Arvostelu: The Last Duel (2021)

THE LAST DUEL

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Matt Damon, Jodie Comer, Adam Driver, Ben Affleck, Harriet Walter, Nathaniel Parker, Alex Lawther, Adam Nagaitis, Željko Ivanek, Clive Russell, Sam Hazeldine ja Michael McElhatton

Genre: historia, draama

Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia

Ikäraja: 16

The Last Duel perustuu Eric Jagerin kirjaan The Last Duel: A True Story of Trial by Combat in Medieval France vuodelta 2004, joka taas pohjautuu tositapahtumiin Marquerite de Carrougesin raiskauksesta vuonna 1386 ja sen seuraamasta kaksintaistelusta Marqueriten miehen Jeanin ja tämän ystävän Jacques Le Grisin välillä. Kirjan pohjalta ryhdyttiin työstämään elokuvaa 2010-luvulla ja alun perin sen ohjaajaksi ilmoitettiin Francis Lawrence. Projekti ei kuitenkaan edennyt hänen kanssa ja tilalle palkattiin Ridley Scott. Kun Disney osti elokuvaa työstäneen 20th Century Fox -yhtiön, projekti joutui hetkellisesti jäihin, ennen kuin Disney päätti jatkaa sen tekoa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä saman vuoden jouluna, mutta koronaviruspandemian takia kuvaukset jouduttiin keskeyttämään. Kuvaukset suoritettiin loppuun syksyllä 2020 ja nyt The Last Duel saapuu vihdoin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin filmistä, kun näin sen trailerin. Meninkin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1386 Marguerite de Carrouges syyttää aviomiehensä Jean de Carrougesin ystävää, Jacques Le Grisiä raiskauksesta. Kun Jacques kieltää tapahtuneen ja syyttää Margueritea valehtelijaksi, Jean haastaa Jacquesin kaksintaisteluun.

Killing Eve -televisiosarjasta (2018-2022) tuttu Jodie Comer näyttelee Marguerite de Thibouvillea, joka naitetaan Matt Damonin näyttelemälle soturi Jean de Carrougesille. Vihdoin tänä vuonna Free Guyn (2021) ja nyt The Last Duelin kautta elokuvien puolelle kunnolla putkahtanut Comer osoittaa jälleen lahjansa ja että hänellä on varsin lupaava leffaura edessään. Hänestä löytyy arvokkuutta rooliin, mutta myös oikeaa herkkyyttä, kun hänet kohdataan kauhealla teolla. Onkin hieman harmi, kuinka Marguerite tunnutaan sysäävän sivurooliin ja elokuvan keulakuvana toimii Damon. Damon on kyllä varsin mainio roolissaan, mutta hänen itsekeskeinen hahmonsa ei lopulta ole tarpeeksi kiinnostava ansaitakseen selkeästi eniten ruutuaikaa. Damon myös toimii yhtenä filmin käsikirjoittajista, joten voi olla, että hän on itse laatinut itselleen merkittävimmän roolin.

     Margueriten syyttämää Jacques Le Grisiä taas näyttelee Adam Driver, joka tekee todella hyvää työtä hurmaavana, mutta silti aika lipevänä sotilaana. Driver uppoutuu täysillä yhä vain vastenmielisemmäksi käyvään rooliinsa. Harmillisesti Jacquesin ja Jeanin välinen konflikti jää hieman löyhäksi, kuten myös selitys heidän taustastaan.

     Sivurooleissa nähdään lisäksi Ben Affleck kreivi Pierrenä, Harriet Walter Jeanin häijynä äitinä, Nathaniel Parker Margueriten isänä, sekä Alex Lawther Ranskan kuningas Kaarle VI:na. Kun katsojana pääsee yli Affleckin järkyttävästä kampauksesta, hän osoittautuu sopivan röyhkeäksi kreiviksi erinomaisesti, jopa oikein herkutellen osallaan. Walter ja Parker ovat myös sopivat valinnat ja Lawther on varsin hilpeä teinikuninkaana, joka ei selvästi vielä tiedä kaikkea vallasta ja maansa johtamisesta.

