Ponies, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

PONIES - KAUSI 1

Luojat: Susanna Fogel ja David Iserson

Näyttelijät: Emilia Clarke, Haley Lu Richardson, Adrian Lester, Artjom Gilz, Petro Ninovskyi, Vic Michaelis, Nicholas Podany, Harriet Walter, Louis Boyer, John Macmillan, Lili Walters, Andrew Richardson, Paul Chahidi, Patrick Fabian, Rob Delaney ja Alistair Mumford

Genre: jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 47 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Ponies on Emilia Clarken ja Haley Lu Richardsonin tähdittämä vakoojasarja. Susanna Fogel ja David Iserson kehittelivät sarjan idean ja saivat sen läpi Universal Televisionilla. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja Yhdysvalloissa Ponies julkaistiin kokonaisuudessaan jo tammikuussa, mutta Suomessa sarjaa on ripoteltu SkyShowtimen valikoimaan kerran viikossa. Itse kiinnostuin, kun näin mainoksen Clarken tähdittämästä vakoojasarjasta ja ryhdyinkin katsomaan Poniesia heti, kun sarja alkoi Suomessa.

On vuosi 1977. Bea Grant ja Twila Hasbeck asuvat Moskovassa salaoperaatiota suorittavien CIA-aviomiestensä kanssa. Kun miehet menehtyvät tehtävänsä aikana, CIA ei näe muuta vaihtoehtoa kuin pistää vaimot jatkamaan heidän työtään.

Game of Thronesista (2011-2019) parhaiten tunnettu Emilia Clarke ja The White Lotusin (2021-) toisella tuotantokaudella esiintynyt Haley Lu Richarson näyttelevät Beatrice "Bea" Grantia ja Twila Hasbeckia, jotka asuvat Venäjän pääkaupunki Moskovassa Yhdysvaltojen suurlähetystössä. Totuus heidän asuinmaalleen on se, että Bean aviomies Chris (Louis Boyer) ja Twilan aviomies Tom (John Macmillan) ovat CIA-agentteja, yrittämässä urkkia valtiosalaisuuksia. Kun Chris ja Tom kuolevat kesken tehtävän, Bea ja Twila saavat yllättäen heidän paikkansa, viedäkseen tärkeän operaation loppuun. Clarke ja Richardson ovat nappivalinnat päärooleihin ja heidän yhteinen dynamiikkansa toimii todella mainiosti. Heidän hahmonsa ovat myös sopivan erilaiset, Bean ollessa hieman heikkohermoinen ja Twilan ollessa huomattavasti ekstrovertimpi tapaus.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Venäjän CIA-operaatioita johtava Dane Walter (Adrian Lester), julma KGB-agentti Andrei Vasiliev (Artjom Gilz), sekä amerikkalaisille salaa tietoja paljastava Sasha (Petro Ninovskyi). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan. Lesteristä löytyy tarvittavaa auktoriteettia Bean ja Twilan uudeksi pomoksi, kun taas Gilz onnistuu olemaan juuri sopivan niljakas ja uhkaava kylmänä venäläisagenttina.

Ponies (lyhenne sanoista "persons of no interest") osoittautui oikein hyväksi vakoojasarjaksi, joka erottuu agenttisarjojen tulvasta jo tyylikkäästi toteutetun 1970-luvun ajankuvansa, sekä totta kai naispääkaksikkonsa ansiosta. Bea ja Twila ovat tykättävät hahmot ja onkin kiinnostavaa ryhtyä heidän kanssa selvittämään, minkä äärellä heidän miehensä olivat kuollessaan? Voi kenties tuntua epäuskottavalta, että etenkään 1970-luvulla CIA olisi noin vain pestannut kaksi kokematonta naista viemään tärkeää tehtävää loppuun, mutta sarja perustelee vetoa tarpeeksi hyvin tehtävän kiireellisyydellä, sillä kuinka vaikeaa olisi tuoda Yhdysvalloista uudet ukot tilalle ja sillä, että KGB tuskin osaisi odottaa tällaista ratkaisua amerikkalaisilta.

