Arvostelu: Rambo: Last Blood (2019)

RAMBO: LAST BLOOD

Ohjaus: Adrian Grunberg
Pääosissa: Sylvester Stallone, Yvette Monreal, Sergio Peris-Mencheta, Óscar Jaenada, Adriana Barraza, Paz Vega ja Rick Zingale
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16

David Morrellin "Ajojahti"-kirjaan ("First Blood" - 1972) perustunut elokuva Taistelija (First Blood - 1982) oli menestys, joten jatkoa oli luvassa. Rambo - taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II - 1985) oli vielä isompi hitti, tuottaen rahaa tuplasti ensimmäiseen osaan verrattuna. Kriitikot eivät kuitenkaan leffalle lämmenneet ja se voittikin jopa palkintoja kehnoudestaan. Vielä vähemmän kriitikot pitivät Rambo - taistelija 3:sta (Rambo III - 1988), mikä ei ollut erityisemmin sarjan fanienkaan mieleen. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen sarjaa jatkettiin neljännellä osalla, mikä nimettiin hassusti vain Ramboksi (2008). Leffa ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eikä sekään saanut kummoista vastaanottoa kriitikoilta. Heikommasta menestyksestä huolimatta sarjan päätähti Sylvester Stallone ilmoitti jatkavansa sarjaa vielä viidennen osan voimin. Alunperin filmin oli tarkoitus kulkea nimellä "Rambo V: The Savage Hunt" ja se kertoi Rambon johtamasta eliittisotilaiden joukosta, jotka metsästivät geneettisesti muunneltua olentoa. Onneksi Stallone tuli järkiinsä ja muutti tarinaa paljon, ennen kuin kuvaukset alkoivat. Sitä ennen leffa ehdittiin pistää pariinkin otteeseen jäihin ja Stallone sanoi muutamissa haastetteluissa, ettei palaisi enää rooliinsa. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2018 ja nyt Rambo: Last Bloodiksi nimetty viides osa saapuu teattereihin. Itse pidän sarjan avausosasta, Taistelijasta todella paljon. Se on erinomainen ja koukuttava jännitysnäytelmä. Sarjan toinen ja kolmas osa menivät kuitenkin liian jenkkipropagandaksi ja typeräksi macho-pullisteluksi omaan makuuni, enkä pidä niistä, vaikka sarjan toinen osa nauttiikin fanien suosiosta. Neljäs osa Rambo oli kaikessa tarinattomuudessaan viihdyttävä toimintamättö, mutta enpä silti ollut innoissani, kun kuulin viidennen leffan olevan tulossa. Trailerit ja mainokset eivät yhtään auttaneet asiaa, sillä Stallone näyttää niissä niin väsähtäneeltä (oikeasti, katsokaa tuota yllä olevaa julistetta!) että pelkäsin leffankin olevan väsähtänyt. Meninkin hieman skeptisin mielin katsomaan Rambo: Last Bloodia yhdessä sarjaa fanittavan isäni ja Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa sen lehdistönäytökseen.

Kymmenen vuoden ajan John Rambo on saanut elää rauhassa edesmenneen isänsä farmilla, autellen välillä lähistöllä asuvia. Kun farmilla työskentelevän Marian tytär yllättäen siepataan Meksikossa, Rambo lähtee pelastusretkelle.

Sylvester Stallone palaa sotaveteraani John Rambon rooliin viimeistä kertaa... ehkä. Vaikka leffan nimi Last Blood viittaa siihen, että tähän tämä päättyy, on Stallone todennut, että jos elokuva on hitti, tekisi hän mielellään vielä lisää. Stallone ei onneksi itse elokuvassa ole yhtä väsynyt kuin mainoksissa, mutta on silti selvää, että ikä alkaa puskemaan päälle. Stallonella on ikää jo 73 vuotta, eli hurjia stuntteja on turha odottaa. Rambolle onkin keksitty uusia tapoja päihittää vastuksensa ja tällä kertaa Rambo hyödyntääkin enemmän kekseliäisyyttä kuin selkeää tulivoimaa. Hahmona Rambosta on saatu kiinnostavampi tapaus kuin parissa viime leffassa, sillä hän on löytänyt elämälleen tarkoituksen ja kun se yritetään viedä häneltä pois, ymmärtää katsoja täysin, miksi hän lähtee takaisin taistoon. Siinä, missä neljännessä osassa katsojaa ei kiinnostanut tippaakaan siepattujen ihmisten kohtalo, tässä katsoja kannustaa Ramboa löytämään siepatun Gabriellen (Yvette Montreal). Tämänkertainen tappomatka on saatu tuntumaan huomattavasti henkilökohtaisemmalta ja siten merkityksellisemmältä.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Adriana Barraza Gabriellen äitinä Mariana, Sergio Peris-Mencheta ja Óscar Jaenada ihmiskauppaa käyvinä Martinezin veljeksinä, sekä Paz Vega ihmiskauppaa tutkivana reportterina. Näyttelijät tekevät pääasiassa kelpo työtä. Barraza jää hieman vaisuksi äidin roolissa, mutta oudon paljon Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Jon Snowlta näyttävä Peris-Mencheta ja Jaenada sopivat hyvin roistoiksi.

