonna käynyt katsomassa kaikki uudet Statham-leffat.
Salaisen palvelun entisen tehotappajan on suojeltava tyttöä heitä jahtaavilta tahoilta.
Jason Statham nähdään tuttuakin tutummassa roolissaan entisenä palkkatappajana, joka on eläköitynyt viettämään hiljaiseloa, mutta joka joutuu palaamaan vanhoihin hommiinsa, kun häntä ja hänelle tärkeää henkilöä uhataan. Tällä kertaa kyseessä on Michael Mason, entinen MI6:n huippusalaisen ryhmän agentti, joka on viettänyt viime vuodet koiransa kanssa saarella majakanvartijana, ainoana ihmiskontaktinaan saarelle tarvikkeita tuova Jessie-tyttö (Bodhi Rae Breathnach) enonsa (Michael Shaeffer) kanssa. Kun myrsky yllättää ja heidän laivansa uppoaa, vieden enon mukanaan, Jessie päätyy Masonin vastuulle. Ja jostain on pakko tietty tulla pyssytyyppejä heidän peräänsä, koska nämä nyt ovat niitä pakollisia Statham-rainan juttuja. Statham hoitaa roolinsa tuttuun tapaansa yhdellä ilmeellä yrmyillen, vaikka Jessie tuokin pienoista hymynkaretta vähitellen miehen huulille. Breathnach on oiva valinta Jessieksi, jonka elämä mullistuu yhtäkkiä. Stathamin ja Breathnachin välille muodostuva isä-tytärmäinen suhde nostaa muuten täysin yhdentekevää leffaa hitusen korkeammalle tasolle.
Elokuvassa nähdään myös Bill Nighy MI6-johtaja Manafortina ja Naomi Ackie tämän assistenttina Robertana, Harriet Walter Ison-Britannian pääministerinä, sekä Bryan Vigier pääkaksikkoa jahtaavana Workmanina (ei pidä sekoittaa Stathamin edelliseen elokuvaan, A Working Maniin (2025)). Sivunäyttelijät ajavat asiansa. Nighy istuu vähemmän yllättäen kieroutuneen MI6-pomon osaan, kun taas Vigier on hyvä fyysinen vastus Stathamille.
Shelter on tosiaan juonellisesti ihan täyttä peruskauraa Stathamilta, minkä luulisi tyydyttävän miehen faneja. Se ei tarjoa mitään yllättävää, mutta pitää sisällään tarpeeksi hyvää, joskin aika jännityksetöntä turpaanvetoa, että itsekin mielsin elokuvan ihan viihdyttäväksi. Kysehän on puhtaasta tusinatoiminnasta, jonka kanssa olisi ihan hyvin voinut odottaa kotikatseluun, mutta on Shelter tusinatoimintaa sieltä paremmasta päästä, lähinnä Masonin ja Jessien välille syntyvän siteen ansiosta.
Elokuvalla kestää aikansa päästä vauhtiin, mutta kun ne pakolliset esittelyt on hoidettu pois alta ja toiminta käynnistyy, on meno ajoittain menevää. Takaa-ajot ja käsirysyt ovat pätevästi hoidettuja, mutta osalle katsojista leffan lähes totaali verettömyys voi tulla pettymyksenä. Itse olin myös kahden vaiheilla, että pidinkö elokuvan haudanvakavasta asenteesta, vai olisiko Shelter kaivannut hieman pilkettä silmäkulmaan? Olin toisaalta tyytyväinen, ettei leffa ole yhtä umpipöhkö ja vaivaannuttavan korni kuin The Beekeeper (2024), mutta lähes täysvaltainen synkistely teki elokuvasta ajoittain jopa raskasta katsottavaa. Niin tai näin, Shelter on huumorittomuudessakin juuri sitä, mitä Stathamilta voi odottaa. Jos miehen leffat kelpaavat, kannattaa tämäkin katsoa. Itse todennäköisesti unohdan Shelterin olemassaolon jo viikon sisällä.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Ric Roman Waugh, joka on aiemminkin tehnyt ihan mukiinmeneviä toimintarainoja. Waugh hoitaa tonttinsa kelpuutettavasti, mutta leffa jää kaipaamaan hieman lisää potkua, särmää, huumoria ja hurmetta. Ward Parryn käsikirjoitus on naurettavan mielikuvitukseton toisinto Statham-leffojen kliseistä, mutta antaa jälleen tarpeeksi hyvät raamit erilaisille toimintakohtauksille. Shelter on myös ihan hyvin kuvattu, joskin leffan alakuloista yleisvirettä ei yhtään auta sen ankean harmaa värimaailma. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja efektit ajavat asiansa. Äänimaailma rymistelee mukavasti, joskin David Buckleyn säveltämät musiikit jäävät vain yhdentekeväksi taustameluksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Shelter, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, Black Bear, CineMachine Media Works, Punch Palace Productions, Quebec Film and Television Tax Credit, RVK Studios, Stampede Ventures
Pääosissa: Thandiwe Newton, Zachary Levi, Bella Ramsey, Imelda Staunton, Lynn Ferguson, David Bradley, Jane Horrocks, Romesh Ranganathan, Daniel Mays, Josie Sedgwick-Davies, Miranda Richardson, Nick Mohammed ja Peter Serafinowicz
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7
Stop motion -animaatioita tekevän yhtiön, Aardmanin ensimmäinen täyspitkä elokuva Kananlento(Chicken Run - 2000) oli kriitikoiden ylistämä menestys. Yhtiö keskittyi pitkään tekemään elokuvia muista, täysin uusista aiheista, mutta kun muutama niistä osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi, yhtiöllä päätettiin tehdä jatkoa Kananlennolle, joka oli yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen Aardmanin isoin hitti. Ensimmäisen leffan käsikirjoittaja Karey Kirkpatrick ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja työläs animointiprosessi käynnistyi. Nyt Kananlento: Nugettipainajainen on julkaistu suoraan Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin elokuvaa varovaisin mielin. Pidän valtavasti ensimmäisestä Kananlennosta, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Päätin silti katsoa jatko-osan heti sen julkaisuviikonloppuna.
Paettuaan Piipun farmilta, kanat ovat asettuneet aloilleen paratiisisaarelleen ja Inkku ja Roki ovat saaneet lapsen, Maisan. Kun maailman tutkimisesta kiinnostunut Maisa eräänä päivänä karkaa ja joutuu täysin uudenlaiselle kanafarmille, Inkun, Rokin ja muiden täytyy lähteä pelastusretkelle.
Kananlennon tutut hahmot tekevät paluun, mutta pääasiassa uusien ääninäyttelijöiden esittäminä. Vain Imelda Staunton, Lynn Ferguson, Jane Horrocks ja Miranda Richardson ovat saaneet pitää roolinsa kanakolmikko Paunana, Mäkkinä ja Typynä, sekä pahana rouva Piippuna, joka nähdään hieman tylsästi tälläkin kertaa kanojen vihollisena. Pääparia, Inkku-kanaa ja Roki-kukkoa näytelleet Julia Sawalha ja Mel Gibson eivät saaneet jatkaa rooleissaan, tekijöiden kokiessa Sawalhan äänen muututtua liikaa kahden vuosikymmenen varrella ja Gibsonin julkisuudessa esittämien kyseenalaisten kommenttien takia. Inkun ja Rokin rooleissa kuullaankin Westworld-sarjasta (2016-2022) tuttu Thandiwe Newton ja Shazam! -supersankarielokuvista (2019-2023) tuttu Zachary Levi. Inkku ja Roki ovat nyt suhteessa ja he ovat saaneet lapsen, Maisan (Bella Ramsey), jonka jouduttua ongelmiin, kanat päätyvät jälleen uuteen seikkailuun. Inkku on oma päättäväinen itsensä, kun taas Roki pysyy hieman pöljänä. Maisa-tytär on perinyt puolia kummaltakin. Sivuhahmoista Pauna on yhä porukan vahvin, Mäkki suunnittelee edelleen erilaisia keksintöjä ja kutomisesta tykkäävän Typyn älykkyysosamäärä ei ole leffojen välillä kasvanut. Rouva Piippu on yhtä häijy kuin aiemminkin.
