Arvostelu: Blue Beetle (2023)

BLUE BEETLE

Ohjaus: Ángel Manuel Soto

Pääosissa: Xolo Maridueña, Bruna Marquezine, Belissa Escobedo, George Lopez, Susan Sarandon, Raoul Max Trujillo, Damián Alcázar, Elpidia Carillo, Adriana Barraza, Harvey Guillén ja Becky G

Genre: toiminta, komedia, scifi

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 12

Blue Beetle perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1939. Warner Bros. Pictures alkoi vuonna 2018 suunnitella DC:n sarjakuvien pohjalta elokuvia, jotka julkaistaisiin suoraan HBO Max -palvelussa ja yksi ensimmäisenä aluille pistetyistä projekteista oli Blue Beetle. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022 ja kun studiolla tykättiin ohjaaja Ángel Manuel Soton otteesta ja nähdystä kuvamateriaalista, elokuva päätettiinkin siirtää suoratoistopalvelusta elokuvateatterilevitykseen. Nyt Blue Beetle on saanut ensi-iltansa ja itse en ollut järin innoissani filmistä. Supersankarileffoja ilmestyy nykyään turhan tiuhaan tahtiin ja koin vuoden muut sarjakuvafilmatisoinnit kiinnostavampina. Asiaa ei auttanut, ettei hahmo ollut minulle entuudestaan tuttu, eikä trailerikaan vakuuttanut minua. Kävinkin katsomassa Blue Beetlen sen ensi-iltapäivänä varautunein odotuksin.

Vastikään collegesta valmistunut Jaime Reyes ryhtyy etsimään itselleen työpaikkaa. Tulevaisuuden haaveet joutuvat kuitenkin väistymään, kun Jaime saa käsiinsä mystisen skarabeen, joka linkittyy Jaimeen ja antaa hänelle supervoimat.

Pääroolissa Jaime Reyesinä, eli Blue Beetlenä nähdään Karate Kid -elokuvia (1984-2024) jatkaneesta Cobra Kai -televisiosarjasta (2018-) tuttu Xolo Maridueña. Itselleni entuudestaan tuntematon Maridueña teki nopeasti vaikutuksen tämän itselleni entuudestaan tuntemattoman supersankarin osassa, enkä pistäisi yhtään vastaan, jos näyttelijä palaisi rooliin tulevaisuudessakin. Jaime on juuri collegen lakiopinnoista valmistunut nuorukainen, joka monen muun tavoin odottaa, että koko maailma olisi nyt auki hänen edessään. Hän joutuu kuitenkin kohtaamaan ikävän totuuden, ettei niillä hyvillä papereillakaan todellisuudessa pitkälle pötkitä... etenkään jos samoihin aikoihin saa haltuunsa mystisen artefaktin, joka kiinnittyy sinuun ja pakottaa sinulle supervoimat. Jaime on pidettävä heppu ja on kiinnostavaa seurata supersankaritarinaa, jossa hahmo yrittää keksiä keinoa päästä voimistaan eroon, sen sijaan, että lähtisi heti hyödyntämään niitä maailmanpelastushommissa. Maridueñan roolityö vain paranee loppua kohti ja tästä vakuuttuneena minun pitää muuten pikimmiten ottaa Cobra Kai katseluun...

     Leffan todellinen vetonaula tuntuu kuitenkin olevan Jaimen perhe, joka pitää sisällään toinen toistaan vekkulimpia tyyppejä. Äiti Rocio (Elpidia Carrillo) jää hieman paitsioon ja sisko Milagro (Belissa Escobedo) yrittää liikaa matkia Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -leffasta (2021) Awkwafinan Katy-hahmoa. Isä Alberto (Damián Alcázar) on sympaattinen, mutta show'n varastavat tämän veli, eli Jaimen hulvaton setä Rudy (George Lopez) ja loppupäässä yllättävä isoäiti (Adriana Barraza). Lopez ja Barraza irrottelevat onnistuneesti rooleissaan.