Sarjan jännitehän toki syntyy pääasiassa nimenomaan siitä, että Bea ja Twila ovat täysin keltanokkia vakoilun saralla. Hahmojen kokemattomuus johtaa useisiin tiivistunnelmaisiin tilanteisiin, etenkin kun he päätyvät törmäyskurssille Vasilievin kanssa, joka iskee silmänsä Beaan. Skenaariosta revitään irti myös hyvää huumoria, eikä sarja ole onneksi liian ryppyotsainen. Kahdeksan vajaan tunnin mittaista jaksoa vievät sujuvasti mukanaan, kasvatellen jännittävää ilmapiiriä ja panoksia pitkin kestoaan. Monet jaksot jätetään ikävään paikkaan kesken, jotta jatkoa on pakko päästä näkemään ja sama temppu toistetaan myös finaalissa. Toivonkin, että Ponies saisi jatkoa, sillä itse katsoisin sarjaa oikein mielelläni vielä lisää.

Tuotantokauden ohjaajatrio Susanna Fogel, Viet Nguyen ja Ally Pankiw tekevät hyvää työtä ilmapiirin ja näyttelijöiden kanssa, samalla kun Fogelin ja David Isersonin johdolla käsikirjoitustiimi pyörittelee mielenkiintoista jännitysnäytelmää oivallisten hahmojen ympärille. Ponies on myös teknisesti mainio ja jo sen visuaalinen ilme huokuu 1970-lukua kuvafilttereitä myöten. Sarja on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tehosteet toimivat passelisti ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu Jung Jae-ilin ja Christopher Willisin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Ponies, Yhdysvallat, 2026-, 6107 Productions, Big Adventure, Exaggerated Pictures, Magical Thinking Pictures, Pacesetter Productions, Universal Television

Shelter (2026) - elokuva-arvostelu

SHELTER

Ohjaus: Ric Roman Waugh

Näyttelijät: Jason Statham, Bodhi Rae Breathnach, Bill Nighy, Naomi Ackie, Daniel Mays, Michael Shaeffer, Bryan Vigier, Celine Buckens ja Harriet Walter

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Shelter on Jason Stathamin tähdittämä uusi toimintajännäri. Alun perin Baltasar Kormákurin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän jättäytyi pois projektista ja hänet korvattiin Ric Roman Waugh'lla. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2025 ja nyt Shelter on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen jo alkanut kyllästyä Stathamin lähes identtisiin toimintaleffoihin, mutta kävin silti katsomassa Shelterin heti sen ensi-iltapäivänä isäni kanssa, jonka kanssa olen nyt jo muutamana vuonna käynyt katsomassa kaikki uudet Statham-leffat. 

Salaisen palvelun entisen tehotappajan on suojeltava tyttöä heitä jahtaavilta tahoilta.

Jason Statham nähdään tuttuakin tutummassa roolissaan entisenä palkkatappajana, joka on eläköitynyt viettämään hiljaiseloa, mutta joka joutuu palaamaan vanhoihin hommiinsa, kun häntä ja hänelle tärkeää henkilöä uhataan. Tällä kertaa kyseessä on Michael Mason, entinen MI6:n huippusalaisen ryhmän agentti, joka on viettänyt viime vuodet koiransa kanssa saarella majakanvartijana, ainoana ihmiskontaktinaan saarelle tarvikkeita tuova Jessie-tyttö (Bodhi Rae Breathnach) enonsa (Michael Shaeffer) kanssa. Kun myrsky yllättää ja heidän laivansa uppoaa, vieden enon mukanaan, Jessie päätyy Masonin vastuulle. Ja jostain on pakko tietty tulla pyssytyyppejä heidän peräänsä, koska nämä nyt ovat niitä pakollisia Statham-rainan juttuja. Statham hoitaa roolinsa tuttuun tapaansa yhdellä ilmeellä yrmyillen, vaikka Jessie tuokin pienoista hymynkaretta vähitellen miehen huulille. Breathnach on oiva valinta Jessieksi, jonka elämä mullistuu yhtäkkiä. Stathamin ja Breathnachin välille muodostuva isä-tytärmäinen suhde nostaa muuten täysin yhdentekevää leffaa hitusen korkeammalle tasolle. 

