Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Cate Blanchett, Kate Beckinsale, John C. Reilly, Ian Holm, Alec Baldwin, Alan Alda, Gwen Stefani, Danny Huston, Jude Law, Adam Scott, Matt Ross, Frances Conroy, Brent Spiner ja Willem Dafoe
Genre: draama, historia
Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia
Ikäraja: 12
The Aviator, eli suomalaisittain Lentäjä perustuu Charles Highamin kirjaan Howard Hughes: The Secret Life vuodelta 1993, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin elokuvatuottaja ja lentäjä Howard Hughesin elämästä. Jo vuodesta 1970 Hollywoodissa pyrittiin tekemään elokuvaa Hughesista. Warren Beatty kaavaili ohjaavansa ja tähdittävänsä elokuvaa ja kynäili käsikirjoituksen yhdessä Bo Goldmanin kanssa. 1990-luvulla Beatty yritti saada Steven Spielbergin ohjaaman elokuvan, mutta tuloksetta ja vasta vuonna 2016 Beatty sai aikaiseksi oman elokuvansa nimeltä Rules Don't Apply. Beattyn lisäksi 1990-luvulla Disney-yhtiökin yritti saada Howard Hughes -elokuvaa aikaiseksi ohjaaja Brian De Palman ja näyttelijä Nicolas Cagen kanssa, kuten teki myös Universal Pictures, joka oli hankkinut oikeudet Empire: The Life, Legend and Madness of Howard Hughes -elämäkertakirjaan (1979) ja kaavaili nimikkorooliin Johnny Deppiä. Miloš Forman, William Friedkin ja tuolloin elokuvauraansa vasta aloitteleva Christopher Nolankin suunnittelivat tekevänsä elokuvan Hughesista. Universal luopui ideoistaan, mutta Disney vain muutti suunnitelmiaan, palkatessaan Michael Mannin ohjaajaksi De Palman tilalle. Kuitenkin kun Mannin The Insider - sisäpiirissä -elokuva (The Insider - 1999) osoittautui taloudelliseksi epäonnistumiseksi, Mann korvattiin Martin Scorsesella. Elokuva tehtiin yhteistyönä Disneyn omistaman Miramaxin ja Warner Bros. Picturesin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2003. Lopulta Lentäjä sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, alkuperäiskäsikirjoitus ja äänitys), joista se voitti parhaan naissivuosan, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot ja kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lentäjää, vaikka olen tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.
Vastoin kaikkien oletuksia, nuori Howard Hughes nousee huipulle niin elokuvien tekijänä kuin lentämisen edistäjänä. Voiko kuitenkaan ahdistuksesta, pakko-oireista ja fobioista kärsivä Howard pitää asemaansa, kun kilpailijat pyrkivät romuttamaan tämän uran?
Lentäjän pääroolissa Howard Hughesina nähdään Leonardo DiCaprio - kukapa muukaan, kun kyseessä on 2000-luvun alun elokuva Martin Scorseseltä? DiCaprio oli vakuuttanut Scorsesen roolityöllään Gangs of New Yorkissa(2002), mikä aloittikin miesten pitkän yhteistyön. Lentäjässä DiCaprio tekee tuttuun tapaansa vakuuttavaa työtä. Hän kyllä ansaitsi parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon, sekä Oscar-ehdokkuuden, sillä niin taitavasti hän tulkitsee monipuolista Howardia. Howard ei ollut mikään tavallinen tallaaja, vaan hän oli suuruuksista unelmoiva mies, joka päätti valloittaa niin Hollywoodin kuin ilmailualan, mullistaa sekä elokuvanteon että lentämisen. Howard oli eksentrinen tyyppi ja naistenmies, joka kuitenkin koki ahdistusta suurten väkijoukkojen ympäröimänä ja ison huomion keskipisteenä. Hän oli pilkuntarkka perfektionisti, joka moitti itseään kaikesta. Lisäksi häntä vaivasivat paha bakteerikammo, harhaluuloisuus ja pakko-oireet, mitkä vain pahenivat iän myötä. Elokuvan edetessä DiCaprio tekee kaiken aikaa parempaa työtä, kun neuroottisen Howardin on vaikea pitää julkista imagoaan yllä, erilaisten oireiden syödessä häntä joka suunnasta.
Elokuvassa nähdään myös John C. Reilly Howardin bisneskumppanina Noah Dietrichinä, Adam Scott Howardia auttavana Johnny Meyerinä, Ian Holm professori Fitzinä, Danny Huston lentokoneyhtiö TWA:n johtajana Jack Fryenä, Alec Baldwin kilpailevan Pan Am -lentoyhtiön johtajana Juan Trippenä, sekä Oscar-palkinnon voittanut Cate Blanchett, Gwen Stefani, Kate Beckinsale ja Kelli Garner Howardina naisystävinä Kate Hepburnina, Jean Harlow'na, Ava Gardnerina ja Faith Domerquena. Leffassa pistäytyvät myös yhden kohtauksen ajan Jude Law näyttelijä Errol Flynninä ja Willem Dafoe toimittaja Roland Sweetinä, näyttäen, että kun Scorsese soittaa ja tarjoaa roolia, oli se miten iso tai pieni tahansa, siihen tartutaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Blanchett todellisena seurapiirikuningattarena.
Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa pari asiaa. En ollut etukäteen tietoinen Lentäjän sisällöstä - ainoastaan, että elokuvan on ohjannut Martin Scorsese, sitä tähdittää Leonardo DiCaprio ja että kyseessä on kolmituntinen elämäkertateos. Howard Hughesista tiesin vain, että hän oli elokuvatuottaja, mutten tiennyt hänen elämästään sen enempää, en ollut nähnyt ainuttakaan hänen tekemäänsä elokuvaa, enkä tiennyt Lentäjän kertovan hänestä. Ja kun näin elokuvien tekemisestä kertovia elokuvia yleensä rakastavana sain leffan aikana tietää, mistä onkaan kyse, en voinut olla moittimatta itseäni koko kolmen tunnin ajan siitä, etten ollut aiemmin älynnyt katsoa Lentäjää. Kyseessähän on aivan mahtava elämäkertadraama, jonka kohde on äärimmäisen kiinnostava yksilö.
Toisin kuin Scorsesen pari tuoreinta mammuttieeposta, kiinnostavat ja toisaalta laadukkaat, mutta silti hieman kuivahkotThe Irishman (2019) ja Killers of the Flower Moon (2023), Lentäjän parissa vajaan kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä (sori, oli pakko). Etenkin ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on todella napakasti rytmitetty. Se kiskaisee katsojan tehokkaasti 1920-luvun loppuun, kun Howard vielä aloitteli uraansa Hollywoodissa, työstäessään megaspektaakkelia Hornan enkelit (Hell's Angels - 1930), jonka kaikki alan ihmiset olivat jo mielessään tuominneet pää pilvissä kulkevan nuorukaisen vaivaannuttavaksi fiaskoksi. Luulot osoittautuvat vääriksi ja Howardille aukeaa uusia ovia ja uusia aluevaltauksia. On todella kiehtovaa seurata, kun Howard yrittää vuorotellen mullistaa kahta alaa, jotka alkavat yhä vain hanakammin tappelemaan häntä vastaan.
Kun on näin monta rautaa tulessa, ahdistuksesta ja pakko-oireista kärsivän perfektionistin psyyke alkaa tietty hiljattain rakoilla ja yllättävänkin hauskana käynnistyvä Lentäjä muuttuu vähitellen dramaattisemmaksi. Reippaasti rytmitetty ja lystikäs alkupuolisko vaihtuu synkemmäksi ja hitaammaksi maaliviivaan suunnatessa. Mielenkiinto ei kuitenkaan haihdu, vaan on kiinnostavaa - joskin samanaikaisesti myös todella surullista - seurata, kuinka Howard vajoaa yhä vain syvempiin vesiin. Erityisesti miehen eristäytyminen alasti pimeään elokuvateatteriin viikkotolkulla on vaikeaa katsottavaa. Lentäjä onkin lopulta yhtä monisävyinen kuin henkilö, josta elokuva kertoo.
Lentäjä on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava teos. Se on kuvattu tyylikkäästi ja etenkin lentokohtaukset ovat näyttäviä, siitäkin huolimatta, että leffan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo ainakin kymmenen vuotta sitten. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat herättävät 1920- ja 1930-lukujen taitteen ihailtavan hienosti ja yksityiskohtaisesti esiin. Ajankuvaa vain korostaa veikeä värimäärittely, joka muovautuu vuosien edetessä ja tuolloisen teknologian kehittyessä. Äänimaailma on hyvin rakennettu Howard Shoren tunnelmoivia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Aviator, 2004, Warner Bros., Miramax, Forward Pass, Appian Way, IMF Internationale Medien und Film GmbH & Co. 3 Produktions KG, Initial Entertainment Group, Cappa Productions, Mel's Cite du Cinema
Ohjaus: Peter Jackson Pääosissa: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Ken Stott, Graham McTavish, William Kircher, James Nesbitt, Stephen Hunter, Dean O'Gorman, Aidan Turner, John Callen, Peter Hableton, Jed Brophy, Mark Hadlow, Adam Brown, Manu Bennett, Hugo Weaving, Cate Blanchett, Christopher Lee, Sylvester McCoy, Barry Humphries, Andy Serkis, Ian Holm ja Elijah Wood Genre: fantasia, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia / Extended Edition: 3 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: 12
J.R.R. Tolkienin kirjoittamat teokset "Hobitti" ("The Hobbit" - 1937) ja "Taru sormusten herrasta" -trilogia ("The Lord of the Rings" - 1954-1955) ovat koskettaneet monia ympäri maailman ja muuttuneet fantasiaklassikoiksi. 1900-luvulla kirjoista tehtiin elokuvia animaatiomuodossa The Hobbit (1977), Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings - 1978) ja The Return of the King (1980), mutta kaikkein tunnetuin elokuvaversio on kuitenkin Peter Jacksonin ohjaama Taru sormusten herrasta -trilogia (2001-2003), joka on yksi ylistetyimmistä elokuvasarjoista koskaan. Leffat olivat suuria kassamagneetteja ja voittivat yhteensä seitsemäntoista Oscaria, sekä monia muita palkintoja. Itse näin Taru sormusten herrasta -elokuvat jo ennen koulun aloittamista ja ne ovat todella tärkeä osa elämääni. Minulle luettiin lapsena myös kirjat, mutta itselleni elokuvat tekivät paljon suuremman vaikutuksen. Kun kuulin, että myös "Hobitti" -kirjasta tulisi filmatisointi, olin todella innoissani. Aluksi ohjaajan paikan otti Guillermo del Toro, mutta kun tuotanto viivästyi, hän luopui lopulta paikastaan, jolloin Peter Jackson palasi sarjan pariin ohjaajana. Aluksi oli tarkoituksena, että elokuvia tehtäisiin kaksi, mutta puoli vuotta ennen ensimmäisen osan ensi-iltaa ilmoitettiin, että leffoja tulisikin kolme kappaletta, jolloin kyseessä olisi Hobitti -trilogia. Monia tämä ärsytti, sillä kirja ei ole kovin pitkä ja monia pelotti, että tarinaa venytettäisiin liikaa. Itse olin innoissani, sillä sehän tarkoitti, että pääsisin käymään yhden kerran lisää sarjan maailmassa. Trilogian ensimmäinen osa The Hobbit: An Unexpected Journey, eli suomalaisittain Hobitti: Odottamaton matka ilmestyi joulukuussa 2012. Ensi-iltaan en mennyt, mutta menin kuitenkin katsomaan elokuvan viikko ilmestymisen jälkeen. Valmistautumisena luin kirjan pitkästä aikaa uudestaan. Olen nähnyt leffan useasti uudestaan Blu-raylta. Alkuvuodesta 2017 päätimme tyttöystäväni kanssa katsoa Hobitti-trilogian maratoonina ja kun olin viime vuonna kirjoittanut arviot Taru sormusten herrasta -trilogian elokuville, päätin tehdä saman myös Hobitille.