Siinä, missä elokuvan hyvispuoli toimii mainiosti, pahisosasto jättää kylmäksi. Yleensä mainio Susan Sarandon näyttelee Victoria Kordia, rikasta bisnesnaista, joka on vuosikausia etsinyt skarabeeta, käyttääkseen sen voimia pahoihin tarkoituksiin. Hahmo on todella tylsä, eikä edes Sarandon onnistu pelastamaan Victoriaa geneerisyyden ja kliseisyyden kuopasta. Kiinnostavampi on Victoriaa auttava luutnantti Carapax (Raoul Max Trujillo), josta löytyy enemmän syvyyksiä, jotka kuitenkin jätetään katsojalta pimentoon liian pitkäksi aikaa, jolloin niiden läväyttäminen silmille kriittisimmällä hetkellä ei tunnu enää ansaitulta. What We Do in the Shadows -vampyyrisarjassa (2019-) ilahduttava Harvey Guillén taas haaskataan täysin Victorian päätiedemiehenä, "Sanchezina". Lisäksi menossa on myös mukana Victorian veljentytär Jenny (Bruna Marguezine), joka ei pidä tätinsä toimista ja jonka kautta skarabee päätyy Jaimen käsiin. Marquezine toimii roolissaan ja häneltä löytyy hyvää kemiaa Maridueñan kanssa.     

Blue Beetle ei todellakaan ole mikään maata järisyttävä supersankarileffa, mutta alhaiset odotukseni huomioon ottaen pidin siitä yllättävänkin paljon. Elokuvalta löytyy turhan selvät kompastuskivensä ja aika heikkojen vihollisten lisäksi leffa kaipaisi myös enemmän omaperäisyyttä. Toki siinä kohtaa, kun DC:n ja Marvelin sarjakuvien pohjalta on tehty yli sata näyteltyä filmatisointia, puhumattakaan animaatioista ja muiden firmojen sarjisadaptaatioista, on mahdotonta, että kukaan pystyisi tekemään elokuvaa, mistä ei tulisi mieleen joku näistä aiemmista leffoista. Mutta kun Blue Beetleä katsoessa huomaa jatkuvasti miettivänsä, että "tämä on Iron Manista (2008), tuo on Spider-Man: Homecomingista (2017), tämä muistuttaa Venomia (2018), tuo näyttää vähän Deadpoolilta (2016), tuosta tulee mieleen Spider-Man Avengers: Endgamesta (2019) ja oho, tähän on saatu mukaan myös vähän The Matrixin (1999) visuaalisuuksia", tahattomat mielleyhtymät muuttuvat puhtaan kopioinnin epäilyksi. Ja kuten varmaan jotkut huomasivat, listasin lähes pelkkiä Marvel-leffoja. Osa synkemmistä DC-tuotannoista pitävistä voikin turhautua, kuinka paljon Blue Beetle muistuttaa enemmän Marvelin kuin DC:n elokuvauniversumia.

Vaikka lainailu ja lukuisat kliseet häiritsevät (katsojana pystyy sanomaan jotkut vitseistä ja filosofisista latteuksista loppuun etukäteen, kun samat jorinat on kuultu moneen kertaan), Blue Beetle nousee silti plussan puolelle. Se on vikoineenkin viihdyttävä supersankariseikkailu, joka nostaa hymyn jatkuvasti huulille. Elokuvan ehdottomasti vahvinta antia on sen perhepuoli. Reyesit ovat tiivis poppoo ja näyttelijät saavat homman tuntumaan aidolta ja rakastavalta perheeltä. He ovat oivallisen erilaisia ja tykättäviä persoonia, tarjoten runsaasti hyvää huumoria. Kun yleensä supersankarielokuvissa päähenkilö joutuu pelastamaan perheensä pahisten kynsistä, on mukavaa vaihtelua, kun perhe tekee osansa pelastaakseen päähenkilön. Pidin myös siitä, kuinka pienimuotoinen leffa Blue Beetle on, kun kyse on perheen suojelemisesta, eikä tyypilliseen nyky-supersankarielokuvien tapaan rinnakkaistodellisuuksia sisältävän multiversumin pelastamisesta. Toimintaa on mukana ja pääasiassa taistelut ovat viihdyttävää turpaanvetoa, mutta loppupäässä Blue Beetlen ja Carapaxin yhteenotto alkaa jossain kohtaa hieman puuduttamaan.