     Elokuvassa nähdään myös Bill Nighy MI6-johtaja Manafortina ja Naomi Ackie tämän assistenttina Robertana, Harriet Walter Ison-Britannian pääministerinä, sekä Bryan Vigier pääkaksikkoa jahtaavana Workmanina (ei pidä sekoittaa Stathamin edelliseen elokuvaan, A Working Maniin (2025)). Sivunäyttelijät ajavat asiansa. Nighy istuu vähemmän yllättäen kieroutuneen MI6-pomon osaan, kun taas Vigier on hyvä fyysinen vastus Stathamille.

Shelter on tosiaan juonellisesti ihan täyttä peruskauraa Stathamilta, minkä luulisi tyydyttävän miehen faneja. Se ei tarjoa mitään yllättävää, mutta pitää sisällään tarpeeksi hyvää, joskin aika jännityksetöntä turpaanvetoa, että itsekin mielsin elokuvan ihan viihdyttäväksi. Kysehän on puhtaasta tusinatoiminnasta, jonka kanssa olisi ihan hyvin voinut odottaa kotikatseluun, mutta on Shelter tusinatoimintaa sieltä paremmasta päästä, lähinnä Masonin ja Jessien välille syntyvän siteen ansiosta.

Elokuvalla kestää aikansa päästä vauhtiin, mutta kun ne pakolliset esittelyt on hoidettu pois alta ja toiminta käynnistyy, on meno ajoittain menevää. Takaa-ajot ja käsirysyt ovat pätevästi hoidettuja, mutta osalle katsojista leffan lähes totaali verettömyys voi tulla pettymyksenä. Itse olin myös kahden vaiheilla, että pidinkö elokuvan haudanvakavasta asenteesta, vai olisiko Shelter kaivannut hieman pilkettä silmäkulmaan? Olin toisaalta tyytyväinen, ettei leffa ole yhtä umpipöhkö ja vaivaannuttavan korni kuin The Beekeeper (2024), mutta lähes täysvaltainen synkistely teki elokuvasta ajoittain jopa raskasta katsottavaa. Niin tai näin, Shelter on huumorittomuudessakin juuri sitä, mitä Stathamilta voi odottaa. Jos miehen leffat kelpaavat, kannattaa tämäkin katsoa. Itse todennäköisesti unohdan Shelterin olemassaolon jo viikon sisällä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ric Roman Waugh, joka on aiemminkin tehnyt ihan mukiinmeneviä toimintarainoja. Waugh hoitaa tonttinsa kelpuutettavasti, mutta leffa jää kaipaamaan hieman lisää potkua, särmää, huumoria ja hurmetta. Ward Parryn käsikirjoitus on naurettavan mielikuvitukseton toisinto Statham-leffojen kliseistä, mutta antaa jälleen tarpeeksi hyvät raamit erilaisille toimintakohtauksille. Shelter on myös ihan hyvin kuvattu, joskin leffan alakuloista yleisvirettä ei yhtään auta sen ankean harmaa värimaailma. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja efektit ajavat asiansa. Äänimaailma rymistelee mukavasti, joskin David Buckleyn säveltämät musiikit jäävät vain yhdentekeväksi taustameluksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shelter, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, Black Bear, CineMachine Media Works, Punch Palace Productions, Quebec Film and Television Tax Credit, RVK Studios, Stampede Ventures

Arvostelu: Järki ja tunteet (Sense and Sensibility - 1995)

JÄRKI JA TUNTEET

SENSE AND SENSIBILITY

Ohjaus: Ang Lee

Pääosissa: Emma Thompson, Kate Winslet, Gemma Jones, Hugh Grant, Alan Rickman, Greg Wise, Emilie François, Robert Hardy, Elizabeth Spriggs, Harriet Walter, James Fleet, Imogen Stubbs, Imelda Staunton, Hugh Laurie, Richard Lumsden ja Tom Wilkinson