Rambo: Last Blood poikkeaa sarjan aiemmista osista paljon sillä, ettei leffa tapahdu viidakossa tai aavikolla. Metsässä piileskely ja mudalla itsensä peittäminen saavat kyytiä, eikä Rambo edes sido huivia päähänsä kuten aiemmin. Leffa onkin tavallaan kuin mikä tahansa muu toimintaleffa, mutta siinä nyt sattuu olemaan pääosassa Stallonen ikonisin toimintahahmo. Kidnappaustarinansa vuoksi filmi muistuttaa enemmän mm. Liam Neesonin Takenia (2008). Onneksi tutumpaa ramboiluakin on mukana ja moni fani saattaa innostua, kun Rambo ottaa puukon kouraan tai tähtää jousipyssyllä pahiksia. Toimintakohtauksissa ei roistoja tai katsojaa säästellä ja hyvä niin, sillä brutaali meno sopii Rambo-filmiin täydellisesti. Päitä ammutaan hajalle haulikoilla ja isoilla veitsillä katkotaan raajoja. Mukana on pari todella rajua hetkeä, mitkä aiheuttavat helposti epämiellyttävän tunteen. Herkemmille katsojille leffan taistelut voivat siis olla liikaa. Itse viihdyin toimintakohtausten parissa erittäin mukavasti. Lopputaistelu on omaan mieleen juuri sopivalla tavalla yliampuva, etten voinut muuta kuin nauttia siitä.

Ehkä jopa toimintaa enemmän pidin kuitenkin siitä, että tällä kertaa mukana tuntuu oikeasti olevan tarina. Juoni ei ole tässä pelkkä tekosyy pistää Rambo tappamaan jengiä, vaan tällä kertaa tuntuu siltä kuin tekijät olisivat oikeasti halunneet kertoa jotain. Elokuvalla kestää hetki ennen kuin se nappaa mukaansa, mutta alkupää käytetään tarpeeksi hyvin aikaa Rambon ja Gabriellen välien avaamiseen, jotta katsojana välittää Rambon pelastusretkestä. Erityisen jännittäväksi meno ei muutu, mutta ihmiskaupan tyly ja inhottava kuvaus alkaa nopeasti ahdistamaan. Kun vastustajina on tällaisia ihmishirviöitä, katsoja todella haluaa nähdä, kuinka Rambo repii heidät riekaleiksi. Ei kyseessä mikään erityisen ihmeellinen elokuva ole, mutta oivallisen tarinan, brutaalin toiminnan, kelpo roistojen ja Stallonelta yhä löytyvän karisman ansiosta Rambo: Last Blood viihdyttää oikein passelisti läpi puolentoista tunnin kestonsa.

Stallonen oli alunperin tarkoitus ohjata elokuva itse, mutta on kenties onni, ettei näin lopulta käynyt, vaan Stallone keskittyi näyttelemiseen, kun Adrian Grunberg toimii ohjaajana. Grunberg on aiemmin toiminut lähinnä toisen yksikön ohjaajana, mutta siirtyy tarpeeksi toimivasti pääohjaajan hommiin. Grunberg rakentaa tarpeeksi kelvollista draamaa ja tekee toiminnasta jokseenkin realistisella tavalla yliampuvaa. Matt Cirulnickin ja Stallonen työstämä käsikirjoitus sisältää kerrankin oivallisen tarinan. Repliikit ovat tosin paikoitellen kliseisiä ja leffasta löytyy muutenkin ennalta-arvattavia juttuja. Kameratyöskentely on paikoitellen mainiota, mutta välillä turhan heiluvaa. Leikkauskin on muutamassa kohtaa turhan nopeaa, mutta pääasiassa sujuvaa. Lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja ääniefektit ovat erinomaiset. Brian Tyler palaa säveltäjäksi neljännestä osasta ja vaikka hänen musiikkinsa toimivat hyvin taustalla, ei niistä löydy Jerry Goldsmithin hienoja melodioita.