Myös iäkäs kukko Marski (Benjamin Withrow'n menehdyttyä roolissa kuullaan David Bradley) ja rotat Kehno ja Kepuli (Timothy Spall ja Phil Daniels korvattu Romesh Ranganathanilla ja Daniel Maysilla) ovat menossa mukana ja uusina hahmoina Maisan lisäksi esitellään Kikka-kana (Josie Sedgwick-Davies) ja rouva Piipun uusi mies, tohtori Käry (Nick Mohammed), sekä heidän kanssa bisneksiä tekevä Sir Syömäri -firman johtaja Reima Soppa (Peter Serafinowicz). Marski on yhä hupaisa, mutta Kehno ja Kepuli ovat hieman heikosti hyödynnetyt. Uudet sivuhahmot eivät jää erityisemmin mieleen.
Kananlento: Nugettipainajainen ei onnistunut perustelemaan olemassaoloaan muuten kuin potentiaalisesti auttaen Aardmania taloudellisissa vaikeuksissa. Olisin voinut elää täysin hyvin ilman tätä leffaa, mutta olen toisaalta ihan iloinen, että pääsin palaamaan näiden lystikkäiden kanahahmojen pariin uuden seikkailun merkeissä. Nugettipainajainen ei todellakaan ole läheskään yhtä mahtava teos kuin alkuperäinen Kananlento, mutta on se silti oikein kelpo koko perheen leffa. Siitä löytyy hauskoja hetkiä kaikenikäisille, sekä joitain varsin jännittäviä tilanteita perheen pienimmille. Ykkösleffan naurujen määrään ei ylletä tällä kertaa, eikä jatko-osa onnistu myöskään ällistyttämään aikuiskatsojaa rohkeudellaan ja ajoittaisella synkkyydellään kuten edeltäjänsä.
Uusi tarina vie tarpeeksi menevästi mukanaan ja on kiinnostavaa seurata, kun tällä kertaa Inkku, Roki ja muut kanat haluavat murtautua kanafarmiin sisälle, heidän pyrittyä viimeksi karkuun sellaisesta paikasta. Modernimpi farmi on tietyissä inhottavuuksissaan hupaisa ja mielikuvituksellinen mesta ja sinne tunkeutumisen hetket lainailevat selvästi muun muassa Mission: Impossible-elokuvia (1996-), ihan musiikkejakin myöten. Seasta löytyy hyviä teemoja esimerkiksi vanhemmuudesta, ylisuojelevaisuudesta ja vapaaksi päästämisestä. Alkuperäiselokuvan ehtaa nokkeluutta, sydäntä ja voimakkaita tunteita jää kuitenkin ikävä.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Sam Fell, jonka aiempiin töihin kuuluu mahtava, myöskin stop motion -animaatiota hyödyntänyt koko perheen zombikomedia ParaNorman(2012). Fellin työ Nugettipainajaisen parissa ei ole yhtä vahvaa, mutta eipä Karey Kirkpatrickin, John O'Farrellin ja Rachel Tunnardin käsikirjoituskaan kovin ihmeellinen ole. Se ajaa asiansa, mutta jättää kuitenkin kaipaamaan sitä mielikuvituksellisuutta, riemastuttavuutta ja rohkeutta, mitkä tekivät Kananlennosta niin loistokkaan. Jos jotain ei kuitenkaan voi kritisoida, niin leffan upeaa visuaalista jälkeä. Animaattorit pistävät parastaan ja Aardmanin vekkuli tyyli ihastuttaa edelleen. Vahanukein tehdyt hahmot liikkuvat sulavasti, taustoina toimivat miniatyyrilavasteet ovat erinomaiset ja hurjan yksityiskohtaiset ja leffa on miellyttävän värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja tällä kertaa yksin musiikeista vastaava Harry Gregson-Williams säestää tapahtumia oivallisesti.