60 vuotta ennen Taru sormusten herrasta -trilogian tapahtumia hobitti Bilbo Reppuli lähtee kolmentoista kääpiön ja velho Gandalfin kanssa vaaralliselle retkelle Keski-maan halki Yksinäiselle vuorelle. Se oli aikoinaan kääpiöiden valtakunta Erebor, mutta nykyään siellä asustaa paha lohikäärme Smaug. Kääpiöiden aikomuksena on vallata Erebor takaisin itselleen ja surmata lohikäärme.
Bilbo Reppulia näyttelee Martin Freeman, joka on nappivalinta rooliin. On vaikea kuvitella ketään, joka suoriutuisi nuoren Bilbon osasta yhtä hienosti. Freemanin ilmeet ovat täynnä tunteita ja hänen esiintymisensä näyttää todella tarkkaan mietityltä, mutta silti niin luonnolliselta ja sujuvalta. Hobittina Bilbo on kiinnostunut vain kotonaan oleilusta, kirjojen lukemisesta nojatuolissaan ja hyvästä ruoasta. Hän ei ole yhtään innoissaan lähtemään minnekään seikkailemaan. Kuitenkin hän tajuaa lopulta, että maailmalla on hänelle enemmän tarjottavaa, joten hän päättää jättää turvallisen kotinsa Repunpään taakseen ja matkata yhdessä kääpiöiden kanssa. Elokuvan aikana Bilbo alkaa kasata rohkeuttaan ja pääsee todistamaan kääpiöille, ettei ole vain turha taakka, vaan että hänestä on oikeasti hyötyäkin. Kääpiöt tarvitsevat Bilbon tiedustelijamaiseksi voroksi, sillä hobitit voivat liikkua huomaamattomasti pienen kokonsa takia. Ian McKellen tekee paluun vanhan viisaan Gandalf Harmaa -velhon rooliin. McKellen on jälleen erinomainen roolissaan ja on pakko ihailla hänen roolityötään, hänen joutuessa pääasiassa näyttelemään yksin, sillä hahmo piti saada erikokoiseksi kuin lyhyet kääpiöt ja hobitti. Gandalf on rento, mutta samalla myös tiukka hahmo. Vaikka hän vaikuttaa harmittomalta, hän osaa olla myös vaarallinen, jos niin haluaa. Omasta mielestäni Gandalf on täydellinen esimerkki velhohahmosta harmaassa kaavussaan, suipossa hatussaan ja pitkässä parrassaan. Kääpiöitä johtaa Richard Armitagen näyttelemä Thorin Tammikilpi, jonka kohtalona on nousta Yksinäisen vuoren kuninkaaksi, sillä hän on edellisen kuninkaan pojanpoika. Thorin on viisas johtaja, joka on joutunut elämään kauan matkalaisena. Hänen luja tahtonsa voittaa lohikäärme välittyy hienosti katsojalle. Thorinin on vaikea luottaa keneenkään, eikä hän erityisemmin välitä Bilbosta ja kokee hänet lähinnä ylimääräisenä tyyppinä, jonka ei kuuluisi kulkea heidän mukanaan. Armitagesta löytyy oikeaa johtajaluonnetta ja arvokkuutta hahmoon.
Kuten arvata saattaa, kun elokuva sisältää kolmen päähenkilön lisäksi kaksitoista muuta isoissa rooleissa olevia hahmoja, ei muille kahdelletoista kääpiölle riitä tarpeeksi ruutuaikaa, jotta jokainen jäisi katsojan mieleen ja erottuisi tarpeeksi isosta joukosta. Lähes jokaiselle on kuitenkin annettu joitain yksityiskohtia, jotta heidät voi erottaa toisistaan. Balin (Ken Stott) on selvästi porukan vanhin ja viisain. Dwalin (Graham McTavish) on voimakas soturi. Vaaleahiuksinen Fili (Dean O'Gorman) ja tummahiuksinen Kili (Aidan Turner) ovat nuoret veljekset täynnä tarmoa. Dori (Mark Hadlow) ei vaikuta taistelijalta tarjotessaan lempeästi Gandalfille teetä. Norilla (Jed Brophy) on jännä tähdenmuotoinen kampaus. Nuori Ori (Adam Brown) käyttää aseenaan ritsaa. Oinilla (John Callen) on kuulo-ongelma ja hän käyttääkin koko ajan kuulotorvea. Gloin (Peter Hambleton) ei paljoa tee, mutta fanit tietävät hänen olevan Taru sormusten herrasta -trilogian Gimli-hahmon isä. Bifurilla (William Kircher) on pieni kirves päässään ja hän puhuu vain kääpiökieltä. Bofur (James Nesbitt) taas puhuu paljon ja käyttää erikoista hattua. Bombur (Stephen Hunter) on pullukka, joka syö paljon. Nimet jäävät mieleen, kun leffan on katsonut tarpeeksi usein, mutta muuten hahmot muistaa lähinnä vain pienten eroavaisuuksien kautta. Gloin ja Nori jäävät todella selkeästi taka-alalle, eivätkä oikeastaan tee mitään. Toisaalta taas kääpiöt voi nähdä yhtenä tiiminä, eikä yksittäisinä hahmoina. Tiiminä hahmot muodostuvat katsojalle tärkeiksi, kun taas yksittäisinä he jäävät enemmän tai vähemmän etäisiksi. Yhtenä pahiksena elokuvassa nähdään Thorinin vanha vihollinen, kalpea örkki Azog Turmelija (Manu Bennett), jonka toisen käden tilalla on eri aseita. Azog vihaa kääpiöitä ja jahtaakin Thorinin joukkoa koko leffan ajan. Azog on ihan toimiva vastus elokuvaan, muttei kovin erityinen. Hahmo ei ole kovin karmiva, vaan näyttää välillä koomiselta, vaikka hän näyttääkin häijyjä ilmeitä. Taru sormusten herrasta-trilogiasta tutut haltiat Elrond (Hugo Weaving) ja Galadriel (Cate Blanchett), sekä velho Saruman Valkoinen (Christopher Lee) tekevät myös paluun, mutta eivät ole kovin isossa osassa. Kirjan mukaisesti Elrond auttaa kääpiöitä, mutta Galadriel ja Saruman ovat lisätty mukaan vain, jotta Hobitti -trilogia saataisiin yhdistettyä Taruun sormusten herrastavielä selkeämmin. Tämä on kuitenkin toimiva ratkaisu ja on hienoa nähdä lisää tuttuja naamoja edes hetken aikaa. Uutena hahmona esitellään velho Radagast Ruskea, jota esittää Sylvester McCoy. Radagast elää metsän keskellä pienessä mökissä ja huolehtii metsän eläimistä. Hän kulkee paikasta toiseen reellä, jota vetävät suuret Rhosgobelin jänikset. Aluksi Radagast tuntuu tahattoman koomiselta, mutta onneksi hän on muuten ihan toimiva lisäys. Muistan, kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa ja jänikset ilmestyivät ruudulle, mikä sai minut kohottamaan kulmiani ja miettimään, että mitäs ihmettä? McCoy on mainio kummallisena velhona. Azogin lisäksi yksi pahis on vuoristossa elävä hiisikuningas (Barry Humphries), joka on paljon suurempi kuin muut hiidet, jotka ovat hänen alamaisiaan. Hiisikuningas ei ole vain tahattoman koominen, vaan häntä ei vain voi ottaa tosissaan. Hahmo näyttää hölmöltä, eikä ole koskaan uhkaava, vaikka aikookin kiduttaa kääpiöitä, heidän päätyessään hänen valtakuntaansa. Elokuvassa nähdään vanhana tuttuna myös Andy Serkisin esittämä Klonkku-olento, joka on suosikkini kaikista J.R.R. Tolkienin luomista hahmoista. Klonkku asustelee samassa vuoristossa kuin hiidet ja hänellä on oma lampi, joka toimii hänen kotinaan. Klonkku on riutunut olento, joka omistaa mystisen, näkymättömäksi tekevän kultasormuksen, joka tulee olemaan myöhemmin erittäin tärkeässä osassa. Klonkku on edelleen aivan mahtava tapaus ja kohtaus, jossa Bilbo kohtaa hänet, on ehdottomasti elokuvan paras! Kukaan ei voisi olla parempi Klonkku kuin Serkis, joka antaa kaikkensa roolia varten.
Hobitti - Odottamaton matka alkaa prologilla, jossa kerrotaan, kuinka kääpiöiden elämä Yksinäisellä vuorella kukoisti, millaisia rikkauksia heillä oli ja miten lohikäärme Smaug saapui valtaamaan Ereborin itselleen ja tappamaan kääpiöt, sekä lähellä olevan Laakson kaupungin asukkaat. Smaugia ei näytetä kuin varjona ja siluettina, minkä lisäksi hän vilahtaa pari kertaa nopeasti ruudulla. Tämä on toimiva ratkaisu, sillä on parempi, että hänen selkeä näyttämisensä jää seuraaviin osiin, jolloin katsojilla on varmasti jotain odotettavaa. Prologin kertojaäänenä toimii vanha Bilbo (Ian Holm), minkä lisäksi myös Taru sormusten herrasta päähenkilö Frodo Reppuli (Elijah Wood) nähdään lyhyesti. Tällä tavoin saadaan hienosti yhdistettyä kahden trilogian tarinat. Elokuvassa viitataan tuleviin tapahtumiin ja käydään keskustelua pahan Sauronin paluusta. Muutamissa kohdissa tuntuu siltä, että leffa keskittyy liikaa seuraavan tarinan lämmittelemiseen, eikä tämän tarinan eteenpäin viemiseen, mutta onneksi suurimmaksi osaksi elokuva keskittyy olennaiseen. On kuitenkin hienoa, että lämmittelyä tehdään. Jos on nähnyt Taru sormusten herrasta -trilogian, viittauksia on kiva huomata, mutta jos ne ovat jääneet väliin, useat viittaukset menevät varmasti ohi.