Elokuvan on ohjannut Ángel Manuel Soto, joka ei ollut tätä ennen tehnyt erityisen isoja filmejä. Soto suoriutuu hommastaan pätevästi ja luo tehokasta tunnesidettä perhepuoleen. En kuitenkaan tiedä, pitääkö elokuvan turhauttavasta matkimisesta syyttää Sotoa, vai käsikirjoittaja Gareth Dunnet-Alcoceria. Dunnet-Alcocer onnistuu joillain osa-alueilla, mutta hänen tekstinsä kaipaisi runsaasti enemmän mielikuvitusta ja toivon, että jos Blue Beetle saa jatkoa ja hän palaa käsikirjoittajaksi, Dunnet-Alcocer saisi laadittua sankarin ympärille paljon omaperäisemmän tekstin. Elokuva on kelvollisesti kuvattu ja varsin sujuvasti leikattu. Lavasteet näyttävät hyviltä ja maskeeraukset ovat mainiot. Blue Beetlen asu on tyylikäs, mutta Carapaxin lopullinen asu pikemminkin huvittaa yliyritteliäisyydessään. Erikoistehosteet ajavat asiansa, vaikka ne heikkenevät loppua kohti. Yksi elokuvan parhaista puolista on yllättäen sen musiikkipuoli. Bobby Krlic tunnelmoi erittäin toimivasti melodioillaan ja varsinkin Blue Beetlen tunnussävelmä jämähtää päähän.

Yhteenveto: Blue Beetle on kelpo supersankariviihdettä, joka kaipaisi kuitenkin huomattavasti omaperäisempää otetta. Genren kuluttajille elokuva sisältää turhan paljon jo nähtyjä juttuja, oli kyse sitten visuaalisista kikoista, asusuunnittelusta, ideoista tai ihan suoraan kokonaisista kohtauksista. Myös pahispuoli jättää pääasiassa kylmäksi, eikä yleensä mainio Susan Sarandon onnistu pelastamaan tylsää hahmoaan. Elokuva kuitenkin onnistuu todella hyvin päähenkilössään ja tämän perheessä. Xolo Maridueña tekee Jaime Reyesistä välittömästi pidettävän ja vakuuttaa yhä enemmän, kun tästä tulee Blue Beetle. Show'n kuitenkin varastaa hahmon perhe, josta löytyy toinen toistaan vekkulimpia persoonia. Perhedynamiikka on loistava ja tuo jotain raikasta muuten geneeriseen ja kliseiseen supersankarirainaan. Elokuva tarjoaa paljon hauskoja juttuja, sekä ihan tyylikästä toimintaa, joskin loppumatsi äityy turhan massiiviseksi muuten mukavan pienimuotoisessa filmissä. Supersankarielokuvien suurkuluttajille Blue Beetle on toki pakkokatsottavaa, vaikka välillä tuntuisikin, ettei sillä ole mitään uutta tuotavaa pöytään. Jos taas on iskenyt ähky vastaavia leffoja kohtaan, voi filmin huoletta jättää siihen, että se tulee jossain kohtaa HBO Maxiin, minne se alun perin suunniteltiin. Heikkouksineenkin tykkäsin Blue Beetlestä, lähinnä sen hahmojen takia ja toivon näkeväni Jaime Reyesin perheineen vielä uudestaan tulevaisuudessa - mutta mielikuvituksellisemman käsikirjoituksen kera.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blue Beetle, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, The Safran Company, Warner Bros. Pictures Mexico

Arvostelu: Rambo: Last Blood (2019)

RAMBO: LAST BLOOD

Ohjaus: Adrian Grunberg
Pääosissa: Sylvester Stallone, Yvette Monreal, Sergio Peris-Mencheta, Óscar Jaenada, Adriana Barraza, Paz Vega ja Rick Zingale
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16

David Morrellin "Ajojahti"-kirjaan ("First Blood" - 1972) perustunut elokuva Taistelija (First Blood - 1982) oli menestys, joten jatkoa oli luvassa. Rambo - taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II - 1985) oli vielä isompi hitti, tuottaen rahaa tuplasti ensimmäiseen osaan verrattuna. Kriitikot eivät kuitenkaan leffalle lämmenneet ja se voittikin jopa palkintoja kehnoudestaan. Vielä vähemmän kriitikot pitivät Rambo - taistelija 3:sta (Rambo III - 1988), mikä ei ollut erityisemmin sarjan fanienkaan mieleen. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen sarjaa jatkettiin neljännellä osalla, mikä nimettiin hassusti vain Ramboksi (2008). Leffa ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eikä sekään saanut kummoista vastaanottoa kriitikoilta. Heikommasta menestyksestä huolimatta sarjan päätähti Sylvester Stallone ilmoitti jatkavansa sarjaa vielä viidennen osan voimin. Alunperin filmin oli tarkoitus kulkea nimellä "Rambo V: The Savage Hunt" ja se kertoi Rambon johtamasta eliittisotilaiden joukosta, jotka metsästivät geneettisesti muunneltua olentoa. Onneksi Stallone tuli järkiinsä ja muutti tarinaa paljon, ennen kuin kuvaukset alkoivat. Sitä ennen leffa ehdittiin pistää pariinkin otteeseen jäihin ja Stallone sanoi muutamissa haastetteluissa, ettei palaisi enää rooliinsa. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2018 ja nyt Rambo: Last Bloodiksi nimetty viides osa saapuu teattereihin. Itse pidän sarjan avausosasta, Taistelijasta todella paljon. Se on erinomainen ja koukuttava jännitysnäytelmä. Sarjan toinen ja kolmas osa menivät kuitenkin liian jenkkipropagandaksi ja typeräksi macho-pullisteluksi omaan makuuni, enkä pidä niistä, vaikka sarjan toinen osa nauttiikin fanien suosiosta. Neljäs osa Rambo oli kaikessa tarinattomuudessaan viihdyttävä toimintamättö, mutta enpä silti ollut innoissani, kun kuulin viidennen leffan olevan tulossa. Trailerit ja mainokset eivät yhtään auttaneet asiaa, sillä Stallone näyttää niissä niin väsähtäneeltä (oikeasti, katsokaa tuota yllä olevaa julistetta!) että pelkäsin leffankin olevan väsähtänyt. Meninkin hieman skeptisin mielin katsomaan Rambo: Last Bloodia yhdessä sarjaa fanittavan isäni ja Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa sen lehdistönäytökseen.