Yhteenveto: Kananlento: Nugettipainajainen on hyvä, joskin aika turha jatko-osa erinomaiselle animaatioelokuvalle. Tuttujen kanahahmojen seuraksi on mukava liittyä pitkän ajan jälkeen ja heidän uusi seikkailunsa vie mukavasti mukanaan. On kiinnostavaa seurata, kun kanat pyrkivät tällä kertaa murtautumaan kanafarmin sisälle ja modernimpi farmi tuo mukanaan omat vekkulit juttunsa. Sekaan mahtuu hauskoja hetkiä, sekä hieman jännitettä perheen pienimmille. Aikuiselle voi olla nostalgista katsoa lapsuuden kanasankareita, mutta samalla monia juttuja alkuperäiselokuvasta mielikuvituksellisuudesta rohkeisiin vetoihin jää kaipaamaan. Jos jotain ei kuitenkaan voi moittia, niin animaattoreiden uskomattoman upeaa jälkeä. Vaikka käsikirjoitus olisikin hieman heikompi ja leffa tehty lähinnä taloudellisen tilanteen muuttamiseksi, voi Aardmanin ahkerilta käsityöläisiltä odottaa aina priimaa. Jos pidit Kananlennosta, kannattaa Nugettipainajainenkin vilkaista. Tuskin tästä samanlaista ikimuistoista animaatioklassikkoa muodostuu, mutta on se ainakin kertakäyttöviihteeksi oikein passeli. Aardmanin vanhojen tuttujen hahmojen paluut eivät tähän muuten lopu, vaan yhtiö on jo ilmoittanut työstävänsä uutta elokuvaa Wallacesta ja Gromitista...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Chicken Run: Dawn of the Nugget, 2023, Aardman Animations, Netflix Animation, Pathé
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Jamie Bell, Andy Serkis, Daniel Craig, Simon Pegg, Nick Frost, Toby Jones, Daniel Mays, Mackenzie Crook, Gad Elmaleh ja Cary Elwes Genre: seikkailu, animaatio Kesto: 1 tunti 47 minuuttia Ikäraja: 12
The Adventures of Tintin, eli suomalaisittain Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus perustuu Hergén Tintti-sarjakuvaan Yksisarvisen salaisuus (Le Secret de La Licorne) vuodelta 1942, minkä lisäksi siinä on vaikutteita sarjakuvista Kultasaksinen rapu (Le Crabe aux pinces d'or - 1941) ja Rakham Punaisen aarre (Le Trésor de Rackham le Rouge - 1944). Ohjaaja Steven Spielberg oli ollut jo vuosikymmeniä innoissaan Tintti-sarjakuvista ja pohti niiden kääntämistä elokuvamuotoon, kun taas Hergé oli innostunut Spielbergin Kadonneen aarteen metsästäjät -seikkailuleffasta (Raiders of the Lost Ark - 1981). Spielberg ja Hergé alkoivatkin keskustella mahdollisesta Tintti-filmatisoinnista ja heidän oli tarkoitus tavata vuonna 1983, kun Spielberg kuvasi Indiana Jones ja tuomion temppeliä(Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984), mutta valitettavasti Hergé menehtyi juuri silloin, eivätkä he koskaan tavanneet. Hergén leski kuitenkin antoi Spielbergille elokuvaoikeudet Tinttiin, sillä tiesi Hergén halunneen nähdä Spielbergin ohjaaman Tintti-elokuvan. Spielberg kuitenkin koki, ettei yksikään käsikirjoitus vastannut sitä, mitä hän halusi leffalta ja päätyikin tekemään Indiana Jones ja viimeisen ristiretken(Indiana Jones and the Last Crusade - 1989), jolloin elokuvaoikeudet päätyivät takaisin Hergé Foundation -yhtiölle. Warner Bros. ja Roman Polanski havittelivat oikeuksia, mutta yhtiö koki, että vain Spielberg oli niiden arvoinen elokuvantekijä. 2000-luvun alussa Spielberg alkoikin jälleen suunnittelemaan Tintti-elokuvan tekoa. Hän otti yhteyttä Taru sormusten herrasta-trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) ohjaajaan, Peter Jacksoniin, joka oli myös Tintti-fani ja yhdessä he pohtivat, millainen leffan pitäisi olla. Jackson ehdotti, että he tekisivät elokuvan täysin liikkeentunnistuksen, eli motion capture -tekniikan avulla, mitä Jackson oli käyttänyt mm. luodakseen Taru sormusten herrasta -elokuvien Klonkku-olennon. Aluksi käsikirjoittajaksi valittiin Steven Moffat, mutta vuosien 2007 ja 2008 käsikirjoittajien lakon vuoksi hän ei saanut tekstiä valmiiksi ja jätti projektin. Tilalle