Prologin jälkeen alkuosuus käytetään lähinnä hahmojen esittelyyn. Gandalf on vanha tuttu, joten häntä ei erityisemmin esitellä. Sen sijaan nuoren Bilbon näkemys maailmasta tuodaan hienosti esille. Jokaista kääpiötä ei alussa voi esitellä täysin kunnolla, sillä silloin alku venyisi itsessään moneen tuntiin. Jokaisesta annetaan pieni maistiainen ja kerrotaan, mikä heidän suunnitelmanaan on. Alku imaisee katsojan välittömästi mukaansa mielenkiintoisuutensa takia, minkä vuoksi alku tuntuu kulkevan todella nopeasti. Joitain hieman jumittavia kohtia löytyy, mutta pääasiassa elokuva on rytmitetty mainiosti ja kolmen tunnin teokseksi se tuntuu kulkevan sujuvalla temmolla. Esittelyjen jälkeen päästäänkin itse matkaan, eikä aikaakaan kun kohdataan jo ensimmäisiä vaaroja. Azogin johtamat örkit vaanivat hahmoja vähän väliä, mutta heidän lisäkseen vastaan osuu esimerkiksi kolme tyhmää peikkoa (Mark Hadlow, Peter Hambleton ja William Kircher), jotka aikovat syödä kääpiöt. Tässä kohtaa Bilbo pääsee ensimmäisen kerran näyttämään hyödyllisyytensä. Jännittäviä kohtia on elokuvassa useita ja toimintaa on aika sopiva määrä. Vain yliampuva kivijättiläisten taistelu vuorilla tuntuu turhalta ja sen voisi helposti poistaa elokuvasta. Välillä taisteluista rauhoitutaan ja Elrondin luona käyminen onkin hyvä rentoutumishetki, jolloin kerätään voimia matkan jatkamista varten. Kivijättiläisten lisäksi myös hiisien valtakunnassa nähtävä takaa-ajo muuttuu paikoitellen yliampuvaksi sekä koomiseksi, mutta sen viihdyttävyys antaa hölmöyden anteeksi. Perheen pienimmille elokuva ei sovi, sillä vaikka taistelukohtaukset eivät erityisemmin sisällä verta, niissä on silti mukana irtoraajoja ja rajuja tilanteita. Hiisien valtakuntakohtauksesta saisi todella karun juomapelin, eli aina kun joku kuolee, niin pitää ottaa huikka. Itse laskin, että yli kaksisataa hiittä heittää veivinsä, joten aikamoisen huppelin saa kyllä aikaiseksi.
Elokuva on selkeästi vain aloitus sarjalle, jossa hahmot ja lähtökohta esitellään, mutta tarina jätetään selkeästi kesken. TällaisenaanOdottamaton matka on kuitenkin todella hyvä aloitus ja erinomaisen viihdyttävä seikkailuelokuva. Se ei ole yhtä upea ja täydellinen kuin Taru sormusten herrasta -trilogian osat, mutta eipä alkuperäinen tarina muutenkaan ole yhtä hieno. Vaikka mukana on mahtipontisia hetkiä, ei elokuva tavoittele liiallista eeppisyyttä, vaan pysyy pääasiassa puhtaana seikkailutarinana, mistä pidän erittäin paljon. Tunnelma on todella hyvä ja on äärimmäisen hienoa päästä takaisin Keski-maahan. Tämä onkin hienointa koko elokuvassa, sillä sen lisäksi, että on fanina hienoa päästä takaisin tuttuun maailmaan, elokuvasta huokuu, että tekijätkin ovat onnessaan, kun ovat päässeet jatkamaan aloittamaansa saagaa. Kuten jo sanoin, Bilbon ja Klonkun kohtaaminen on ehdottomasti leffan paras kohtaus, mikä johtuu siihen annetusta upeasta tunnelatauksesta. Tämähän on tietenkin se kohtaus, missä näytetään, kuinka Bilbo sai käsiinsä Valtasormuksen (elokuvassa kerrotaan myös, kuinka Bilbo sai Piikki-miekan, joka siirtyy myöhemmin Frodolle). Kohtaus on todella jännittävä, vaikka Taru sormusten herrasta nähneenä tietää, miten siinä käy. Elokuvassa on myös huumoria mukana paljon, mikä syntyy lähinnä kääpiöiden hölmöilystä. Jotkut vitsit ovat mahtavia, mutta toiset taas myötähäpeällisen huonoja. Takaumilla luodaan traagisuutta kääpiöiden menneisyyteen ja katsojana saa paremman käsityksen, miksi he todella haluavat kotinsa takaisin. Mukana on myös kauniita kohtia, joko tunnelmansa tai maisemiensa takia. Pariin otteeseen tilanteet ratkeavat turhan helposti ja eräässäkin vaikeassa tilanteessa paikalle saapuvat Keski-maan parhaimmat deus ex machina -hahmot, eli jättimäiset kotkat. Hölmöyksistään huolimatta lopputuloksena on todella hyvä seikkailuelokuva, joka aloittaa sarjan hienosti ja saa katsojan haluamaan lisää. Odottamattomassa matkassa käydään Taru sormusten herrasta - trilogiasta tutuissa paikoissa, kuten hobittien asuttamassa Konnussa, vartiotornin raunioissa Viimapäällä ja haltioiden kaupunki Rivendellissa. Vihreä Hobittila on sama kodikas paikka, jollaisena se on totuttu näkemään ja Rivendell on erittäin kaunis lokaatio. Myös kääpiöiden asuttama vuorikaivos Moria näytetään nopeasti takaumassa. Uusia paikkoja ovat hiisien valtakunta ja Erebor, joka tosin esitellään vain lyhyesti prologissa. Erebor on massiivinen ja hieno valtakunta. Hiisien valtakuntakin sijaitsee vuoren sisällä, mutta se ei ole samalla lailla arvokas paikka. Vuoren tunneleihin on rakennettu puusta käytäviä ja rakennelmia, joissa hiidet asustavat. Radagastin mökki on hassun näköinen kyhäelmä, joka sopii täydellisesti metsän keskelle. Elokuvassa käydään myös kääntymässä karmivassa vanhassa Dol Guldurin linnakkeessa, jossa asustaa pahuutta huokuva Noita...
Ohjauksesta tosiaan vastaa Peter Jackson, mikä on mielestäni paras päätös, sillä hän aloitti Tolkienin teosten filmatisoinnit ja hän on se, jonka kuuluu jatkaa niitä. Jacksonin visio on todella vahva ja elokuvasta huokuu se, että Keski-Maan tarinat ja maailma ovat hänelle tärkeitä, ja hän todella elää projektissaan. Jacksonin voi myös bongata esittävän pakenevaa kääpiötä prologissa. Guillermo del Toro on mielestäni hyvä ohjaaja ja etenkin hänen fantasiateoksensa Pan's Labyrinth (El laberinto del fauno - 2006) on aivan mielettömän hieno. Silti hänen tyylinsä ei mielestäni kuitenkaan sopisi täysin sarjaan. Del Toro pysyi kuitenkin käsikirjoittajana yhdessä Peter Jacksonin, Philippa Boyensin ja Fran Walshin kanssa. Boyens ja Walsh kirjoittivat Jacksonin kanssa myös Taru sormusten herrasta, ja mielestäni on äärettömän hienoa, että tekijät ovat pysyneet samoina. Monet kritisoivat sitä, että Odottamattomaan matkaan on lisätty paljon asioita, jotka eivät olleet kirjoissa. Itse taas koen lisäykset (sekä muutokset) tarpeellisina, sillä niillä kaksi trilogiaa yhdistetään toisiinsa ja samalla selitetään esimerkiksi, minne Gandalf aina välillä katoilee, mitä ei "Hobitti" -kirjassa selitellä. Radagast on hyvä lisäys tarinaan, kun taas kirjassa nopeasti mainitut kivijättiläiset olisi voinut jättää pois pitkittämästä elokuvaa. Monien mielestä leffa on tosiaan liian pitkä verrattuna kirjaan, mutta he eivät ota huomioon, että kirja kulkee todella nopealla temmolla eteenpäin ja tuntuu kiirehtivän kaiken aikaa. Monet voivat vihata minua tämän jälkeen, mutta omasta mielestäni Tolkienin kirjassa on huono rytmitys, eikä se ole kokonaisuutena kovin kummoinen. Tarina ei ikinä mahtuisi yhteen elokuvaan tai muuten leffakin kiirehtisi. Jos kirja olisi muutettu täysin suoraan elokuvaksi, ei se olisi koskaan onnistunut.
Odottamaton matka on kuvattu erinomaisesti. Etenkin laajat maisemakuvat ovat todella näyttäviä. Kuva ei heilu, vaan liikkuu tasaisesti, mistä minä pidän paljon. Leikkaus on taidokkaasti toteutettu. Lavasteet ovat upeita, minkä lisäksi puvustukset ja maskeeraukset ovat huikeasti tehtyjä. Maailman visuaalinen suunnittelu on tehty erittäin tarkasti. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa hienoja. Motion capture -tekniikalla toteutettu Klonkku näyttää upealta, mutta hiisikuningas näyttää hieman liian digitaaliselta, kuten myös Azog. Olisi ollut parempi, jos Azog olisi toteutettu täysin maskeerausten ja puvustuksen kautta. Kokoerot normaalipituisten ihmisten, haltioiden ja örkkien sekä lyhyempien kääpiöiden ja hobittien välillä ovat upeasti toteutettuja. Elokuva saa todella uskomaan, että näitä eripituisia hahmoja on oikeasti olemassa. Kuvanmuokkauksessa on päädytty erikoiseen ratkaisuun, eli joissain kohdissa kaikki tuntuu ihan pienesti hohtavan - etenkin prologissa, millä tosin on tarkoitettu painottaa, että kyseessä on tarinan intro. Äänitehosteet ovat huikeita. Musiikin sävellyksestä vastaa Tarun sormusten herrasta tapaan Howard Shore, joka on tehnyt todella mainiota työtä sävellysten kanssa. Elokuvassa myös lauletaan muutamaan otteeseen ja lopputeksteissä kuullaan Neil Finnin laulama "Song of the Lonely Mountain".
Elokuvasta on olemassa pidennetty Extended Edition -versio, joka sisältää ihan pienesti muutettuja, pidennettyjä, sekä kokonaan uusia kohtauksia vähän yli kymmenen minuutin edestä. Valitettavasti toisin kuin Taru sormusten herrasta -trilogian kanssa, tämän lisätyissä pätkissä ei ole paljoa, mikä parantaisi kokonaisuutta, vaan mukaan on jopa pistetty typeryyksiä, jotka tekevät pidennetystä versiosta hieman teatteriversiota heikomman. Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Kuva on todella terävä, mikä tekee katselukokemuksesta entistäkin hienomman. Lisämateriaalina Extended Edition Blu-ray -julkaisussa ovat elokuvan teosta ja Keski-Maa -saagan jatkamisesta kertovat "The Appendices Part 7: A Long Expected Journey (The Chronicles of The Hobbit - Part 1)" ja "The Appendices Part 8: Return to Middle-earth", jotka sisältävät katsottavaa lähes kymmeneksi tunniksi. Samalla levyllä kuin itse elokuva on, tulee myös mukana lyhyt pätkä "New Zealand: Home of Middle-earth", jossa esitellään sarjan kuvauspaikkoja Uudessa-Seelannissa.