Kymmenen vuoden ajan John Rambo on saanut elää rauhassa edesmenneen isänsä farmilla, autellen välillä lähistöllä asuvia. Kun farmilla työskentelevän Marian tytär yllättäen siepataan Meksikossa, Rambo lähtee pelastusretkelle.

Sylvester Stallone palaa sotaveteraani John Rambon rooliin viimeistä kertaa... ehkä. Vaikka leffan nimi Last Blood viittaa siihen, että tähän tämä päättyy, on Stallone todennut, että jos elokuva on hitti, tekisi hän mielellään vielä lisää. Stallone ei onneksi itse elokuvassa ole yhtä väsynyt kuin mainoksissa, mutta on silti selvää, että ikä alkaa puskemaan päälle. Stallonella on ikää jo 73 vuotta, eli hurjia stuntteja on turha odottaa. Rambolle onkin keksitty uusia tapoja päihittää vastuksensa ja tällä kertaa Rambo hyödyntääkin enemmän kekseliäisyyttä kuin selkeää tulivoimaa. Hahmona Rambosta on saatu kiinnostavampi tapaus kuin parissa viime leffassa, sillä hän on löytänyt elämälleen tarkoituksen ja kun se yritetään viedä häneltä pois, ymmärtää katsoja täysin, miksi hän lähtee takaisin taistoon. Siinä, missä neljännessä osassa katsojaa ei kiinnostanut tippaakaan siepattujen ihmisten kohtalo, tässä katsoja kannustaa Ramboa löytämään siepatun Gabriellen (Yvette Montreal). Tämänkertainen tappomatka on saatu tuntumaan huomattavasti henkilökohtaisemmalta ja siten merkityksellisemmältä.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Adriana Barraza Gabriellen äitinä Mariana, Sergio Peris-Mencheta ja Óscar Jaenada ihmiskauppaa käyvinä Martinezin veljeksinä, sekä Paz Vega ihmiskauppaa tutkivana reportterina. Näyttelijät tekevät pääasiassa kelpo työtä. Barraza jää hieman vaisuksi äidin roolissa, mutta oudon paljon Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Jon Snowlta näyttävä Peris-Mencheta ja Jaenada sopivat hyvin roistoiksi.

Rambo: Last Blood poikkeaa sarjan aiemmista osista paljon sillä, ettei leffa tapahdu viidakossa tai aavikolla. Metsässä piileskely ja mudalla itsensä peittäminen saavat kyytiä, eikä Rambo edes sido huivia päähänsä kuten aiemmin. Leffa onkin tavallaan kuin mikä tahansa muu toimintaleffa, mutta siinä nyt sattuu olemaan pääosassa Stallonen ikonisin toimintahahmo. Kidnappaustarinansa vuoksi filmi muistuttaa enemmän mm. Liam Neesonin Takenia (2008). Onneksi tutumpaa ramboiluakin on mukana ja moni fani saattaa innostua, kun Rambo ottaa puukon kouraan tai tähtää jousipyssyllä pahiksia. Toimintakohtauksissa ei roistoja tai katsojaa säästellä ja hyvä niin, sillä brutaali meno sopii Rambo-filmiin täydellisesti. Päitä ammutaan hajalle haulikoilla ja isoilla veitsillä katkotaan raajoja. Mukana on pari todella rajua hetkeä, mitkä aiheuttavat helposti epämiellyttävän tunteen. Herkemmille katsojille leffan taistelut voivat siis olla liikaa. Itse viihdyin toimintakohtausten parissa erittäin mukavasti. Lopputaistelu on omaan mieleen juuri sopivalla tavalla yliampuva, etten voinut muuta kuin nauttia siitä.