saapuivat Edgar Wright ja Joe Cornish, mutta lopulta Wrightkin jätti leffan tehdäkseen Scott Pilgrim vastaan maailman(Scott Pilgrim vs. the World - 2010) ja Cornish työsti tekstin itse loppuun. Leffaa alettiin kuvaamaan, mutta ongelmia syntyi, kun Universal-yhtiö jätti elokuvan, sillä samalla motion capture -tekniikalla toteutetut elokuvat eivät olleet tuottaneet kovin hyvin rahaa ja he pelkäsivät Tintinkin floppaavan. Universalin korvasikin Paramount Pictures, Sony ja Nickelodeon ja kuvaukset jatkuivat. Ongelmien vuoksi leffan julkaisua pitikin siirtää vuodella eteenpäin. Lopulta Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 23. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suosittu menestys, mikä keräsi kehuja niin Tintti-faneilta kuin kriitikoilta. Leffa voitti parhaan animaation Golden Globe -palkinnon, minkä lisäksi se sai myös mm. parhaan animaation ja parhaiden tehosteiden BAFTA-ehdokkuudet, sekä parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden. Itse kävin katsomassa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden heti ensi-illassa ja pidin elokuvasta todella paljon. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on tainnut vierähtää jopa lähes viisi vuotta. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen.
Lehtitoimittaja Tintti ja hänen uskollinen koiransa Milou alkavat tutkimaan 300 vuotta aiemmin uponneen laivan, Yksisarvisen salaisuutta, mikä vie heidät hurjaan seikkailuun.
Liikkeenkaappaus, eli motion capture -tekniikka tarkoittaa sitä, että vaikka elokuva on animoitu, eivät näyttelijät ole vain äänittäneet repliikkejään, vaan he ovat esittäneet kohtaukset studiossa, missä heidän liikkeensä ja ilmeensä on tallennettu tietokoneelle, minkä pohjalta hahmot on animoitu. Päähenkilö Tinttiä esittää Jamie Bell, joka sopii osaan erittäin hyvin. Hän tuo mukaan suurta intoa projektia kohtaan ja hänestä huokuu kiinnostus ratkaista mysteerejä. Persoonana Tintti on päämääräinen ja periksiantamaton, eikä hän aio luovuttaa, kunnes on ratkaissut Yksisarvisen salaisuuden - etenkin kun kaikki tapahtumat tekevät mysteeristä entistäkin houkuttelevamman. Tintin vierellä kulkee tietty valkoinen koira Milou, joka saa yllättävänkin paljon tekemistä. Milou on kunnon hahmo ihmisten joukossa ja sen puuhia on lystikästä seurata läpi leffan. Seikkailullaan Tintti tapaa juopuneen kapteeni Haddockin (Andy "Klonkku" Serkis), joka on tärkeä osa salaisuuden selvittämisessä. Kapteeni Haddock tarjoaa paljon hulvattomia tilanteita ja Serkis eläytyy itsesäälissä pyörivän ja toisinaan mahtailevan kapteenin osassa erinomaisesti. Haddock aiheuttaa usein enemmän ongelmia kuin selvittää niitä, mikä johtaa jatkuvasti uusiin, kiinnostaviin hetkiin. Kaksikkona Tintti ja Haddock ovat aivan mahtavat ja heidän kemiansa iskevät täydellisesti yhteen, kuten sarjakuvissakin. Vastaansa Tintti ja Haddock saavat Yksisarvisen salaisuutta myös havittelevan herra Sakarinin (Daniel Craig). Sakarin käyttäytyy kuin mikäkin hienostoherra, mutta tämän ulkokuoren alla piilee häikäilemätön roisto, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen haluamansa. Sankarillisen salainen agentti James Bondin roolista tunnettu Craig sopii oivallisesti häijyn pahiksen osaan. Ja tietystihän mukana häärää myös poliisiduo Dupond ja Dupont (Simon Pegg ja Nick Frost), joista on Haddockin tavoin usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaksikko on erittäin hupaisa, mikä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, kuinka mahtavia Pegg ja Frost ovat yhdessä. He ovat näytelleet useaan otteeseen parivaljakkoa, kuten komedioissa Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007) ja Paul(2011), minkä ansiosta he ovat mitä parhaimmat valinnat esittämään hahmoja, jotka ovat tiiviisti yhdessä kuin paita ja peppu.
Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on niitä sarjakuvaelokuvia, mitkä todella tuntuvat siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin. Yksi sarjakuvamaisista lempihetkistäni on, kun eräs hahmoista pökertyy ja hänen päänsä ympärillä lentelee pikkulintuja. Tämä on vielä toteutettu todella nerokkaasti ja hauskasti. Filmistä huomaa kaiken aikaa, että sen tekijät rakastavat suuresti Hergén töitä ja elokuva onkin täynnä viittauksia Tintti-faneille mm. lehtiartikkeleilla Tintin urotöistä ja kuvilla muista hahmoista. Ja kuka olisikaan parempi valinta elokuvan ohjaajaksi kuin Steven Spielberg? Indiana Jones -leffoillaan Spielberg osoitti 1980-luvulla olevansa seikkailufilmien kuningas ja vaikka hän kompastuikin pahasti Indiana Jones ja kristallikallon valtakunnan(Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull - 2008) kanssa, hän osoittaa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuudella, että vahva taito on yhä tallella. Spielbergin keskittyessä nykyään niin paljon historiallisiin draamoihin, tuntuu tämä elokuva siltä kuin hän olisi päässyt hetkellisesti elämään nuoruuttaan uudestaan. Hän ohjaa Tinttiä samalla lapsenomaisella ja seikkailunhaluisella innolla kuin Indiana Joneseja.
Tämä on niitä elokuvia, jotka hyödyntävät jo alkutekstejään täydellisesti luodessaan tunnelmaa ja valmistellessaan katsojaa tulevaa varten. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus imaisee heti ensiminuuteista mukaansa ja pitää huolen siitä, ettei aika käy koskaan pitkäksi. Se ei turhia jarruttele, vaan aloittaa mysteerinsä heti, lumoten katsojaansa yhä enemmän. Tintin tavoin katsojankin on pakko saada selville, mistä kaikessa on kyse? Alkupäähän on saatu kutkuttavan jännittävää salapoliisityöskentelyä ja kun Tintti lähtee tosissaan reissuun, muuttuu filmi täysin Indiana Jones -tyyliseksi vuoristorata-ajeluksi, mikä tarjoaa vuoronperään fantastisia toimintakohtauksia ja läpi leffan kulkevaa mahtavaa seikkailun henkeä. Indiana Jones ja viimeisen ristiretken tapaan Spielberg varmistaa tässäkin, etteivät toimintakohtaukset ala koskaan toistamaan itseään, vaan leffa tarjoaa jatkuvasti jotain uutta. Elokuvan aikana hyödynnetään useita eri kulkuvälineitä ja vieläpä hauskoin tavoin. Toiminnan saralla huippuhetki on lopun suuri takaa-ajo, mihin lisäupeutta tarjoaa itselläni se, että se on saatu näyttämään yhdeltä todella pitkältä kuvalta, jossa katsoja seuraa tapahtumia reaaliaikaisesti.