Yhteenveto:Hobitti - Odottamaton matkaon todella hyvä paluu Keski-Maahan, vaikkei pääse lähellekään Taru sormusten herrasta -trilogian täydellisyyttä. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja leffa imaisee mukaansa heti alussa, jolloin kolmetuntinen teos tuntuu paljon lyhyemmältä. Elokuva on selkeä aloitus tarinalle ja toimiikin pääasiassa hahmojen esittelynä. Kaikki kääpiöt eivät saa kovin paljoa ruutuaikaa ja leffa keskittyykin kääpiöistä pääasiassa Thoriniin. Martin Freeman on loistovalinta pääosaan Bilboksi ja hänen kehityksensä on loistavasti kirjoitettu. On hienoa nähdä tuttujen hahmojen palaavan, etenkin Klonkun, joka pysyy suosikkinani. Joitain todella hölmöjä kohtia löytyy, mutta muuten Odottamaton matka toimii mielestäni erittäin hyvin. Toimintaa ja rauhallisia kohtauksia löytyy sopivasti tasoitettuna, minkä lisäksi mukana on myös huumoria. Jännitystä löytyy, vaikkakin jotkut kohdat ratkeavat tosin hieman liian helposti. Visuaalinen ilme on hieno, vaikka jotkut jutut näyttävätkin liian digitaalisilta. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat täydellisesti toteutettuja. Hienointa koko elokuvassa on tunnelataus, kun sekä fanit että tekijät pääsevät takaisin rakkaaseen maailmaan. Viittauksia tehdään tulevia tapahtumia varten, jotka tuntuvat paikoitellen olevan hieman liian keskiössä, mutta onneksi pääasiassa leffa keskittyy omaan seikkailuunsa. Elokuva jätetään kesken ja se saa katsojan haluamaan lisää. Jos pidät Taru sormusten herrasta -trilogiasta, katso myös Hobitti - Odottamaton matka. Se ei ole yhtä hieno, mutta se on kuitenkin erittäin mainio ja viihdyttävä seikkailuelokuva. Jos olet fanaattinen "Hobitti"-kirjan fani, jätä tämä väliin, sillä muutokset ovat varmasti liikaa sinulle.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2017 - Päivitetty 19.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.heyuguys.com
The Hobbit: An Unexpected Journey, 2012, New Line Cinema, Metro-Goldwyn-Mayer, WingNut Films
Ohjaus: Roland Emmerich Pääosissa: Dennis Quaid, Jake Gyllenhaal, Emmy Rossum, Arjay Smith, Austin Nichols, Dash Mihok, Jay O. Sanders, Sela Ward ja Ian Holm Genre: katastrofielokuva, jännitys Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia Ikäraja: 12 Näin The Day After Tomorrow'n ensimmäisen kerran ala-asteen ensimmäisten vuosien aikana serkkupuolieni kanssa ja innostuin elokuvasta todella paljon. Siihen aikaan lähes kaikki tehosteleffat toimivat minulle, eikä tämäkään ollut poikkeus. Elokuva oli hitti ilmestyessään ja se pyörii nykyäänkin televisiossa säännöllisin väliajoin. Olen nähnyt elokuvan useaan otteeseen - jopa kerran yläasteella maantiedon tunnilla, jolloin opettaja kiinnitti kaiken aikaa huomiota tarinan epäkohtiin. Yhdessä kohtaa jopa omistin elokuvan DVD:llä. Nyt kun lumet ja kylmyydet ovat saapuneet taas Suomeen (mitä ei tarvitsisi mielestäni tapahtua enää, sillä joulu meni jo), mieleeni tuli juurikin The Day After Tomorrow ja koin välittömästi tarvetta katsoa elokuvan uudestaan. Sen minä myös tein. Ilmastonmuutoksen aiheuttaessa hurrikaaneja, hyökyaaltoja ja lumimyrskyjä, ilmastotieteilijä Jack Hall lähtee pelastamaan Sam-poikaansa, joka on jäänyt vangiksi myskyjen keskelle New Yorkiin. Dennis Quaid näyttelee ilmastotieteilijä Jack Hallia, joka on tehnyt kaavan useita tuhansia vuosia sitten syntyneestä jääkaudesta ja yrittää saada ihmiset tajuamaan, että ilmastonmuutos on alkanut vaikuttamaan Maahan erittäin vakavasti. Mutta koska ihmiset ovat ihmisiä, harvat suostuvat kuuntelemaan häntä ja sitten onkin jo liian myöhäistä. Jack on mielenkiintoinen hahmo ja Quaid on erittäin hyvä roolissaan.
Samia näyttelee Jake Gyllenhaal, joka on myös mainio roolissaan. Sam on todella fiksu ja tietääkin paljon asioita, mikä koituu hyödylliseksi katastrofien iskiessä. Sam on matkannut New Yorkiin tiedekilpailuun ja pärjääkin siellä hyvin. Sam pelkää lentämistä, eikä hän selkeästi pidä esillä olemisesta, mutta tietäessään, miten tilanteesta voi selviytyä, hänen täytyy neuvoa ihmisiä. Samin kilpailutiimiin kuuluvat Emmy Rossumin näyttelemä Laura, johon Sam on ihastunut ja Arjay Smithin esittämä Brian, jolla on ihan hauskoja juttuja. Kummatkin ovat fiksuja kuten Sam ja kumpikin pääsee hyödyntämään älykkyyttään edes jollain tapaa. Kolmikon mukana on Austin Nicholsin esittämä J.D., joka kuuluu vastusjoukkueeseen. Näyttelijät suoriutuvat toimivasti rooleistaan. Elokuvassa nähdään myös Jason (Dash Mihok) ja Frank (Jay O. Sanders), jotka ovat Jackin työkavereita, sekä Samin äiti Lucy (Sela Ward), joka on lääkäri ja jolle on luotu hieman sivutarinaa. Ian "Bilbo Reppuli" Holm esittää professori Rapsonia, joka on kiinnostunut Jackin kaavoista ja tekee itsekin löytöjä, joilla uudet katastrofit voisi jollain tapaa ennustaa. Yksi parhaista hahmoista on koditon Luther (Glenn Plummer) Buddha-koiransa kanssa, joka tuo elokuvaan hieman huumoria
Jäätikkö alkaa sulamaan, jolloin Pohjois-Atlantin virran lämpötilat menevät sekaisin. Linnut lentävät suurina parvina pakoon ja eläintarhojen eläimet villiintyvät. Intiassa sataa lunta ja Tokiossa tennispallon kokoisia jäärakeita. Los Angelesissa riehuu tornadoja, jotka repivät kaupungista muutakin kuin Hollywood-kyltin. New Yorkiin iskee jättimäinen hyökyaalto ja pohjoiseen pallonpuoliskoon iskee niin paha myrsky, että kaikki jäätyy. Jopa Suomessa tapahtuu tällä kertaa jotain! Leffan alussa katastrofikohdat ovat pienempiä ja ne kasvavat läpi elokuvan. Parhaat osuudet koko elokuvassa ovat selvästi Los Angelesin tornadot ja etenkin New Yorkin hyökyaalto, jonka iskeminen on leffan paras kohtaus. Myös jännitys kasvaa samalla elokuvan aikana, vaikka loppupuoli ei olekaan enää ihan niin jännittävä. Jälleen nähdään, kuinka uhkaavissa tilanteissa ihmisten on vain pakko jäädä tuijottamaan. Jos elokuva tapahtuisi nykypäivänä, ihmisillä olisi varmaan myös puhelimet kädessä ja he kuvaisivat kaiken.
Jotkut ovat kritisoineet, että elokuvasta huokuu liikaa huudahdus "Lopettakaa ilmastonmuutos tai muuten!" mutta omasta mielestäni kyseessä on hyvä leffa. Vaikka tapahtumat eivät voisikaan tuolla lailla tapahtua, niin siinä on silti hieman uskottavuutta ja tietenkin viihdyttävyyttä. Lapsena tämä oli tietysti kunnon "hei vau!" -kokemus ja vaikka sen jälkeen onkin nähnyt paljon vaikuttavampia tehostesekoiluja, toimii tämäkin mainiosti. Siinä on hyvä tunnelma läpi elokuvan ja paikkojen tuhoutumista jaksaisi katsoa elokuvassa enemmänkin. Pidän siitä, että tapahtumat ovat ihmisten ja saastuttamisen syytä, eikä tuho johdu vaikkapa meteoriitista, joka iskee avaruudesta. Hahmojen kohtalot ovat kiinnostavat ja heidän tarinansa hyvä, jolloin laatu nousee hieman lisää. Huonojen hahmojen kanssa leffaa ei voisi pelastaa pelkällä tehostemekastuksella.
Elokuvan on ohjannut Roland Emmerich, joka selvästi tykkää tuholeffojen tekemisestä. Tätä ennen hän on ohjannut esimerkiksi Independence Day - maailmojen sodan (Independence Day - 1996) ja Godzillan (1998), joten hän kyllä osaa tehdä kaupunkien sortumisista ja ihmismassojen kuolemista tyylikästä viihdettä... jollain kierolla tapaa. Hän on myös ollut tuottamassa ja käsikirjoittamassa elokuvaa. Visuaalisesti elokuva on näyttävä, vaikka osa tehosteista näyttää aikansa eläneiltä. New Yorkiin iskevä suuri vesimassa on todella hienon näköinen, mutta esimerkiksi digisudet näyttävät hölmöiltä. Äänitehosteita on hyödynnetty erinomaisesti katastrofikohtauksissa. Elokuva on kuvattu ja leikattu sujuvasti. Musiikista vastaa Harald Kloser, jonka sävellykset toimivat hyvin elokuvassa.
Yhteenveto:The Day After Tomorrow on mainio katastrofileffa, jonka katsoo mielellään useasti uudestaan. Siitä löytyy jännitystä ja hieman huumoriakin, vaikka aika vakavasta pätkästä on kyse. Jännitys luodaan toimivasti pikkuhiljaa. Näyttelijät ovat hyviä rooleissaan. Katastrofikohtaukset ovat parasta elokuvassa - etenkin New Yorkin hyökyaalto. Ohjaaja Roland Emmerich kyllä tietää, miten voi tehdä viihdyttävän tehosteleffan ja vaikka efektit eivät täysin näytäkään enää hyviltä, ne ovat silti toimivat. Suosittelen The Day After Tomorrowia tehosteleffoista pitäville ja niille, jotka jostain syystä nauttivat katastrofielokuvista (kuten minä).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Day After Tomorrow, 2004, Twentieth Century Fox Film Corporation, Centropolis Entertainment, Lions Gate Films, Mark Gordon Productions, Mel's Cite fu Cinema
Ohjaus: Peter Jackson Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, John Rhys-Davies, Orlando Bloom, Bernard Hill, Dominic Monaghan, Billy Boyd, Hugo Weaving, Liv Tyler, Cate Blanchett, Miranda Otto, David Wenham, Karl Urban, John Noble, Ian Holm, Brad Dourif, Christopher Lee ja Andy Serkis Genre: fantasia, seikkailu, toiminta Kesto: 3 tuntia 21 minuuttia / Extended Edition: 4 tuntia 23 minuuttia Ikäraja: 12 / Extended Edition: 16
J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -fantasiakirjasarjaan (The Lord of the Rings - 1954-1955) perustuvat elokuvat Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) ja Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (The Lord of the Rings: The Two Towers - 2002) olivat kriitikoiden ylistämiä suurmenestyksiä, joille suorastaan sateli palkintoja. Vaikka toisen osan ilmestyttyä suuri osa yleisöstä oli sitä mieltä, että ohjaaja Peter Jackson oli todella tehnyt kunniaa kirjoille ja kääntänyt ne huikeasti elokuvamuotoon, eikä ollut pelkkä yhden elokuvan ihme, ilmassa leijui silti epäily siitä, voisiko hän onnistua vielä kolmannen kerran? Kyllä vain voi. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu sai ensi-iltansa joulukuussa 2003 ja se voitti jälleen kriitikot ja fanit puolelleen, ja tuotti yli miljardi dollaria, mikä teki siitä siihen aikaan kaikkien aikojen toiseksi menestyneimmän elokuvan! Leffa sai käsittämättömän määrän palkintoehdokkuuksia, joista se voitti suurimman osan. Elokuva oli ehdolla esimerkiksi YHDESTÄTOISTA Oscar-palkinnosta (paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, puvustus, lavastus, leikkaus, musiikki, laulu, maskeeraus, erikoistehosteet ja äänitys) ja voitti niistä jokaisen, mikä teki siitä kolmannen elokuvan, joka on voittanut ennätykselliset 11 Oscar-palkintoa Ben-Hurin (1959) ja Titanicin(1997) lisäksi. Nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista ja koko Taru sormusten herrasta -trilogiaa pidetään usein kaikkien aikojen parhaimpana elokuvatrilogiana. Ja myös minä olen sitä mieltä! Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu saattaa jopa olla suosikkielokuvani! Olen nähnyt filmin tietty monen monta kertaa trilogian muiden osien kanssa ja viime vuonna päätin ensimmäistä kertaa elämässäni katsoa koko trilogian yhden päivän aikana. Vaikka päivä olikin mahtava, oli kokemus niin tunteikas, etten uskonut pystyväni siihen uudestaan. Noh, alle vuosi myöhemmin tein saman uudestaan ja päätin myös kirjoittaa leffoista arvostelut.