Yhteenveto: Rambo: Last Blood on kelpo päätös Rambon saagalle... jos tämä nyt siis ihan oikeasti on sarjan päätös. Toivottavasti on. Leffa on hyvin erilainen sarjan aiemmista osista sillä, etteivät tapahtumat sijoitu viidakkoon tai aavikolle, ja vaikka tuttua ramboilua on mukana, ovat jotkut Rambo-leffoille ominaiset asiat saaneet kyytiä. Elokuva pohjustaa alkupäässä tarinaansa toimivasti, jotta katsojaa oikeasti kiinnostaa, miten hommassa käy. Toimintaa pitää odottaa, mutta kun se alkaa, on se odotuksen arvoista. Taistelut ovat väkivaltaisia ja brutaaleja. Ne sisältävät yllättävänkin karuja hetkiä ja herkimmät katsojat saattavat kokea pahaa oloa niiden aikana. Parasta on kuitenkin, että mukana on kunnon tarina, mikä pitää mukanaan loppuun saakka. Sylvester Stallonella alkaa ikä painamaan päälle, mutta onnistuu hän yhä olemaan aikamoinen äijä. Ei Rambo: Last Blood mikään kovin erityinen teos ole, mutta se tarjoaa hyvissä määrin säväyttäviä toimintakohtauksia, jolloin genren ja Rambon fanina sitä katsoo oikein mielellään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Rambo: Last Blood, 2019, Lionsgate, Millennium Films, Balboa Productions, NYLA Media Group, Campbell Grobman Films

Arvostelu: The Shallows (2016)

THE SHALLOWS (2016)

Ohjaus: Jaume Collet-Serra
Pääosissa: Blake Lively, Óscar Jaenada, Angelo Josue Lozano Corzo, Jose Manuel Trujillo Salas, Brett Cullen ja Sedona Legge
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 12

Steven Spielbergin Jaws (1975), eli suomeksi Tappajahai aiheutti minulle inhottavan haikammon, kun näin sen jo ennen ala-astetta. Tämä aiheutti myös kammon kaikenlaisia vedessä tapahtuvia filmejä kohtaan, sillä minua ällötti ajatus siitä, mitä kaikkea syvyyksissä voi lymyillä, eikä sieltä pääse mitenkään pakoon, jos on veden varaan joutunut. Sen takia jopa Pixarin animaatio Finding Nemo (2003) jäi minulta katsomatta moneksi vuodeksi, minkä lisäksi Harry Potter and the Goblet of Firen (2005) järvikohtaus aiheutti minulle tukalan olotilan monta vuotta peräkkäin. Se on kuitenkin onneksi hellittänyt ja muutama vuosi sitten uskalsin vihdoin katsoa Finding Nemon ja nyt se löytyy minulta jopa hyllystä. Aiemmin tänä vuonna kohtasin pelkoni ja katsoin Jawsin uudestaan. Vaikka se olikin paikoitellen karmiva, pystyin katsomaan sen paljon sujuvammin kuin luulin ja nyt omistan senkin Blu-rayna! Kuitenkin viime vuonna kun ensi-iltansa sai haielokuva The Shallows, en olisi voinut kuvitellakaan sen näkemistä, varsinkaan valkokankaalta. Trailerit näyttivät jo niin ahdistavilta, etten ajatellut koskaan katsovani sitä. Noh, toisin kuitenkin kävi, kuten voi päätellä siitä, että tämä on arvosteluni kyseiselle elokuvalle. Nähtyäni Jawsin, tuumin voivani sittenkin katsoa haileffoja ja kun huomasin The Shallowsin kuuluvan Viaplayn valikoimaan, katsoin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa.

Nancy Adamsin surffausreissu saa ikävän käänteen, kun hänen kimppuunsa hyökkää suuri valkohai. 180 metrin päässä rannasta olevalla kivellä Nancyn täytyy keksiä, miten hän pääsisi turvaan joutumatta hain kitaan.