Yksi erittäin hyvistä ratkaisuista elokuvassa on, kuinka se välttää juonen kulun pysäyttävät selittelykohtaukset. Leffa kyllä vaatii sitä, että hahmot selittävät asioita toisilleen (ja samalla katsojille), mutta sen sijaan, että hahmot vain tylsästi istuisivat alas ja keskustelisivat, siinä tapahtuu aina jotain mielenkiintoista näissä kohtauksissa, jolloin katsoja ei edes välttämättä huomaa vastaanottavansa suurta informaatioryöppyä. Tintti saattaa pohdiskella jotain, mutta hänen sijaan kamera keskittyy näyttämään esimerkiksi kissaa jahtaavaa Milouta. Tai Tintti ja Haddock pohtivat, miksi Sakarin on Yksisarvisen perässä, samalla kun yrittävät hiipiä väijyvien pahisten ohi ja päästä pakoon. Leffa pidetään jatkuvassa liikkeessä, mutta ilman, että katsojalle tulee ähky kaikesta. Rytmitys on erinomaista ja Spielberg kikkailee tunnelman kanssa taiturimaisesti, välillä vakavoituen ja toisinaan taas pitämällä hauskaa. Jos elokuvasta pitäisi etsiä heikkouksia, niin mukana on sivujuoni liittyen taskuvarkaaseen (Toby Jones), joka ei oikeastaan liity itse tarinaan. Se hankaloittaa Tintin retkeä tavallaan, mutta samalla se myös siirtää katsojan huomion pois tärkeimmästä. Toisaalta ilman tätä irrallista juonikuviota hauskat Dupond ja Dupont eivät saisi lähes lainkaan ruutuaikaa.
Toisin kuin suuri osa samalla motion capture -tekniikalla tehdyistä elokuvista, kuten Napapiirin pikajuna(The Polar Express - 2004) ja Beowulf (2007), Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus näyttää edelleen todella hyvältä (tosin Napapiirin pikajuna näytti jo ilmestyessään kummalliselta). Hahmot ovat taidokas risteytys sarjakuvista tuttua karikatyyrimäisyyttä ja oikeiden ihmisten realistisuutta, ilman että lopputulos häiritsee. Animaatiotiimi on pistänyt parastaan läpi elokuvan, työstäen pienen pieniä yksityiskohtia aivan kaikkeen, eikä mikään näytä viimeistelemättömältä. Hienoa elokuvan visuaalisessa annissa on myös, että sen kuvakulmat, sommittelu ja valaisu on suunniteltu kuin se olisi kuvattu perinteisesti. Äänimaailmakin on vaikuttavasti rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka tuo loistokkaan lisäyksen tunnelmaan.
Yhteenveto:Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on aivan mahtava elokuva, joka nappaa kaikenikäiset seikkailun ja mysteerin perään haikailevat katsojat mukaansa. Seikkailuhenki on todella vahvasti läsnä ja kun Yksisarvisen salaisuuden selvittäminen lähtee tosissaan käyntiin, elokuva muuttuu mitä viihdyttävimmäksi vuoristoratakyydiksi, josta ei hurjia vaaratilanteita ja hauskoja kommelluksia puutu. Tylsää hetkeä ei löydy ja jopa hieman ylimääräiseltä tuntuva juonikuvio taskuvarkaasta ilahduttaa. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja huumori aidosti hauskaa. Elokuva onnistuu välttämään tylsät selittämiskohtaukset näyttämällä katsojalle kaikenlaista muuta samalla, jolloin informaatio sisäistyy kuin itsestään. Visuaalisesti elokuva näyttää yhä erittäin hyvältä ja jo animointinsa puolesta leffaa on ilo katsoa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio. John Williamsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Steven Spielbergin ohjaus on suorastaan riemastuttavaa. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden kautta Spielberg pääsi selvästi elämään nuoruusvuosiaan uudelleen ja niinpä intohimo ja rakkaus projektia kohtaan paistavat. Läpikotaisin kyseessä on loistokas seikkailuteos ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, on kymmenvuotisjuhla mitä parhain syy tarttua vihdoin tuumasta toimeen. Ja jos jokin elokuva kaipaisi äärimmäisen kipeästi jatko-osaa, niin se on tämä! Sillä vaikka Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus toimii edelleen, joka katselulla minua harmittaa, ettei auki jäävää tarinaa ole vieläkään viety päätökseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Adventures of Tintin, 2011, Columbia Pictures, Amblin Entertainment, Paramount Pictures, WingNut Films, The Kennedy/Marshall Company, DreamWorks, Hemisphere Media Capital, Nickelodeon Movies