Frodo ja Sam ovat jo erittäin lähellä päämääräänsä, mutta heitä johdattava Klonkku on laatinut kauhistuttavan juonen saadakseen Sormuksen takaisin itselleen. Rohanissa taistelusta toipuva joukko saa tietää, että Sauron suunnittelee iskua Gondoriin, aikeenaan tuhota ihmiskunnan rippeet. Gandalf lähtee varoittamaan Gondorin väkeä, samalla kun kuningas Théoden, Aragorn, Legolas, Gimli ja Rohanin sotilaat lähtevät keräämään lisää miehitystä, valmistautuakseen ratkaisevaan sotaan Keski-Maan herruudesta.
Elijah Wood tuo mahtavasti esille Frodon kärsimyksen, sillä Sormuksen taakka alkaa muuttua ylitsepääsemättömän sietämättömäksi. Frodo alkaa olla kuoleman partaalla, hän ei enää muista vanhoja hyviä asioita Konnusta ja hän on muutenkin hukassa siitä, kuka hän edes on. Katsojana alkaa jopa epäillä kykeneekö hän sittenkään suorittamaan tehtävänsä? Frodon hidasta vaipumista pimeyteen on tuskallista katsoa ja Wood tekee parhaan roolityönsä tässä filmissä. Suunnilleen yhtä tuskallista on katsoa, kuinka lojaali Samvais Gamgi (Sean Astin) joutuu vain seuraamaan sivusta hänen ystävänsä kärsimystä. Sam on koko sarjan yrittänyt olla kannustava ja optimistinen, mutta tässä leffassa voi huomata, että hänenkin uskonsa tehtävän onnistumisesta alkaa hiipua. Siitä syystä Samin täytyykin entistä lujemmin kerätä urheuttaan, minkä ansiosta Astin pääsee todella loistamaan tässä elokuvassa. Woodin tavoin myös Astin vetää Kuninkaan paluussa parhaimman suorituksensa. Matkaa vain vaikeuttaa Andy Serkisin esittämä Klonkku, joka yrittää tietty kaikkensa saadakseen Sormuksen takaisin ja on alkanut huomata, kuinka helposti Frodo on manipuloitavissa. Sormus myrkyttää heidän molempien mieltä, jolloin Samin on yhä vaikeampi pitää Frodoa järjissään. Serkis on toistamiseen aivan mieletön Klonkkuna, kenties jopa parempi kuin Kahdessa tornissa. Hän todella uppoutuu hahmonsa vietäväksi ja hänen ilmeensä vaihtumiset pöhköstä karmivaan ovat todella pelottavia. Hahmo muuttuu yhä uhkaavammaksi ja ennalta-arvaamattomaksi, jolloin jokainen kohtaus hänen kanssaan on ahdistava. Klonkkua onnistutaan myös syventämään hienosti, sillä elokuvassa näytetään hänen tarinansa, mistä edellisissä osissa vain vihjailtiin.
Viggo Mortensenin esittämän Aragornin on oikeasti aika viimein kohdata oma kohtalonsa. Aragorn on trilogian aikana noussut hitaasti sankariksi ja Kaksi tornia -elokuvan Helmin Syvänteen taistelun aikana hän selvästi alkoi hyväksymään, että nyt hänen olisi aika nousta kuninkaaksi. Mortensen on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan ja häneen on saatu arvokkuutta, ilman että hänestä katoaa ensimmäisestä osasta tuttu samooja. Ian McKellenin näyttelemä Gandalf-velho pääsee kunnolla vauhtiin Gondorin taistelussa, komentaessaan joukkoja ja taistellessaan örkkejä vastaan. Hahmo ei kuitenkaan muutu pelkäksi toimintastaraksi, vaan hän on edelleen sama vanha velho, joka jakaa viisauksia oikeina hetkinä. McKellenkin tuntuu pistävän kaikkensa peliin ja on hienoa nähdä hänet johtamassa armeijaa. Legolas-haltia (Orlando Bloom) ja Gimli-kääpiö (John Rhys-Davies) pääsevät jälleen ottamaan selvää, kumpi on parempi taistelussa. Hahmot tuovat taas hyvää huumoria mukaan muuten synkkään filmiin ja vaikka he kaiken aikaa kilpailevatkin, on päivänselvää, että heidän välille on muodostunut luja, käsin kosketeltavan todellinen ystävyys. Bloom ja Rhys-Davies ovat tietty aivan mahtavat osissaan. Hobittikaverukset Merri (Dominic Monaghan) ja Pippin (Billy Boyd) eivät tällä kertaa pääse olemaan leffan komediakevennys, mutta se ei todellakaan haittaa, sillä hahmoja hyödynnetään erinomaisesti elokuvan aikana. Hahmot on totuttu näkemään yhdessä, miksi onkin täydellistä, että tässä heidät erotetaan toisistaan ja he joutuvat selviämään yksin. Näin hahmoja onnistutaan syventämään ja he pääsevät loistamaan omilla tavoillaan, eivätkä vain kaksikkona. Merri ja Pippin pistetään myös todella ymmärtämään, kuinka koko maailman kohtalo on vaakalaudalla ja kun Sormuksen ritareiden aikana katsoja oletti, että heidän tehtävänsä olisi vain hauskuuttaa matkan ajan, on tämä sydäntäsärkevää. Monaghan ja Boyd pääsevät ensimmäistä kertaa tosissaan osoittamaan lahjakkuutensa ja Boyd jopa näyttää osaavansa laulaa!
Muutkin edellisistä osista tutut hahmot tekevät paluun. Arwen-haltian (Liv Tyler) täytyy tehdä suuria päätöksiä ja hänen isänsä, lordi Elrondin (Hugo Weaving) täytyy hyväksyä, ettei hän voi kontrolloida kaikkea. Leidi Galadriel (Cate Blanchett) taas on yhtä mystinen kuin ennenkin. Kuningas Théodenin (Bernard Hill) täytyy unohtaa oma uppiniskaisuutensa ja lähteä Gondorin apuun. Éowyn (Miranda Otto) ei todellakaan suostu jäämään kotiin, kun miehet taistelevat. Éomer (Karl Urban) lähtee sotaan, mutta hänen hahmonsa jää harmillisen vaisuksi. Kaikki näyttelijät tekevät kuitenkin mitä mainiointa työtä ja etenkin Tyler, Otto ja Hill parantavat suorituksiaan. David Wenhamin Faramir-hahmo saa syvyyttä lisää, kun elokuvassa esitellään hänen ja kuolleen Boromirin isä, Gondorin käskynhaltija Denethor, jota näyttelee John Noble. Tai no, esitellään ja esitellään, hahmohan esiintyi jo Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia -elokuvan pidennetyssä versiossa. Tässä hahmo esitellään kuitenkin kunnolla. Denethor ylistää Boromiria yli kaiken ja halveksuu Faramiria suunnattomasti - etenkin kun Faramir on yhä elossa, toisin kuin veljensä. Onkin todella surullista seurata, kuinka Faramir yrittää kaikkensa, jotta hän voisi todistaa isälleen olevansa tämän kunnioituksen arvoinen. Noblen suoritus on huikea, sillä hän saa luotua hahmostaan niin inhottavan ja vihattavan kuin vain voi. Ensimmäisessä elokuvassa lyhyesti nähty musta ratsastaja, eli sormusaave, eli nazgûl Angmarin Noitakuningas (Lawrence Makoare) nostetaan tässä örkkiarmeijan johtajaksi. Hahmo on karmiva, etenkin uuden kypäränsä ja kähisevän äänensä kanssa. Makoare esittää myös toista örkkikomentajaa, todella rumaa ja epämuodostunutta sellaista. Ohjaaja Peter Jacksonin voi muuten bongata elokuvan pidennetystä versiosta merirosvona.Pidennetyssä versiossa esiintyvät myös Christopher Leen esittämä Saruman-velho ja Brad Dourifin näyttelemä Grima.
Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on jälleen synkempi, sekä mittaluokaltaan suurempi ja eeppisempi kuin sarjan edelliset elokuvat. Usein sanotaan, että "vähemmän on enemmän" ja "isompi ei tarkoita parempaa", mutta tässä tapauksessa eeppisyyden lisääminen johtaa parhaimpaan päätösosaan, mitä koskaan voisi toivoa. Jos kutsuin edellisiä osia täydellisiksi, niin Kuninkaan paluu on vieläkin täydellisempi, jos niin vain voi sanoa. Tämä elokuva on täynnä mitä huikeimpia kohtauksia, enkä tiedä mitään muuta filmiä, joka nostaisi ihoni kananlihalle niin usein kuin tämä. Leffassa kuullaan esimerkiksi kaksi elokuvahistorian vaikuttavimmista puheista ennen taistelua, minkä lisäksi itse taistelut ovat aivan häkellyttävän huikeita. Helmin Syvänteen taistelu oli jo eeppinen, mutta kokoluokaltaan se ei lopulta ole mitään verrattuna Gondorissa käytävään sotaan. Taistoa pohjustetaan elokuvan alusta alkaen, kasvattaen jännitystä, kunnes se lopulta purkautuu satojentuhansien örkkien marssiessa tuhoamaan ihmiskunnan viimeinenkin toivo.