The Last Duel osoittautui harmillisesti aikamoiseksi pettymykseksi. Ennakkoon pidin sen keskiaikaan sijoittuvaa Me Too -tarinaa erittäin mielenkiintoisena, toivoen, että elokuva onnistuisi jotenkin heijastelemaan 1300-luvun lopun meininkiä nykyhetkeen, mutta tämä jää toteutukseltaan hieman latteaksi. Iso syy tälle on, että elokuvan tekijätiimi koostuu lähinnä miehistä. En yleensä lähde miettimään tällaisia asioita sukupuolen kautta, mutta tämä tarina olisi varmasti esitetty voimakkaammin naisten tekemänä. Varsinkin näin vuonna 2021 on kummallista, kun tarina naisesta, joka uhmaa oman aikansa yhteiskuntaa ja vaarantaa oman henkensä syyttämällä arvostettua soturia raiskauksesta, keskittyykin lähinnä miehiin ja heidän yritykseensä pelastaa kunniansa tämän kaiken keskellä.

Elokuva on jaettu kolmeen lukuun, joista jokainen kertoo aika lailla samat tapahtumat läpi eri hahmojen, Jeanin, Jacquesin ja Margueriten näkökulmista. Vaikka tämä on ideana kiehtova, toteutus tökkii. Vaikka jokaisen näkökulmat tuovat pieniä muutoksia eri kohtauksiin, ovat ne lopulta turhankin pieniä muutoksia hieman erilaisesta leikkauksesta eri kuvakulmiin, etteivät ne saa perusteltua sitä, että välillä sama kohtaus pitää katsoa kolmekin kertaa saman elokuvan aikana. Tämä samojen kohtausten esittäminen useasti olisi mielestäni toiminut paremmin, jos niissä olisi selkeää eroa toisiinsa. Kun jokainen toimii oman näkökulmansa kertojana, jokainen voisi vaikka esittää itsensä paremmassa valossa, jolloin sama kohtaus näyttäisi hyvin erilaiselta, kun se esitetään uudestaan eri vinkkelistä. Samalla leffa voisi jättää enemmän katsojan tulkinnan varaan sen, mikä todella on totuus tässä tapauksessa, mutta elokuva päättää hoitaa homman suoraviivaisemmin.

Kestoa The Last Duelista löytyy kaksi ja puoli tuntia, mikä on hyvin yleinen pituus historialliselle draamalle, etenkin ohjaaja Ridley Scottin tekemänä - löytyyhän herran filmografiasta liki kolmituntisiakin teoksia. Tässä tapauksessa iso osa kestosta kuitenkin muodostuu samojen kohtausten näyttämisestä uudelleen. Asiaa ei auta elokuvan raskassoutuisuus niin aiheidensa kuin rytmityksensä puolesta. Onneksi lopussa nähtävä, nimen mukainen viimeinen kaksintaistelu on pitkän odotuksen arvoinen. Se on todella näyttävä kaikessa rujossa brutaaliudessaan. Lisäksi Scott onnistuu rakentamaan kaksintaistelun ylle todellisen piinaavan jännitteen, joka saa katsojan vihdoin aidosti stressaamaan, kuinka hommassa lopulta käy?

Vaikka käsikirjoitusta on ollut työstämässä myös Nicole Holofcener, on selvää, että The Last Duel on tehty lähinnä miesvoittoisella tiimillä. Matt Damon ja Ben Affleck olisivat voineet pysytellä kameran edessä ja jättää kirjoittamisen täysin Holofcenerille, vaikka kaksikko onkin aiemmin osoittanut lahjojaan tekstien puolella mm. Will Hunting -elokuvassa (Good Will Hunting - 1997). Elokuva on kuitenkin teknisesti laadukkaasti tehty, vaikka leikkausta olisi voinut tiivistää. Kuvaus on tyylikästä ja sillä esitellään upeita puitteita lavasteista puvustukseen. Maskeeraukset ovat myös onnistuneet, mutta hiusstylistit olisivat voineet miettiä Damonin ja Affleckin tyylin uudestaan. Tehosteet ovat hienot ja äänimaailma voimakas Harry Gregson-Williamsin onnistuneesti tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Last Duel on mielenkiintoisesta tarinastaan huolimatta hieman keskinkertainen elokuva ja kummallinen toteutukseltaan. On jopa hassua, että vuonna 2021 ilmestyy elokuva, jossa raiskauksestaan rangaistusta etsivän naisen sijaan tarina keskittyykin naisesta taisteleviin miehiin. Se todellinen taistelu on lopulta onneksi odotuksen arvoinen, erittäin näyttävä ja jopa piinaavan jännittävä. Sitä ennen katsojan täytyy kuitenkin taistella läpi vähän päälle pari tuntia aika raskassoutuista keskiaikadraamaa. Tarinankerronta on hieman kömpelöä ja vaikka idean tasolla samojen tapahtumien esittäminen eri näkökulmista on kiinnostava, toteutus tökkii. Kohtaukset eivät sisällä tarpeeksi muutoksia perustellakseen sen, että katsojan täytyy tuijottaa niitä uudestaan useampaan otteeseen. Kahden ja puolen tunnin kestossa on selvää tiivistämisen varaa. Hieman tylsästi patsastelevaa Damonia lukuun ottamatta näyttelijäkaarti hoitaa hommansa tyylikkäästi. Puitteiltaan elokuva on huippuluokkaa ja Ridley Scott onnistuu useissa kohtauksissa ohjaajana. Kokonaisuutena The Last Duel jää silti harmillisen vaisuksi potentiaaliinsa verrattuna. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Duel, 2021, 20th Century Studios, Pearl Street Films, Scott Free Productions, TSG Entertainment