Pääosassa Nancyna nähdään Blake Lively, joka ei ole koskaan vakuuttanut minua missään roolissa. Hän on esiintynyt muutamissa leffoissa, jotka olen nähnyt, mutta hän ei ole ollut missään tarpeeksi ihmeellinen, jotta edes tunnistaisin häntä koskaan. Tässä Lively kuitenkin sai herätettyä mielenkiintoni. Ei sen takia, että hän on bikineissä lähes koko elokuvan ajan, vaan koska hän suoriutuu vaativasta roolista todella mainiosti. Lively on nimittäin lähes kaiken aikaa ainoa ihminen ruudulla ja sellainen rooli vaatii tietty hieman enemmän, koska ei voi turvautua muihin vastanäyttelijöihin. Hän toimiikin hienosti yksinään ja katsojana seuraa jännityksellä, miten ihmeessä Nancy voisi mitenkään päästä takaisin rantaan? Hahmolle on luotu hieman taustatarinaa, mikä ei valitettavasti ole erityisen mielenkiintoinen, mutta toisaalta hänen koulutusselityksillään saadaan katsoja uskomaan, miten hän voi selvitä tietyistä tilanteista.
     Elokuvassa nähdään myös todella pienissä rooleissa Óscar Jaenada Nancyn kuskina, Angelo Josue Lozano Corzo ja Jose Manuel Trujillo Salas surffaajina, sekä Brett Cullen Nancyn isänä ja Sedona Legge Nancyn siskona.

Leffan ensimmäinen kolmasosa on todella erilainen kuin kaksi seuraavaa. Siinä Nancy nähdään surffaamassa kahden miehen kanssa kuin jossain musiikkivideossa. Värit ovat lämpimät ja tyylikkäät kohdat näytetään hidastettuina, samalla kun taustalla jumputtaa musiikki. Yhdessä välissä Nancy käy rannalla soittaakseen videopuhelun perheelleen, jotta katsojat saavat lisätietoa Nancysta ja sitten mennään taas veteen. Tätä ei olisi kuitenkaan kannattanut tehdä, sillä viimeisen aallon aikana Nancyn lautaan osuu valkohai, joka lähtee jahtaamaan häntä ja kiva tunnelma katkeaa kuin seinään. The Shallows muuttuu karmivaksi selviytymistarinaksi, jossa katsojaa onnistutaan pelottelemaan muutenkin kuin tylsillä äkkisäikäytyksillä. Niitä on tietty lipsahtanut mukaan muutama, mutta ne on saatu tehtyä onnistuneesti. Pelottava tunnelma välittyy hienosti katsojaan, joka alkaa heti kannustamaan päähenkilöä tekemään kaikkensa selvitäkseen.

Jawsia lukuunottamatta haielokuvat tuppaavat olemaan Ö-luokan filmejä, jotka katsoo ehkä juuri ja juuri kerran, mutta ne eivät pääasiassa tarjoa mitään hyvää. Näihin kuuluvat mm. Sharknado-sarja (2013-), sekä teokset 2-Headed Shark Attack (2012) ja Mega Shark Versus Giant Octopus (2009). Niitä tehdessä ei ole kukaan edes miettinyt tekevänsä laatua, joten ne jäävät vain typeriksi hirviöpätkiksi. The Shallows ei onneksi kuitenkaan kuulu niiden joukkoon, vaan se on ihan kunnon elokuva, joka voi helposti saada monet katsojat yllättymään siitä, että filmiin on ihan oikeasti panostettu. Tunnelmasta on saatu erinomaisen jännittävä; paikoitellen jopa piinaava. Tarina on kyllä todella simppeli ja leffa on lyhyt, muttei sen tarvitsekaan olla mitään enemmän. Elokuva alkaa veden äärestä ja myös päättyy sinne, joten kovin paljoa ylimääräistä ei ole tungettu mukaan. Jotkut saattavat pettyä siihen, ettei verta ole kovin paljoa mukana ja elokuva on vain K12, mutta itse pidin ratkaisusta, sillä siten teos tuntui jopa paremmalta, eikä vajonnut kömpelöksi verimässäilyksi. Ihmisiä ei montaa kuole, mutta jokainen kuolema on toteutettu erittäin oivallisesti. Pidän erityisesti siitä, että hai tuntuu oikealta eläimeltä eikä hirviöltä, sekä siitä että haita näytetään vain silloin, kun Nancy näkee sen, jolloin elokuva kertoo tarinaa taitavasti Nancyn näkökulmasta.