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 7

Sense and Sensibility, eli suomalaisittain Järki ja tunteet perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1811. Kirjan pohjalta oli jo tehty useita näytelmiä ja kaksi BBC-kanavan televisiosarjaa, mutta varsinaisen elokuvan teko käynnistyi vasta 1980-luvun lopulla, kun Mirage Enterprisesin tuottaja Lindsay Doran ehdotti sitä yhtiön muille edustajille, jotka pohtivat, mistä kirjasta voisi seuraavaksi tehdä filmatisoinnin. Doran sai samoihin aikoihin käsiinsä Emma Thompsonin kirjoittamia sketsejä ja koki niiden mukailevan niin hyvin Austenin tyyliä kirjoittaa, että Doran ehdotti Thompsonille Järki ja tunteet -elokuvasovituksen käsikirjoittamista. Thompson ei ollut aiemmin kirjoittanut käsikirjoitusta elokuvaan, mutta innokkaana Austen-fanina hän ryhtyi rohkeasti hommiin. Useampi studio oli epäileväinen ensikertalaisen Thompsonin tekstistä, mutta Doran sai lopulta Columbia Picturesin vakuuttuneeksi. Taiwanilainen Ang Lee ei tiennyt Austenista, mutta Doran mielsi tämän Hääjuhla-elokuvan (The Wedding Banquet - 1993) sisältävät hyvin austenmaisia juttuja ja pestasi Leen ohjaamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Järki ja tunteet sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kehuja kriitikoilta ja sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, kuvaus, puvustus ja musiikki), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen palkinnon, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, naispääosa, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot. Itse en ole aiemmin katsonut Järkeä ja tunteita, mutta olen toki tiennyt leffasta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Kun herra Dashwood kuolee, hänen vaimonsa ja tyttärensä joutuvat jättämään kotikartanonsa, Dashwoodin aiemman avioliiton kautta syntyneen pojan perittyä tämän omaisuuden.

Järki ja tunteet pitää sisällään joitain Ison-Britannian parhaista näyttelijöistä, joista osa nautti parhaillaan uransa huipuista ja joista toisista nousisi todellisia julkkiksia vasta myöhemmin. Tom Wilkinson nähdään pikaisesti elokuvan alussa menehtyvänä herra Dashwoodina, jonka omaisuus menee perintönä hänen esikoispojalleen Johnille (James Fleet). Dashwoodin nykyinen vaimo (Gemma Jones) ja heidän tyttärensä Elinor (parhaan naispääosan BAFTA-palkinnon voittanut Emma Thompson), Marianne (uransa vasta aloittanut Kate Winslet) ja Margaret (Emilie François) joutuvat muuttamaan ulos kartanosta, eikä heidän perintönsäkään huimaa päätä. Sivurooleissa taas nähdään Harriet Walter Johnin tympeänä vaimona Fannyna, Hugh Grant tämän hurmuriveli Edwardina, Robert Hardy Dashwoodin naiset hoteisiinsa ottavana sir John Middletonina, Greg Wise ja Alan Rickman Marianneen silmänsä iskevinä herra Willoughbynä ja eversti Brandonina, Elizabeth Spriggs seurapiirirouva Jenningsinä, sekä Imelda Staunton tämän tyttärenä Charlottena ja Hugh Laurie Charlotten miehenä, herra Palmerina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Thompson ja Winslet loistavat pääosissa eri tavoin tilanteeseensa ja rakkauteen suhtautuvina siskoksina. Grant on hieman tavallista hillitympi hurmuriroolissaan, kun taas usein pahiksia esittävä Rickman yllättää totuttua herkemmän hahmon osassa. Kyllä Jeeves hoitaa -sarjasta (Jeeves and Wooster - 1990-1993) kuuluisaksi noussut ja nykyään parhaiten House-sarjasta (2004-2012) tunnettu Laurie varastaa parit kohtauksensa sarkastisena herra Palmerina. Ja pakkohan minun on vielä kehuskella, että pääsin viikko sitten tapaamaan nykyään avioparin Emma Thompsonin ja Greg Wisen, heidän saavuttua Suomeen mainostamaan uutta jännäriä Sydäntalvea (Dead of Winter - 2025). Sain myös kummankin nimikirjoitukset Järki ja tunteet -blu-raykappaleeni kanteen!