Toivo on itse asiassa yksi elokuvan tärkeimmistä teemoista, mihin liittyy vahvasti sen vastakohta, epätoivo. Epätoivon tunne on todella vahvasti läsnä läpi leffan, kun kaikki alkavat menettämään toivonsa siitä, että Frodo jollain ihmeen kaupalla saisi Sormuksen tuhottua. Ihmiskuntaa ja muutenkin koko Keski-Maata kohtaava tuho tuntuu katsojassa asti, ja iloa on vaikea löytää mistään. Huumoria on hieman kyllä mukana, muttei samoissa määrin kuin aiemmin. Tämä ei todellakaan ole huono puoli, sillä tässä kohtaa liiallinen vitsailu vain rikkoisi karmaisevan tunnelman. Oikeina hetkinä elokuva kuitenkin tuo valoa esiin synkkien pilvien välistä. Gondorin hätäkokkojen sytytys ja niiden leviäminen vuorien halki Rohaniin asti on suuri toivon pilkahdus ja ai että, mitkä kylmät väreet se aiheuttaakaan! Kylmiä väreitä aiheuttaa myös tunneli, minne Klonkku johdattaa hobittikaksikkoa, mutta toisella, paljon inhottavammalla tavalla. Hyi hyi hyi, mitä siellä onkaan vastassa... Piinaava tunneli on erinomainen vastapaino Gondorissa käytävään sotaan. Molemmat ovat omilla tavoillaan jännittäviä, mutta kuitenkin niin erilaisia tapahtumia, ettei aika käy pitkäksi.
Kyseessä on jälleen kerran todella pitkä leffa. Jo pelkkä teatteriversio kestää 3 tuntia ja vartin, kun pidennetty versio kestää vielä tunnin kauemmin! Tylsistymistä ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Epätoivon tunne pitää katsojaa tiukassa otteessaan, minkä lisäksi tarina on niin isosti liikkeessä, että siinä tapahtuu jatkuvasti jotain kiehtovaa. Suurta sotaa on rytmitetty hienosti tarjoamalla hengähdystaukoja ja näyttämällä välillä, mitä muualla tapahtuu - unohtamatta kuitenkaan Gondorissa koettavaa tuskaa. Yksi suosikkikohtauksistani on ehdottomasti, kun Billy Boyd eli Pippin osoittaa laulutaitonsa ja samalla näytetään matkaa taisteluun. Tämä on aivan uskomaton kohtaus ja kun elokuva on täynnä yhtä vaikuttavia hetkiä, olisi rikos viedä tältä ainuttakaan pistettä pois. Loppuhuipennuksessa kaikki panokset pistetään pöydälle ja katsoja seuraa sydän pamppaillen, miten tarinassa lopulta käy. Jotkut ovat kritisoineet leffaa siitä, että se sisältäisi "liian monta loppua", mutta omasta mielestäni ei voisi olla täydellisempää tapaa päättää tätä sarjaa. Olisi todella outoa, jos filmi päättyisi täysin töksähtäen, kun on juuri katsonut useita tunteja tätä matkaa. Lisäksi eri loput vievät kaikki juonikuviot hienosti päätökseensä. Näin elokuva myös antaa katsojalle aikaa jättää hyvästit hahmoille, jotka ovat muodostuneet niin rakkaiksi sarjan aikana.
Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on visuaalisesti sarjan upein. Tehosteet ovat kestäneet aikaa erittäin hyvin. Jättimäiset sotakohtaukset on luotu huikeasti, entit kävelevät luontevammin, ja suuret olifantit ja Nazgûleiden ratsut ovat toteutettu hienosti. Klonkku on visuaalisesti täydellinen ja on hauskaa kuinka teknologian kehittymisen voi huomata tämän ja Kahden tornin Klonkun välillä, vaikka elokuvat ilmestyivät vuoden erolla toisistaan! Tunnelissa lymyilevä olento on karmiva luomus. Elokuva on kuvattu ja leikattu aivan täydellisesti. Gondorin taistelu pysyy hyvin kasassa, vaikka onkin pitkä ja siihen tuodaan jatkuvasti jotain uutta mukaan. Kun Rohanin hevosmiehet syöksyvät päin Mordorin armeijaa, niin kyllä menee iho kananlihalle! Lavasteet ovat myös aivan yhtä hienoja kuin ennenkin. Uusina paikkoina esitellään Gondor ja sormusaaveiden Minas Morgul, mitkä näkyivät todella lyhyesti Sormuksen ritareissa. Gondor on todella hienon näköinen, muttei tunnu kovin mukavalta paikalta asua, ollessaan pelkkää kivirakennelmaa. Minas Morgulia ympäröivä vihertävä valo tuo paikkaan mystisyyttä. Puvustus ja maskeeraus ovat myös yhtä täydellisiä kuin kahdessa edellisessä elokuvassa. Howard Shoren musiikki on kenties vieläkin huikeampaa kuin aiemmin ja se säestää mahtipontisesti massiivisia sotakohtauksia. Muutamia hienoimpia kohtia musiikillisesti ovat Minas Morgulin vihreän säteen ilmestyminen, tunneli ja loppuhuipennus. Shore todella ansaitsi Oscar-palkintonsa elokuvan musiikista.
Peter Jacksonin ohjaustyö on jälleen aivan mieletöntä. Hän todella todisti kykynsä näiden filmien kanssa, eikä kukaan muu olisi voinut tehdä Tolkienin kirjasarjalle oikeutta. Jacksonin rakkaus Tolkienin kirjoitusta kohtaan on niin käsittämättömän vahvasti läsnä, että se jo itsessään luo mukaan taianomaisuutta. Lisäksi filmin käsikirjoitus on myös erinomainen ja siinä liikutellaan palasia taas täydellisin tavoin. Itse asiassa tässä kohtaa täytyy yksinkertaisesti vain kehua yleisesti Jacksonin ja muiden panosta koko trilogiaan. Tämän hienompaa trilogiaa ei ole koskaan aiemmin tehty, eikä luultavasti tulla koskaan tekemään. Yksi isoimmista syistä tähän on, että elokuvat tehtiin samanaikaisesti. Ne kuvattiin suoraan putkeen ja jälkitöitä tehtiin päällekäin. Tämän vuoksi ne sulautuvat toisiinsa täydellisesti ja kun leffat katsoo saman päivän aikana, trilogia todella tuntuu yhdeltä pitkältä elokuvalta. Siis todella pitkältä. Muttei koskaan pitkästyttävältä. Niin hullua kuin se onkin, tämä leffasarja on tarkoitettu katsottavaksi kerralla. Yksittäisinä elokuvina ne eivät tietenkään toimi yhtä hyvin kuin kokonaisuutena. Elokuvat myös kuvastavat Tolkienin kirjoja täydellisesti siinä mielessä, että Tolkien halusi tehdä yhden kirjan, mutta erilaisista syistä hänen täytyi jakaa tarinansa kolmeen osaan. Sama kävi tavallaan myös elokuvien kanssa.
Trilogia on niin uskomattoman hyvin pistetty kasaan, ettei voi muuta kuin ihailla tekijöiden tarinankerronnan taitoja. Taru sormusten herrasta sisältää monen monta juonikuviota ja hahmokaarta, ja aika lailla jokainen niistä viedään päätökseensä Kuninkaan paluussa. Jokainen kerta, kun elokuva päättyy, itselleni jää todella outo olo. Elämä tuntuu yhtäkkiä tyhjältä, kun ei enää matkaakaan Frodon ja kumppaneiden kanssa. Sarjaan jää niin vahvasti koukkuun, että siitä irti päästäminen on kauheaa - mikä tietty kuvastaa täydellisesti itse Sormuksen koukuttavuutta. Tämä on myös yksi syy, miksi Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on suosikkielokuvieni listalla toisella sijalla - sen katsominen on sellainen kokemus, mitä muut filmit eivät yksinkertaisesti onnistu tarjoamaan. Koko trilogia on tällainen kokemus, mutta kuten jo sanoin, Kuninkaan paluu tuntuu vielä täydellisemmältä kuin edeltäjänsä ja siksi se onkin selkeä suosikkini trilogiasta. Toisena tulee Sormuksen ritarit, joka on mitä parhain avausosa. Heikoimpana on Kaksi tornia, joka on kahden muun osan tavoin mestariteos, mutta se ei ole ihan yhtä huikea, sillä tavallaan se on "väliosa", jonka tehtävä on vain jatkaa siitä, mihin edellinen osa päättyi ja loppua siihen, mistä tarinan päättävä Kuninkaan paluu alkaa. Mutta kuten jo totesin, yhdessä nämä kolme elokuvaa tukevat toisiaan mestarillisesti ja luovat elokuvahistoriaa järisyttäneen saagan, millaista ei välttämättä koskaan enää nähdä.
Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluusta on kahden edellisen elokuvan tapaan olemassa Extended Edition, joka on noin tunnin pidempi versio elokuvasta. Se sisältää pidennettyjä ja myös kokonaan uusia kohtauksia, kuten Sarumanin mukanaolon, Legolaksen ja Gimlin juomakisa ja Merrin tarjoutumisen Rohanin sotilaaksi. Sarumanin esiintymisen poistaminen teatteriversiosta sai ymmärrettävästi kritiikkiä niskaansa, joten on hienoa nähdä Lee vielä kolmannenkin kerran roolissaan.
Blu-rayn kuvanlaatu on tuttuun tapaansa täydellinen. Viisilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää kolmen levyn verran lisämateriaalia. Ensimmäinen levy on nimeltään The Appendices Part 5: The War of the Ring ja siinä kerrotaan muutamassa dokumentissa kirjan muuntamista elokuvaksi. Toinen levy on nimeltään The Appendices Part 6: The Passing of an Age, jonka dokumenteissa käsitellään elokuvan tekoa ja jäähyväisiä sarjalle. Kolmas levy päättää Behind the Scenes -dokumentit, joita on jokaisen trilogian osan viisilevyisessä julkaisussa. Viisilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää juurikin Extended Editionin elokuvasta. Elokuva on kahdella levyllä ja puolessa välissä elokuvaa tulee tauko, jolloin levy täytyy vaihtaa. Lisämateriaalit ovat DVD-levyillä.
Yhteenveto:Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on täydellinen päätös täydelliselle sarjalle. Olisin voinut ylistää näitä elokuvia loputtomiin, mutta näiden arvostelujen kirjoittaminen on kestänyt lähes yhtä kauan kuin itse elokuvien katsominen ja jossain kohtaa on viisainta pitää asiat lyhyinä ...ainakin jokseenkin lyhyinä. Kuninkaan paluu ei tunnu neljän tunnin elokuvalta, eikä sarjan katsominen kerralla putkeen ole todellisuudessa niin ylitsepääsemätön haaste, kuin miltä se kuulostaa. Yhteensä Extended Edition -versioina trilogia kestää noin 12 tuntia, eli siten saa helposti koko päivän kulumaan. Kyllä, olen niin nörtti, että katsoin trilogian läpi oma Valtasormus kaulassani ja pidän sitä myös nyt kirjoittaessani arvosteluja. Kuuntelin myös soundtrackit läpi pysyäkseni täysin tunnelmassa mukana. Aion jossain kohtaa käydä läpi Hobitti -trilogiankin (The Hobbit - 2012-2014), mutta siihen saattaa mennä aikaa. Yhden vuoden sisään Taru sormusten herrasta -trilogian katsominen kahdesti kerralla on loppujen lopuksi ihan tarpeeksi Keski-Maata vähäksi aikaa. Kiitos Peter Jackson ja kaikki muut, jotka olivat mukana tekemässä näitä elokuvia!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2016 - Muokattu 22.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.lotr.wikia.com
The Lord of the Rings: The Return of the King, 2003, New Line Productions Inc
Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, Cate Blanchett, John Rhys-Davies, Billy Boyd, Dominic Monaghan, Orlando Bloom, Liv Tyler, Christopher Lee, Hugo Weaving, Sean Bean, Ian Holm ja Andy Serkis
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 58 minuuttia - Extended Edition: 3 tuntia 48 minuuttia
Ikäraja: 12 - Extended Edition: 16
"One Ring to rule them all."