Arvostelu: The Imitation Game (2014)

THE IMITATION GAME (2014)

Ohjaus: Morten Tyldum
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Keira Knightley, Matthew Goode, Charles Dance, Mark Strong, Allen Leech, Matthew Beard, Rory Kinnear, Alex Lawther ja Jack Bannon
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12

The Imitation Game on tositapahtumiin perustuva elokuva toisen maailmansodan voittamisen edistämisestä. Leffan suunnittelu alkoi 2010-luvun alussa ja sen pääosaan oli mietitty Leonardo DiCapriota, mutta kun hän ei ollutkaan kovin kiinnostunut projektista, sen työstäminen alkoi uudestaan eri yhtiöllä. Pääosaan valittiin Benedict Cumberbatch ja ohjaajaksi Morten Tyldum. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2013 ja The Imitation Game sai ensi-iltansa noin vuotta myöhemmin (Suomessa tosin vasta alkuvuodesta 2015). Teos oli suuri menestys ja kriitikot pitivät sitä erinomaisena - vaikkakin jotkut eivät pitäneet siitä, että joitain todellisia tapahtumia muutettiin liikaa elokuvaa varten. Filmi sai useita palkintoehdokkuuksia, mm. kahdeksan Oscar-ehdokkuutta - esimerkiksi paras elokuva, paras ohjaus ja paras miespääosa - joista se voitti yhden, eli parhaan sovitetun käsikirjoituksen palkinnon. Itse näin elokuvan vasta pari vuotta sitten kesällä, kun vuokrasin sen yhdessä toisen Oscar-ehdokasleffan, Boyhoodin (2014) kanssa. Pidin leffasta, mutten katsonut sitä uudestaan, kunnes kesällä 2017 vilkaisin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa, sillä se on yksi hänen suosikkielokuvistaan - välillä jopa ehdoton ykkönen! Päätinkin kirjoittaa The Imitation Gamesta arvostelun hänen syntymäpäivänsä kunniaksi.

Matemaatikko Alan Turing alkaa kehittelemään konetta, jolla voisi ratkoa natsien salakirjoituslaite Enigman koodit.