En ihmettele, että Emma Thompson voitti Järjestä ja tunteista käsikirjoituspalkinnot Oscar- ja Golden Globe -gaalassa. Thompsonin oli täysin turha olla huolissaan siitä, ettei hän muka olisi ensikertalaisena pätevä hommaan. Austenin kirjan pohjalta Thompson on työstänyt erittäin väkevän tekstin, jossa useammat, monenlaisia käänteitä sisältävät juonikuviot kulkevat saumattomasti rinnakkain ja joka on täynnä erinomaista dialogia. Keskusteluista löytyy runsaasti oivaltavaa huumoria, mutta myös vanhanaikainen ja hahmojen statukselle ominainen jäykän sivistynyt puhetapa voi aiheuttaa huvittuneisuutta. Miettikääpä, jos ihmiset puhuisivat näin edelleen, nuoria myöten. "Näitkö neiti Virtasen tuoreimman Tiktok-videon? Vulgaari, sanon minä." "Kyllä, perin mauton. Varsinainen skandaali suorastaan!"

Kuten jo nimestä voi päätellä, Järki ja tunteet -elokuvan rakkaustarinoissa pohditaan paljon sitä, onko kannattavampaa ryhtyä parisuhteeseen kuunnellen aivojaan vai sydäntään? Tuohon aikaan toisen varakkuudella oli suuri merkitys ja kun Dashwoodin naiset jäävät perinnönluennassa nuolemaan näppejään, eivät Elinor ja Marianne voi antaa kättään kenelle tahansa. Myös mieshahmot joutuvat pohtimaan, ketä he voivat kosia, sillä pelolla että heidän unelmiensa rakkaus ei miellytä vanhempia ja pahimmassa tapauksessa mies voidaan potkia suvusta väärän valinnan takia. Näihin vaikeisiin ja empimistä ja salaisuuksia sisältäviin suhteisiin keskittyvään tarinaan uppoutuu hiljalleen täysin ja vähän päälle parin tunnin kesto vierähtääkin varsin vauhdilla.

Taiwanilainen Ang Lee voi paperilla vaikuttaa hassulta valinnalta ohjaamaan näin peribrittiläistä elokuvaa, mutta Lee suoriutuu ohjaustontistaan oivallisesti ja kyseessä onkin yksi miehen epätasaisen filmografian paremmista teoksista. Tuotantoarvoiltaan Järki ja tunteet on pääasiassa huippuluokkaa, joskin ainakin omalla Blu-rayllani äänimiksaus oli niin epätasainen, että keskustelukohtauksissa äänenvoimakkuutta täytyi nostaa reippaasti, jotta kuuli, mitä hahmot puhuivat ja sitten taas kun ruudulla tapahtui enemmän jotain, täytyi voimakkuutta taas laskea. Kameratyöskentely ja leikkaus ovat mainiota, mutta parhaiten loistamaan pääsevät palkintoehdokkuuksia kahmineet lavastus ja puvustus, jotka ovat erinomaista jälkeä läpikotaisin. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat kauniisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2024 - Muokattu: 2.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sense and Sensibility, 1995, Columbia Pictures, Mirage Enterprises

Arvostelu: The Last Duel (2021)

THE LAST DUEL

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Matt Damon, Jodie Comer, Adam Driver, Ben Affleck, Harriet Walter, Nathaniel Parker, Alex Lawther, Adam Nagaitis, Željko Ivanek, Clive Russell, Sam Hazeldine ja Michael McElhatton

Genre: historia, draama

Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia

Ikäraja: 16

The Last Duel perustuu Eric Jagerin kirjaan The Last Duel: A True Story of Trial by Combat in Medieval France vuodelta 2004, joka taas pohjautuu tositapahtumiin Marquerite de Carrougesin raiskauksesta vuonna 1386 ja sen seuraamasta kaksintaistelusta Marqueriten miehen Jeanin ja tämän ystävän Jacques Le Grisin välillä. Kirjan pohjalta ryhdyttiin työstämään elokuvaa 2010-luvulla ja alun perin sen ohjaajaksi ilmoitettiin Francis Lawrence. Projekti ei kuitenkaan edennyt hänen kanssa ja tilalle palkattiin Ridley Scott. Kun Disney osti elokuvaa työstäneen 20th Century Fox -yhtiön, projekti joutui hetkellisesti jäihin, ennen kuin Disney päätti jatkaa sen tekoa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä saman vuoden jouluna, mutta koronaviruspandemian takia kuvaukset jouduttiin keskeyttämään. Kuvaukset suoritettiin loppuun syksyllä 2020 ja nyt The Last Duel saapuu vihdoin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin filmistä, kun näin sen trailerin. Meninkin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1386 Marguerite de Carrouges syyttää aviomiehensä Jean de Carrougesin ystävää, Jacques Le Grisiä raiskauksesta. Kun Jacques kieltää tapahtuneen ja syyttää Margueritea valehtelijaksi, Jean haastaa Jacquesin kaksintaisteluun.