The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring, eli suomalaisittain Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit perustuu J. R. R. Tolkienin fantasiakirjaan Sormuksen ritarit (The Fellowship of the Ring) vuodelta 1954 ja se on Taru sormusten herrasta -trilogian (2001-2003) ensimmäinen osa. Tolkienin kirjan pohjalta oli jo vuonna 1978 tehty animaatioelokuva Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings), sekä vuonna 1980 TV-leffa The Return of the King. Nuori ohjaaja Peter Jackson ihastui 1978 leffaan ja sen jälkeen suorastaan rakastui Tolkienin kirjaan ja päätti tehdä sen pohjalta elokuvan. 1990-luvulla hän alkoi tosissaan suunnittelemaan filmiä ja keräsi tekijöitä ympärilleen auttamaan. Aluksi he suunnittelivat tekevänsä kaksi elokuvaa Tolkienin trilogian pohjalta, mutta heille tuotti vaikeuksia myydä idea yhtiöille. Jotkut olisivat suostuneet, mutta vain yhteen elokuvaan. Lopulta he saivat New Line Cineman kiinnostumaan projektista ja yhtiö ehdotti, että Jackson tekisi suoraan kolme elokuvaa, sillä kirjojakin on kolme. Niin työstäminen lähti tosissaan liikkeelle ja pitkien valmistelujen jälkeen kuvaukset alkoivat lokakuussa 1999. Tekijät kuvasivat kaikki kolme leffaa kerralla, mikä on ensimmäinen kerta elokuvahistoriassa! Lopulta Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit sai ensi-iltansa joulukuussa 2001 ja se oli jättimäinen menestys, mitä kriitikot ylistivät maasta taivaisiin. Elokuva sai useita palkintoja, mm. neljä Oscar-palkintoa kolmestatoista ehdokkuudestaan! Nykypäivänä leffaa ja sen jatko-osia pidetään fantasiagenren merkkiteoksina ja moderneina klassikkoina. Minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, milloin näin Sormuksen ritarit ensimmäistä kertaa, mutta tiedän, että olin yhä päiväkodissa. Olen nähnyt elokuvan monen monta kertaa elämäni aikana ja rakastun siihen joka kerta yhä vain enemmän. Viime kesänä menin jopa niin pitkälle, että katsoin koko trilogian yhden päivän aikana! Mutta vaikka kuinka rakastankin sarjaa, tulin siihen tulokseen, että tämä on liian iso urakka kerralla, enkä tekisi sitä enää uudestaan. Toisin kuitenkin kävi ja alle vuosi myöhemmin huomasin tekeväni saman uudelleen...
Hobitti Frodo Reppuli saa tietää, että hänen perimänsä sormus on Pimeyden Ruhtinaan Sauronin Valtasormus, jolla Sauron piti aiemmin Keskimaata rautaisessa otteessaan. Frodon täytyy lähteä epätoivoiselle matkalle kohti Mordoria, jonka Tuomiovuoressa Sormus on ainoastaan mahdollista tuhota. Mukaan vaaralliselle matkalle Frodo saa kolme muuta hobittia; Samin, Merrin ja Pippinin, sekä viisaan velho Gandalfin, mystisen konkari Aragornin, haltia Legolasin, kääpiö Gimlin ja urhoollisen Boromirin.
Pääosaan hobitti Frodo Reppuliksi on valittu taidokas Elijah Wood, joka sopii rooliin niin ulkonäkönsä kuin olemuksensa puolesta. Frodo on hyvin epävarma persoona ja aluksi suurelle tehtävälle lähteminen tuottaa hänelle suuria vaikeuksia. Hahmon täytyykin filmin aikana kerätä rohkeutensa, minkä seuraaminen on erittäin kiehtovaa. Frodo tietää, että vain hän pystyy kantamaan Sormuksen Mordoriin ja hänen päättäväisyytensä alkaa pikkuhiljaa voittamaan epävarmuuden. Frodon mukaan lähtevät hobittikaverukset - paitsi hetkinen, täytyypä nopeasti selittää, mikä on hobitti! Hobitit ovat lyhyitä, noin puolet tavallisen ihmisen koosta olevia heppuja, jotka rakastavat rauhaa, luontoa, olutta ja jotka eivät ikinä käytä kenkiä. Leffan aikana käykin useasti sääliksi hobittiparkoja, jotka joutuvat matkaamaan paljain jaloin läpi lumisten vuorien, terävien kallioiden ja limaisten soiden. Mutta tosiaan, hobittikaverukset ovat puutarhuri Sam Gamgi (Sean Astin) ja keppostelevat Merri (Dominic Monaghan) ja Pippin (Billy Boyd). Merri ja Pippin tuovat mukavaa huumoria mukaan elokuvaan ja keventävät oikeissa kohdissa tunnelmaa, ettei se äidy liian synkäksi. Kaksikko on aivan mahtava ja niin on myös Frodon läheinen ja lojaali ystävä Sam. Hahmo jää välillä taka-alalle, mutta Astinin erinomainen roolisuoritus nostaa häntä paremmin näkyville.
Ian McKellen on paras mahdollinen valinta vanhaksi viisaaksi Gandalf Harmaa -velhoksi, joka rohkaisee Frodon matkalleen. Kyseessä on juurikin täydellinen kuvaus satoja vuosia eläneestä velhosta. Gandalf on salaperäinen ja hänestä löytyy monia puolia, joita hän ei näytä vielä tässä kunnolla. Hahmosta löytyy huvittavuuttakin, jolloin hän ei ole pelkästään kaikkitietävä. Tarpeen tullen hän myös osoittaa olevansa oiva taistelija. Tarinan ihmishahmoja ovat Viggo Mortensenin esittämä Aragorn ja Sean Beanin näyttelemä Boromir. Hahmot ovat hyvin erilaiset, Aragornin ollessa rääsyihin pukeutunut samooja ja Boromirin ollessa ylhäisestä suvusta. Silti heitä yhdistää voimakkaasti jokin. Aragorn on moniulotteinen ja erittäin mielenkiintoinen hahmo, josta odottaa välittömästi nousevan suuri sankari. Boromir taas käy välillä vähän ärsyttäväksi negatiivisuutensa kanssa, mutta hänkin on kiinnostava, etenkin kun Sormuksen läsnäolo alkaa vaikuttamaan häneen. Mortensen on erinomainen Aragornina ja Bean on myös todella mainio roolissaan. Mielestäni Bean ei ole yleensä kovin ihmeellinen näyttelijä, mutta tässä hän pistää parastaan. Aragorniksi oli alunperin roolitettu Stuart Townsend, mutta kuvausten alussa tekijät tajusivat hänen olevan liian nuori rooliin ja hänet vaihdettiin viime hetkellä Mortenseniin. Järkevä päätös. Sormuksen ritareiden joukkoon kuuluvat myös Legolas-haltia (Orlando Bloom) ja Gimli-kääpiö (John Rhys-Davies). Tämäkin parivaljakko on todella lystikäs, sillä haltiat ja kääpiöt inhoavat toisiaan. Kääpiöt pitävät haltioita ylimielisinä hienohelmoina, kun taas haltioiden mielestä kääpiöt ovat likaisia ja sivistymättömiä lurjuksia. Tästä syystä heidän sanailunsa onkin mahtavaa ja niin ovat myös heidän hahmonsa. Legolakseen lisähuumoria tuo se, ettei häneltä tunnu ikinä loppuvan nuolet kesken.
Muita haltioita Legolaksen lisäksi elokuvassa ovat Hugo Weavingin esittämä lordi Elrond ja Cate Blanchettin näyttelemä leidi Galadriel. Nämäkin hahmot ovat todella kiehtovia kaikessa mystisyydessään. Hahmot ovat eläneet tuhansia vuosia ja nähneet maailmaa enemmän kuin muut. Elrondilla on myös tytär nimeltä Arwen, jota näyttelee Liv Tyler. Arwen on hienostunut haltia, joka haluaisi kuitenkin elämältään enemmän. Tyler, Weaving ja Blanchett ovat täydelliset valinnat arvokkaiksi haltioiksi. Etenkin Tylerin ja Blanchettin äänissä on jotain todella mystistä. Taru sormusten herrasta -tarinan pahis on Sormuksen luonut Sauron. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään kunnon hahmo, sillä hän on pelkkä tulinen silmä Barad-dûr -torninsa huipulla. Joillekin voi tulla pettymyksenä, ettei Sauronia nähdä fyysisessä muodossa kuin vain alussa, mutta itse pidän ideasta, että Sauronin pahuus ilmenee muista asioista, kuten hahmojen kauhistuneista repliikeistä ja tämän örkkiarmeijasta, sekä tietty Sormuksesta, joka on yhtä paha kuin luojansa. Hahmon pahuus syntyy myös läpi leffan kulkevasta uhkaavasta hengestä. Täytyykin nostaa hattua tekijöille, että he ovat saaneet Sauronin toimimaan täydellisesti, vaikkei hän olekaan mikään kunnon hahmo.
Sauronia paremmin esillä oleva pahis on Christopher Leen näyttelemä Saruman-velho, joka on Sauronin käskyläinen. Vaikka Sauron onkin onnistuneesti uhkaava takapiru, leffa tarvitsee myös selkeän puhuvan ja ilmeilevän pahiksensa, joka vaikeuttaa sankareiden matkaa ja Saruman on loistava juuri siihen hommaan - etenkin kun roolissa nähdään legendaarinen Christopher Lee. Hänkin on suorastaan täydellinen valinta rooliinsa! Leen ääni ja olemus luovat todellista pahuuden tunnetta ja hän on äärimmäisen vakuuttava osassaan. Uutinen Christopher Leen kuolemasta hieman alle vuosi sitten oli pysäyttävä tieto, rauha hänen muistolleen. Hän todella jätti merkkinsä elokuvateollisuuteen ja omasta mielestäni Saruman on yksi hänen parhaista rooleistaan. Lee on muuten näyttelijäkaartin ainoa henkilö, joka on tavannut Taru sormusten herrasta -sarjan kirjoittaneen Tolkienin. Ian Holm esittää Bilbo Reppulia, sukulaista jolta Frodo perii Sormuksen. Holm on oikein mainio osassaan ja tuo elokuvan alkupäässä esille hyvin, kuinka Sormus on jo hieman turmellut häntä vuosien varrella. Ohjaaja Peter Jacksonin voi hauskasti bongata sateisessa Brii-kylässä ulkona syömässä porkkanaa.
Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit alkaa kertomuksella Valtasormuksen synnystä ja sen matkasta Bilbon haltuun. Tämä noin kymmenminuuttinen avausjakso vie katsojan fantastisesti elokuvan maailmaan, Keski-Maahan ja kertoo lähtökohdat hyvin niille, joille tarina on entuudestaan tuntematon. Avausjaksossa nähtävä taistelu Sauronin örkkiarmeijaa vastaan viestii elokuvasarjan tulevista, eeppisistä tunnelmista. Elokuvan aloitus on muutenkin aivan täydellinen (tämä adjektiivi tulee muuten esiintymään trilogian arvosteluissa usein, sillä ne todella ovat täydellisiä elokuvia). Alku luo mestarillisesti sarjan maailman, mikä on mielestäni yksi tärkeimmistä asioista fantasiatarinoissa ja valitettavasti yksi asioista, joihin monet tekijät eivät panosta. On vaikea uppoutua elokuvasarjaan, jonka maailma - oli se kuinka epäuskottava tahansa - on laiskasti ja hutiloiden luotu. Näin ei todellakaan ole asian laita Taru sormusten herrasta -trilogian kanssa. Vaikka kyseessä on selkeä satumaa, se tuntuu todelliselta, sillä Keski-maalla on oma historiansa. Se on todella rikas tapahtumiltaan, lokaatioiltaan ja hahmoiltaan. Yksi sarjan menestyksen syistä onkin, kuinka upeasti sen maailma on rakennettu. Katsojana ei voi muuta kuin lumoutua Keski-Maan ja seikkailun vietäväksi. Toki joidenkin katsojien mielestä elokuvantekijöiden visio ei vastaa heidän näkemystään Tolkienin kirjojen maailmasta, mutta mielestäni sen ei pitäisi haitata. Näiden epäilijöiden pitäisi muistaa, että jokaisella on oma näkemyksensä ja senhän pitäisi olla entistäkin kiehtovampaa, kun pääsee näkemään, millaisena joku toinen näkee tämän maailman. Ja mikä tärkeintä, elokuvasta paistaa tekijöiden rakkaus Tolkienin kirjoja kohtaan ja Keski-maa onkin huolella ja lämmöllä siirretty elokuvamuotoon.
Alun historiallisesta selityksestä ja synkästä sodasta edetään rauhallisempiin tunnelmiin Hobittilaan, jossa esitellään elokuvan päähahmot. Elokuvan ensimmäinen tunti lähinnä pohjustaa tulevaa matkaa. Hahmojen rauhallinen esittely ja maailman rakentaminen on äärimmäisen tärkeää ja sen ansiosta tuleva matka on entistäkin kiinnostavampi. Seikkailuhenki leffassa on mitä mahtavimmin luotu läpi elokuvan. Leffa tarjoaa paljon jännitystä, eeppisyyttä, toimintaa ja huumoria. Elokuvan toimintakohtaukset ovat todella näyttävästi toteutettuja ja nuoremmille katsojille örkit saattavat olla jopa pelottavia. Kun itse näin leffat ensimmäistä kertaa lapsena, örkit sun muut monsterit olivat todella karmivia mielestäni (muutamat niistä ovat tosin edelleen). Sormuksen ritarit sisältää useita ikimuistoisia ja huikeita hetkiä. Toiset tuottavat riemua, jotkut nostavat ihon kananlihalle ja pari hetkeä voi saada kyynelvirran valumaan. Koskettavat hetket iskevät kunnolla sydämeen ja jotkut kohtaukset häikäisevät kauneudellaan. Elokuva osaa rauhoittua oikeissa kohdissa, jolloin katsoja pääsee syventymään paremmin hahmoihin. Vaikka kyseessä onkin todella pitkä filmi, ei se käy koskaan tylsäksi täydellisen rytmityksensä ansiosta. Filmistä löytyy myös aivan mahtava teema siitä, kuinka kaikista pienin pystyy isoihin tekoihin. Keski-Maan pienin olento, hobitti lähtee hurjalle matkalle tuhoamaan sormuksen, pienen korun, millä voisi tuhota koko maailman. Minä en lähtisi muuttamaan mitään tästä elokuvasta. Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit on yksi ehdottomista suosikkielokuvistani, yksi kaikkien aikojen parhaista fantasiaseikkailuista, paras mahdollinen aloitus sarjalle ja ehta moderni klassikko! Elokuva päättyy juuri oikealla tavalla, mikä saa katsojan vaatimaan jatkoa.
En voisi kuvitellakaan ketään parempaa vaihtoehtoa sarjan ohjaajaksi kuin Peter Jacksonin. Tätä ennen monet naureskelivat, kuinka b-luokan kauhuleffoja tehnyt Jackson voisi mitenkään tehdä oikeutta Tolkienin mestariteokselle, mutta niinpä Jackson vain pääsi yllättämään ja teki itsekin mestariteoksen! Jacksonin ohjaus on rautaista ja hän pitää käsittämättömän hyvin järkälemäistä pakettia kasassa. Jackson on myös käsikirjoittanut leffan Fran Walshin ja Philippa Boyensin kanssa ja kolmikko on tehnyt upeaa työtä siirtäessään kirjaa valkokankaille. Yksi kolmikon parhaista päätöksistä oli, että he poistivat kirjassa rasittaneen Tom Bombadilin kokonaan. Joka kerta, kun aloitan lukemaan "Sormuksen ritarit" -kirjaa, en pääse Bombadil-kohdan yli, sillä tarina jämähtää täysin paikoilleen, minkä vuoksi Bombadil vie sormukselta paljon arvoa pois käyttämällä sitä kuin rihkamaa.
Sormuksen ritarit on kuvattu erittäin taidokkaasti, vaikka mukana onkin muutama huono hidastuskuva, jotka ovat hölmön suttuisat. Upeat laajat kuvat maisemista houkuttelivat turisteja käymään elokuvan kuvauspaikoilla Uudessa-Seelannissa. Lavasteet elokuvassa ovat uskomattoman hienoja. Isot setit ja erilaiset pienoismallit ovat huolellisesti toteutetut ja lisäävät Keski-Maan visuaalista taikaa. Eri paikkojen lavasteilla on myös saatu hyvin erotettua Keski-Maan kulttuurit toisistaan. Hobittilassa on vehreää ja ympäristö vaikuttaa mukavalta ja rauhalliselta. Bilbon ja Frodon kodista, Repunpäästä välittyy kotisohvalle asti lämmin tunnelma. Repunpää täytyi rakentaa kahdessa eri koossa; normaalin kokoisena hobittien näyttelijöille ja pienempänä Ian McKellenille, jotta velho vaikuttaisi selkeästi pidemmältä setissä. Rivendellissä, haltioiden luona, lavasteet on rakennettu hienostuneiksi ja paikkana se näyttää todella vanhalta, mutta ikuisesti kestävältä. Myös Lothlórienissa, haltioiden kodissa syvällä metsässä, on samanlaista tunnelmaa. Moriassa, kääpiöiden valtakunnassa, kaikki on paljon kulmikkaampaa ja rankempaa. Moria on kylmä ja kolkko paikka, vaikka se olisi täynnä soihtuja. Suuret käytävät Morian kaivoksilla ovat erittäin näyttävät. Mordorissa ja Rautapihalla tunnelma on vielä kolkompi, mikä sopii örkeille. Myös puvustuksella ja maskeerauksella on saatu kulttuurierot näkyviin. Etenkin örkkien maskeeraukset ovat onnistuneita. Mustien ratsastajien asut ovat yksinkertaiset, mutta silti vakuuttavat ja uhkaavat.
Tehosteet elokuvassa ovat kestäneet suurimmaksi osaksi hyvin aikaa. Jotkut digitehosteet näyttävät nykypäivänä hieman heikommilta, mutta muuten elokuva on visuaalisesti häikäisevän upeaa katsottavaa. Eräässä lammessa väijyvä lonkerohirviö on parhaat päivänsä nähnyt, mutta tulihirviö Balrog on todella tyylikäs. Peikko Morian kaivoksissa on hieno, mutta paikoitellen tahattoman koominen. Leffan paras efekti on kuitenkin, kuinka tekijät ovat eri tavoin saaneet hobitit ja kääpiöt näyttämään ihmisiä, haltioita ja örkkejä pienemmiltä. Elokuvan musiikista vastaa Howard Shore, jonka sävellykset tuovat vielä enemmän lisää sisältöä ja tunnelmaa maailmaan. Sormuksen oma teema, Hobittilan rauhallinen tunnelmamusiikki, upea toimintatempo ja Rautapihakohtauksissa olevat rummut ovat musiikillisesti parasta antia elokuvassa. Kyseessä on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvasoundtrackeista. Shoren työ on täydellistä ja täydellistää täydellistä kokonaisuutta yhä vain täydellisemmäksi (minähän varoitin täydellisyydestä)!
Sormuksen ritareista on olemassa pidennetty versio, eli Extended Edition, joka on lähes tunnin pidempi kuin alkuperäinen teatteriversio. Trilogian pidennetyt versiot ovat juuri ne, jotka itse katson. Extended Edition sisältää hieman pidennettyjä, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia. Lisäyksinä on esimerkiksi Bilbon esittely hobiteista, Bilbon inhoamat Säkinheimo-Reppulit, Frodon ja Samin metsässä kohtaamat haltiat, Sormuksen ritareiden poistuminen Rivendellistä ja jäljittävä Klonkku.
Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Keski-Maan maisemat ovat upeaa katsottavaa teräväpiirtona. Viisilevyisen Extended Edition Blu-ray -julkaisun kaksi ensimmäistä levyä ovat itse elokuvaa, sillä se on pitkän kestonsa vuoksi jaettu kahtia ja noin puolessa välissä elokuvaa levy pitää vaihtaa. Loput kolme levyä ovat lisämateriaalia, jota on paljon. TODELLA paljon. Ensimmäinen extralevy on nimeltään The Appendices Part 1: From Book To Vision, jossa käsitellään monen dokumentin voimin elokuvan suunnittelua. Toinen levy, The Appendices Part 2: From Vision To Reality kertoo itse elokuvan teosta. Kolmas levy on oma dokumenttinsa elokuvan teosta, nimeltään The Fellowship of the Ring Behind the Scenes. Lisämateriaali on harmillisesti DVD-levyillä, vaikka julkaisu onkin Blu-ray.
Yhteenveto: Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit on täydellinen aloitus täydelliselle elokuvatrilogialle! Se vangitsee katsojan mukaansa ja pitkästä kestosta huolimatta se pitää tiukasti otteessaan loppuun asti, jättäen katsojan haluamaan lisää. Kyseessä on aivan mieletön seikkailuelokuva, jossa on mukana jännitystä, huumoria, toimintaa ja jopa hieman koskettavuttaa. Koko elokuvan työryhmä on tehnyt suuret aplodit ansaitsevaa työtä siirtäessään Tolkienin eeposta valkokankaille. Visuaalisesti elokuva on käsittämättömän upea. Näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan. Musiikit ovat aivan tajuttoman huikeat. Peter Jacksonin ohjaus on täydellistä, eikä kukaan olisi voinut tehdä parempaa Taru sormusten herrasta -leffaa kuin hän. Suosittelen elokuvaa ehdottomasti aivan kaikille, sillä kyseessä todella on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista! Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit ja tietty sen jatko-osat ovat jo nyt yksiä elokuvahistorian merkkiteoksista ja näitä tullaan ylistämään vielä vuosikymmenienkin päästä hienoina klassikkoina!