Pääosassa Alan Turingina nähdään tosiaan Benedict Cumberbatch, joka suoriutuu roolistaan erittäin hyvin. Alan on todella viisas, mutta sosiaalisesti äärimmäisen hankala mies, joka tuntuu jokaisella lauseellaan osoittavan, että kaikki muut ovat häntä tyhmempiä. Aluksi hahmosta onkin vaikea pitää, sillä hän kohtelee muita huonosti. Tämä muuttuu kuitenkin huvittavaksi ja elokuvan aikana Alan alkaa onneksi ymmärtämään asioista enemmän. Vaikka Cumberbatch on uskottava narsistisena nerona, hänen näyttelemisensä tuntuu paikoitellen muistuttavan liikaa hänen versiotaan Sherlock Holmesista televisiosarjassa "Sherlock" (2010-). Onneksi tätä ei tapahdu kuitenkaan kaiken aikaa, jolloin Alan tuntuu muultakin kuin Holmes-kopiolta. Elokuvassa nähdään myös Alanin nuoruutta, jolloin roolia tulkitsee Alex Lawther, joka saa esiintymisensä tuntumaan hienosti samalta hahmolta kuin Cumberbatchin esittämänä.
     Ei-kovin-ihmeellinen Keira Knightley esittää neiti Joan Clarkea, jolla on myös erinomainen matikkapää. Tämä tuodaan muutamaan otteeseen esille, samoin kuin se etteivät monet miehet kykene hyväksymään, että nainen olisi heitä fiksumpi. Valitettavasti hahmon älykkyys ei kuitenkaan pääse loistamaan kunnolla, eikä hänelle tunnu välillä olevan mitään tarkoitusta elokuvassa. Joan nähdään auttamassa Alania, muttei Enigma-koodien purkamisessa, vaan enemmänkin henkisenä tukena. Useasti sanotaan, että Joanista oli suuri apu, mutta elokuvassa ei todellisuudessa taida olla ainuttakaan kohtausta, jossa hahmo nähtäisiin oikeasti auttamassa Alania ja muuta tiimiä purkamaan koodeja.
     Alanin ja Joanin lisäksi tiimiin kuuluvat hienostunut mutta ylimielinen Hugh Alexander (Matthew Goode), ystävällinen John Cairncross (Allen Leech), sekä aika persoonattomiksi jäävät John Hilton (Matthew Beard) ja silmälasipäinen Jack Good (James Northcote). Tiimistä esille pääsee ensisijaisesti Hugh, joka ei pidä Alanista ja tämän työskentelytavoista lainkaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Charles Dancen oivallisesti näyttelemä komentaja Denniston, joka kokoaa tiimin ja Mark Strongin esittämä herra Menzies, joka toimii salainen palvelu MI6:n johtajana. Leffassa nähdään myös tapahtumia viitisen vuotta sodan loppumisen jälkeen, joissa Rory Kinnearin näyttelemä komisario Nock yrittää selvittää Turingin menneisyyttä.

The Imitation Game on todella kiinnostava ja paikoitellen jopa vähän jännittävä filmi, jossa sodan tuntu on vahvasti läsnä, vaikkei itse sotimista oikeastaan edes näytetä. Taistelujen aiheuttamia tuhoja esitellään välillä, jotta katsojana toivoo, että tiimi löytäisi mahdollisimman nopeasti ratkaisun natsikoodien purkamiseksi. On mielenkiintoista nähdä, miten Alan yrittää saada koneensa valmistettua, sillä vain hän uskoo sen toimimiseen, kun taas muut yrittävät pakottaa häntä luopumaan siitä. Samalla on myös kiehtovaa nähdä puolia Turingista, joita hän yrittää pitää salassa muilta. Lapsuuskohtaukset kertovat oivasti, miten hahmosta on tullut sellainen kuin hän on ja miksi hän tekee tiettyjä ratkaisuja. Kohtauksista voi hieman päätellä myös tulevia asioita, minkä lisäksi ne auttavat katsojaa kiintymään Alaniin, josta on ylimielisyyden vuoksi hankalaa tykätä. Valitettavasti mukana on myös kohtauksia 1950-luvulta, joissa komisario Nock pohtii Alanin aiempia puuhia. Nämä kohdat eivät tunnu täysin kuuluvan mukaan. Niistä löytyy hyviä hetkiä, mutta paikoitellen ne myös pitkittävät teosta turhaan. Niiden kautta mukaan lisätty Alanin kertojaäänikään ei täysin toimi, etenkin kun se alkaa puheella siitä, että "kannattaa kuunnella tarkkaan, sillä muuten ette huomaa kaikkia tärkeimpiä hommia", jolloin elokuva tuntuu luulevan olevansa monimutkikkaampi ja älykkäämpi kuin se todellisuudessa on.