Killing Eve -televisiosarjasta (2018-2022) tuttu Jodie Comer näyttelee Marguerite de Thibouvillea, joka naitetaan Matt Damonin näyttelemälle soturi Jean de Carrougesille. Vihdoin tänä vuonna Free Guyn (2021) ja nyt The Last Duelin kautta elokuvien puolelle kunnolla putkahtanut Comer osoittaa jälleen lahjansa ja että hänellä on varsin lupaava leffaura edessään. Hänestä löytyy arvokkuutta rooliin, mutta myös oikeaa herkkyyttä, kun hänet kohdataan kauhealla teolla. Onkin hieman harmi, kuinka Marguerite tunnutaan sysäävän sivurooliin ja elokuvan keulakuvana toimii Damon. Damon on kyllä varsin mainio roolissaan, mutta hänen itsekeskeinen hahmonsa ei lopulta ole tarpeeksi kiinnostava ansaitakseen selkeästi eniten ruutuaikaa. Damon myös toimii yhtenä filmin käsikirjoittajista, joten voi olla, että hän on itse laatinut itselleen merkittävimmän roolin.

     Margueriten syyttämää Jacques Le Grisiä taas näyttelee Adam Driver, joka tekee todella hyvää työtä hurmaavana, mutta silti aika lipevänä sotilaana. Driver uppoutuu täysillä yhä vain vastenmielisemmäksi käyvään rooliinsa. Harmillisesti Jacquesin ja Jeanin välinen konflikti jää hieman löyhäksi, kuten myös selitys heidän taustastaan.

     Sivurooleissa nähdään lisäksi Ben Affleck kreivi Pierrenä, Harriet Walter Jeanin häijynä äitinä, Nathaniel Parker Margueriten isänä, sekä Alex Lawther Ranskan kuningas Kaarle VI:na. Kun katsojana pääsee yli Affleckin järkyttävästä kampauksesta, hän osoittautuu sopivan röyhkeäksi kreiviksi erinomaisesti, jopa oikein herkutellen osallaan. Walter ja Parker ovat myös sopivat valinnat ja Lawther on varsin hilpeä teinikuninkaana, joka ei selvästi vielä tiedä kaikkea vallasta ja maansa johtamisesta.

The Last Duel osoittautui harmillisesti aikamoiseksi pettymykseksi. Ennakkoon pidin sen keskiaikaan sijoittuvaa Me Too -tarinaa erittäin mielenkiintoisena, toivoen, että elokuva onnistuisi jotenkin heijastelemaan 1300-luvun lopun meininkiä nykyhetkeen, mutta tämä jää toteutukseltaan hieman latteaksi. Iso syy tälle on, että elokuvan tekijätiimi koostuu lähinnä miehistä. En yleensä lähde miettimään tällaisia asioita sukupuolen kautta, mutta tämä tarina olisi varmasti esitetty voimakkaammin naisten tekemänä. Varsinkin näin vuonna 2021 on kummallista, kun tarina naisesta, joka uhmaa oman aikansa yhteiskuntaa ja vaarantaa oman henkensä syyttämällä arvostettua soturia raiskauksesta, keskittyykin lähinnä miehiin ja heidän yritykseensä pelastaa kunniansa tämän kaiken keskellä.