Valitettavasti elokuvasta löytyy selkeitä heikkouksia. Kuten jo sanoin, hain hyökätessä kiva tunnelma muuttuu todella nopeasti, eikä tämä muutos ole kovin sulava. Jos intron lyhyt katsaus tulevaan jännitysnäytelmään ja muutamat vaanimiskuvat poistettaisiin alusta, yllättävä muutos toimisi tyylikkäästi, sillä haitarina tulisi ihan puskista ja elokuva saisi aluksi huijattua katsojaansa ajattelemaan olevansa täysin muuta kuin todellisuudessa onkaan. Repliikkejä on myös mukana liikaa. Monet Nancyn sanomat asiat ovat pelkkää selittämistä katsojille siitä, mitä hän aikoo tehdä ja olisi paljon kiinnostavampaa vain näyttää selitys pelkillä kuvilla. Välillä tämä ei haittaa, kun hän puhuu selvästi haavoittuneelle lokille, mutta muuten toivoisi, että teos haastaisi katsojaansa hieman enemmän. Huonointa filmissä on kuitenkin sen viimeinen kohtaus, josta on harmillisesti tehty äärimmäisen laimea ja juustoinen, joka tuntuu hätäisesti toteutetulta. Muuten kyseessä on kuitenkin onnistunut kauhuelokuva, joka kannattaa vilkaista, jos se osuu kohdalle.

Ohjaaja Jaume Collet-Serralla on ollut todella hyvä visio, jonka hän on toteuttanut oivallisesti. The Shallowsissa hän on onnistunut mielestäni selvästi paremmin kuin edellisessä kauhuelokuvassaan Orphan (2009). Hän on onnistunut luomaan Ö-luokan monsterifilmeiksi muuttuneesta aiheesta jopa jokseenkin taiteellisen teoksen. Kuvaus on nimittäin todella mainiota läpi elokuvan, eikä kehnoa käsivarakuvaa ole lähes lainkaan mukana. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut ja valaisu on erinomaista etenkin vedenalaisissa kohtauksissa. Leikkaus on myös sujuvaa, minkä lisäksi visuaaliset efektit ovat yllättävän mainiot. Tyylikkään näköisen digihain lisäksi myös tietokoneella toteutettu ympäristö näyttää uskottavalta. Elokuva on nimittäin toteutettu lähes kokonaan suuressa altaassa. Visuaalisesta ilmeestä miinusta tuovat kuitenkin alkupäässä ruudun täyttävät Instagram-kuvat, joita Nancy selailee, sekä videopuhelun näytöt, jotka saavat leffan tuntumaan teinihömpältä. Ääniefektit ovat loistavat ja Marco Betramin musiikki säestää tiivistunnelmaista henkeä toimivasti.

Yhteenveto: The Shallows on lyhyt ja ytimekäs kauhuelokuva. Filmi saa katsojan jännittämään ja kannustamaan Nancyn puolesta, jota Blake Lively esittää todella hyvin. Hai esitetään hienosti eläimenä, eikä epäuskottavana hirviönä ja on myös upeaa, ettei leffa luota verimässäilyyn ja äkkisäikäytyksiin, vaan osaa luoda pelkoa muilla tavoilla. Teoksesta löytyy kuitenkin ongelmia, kuten tunnelman yhtäkkinen muuttuminen, sekä kökkö loppukohtaus, mutta muuten ohjaaja Jaume Collet-Serra on onnistunut saamaan aikaiseksi kunnon elokuvan aiheesta ja hän osoittaa, että haileffoista voi löytyä sydäntä ja sielua, eivätkä ne ole pelkkää kuraa. Tekninen toteutus on pääasiassa loistava, mutta ruudun täyttävät Instagram-kuvat ja videopuhelu eivät toimi. Suosittelen katsomaan The Shallowsin, jos olette oikeasti hyvän kauhuelokuvan tarpeessa tai jos Jaws on lähellä sydäntänne. Yhtä hyvä ei The Shallows ole, mutta mainio se on kuitenkin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Shallows, 2016, Columbia Pictures, Weimaraner Republic Pictures, Ombra Films