Muuten kyseessä on kuitenkin erittäin hyvä leffa, joka käy jopa loistavuuden puolella. Mukana on erinomaisia kohtauksia, kuten traaginen hetki tiimin ymmärtäessä, että he voisivat pelastaa laivallisen ihmisiä, mutteivät voi tehdä sitä siinä pelossa, että natsit tajuaisivat heidän puuhansa. Samalla heräilevät epäilykset soluttautuneesta Neuvostoliiton vakoojasta, joka lisää jännitettä peliin, kuten tekee myös Alanin seksuaalinen suuntautuminen. Joidenkin kohtien hieno tunnelma on luotu juuri oikein ja niiden aikana voi iloita yhdessä hahmojen kanssa. Muuten hymy nousee huulille lähinnä Alanin tavasta kohdella muita ihmisiä, jos sellainen huumori iskee. Hauskoja kohtia ei erityisemmin ole mukana. Vaikka kyseessä onkin oikeasti mainio elokuva, The Imitation Gamen kokonaisuudesta puuttuu loistavuus, etenkin kun 1950-luvun osiot ovat lähinnä aika tarpeettomia, eikä niitä ole rytmitetty mukaan kovin hyvin. Parissa kohtaa teos tuntuu myös hieman toistavan itseään, tiimin yrittäessä epätoivoisesti ratkaista natsikoodien saloja, kun taas muutamassa kohtaa se tuntuu hyppivän hieman liian nopeasti eteenpäin. Heikkoudet väistyvät kuitenkin hienouksien tieltä, jolloin filmin loputtua katsojalle jää positiivinen mieli... vaikkakin surullisuus on aika varmasti ensimmäinen tunne lopputekstien alkaessa rullata.

The Imitation Gamen ohjaaja Morten Tyldum on onnistunut erittäin oivallisesti useimmissa kohdissa, mutta 1950-luvun kohtauksiin hän ei ole saanut mukaan tarpeeksi painoarvoa. Sitä ei ole saanut aikaiseksi edes käsikirjoittaja Graham Moore, joka kuitenkin sai työstään Oscarin. Muuten Moore on saanut tositapahtumat muokattu mainiosti elokuvaksi - ihan sama, vaikka jotkut jutut eivät menisikään samalla tavalla kuin todellisuudessa. Lavastajat ja puvustajat ovat saaneet ajankuvan tuotua esille erinomaisesti. Leffan aikana voi usein ihailla heidän työtään, etenkin tuhoutuneiden paikkojen ja Alanin koneen kohdalla. Elokuva on kuvattu todella hyvin ja pääasiassa kuvat ovat tyylikkään tasaisia. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat, mutta esimerkiksi yhden sotakohdan lentokoneet ovat tarpeeksi uskottavan näköiset. Ääniefektit eivät erityisemmin pääse loistamaan, eivätkä Alexandre Desplatin säveltämät musiikit jää mieleen, mutta ne toimivat kyllä hyvin leffan aikana.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin hyvä. Valitettavasti Blu-raylla ei ole lainkaan lisämateriaaleja, ei edes kommenttiraitaa.

Yhteenveto: The Imitation Game on todella mainio elokuva, joka kertoo hieman erilaisen tarinan toisen maailmansodan voittamisesta. Mukana on paljon hienoja kohtauksia, jopa joitain erinomaisia, mutta myös hieman turhilta tuntuvia hetkiä. Menneisyyskohtaukset tuovat hyvää lisäsisältöä tarinaan ja Alan Turingiin, jota sekä Benedict Cumberbatch että Alex Lawther näyttelevät todella taidokkasti. Keira Knightley on myös ihan hyvä, mutta hänen hahmonsa Joan ei tunnu olevan tärkeä koodien ratkaisemisen kannalta, minkä takia hänet alunperin tuodaan mukaan tarinaan. Leffa sisältää jännittäviä hetkiä ja oivallista tunnelmaa. Katsojalle on ilo seurata tiimin työskentelyä, mutta mukana on myös hieman surullisuuttakin. Toisen maailmansodan aikakausi on tuotu upeasti esille tyylikkäillä lavasteilla, hienoilla asuilla ja vanhanaikaisilla kulkuneuvoilla. Suosittelen katsomaan The Imitation Gamen, jos sota-aikaiset tarinat kiehtovat. Varsinaista sotimista se ei sisällä, mutta se näyttää, miten toisen maailmansodan kestoa saatiin lyhennettyä ja miljoonia ihmisiä pelastettua. Mukana on myös muutakin henkistä sisältöä, jolloin teoksen katsoo mielellään ihan vain sen sisältämän ihmisdraaman takia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.saltypopcorn.com.au
The Imitation Game, 2014, Black Bear Pictures, Bristol Automotive