Elokuva on jaettu kolmeen lukuun, joista jokainen kertoo aika lailla samat tapahtumat läpi eri hahmojen, Jeanin, Jacquesin ja Margueriten näkökulmista. Vaikka tämä on ideana kiehtova, toteutus tökkii. Vaikka jokaisen näkökulmat tuovat pieniä muutoksia eri kohtauksiin, ovat ne lopulta turhankin pieniä muutoksia hieman erilaisesta leikkauksesta eri kuvakulmiin, etteivät ne saa perusteltua sitä, että välillä sama kohtaus pitää katsoa kolmekin kertaa saman elokuvan aikana. Tämä samojen kohtausten esittäminen useasti olisi mielestäni toiminut paremmin, jos niissä olisi selkeää eroa toisiinsa. Kun jokainen toimii oman näkökulmansa kertojana, jokainen voisi vaikka esittää itsensä paremmassa valossa, jolloin sama kohtaus näyttäisi hyvin erilaiselta, kun se esitetään uudestaan eri vinkkelistä. Samalla leffa voisi jättää enemmän katsojan tulkinnan varaan sen, mikä todella on totuus tässä tapauksessa, mutta elokuva päättää hoitaa homman suoraviivaisemmin.

Kestoa The Last Duelista löytyy kaksi ja puoli tuntia, mikä on hyvin yleinen pituus historialliselle draamalle, etenkin ohjaaja Ridley Scottin tekemänä - löytyyhän herran filmografiasta liki kolmituntisiakin teoksia. Tässä tapauksessa iso osa kestosta kuitenkin muodostuu samojen kohtausten näyttämisestä uudelleen. Asiaa ei auta elokuvan raskassoutuisuus niin aiheidensa kuin rytmityksensä puolesta. Onneksi lopussa nähtävä, nimen mukainen viimeinen kaksintaistelu on pitkän odotuksen arvoinen. Se on todella näyttävä kaikessa rujossa brutaaliudessaan. Lisäksi Scott onnistuu rakentamaan kaksintaistelun ylle todellisen piinaavan jännitteen, joka saa katsojan vihdoin aidosti stressaamaan, kuinka hommassa lopulta käy?

Vaikka käsikirjoitusta on ollut työstämässä myös Nicole Holofcener, on selvää, että The Last Duel on tehty lähinnä miesvoittoisella tiimillä. Matt Damon ja Ben Affleck olisivat voineet pysytellä kameran edessä ja jättää kirjoittamisen täysin Holofcenerille, vaikka kaksikko onkin aiemmin osoittanut lahjojaan tekstien puolella mm. Will Hunting -elokuvassa (Good Will Hunting - 1997). Elokuva on kuitenkin teknisesti laadukkaasti tehty, vaikka leikkausta olisi voinut tiivistää. Kuvaus on tyylikästä ja sillä esitellään upeita puitteita lavasteista puvustukseen. Maskeeraukset ovat myös onnistuneet, mutta hiusstylistit olisivat voineet miettiä Damonin ja Affleckin tyylin uudestaan. Tehosteet ovat hienot ja äänimaailma voimakas Harry Gregson-Williamsin onnistuneesti tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Last Duel on mielenkiintoisesta tarinastaan huolimatta hieman keskinkertainen elokuva ja kummallinen toteutukseltaan. On jopa hassua, että vuonna 2021 ilmestyy elokuva, jossa raiskauksestaan rangaistusta etsivän naisen sijaan tarina keskittyykin naisesta taisteleviin miehiin. Se todellinen taistelu on lopulta onneksi odotuksen arvoinen, erittäin näyttävä ja jopa piinaavan jännittävä. Sitä ennen katsojan täytyy kuitenkin taistella läpi vähän päälle pari tuntia aika raskassoutuista keskiaikadraamaa. Tarinankerronta on hieman kömpelöä ja vaikka idean tasolla samojen tapahtumien esittäminen eri näkökulmista on kiinnostava, toteutus tökkii. Kohtaukset eivät sisällä tarpeeksi muutoksia perustellakseen sen, että katsojan täytyy tuijottaa niitä uudestaan useampaan otteeseen. Kahden ja puolen tunnin kestossa on selvää tiivistämisen varaa. Hieman tylsästi patsastelevaa Damonia lukuun ottamatta näyttelijäkaarti hoitaa hommansa tyylikkäästi. Puitteiltaan elokuva on huippuluokkaa ja Ridley Scott onnistuu useissa kohtauksissa ohjaajana. Kokonaisuutena The Last Duel jää silti harmillisen vaisuksi potentiaaliinsa verrattuna. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Duel, 2021, 20th Century Studios, Pearl Street Films, Scott Free Productions, TSG Entertainment