Ehkä jopa toimintaa enemmän pidin kuitenkin siitä, että tällä kertaa mukana tuntuu oikeasti olevan tarina. Juoni ei ole tässä pelkkä tekosyy pistää Rambo tappamaan jengiä, vaan tällä kertaa tuntuu siltä kuin tekijät olisivat oikeasti halunneet kertoa jotain. Elokuvalla kestää hetki ennen kuin se nappaa mukaansa, mutta alkupää käytetään tarpeeksi hyvin aikaa Rambon ja Gabriellen välien avaamiseen, jotta katsojana välittää Rambon pelastusretkestä. Erityisen jännittäväksi meno ei muutu, mutta ihmiskaupan tyly ja inhottava kuvaus alkaa nopeasti ahdistamaan. Kun vastustajina on tällaisia ihmishirviöitä, katsoja todella haluaa nähdä, kuinka Rambo repii heidät riekaleiksi. Ei kyseessä mikään erityisen ihmeellinen elokuva ole, mutta oivallisen tarinan, brutaalin toiminnan, kelpo roistojen ja Stallonelta yhä löytyvän karisman ansiosta Rambo: Last Blood viihdyttää oikein passelisti läpi puolentoista tunnin kestonsa.

Stallonen oli alunperin tarkoitus ohjata elokuva itse, mutta on kenties onni, ettei näin lopulta käynyt, vaan Stallone keskittyi näyttelemiseen, kun Adrian Grunberg toimii ohjaajana. Grunberg on aiemmin toiminut lähinnä toisen yksikön ohjaajana, mutta siirtyy tarpeeksi toimivasti pääohjaajan hommiin. Grunberg rakentaa tarpeeksi kelvollista draamaa ja tekee toiminnasta jokseenkin realistisella tavalla yliampuvaa. Matt Cirulnickin ja Stallonen työstämä käsikirjoitus sisältää kerrankin oivallisen tarinan. Repliikit ovat tosin paikoitellen kliseisiä ja leffasta löytyy muutenkin ennalta-arvattavia juttuja. Kameratyöskentely on paikoitellen mainiota, mutta välillä turhan heiluvaa. Leikkauskin on muutamassa kohtaa turhan nopeaa, mutta pääasiassa sujuvaa. Lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja ääniefektit ovat erinomaiset. Brian Tyler palaa säveltäjäksi neljännestä osasta ja vaikka hänen musiikkinsa toimivat hyvin taustalla, ei niistä löydy Jerry Goldsmithin hienoja melodioita.

Yhteenveto: Rambo: Last Blood on kelpo päätös Rambon saagalle... jos tämä nyt siis ihan oikeasti on sarjan päätös. Toivottavasti on. Leffa on hyvin erilainen sarjan aiemmista osista sillä, etteivät tapahtumat sijoitu viidakkoon tai aavikolle, ja vaikka tuttua ramboilua on mukana, ovat jotkut Rambo-leffoille ominaiset asiat saaneet kyytiä. Elokuva pohjustaa alkupäässä tarinaansa toimivasti, jotta katsojaa oikeasti kiinnostaa, miten hommassa käy. Toimintaa pitää odottaa, mutta kun se alkaa, on se odotuksen arvoista. Taistelut ovat väkivaltaisia ja brutaaleja. Ne sisältävät yllättävänkin karuja hetkiä ja herkimmät katsojat saattavat kokea pahaa oloa niiden aikana. Parasta on kuitenkin, että mukana on kunnon tarina, mikä pitää mukanaan loppuun saakka. Sylvester Stallonella alkaa ikä painamaan päälle, mutta onnistuu hän yhä olemaan aikamoinen äijä. Ei Rambo: Last Blood mikään kovin erityinen teos ole, mutta se tarjoaa hyvissä määrin säväyttäviä toimintakohtauksia, jolloin genren ja Rambon fanina sitä katsoo oikein mielellään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Rambo: Last Blood, 2019, Lionsgate, Millennium Films, Balboa Productions, NYLA Media Group, Campbell Grobman Films